ELÄMÄNPUU.

Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämänpuun keskelle paratiisia.

1. Moos 2:9.

Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo mainitaan, sitä sanotaan elämänpuuksi.

Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen taru, mitenkä "maan navalla, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun, jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla. Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen, seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.

Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta, korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim. Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.

Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä, että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen, järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat "taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan, ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:

"Kahdentoista taivaan puhki kasvaa vuoren kukkulalla koivu ilman auterissa. Kultaiset on koivun lehdet, kultainen on koivun kuori, maassa juurella sen allas täynnä elämän on vettä, altahassa kultakuppi…"

Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä, vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.

Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta. Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.

Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien kansanrunoudessa.

Kahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muuan sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.

Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.

Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu keskusteli taivaallisten kera.

Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria.

Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."

Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno, maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli, rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.

On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi" y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.

Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar, "valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin, muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.

Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.

Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin, samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen, että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden, voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.

Intialaisten vastaaviin kuvitteluihin viittaa jo ennenmainittu keski-aasialainen taru, joka sijoittaa mahtavan maailmanpuun korkealle Sumeru-vuorelle. Että tämä puu täälläkin on ollut elämänpuu, osoittaa seuraava myös keski-Aasiassa muistiinpantu taru: Alkuaan ei ollut maata, vaan ainoastaan vettä, josta kohosi kaksi suurta vuorta. Toisen huipulla oli kolme temppeliä, joissa asui 33 tengeria eli jumalaa. Vuoren juurella oli kolmikulmainen kenttä, josta kohosi ylen korkea Zambu-puu kohottaen latvansa vuoren yli. Tengerit söivät sen hedelmiä, mutta puun alla asuvat olennot, asurat huusivat tengereille: "Miksikä te syötte puusta, joka kasvaa meidän maallamme?" Vihdoin nämä kiihtyivät niin, että ryhtyivät taisteluun tengereitä vastaan; siinä he kuitenkin joutuivat häviölle ja kukistuivat. Sen jälkeen jumalat heittivät vuorelta alas hiekkaa, vieläpä kultaakin ja niin syntyi maa, jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astuivat jälkeläisineen kansoittamaan maata.

Tarumme alussa puhutaan siis kahdesta kaikkeuden perusvuoresta, jotka vuosituhansia aikaisemmin esiintyivät etu-Aasian muinaisten sivistyskansain luonnonhistoriassa ja jotka vastaavat intialaisten runojen käsitystä kahdesta, vastakkaisilla ilmansuunnilla olevasta maailmanpatsaasta, mutta lähemmin kerrotaan vain toisesta, jonka huipulla asuvat tengerit ovat intialaisten 33 Sumeru-vuorella hallitsevaa jumalaa. Nuo vuoren juurella asuvat olennot ovat intialaisten asura-jättiläisiä, joiden uskottiin asuvan Sumerun pohjattomissa kuiluissa ja sieltä yrittäneen taistella Indraa ja muita jumalia vastaan. Vieläpä itse Zambu-puukin, josta jumalat saavat ravintonsa, on kuten nimikin osoittaa intialaisten elämänpuu Janibu. Buddhalaisen mytologian mukaan tässä Jambupuussa on 16 suurta oksaa, mutta pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien sisässä on satoja makeita, hanhenmunan suuruisia pähkylöitä, jotka karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä, saavat ravintonsa tästä elämänpuusta. Brahmalaisten kirjallisuudessa kerrotaan soomaa tihkuvan viikunapuun sijaitsevan kolmannessa taivaassa Airam-madija järven partaalla.

