MAAILMAN PATSAS.

Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera.

Jakuttilainen taru.

Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.

Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)." Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on lainautunut lappiin: bohinavlle (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa säilynyt nimi veraldarnagli ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät pohjantähteä "taivaannaulaksi".

Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin, laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja maan väliin.

Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen jättiläispatsaan, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä. Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."

Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse, ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi" eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä, ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.

Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen, jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä, linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein kaksipäisen kotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät Num-sives ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.

Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun keskuspatsaan ympärillä.

Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä irminsul ('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään, joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa, Veraldenrad'ia ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki (vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä, että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m. näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp. veraldentshuold) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. almetshuolda), mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.

Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää maailmantolpaksi tai -patsaaksi". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne maasammaksi", jota virossa vastaa: "Ega ta või ilmasambaks jäädä."

Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."

Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut "pohjosessa, maan keskipisteestä kohoavasta metallipaalusta" ja vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä kaiken olevaisen keskus.

Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan. Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa: "Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen." Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan toteutuvan.

Kun siis taivas tämän käsityskannan mukaan on teltanpeitteen kaltainen suojus, joka suuren paalun tai pylvään varaan pingoitettuna leviää yli maan, on ymmärrettävää, että tähdet tuolloin ovat olleet ainoastaan jonkinlaisia reikiä tuossa peitteessä. Pahin reikä on ollut seulasten muodostama aukko, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja kylmää. Paitsi Aasiassa ja Europassa on tämän uskon muistomerkkejä kirjaanpantu Pohjois-Amerikassa ja Australian saaristossa. Lämpimissä seuduissa seulaset useimmiten ovat tuulen tuottajia, mutta pohjoiset kansat sanovat niiden synnyttävän talven. Viimeksimainittu käsitys näyttää aiheutuneen siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle seuraa kylmä ajanjakso, kun taas niiden katoaminen taivaanrannan taakse sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Jakutit, jotka sattuvasti nimittävätkin seulasia "ilmareiäksi" (vrt. suom. "seula, seulanen") tarinoivat, mitenkä muuan sankari kerta kokosi kolmekymmentä paria sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen tuon tuulisen reijän, joka "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa".

Tällainen taivaan kuvittelu katoksen kaltaiseksi laitteeksi on epäilemättä ikivanha ja peräti varhaiskantaisen kulttuurin luoma. Nähtävästi on ihmisen silloinen oma vaatimaton asunto ohjannut hänen mielikuvitustaan, kun hän on pyrkinyt luomaan kuvan itseään ympäröivästä maailmasta. Telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten esim. Jesajan kirjan 40:nnessä luvussa, jossa sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan niinkuin ohukaisen vaatteen ja venyttää sen asuttavaksi majaksi."

Yllämainitun kuvittelun ohella, jolloin maailmanpatsas siis esiintyy taivaan kannattajana, tavataan toinenkin, jonka mukaan se on jonkinlainen taivaalla vaeltavien tähtien liekapylväs. Se seikka, että ympärillä olevat tähdet maasta katsoen näyttävät herkeämättä kiertävän taivaankeskusta, on herättänyt ajatuksen näiden välillä olevista siteistä. Kirgisit sanovat kolmea lähinnä tuota "rautaista paalua" olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren, "köydeksi", johon saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi ratsua" ovat sidotut. Samaten kuvitellaan, että suuren otavan seitsemän eläintä ovat kiinnitetyt taivaan paaluun yhdellä köydellä. Kun nämä siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä. Mongoliheimot näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun selässä istuva Solbon (= Venus) ja hänen Dogedoi tai Toklok niminen renkinsä kaitsevat (vrt. intial. Asvin). Mainitsemme nämä esimerkit ainoastaan, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta turkkilais-tatarilaisten kansain tarustossa usein kuvitellaan mahtavaksi hevospaaluksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä "hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita senvuoksi palvotaan ja ylistetään m.m. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista seppää … tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä kilparadan". Samoin kuin keski-Aasian nomadeilla on asuntonsa edustalla paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat jumalien asuvan taivaalla teltassa, jonka edessä on "kultainen hevospaalu". Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään, kivipylvään, Toremin (Taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat Taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".

Ostjakkien kansanrunoudessa, kuten ylläolevasta esimerkistä ilmenee, puhutaan siis myös "kivisestä" pylväästä. Omituinen nelitahkoinen kolmen sylen korkuinen läpikuultava kivipatsas esiintyy jakuttienkin tarussa erään rautaisen alueen keskellä; siinä muuan sankari rukoilee Taivaan jumalaa. Mahdollisesti myös keski-Aasian aroille pystytettyjen kivipatsaiden joukossa piilee tällaisia maailmanpylväitä, mitkä samalla saattavat olla maannavan havainnollisesti esitettyjä merkkejä.

Mutta eniten kiinnittää huomiotamme se seikka, että noita jugralaisten pyhiä patsaita usein kuviteltiin seitsenkerroksisiksi. Niin oli Tsingalankin kaupunginpatsaan esikuvan laita, sillä vaikka itse esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan rukoussanoissa, jossa Taivaanjumala on mitä läheisimmässä suhteessa patsasjumalaan, seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni sinä olet, kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet! Rautapatsasmies-isäni pyhän puun juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle päälihasta runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut kutsuimme". Sana "kuuslomainen" eli pykäläinen on tässä ainoastaan runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa Sänke ('valo') nimistä taivaanjumalaa puhutellaan patsaan ohella, on seuraava: "Seitsenlomainen ylhäinen mies, Sänke isäni, kolmelle taholle valvova mies isäni, kolmelle taholle suojeleva mies isäni! Rautapatsasmies-isäni pyhään maahan, viattomaan maahan, hänen istuttamansa pyhän puun juurelle minä seisotan verieläimisen veriuhrin, leppäeläimisen veriurin".

