II

LAULU KADULTA.

Kivikova katu, mieron latu, sua tallaan mielin katkerin. Särjin unten linnan vähin erin. Maksoin elon hinnan sydänverin. — Nyt mä huudan äänin uhmaavin:

Tehtahitten käry, melske, täry, haa, te hornan voimat valtaisat! Kanteloni lyöty, tuhkaan myöty taasen elpyy, kostaa, taiat nostaa, vihan manaukset mahtavat.

Tuhat mieron tiellä uhmamieliä yli muurien jo tähyää. Kuiskii: mitä nähtiin? Tähyy tähtiin, katsoo lumouksin, kangastuksin, kuinka tuolla taivas välkähtää.

Kuinka paino suuri, kivimuuri, este vapauden, auringon, iskuistamme kaatuu, maahan maatuu! — »Harhaa se!» — Niin luulkaa, kerta kuulkaa ääntä ylösnousseen kantelon.

Yllä kaiken kurjan, hälyn nurjan kuulkaa kummallinen kuiskaus: Tilaa elämälle heräävälle! Tää vain hornan unta, ihmiskunta, sulla suurempi on kutsumus!

Kuullos, harput helää: elää, elää, siinä ihmisen on määränpää, elää vapahana, korkeana, sydän tulvillansa riemujansa. Ylös yöstä, orjat, herätkää!

Kivikova katu, mieron latu, sua tallaan mielin hehkuvin. Nostan unten linnat uljaat jälleen. Kallehimmat hinnat maksan tälleen suitsutukseen elon alttarin.

YÖN HETKI.

Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.

Kas tuikkivain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa, ja surun langat laukee.

Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: ah huolten hoiva ihana, sä uni lauha, leppoisa, jumalten suurten juoma.

Mut yössäkin käy ryskehin liikkuva rautahepo. Ja aaveen lailla kidastaan tupruttaa tehdas sauhuaan. — Pois täältä rauha, lepo.

Muut nukkuvat, vain raatajat ne työssä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.

Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus maan kattaa raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —

Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.

Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija, vaeltaa vailla kotia vain yllään takkinsa.

Yö sumuillaan nyt kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy!

LUUMYLLÄRI.

(Mukailtu suomennos.)

Luumylläri hurskas on pohatta, hän loihtii kammoa, kauhuja.

Hän ihmislihaa ja luuta työkseen luumyllynsä kolkkohon kitahan syöksee.

Hän jauhaa hienonhienoksi hiljaa työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.

Luumylläri ankarin silmineen tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,

joka halki yön oli luona koneen, ei lepoa saanut päivähän moneen.

Hän katsoo virkkaen teräskielin: »Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.

Saat sormuksen sä väsynyt impi, punarenkaan; — muita se kaunihimpi.

Tule, katso, mä välkkyvin pyörinein sinut, tyttö, kuljetan kullaksein.»

Ja neidon tempovi huumeinen nyt viuhke pyörien, hihnojen. —

Hätähuuto vihlova, toivoton. — Punasormuksen sai morsion.

Ja neidot toiset ne kauhuissaan punakihloja katsoi. — Kehräs vaan.

Luumylläri hurskas on pohatta, ei heikkoa, hentoa armahda.

SUURKAUPUNGIN JALOISSA.

Pääsi päällä sumuvuoret piettää taivahan. Toivot täällä hukkuu nuoret elon vaivahan.

Syksy musta, kolkko puisto, tulet sammuu pois. Lohdutusta menneen muisto miten tuoda vois?

Kuni veitsi vain se leikkaa sydänjuuria. Taittui peitsi, löit sä veikkaa turman onnella.

Täällä yksin voittajalle päivyt paistelee. Pettymyksin kulkevalle kuilu aukenee.

Sumupilvet raskahasti kaiken kietovi. Ivan ilvet kamalasti vilhuu vastaasi.

Keltalehti maahan putoo, lokaan tallataan. Turmas ehti, noin se kutoo sulle verkkojaan.

Hornan väet täällä, tuolla, teljet tuhoisat. Muut sä näet voitonpuolla, — itse uppoat.

Ihmishaamu kuni haaksi harhaat ruoriton. Valkee aamu, ainiaaksi kohtaat kurimon.

Puiston rantaa laineet tummat lyövät synkät niin. Kuohu kantaa viestit kummat: vaivuit syvyyksiin.

