PELKOA.

En oikeastaan koskaan ennen ensimäistä Amerikassa oloani tiennyt mitä pelko on. Ei silti, että olisin niin erittäin rohkea, vaan sentähden, ettei rohkeuttani sitä ennen oltu todenteossa koeteltu. Se tapahtui vuonna 1884.

Kaukana prerialla on pieni kaupunkipahanen nimeltä Madelia, erinomaisen ikävä ja epämiellyttävä paikka, rumine taloineen, lankunpätkistä kyhättyine katukäytävineen ja ilkeänsisuisine Ihmisineen. Siellähän juuri muuten Jesse James, Amerikan verenhimoisin ja eniten ruudin mustaama rosvo, vihdoin viimein saatiin kiinni ja tapettiin. Sinne hän oli tullut, sinne piiloutunut, — sopiva paikka tuolle ilkiölle, joka vuosikausia oli häirinnyt vapaavaltioitten yleistä turvallisuutta rosvouksillaan ja murhillaan.

Samaan paikkaan olin minäkin muuten tullut, — mutta siinä tuiki rauhallisessa aikomuksessa, että auttaisin muuatta pulaan joutunutta tuttavaani.

Muuan Johnston niminen amerikalainen oli silloin kun minä tutustuin häneen ja hänen vaimoonsa »keskikoulun» opettajana eräässä Visconsinin kaupungissa. Jonkun aikaa sen jälkeen tuo mies jätti opettajatoimen ja siirtyi käytännölliselle alalle, hän matkusti Madelian preria-kaupunkiin ja perusti puutavaraliikkeen. Kun hän oli työskennellyt tässä ammatissa vuoden verran, sain minä häneltä kirjeen, missä hän pyysi minua, jos se vain oli minulle mahdollista, tulemaan Madeliaan hoitamaan hänen liikettään sillä välin kuin hän vaimoineen teki matkan itävaltioihin. Satuin olemaan työtönnä ja lähdin.

Tulin Madelian asemalle pimeänä talvi-iltana, tapasin Johnstonin, menin hänen kanssaan hänen kotiinsa ja otin huoneeni haltuuni. Hänen talonsa sijaitsi hyvän matkaa varsinaisesta kaupungista. Kulutimme suuren osan yötä minun perehdyttämiseeni puutavaraliikkeen minulle siihen asti tuiki tuntemattomiin kauppasalaisuuksiin. Seuraavana aamuna antoi Johnston minulle leikkiä laskien revolverinsa ja pari tuntia myöhemmin oli hän rouvineen junassa.

Jäätyäni yksin taloon, muutin huoneestani arkitupaan, jossa oli mukavampaa ja josta käsin muuten saatoin paremmin pitää silmällä koko taloa. Aviokumppanusten vuoteen otin niinikään käytettäväkseni.

Kului muutama päivä. Myin lankkuja ja lautoja ja vein joka ilta päivän kuluessa kertyneet rahat pankkiin, missä sain vastakirjaani kuittauksen.

Talossa ei siis ollut muita ihmisiä, olin yksin. Laitoin itse ruokani, lypsin ja ruokin Johnstonin kaksi lehmää, leivoin leipää, keitin ja paistoin. Ensi leipomukseni ei muuten onnistunut aivan hyvin, käytin liian paljon jauhoja, leipä ei kunnolla kypsistynyt, siihen tuli tinajuovia ja seuraavana päivänä se oli kivikovaa. Minulla oli myöskin huono onni ensi kerran ryynivelliä keittäessäni. Löysin näet aitasta puolisen vakkaa verrattomia ohraryynejä ja nämä olivat minusta aivan omiaan velliksi. Kaadoin maitoa, valtavaan kattilaan, heitin sinne sitten ryynit ja aloin sekoittaa. Huomasin kuitenkin pian, että vellini tuli liian sakeata ja kaadoin siihen lisää maitoa. Sitten taas sekoitin. Mutta ryynit kiehuivat ja kuohuivat ja paisuivat ja tulivat herneenkokoisiksi. Ja sitten oli jälleen liian vähän maitoa kattilassa. Sitäpaitsi kasvoi puuronpaljous niin nopeasti, että se alkoi kohota yli kattilan laitojen. Silloin rupesin kauhalla mättämään puuroa kuppeihin ja vateihin. Mutta kattila pyrki yhä edelleenkin »kiehumaan yli». Löysin lisää kuppeja ja vateja ja kaikki täyttyivät; mutta kattila tahtoi itsepintaisesti »kiehua yli». Ja yhä täytyi lisätä maitoa; mutta keitos oli vaan edelleenkin sakeata kuin puuro. Viimein en tiennyt muuta keinoa, kuin kaataa koko kattilan sisällys pöydälle, suurelle leveälle pöydälle. Ja puuro levisi ihanana laavana ja jäi vihdoin levollisena ja mainiona ja sakeana pöydälle ja jähmeni viimeinkin.

