SISÄLLYS (continued 3)

Matka luostarista tänne ei ollut vailla vähäisiä vastuksiaan. Suuria jäälohkareita eli oikeammin pieniä jääsaaria ajelehti meressä, ja ne olivat muutamissa paikoin sulloutuneet niin tiheään yhteen, ettei ollenkaan päässyt pujottelemaan välitse, vaan että täytyi vetää vene niiden yli. Muutamissa paikoin näimme hylkeiden sukeltavan esiin vedestä, usein vallan lähellä venettä, ja muutamia soutajat ampuivat, mutta ilman menestystä. Pahempi leikki hylkeillä on kestettävänä syksyllä, jolloin jää alkaa asettua. Ne kokoontuvat suuriin parviin, muutamiin tuhat ja enemmänkin. Emät kasvattavat suurilla jäälohkareilla poikiaan, kunnes nämä oppivat hyvin uimaan. Mikäli tuuli tai virta ajaa sellaisia jäälohkareita rantaan, talonpojat ovat varuillaan, käyvät sitten suoraa päätä nuija kädessä lauman kimppuun ja toimeenpanevat kauheat tappajaiset. Uimataitoon täydelleen perehtyneet emät kyllä koettavat saattaa poikansa turviin murhanuijalta, mutta hylkeenpojat, jotka eivät ollenkaan osaa tai puutteellisesti osaavat uida, tarttuvat veteen tultuansa taas kiinni jäänlaitaan ja riippuvat siinä, kunnes nuijanisku tekee lopun niiden nuoresta elämästä. Joskus sattuu, kun talonpojat mitä innokkaimmin toimittavat kauheata verilöylyään, että tuuli tai luode ajaa jäälohkareen ulos rannasta, ja silloin murhaajat itse helposti voivat joutua kuoleman saaliiksi, sillä kun heidän alussa on täytynyt hiipien lähestyä, he eivät ole voineet ottaa venettä mukaansa. Hyvä on, jos joku silloin rannalta huomaa onnettomuuden ja rientää pelastamaan, tai jos tuuli ehtii kuljettaa heidät jollekin toiselle rannalle, ennenkuin keskellä tuhoamiansa uhreja itse ovat ehtineet surmalle antaa elämänsä uhriksi.

29:nnen päivän illalla tulimme tänne Arkangeliin ja majoittausimme ispravnikan neuvosta venäläiseen ravintolaan, jossa siitä asti olemme asuneet. Tosin toisena tai kolmantena vuorokautena muuan saksalainen, nimeltä Sturtzer, jonkun täkäläisen pankin sihteeri, tuli luoksemme ja ilmoitti, ettei muka ollut arvomme mukaista asua venäläisessä hotellissa, minkä jälkeen hän tuli oikeaan aineeseensa, nimittäin että saisimme huoneen, ruokaa ja palvelusta hänen luonaan, ja hyväksi aluksi hän kutsui meidät ilmaiseksi päivällisille. Mutta isäntä, joka niinikään näytti halukkaasti pitävän meitä luonaan, vei meidät talonsa kolmanteen kerrokseen ja tarjosi meille kaksi oikein siistiä huonetta ynnä palvelusta sekä ruokaa pari kertaa päivässä, määräten tästä jotenkin kohtuullisen hinnan, nimittäin ruplan vuorokaudelta kummaltakin. Kuitenkin menimme Sturtzerin päivällisille, katselimme huoneita ja tiedustelimme hintaa; hän määräsi 30 hopearuplaa vallan samoista eduista, joista hotellinisäntä pyysi ainoastaan 17 rupl. 15 kop. hopeaa, eli 60 ruplaa pankkiseteleitä. Päälle päätteeksi Sturtzerin huoneet olivat huonommat, ja näköala niistä oli rikkatunkiolle päin, kun meillä sitävastoin täällä on koko kauppatori ja kahden virstan levyinen Vienajoki silmiemme edessä. Kiitimme siis näytepäivällisistä ja päätimme jäädä asumaan hotelliin, vähät välittäen siitä, kuinka sopivaa tai sopimatonta se saattoi olla herra Sturtzerin mielestä. Tämä päätöksemme ei liene suuresti häntä miellyttänyt, sillä hän ei sitten monasti ole käynyt luonamme, mihin saatammekin olla tyytyväiset. Hän näet puhui kaikennäköisistä aineista niin että täytyi olla mitä kristillisin kärsivällisyys, jos mieli jaksaa sitä kuunnella.

Toisena päivänä täällä oloamme menimme arkimandritta Venjaminin luo, jonka piti opettaa meille samojeedin kieltä. Hän otti meidät kylläkin kohteliaasti vastaan, lupasipa antaa meille samojeedin opetusta, mutta pelkäsi, että me levittelisimme hänen tietojaan, ennenkuin hänen samojeedilaiset teoksensa olisivat ehtineet tulla painetuiksi, minkä vuoksi hän toisella tai kolmannella kerralla hänen luonaan käydessämme toi esiin pitkän asiakirjan konseptin, joka sitten oli puhtaaksi kirjoitettava leimatulla paperilla ja jonka kautta meidän oli sitoutuminen siihen, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa, suullisesti emmekä kirjallisesti ilmaisisi mitään tulevasta samojeedin kielen taidostamme muille. Mitä minuun tulee, olisi voinut olla yhdentekevää, olisinko allekirjoittanut sellaisen sitoumuksen vai en, mutta Castrén, joka varsinaisesti aikoo ryhtyä samojeedin kieleen, olisi sellaisen sopimuksen kautta varsin ikävällä tavalla sitonut kätensä. Tuo paperi onkin vielä allekirjoittamatta, ja minä puolestani jätän nyt kernaasti samojeedin kielen, sillä tulevathan Sjögren ja Castrén pian kunnollisemmin sitä tutkimaan. Sen sukulaisuus suomen kanssa tuntuu lisäksi olevan niin vähäinen ettei mitenkään maksa vaivaa suomen vuoksi sitä kieltä tutkia. Ei edes ainoakaan lukusanoista kaukaisestikkaan vivahda suomen lukusanoihin, ja sukulaiskielissä tavallisesti kuitenkin lukusanat sekä pronominit osottavat suurempaa yhdenkaltaisuutta. Ápäi on yksi, sidhed 2, njaara 3, tiátah 4, samliangn 5, måttah 6, si'uh 7, sidniät 8, haveieuh 9, ju'uh 10, jurah 100, jujurah 1000. Mutta mitä yhtäläisyyttä näillä on lukusanojen yksi, kaksi, kolme j.n.e. kanssa? Castrénilla on täällä meikein joka päivä ollut luonaan muuan samojeedi, jolta hän muun muassa on pannut muistiin joukon sanoja, mutta hyvin harvoilla näistäkään on yhtäläisyyttä vastaavien suomen sanojen kanssa. Kuitenkin on niitä muutamia, mutta vaikeata on vielä sanoa, tuleeko niitä useampia kuin mitä heprea ja kreikka tässä suhteessa on tarjonnut. Tosin tulee kahden kielen sukulaisuutta arvosteltaessa enemmän pitää silmällä koko kielen rakennetta kuin yksityisiä sanoja, mutta tässäkin suhteessa olettamusta samojeedin ja suomen sukulaisuudesta kohtaa suuri vaikeus siinä, että suomessa ja sen sukulaiskielissä sanan ensimäinen tavu on teräväkorkoinen, jota vastoin tämä tavu samojeedin kielessä näyttää voivan olla korkoa vailla. Koska kuitenkin joka suhteessa on ennenaikaista antaa mitään varmaa lausuntoa samojeedin sukulaisuudesta suomen kanssa, niin teen parhaiten luopumalla kaikista lisäjutelmista tässä aineessa. Tämän kysymyksen kuitenkin toiset aikanansa asianmukaisesti selvittävät. — Yllämainitulla arkimandritalla on nyt käsikirjoituksena valmiina 1:ksi samojeedin kielioppi 2:ksi samojeedin kielen sanakirja, 3:ksi neljän evankeliumin käännös. Tämä voisi aluksi riittää, sittenkuin hän on saanut teoksensa painetuiksi. mutta pahaksi onneksi hän ei näy huomanneen samojeedin kielessä juuri muita äänteitä kuin ne, joita voi merkitä venäjän kirjaimilla, jotka kuitenkaan eivät riitä merkitsemään edes kaikkia suomen kielen äänteitä, ainakaan eivät h, y, ä, ö äänteitä, ja samojeedin kielessä lienee vielä enemmän äänteitä, joita varten venäjässä ei ole kirjaimia. — Muun muassa Castrén on samojeedilta saanut pari samojeedilaista laulua, jotka, kummallista kyllä, runomitaltaan suuresti vivahtavat vanhoihin iislantilaisiin kaksijalkaisiin säkeisiin. Hän parhaillaan kääntää niitä Morgonbladia varten.

Jätettyäni samojeedin kielen lähden nyt täältä suoraa päätä vepsäläisen luo, joiden kielestä minulla on odotettavissa paljoa suurempi voitto suomen kieliopille ja sanakirjalle; näin tekemään Sjögrenkin on jo ennemmin ja nyt taas keväällä minua kehottanut. Vepsäläiset asuvat etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Aunuksen, osaksi myöskin Novgorodin kuvernementissa. Mainituille seuduille lähden nyt mitä pikimmin, ja eroan siis täällä kumppanistani Castrénista, joka Sjögrenin kehotuksesta ja omasta päätöksestään paraikaa varustautuu lähtemään Ponoin seuduilla asuvien, niin sanottujen Turjan lappalaisten luo; tämä seutu on merkittynä kaikilla kartoilla, lukuunottamatta Kindbladin ja muita nimettömiä karttoja. — Koska minun vepsäläisten parissa ollessani on läpikäyminen suomen koko sanavarasto, saadakseni vastaavat vepsäläiset sanat, sekä koska minun muuten kieliopin vuoksi on lähemmin perehtyminen heidän kieleensä, huomaat helposti, että tarvitsisin puolentoista kuukautta virkavapauden pitennystä, varsinkin kun passini on voimassa lokakuun 29:nteen päivään, joka Venäjällä sattuu vasta marraskuun 10:nneksi päiväksi. Jos voi toivoa sellaista pidennystä, niin anna minulle siitä tieto ja osota kirje Lotinapeltoon (v Ladejnoe Pole Olonetskoj gubernii), jonne joko itse saavun tai josta tiedustelen kirjeitä syyskuun keskivaiheilla. Posti Helsingin ja Lotinapellon välillä ei luultavasti viivy viikkoa kauempaa. Jos silloin voit lähettää jatkoa Morgonbladiin, H:fors Tidningar'iim j.n.e., niin kaikki tämä tietysti on hyvin tervetullutta. Tänne saamissani lähetyksissä Morgonbladia oli aina 41:nteen numeroon, H:fors Tidningaria 44:nteen, Lääkäriseuran keskustelemuksia ja "Suomi"-kirjaa kampaakin kaksi vihkoa.

Vielä vaivaisin Sinua muutamien kirjojen tilaamisella, jotka sitten vastedes voinen saada. Ne olisivat: 1. Samlede tildels utrykte Afhandlinger af R.K. Rask, utgivne efter Forfatterens Død af H.K. Rask, 3:dje Delen [= R.K. Raskin kootut, osaksi julkaisemattomat tutkimukset, tekijän kuoltua ulosantanut H.K. Rask, 3:s osa] sekä mitä sitäpaitsi tästä teoksesta on ilmestynyt. Ensimäinen ja toinen osa minulla on ennestään, joten niitä ei tarvitse lähettää. 2. Raskin palkittu teos: Undersoegelse om det Islændske og Fomnordiske Sprogets oprindelse [= Tutkimus iislannin ja mumaisskandinavialaisen kielen alkuperästä]. 3. Lexicon Lapponicum, E. Lindahl et J. Öhrling. Holmiæ MDCCLXXX [= Lappalainen Sanakirja, toimittaneet E. Lindahl ja J. Öhrling, Tukholmassa 1780]. Numeroilla 1 ja 2 merkitsemäni ovat kaiketi tavallista kirjakauppatietä saatavissa Köpenhaminasta, mutta 3:nnen, jota osaa ennen kaikkea tarvitsisin, on laita se, että sitä ei ole munalla kuin Tukholman Kirkollis-Osaston arkistossa, jonka osaston esimies on valtioneuvos Ihre. Ehkä Arvidssonin, jos Sinulla olisi aikaa häntä pyytää siihen, onnistuisi hankkia se minulle, mistä hinnasta tahansa.