On todennäknöistä, että tällainen elämänpuun kielikuva intialaisillakin kätkee juurensa kaukaiseen muinaisuuteen, sillä jo Veda-runoudessa puhutaan vuorella kasvavasta kuolemattomuudenravintoa tuottavasta Soomasta. Sitä vastaa intialaisten tarujen Haoma, jota nämä ovat kuvitelleet meheväksi, kultakukkaiseksi elämänpuuksi ja sellaisena sijoittaneet sen Hara-berezaiti nimiselle maailman keskusvuorelle. Intialaisen Suparnadhyaya-runon kertoma korkea Rauhina-puu, josta muuan tarukotka, sooman ryöstäjänä tunnettu Garuda, taittaa oksan, lienee myös muistomerkki elämänpuusta, jossa sanottu lintu varhaisemman käsityksen mukaan oleksii. Samaten iranilaisessa kansanrunoudessa ja vieläpä muinaisbabylonilaistenkin taiteessa tapaamme tämän tarulinnun, jonka pohjois-Siperiassa olemme nähneet maailmanpatsaan päässä, itse elämänpuun latvassa. Tällaiset silmäänpistävät yhtäläisyydet eivät saata olla ainoastaan sattuman aiheuttamia.

Intialaisia taruja emme kuitenkaan voi pitää tuon jakuttien paratiisikertomuksen esikuvana. Eniten muistuttaa heidän elämänpuunsa muinaisegyptiläisiä kuvia, joissa osaksi puuna, osaksi naisena esitetty taatelipalmu tai jokin muu, tarunomainen puu tarjoaa suojatilleen kuolemattomuuden ravintoa. Joskus näkee tämän puun kuvattuna itse elämänvedenlähteen partaalle. Kuten tunnettua, on egyptiläistenkin maailmankuvaan sisältynyt taivaaseen ylettyvä kosmillinen puu, jonka juurella istuu istuu kohtalonjumalatar ja jonka lehtiin on kirjoitettu kaikkien ihmisten kohtalot.

Jakuttien elämänpuuta sen juurelta ilmaantuvine jumalattarineen muistuttaa lisäksi Skandinavien Edda-runoudessa esiintyvä Yggdrasil-saarni, "joka on suurin ja paras kaikista puista", jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli", jonka "korkea runko on valkoisen nesteen peittämä" ja joka "horjuu vasta maailman lopulla". Tämän "ikuisesti viheriöitsevän puun" alla on ihmeellinen lähde, Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjätärtä, Nornaa. Lisäksi uskotaan, että jumalat "langettavat tuomionsa" Yggdrasil-saarnen luona. Mitenkä läheisessä suhteessa nämä jumalattaret, joiden kolmiluku todistaa myöhempää kehitystä, olivat itse puuhun, osoittaa m.m. seuraava Snorrin huomautus: "Ja kerrotaan, että Nornat, jotka asuvat Urdarbrunnin luona, ottavat joka päivä vettä lähteestä ja sen mukana lähteen ympärillä olevaa mutaa ja pirskoittavat sitä saarnen päälle, jotteivät sen oksat kuivuisi eivätkä mätänisi." Samalla hän huomauttaa, että Urdarbrunnissa oleva "vesi on niin pyhää, että kaikki mikä joutuu lähteeseen, tulee yhtä valkoiseksi kuin munankuoren sisäpuolella oleva kalvo" ja että kastetta, joka tuosta mehevästä puusta tihkuu maahan sanotaan "hunajakasteeksi". Samaa maailman- ja elämänpuuta tarkoittaa myös merkillinen Mimepuu, jonka "syntyä ei kukaan tunne", jonka "oksat leviävät kaikkien maiden yli", jota "ei tuli eikä rauta voi kukistaa" ja jonka hedelmien uskotaan parantavan "hysteeriset naiset". Samanlaisia, vaikka eri nimisiä, maailman- ja elämänpuita näyttävät lisäksi olleen Lärad ja Glasir, joiden sanotaan sijaitsevan jumalien asunnon edustalla.