Ja nyt minulla oli niin sanoakseni materia prima ja joka kerta, kun sittemmin halusin ryynivelliä, leikkasin minä palasen puuroa pöydältä, sekoitin siihen maitoa ja keitin uudestaan. Söin ryynivelliä sankarin tavoin, joka päivä joka ateriaksi, saadakseni sen loppumaan. Se oli totta puhuen raskasta työtä, mutta en tuntenut ainoatakaan kaupungin asukasta, jota olisin voinut kutsua luokseni auttamaan minua ryynivellin syönnissä.

Ja selviydyinhän minä siitä sentään lopulta yksinkin…

Oli hyvinkin autiota tuossa suuressa talossa yksinäisen, hiukan yli kahdenkymmenen olevan ihmisen mielestä. Yöt olivat pilkkopimeät eikä millään taholla ollut naapureita muualla kuin kaupungissa. En kuitenkaan ollut peloissani, ei pälkähtänyt päähäni olla sitä. Ja kun kahtena iltana peräkkäin olin kuulevinani epäilyttävää rapinaa keittiön oven lukon luota, niin nousin, otin lampun mukaani ja tarkastin keittiönovea, sekä ulko — että sisäpuolelta. Mutta en huomannut lukossa mitään vikaa. Eikä minulla myöskään ollut revolveria kädessäni.

Tuli kuitenkin yö, jona minut valtasi niin kamala pelko, etten ennemmin enkä myöhemmin ole sellaista tuntenut. Ja kauvan sen jälkeen kärsin tuon yön seurauksista…

Eräänä päivänä minulla oli kiirettä tavallista enemmän, tein useita suurenpuoleisia kauppoja enkä päässyt työstä ennenkuin myöhään illalla. Oli jo käynyt niin myöhäiseksi, kun vihdoinkin sain työni lopetettua, että oli aivan pimeä ja pankki oli suljettu. En siis voinut jättää päivän varrella kertyneitä rahoja pankin liuostaan, otin ne sentähden mukaani kotiin ja laskin ne: niitä oli 700—800 dollaria.

Tapani mukaan tänäkin iltana istuin kirjoittelemaan jotain; kävi yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja minä istuin kirjoittamassa; tuli yö, kello oli 2. Silloin kuulin jälleen tuota salaperäistä rapinaa keittiön oven takaa.

Mitä se oli?

Talossa oli kaksi ulko-ovea, toinen vei keittiöön ja toinen — pääovi — vei arkituvan edessä olevaan käytävään. Tätä viimeksimainittua olin varmuuden vuoksi vahvistanut laittamalla siihen salvan. Tuvan kierrekaihtimet olivat patenttitekoa, ne olivat niin tiheät, ettei ulkoa voinut ensinkään nähdä lampun valoa.

Ja nyt kuului siis keittiön oven luota rapinaa.

Otan lampun käteeni ja menen sinnepäin. Pysähdyn oven luo kuuntelemaan. Joku siellä ulkona on, kuuluu kuisketta ja hiiviskellään lumessa oven edustalla: Kuuntelen hyvän aikaa, kuiskuttelu lakkaa ja samaan aikaan nuo hiipivät askeleet mielestäni loittonevat.

Palaan huoneeseen ja istuudun jälleen kirjoittamaan.

Puoli tuntia kului.

Silloin minä yht'äkkiä hypähdän pystyyn, korkealle ilmaan: pääovi murrettiin. Ei ainoastaan lukkoa särjetty, vaan salpakin rikottiin ja minä kuulin askeleita käytävässä aivan oveni edustalla. Oven sisäänmurtamisen olivat saattaneet tehdä mahdolliseksi vain voimakas työntäminen ja yhtä useamman yhteiset ponnistukset, sillä salpa oli vahva.

Sydämeni ei pamppaillut, se värisi. Suustani ei päässyt mitään huutoa, ei mitään ääntä. Mutta tunsin sydämeni levottomuuden ylhäällä kurkussani, en voinut kunnolla hengittää. Olin ensimmäiset sekunnit niin kauhuissani, että tuskin tiesin, missä olin. Silloin juolahti mieleeni, että minun oli pelastettava rahat, menin makuuhuoneeseen, otin lompakkoni taskusta ja pistin sen piiloon sänkyvaatteiden alle. Sitten palasin tupaan. Kaikkeen tähän kului tuskin minuttiakaan aikaa.

Oveni takana puheltiin hiljaa ja lukkoa murrettiin. Otin esille Johnston'in revolverin ja tarkastin sitä; se oli kunnossa. Käteni vapisivat kovin ja pysyin tuskin jaloillani.