Sinua ja vaimoasi saan sydämellisesti kiittää osanottavasta hyvyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne sisartani ja hänen lapsiansa kohtaan. On luonnollista, että hän kivulloisuutensa kestäessä ja lasten vielä ollessa pieninä, tarvitsee toisten apua, ja koska minä olen lähinnä velvollinen auttamaan, pyydän Sinua silloin tällöin puolestani antamaan hänelle jotakin raha-apua hänen välttämättömiin tarpeisiinsa. — Siihen Sinulle annan täten avoimen valtakirjan, tehden ainoastaan sen rajoituksen, etteivät mainitut raha-avut saa olla niin runsaat, että hän niiden kautta voisi tottua unhottamaan, itse olevansa lähinnä Herraa lähin velvollinen itseänsä auttamaan. — Muiden muassa on minulla synnyinseudullani, Karjalohjalla, vanhimman veljeni leski lapsinensa, jolle tahtoisin lähettää vähän rahoja. Mutta kun nämä tulisivat suotta viipymään Karjan postikonttorissa, mistä hän, tottumaton kun on, ainoastaan suurella vaivalla voisi ne saada, olen hänelle tähän kirjeeseen sulkenut 50 pankkoruplan osotuksen nostettavaksi Sinulta, ja pyydän Sinua nyt hyväntahtoisesti jättämään tämän summan joko hänelle itselleen tai hänen valtuuttamalleen henkilölle, sillä Karjalohjalta tulee usein väkeä Helsinkiin. Tämän suljetun kirjeen, jossa siitä annan hänelle tiedon, voit jättää sisarelleni ja pyytää häntä antamaan sen jollekulle karjalohjalaiselle, tai ellei näitä nyt tulisi Helsinkiin, saattaa kirjeen lähettää postissa osotettuna Karjalohjan nimismiehelle. Viime vuonna en tullut lähettäneeksi mitään, minkä vuoksi nyt olen korottanut summan 50 ruplaksi, jotka hän varsin hyvin tarvitsee.

Paljon terveisiä Rouvallesi, äidillesi ja veljellesi sekä muille tuttaville lähettää

Ystäväsi ja veljesi Elias Lönnrot.

(Jatkona seuraa n:o 52.)

48.

Ylioppilas Adolf Törngrenille.

[Käännetty E. Nervanderin edellä mainitusta kirjasta, ss. 89-94.]

Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Rakas veli'

Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä Arkangelissa sain. Se oli kahta tervetulleempi, kun oli melkein ainoa, jonka lähdettyäni Suomesta olen saanut, sillä paitsi Sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tai ainakaan en ole saanut heidän kirjeitänsä. Tulinkin lähteneeksi Kuolasta aikaisemmin kuin olin aikonut, minkä tähden en vielä ole voinut saada niitä kirjeitä, jotka on osotettu Kuolaan. Tämän aikaisemmin tapahtuneen matkalle-lähdön syyn taisin jo mainita edellisessä kirjeessäni. Se aiheutui eräästä Sjögrenin kirjeestä, jossa hän neuvoi meille samojeedin opettajaksi venäläistä arkimandrittaa Venjaminia, jonka sanoi oleskelevan lähellä Oniegaa olevassa luostarissa. Mutta saavuttuamme kuudettakymmentä peninkulmaa matkustettuamme Kemiin, saimme tietää, että mainittu samojeedin kieltä taitava arkimandritta oleskeli Arkangelissa eli Arkangelskissa, joksi venäläiset tätä kaupunkia sanovat. Sen tähden, kuin myös kelirikon vuoksi viivyimme Kemissä kokonaisen kuukauden ja matkustimme Vienanmeren yli tänne, missä nyt niinikään olemme olleet kuukauden. Kuuden peninkulman päässä Kemistä on saaressa suuri ja rikas luostari, nimeltä Solovetskoi, jossa viivyimme viikon ajan, kun ei ollut mitään tilaisuutta sieltä päästä matkaa jatkamaan. Viimein vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia meitä viemään lähimmälle mannermaalle, hinasimme itseämme sitten jäälohkareiden välitse kylästä toiseen ja saavuimme viimein 29:ntenä päivänä toukokuuta tänne. Täällä olemme paitsi mainittua arkimandrittaa tavanneet useita samojeedeja ja meillä on siis ollut hyvä tilaisuus oppia sitä kieltä, askeltakaan eteenpäin matkaamatta. Mutta päättäen siitä vähästä, mitä samojeedin kieltä olen oppinut, se eroaa niin paljon suomesta, ettei siitä luullakseni ole mitään voittoa saavutettavissa suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sen tähden jätänkin koko samojeedin kielen oman onnensa nojaan, ja lähden täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin ja Novgorodin kuvernementin pohjoisosaan. Nämä vepsäläiset näet asuvat etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Vyjtegran, Lotinapellon, Tihvinin ja Bjälozerskin seuduilla, jotka voit löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen oleskelemaan kenties talvikelin tuloon asti, jos nimittäin saan virkavapauteni pidennetyksi, edes puoleksitoista kuukaudeksi, mistä asiasta olon Rabbelle kirjoittanut. Muuten minulle tähän asti myönnetty virkavapaus päättyy syyskuun lopussa. Etten nyt siis voi odottaa niin levollista ja hauskaa kesää kuin Laukossa viettämäni viime suvi oli, sen huomaat helposti, ja 18:ntena päivänä elokuuta olen, Jumala tiesi, missä. Muistappa sinä päivänä minunkin puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi onneksi, kun en itse suullisesti voi sitä tehdä. Mutta miksipä en voisi itsekkin suullisesti sitä tehdä — ja siitä olen kyllä huolen pitävä — mutta tarkoitin, etten voi tehdä sitä itse Laukossa. Jo edeltäkäsin pyydän Sinua lausumaan kunnioittavan tervehdykseni vanhemmillesi ja lisäksi pyydän, ettet unhota tervehtiä Tickléniä ja muita tuttavia, jotka kenties parhaillaan Laukossa nauttivat kesän sekä kestiystävyyden suloa.

Jo viime syksynä suorittamasi logices-tutkinnon johdosta onnittelen Sinua ja pyydän tähän onnitteluun saada lisätä vielä melkoisen määrän hyvää, jos, kuten kirjeesi antaa aihetta olettamaan, tällä lukukaudella olet suorittanut venäjän tutkinnon. En minä Kallen tavoin tahdo epäillä suoritetun logices-tutkinnon todellisuutta; pikemmin pelkään, että täten karttuneiden tutkintojen kautta yönvalvonnalla voit heikontaa terveyttäsi. Mitkä tutkinnot sitten toveri Frans (von Becker) on suorittanut; tutkiiko hän vielä yhtä uutterasti kemiaa kuin viime kesänä? — Tulevan syyskuun keskivaiheilla aion pistäytä Lotinapellon postikonttooriin ja toivon saavani kunnian siellä vastaanottaa Sinulta muutaman rivin ynnä tietoja Laukosta ja muistakin kuten esim. mitä Sjöman tätä nykyä hommaa ja toimii jätettyään yliopistopaikkansa, ja miten Kalle Moskovassa voipi. Oletan hänen oleskelevan Moskovassa, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun hänellä oli aikomus lähteä Harkovaan. Tämän epätietoisuuden vuoksi en liioin voi hänelle kirjoittaa, niin että häneltä itseltä saisin tietoja.

Arkangelin kaupunki, jossa paraikaa kirjoitan tätä venäläisen ravintolan kolmannessa kerroksessa, on melkoinen, mutta sitä ei kuitenkaan likimainkaan voi verrata Helsinkiin, vaikka sen pituutta sanotaankin olevan 7 virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voisi tinkiä pois 2 virstaa, kulkee sitäpaitsi kaariviivaisena Vienajoen rantaa myöten, joka joki tällä kaupungin kohdalla on runsaasti kahden virstan levyinen. Kaupungin leveys on hyvin vähäinen. yhteensä ainoastaan 1/2 virstaa. Kirkkoja täällä on kokonaista 13, kaikki kivestä rakennettuja; taloja lasketaan olevan 1380, asukkaita 10,500, saksalaisia ja englantilaisia paljo. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on sitä monta vertaa etevämpi. — Tähän tahdon tällä kertaa lopettaa, ja kun jo ylempänä olen kehottanut Sinua terveisiä sanomaan, saan nyt vaan mainita olevani

uskollinen veljesi Elias Lönnrot.

J.K. Varsinaisen kuoren sisään olen pannut toisen, johon, paitsi paikannimeä, olen kopioinut Sjögrenin kirjeestä päällekirjoituksen, joten se lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle, voit käyttää sitä, mutta kirjeesi pitäisi lähettää Laukosta syyskuun alussa tai Helsingistä viikkoa myöhemmin. Kuitenkin voi kirje, jonka kuoreen on kirjoitettu pelkkä ruotsalainen osote, myös tulla perille.

49.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Suomennettu ennenmainitusta E. Nervanderin kirjasta, ss. 83-89.]

Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorinrouva!