Useat tutkijat ovat olettaneet, että tämä Skandinavien elämänpuunkuvittelu olisi johtunut eräistä keskiajalla Europassa vaeltaneista legendoista, joissa paratiisinpuu ja Kristuksen risti ovat sulautuneet yhteen ihmeelliseksi taruluomaksi. Vaikeata on kuitenkin ollut selittää, mitenkä Yggdrasil-saarneen liittyvät yksityispiirteet olisivat voineet syntyä noiden kristillisten tarujen perustuksella. Mutta jos vertaa Yggdrasilia jakuttien elämänpuuhun, on ilmeistä, että ne vastaavat toisiaan, jopa aivan yksityiskohtiaan myöten, paitsi että Skandinavien runoudessa elämänpuun alla on kolme, jakuttien ainoastaan yksi jumalatar. Samoinkuin Nornien uskotaan myös viimeksimainittujen jumalattaren säätävän ihmisten kohtalot. Kysymys, miksi juuri tämän puun juurella, jossa olemme nähneet egyptiläistenkin kohtalon haltiattaren oleksivan, on, kuten Eddassa sanotaan, jumalien tuomiopaikka, saa selityksensä kohtalouskon alkuperää valaisevista kuvitelmista.

Snorrin Eddassa mainitaan, että yksi Yggdrasilin kolmesta juuresta haarautui jääjättiläisten luokse; näitä olentoja voimme verrata intialaisen tarun asurajättiläisiin sekä noihin omituisiin maanalaisiin olentoihin, jotka jakuttien tarun mukaan käyttävät elämänpuun juuria asuntojensa pylväinä. Kuten Eddan kuvailema kotka elämänpuun latvassa edustaa myös Nidhugg-käärme sen juurien alla aasialaisen elämänpuun yhteyteen kiinteästi liittyviä piirteitä. Kalmukit tarinoivat, mitenkä muuan lohikäärme Zambu-puun juurella sijaitsevassa meressä vaanii elämänpuusta putoavia lehtiä. Ne lehdistä, joita se ei ennätä kerätä ja joiden siis onnistuu pudota pohjaan, muuttuvat siellä kullaksi. Burjattien runossa sanotaan Abyrga-nimisen tarukäärmeen asuvan puun juurella olevassa "maitojärvessä". Eräissä keski-aasialaisissa taruissa Abyrga-käärme kiemurtelee itse puun ympärillä samalla kun puun latvassa oleksiva Garide-kotka ahdistaa ja nokkii sitä. Tämä Garide, joka vinhasti lentäessään synnyttää rajuilman, on kuten nimikin osoittaa, intialaisten Garuda, ennenmainittu sooman ryöstäjä. Myöskin muissa maakehän keskuspaikkaa, vuorta tai napaa kuvailevissa itämaisissa taruissa ja taideteoksissa näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme varmaankin on maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva.

Kaikki yllämainitut elämänpuun yksityispiirteet osoittavat, ettei meillä siis ole syytä johtaa skandinavienkaan kuvitteluja vasta raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Silti emme saata olettaa, että näin täydellisesti toisiaan muistuttavat uskomukset olisivat voineet erikseen syntyä kaukana toisistaan elävillä kansoilla, vaan täytyy niiden, mitenkä se lieneekin selitettävissä, välttämättä olla läheistä sukua keskenään.

Todennäköisesti ovat muinaisiranilaisten paratiisikuvittelut olleet ainakin jakuttien vastaavien tarujen esikuvana samoinkuin noiden länsi-siperialaistenkin uskomusten, jotka sijoittavat tuon mahtavan puun maakehän keskustasta kohoavalle "rautaiselle vuorelle". Muinaispersialaisten kirjallisuudesta näemme, että hekin nimittivät maailman keskusvuorta, Hara-berezaitia, jonka huipulla he uskoivat elämänpuun sijaitsevan, "rautaiseksi vuoreksi". Tällä vuorella, missä elämänpuun alla on elämänvedenlähde, Ardvisura ja iranilaisten ihana paratiisi, oleskelee myös ensimäinen ihminen, Gajomartan, aivan kuin jakuttien paratiisissa. Kuten viimeksimainitut ovat iranilaisetkin kuvitelleet häntä "valkoiseksi" olennoksi. Näihin tosiasioihin viitaten voimme siis olettaa, että tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilais-tatarilaisille kansoille ja jakuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti. Täällä on heidän kansanrunoutensa säilyttänyt sen meille näin alkutuoreena ja siten pelastanut nykypolvelle perin arvokkaan muistomerkin muinaisten iranilaisten ja samalla koko Itämaiden paratiisikuvittelusta, josta ainoastaan vähän ja hajanaisia tietoja on säilynyt kirjallisuudessa.

