I

HALKI HARHAIN.

Läpi sumun, kautta humun, halki harhain tulta lyö ja salamoi. Syttynyt on hehku parhain, välkkyy uuden aamun koi. Näämme ihmeellistä unta: alla aavan taivon sinen ihmiskunta onnellinen. — Ajan kellonlyönnit soi.

LASKEVAN AURINGON MAILLA.

Laskevan auringon mailla laineen läikkyvän lailla viivyitkö hetken? Näit valohurmion täällä välkkyväin vetten päällä säteitten retken.

Kuinka ne loimusi tultaan peittäen kaupungin kultaan, kartanot, kadut, loihtien hetkeksi ilmiin kultahaavehet, silmiin kaukaiset sadut.

Aukeni päivyen radat, heijasti ikkunat sadat kultaista uomaa. Vankilat, hullujenhuoneet näytti kuin oisi ne juoneet aurinkojuomaa.

Haastoi vangit ja hullut: oisiko päivä tullut, — lienevi harhaa? — Katkesi toivojen siipi. Aurinko aleten hiipi taivahan tarhaa.

Päivyt sammui mereen, painui jähmetys vereen; kaupunki kuoli. — Havahdut itkuhun vienoon; kulkee ylitse tienoon harmaa huoli.

VAIENNUT HARPPU.

Jo kauan helkähteli harppunen, ja lensi laulu avaruutehen.

Se laulu kannattell siivillään vain sydänlempeä ja hymyjään.

Se laulu lailla sadun viihtävän pois kutsui hyörinästä elämän.

Se kutsui tähtösien karkeloon ja poven syttynehen hurmioon.

Niin helkkyi harppu halki aikojen, mut tuota kuunnellut ei ihminen.

Ja sitten soittanut ei harppukaan, ja kolkko autius jo verhos maan.

Nyt miten käynevi, on hämärää, ei ihmissilmä tähtösiä nää?

Maa puhjenneeko enää kukkasiin ja toivo syttyneekö sydämiin?

Ei enää kaikkeuden harppu soi, ei tähdet taivahalla vakamoi.

Ja inehmoinen side silmillään käy yössä yksinänsä värjymään.

PETTU.

Se saapuu läpi kolkon korven, yli huuruisten soiden, ei soidessa torven, vaan hiljaa kuin aave, luurankona ilkamoiden, yön kuutamokenttiä kulkein ja katsehin julkein, elonvirrat hyytäen, tuhat tuskaa syytäen, kunis kuolee toivojen kukka ja sammuu haave ja kaiken, kaiken on hukka.

Se saapuu sydänmaille loitos, kussa kurjat on majat, elo vaikea koitos ja ankeat ajat. Kita ammollaan se uhreja halaa, lumihärmänsä vaan kuin myrkyn se valaa yli laihojen lauhkeain. Läpi himmeäin ikkunain käy kiinni hentoihin lapsihin ja vanhoihin, harmaahapsihin. Lyö isää, mi kaskea viersi, monet turmat kiersi, ja äidin valjuksi saa.

Se saapuu kuin entisaikojen ilmestys. — Jo ammoin kertoivat taatot: käy kuolon saatot sen kintereillä, ja kyyneltulvat sen teillä luo kärsimys.

Se saapuu. Jo vapisee ilma, sä kuuletko, kuin huokaukset sois? Sydänmaa on uhmaton, autio, kuin hauta se ois. Puut säikähtyy, ja arka kyy pian piilohon painaltaa; ja vienon pää painuu lintusen pienon, puron pulputus taukoaa.

Syys koittaa. On eessä talven tulo; meni riemut ja elämän sulo. Jo kylmenee onnen haave: kotilies. Nälän nousee armoton aave kuin kuoleman viikatemies.

KALERIORJAT.

He purressansa on tylsin ilmein, ja ryppyistä otsaa hiki uurtaa. Käsivartensa laihat, luiset vain alati liikkuu, kun vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. Noin soutimiltaan ne purtta tempoo kaler'orjat aamusta iltaan, ja yllänsä siuhkavi siima.

Ja mahtava Rooma yhä orjia laumoin se aalloille ajaa. Ne varmaan on sielua vailla ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Kas tempoen jättien lailla, mi kahleita kantaa, päin vierasta rantaa he ponnistaa.

Yhä siuhkavi siima, ja vettä halkovi airot. Käy Adrian myrsky, alus huojuu, virma on viima, ja hurjana hyrsky kuin kuolema aalloista irvii.

Yö yllättää ja kalske kahlerautain vain myrskyn ulvontaan se uppoaa.

Mut orjat ne purtta kiskoo. Meri kuohujaan yhä vinhemmin viskoo, kunis ammottaa kidat hornan hautain.

Niin myrskyjen syliin sotapursi se hajoo, ja orjat ne kytketyt kahlein hätähuudoin vihlovin meren kuohuihin kera pirstojen vajoo.