Ennenkuin vielä ehdin jättää postiin myötäseuraavaa kirjettä Adolfille, oli minulla tänään ilo vastaanottaa Teidän arvoisa kirjeenne huhtikuun 8:nnelta päivältä. Adolfin kirjeessä olen maininnut syyn siihen, että aikaisemmin kuin ensin olin aikonut, tulin lähteneeksi Kuolasta. Sen tähden en tahdo sitä tässä toistaa, enkä myöskään muuta, minkä jo Adolfin kirjeessä olen sanonut. Ikävintä minusta on, ettei minulla ole mitään toivoa olla edes oman maan rajojen sisällä 18:ntena päivänä elokuuta tänä vuonna, vaan olen silloin, kuten nytkin, etäällä sieltä ja vallan yksin, kun maisteri Castrén, jonka seurassa tähän asti olen matkustellut, nyt palaa täältä Venäjän lappalaisten luo. Tämän ajatteleminen on välistä tuntunut niin masentavalta, että ei paljoa ole puuttunut siitä, etten ole palannut täältä suoraa tietä Suomeen ja Laukkoon. Enkä vielä tiedä, eikö se olisi parasta; mutta kuu Sjögrenkin useat kerrat on neuvonut minua tutkimaan vepsäläisten kieltä, ja kun en toiste yhtä helposti voi saada siihen tilaisuutta, olen nyt päättänyt siihen ryhtyä ja tehdä sitä niin paljon kuin 2-3 kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei minun ole onnistunut enempää kuin Kallenkaan tottua venäläiseen elämään, jopa vielä vähemmin, kun luultavasti en ole oikein perehtynyt edes meidän omaan herrasväen-elämään. Tosin (täälläkin) on monta sangen kunnioitettavaa henkilöä, mutta ulkomaalaisella on tavallisesti se paha onni, ettei niin helposti osaa heidän pariinsa, vaan ensiksi hän tapaa hylkyvaahdon, joka aina kelluu pinnalla. Erään ispravnikka Latyshevin esim. opimme Kuolassa tuntemaan sangen rehelliseksi ja kunnon mieheksi. Virka-asioissa hän jonkun aikaa meitä myöhemmin tuli Kemiin, ja matkusti sieltä meidän seurassamme tänne asti. Täällä otimme majaksemme venäläisen ravintolan, jossa huoneesta, ruuasta ja kahvista kolmena ensimäisenä tai puolenakolmatta vuorokautena saimme maksaa 15 ruplaa kahdelta hengeltä. Kahvista esim. vaadittiin 60 kopeekkaa lasilta, ja minä tietämättömyydessäni join usein kaksi lasia. Puodeissakin siitä saa maksaa 1 ruplan 20 kopeekkaa naulalta ja sokerista 1 ruplan. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta teetä kahta enemmän, tavallisesti 4-5 juomalasia erältänsä joka aamu ja ilta, johon nautintojärjestykseen minäkin nyt olen jotakuinkin tottunut. — Kolmantena vuorokautena täällä-olomme aikana tuli luoksemme muuan pankinsihteeri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille, ettei meidän ollut sopivaa asua ravintolassa, minkä sopimattomuuden välttämiseksi hän tahtoi tarjota meille kortteerin ja täyden hoidon luonaan; aluksi hän kutsui meidät päivällisille, joissa sitten lähemmin saatoimme asiaa punnita. Mutta ravintolamme isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämän tuntemattoman vieraan käynti tarkoitti, vei meidät heti hänen mentyänsä kahteen talonsa kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen ja tarjosi niitä ynnä ruokaa kahdesti päivässä sekä palvelusta jotenkin kohtuullisesta hinnasta, nimittäin ruplasta päivässä kummaltakin. Pankinsihteerin luo kuitenkin menimme päivällisille, ja kun hän vallan samoista eduista vaati 70 ruplaa hopeaa eli 105 ruplaa pankinseteleitä molemmilta yhteensä kuussa, jäimme hotelliin asumaan, tietysti suuresti kiittäen näytepäivällisistä, joita ei suinkaan sopinut halveksia. Sen jälkeen hän ei ole osottanut erityisesti ikävöivänsä seuraamme; tähän olemmekin koko tyytyväiset, sillä tuo mies luuli tietävänsä kaikki ja puhui sen johdosta enemmän kuin mitä ainakaan meillä oli kärsivällisyyttä kuunnella. Emme ole mekään sittemmin olleet hänen luonaan muuta kuin kerran, ja muiden käyntien suhteen olemme olleet vielä säästäväisemmät; tämä on tapahtunut ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme kumpikaan puhu saksaa ja venättä niin hyvin ja sujuvasti, että voisimme olla taitoomme tyytyväiset; toiseksi eivät pukuvarastomme lappalaismatkojemme jälkeen juuri ole parhaassa kunnossa, ja jos missä, niin Venäjällä toteutuu sananparsi: höyhenistänsä lintukin tunnetaan; kolmanneksi eivät sellaiset vierailut meitä ollenkaan hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat, kun ne turhanpäiväisesti veisivät meiltä aikaa, jota tuskin tahtoo riittää tutkimuksiin. Mutta täällä Arkangelissa ihmiset näyttävät ihmettelevän, ettemme käy vieraissa tai ainakin mene joillekin kunniatervehdyksille, eivätkä voi ymmärtää, miten saamme ajan kulumaan. Eilen kohtasin kadulla erään Bohuslav nimisen kuvernementinsihteerin, joka viime talvena kävi Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on ollut ylioppilaama Vilnassa. Hän rupesi moittimaan minua siitä, etten ollut käynyt hänen luonaan. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herra, joka taas puhui saksaa, ja joka alkoi tutkistella matkani ja täällä-oloni tarkoitusta, minkä hänelle selitin. Sitten hän kysyi, oliko minulla tuttavia. — Eipä ole ketään ennestään. "Onko teillä siis suosituksia jonkun luo?" — Ei, sillä en erityisesti halua saada tuttavuuksia enkä siis tarvitse mitään suosituksia. — "Oletteko käynyt kuvernöörin puheilla?" — En, sillä kun minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, en ole turhanpäiten tahtonut häntä käynnilläni vaivata. — "Mutta jos joitakin vastuksia sattuisi matkalla, niin kuitenkin olisi hyvä, että olisi käynyt hänen luonansa." — Toivon passini nojalla pääseväni vastuksitta Aunuksen kuvernementtiin, jonne kenties huomenna lähden. — "Ettehän ole Venäjän alamainen?" — Miten suvaitsette; olen kotoisin Suomesta, ja Venäjän keisari on meidän suuriruhtinas. — Tähän päättyi tuo lyhyt kuulustelu, ja minun kaiketi myös on aika lopettaa tämä kirje, minkä teen toivottamalla Teille ja perheellenne paljon iloa ja hupia kesän aikana, ja ennen kaikkea sen ehtona, yhä jatkuvaa hyvää terveyttä. Tulkoon uudesta rakennuksesta, johon perheenne nyt muuttaa, moniksi vuosikausiksi yhtä hauska kuin vanhasta, tai, jos on mahdollista, suuremman mukavuutensa vuoksi vielä hauskempi! Saatuani Teidän kirjeestänne tietää, että Kalle nyt on Moskovassa, olen nyt kirjoittava hänelle.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen Teidän nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

50.

Maisteri Ståhlbergille.

Arkangeli, 28 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Kiitos kirjeestäsi huhtikuun 9:nneltä päivältä; sain sen melkein täällä-oloni viimeisenä päivänä. Tulimme lähteneeksi Kuolasta, vastoin alkuperäistä suunnitelmaamme, jo huhtikuun alussa, ja matkustimme Kannanlahden ja Kemin kautta sekä Vienanmeren yli Arkangeliin, eli kuten tätä seutua täällä sanotaan, Arkangelskii. Syynä tähän aikaisempaan lähtöön oli eräs Sjögrenin kirje, joka neuvoi meille samojeedin kielen opettajaksi erään täällä asuvan venäläisen arkimandritan, Venjaminin. Tämä mies on pitkän aikaa ollut samojoedien lähetyssaarnaajana, on kirjoittanut samojeedin kieliopin ja sanakirjan ja kääntänyt samojeediksi neljä evankelistaa; kaikki tämä on vielä käsikirjoituksena. Hänen opettamisensa laita oli kuitenkin hieman niin ja näin, sillä hän näytti pelkäävän, että mahdollisesti saattaisimme varastaa häneltä kunnian siitä, että oli ollut tai oleva ensimäinen, joka julkaisi jotakin tuota tähän asti tutkimatonta kieltä koskevaa. Hän tahtoi sen tähden, että meidän piti allekirjoittaa pitkä sitoumus, joka oli estävä meidät toisille ihmisille suullisesti tai kirjallisesti siitä mitään ilmaisemasta, mutta sellaisiin tyhmyyksiin emme tahtoneet suostua, ja kahta vähemmällä syyllä, kun täällä kesälläkin asuu samojeedeja, joilta yhtä hyvin ja tarkemmin voi oppia sitä kieltä. Muuan heistä onkin melkein joka päivä käynyt Castrénin luona, ja häneltä Castrén on pannut kirjaan joukon samojeedilaisia sanoja ja muita kieltä koskevia seikkoja. Mutta mikäli siltä jo mainitulta arkimandritalta olen oppinut, samojeedien kieli niin suuresti eroaa suomesta, ettei minua ollenkaan hyödytä kauempaa opiskella sitä kieltä. Ei edes yksikään lukusanoista ollut suomen lukusanain kaltainen, ja melkein sama on kaiken muun laita. Jätän nyt siis koko samojeedin kielon, ja lähden täältä vepsäläisten luo, jotka asuvat Aunuksen kuvernementin etelä- ja Novgorodin kuvernementin pohjoisosassa. Siellä tulen viipymään myöhäiseen syksyyn asti, ehkäpä talvikelin tuloon, ja käyn syyskuun keskivaiheilla Lotinapellon postikonttorissa, missä muiden kirjeiden muassa toivon tapaavani muutaman rivin Sinultakin. Tämän paikkakunnan venäläinen nimi kuuluu: Ladejnoe Pole Olonetskoj gubernii. Sjögren kehotti minua jo toissa talvena (1841) tutkimaan heidän kieltänsä ja on näinäkin aikoina kehotustansa toistellut. Castrén on näinä päivinä varustellut itseään matkalle Penoin tienoilla asuvien Turjan lappalaisten luo, missä aikoo viipyä syyskuuhun ja silloin palata Arkangeliin, saadakseen lähempiä tietoja Siperian retkikunnasta ja toivomistaan matkarahoista. Hänkin lähtee tälle väliaikaiselle lappalaismatkalle Sjögrenin kehotuksesta. — Forster saavutti meidät vasta Inarin pappilassa, ja siellä taas erosimme hänestä puolentoista viikon yhdessäolon jälkeen; tästä ajasta allekirjoittanut hänen kanssaan vietti enemmän kuin puolet lappalaiskodassa, missä kahtema viimeisenä päivänä olimme leivättä; muuta ruokaa kuitenkin oli tarpeeksi. Hän matkusti toisen saksalaisen luonnontutkijan, t:ri Schraderin, kanssa Inarista Norjaan.

[Elias Lönnrot.]

51.

Tohtoreille Aspille ja Borgille Ouluun.

[Arkangeli, 26? 28 p:nä kesäkuuta 1842.]

Rakkaat Veljet!

Juuri alkaessani tätä kirjettä mieleeni johtui onnellinen ajatus, nimittäin jättää Avellanille kirjoittamani kirje avoimeksi ja pyytää Teitä ennen sen lähettämistä Kajaaniin sulkemaan se. Siten pääsen kirjoittamasta uudelleen 3-4 sivua joutavaa, sillä voitte lukea ne mainitusta kirjeestä. Rabbelle kirjoitin Kemistä jotenkin pitkän kirjeen kertoen matkastamme Kuolasta Kemiin, ja arvelen, että hän tavallisella alttiudellaan joko Morgonbladissa tai "Suomi"-kirjassa tarjoaa siitä annoksen yleisölle, jos kohta varsin vähän pidän siitä, että sellaisia juorujuttuja julkaistaan kuin esim. Sallan papin yhteydestä piikansa kanssa Morgonbladissa allekirjoittaneen Inarista lähettämässä kirjeessä joku aika sitten oli luettavana. Kuitenkaan en tahdo syyttää Rabbea tämän julkaisemisesta, sillä kirjoitin silloin kirjeitä muillekin Helsinkiin. Ja olipa muuten sen jutun laita miten tahansa, sillä eipä ollut minun vallassani tehdä hänestä mamsellia, tuskin neitsyttä tai emännöitsijää, sittenkuin hän niin surkeasti oli polttanut kahvimme, ettei se juuri kelvannut mihinkään. Kuitenkin meidän täytyi siihen tyytyä Inariin asti, missä Durchmanien luona tulimme kaikin puolin hyvin varustettuun taloon. Stockflethilta voitte sanoa kaupunkilaisillenne terveisiä. Lappalaistensakkin parissa hänellä Oulu ja Suomi olivat rakkaassa muistossa. Lappalaisille hän saarnasi Mooseksen lain koko voimalla tehden sen innolla, jota nyt enää harvoin meidän maassa tapaa. Hänen rouvansakkin oli onnellinen ja tyytyväinen, kuten luultavasti harvat meidän naisista moisissa oloissa olisivat. Tämä oli melkein ruhtinaallista, ensin oli aamiainen ja sen edellä kahvia, sitten teetä, päivällinen j.n.e., viinejä pöydässä. Ainoa, mitä vailla tämä — tai mikä ainakin puuttui tästä ruhtinaallisuudesta, oli ruokaryyppy ja thodium [toti] illalla. Stockflethista oli tullut sellainen antivodkisti [viinan vastustaja] ja antitodiaani [todin vastustaja] että saarnatuolistakin luki pitkät läksyt vakuuttaakseen jokaiselle, että nuo aineet olivat vahingollisia. Kuitenkin toivon, että hänen intonsa on asettuva, kun hän taas tulee Ouluun (ja Kajaaniin); eivätpä hänen saarnansa tehneet mitään vaikutusta minuunkaan, minulla näet paraikaa on totilasi edessäni ja juon siitä aimo kulauksen Teidän ja kohta sen jälkeen Suomen Lääkäriseuran julkaisujen terveydeksi toisen. Kolmatta seikkaa, nimittäin uutta obstruktsioni- — suokaa anteeksi — obduktsioni-säädöstä varten minun valitettavasti täytyy tehdä lasi lisää. Mutta se ei voi olla haitaksi, siitäkin syystä, että Castrén nyt tulee eroamaan (katsokaa Avellanin kirjettä) ja huomenna olen vallan yksin, minkä vuoksi mielestäni on parempi viettää huomispäivä kupariseppäin seurassa kuin vallan yksin. Pyydän mitä hartaimmin Teitä tervehtimään kaikkia tuttavia Oulussa. Ravanderin piippu on tänne saakka ollut minulla uskollisena kumppanina; täällä minun vaan täytyi korjauttaa kansihelat, jotka matkoilla ovat menneet rikki. Tällöin tapahtui se onnettomuus, että kultaseppä viilasi pois osan poron häntää ja sarvia sekä yhden leimamerkin kokonaan, ja huolimatta tästä vaivannäöstään hän oli niin kohtelias, ettei kiskonut minulta enempää kuin 2 ruplaa.