Sitä enemmän meillä on syytä kohdistaa huomiomme juuri jakuttien käsitykseen elämänpuusta. Olemme jo ylläesitetyistä kertomuksista nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi "ensimäistä ihmistä" myös luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi merkitys näyttää tällä puulla alkuaan olleen. Tosin kerrotaan eräässä tarumme toisinnossa, että Ylijumala sekä synnynhaltiatar, Kybäi-khotun, joksi juuri tuota puussa asuvaa jumalatarta nimitetään, synnyttivät kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan päälle, mutta siitä huolimatta esittää tämäkin tarutoisinto myöhemmin eräitä piirteitä, jotka ovat omiansa osoittamaan, mitenkä tuo ihmisten kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää kuohuvan olinpaikkansa helmaan. Uteliaana tietämään, mistä hän oikeastaan on tullut, tulee hänen alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen, että hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa. Se ilmenee m.m. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos olisin pudonnut taivaasta, olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut keskimäisen paikan (maan) eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa tuntuisi tuulien tuoksu; jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimäisen ihmisen" synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan lausuessaan tälle: "Ole minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa kuvastavat myös sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut, sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."

Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan. Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni ja riistani suojellut ja minun mustien vesieni kalat koolla pitänyt."

Vieläpä kaiken kasvillisuudenkin äitinä esiintyy tämä ihmeellinen puu. Sitä osoittaa m.m. eräässä venäläisessä, 1600-luvun käsikirjoituksessa säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä olevassa sulotuoksuisessa elämänpuussa, jonka latva hiposi taivasta, jonka oksat verhosivat paratiisin ja jonka juurelta pulppusi 12 maito- ja hunajalähdettä, oli jokaisen puulajin lehvät ja hedelmät. Että muinais-irlantilaisillakin on aikoinaan ollut samanlainen käsitys, viittaa muuan nimitys, jonka he ovat antaneet elämänpuulle: Vispatokma ('kaikkien siemenien puu'). Tällaisena monipuolisena luontoemona ovat seemiläisetkin elämänpuuta, aseraa palvoneet. Ja läheisessä suhteessa siihen on ollut useiden muidenkin itämaisten kansain suuri äitijumalatar, johonka tutustuminen vaatii erikoisen lukunsa. Sitä ennen on meidän luotava lyhyt silmäys n.s. paratiisin virtoihin.

PARATIISlVIRRAT.

Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; ja sitten se jakaantui neljään päähaaraan.

1 Moos. 2:10.

Yhtä oleellinen ja merkityksellinen kuin itse elämänpuu on sen alla oleva lähde, virta, järvi tai meri itämaisen maailmankuvan keskuksessa. Mutta vesi tässä maakehän keskuspaikassa on yleisen kuvittelun mukaan aivan erikoislaatuista. Olemme jo usein kuulleet sitä nimitettävän elämänvedeksi, mikä nimitys on meille tuttu raamatustakin: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu". Jakuttien taruissa kerrotaan, mitenkä itse puusta valuu niin runsaasti mahlamaista nestettä, että puun juurelle muodostuu kohiseva puro. Useimmiten kuvitellaankin tästä puusta vuotavaa nestettä keltaiseksi, medenkaltaiseksi juomaksi. Skandinavien runoudessa mainitaan, että Yggdrasil-saarnesta tihkuu maahan "hunajakastetta". Ja intialaisten Jamhu-puusta vuotaa "kullankeltainen mahla sulavan voin lailla". Toisinaan sanotaan tätä mehevän elämänpuun nestettä myös valkoiseksi ja maitomaiseksi, niin esim. jakuttien taru kertoo, mitenkä puun lehvistä tihkui Valkoisen nuorukaisen päälle maidon valkoinen sade, mutta edellämainittu mielikuva näyttää yleisimmin liittyvän itse puun yhteyteen, jälkimäinen taas pääasiallisesti puun juurella olevaan veteen. Joskus ovat nämä molemmat mielikuvat aivan erottamattomasti yhtyneet toisiinsa.

