III

ILOLLA TERVEHDÄN.

Ilolla tervehdän jokaista aatosta, mi syttää sydämet, jotka nukkui untaan. Se salamana yötä häikäisee ja lankee valheen valtakuntaan ja herättää ja hämmästyttää.

Ilolla tervehdän jokaista säkenöivää sanaa, min hehkumieli julki linkoo. Se kaikkehen, mi lahoo, mätänee kuin säilä kuolettava sinkoo ja ainiaaksi kuoloon manaa.

Ilolla tervehdän jokaista tekoa, mi vastaisuuteen kuin kiila sitkas ponnistaapi. Sen eessä repee kaikki kelvoton, ja terve sijahan vain saapi, niin elo siirtyy uomaan uuteen.

Ilolla tervehdän mä uskoa, mi siirtää vuoret ja elävöittää kasteen lailla, saa vihannaksi elon aavikon ja yhdistävi mielet nuoret jo käymään aamunkoiton mailla.

SYDÄMELLENI.

Ah sydän ikinuori, taivaan laina, min hehku valostavi elon tieni, muu onnen osani jos liekin pieni, sun tähtes jumalia kiitän aina.

He varmaan siunasivat äityeni, myös hellin katsahtivat minun puoleen, jos kuinka joutunenkin vaivaan, huoleen, niin rohkeasti sykkää sydämeni.

Kun vaihtuu suvi, talvi; elon rata käy tietään mutkallista yllätyksin, niin liikut, sydämeni, värähdyksin;

mä elän, maailma jos miltä näyttää, ja vuolas virta suoneni mun täyttää; on murhe, ilo, kaikki ihanata.

MÄ KIITÄN.

Te elättekö, suuret jumalat, kuin muinen, kannatteko valtikkaa, kun iskee ukkonen ja salamat ja talven maille, suvi vaeltaa; myös kohtaloni johditteko? Niin nyt teille puhkeen kiitoksiin

vuoks toivehitten täyttymättömäin ja kaihojen ah aina kyteväin ja kangastusten, joita tavottamaan en väsynyt ma kuolohoni hamaan, päämäärän vuoksi, jota saavuttaa en konsaan, konsanaan mä saa.

On haava povessani polttava, ja ruhjoo ristiriita sielua. — Mä kiitän tuskaa jäytäväistä, syvää, eloa kiitän yhä ylentyvää. Mä kiitän, etsijän kun osan sain, inehmo, — pisarainen vain.

KYYNEL.

Kyynel, tukahduksiin hiljaa heityit, sielun salauksiin häivyit, peityit. Puhjennut et esiin, poveen kierit, vaivuit, sydänvesiin syviin vierit.

Kyynel, vuotta monta noin sä elit. Tuskaa pohjatonta piilottelit, kunnes helmyeksi saivat kitees, laukes ainaiseksi raskaat sitees.

Kyynel, vaivoissansa sinuun, rinta kätki kalleintansa, ihaninta. Siks' on pyhä palo säihkylläsi, käyt kuin taivaan valo kätköstäsi.

JOSPA VOIS.

Ah jospa vois kaikota pois,

pääskynä heijata siinnossa satehen kaaren, perhona leijata kummuilla terhensaaren,

helmenä aaltoihin hukkua, iäksi nukkua, piillä simpukan lailla sointujen mailla!

Ah jospa vois!

LAULU KULTAKUTREILLE.

Niin kauan päivän esti kolkko muuri, ja autius vain kesti, suru suuri.

Kuin varjo päivin elin, öitä valvoin. Mut onni seisoi selin, turhaa palvoin.

Nyt katsahtaissa pienoon päivä hymyy, ja luokse kolkon tienoon onni lymyy.

Tuo kultakutrein väike onhan aivan kuin suviaallon läike unheeks' vaivan

ja viaton sen somuus lumousta, min tieltä onnettomuus häipyy musta.

Mä elon arvan vajaan olin saanut. — On pienon tullen majaan murhe laannut.

Taas, sydän, irroittuvat ilmaleijas, ja aukee unikuvat, taivas seljas.

SYYSKUVA.

Niin mykkä on valkokoivu, ei lehvät laulaen soi. On raskas aaltojen siinto, ei kaislikko hymytä voi.

Lymys aurinko alle pilvein, ja usvassa itkee maa, ja rannikon lintu rukka puun oksalla vaikertaa.

On hiljaisuus niin synkkä, sydän kauhistukseen jää, kun murheen musta purje yli ulapan häämöttää.

Ja kaukaa kärsimysmajat nyt sieluhun kangastaa, sadat nousevat kurjuuskuvat, ja tuskasta huokaa maa.

Maa kaunehin maailmassa, miks' noin olet onneton, miks' raukoilla rantamillas yhä vaiva valtias on?

— Kysy ellös, turhaa se oisi. Ei kenkään vastaa, ei. — Niin synkkä on valkokoivu, syys vihreän vaipan jo vei.

ENSI LUMELLE.

Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta, talvi, satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.

Metsätiellä mä yksinäni harhaan. Unten kukkatarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.

Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.

HYMYJEN LAPSI.

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

Helmi, tytti kultainen, lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhos-elon vaiko varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

UNELMAT.

Te unelmat niin rakkahat, sulohaavehet armaat. Paras sielustain eli teissä vain, elonpäivät kun kiisivät harmaat.

Nyt uhkaako käsi raskas jo? — Liki varjo on musta. Hätä silloin ois mun paeta pois ja etsiä lohdutusta.

Te unelmat niin rakkahat, yhä siivillänne mua kantakaa, kunis laukeaa elon maisen hauras jänne.

YSTÄVIÄ.

Kun Hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin. Mut konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä…

SÄRKYNYT KUVA.

Kuvas nostin alttarille, uhrit suitsuttelin sille, ihastelin katsein, runoin, sädekehykseen sen punoin.

Itse pyhättööni hiivit, sädekehän rikki riivit, mureniksi iskit kuvan, — hävityksees annoin luvan.

Vielä kiittelenkin sua. — Joudat sitten unhottua. — Vasta valhejumaloita kaukaa karttelen mä noita.