Veljenne Elias Lönnrot.

52.

Tohtori Rabbelle.

(46:nnen jatkoa.)

[Arkangeli,] 1 p:nä heinäkuuta [1842].

J.K. {Tämän jälkikirjoituksen päivänmäärästä näet, että aika täälläkin kiitää kuten muualla maailmassa. Kun tämän virstanpituisen kirjeen alkuun kirjoitin "24 p:nä kesäkuuta", luulin viikkoa myöhemmin olevani kaukana näiltä seuduilta, mutta olenkin nyt vallan samassa paikassa kuin silloin, tai se on vaan eroa, että nyt viipymättä ja ensi tilassa lähden Arkangelista. Castrén matkusti täältä toissa-iltana; hän ei ollut vallan terve, sillä hänen vatsansa on jo kauan ollut kapinoivalla kannalla. Kuitenkin hän itse toivoi ja niin minäkin, että paikallaan-istuvan elämän vaihto liikkuvampaan elintapaan, keinuminen Jäämeren aalloilla ja vielä suuremmassa määrin suolavesikylvyt pian palauttavat hänen sisäisen tasapainonsa. Päivää ennen hänen lähtöänsä määräsin hänelle lääkkeeksi magnesiaa ja rabarberia sekajauheena ja lähetin reseptin apteekkiin. Hetken kuluttua poika palasi ilmoittaen, ettei tätä lääkettä voinut saada. Minusta tuntui kummalliselta, että kieltäydyttiin antamasta niin viatonta lääkettä, ja että tämä lisäksi tapahtui samassa apteekissa, josta jo mainitulle Kuolan ispravnikalle ja muutamille tänne matkustaneille Vuokkiniemen miehille aikaisemmin oli määräykseni mukaan annettu lääkkeitä, jotka muun muassa sisälsivät opiumia ja kalomellia. Sen tähden lähetin pojan uudelleen apteekkiin, kirjoitettuani reseptin alle paitsi nimeä sanat Provintsialnyj lekar, doktor meditsiny [piirilääkäri, lääkintätieteen tohtori] ja vielä paremman vaikutuksen vuoksi annoin mukaan tohtorin arvo-kirjani ankarasti varoitettuani sitä likaamasta. Mutta sekään ei auttanut; poika palasi tohtorin-kirja ja resepti muassaan. Tietysti tällaiset tyhmyydet minua suututtivat, varsinkin kun vuokkiniemeläiset samalta seudulta tai ainakin samasta maasta, missä nyt ei annettu magnesiaa eikä rabarberia, voivat, kuten heitä syystä syytetään, hankkia arsenikkia koko Suomen rahvaalle. Kuitenkaan en tahtonut asiasta tehdä enempää, jotta minua ei olisi viivytelty lähtemästä aiotulle matkalleni, vaan pyysin Castrénia tyytymään annokseen tuhkaa, jota uunista voi saada reseptittä, ja jota hän sitten siivilöi ja nautti muutamia annoksia. Mutta tänään kello 10 a.p. sain käskyn tulla kello 3 i.p. poliisikamariin. Tietysti minun täytyi totella käskyä; pukeuduin sitä varten hännystakkiin, pistin passin ja tohtorin-diplomin taskuun ja tulin lyönnilleen paikalle. Seisottuani siellä tunnin ja neljänneksen tuli luokseni muuan kirjuri näyttäen paperia, josta näin, mikäli venäjänkielisestä kirjoituksesta sain selkoa, että joku seudun lääkäreistä oli kieltänyt apteekkaria antamasta lääkkeitä minun määräyksieni nojalla, ellei tiedetty, olinko laillisesti oikeutettu lääkkeiden määrääjä. Jotta olisi voitu saada tämä tieto, minun täytyi poliisikamariin jättää sekä passi että diplomi, joita ei voi saada ennenkuin ensi maanantaina, ylihuomenna on näet sunnuntai, ellei niitä huomenna anneta takaisin. Lääkäryyteni vainoaa minua täten lakkaamatta tuottaen minulle sekä ajanhukkaa että muuten ikäviä neuvonpyyntöjä ja määräämisiä ja vielä poliisikamarissa käyntejä ja muuta, jonka lisäksi se nyt pari tai kolme päivää viivyttää lähtöäni. Eipä sentään haitanne päästä laillisesti oikeutetuksi lääkäriksi Arkangeliin kun ennen "ex usu" [käytännössä] kauan olen ollut lääkärinä osalla Arkangelin läänin talonpoikaisväestöä, nim. Vuokkiniemen ja muiden karjalaisten seutujen asujamilla. — Täkäläiset lääkärit muuten nimeltäänkin ovat minulle tuntemattomat, kuu en ole käynyt heidän enkä muidenkaan luona. Siihen on syy ollut ainakin nelinkertainen: 1:ksi minulla ei heidän kanssaan ole mitään tekemistä; 2:ksi en puhu venättä enkä saksaa niin hyvin, ettei heillä joka päivä olisi tilaisuutta kuulla toisten puhuvan mainittuja kieliä paljoa paremmin; 3:ksi alkavat vaatteeni Lapin-matkojen jälkeen hieman lappilaistua, niin ettei niissäkään ole mitään näytettävää, 4:ksi tarvitsen aikani parempaan kuin turhiin vierailuihin. — Eräänä päivänä kohtasin äkkiarvaamatta kadulla erään kuvernementinsihteerin, nimeltä Bohuslav, joka viime talvena oli käymältä Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on opiskellut Vilnan yliopistossa. Hän moitti minua, kun en ollut käynyt häntä katsomassa, jota tekemään hän muisteli jo Kuolassa kehottaneensa minua. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herrasmies, joka puhui saksaa ja tahtoi tietää, oliko minulla tuttavia tällä seudulla, mihin vastasin kieltävästi. Sitten hän kysyi, eikö minulla siis ollut suosituksia kenenkään nähdä, johon vastaus niinikään tuli kieltävä; lisäsin vielä, etten juuri välittänyt tuttavuuksista, ja että sen tähden vallan hyvin saatoin olla ilman kaikkia suosituksia, matkapassia lukuunottamatta. Lopuksi häntä huvitti tietää, olinko käynyt kuvernöörin luona; siihen hän sai minulta kolmannen kieltävän vastauksen ynnä sen selityksen, että en turhaan ollut tahtonut vaivata kuvernööriä kunniatervehdyksillä, kun minulla ei ollut mitään asiata hänelle. "Mutta", hän sanoi, "jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, olisi hyvä, että olisi käynyt kuvernöörin luona." Selitin hänelle, että minun oli tapana useimmiten matkustaa ilman ikävyyksiä ja että sitäpaitsi muutaman päivän kuluttua olin siirtyvä Aunuksen kuvernementtiin ulkopuolelle arkangelilaisten ikävyyksien piiriä. Sitten oli meidän kaikkien määrä mennä Bohuslavin luo, mutta matkalla muistui mieleeni, että Castrén tällä aikaa voi saada sanan laivasta, ja että hänen ehkä täytyisi lähteä jäähyväisittä, minkä vuoksi pyysin anteeksi ja erosin seurasta.}

Sinulla voisi olla syytä odottaa jonkinlaista kuvausta Arkangelin kaupungista, mutta edellä saamastasi Kemin kuvauksen kokeesta helposti huomaat, että olen hyvin huono kuvaaja ja ettei minun siis ollenkaan pitäisi ryhtyä siihen aineeseen. Tahdon siis ainoastaan ohimennen mainita, että Arkangelin sanotaan olevan 7 virstaa pitkä, mutta että minä pidän kaupunkia kyllin suurena, ilman että sen pituudessa välttämättömästi tarvitsee olla tuo pyhä seitsenluku. Sitäpaitsi tämä pituus ei ole suorana viivana, vaan seuraa Vienajoen kaareilevaa rantaa, joka eteläpuolella muodostaa puoliympyrän kaupungin ympärille. Leveys on kaikkialla niin mitätön, että sitä tuskin ansaitsee mainita. Yleensä sitä ei ole enempää kuin puoli virstaa, tokko edes niinkään paljoa. Pohjoispuolella kaupunkia on pelkkiä soita, ja niitä on itse kaupungissakin useiden suurten korttelien laajuudelta. Kivitaloja on useita, sekä julkisia että yksityisiä, ja kokonaista 13 kirkkoa; näissä en ole käynyt, paitsi saksalaisessa. Kaupungin edustalla, länteen tai luoteeseen päin, on pieni, asuttu saari, joka muodostaa oman pienen kaupunkinsa nimeltä Sollombol. Nykyään se on lähes puolen-virstan pituisella, soimille rakennetulla sillalla yhdistetty kaupunkiin, mutta täällä-olomme alussa sinne soudettiin veneellä. Siellä ovat kruunun ja muut suuret laivat suureksi osaksi vallan lähellä rantaa; pienemmillä laivoilla lasketaan aina kaupungin satamaan asti. Lähempänä kuin Sollombol on pieni, sievä, metsää kasvava saari, jolla on ollut etu saada jonakin muistona Pietari Suuresta säilyttää koskemattomana luonnon antama, vihreä kaunistuksensa. Pietarin päivänä, joka pian lähestyy, kuulutaan saman hallitsijan muistoa siellä joka vuosi vietettävän. Vienan linnoituksen luona, 15 virstan päässä täältä Jäämerelle päin, sanotaan erään Pietarin omin käsin istuttaman koivun kukoistavana viheriöivän. Aina siihen asti kun se täytti sadannen vuotensa sen luona oli pidetty kunniavahtia, mutta sitten oli arveltu sen seisovan kyllin varmasti jaloillaan ja vahti oli poistettu. Luultavasti tämän ylhäisen esimerkin rohkaisemina useat Arkangelin asukkaat ovat istuttaneet samaa puulajia pihoihinsa, mutta kunnollisia puutarhoja ei tapaa missään eikä edes mitään lehtokujaa, joka kuitenkin erittäin hyvin koristaisi ainakin pitkää rantakatua. Asukkaiden luku mainitaan 1841:n vuoden kalenterissa 10,544:ksi, ja talojen luku toisessa paikassa l,385:ksi, toisessa l,398:ksi, joka erotus kuitenkin on mitätön verrattuna useihin muihin samassa kalenterissa esiintyviin. Niinpä esim. Vilnan talojen luku eräässä paikassa mainitaan l,122:ksi, toisessa l,955:ksi, ja kuitenkin molemmat tiedonannot perustuvat samaan lähteeseen: Statistitsheskija tablitsy Ministerstva Vnytrennyh del 1840! [Sisäasiain ministeriön tilastotaulut.] Asukkaiden joukossa on. täällä joukko saksalaisia ja englantilaisia, joilla on omat kirkkonsa. Kauppa näyttää olevan vilkasta, ja sitä harjoitetaan kursailematta sunnuntai-aamupäivinäkin. Joka päivä istuu torilla aamusta iltaan ainakin satakunta akkaa, koreissa, kirstuissa ja niinimatoilla olevat romu-kauppatavaransa levitettyinä yli koko torin. Muiden mieltäkiinnittävien tavarain joukossa siellä tapaa suuria myttyjä suomalaisia hameita, nimittäin talonpoikaishameita, joita myydään 2-5 ruplasta. Ne ovat Vuokkiniemen laukkukauppiaiden tänne tuomia; nämä näet Suomessa ovat vaihettaneet ne itselleen huiveihinsa ja muuhun joutavaan rihkamaan. Kun eräälle vuokkiniemeläiselle ihmettelin näiden hameiden paljoutta ja mainitsin pelkääväni, että he pian panevat meidän talonpoikaistytöt putipuhtaaksi kaikesta hameen-nimellisestä, hän sanoi, ettei niiden paljoutta tänä vuonna ollenkaan tarvinnut ihmetellä, sillä muina vuosina, niinpä viimekin vuonna, se oli ollut ainakin kahta vertaa suurempi. Paitsi näitä jokapäiväisiä markkinoita, pidetään suuremmat markkinat joka tiistai, jolloin monessa paikoin todella täytyy turvautua kyynäspäihinsä päästäkseen kansanjoukon läpi. Kahden virstan levyisellä Vienajoellakin on hyvin vilkas liike. Näitä pyöreitä, muodottomia soimia, jotka ovat yhtenä ainoana suurena lastiruumana, on viime aikoihin asti suuri määrä saapunut Vologdan ja Perman kuvernementeistä. Niiden kansi on tavallisen, ei varsin kaltevan talonkaton näköinen, jonka harja kulkee pitkittäin. Vaikka tämä kansi siis on kalteva, ei sivuilla ole mitään rintanojaa, joka estäisi veteen putoamasta. Niitä soudetaan kymmenellä tai useammalla parilla suunnattoman suuria airoja, ja myötätuulella olen nähnyt 7-8 pientä venettä täysine purjeineen kiinnitettävän niiden eteen. Nämä purret tietysti on pantu riviin toinen toisensa jälkeen ja ne vetävät soima-möhkälettä jäljessään. Nämä soimat eivät palaa lastin purkamisen jälkeen, vaan ne myydään täällä noin 400 pankkoruplasta kappale; lähtöseudulla niistä kuuluu maksettavan kaksi tuhatta. Täällä tapaa vielä toisenlaisiakin aluksia, niin sanottuja "kajukkeja" [L. kirjoittaa: "kajugor"], joissa niinikään on kupera, rintanojaton kansi. Niiden rakenne on paljoa taitavampi kuin soimain, jos kohta ne silti ovat yhtä oudot ainakin tottumattoman silmille. Nekin ovat kotoisin maan sisäosista, minne taas palaavat.