Samaa jumalien juomaa nimittivät muinaisintialaiset soomaksi, jota he kuvittelivat milloin mahlan ja meden, milloin maidonkaltaiseksi nesteeksi. Toisin paikoin Rigveda sanoo sitä "taivaan ternimaidoksi". Hyvin yleisesti sijoittavat Veda-runot tämän ihmeellisen nesteen kotipaikan taivaalle, mistä sooman ryöstäjänä tunnettu kotka noutaa sitä jumalille, varsinkin ukkosenjumalalle, Indralle, jonka lempijuomaa sen uskotaan olevan. Toisen käsityksen mukaan, joka ilmeisesti polveutuu jo indo-iranilaiselta ajalta, kasvoi tämä soomaa "tihkuva" kasvi tai puu vuorella ja epäilemättä juuri maakehän keskusvuorella. Syistä, joista jo ennen olemme huomauttaneet, on tämä sooman korkealla sijaitseva kotiseutu tällöinkin saattanut tarkoittaa taivasta. Erehdyttävää on kuitenkin olettaa, että sen olinpaikkaa saattaa taivaalta etsiä mistä hyvänsä. Monet tutkijat ovat luulleet näkevänsä tämän kuolemattomuuden juoman alkulähteen kuussa. Vaikkakin myöhempinä aikoina itse Intiassakin näyttää olleen sellaisia kuvitteluja, ovat ne epäilemättä sooman alkuperää tutkiessamme harhaanjohtavia. Taivaalle tämän nesteen sijoittaessaan mainitsee Rigveda sooman tyyssijana nimenomaan itse taivaannavan. Ainoastaan maailman satumaisessa keskuspaikassa olevana ymmärrämme kaikki sooman yhteyteen liittyvät piirteet m.m. mitenkä kotka toisissa taruissa ryöstää sitä taivaasta, toisissa taas vuorelta. Samoin käsitys, jonka mukaan tämä vuori kohoaa itse maasta, selittää miksi sooman vartiana saattaa esiintyä juuri maa-emon elinvoimia edustava käärme. Meillä ei siis ole vähintäkään syytä eristää intialaisten sooma-kuvitteluja muiden itämaisten kansojen vastaavista uskomuksista.

Mielenkiintoista on mainita, että sillä nesteellä, jota Indian tarukotka ryöstää yläilmoista, on yhä vieläkin vastineensa eräiden keski-aasialaisten kansojen uskomuksissa. Niin kertovat, m.m. burjatit, että ukkosilman aikana muuan jumaluusolento pudottaa taivaasta "ternimaitoa" maan päälle. Sen vuoksi tätä olentoa nimitetäänkin "ternimaidon pudottajaksi". Sanottua nestettä uskotaan ilmaantuvan ihmisten ruoka-astioihin, etupäässä maitopurtiloihin. Tavallisesti eivät ihmiset kuitenkaan itse sitä huomaa, vaikka sen sanotaan olevan "keltaista, kerman kaltaista" nestettä, mutta shamani sen tietää ja hänen tehtävänään on asettaa se heti jollekin ylävälle paikalle, josta sen uskotaan jälleen kohoutuvan taivaaseen. Ihmisten ei sovi sitä nauttia eikä myöskään mitenkään saastuttaa. Se henkilö, jonka astiaan jumala tätä pyhää nestettä pudottaa, tulee siitä päivin huomattavasti vaurastumaan. Yhdistämällä nämä vielä nykyään keski-Aasiassa elävät uskomukset niihin tietoihin, joita tapaamme muinaisintialaisten kirjallisuudesta, voimme olettaa, että tuo Indran lintu, soomaa ryöstävä kotka, on alkuaan ollut ukkoslintu, jommoiseksi useimmat pohjois-Aasian kansat yhä vieläkin tätä luonnonilmiötä kuvittelevat.