Mut vielä — niin luullaan — yhä rannoilla kuullaan, miten siimat ilmassa sinkoaa. Ja vielä se nähdään sotapurren haamu, mi Adrian ärjyissä haimentaa.

ERÄMAASSA.

Aava, autio on rahkasuo, syksyn halla usviansa luo.

Korven rämeiköllä verhonaan kanerva ja vaivaiskoivu vaan.

Harvakselleen rintehellä on mänty kuivettunut, alaston.

Illoin lepakot ja huuhkajat ilman autereessa kiistaavat.

Äänetönnä lepää erämaa. Korkealta kuuhut kumottaa.

Surunsynkkä, suur' on hiljaisuus, niinkuin elon raskas vakavuus.

NÄLKÄ.

(Mukailtu suomennos.)

»Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun.» — »Vuotahan, lapsiparka, me kylvämme, kohta jo kasvaa sarka.»

Kun vilja varttuvi parhaillaan, yhä lapsonen huutaa tuskissaan: »Oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä, tuo?» — »Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan!»

Kun kuhilaat peittivät peltomaat, laps' itki: »Äiti, kai palkan saat, vähän leipää, nälkä on pienollas, pala anna, mä kuolen raataissas.» — »Rakas lapseni, varrohan, huomenna on vilja nyt ensin puitava.»

Oli vilja puitu ja aitassa. Yhä valitti lapsonen kalpea: »Oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun nälkä tappavi — julmaa tuo.» — »Rakas lapseni, varrohan kunhan toki jyvät jauhamme, — saat», polo äiti hoki.

Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus lapsonen huulin värjyvin: »Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko?» — »Oi vuota, lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän leivon sullen.»

Oli valmis leipä — mut paareilla makas lapsonen, kalman saaliina.

PALAVASSA KYLÄSSÄ.

Meni turva ihannoitu, katto päältä pään, hävityksin raunioitu peruskiviltään.

Synkeät käy syksyn tuulet yli manteren. Valituksen äänen kuulet halki ilmojen.

Syksyn tuuli kuni palkein lietsoo paloa. Tuho vaeltavi valkein kylän kujilla.

Syttyneenä tuli tuima syöksee kuni vuo. Raivoo vyörynä se huima ihmismajan luo.

Liekkiaaltoihinsa peittää kodin ainoan. Taaton, lapset ulos heittää syliin maailman.

Syttää majan, syttää toisen, kulkee loimuten. Kuka pysähdyttää voi sen, panna estehen?

Raivommaksi syksyn myrsky yhä yltyvi. Voihkina ja itkuntyrsky tienoon täyttävi.

Tänään kaikkialla tuhkaa, mieli allapäin. Epätoivo tulla uhkaa, voiton saada näin.

Mutta huomenna jo jälleen raunioille vaan uusi, uhkeampi tälleen kylä raketaan.

MUUTTOLINNUT.

Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, pois silloin he ehti.

Yli rannan ja saaren he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi niin kaunihin kaaren.

Kun täällä on lunta, ja huurre peittävi ikkunoita, on kuoleman unta,

niin silloin he elää ja lempii ja riemulaulelonsa niin herkkänä helää.

Ah noinpa jos oisi myös ihmispololle luotu siipi, mi kantaa voisi

pois alhosta vaivan. Ah ollapa meilläkin tiedossamme maa onnekas aivan! —

Kun kurjuus ja puutos, kiro, vaiva, vaino paisuvat yhä, olis ihanaa muutos,

olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, lahoova pallo — eikä palata jälleen.

KEHRÄÄJÄ.

Alituiseen aivoissa kehrää ajatukset, viipyy elon vaivoissa, kiinni ilon ukset.

Mustat säikeet kierivät yhä sukkulalle. Kyynelvirrat vierivät kauas maailmalle.

Kuontuu puolat sataset, liikaa on jo noita! Ajatusten rataset kiertää ulapoita:

»Kuinka siellä lainetta rakkahimmat kyntää. Ei tuo aalto mainetta, ohitse vain ryntää.

Kuinka myrsky heittelee, yllättävi yöhyt. Heikon pian peittelee hyrskyaallon vyöhyt.»

Kohoo surun siltoja synkeähän veteen, ikäviä iltoja mustan mielen eteen.

Tumma lanka katkea, väsynyttä säästä. Suru suuri ratkea, painostasi päästä!

Lepää, rukki! — Parahin miettimättä oisi. — Aloit aamuvarahin, seisahtaa jo voisi. —

— Kehrääjä, mi kaihtanet vieraan ääntä kuulla: milloin vaivan vaihtanet, istut lepopuulla? —

Vaan ei vauhti vaimene, yhä pyörä kiitää. Eikä murhe laimene. — Kaiho kauas liitää.