{Siitä, mitä minun on ollut kunnia kertoa Arkangelista huomannet, ettei se mitenkään kestä vertailua Helsingin kanssa. Niin — luulenpa että Viipurikin vaihdosta häviäisi, ainakin mitä tulee kieliin, sillä täällä puhutaan ainoastaan venättä, saksaa ja englannin kieltä, mutta Viipurilla on sitäpaitsi suomi ja ruotsi, jos kohta tätä viimemainittua viipurilaisten kielistä joku aika sitten ei voinut varsin suurenarvoiseksi arvostella. Ainoa etu, mikä suomalaisilla kaupungeilla luullakseni olisi odotettavissa vaihtokaupasta Arkangelin kanssa, olisi vapaus saada edesvastauksetta ryypiskellä, ja tämäkin etu olisi vaan niin sanottua huonompaa väkeä varten. Sillä mitä parempaan väkeen tulee sekä meillä että muualla, niin sen vapautta tässä kohden ensinnäkään ei ole niin rajoitettu, ja toiseksi olisi hyvin väärää ja valheellista väittää tai salaviittauksin huomauttaa, että parempi väki Arkangelissa ja muissa venäläisissä kaupungeissa, joissa olen käynyt, millään tavalla kunnostaisi itseään liiallisella väkevien nauttimisella — pikemmin on asianlaita päinvastainen. Mutta sen sijaan huonompi väki osaa kahta enemmän käyttää hyväkseen oikeuttaan, eikä ole mitään tavatonta, että illoin kadulla näkee ihmisiä, jotka eivät tiedä, minne päin heidän on kääntyminen, tai jos sen tietävät, eivät saa jalkoja tottelemaan päätä. Jopa vaimojen ja tyttöjenkin olen nähnyt rannalla Vienajoelle uhraavan nauttimiensa ylenpalttisuutta. Mutta enpä koskaan ole nähnyt poliisin tai poliisin-apurien sekaantuvan asiaan.}

Castrénin äskettäin jättämä samojeedi oli luonani ja käänsi olutpullollisesta ja muutamasta kolikosta "Isä meidän" rukouksen samojeediksi. Jos joskus vaihteen vuoksi tahtoisit rukoilla samojeedin kielellä, niin se voi käydä päinsä seuraavasti:

Manje Nisjevoo, hujngi tanjä numganah. Puirji nim jan- Meidän Isä, joka olet taivaissa. Sinun nimi ol- lomda'a. Puirji vaaruvoodar tuta'a. Puirji jir eän- koon pyhitetty. Sinun valtakunta lähestyköön. Sinun tahto ta- gu'u husjer numgana tarem jaana. Manje njeanju pahtukoon kuten taivaassa niin myös maan päällä. Meidän leipä tuirvaj tah njena tjukujääle. Manje ateuna'a haa- jokapäiväinen anna meille tänäpäivänä. Meidän velat anna an- jengo husjer manji haajenguva manje ateunjasa. Njin teeksi kuten me anteeksi annamme meidän velallisille. Älä sjidrna vaankan ghauro. Sjidrna vaadrla vaajukujjintkata. meitä kiusaukseen johda. Meidät päästä pahasta. Aviända puirji vaaruvoodar tadha nuihar tadha savoo jilept- Sillä sinun valtakunta ja voima ja kunnin ijan- siaamban. Amin. kaikkisesti. Amen.

Joksikin ohjeeksi samojeedilaisten sanojen ääntämiseen saan lisätä, ettei p, b ja v äänteiden monessa tapauksessa samojeedissa vielä ole onnistunut erota erityisiksi konsonantti-äänteiksi, minkä vuoksi välistä kuulin puirji välistä buirji tai vuirji, tai myös ainoastaan puirj, buirj, vuirj. Toinen samanlainen epäselvä konsonantti-äänne oli se, jonka olen merkinnyt dr:llä, ja joka oli yhtä paljon d kuin r, mutta ei kumpaakaan puhtaasti, joten kuulin milloin vaarla milloin vaadla. Sillä äänteellä, joka on merkitty gh:lla, on täysi vastineensa venäläisessä h:ssä, joka on meidän g:n ja h:n välinen äänne. Vokaaleista mainitakseni oli usein vaikeata erottaa a:ta ja o:ta, mikä niinikään venäjässä usein sattuu. Niinpä samojeedi minusta tuutui sanovan milloin manje, milloin monje eli månje; o:lla näet olen merkinnyt ruotsalaista å äännettä. Ui diftongia olen käyttänyt merkitsemään u:n, ui:n ja i:n välillä häälyvää vokaaliäännettä, kuten esim. sanassa tuirvaj, joka kuului milloin turvaj, milloin tuirvaj tai tirvaj, jopa kerran turuvaj. Tämän vokaaliäänteen merkitsemiseen venäjän y olisi hyvin soveltunut; myös venäjän 'ja' sopisi osottamaan toista, a:n ja ä:n välistä vokaaliäännettä; esim. njeänju sanan voisi kirjoittaa njanju. — {En tiedä, voitko edes näiden oikeinääntämisohjeiden nojalla muodostaa itsellesi yllämainitusta kelvollisen "Isä meidän" samojeedin kielellä; sen vaan tiedän, että tuo pätkä on maksanut minulle pullon olutta, ja tämän saat tavatessamme Helsingissä maksaa takaisin "in natura" [= "luonnossa"] tai myöskin kahdella kupilla kahvia.} — Sittenkuin samojeedi oli lopettanut "Isä meidän" rukouksen, annoin hänen taivutella verbejä samojeediksi, ja kaiken, minkä siten sain, saat nyt kaupan päällisiksi. Oornam oli: syön, oornan syöt, oorna syö, oorngaua syömme, oorngaudhe syötte, oornaa syövät; oorngamtsj söin, oornganesj söit, oorngasj söi, oorngauetsj söimme, oorngaudhetsj söitte, oorngaitse söivät; oortam olen syövä, oortan olet syövä, oorta on syövä, oortaua olemme syövät, oortaudhe olette syövät, oortaa ovat syövät; oor syö, oorngaudhe syökää. Kielteinen muoto kuului: njim oor en syö, njin oor, nji oor, mon. njive oor, njidhe oor, nji oor: njimtse oor en syönyt, njinese oor, njise oor, mon. njivetse oor, njidhetse oor, njitse oor; njim orta en ole syövä, njin oria, nji oria, mon. njive orta, njidhe orta, njii orta tai myös orta, ort joka personassa. Personat kuuluvat: monj minä, puirj sinä, puthong hän, monje me, puirji te, puthonga, he, joista kuitenkin monj ja monji sanassa useimmin äännetään a kuin o. Samojeodiiaisilla verbeillä on dualikin, kuten on lapinkin laita; tämän dualin kuitenkin tässä kernaasti jätän mainitsematta. itse oorda eli oorta syödä, on luultavasti sama kuin lappalainen borrat ja suomalainen purra, vaikka aika ne on yhdestä alkuperäisestä sanasta täten erottanut. Itse konjugatsionin muodot tarjoisivat hauskoja vertauskohtia lapin ja suomen kanssa, mutta toivoon, että muut vastedes tekevät sen täydellisemmin kuin minulla siihen nyt olisi tilaisuutta, jätän kaikki sellaiset kernaasti sikseen, sillä en edes tunne kaikkien samojeedin aikamuotojen ja modien lukua. Jos oikein muistan, Venjamin sanoi samojeedissa olevan kokonaista kolme preteritiä; ehkä hän kuitenkin oli saanut niitä niin monta jonkinlaiseksi korvaukseksi sijoista, joita hän, kuten tuntui, oli laskenut liian niukalta, hän kun luki prepositsioneiksi useat sijapäätteet.

{Jos olet malttanut lukea tätä pitkää kirjettä tähän asti, niin suo nyt lopulla anteeksi, että se on niin ikävän pitkä. Huomaat, ettei sitä alussa oltu aiottu niin laveaksi, mutta ikävä yksinäisyys Castrénin lähdettyä on liittänyt lehden toiseen, ilman että enää edes tiedän, mistä olen voinut niin pitkältä kirjoittaa, ja tiedänkin, ettei se juuri ole minkään arvoista.

Kun en tiedä, miten Rafn'ille Kööpenhaminaan lähetettävä kirje on osotettava, pyydän Sinua kuoreen sulkemaan myötäliitetyn kirjeen, joka alkaa S.H.T:llä, ja lähettämään sen joko mainitulle Rafnille tai jollekulle toiselle, joka mahdollisesti voisi täyttää siinä esittämäni pyynnön. Minun olisi pitänyt toimittaa sellainen kirje Kristianiaan, mutta siellä minulla ei ole ketään edes nimeltä tuttua. Vielä kerran lähettää terveiset

ystäväsi EUas Lönnrot.