Mutta, kuten sanottu, yleisimmin kuin itse puusta uskotaan tätä maitomaista nestettä virtaavan tuosta elämänpuun alla sijaitsevasta lähteestä tai järvestä. Keski-Aasiassa ja jakuttienkin keskuudessa kohtaamme kaikkialla käsityksen, että paratiisissa, minne se sijoitetaankin maan päälle tai taivaaseen, on omituinen "maitomeri". "Maitoa sisältäviä järviä" on jakuttien kuvittelun mukaan myös itse taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa "maidonvalkoinen kivinen vuori". Altain tatarit, jotka toisinaan sijoittavat paratiisin, kuten iranilaisetkin, kolmanteen taivaaseen, kertovat siellä olevan, ihanan maitojärven. Taivaalle näyttää tämän satumaisen järven sijoittavan myös keski-aasialainen taru, joka kuvailee, mitenkä muuan mahtava kaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi hankkia hänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden urhojen seuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu oleksii. Kun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he, että taivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin kysyy nuorukainen: "Mitä on tuolla taivaan takana?" Hänelle selitettiin, että se on "maitojärvi". "Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?" kysyy nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on "metsä, jossa lintu asustaa". Ilmeisesti on siis tarumme "maitojärven" kuviteltu sijaitsevan jollakin taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten, sankarit kapuavat. Maitojärven keskellä oleva metsä vastaa itse elämänpuuta, jonka latvassa tämä satulintu toisten tarujen mukaan oleksii.

Että etu-Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on aikoinaan ollut aivan samanlaiset käsitykset paratiisilähteen pyhistä nesteistä, osoittavat m.m. keskiajalla Europassa vaeltaneet kristilliset legendat, jotka kuvailevat, mitenkä elämänpuun juurilla hersyy maito- ja hunajalähteitä. Hunajan ja maidon maaksi kuvittelevat myös juutalaisten myöhemmän ajan tarut paratiisia, samoin kuin heidän esi-isänsä jo ammoin pitivät ihannemaanaan seutua, jossa "maito ja hunaja vuotaa". Kuten elämänpuu on siis hunajan ja maidon maakin läheisesti liittynyt itse maannavan kuvitteluihin.

Hindulaisten kuvittelun mukaan, jota heidän kuvansakin esittävät, pyörii paalumaiseksi ajateltu maailman keskusvuori "maitomeressä" ikäänkuin jonkinlainen kirnunmäntä. Vuoren ympäri on kierretty kosmillinen käärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja pyrstössä jumalat. Kun kumpikin puoli vuorotellen kiskoo käärmettä, on vuori pakoitettu olemaan alituisessa liikkeessä. Näin näiden olentojen selitetään kirnuvan sanottua maitomaista elämännestettä. Toisten tarujen mukaan jumalat samalla tavalla pyörittävät vuoren huipulla olevaa puuta jonkinlaisena tulenhiertimenä.

Vielä erikoisemmin selostettua nestettä tapaamme tuossa maakehän keskusjärvessä. Lamalaisten kalmukkien käsityksen mukaan kohoaa ennenmainittu Zambu-puu Marvo-nimisestä merestä, joka on "yhtä leveä kuin syvä" ja jossa on kahdeksaa alkuainetta sisältävää vettä. Tästä merestä lähtee neljää suurta virtaa, joiden sanotaan juoksevan kutakin ilmansuuntaa kohti ja tehtyään seitsemän kierrosta palaavan takaisin mereen, josta saivat alkunsa. Matkalla saa kukin virta 500 sivujokea. Itse merta kuvitellaan korkealla sijaitsevaksi vuoristojärveksi, josta virrat vuotavat alas kallioiden puhki.