Katseeni sattui oveen. Se oli tavattoman jykevä lankkuovi, varustettu vahvoilla poikkipuilla. Ovi ei ollut puusepän, vaan salvumiehen työtä. Jykevä ovi rohkaisi minua, aloin jälleen ajatella — sitä en ollut tähän asti todellakaan tehnyt. Ovi aukeni ulospäin, oli siis mahdotonta murtaa sitä sisällepäin. Ulkopuolella oleva käytävä oli sitäpaitsi siksi lyhyt, ettei siellä ollut tarpeeksi tilaa rynnäkkövauhdin saamiseen. Tämä tuli mieleeni ja minä tulin äkisti rohkeaksi, kuin maurilainen sankari. Huusin, että jos joku tunkeutuisi huoneeseen, niin minä paiskaisin hänet lattiaan mäsäksi. Olin jo tointunut senverran, että itse kuulin ja ymmärsin mitä puhuin, ja kun olin puhunut norjankieltä, niin huomasin, että se oli tyhmää ja kertasin suurella äänellä uhkaukseni englanniksi. Vastausta ei kuulunut. Totuttaakseni silmäni pimeään siltä varalta, että akkunat särettäisiin ja lamppu sammuisi, minä sammutin lampun heti. Aika tuntui pitkältä. Tulin yhä rohkeammaksi, en hävennyt teeskennellä oikein pirullisen sisukasta miestä ja huusin:

— No, mitä tuumaatte? Aijotteko lähteä tiehenne vai tulla huoneeseen? Sillä minä haluaisin nukkua.

Hetkisen kuluttua vastasi vilustunut basso:

— Aijomme lähteä, senkin nartunsikiö.

Ja minä kuulin jonkun lähtevän käytävästä ja kahlaavan ulkona lumessa.

Sana »nartunsikiö» on amerikalaisten — samoinkuin muuten myöskin englantilaisten — kansallinen haukkumasana, ja kun en vastustamatta tahtonut pitää hyvänäni tätä sanaa, niin aijoin avata oven ja ampua heittiöitten jälkeen. Luovuin kuitenkin tästä tuumasta, viime hetkessä tulin näet ajatelleeksi, että vaan toinen miehistä oli jättänyt käytävän, sillä välin kuin toinen ehkä vielä seisoskeli käytävässä, odotellen, että minä avaisin oven hyökätäkseen sitten kimppuuni. Astuin senvuoksi akkunan luo, päästin kierrekaihtimet salamana lentämään katonrajaan ja tirkistin ulos. Olin näkevinäni tumman pilkun lumella. Tempasin akkunan auki, tähtäsin niin tarkkaan kuin suinkin taisin tuota tummaa pilkkua ja laukasin. Klik! Laukasin jälleen. Klik! Raivoissani painelin tähtäämättä liipasinta ja annoin silinterin pyöriä; viimein pamahti yksi ainokainen laukaus. Mutta paukaus kumahti kovasti pakkaskalseassa ilmassa ja minä kuulin tieltä päin huudettavan: Juokse! Juokse!

Silloin syöksyi käytävästä vielä yksi mies ulos lumeen, juoksi tielle päin ja katosi pimeyteen. Olin arvannut oikein: käytävässä oli ollut vielä yksi mies väijymässä. Ja tälle toiselle en edes voinut toivottaa kauniisti hyvää yötä, sillä revolverissa oli ollut vain yksi vaivainen panos ja sen olin jo ampunut.

Sytytin jälleen lampun, hain rahat ja pistin ne taskuuni. Ja nyt, sen jälkeen kun kaikki jo oli kestetty olin tullut niin pelokkaaksi, etten uskaltanut sinä yönä paneutua maata aviovuoteeseen, vaan odottelin vielä puolituntisen kunnes päivä alkoi valjeta. Silloin otin päällystakkini ja jätin talon. Suljin aukimurretun oven niin hyvin kuin taisin, hiivin kaupunkiin ja soitin siellä hotellin ovikelloa…

Keitä roistot olivat, sitä en tiedä. Ammattimiehiä he eivät liene olleet, sillä siinä tapauksessa he eivät olisi luopuneet yrityksestä yhden oven vuoksi, kun oli kaksi akkunaa, mistä päästä sisälle. Mutta näiltäkään heittiöiltä ei puuttunut jonkinlaista kylmää ja hävytöntä väkivaltaisuutta, sillä he mursivat ovestani sekä lukon että salvan.

Mutta niin peloissani hengestäni en ole eläissäni ollut muulloin, kuin tänä yönä Madelian preria-kaupungissa, Jesse Jamesin pakopaikassa. On pari kertaa senkin jälkeen tapahtunut, että sydämeni tykytys pelästyttyäni on tuntunut ylhäällä kurkussa asti ja estänyt hengitystäni — se on minulla muistona tuosta yöstä. En ollut milloinkaan ennen tiennyt, että pelko saattoi ilmetä näin ihmeellisellä tavalla.