J.K. Tuskinpa käynee päinsä, että nyt hakisin virkavapautta pariksi vuodeksi lisää; niin ollen täytynee minun siis joksikin aikaa taas itse ryhtyä virkaani toimittamaan.

Lnr.}

58.

Valtioneuvos Rafnille Kööpenhaminaan.

(Konsepti.)

Arkangeli, 1 p:nä heinäkuuta 1842.

S. H. T.

Vaikka olen Teille tuntematon, rohkenen vaivata Teitä, arvoisa herra, seuraavalla nöyrällä pyynnöllä. Verratakseni suomen kieltä lappiin tarvitsisin K. Leemin lappalaista sanakirjaa, jonka saamisesta meidän maassa minulla ei ole mitään toivoa. Mutta koska mainittu kirja mahdollisesti olisi saatavissa joltakin Köpenhaminan antikvariselta kirjakauppiaalta, saan pyytää Teitä, arvoisa herra, kehottamaan jotakuta sellaista kirjakauppiasta, että, jos mahdolliseksi käypi, hankkisi minulle mainitun kirjan ja lähettäisi sen Helsinkiin asessorille, tohtori Rabbelle, jolta kotia palattuani sen saisin. Samalla saan huomauttaa, että mainittu tohtori Rabbe kirjan saatuaan lähettää maksun sekä siitä että lähetyskuluista.

Hartaasti kunnioittaen on minulla kunnia piirtää

Teidän, korkeasti kunnioitettu herra, nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot

54.

Pastori Stockflethille.

(Konsepti).

[Arkangeli, 4 p:nä heinäkuuta 1842.]

En saata kylliksi kiittää Veljeä ja Vaimoasi meille osottamastanne hyvyydestä, ja koska kokemus on minulle opettanut, etteivät minulta onnistu sellaiset kuin esim. kiitollisuuden osotukset, niin jätän koko jutun sikseen, ja tahdon tässä vaan lyhyesti kertoa Veljelle matkoistamme, jotka olemme tehneet erottuamme Karasjoelta. Durchmanilla viivyimme sen jälkeen muutaman viikon, millä ajalla viikoksi muutin asumaan erään Inarin lappalaisen mökkiin voidakseni paremmin kuin pappilassa oli tilaisuutta, päästä Inarin kielen murreomituisuuksien perille. Tein muutamia kieliopillisia muistiinpanoja ja käänsin sen lisäksi Inarissa ollessani Mateuksen evankeliumin 5, 6 ja 7:nnen luvun sekä useita suomalaisia sananlaskuja ja lausetapoja Beckerin lauseopista. Inarin murre ei niin varsin paljoa eroa Norjan lapista, ettei kumpaakin puhuville yhteinen kirjakieli olisi mahdollinen. Kaikkialla kuunneltiin hartaasti, kun luin ääneen jotakin Veljen kirjoista ja sanottiin, että ymmärrettiin sisällys, jos kohta yksityiset sanat eivät aina olleet tuttuja. Tämä johtuu kuitenkin osaksi siitä, että kaikki Inarin miehet osaavat Norjan lappia. — Tässä muutamia Inarin murteen omituisuuksia: Deklinatsionit, — Konjugatsionit. — Kirjainopin suhteen on mieleeni juolahtanut se ajatus, että missä kk pehmenee g:ksi (jokka, joga), se ei oikeastaan ole kk vaan k (aspireerattu k), minkä vuoksi Inarin murteessa on vaan yksi h (joha), mutta sanoissa akka (aakka), akka j.n.e. Samoin gieta, gieda. — Mietteeni lapin verbeistä keskeytyivät, ja niin on niiden laita ollut tähän asti, kun minulla viime aikoina on ollut niin paljo työtä venäjästä, etten ole ehtinyt tehdä mitään muuta. Mutta olen uudelleen ryhtyvä niihin, jollen aikaisemmin, niin ainakin K[ajaanissa], ja jos minun onnistuisi saada selville, kuten toivon, lapistakin yksi ainoa alkuperäinen konjugatsioni, ja jos pääsisin sen jäljille, miten molemmat nykyiset konjugatsionin muodot siitä ovat syntyneet, kopioin kernaasti huomioni tulokset ja lähetän Veljelle. — Inarista matkustimme Kuolaan, sieltä Kannanlahteen ja Kemiin, mistä Vienanmeren yli olemme tulleet tänne Arkangeliin. Niistä Venäjän lapin murteista, joita kuulimme matkallamme, olen hieman kirjoittanut Suomi-kirjaan. Ne eivät läheskään eroa Norjan lapista niin paljoa kuin ainakin minä tähän asti olen luullut, ja sen nojalla, mitä nyt itse olen kokenut, tahdon kernaasti yhtyä Veljen lausuntoon, että Norjan lappi on itsenäisin ja paras kaikista lapin murteista. Suokoon vaan Jumala Veljelle terveyttä ja voimia vielä kauan työskennellä sen hyväksi. Piplian-historian luin läpi Utsjoen katekeetan kanssa, ja jos Veljeä huvittaa tietää, mitä huomautuksia hän silloin teki, niin panen ne tähän Veljen nähtäväksi. Ne ovat varmaankin vähäarvoisia.

s. 2. r. 19. mærkak — mærkkan 4. 17. saddulaggak 63. 8. celki 7. 19. nisson 8. 13. likkatalat 10. 15. gallod 18. 21. du — dån 19. 9. Moses — Noa 20. nulid — såggid 21. arvetet — arvet 26. 21. gålmas — gålma 28. 17. nieidaid 44. 11. gadai — viegai 51. 17. bardnai 53. 1. luoddui 20. bordi 54. 4. sån — dån 55. 10. vielljai 56. 20. dåbbe 57. 3. kamelin 58. 7. jugastet 62. 14. akkan 62. 19. divvra 64. 10. akkan 70. 7. vielljasad 11. åudal 77. 6. niegadi 78. 16. cæggim 79. 25. savcai 84. 20. lokkamest 87. 20. su — sunji 97. 13. ja 16. buokai 17. bagjelest 104. 18. buoides 105. 11. noaides 18. lasses 116. 10. ouddi 138. 7. njahnest 140. 5. lækgo — læk 142. 12. ouddi 162. 3. balvvi 168. 8. rajid

Täällä Arkangelissa olemme tavanneet samojeedeja, ja meillä oli tilaisuus oppia heidän kieltään, matkustamatta etemmäksi, varsinkin kun muuan venäläinen arkimandritta Venjamin, joka on kääntänyt evankeliumit samojeedin kielelle, kirjoittanut kieliopin ja toimittanut sillä kielellä sanakirjan — kaikki vielä käsikirjoituksina — on suostunut meille antamaan opetusta. Mutta koska Pietarin Tiedeakatemia on päättänyt toimeenpanna retkikunnan, jolla on muun ohella tarkoituksena Siperian kielten ja myös samojeedin kielen tutkiminen, ja johon ei ainoastaan Sjögren, vaan myöskin toverini Castrén kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi on tuleva osanottajaksi, en puolestani pidä tarpeellisena, että nyt opiskelen sitä kieltä, kun myöhemmin vähemmällä vaivalla voin käyttää muiden töiden tuloksia. Castrén on innokkaasti alottanut mainitun kielen tutkimisen jo täällä — ja mitäpä minä sitten teen? Totta puhuakseni, en juuri todenteolla ole mitään tehnyt, mutta lähden pian täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin sekä Vologdan ja Novgorodin kuvernementtien pohjoisosiin, missä viivyn koko kesän ja palaan loka- tai marraskuussa Kajaaniin. Ole hyvä ja kirjoita minulle joskus Kajaaniin.

55.

Tohtori Rabbelle.

(Konsepti.)

[Arkangeli, 4? 5 p:nä heinäkuuta? 1842.]

Ellen lokakuun alkupäiviksi ehtisi Kajaaniin, tahdon koettaa olla ainakin paljoa myöhemmin sinne tulematta, itse taas ryhtyäkseni virkaani toimittamaan toivoen sen ohella voivani hieman harjoittaa sanakirjatyötäkin. Pidän itseäni vielä enemmän velvoitottuna taas jonkun aikaa itse hoitamaan virkaa, kun muuten voisin unhottaa pois koko lääkintätieteen, ja kun minun sitäpaitsi on tarpeellista taas joku kesä matkustella Virossa, koettaakseni sieltäkin saada jotakin hyötyä suomen kielelle. Mainitset, että loput V[enäjän] H[istoriaa] jo on lähetetty tilaajoille, mistä huolenpidostasi saan Sinua kiittää. Mutta kun saattaisi käydä niin, etteivät tilaajat tiedä, mistä heidän tulee saatavansa periä, niin pitäisi jossakin sanomalehdessä (S.[uomen] V.[irallisessa] L.[ehdessä]) heille antaa siitä ilmoitus, ja ehkäpä Sinä sen jo olet tehnytkin. — Uusi ohjesääntö kaiketi kyllä aluksi tuottaa muillekin kuin allekirjoittaneelle paljon päänvaivaa, sillä emme kaikki niinkään helposti taida saada selville rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta — — — [Keskeytyy tähän.]

56. 2

Tohtori Rabbelle.

[Suurimmaksi osaksi "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842, n:oissa 80, 81.]

Pertominskin luostari, 11 p:nä heinäkuuta 1842.

{Rakas veli!

Nyt saat taas hetkeksi jättää puolitoistasataa hommaasi ja valmistautua lukemaan läpi peninkulman pituisen kirjeen, sillä aion jäädä tänne koko päiväksi, eikä minulla nyt ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa kirjeitä, ja kun Arkangelista äskettäin kirjoitin useille muille tuttaville, tahdon nyt kasata kaikki yksistään Sinun päällesi. Kuitenkin voin edeltäkäsin ilmoittaa Sinulle, että jos muut toimet tarkoin ottavat aikasi, vallan hyvin voit jättää tämän, mikä seuraa, lukematta, sillä siten et Sinä menetä mitään, enkä minäkään, sillä se ei tule sisältämään mitään toimitettavia, joiden tähden erityisesti haluaisin, että sen lukisit läpi. Ainoa, mitä sanomalehtien ja muutamien Sinun lähettämiesi rivien kanssa olisi hauska syyskuun keskivaiheilla saada Lotinapeltoon, on Lenströmin Suomen kansallis-runoutta käsittelevä kirja, jos se on Helsingissä saatavissa, sillä Ruotsista ei maksa vaivaa sitä tilata. Muita toimitettavia minulla nyt ei ole.}