Nämä buddhanuskoisten kalmukkien käsitykset muistuttavat niin suuresti muinaisseemiläisten maailmankuvaan liittyviä uskomuksia, että meidän on pakko olettaa niiden olevan sukua keskenään. Ylläolevaan voimme verrata seuraavaa raamatun kohtaa: "Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; sitten se jakaantui neljään päähaaraan. Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa… Toinen virta kutsutaan Giihon, se juoksee koko Etiopian maan ympäri. Kolmas virta kutsutaan Hiddekel, se juoksee Assyyrian editse; ja neljäs virta on Erat." Myöhemmän ajan juutalaisista taruista ilmenee selvästi, kuten Ilmestyskirjankin sanoista, että näiden vesien alkulähde oli itse elämänpuun alla. Muuan juutalainen perinnäistieto kuvaileekin paratiisin keskuspaikkaa seuraavin sanoin: "Elämänpuu oli 500 vuosimatkan korkuinen ja alkuvesi virtasi sen juurien alta."

Se seikka, että noiden maailmanvirtojen uskotaan juoksevan eri ilmansuuntia kohti, on jonkinlainen lisätodistus siitä, että paratiisin on ajateltu sijaitsevan maakehän korkeimmalla kohdalla, jommoisena maan keskus useimmiten esiintyy itämaisessa maailmankuvassa. Sen johdosta, että raamatun kertomuksessa mainitut virrat, jotka ovat maantieteellisesti tunnettuja, kuten Erat eli Eufrat, saattaisivat johtaa meitä etsimään paratiisia niiden lähteiltä, huomauttaa Efraim Syyrialainen: "Vaikkakin me tunnemme seudut, joista ne virtaavat, niin ei tämä kuitenkaan ole lähteen alku, sillä paratiisi sijaitsee huomattavan korkealla. Sen läheisyydessä nuo virrat nousevat ylös pudoten sieltä merta kohti ikäänkuin korkeasta kanavasta."

Kalmukeille ei yllämainittu kuvittelu ole kuitenkaan saapunut etu-Aasian kansoilta, vaan kuten Zambu-puu y.m. seikat osoittavat, Intiasta, missä myös esiintyy käsitys paratiisin neljästä virrasta. Purana-kirjallisuudessa kerrotaan näet, mitenkä mainittujen virtojen lähteet ovat taivaassa ja mitenkä vedet sieltä putoavat Meru-vuoren huipulla olevaan paratiisi-järveen jakautuen siellä neljäksi maailmanvirraksi.

