MUUAN KATUVALLANKUMOUS.

Eräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven Lange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi, että nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.

— Mitä? Vallankumousko?

— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta kaduilla.

Minä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:

— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.

Mutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaiden puolta, ja sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.

»Asia», johon ylioppilaat olivat ryhtyneet oli seuraava:

»Neljä kaunotaidetta» nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää tanssiaiset »Punaisen myllyn» huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista, jotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät melkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on Pariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä kertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos suljettiin.

Tätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko latinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoiden puolelle ja panivat myöskin vastalauseensa.

Pari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel bulevardia. Erään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka laskettelevat kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa ohi. Pariisin poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin. Mutta nyt muuan konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen tulitikkuasettimen, joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti sen rauhanhäiritsijöitä kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti, asetin lensi ravintolan akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan asiaankuulumatonta ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli paikalla.

Siinä syy, minkätähden ylioppilaat ryhtyivät »asiaan».

Sven Langen mentyä nousin minä ja lähdin ulos. Kaduilla hyvin levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin väkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin paperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta oli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksenpitoa varten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt liikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa, otti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat pystyyn; hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfalttia palasiksi ja käytti niitä heittoaseina.

Muuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli sopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että tuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en ollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi epätoivoisin elein:

— Vallankumous! Vallankumous!

Minä heitin pois paperossini.

Nyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enää yksinään liikkeellä. Pariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä, tyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista, puikahtivat esiin syrjäkaduilta ja sekautuivat joukkoon. Useampi kuin yksi kunnon ihminen menetti kellonsa.

Minä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St. Michel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä oli hyvin vaikea pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä itse tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä. Kun se pysähtyi St. Michel'illä niin muuan mies astui väkijoukosta sen luokse, otti hatun päästään ja sanoi:

— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.

Ja matkustajat lähtivät.

Sitten riisuttiin hevoset valjaista ja omnibus kaadettiin kumoon keskelle katua, hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia kohtasi sama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi pysäytettiin ja kaadettiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun poikki, laidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka aikoivat eteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva kansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan, puristi heidät kauas, kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia vastaan.

Minut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani ravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä museota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni. Käteni raasteltiin melkein poikki, mutta minä pidin puoliani. Yhtäkkiä kuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi pakokauhu, se heittäytyi syrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi tilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille, polkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.

Tänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.

Minun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enää juuri ollut tungosta. Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana pelosta. Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun kouraani ja rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet tappaa. Kortissa oli: Dr Hjohannes. Seisoessaan edessäni hän värisi kuin haavanlehti. Hän selitti olevansa armenialainen, ja olevansa opintomatkalla Pariisissa, hän oli muuten lääkärinä Konstantinopolissa. Säästin hänen henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen sangen hyvin, etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine harvoine partoineen, ja että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin suuret.

Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta. »Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä, jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin. Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.

Sillä lailla kuluivat tunnit.

Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin, mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia, ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.

Niin tuli ilta.

Nyt huusivat ylioppilaat:

— Sylkekää Lozé'ta!

Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään» Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.

Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää kiertotietä…

Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa. Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi. Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut kumoon. Silloin me hurrasimme.

Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo sateenvarjo mukanani, kun tulin.

— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?

Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.

Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat, sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen kimppuunsa, vastasin minä:

— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.

Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin…

Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.

Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä, vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.

Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.

Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä, poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan. Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.

Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan. Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska, niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä ja leimahtanut ilmi liekkiin…

Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle, annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä. Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä jäävä eloon.

Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:

— Painetit ojoon!

Katsahdimme eteemme.

Sama ääni huusi:

— Rynnätkää painetti ojossa!

Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.

Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme, kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä, joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa. Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.

Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut…

Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.