Muistat kaiketi edellisestä kirjeestäni, että passini ynnä muut asiakirjani vaadittiin jätettäviksi poliisikamariin Arkangelissa sekä syyn siihen. Tämä tapahtui heinäkuun 1:senä päivänä ja 5:ntenä sain ne vihdoinkin takaisin. Ehkäpä jonkunlaiseksi korvaukseksi siitä, että viittä päivää aikaisemmin olin saanut seisoa tunnin ja neljänneksen poliisikamarissa, ilman että kukaan ajattelikaan pyytää minua istumaan tai kysyä asiaani, vaikka minut kuitenkin poliisipalvelijalla oli sinne kutsutettu, poliisimestari nyt omassa korkeassa persoonassaan toi ne minulle ynnä lääkäripravdan minulle myöntämän oikeuden harjoittaa lääkärintointa niin paljon kuin halusin ja tilaisuutta siihen saattoi tarjoutua. Mutta sinä puolena päivänä, jonka tämän jälkeen siellä viivyin, ei valitettavasti mitään sellaista tilaisuutta tarjoutunut, minkä tähden läksin matkaan voimatta ollenkaan käyttää hyödykseni tuota korkeata suosiota. Se erinomainen kunnia, joka tuli osakseni sen kautta, että poliisimestari itse kävi luonani, vaikutti, että ravintoloitsija heti, kun minut sen jälkeen näki, ainakin kolmeen kertaan mittaili minua katseillaan kiireestä kantapäähän — "majorque coepi videri" [= ja rupesin näyttämään suuremmalta]. Luulenpa että hän siitä sai mokoman ajatuksen antaa minun maksaa puolentoista ruplaa vuorokaudelta, mikä tapahtuikin; en suinkaan huomauta tätä minäkään liioiteltuna hintana pitäen vaan sen tähden, että se alkuperäisestä oli korotettu 50:llä prosentilla. Tämän lisäksi hän lähtöhetkellä huomautti minulle, että sellainen "blahorodie" [= vnpaasukuisuus] kuin allekirjoittanut nyt oli, ei voinut matkustaa ilman lautasia, haarukkaa, etikkaa, y.m., mitkä kaikki tarpeet, ennenkuin tuskin oli ehditty kysyä, tahdoinko niitä, tulivat pannuiksi eväslaukkuuni, tietysti käteistä maksua vastaan. Jotta ei erohetkemme sitten olisi tullut varsin kuiva, hän käski tarjoilijan tuoda esiin pari stakanaa totia, toisen itseään, toisen allekirjoittanutta varten, joista ylimääräinen laskuni sai vielä ruplan 20 kopeekan suuruisen lisäyksen, ilman että tuota ainetta nauttiessani edes olin voinut aavistaa, että minä olin maksava todin, eikä hän. Tämäkin olkoon sanottu siinä tarkoituksessa, ettei se mitenkään ole katsottava tuon sävyisän isännän moitteeksi, vaan ainoastaan osotteeksi naurettavasta tavasta vallan kursailematta maksattaa toisella se, mitä itse hänelle tarjoaa. Kaikki tämä johtui nyt kaupungin poliisimestarin kunnioittavasta käynnistä, jonka oikea syy kuitenkin oli seuraava. Viime kuluneina viitenä päivänä oli tapahtunut poliisimestarin vaihdos ja edellisen sijaan oli Kemin gorodnitshij määrätty tätä virkaa hoitamaan, — perin rehellinen, lakiin vankasti perehtynyt mies, jonka luona erityisestä syystä olin tullut useasti käyneeksi ollessani Kemissä. Hänen pienelle, kauniille, nelivuotiaalle tyttärelleen näet oli tapahtunut se onnettomuus, että kuumalla vedellä oli korventanut rintansa ja vatsansa. Ensi hädässä oli tosin noudettu kaupungin oma lääkäri, joka oli määrännyt käytettäväksi tavallista palohaavan voidetta. Mutta kun se ei tarpeeksi tehokkaasti vaikuttanut, ja kun tiedettiin minun tulleeni kaupunkiin suoraa päätä lappalaisten parista, lähetettiin minuakin noutamaan ja minulta kysyttiin, enkö tietänyt mitään keinoa, joka olisi voinut lieventää tuota ylen tuskallista kipua. Tiesin sen melkoisesti lauhtuvan, jos vaan onnistuisi sulkea ilma palaneista paikoista tarkemmin kuin voiteen avulla kävi päinsä, minkä tähden käskin levittämään paksun kerroksen ruisjauhoja kaikkiin polton vahingoittamiin paikkoihin. Tästä oli se onnellinen, jopa odottamaton seuraus, että kipu heti lakkasi, ja Anjoska luuli olevansa terve kuten ennen, sekä tahtoi jo muutamaa tuntia myöhemmin nousta vaivalloisesta vuoteesta, mitä tietysti hänelle kuitenkaan ei voitu sallia. Huolimatta kaikesta tästä en kuitenkaan odottanut muuta kuin että hänessä seuraavana päivänä olisi melkoinen kuume, mutta suureksi hämmästyksekseni kuume kokonaan jäi tulematta, ja sittenkuin oltiin onnistuttu jotakuinkin kiinnittää jauhoside, Anjoska hartaasti pyydettyään viimein sai luvan lähteä vuoteesta. Jo kolmantena päivänä hän äitinsä kanssa oli lyhyellä vieraskäynnillä kaupungissa ja parani seuraavina päivinä paranemistaan; ainoastaan pahimmin palaneisiin paikkoihin muodostui vähä märkää. — Tämän Kemissä täten solmitun tuttavuuden nojalla isä ei pitänyt kunniaansa ja arvoansa alentavana itse tulla luokseni tuomaan perille iloista tietoa, että minulle oli myönnetty oikeus reseptillä apteekista saada, jos siksi tuli, muutakin kuin magnesiaa ja rabarberia. Näitä rohdoksia, kuten luultavasti muistanet, oli aikaisemmin kieltäydytty antamasta, minkä tähden Castrénin täytyi syödä tuhkaa.

Samana iltana oli bohumoltseja (pyhiinvaeltajia, luostarivieraita) kuljettavan, pienenlaisen laivan määrä lähteä Solovetskoin luostariin, ja minä nyt ollen lähtövalmis päätin lähteä mukaan aikoen sieltä Suman, Uikujärven (Vygozeron) ja Poventsan kautta tulla Vyitegraan. Mutta kun myöhemmin illalla menin laivaan, huomasin, että sen omistaja, muuan Arkangelin läheisyydestä kotoisin oleva talonpoika, oli huomannut edulliseksi lykätä seuraavaan aamuun matkansa ja sen sijaan juoda itsensä hutikkaan, minkä vuoksi minäkin huomasin itselleni edulliseksi palata kortteeriini ja siellä viettää yöni. Kello 8 seuraavana aamuna laivan oli määrä lähteä liikkeelle, mutta minä saavuin kylläkin ajoissa, vaikka tulin tuntia myöhemmin, ja sain sittenkin vielä odottaa kaksi tuntia ennenkuin ankkuri vihdoin nostettiin. On tavallista, että jokainen Arkangelista lähtevä, bohumoltseja kuljettava laiva ennen lähtöä rannassa siunataan. Niinpä nytkin kannelle ilmestyi pari munkkia, jotka lukivat pitkiä rukouksia lähtijäin menestykseksi. Muutamat Solovetskoin munkeista viettävät koko vuoden Arkangelissa, jossa luostarilla on suuri kivitalo ja kirkko. Talo on muilla vuokrattuna ja kirkkokin taitaa tuottaa melkoisesti tuloja niiden lahjoista, jotka siellä hartauttansa harjoittavat. Sittenkuin munkit kannella olivat lopettaneet rukouksensa, ja arkangelilaiset bohumoltsit olivat ehtineet jaella asianmukaisen määrän jäähyväissuudelmia sukulaisille ja ystäville, nostettiin ankkuri ja purje. Suuri osa bohumoltseja oli ensi kertaa mastokkaassa, kannellisessa laivassa; — tämä ynnä ero yhä vielä rannalla seisovista sukulaisista ja tuttavista saattoi heidät hyvin alakuloisiksi, jota alakuloisuutta kohta seuraavat surullisen-lystikkäät merikipu-kohtaukset eivät voineet haihduttaa. Ikäänkuin tarttuman kautta minunkin mieleni valtasi tyhjän yksinäisyyden tunne, synkkämielisyyteen vivahtava ikävä, jommoista kukin luultavasti joskus on tullut kokemaan, jos vieraalla seudulla on kokonaan ollut erotettuna kaikista tuttavista. Kotiseudulla, jopa ulkomaillakin tutuissa seuroissa ollen useimmat ihmiset onneksi kyllä ovat vapaat sellaisesta synkkämielisyyden-tunteesta, tai niin sanoakseni — sielun tyhjyydestä, joka itsessään ei ole muuta kuin ohimenevää sieluntautia, mutta joka useammin toistuen saattaa muuttua pysyväksi synkkämielisyydeksi ja onnellisimmassa tapauksessa päättyy herännäisyyteen. Mitä minun synkkämielisyyteeni tulee, sillä ei ollut mitään sellaisia seurauksia, sillä se oli jo melkoisesti asettunut myöhemmin iltapäivällä ja loppui kokonaan juotuani ensimäisen lasin teetä, vaikka vastaisuuden varalle join 4-5 stakanaa sitä paitsi. Tuuli, joka ensin hiljalleen oli ajanut meitä edelleen, taukosi kokonaan illan suussa, niin ettei laiva liikkunut paikaltaan. Poistaakseen tämän pahan seurue päätti nousta seisomaan ja ristiä rintojaan. Useiden, jotka jo sattuivat seisomaan, täytyi luonnollisesti ensin istuutua sitten asianmukaisesti voidakseen nousta seisomaan. Minä puolestani arvelin riittävän, kun paljastin pääni ja otin piipun suustani, sillä en vielä ole oppinut rinnanristimistä niin, että tuntija ei voisi huomata vasta-alkajaa. Ristimisen jälkeen toimeenpantiin rahankeräys, mihin seremoniaan minä paremmin saatoin ottaa osaa, jos kohta en tietänyt, kenen hyväksi kolehti kerättiin, Solovetskoin luostarilleko, meren ja tuulen jumalilleko vai laivurin taskuun. Luulin kuitenkin sen tarkoittavan rahauhria luostarille ja annoin siis kernaasti viisi kopeekkaa hopeaa, ainoan hopearahan, sillä kaikki olivat suorittaneet antovelvollisuutensa pelkällä kuparirahalla. Laivuri, yllä mainittu talonpoika, oli erään laivassa olevan toverinsa kanssa pitkin päivää ottanut lukuisia aimo naukkuja Johannes Kastajan muiston kunniaksi, hänen nimipäivänsä kun näet vanhan ajanlaskun mukaan sattui juuri siksi päiväksi. Laiva oli vallan täyteen sullottu bohumoltseja ja heidän romuaan, mutta laivurin oli onnistunut tiheiden ryyppyjensä avulla suuresti lieventää tämän tuottamaa haittaa, ja asia parani jokaisesta seuraavasta kulauksesta, niin että hän nyt varmaankin olisi voinut ottaa muutaman tusinan bohumoltseja lisää, jos heitä vaan olisi ollut tarjona ja jos heillä olisi ollut tilaa seisoa. Mutta puoliyön aikaan tämä viinanväkinen muistojuhla sai surkean lopun. Laivuri oli hetkeä aikaisemmin käskenyt kaksitoista-vuotiaan poikansa täyttää muutamia puolityhjiä vesilekkereitä raittiilla vedellä niin kauan kuin sitä Vienajoesta oli saatavissa. Poika täytti isänsä käskyn, jopa vähän enemmänkin, sillä erehdyksestä hän tuli Vienan vedellä täyttäneeksi puolityhjän viinanassakankin. Sitten tapahtui hetken kuluttua, että isän taas piti ottaa ryyppy ja tarjota samanlainen toverilleen. Ensin hän ei ollut löytää koko nassakkaa, sillä se oli siirretty kauemmaksi tavallisesta paikastaan, omistajansa läheisyydestä; jonkun aikaa haeskeltuaan hän kuitenkin vesilekkereiden joukosta huomasi sen perin tutun muodon. Jo se seikka, että viinanassakka oli joutunut niin huonoon seuraan, sai häneltä maalle kirouksen, mutta pahempi tuli kohta jäljessä. Muutoksesta hän ei vielä tietänyt mitään, vaikka hieman ihmetteli sitä, että nassakka vielä oli täysi, ja näytti luulevan huonosti kunnioittaneensa Johanneksen muistoa; mutta mitä ei vielä oltu tehty, se saattoi vasta tapahtua. Hän kaatoi siis lasiin aimo ryypyn ja ojensi sen toverille. Mutta tämän olivat sen monet edeltäjät niin päästä sekoittaneet, ettei hän edes suutaan irvistämällä osottanut huomaavansa uuden, onnettoman aineen lisäystä. Eipä hän tavallisella puheella nyt enää ollenkaan olisi voinut sitä ilmaista, kun hänen puhe-elimensä olivat joutuneet niin pahaan epäjärjestykseen, että ainoastaan suuresti ponnistamalla sai kielensä taipumaan muutamiin yksinkertaisimpiin sanoihin; sillä myöhemmin illalla hän oli joka ryypyn mukana nielaissut yhden tai pari kirjainta, minkä vuoksi jäljellä oleva aapisto oli hyvin köyhä. Sitten laivuri kaasi itselleen ryypyn ja tyhjensi sen pohjaan. Mutta hänen maku- ja puhe-elimensä olivat vielä paljoa paremmassa kunnossa kuin toverin. Ensin hän irvisteli, lausui sitten voimakkaan kirouksen Vienalle ja sen vedelle, kaasi sitten puoli-raivoissaan koko pilatun aineen järveen ja sai lopuksi käsiinsä "causa mali'n" [pahan alkuunpanijan], jota nyt alkoi piestä niin perinpohjaisesti, että täytyi kääntää silmänsä pois, kun ei onnistunut ehkäistä hänen intoansa. Poika kyllä saattoi ansaita selkäsaunan monesta muusta seikasta, mutta väärästä aiheesta hän sen nyt sai, sillä nassakkaa täyttäessään hän itse oli alhaalla veneessä, jonne joku matkustajista laidan yli ojensi hänelle lekkereitä ja niiden joukossa viinanassakankin, kuten luulen, tahallansa, jotta isä ei voisi jatkaa jo jotenkin tarpeeksi viettämäänsä "prazdnikkaa". Muuan naisista, joka onneksi voittamansa merikivun jälkeen oli nukahtanut kajuutan portaille ja viime kohtauksesta herännyt, kysyi, mitä poika oli tehnyt, kun häntä niin pahoin pideltiin. Saatuaan tietää syyn siihen ja kuultuaan, että koko viinavarasto oli kaadettu kannen yli, hän ilmaisi sydämensä iloa siitä sanoilla "slava hohu" [Jumalan kiitos!] mihin "slava bohuun" me muut kernaasti yhdyimme, vaikka se vaan yhä enemmän katkeroitti laivuria, varsinkin kun keisarin syntymäpäivää, joka seurasi Johanneksen päivää, valitettavan vedenlisäyksen vuoksi ei enää voitu viettää niin kuin olisi pitänyt.