Myöskin muinais-iranilaisten käsityksen mukaan sijaitsi maailman virtojen alkulähde, Ardvisura-järvi elämänpuun alla Hara-berezaiti nimisellä keskusvuorella. Varmaankin samaa käsitystä kuvastaa lisäksi mordvalaisten vaimojen lapsensaannin vuoksi jokiensa partailla lukema loitsu, jossa vedenjumalattaren puoleen käännytään seuraavin sanoin: "Vesi-emo, pajari-emo, sinä tulet merestä (oik. 'suuresta vedestä') leviät yli koko maan, kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi…" Itse elämänpuun juurelta maailmanvirrat lähtevät myös islantilaisessa Grimismal-runossa, jossa kerrotaan, mitenkä Eiktyrne niminen hirvi seisoo jumalien asunnon katolla syöden elämänpuun (Lärad'in) oksia ja mitenkä sen sarvista tihkuu pisaroita Hvergelmir-lähteeseen, "josta kaikki joet tulevat". Runomme, jossa hedelmällisyyttä edustava hirvi on joutunut näyttelemään samaa osaa kuin itse elämänpuu muissa taruissa, mainitsee useita tällaisia maailmanvirtoja, kuitenkin näyttää siltä kuin täälläkin olisi ollut käsitys myös neljästä päävirrasta, tarkoitamme noita, joiden poikki Thorr'in sanotaan kahlaavan joka päivä, kun hän menee Yggdrasilin juurelle langettamaan tuomioitaan. Niinä mainitaan Kormt ja Ormt sekä kaksi Kerlaug'ia. Todennäköisesti piilevät nämä neljä paratiisin virtaa vielä "neljässä maitojoessa", jotka juoksevat elämän syntyä edustavan Audumla-lehmän utarista ja joista alkuolento Ymir sai ravintonsa. Olemmehan jo huomauttaneet, mitenkä aasialaisiinkin taruihin, joissa lehmä synnyn ja hedelmällisyyden vertauskuvana on hyvin yleinen, sisältyy käsitys, että kysymyksessä olevissa virroissa vuotaa maitomaista nestettä. Ja nimitetäänhän itse järveäkin, josta noiden virtojen uskotaan lähtevän, usein juuri "maitojärveksi". Ohimennen viittaamme vielä Aunuksessa muistiinpantuun itkuvirteen, jossa venäläisiltä saatujen esikuvien mukaan puhutaan autuaitten mailla virtaavista "maitojoista" ja siellä kasvavista "mesimarjapuista".

Mielenkiintoinen piirre tuossa kalmukkien vuoristojärvessä, josta neljälle eri ilmansuunnalle lähtevät virrat saavat alkunsa, on lisäksi se, että kalliot, joiden puhki ne juoksevat, muistuttavat ulkomuodoltaan jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee norsunkitaa muistuttavasta kalliosta, eteläänpäin juokseva häränkitaa, länteenpäin juokseva hevosenkitaa ja pohjoiseen päin juokseva leijonankitaa muistuttavasta kalliosta. Että nämä neljä virtaa todella lähtevät itse maailmankeskuksesta, osoittaa m.m. se, että niiden ajatellaan kulettavan mukanaan aineita, joiden olemme nähneet kaunistavan maakehän keskusvuoren kylkiä. Itäisen virran vedessä on hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Jonkinlainen kalpea kuva tällaisesta kuvittelusta esiintyy raamatussakin: "Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa." Käsitys paratiisissa olevista jaloista metalleista ja kalliista kivistä ilmenee useista eri raamatun kirjoista.

Eläimet tarussamme edustavat ilmansuuntia, mikä kuvitelma ainakin etu-Aasian kansoilla on ikivanha, mutta jonka muistomerkkejä tavataan kaikiltakin Aasian sivistyskansoilta, joskin itse eläimet saattavat vaihdella. Kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tautien välttämiseksi rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin kohdalle pyhäkön, jonka neljälle sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Etu-aasialaisten kansain eri ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat ovat meille raamatustakin tuttuja. Ilmestyskirjan 4:ssä luvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen maailmankatsomuksen valossa, sanotaan: "Ja valtaistuimen edessä oli kuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja etupuolella valtaistuinta ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa… Ensimäinen olento oli jalopeuran näköinen, toinen olento härkävasikan näköinen, kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen."

Tuo "kristallin näköinen lasinen meri" Jumalan valtaistuimen edessä vastaa, kuten jakuttienkin uskomuksista näemme, monesti mainittua "maitojärveä", samoinkuin se "virta, joka kirkkaana kuin kristalli juoksee Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta" ja jonka partaalla "seisoo elämänpuu" (Joh. Ilm. 22: 1-2) vastaa paratiisista lähtevää elämänveden virtaa. Näitä vertauskuvia ovat raamatun kirjoittajat joutuneet käyttämään senvuoksi, että he kuvittelivat Jumalan istuimen sijaitsevan juuri maakehän keskuspisteestä kohoavalla paratiisin vuorella. Samalla vuorella elämän puun ääressä me tapaamme myös Itämaiden suuren äitijumalattaren.