REPALEISET.

Kunne kuljen, kussa käyn, yhä kohtaan saman näyn: repaleinen ryysynuttu, kurjuustaru suruntuttu.

Hohtavainen talvisää, kiteet kiiltää, noit' en nää. Koittehessa talviaamun nään vain laahustavan haamun.

Kadun loisto, mitä liet? Minne kantajas sä viet? — Tuost' en huoli, katseen näin ma sairahan, sen valtaan jäin mä.

Touhu toivorikas — sen ohi kuljen, arkaillen. Elon usko — murhe vei sen. — — Muistan nutun repaleisen.

Suuri, kaunis kaupunki, kuink' on kylmät katusi. Repaleiset rivein pitkin siellä näin, mä — kuljin — itkin.

KELLARIKERROKSEN LAPSET.

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. Kellarissa asuvain itku on se pikkulasten.

Siellä katse riutuva, jot' ei helli päivän terä. Kiviluolan lapsella leikkitanner pihanperä.

Kävyt, sammal, kukkaset, rannan hiekkapenkeret, aallot loiskivaiset varmaan soisi heille ilon armaan.

Haa, on turhaa ruikutus, tuolta soi jo kirous. Vaan ei auta itkun voima eikä kirous ja soima.

Paljon maassa onnea, loistoa ja elämätä. — Kiviluolain lapsilla yltyvi vain puute, hätä.

ILOTON ILTA.

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka; tuijottaa illan hämärään nuor' äiti, äitiparka.

Ja lattialla kehdossa lepäilee valju lapsi. Sen poski sinenharmaja, iloton valkohapsi.

Kuol' isä tehtaan rattaisiin; nyt äiti raataa päivät, ja entisaikain muistelmiin sulommat hetket jäivät.

Ei enää lieden ääressä hupaisna häivy ilta, vaan kolkkoa on elämä kuin murheen musta silta.

Ja huokauksin katsahtaa taas nuori äiti kehtoon: »Pien' orpo osakseen se saa vain ilottoman ehtoon. —

En sua, koito, kantanut mä keväisehen hymyyn. Sun huomenesi kiisi pois pahojen pilvein lymyyn.

Mut pieno, äidin lemmellä aatoksen' sua muistaa, kun päivin ratas kiitävä koneessa lankaa suistaa.

Ah ryskehessä tehtahan niin pitkä, pitkä olo, ja tuhat kertaa palajan sun luokses, lapsi-polo.

Ja iltasella askeleet mun lennättävät sieltä. — Nyt lepää raajat väsyneet, mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäksi ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta.» —

ISÄN PUHELU POJALLEEN.

Mun isän rautarattaineen he murjoi ammoin. Niin aukes kuilu kurjuuteen vain tuskan kammoin.

Taas hetken päivää pilkotti, sain armaan, sulon. Ja toivehissa lempeni näin suven tulon.

Mut tehdas ryösti omaltain pois posken pohteen. Sai sinisilmät siellä vain sairahan hohteen. —

Sä synnyit. — Äitis väsynyt jäi syliin tuonen. Iäksi sammui hymyilyt ja syke suonen.

Nyt työhön yksin taivallan ja yksin palaan. Mies — surun kätken katkeran mä sydänalaan.

Sait elon aamun ankaran, vois olla toisin! Ah jospa uuden maailman ma luoda voisin.

Taas aatokseni vauhdin saa, kun sinut tapaan. Mä tahdon henkees puhaltaa nyt hehkun vapaan.

Sinussa jääköön kytemään vihani valkeet. — Käy koston tulet liekintään, kun lietsoo palkeet. —

Laps, polvellani istu vain ja leiki hetki. On isäs orja — raadantaan taas hällä retki.

YKSIN MAAILMALLA.

Isä yksinänsä harhaa maailmalla töissä. — Eipä talven öissä unta saa hän; tähtitarhaa tähyy silmä kaihossaan. — Koti kaukana on vaan.

Muistuu mieleen vaimon nuoren kirkassilmää kaksi, aatos ankeaksi käypi alla tuskan vuoren. — Entä lapset? Hymyjään milloin isä nähneekään? —

Tuolla tehdas — tuossa katu, köyhän miehen matkalatu. — Kodin tähtöstä ei näy; — sydän kivikovaks käy!