Iltapuolella 7:ttä päivää olimme noin 80:n virstan päässä Arkangelista pienen joen laskupaikalla, {kolme virstaa Nenokot'in kylän eli volostin edustalla.} Koska meri oli vallan tyynenä, päätettiin laskea ankkuri ja odottaa tuulta. Se paikka, missä nousimme maihin, oli mitä kauneimpia: ranta jyrkkä, sen alapuolella pieni oja ja toisella puolella, aivan kuin varjona taulussa, kapea hiekkasärkkä joen ja meren välissä. Koko ranta oli vallan kuin täyteen kylvettynä villejä ruusuja ja sitäpaitsi ruohoa ja niin monenlaisia kukkia, että ne hyvin päiväkaudeksi olisivat voineet tarjota tutkittavaa kasvitieteilijälle. Maihin noustua tehtiin jyrkän rantatörmän juurelle pitkä jono tulia, ja joka tulella näki pian patoja, kahvipannuja ja teekeittiöitä täydessä touhinassa. Minulla kun ei ollut omaa teekeittiötä, jouduin teekannuineni naiskolmikon pariin, jotka hyväntahtoisesti tarjoutuivat samovaristaan (teekeittiöstään) kaatamaan mieleni mukaan vettä {kannuuni}. Sittemmin minusta ilman erityistä kutsua tavallisesti tuli heidän vesivieraansa, niin kauan kuin yhteistä matkaa kesti, {mutta eipä sitä kestänyt niin monta päivää enää.} Kun tee oli juotu ja illallinen syöty, jokainen alkoi ajatella yösijaansa, ja kun en kauempaa voinut viipyä naisten seurassa, menin kappaleen matkaa ylemmäksi metsään, heitin kauhtanani ylitseni ja koetin nukkua. Mutta ennenkuin uni vielä oli ehtinyt puolitiehen silmiini, huomasin olevani niin suunnattoman suuren hyttysparven ympäröimänä, että hyvin ymmärsin, miten vaikeaksi nukkuminen oli tuleva. Tiesin vanhastaan, että tupakan savu on kauhistus hyttysille ja starovertseille, minkä tähden panin piipun kuntoon ja aloin polttaa tarmon takaa. Ne tosin sen kestäessä hieman poistuivat, mutta koska en vielä ole voinut harjoittaa itseäni polttamaan nukkuessani, vaan piippu päinvastoin vähää ennen unen tuloa pyrkii sammumaan, niin se nytkin sammui juuri kun olin uneen vaipumaisillani, ja hyttyset karkasivat uudistetuin voimin kimppuuni. Oi jospa ne toki olisivat olleet vähää enemmän "starovertsejä" ja noudattaneet paraillaan kestävää Pietarin-paastoa! Mutta mitä tulee paastoamiseen, ne siinä kohden olivat niin jyrkkiä protestantteja kuin suinkin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta ja muuttaa makuusijani törmän alle ja niin lähelle vettä kuin suinkin. Mutta siellä ei enää ollut nurmikkoa, vaan ainoastaan vahvalti hiekkaa, johon täytyi kaivautua niin hyvin kuin taisi ja peittää muu osa ruumistaan kauhtanalla. Kun ainoastaan pieni määrä hyttysiä oli uskaltanut tulla jyrkkää hietatörmää alas, ja kun nekään eivät nyt enää niin helposti päässeet kimppuuni, voin nyt vaipua uneen ja häiritsemättä nukkua seuraavaan aamuun. Noustuani ei ollut ollenkaan helppoa saada hieno hieta pois sekä povesta ja taskuista että suusta, nenästä, silmistä ja korvista; kuitenkin mitättömän helppoa verrattuna koko yön kestävään sotaan miljoonia hyttysiä vastaan. Suuri osa bohumoltseja loikoi vielä ryhmittäin siellä täällä muodostaen omituisen kuvan, joka luultavasti ei paljoa eronnut siitä, jonka tarjoaa kaatuneiden sankarien peittämä taistelutanner.

8:nnen päivän aamuna meillä oli kova vastatuuli, jota luultavasti oli kestävä koko seuraavan päivän ja joka varmaankin oli pidättävä meidät tässä paikassa. Ensi työkseni hain itselleni jotain sopivaa paikkaa, jossa yli päivän häiritsemättä saatoin loikoa ja lukea. Jo edellisenä päivänä tosin olin löytänyt jotenkin hyvän sellaisen paikan, nimittäin luonnon laatiman, villien ruusupensaiden ympäröimän lehtimajan, mutta kun laivurin pojat siellä häiritsivät minua kilvan hyttysien kanssa, joita jälkimäisiä kuitenkin päiväsaikaan tupakansavulla voin pitää tarpeellisen matkan päässä itsestäni — näin ei ollut edellisten laita —, niin oli minun nyt etsiminen uusi huoneisto, missä toimessa hieman haeskeltuani onnistuin paremmin kuin olin voinut edes toivoa. Vähäistä ylempänä kohosi ojan varrella vallan ojan reunassa korkea kumpu, jonka harjalla muutaman neliösylen alalla kasvoi suuria ja pieniä koivuja sekä näiden ympärillä ja seassa villiä ruusupensaita. Mutta kun kummun ympärillä oleva löysä, syvä hieta ei tarjonnut mitään varmaa jalansijaa, se kun usein vieri vieden jalat pari askelta takaisin mukanaan yhden eteenpäin yritetyn askeleen asemesta, niin kohoaminen tähän suojapaikkaan, kuten moni muu kohoaminen tässä maailmassa, ei ollut varsin helppoa. Kun minun viimein oli onnistunut saada kiinni jostakin juuresta tai oksasta, oli minun ryömien tunkeuminen viidakkoon, jonka turvissa sitten sain vaivastani runsaan palkinnon. Siellä minulla oli paitsi paljoa muuta, laiva ja koko bohumoltsikenttä silmieni edessä, mutta eivätpä laivurin pojat eivätkä muut tietäneet, minne olin kadonnut. Mainitut pojat olivat muuton suureksi harmikseni kaikkialla. Nuoremmalta en koskaan saanut syödä rauhassa, sillä hän tahtoi joka palaa haukatessani tietää, miltä se maistui, eikä tyytynyt siihen vakuutukseeni, että kaikki maistui oivallisen hyvältä, vaan tahtoi omilla makuelimillään päästä siitä vakaumukseen. Tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos ruokavasuni olisi ollut varustettu paastoa varten, jota vielä muutama päivä oli noudattaminen, mutta valitettavasti siinä oli kookas lihamakkara ynnä puoli yhtäläistä kunnioitusta herättävää juustoa, joita kumpaakaan pravoslavnilaiset Pietarin- ynnä muina paastoina eivät katsele kaikkein suopeimmin silmin. Oli siis etuni mukaista olla levittelemättä näitä kielletyitä ruokalajeja kaikkien nähtäville, kun vastoinkäyminen, joka matkalla saattoi esiintyä, taikauskoisuudessa olisi voitu lukea minun laskuuni sen tähden että rikoin paaston. Onneksi huolellinen isäntäni Arkangelissa oli pannut ruokavakkaani savustetun lohenpalasen, mutta sittenkuin se oli syöty, ei ollut muuta neuvona kuin luulotella pojalle, että lihamakkarakin oli kalaa, jonka venäläistä kalatieteellistä nimeä en kuitenkaan hänelle ilmaissut. Juuston taas muutin valaskalan palaseksi ja kalana poika sitä söi hyvällä maulla, niin usein kuin muuten ojensin hänelle palasen. Vanhempi poika ei ollut niin perso ruokavakalle, mutta hääri sitä uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille, kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa. Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle antoivat.

Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin raaka, pasuunantapainen huuto povetr, ja vaikka tämä huuto kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä, olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista, teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli, joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän, kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika, sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä, jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.

10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka, mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan. Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja, kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana; näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan, jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua, ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä, vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää, missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin. Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat, ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse. Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani, ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen, pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin — mikä kenties olisi edullisempaa — heti tinkiä pois jokunen määrä nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin katkeruus ja paino.}

[Jatkona seuraava n:ro.]

57.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa,]

["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]

Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen, ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston, nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen. Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona, ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni, mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan. Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään. Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni. "Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään. Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin. Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta. Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi. Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin {toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois. sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme. {Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin, vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta. Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen, mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin, latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani, jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella, pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta, huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja, jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle, surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia. Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani. Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta. Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu 237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin, kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]

58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]

[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi "Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m. siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne, matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset, usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen, päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin, nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie. Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi, kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut minut oikealle tolalle.

Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin, oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista, eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa — hän näet samalla oli kauppias —, ja kun en ollut tinkinyt pois kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello 10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta, kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä, tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan, ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen, mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa, minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku" [viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. — Alussa luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat "na präniki'ksi".

Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot (= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi, josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat, epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään; tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}

Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota. Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa — jotka voivat vastata neljäätoista tavallista — elää kuin lakkautuspalkalla. Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista. Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä, koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään, että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen, vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla, joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa, Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä, toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi, ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot, lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen) ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue Ljonn-ru-utt.

Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi. Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen, että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa, johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa, olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta "kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani. Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä, minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.

Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.

Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin 14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä, ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä, vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen, ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10 lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä, joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia, lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella idässä.

Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa, jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin, toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi, lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan. Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3 syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa, korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä, höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja, kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret. Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet, jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina, varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa. Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista, kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na" [ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti, paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua, missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet; erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita; usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. — Humalistoja en matkan ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa, mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla. Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin. Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan, jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä, sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta. Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että ovat pitkät ja kapeat.