Näissä jugralaisten patsaisiin liittyvissä uskomuksissa on 7-luvun merkitys varsin silmäänpistävä. Ostjakkien tarut kertovat, mitenkä kosiomatkalle lähtevän henkilön on toimitettava uhri tämän "jumalakasvoisen Pyhän puun" juurella eli "seisotettava sinne yhteen hihnaan sidottujen seitsemän porohärän uhri" sekä tehtävä "jumalakasvoisen pyhän puun juurella seitsemän hyvää pään taivutusta". Nuo seitsemän eläintä mainitaan myös eräissä vaaralliselle matkalle lähtevälle sankarille annetuissa neuvoissa: "Kutsu kylä-täyden monet miehesi, kaupunki-täyden monet miehesi yhteen, tuo yhteen hihnaan sidotut seitsemän eläintä ja sido ne vahvaan kaupunginpatsaaseen." Jakuttilaisissakin taruissa puhutaan "rautaisen puun" äärellä olevasta seitsemästä porosta. Todennäköisesti on noilla yhteen hihnaan sidotuilla "seitsemällä eläimellä", samaten kuin itse patsaalla, esikuvansa taivaalla ja tulemme silloin ajatelleeksi otavaa, jonka "seitsemän eläintä" kuvitellaan olevan sidottuja pohjantähteen "yhdellä köydellä".

Mutta 7-luku ilmenee myös itse jumalan puhuttelusanoissa "seitsenlomainen eli -pykäläinen mies", mikä saattaa viitata siihen, että itse patsasta on kuviteltu seitsenkerroksiseksi. Ja esimerkkejä siitä onkin olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä tekevät "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he sitovat kirjavaa kangasta ja asettavat uhriruuat pylvään eteen, johon uhriteuras sidotaan rukousten ja kumartelujen ajaksi; teurastettaessa on verisuihkun lennettävä pylvään päälle. Samanlaisia pylväitä ovat Jenisei-ostjakitkin entisaikaan pystyttäneet virtansa rannoille hyvän kalansaannin vuoksi. Nykyään ei niitä tietääksemme enää missään tapaa käytännössä, vaikkakin vanhukset tietävät niistä kertoa. Krasnojarskin museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. Niinpä kerrotaan Irtyshin ostjakkien avannon ääressä uhratessaan pystyttävän jäälle pylvään, johon jätetään seitsemän oksantynkää. Karjalainen olettaa kysymyksessä olevan ainoastaan keinotekoisen uhripuun, mutta tuskin näitäkään tilapäisesti pystytettyjä pylväitä voidaan eristää yllämainituista maailmanpatsaista. Joka tapauksessa on seitsenpykäläisellä rautapatsasmiehellä taivaallinen esikuva, sillä vogulien tarut tietävät kertoa "seitsenjatkoisesta puhdashopeisesta pyhästä patsaasta", johon jumalanpoika sitoo ratsunsa tullessaan isänsä luo.

Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä kuvitelma on yleinen ostjakkien y.m. keskuudessa. Nuo "pykälät" esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppanan puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu vihdoin yhdeksänteen asti.

Samaten dolganit kuvittelevat, että kun shamanin on vietävä kuolleen sielu taivaaseen, on hänen henkimatkansa päämääränä juuri tuo taivaallinen puu, johon hän saattaa sielun ylijumalan poikien huostaan ja missä se elää edelleen pienen linnun hahmossa. Kuvatessaan tämän "kukistumattoman tuen" dolganit usein piirtävät veitsellä sen kylkeen taivaan eri kerroksissa asuvien jumalanpoikien kasvot. Samanlainen tapa näyttää olleen muillakin luoteis-Siperian kansoilla, kuten ostjakkienkin Kuva jenisei-ostjakkien maailmanpatsaalle antama nimi jumalakasvoinen puu osoittaa.

Todennäköisesti maailmanpaalua tarkoittaa myös Jenisei-ostjakkien rautainen shamaninsauva tai -valtikka, jonka oksamaisille poikkipuille niiden henkien uskotaan laskeutuvan, joita noita kutsuu avukseen. Samoinkuin taivaan tarukotkaa on tätäkin pidetty yliluonnollisen mahdin ja vallan tunnuskuvana.

Kuten mainittu, on puu, jota myöten altailainen shamani pyrkii taivaaseen, pykälillä varustettu, mutta ei varsinainen paalu, vaan vihreälatvainen koivu. Näin ollen voimme siinä nähdä jonkinlaisen välimuodon edellämainittujen patsaiden ja maakehän keskuksesta kohoavaksi kuvitellun oksallisen maailmanpuun välillä. Toisin paikoin näkee dolganienkin patsaissa poikkipuita, joiden selitetään esittävän Ylijumalan asunnon edessä olevan "kahdeksanoksaisen" puun oksia, joiden suojassa jumalanpojat taivaassa asuvat. Samoinkuin ostjakkien pyhissä pylväissä oli seitsemän pykälää tai seitsemän oksantynkää kertoo Abakan-tatarien sankariruno "maapiirin keskellä rautaisella vuorella olevasta valkoisesta, seitsenoksaisesta koivusta". Ennenkuin ryhdymme lähemmin selostamaan tuota maanavalla ruhtinoivaa, mahtavaa maailmanpuuta, on meidän suunnattava huomiomme vielä samassa paikassa sijaitsevaan vuoreen, jonka huipulta tämä puu erinäisten tarujen mukaan kohoaa.