VIHREÄ HAME.

Seuraavana päivänä Ossi ensimmäisellä välitunnilla haki käsiinsä Eevan.

— Minä olisin soittanut sinulle eilen tai tullut itse, sanoi hän, mutta meillä oli vieraita, August setä ja hänen poikansa, ja telefoni on isän huoneessa.

— Kerro! pyysi Eeva, joka tuskin oli saanut unta silmiinsä edellisenä yönä.

Ossi kertoi. Kun hän puhui tuntemattomasta tytöstä, tuijotti Eeva kummastuneena häneen.

— Kuka se mahtoi olla? huudahti hän. — Eikö ukon sisar sanonut, minkä näköinen hän oli?

— Ei, mutta hän sanoi, että hän oli puettuna vihreään hameeseen.

— Vihreään hameeseen? sanoi Eeva rypistäen kulmakarvojaan. — Annas kun minä mietin. Etalla oli uusi ruskea, Ingalla vaaleansininen pusero, Marja oli ottanut tavallisen punaisen pyhähameensa, Liisa — minkälainen Liisalla oli? Odotahan vähän — niin, hänellä oli sininen, jossa oli valkeat täplät. Saaralla —

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Ossiin.

— Saaran hame oli vihreä. Ossi, sanoi hän.

— Ruohonvihreä?

— Ruohonvihreä.

He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Eevan kasvot olivat aivan punaiset.

— Luuletko sinä —? kuiskasi hän säikähtyneenä.

Ossi nyökäytti päätään.

— Me emme ehdi puhua siitä nyt, sanoi hän, minä soitan sinulle päivällisen jälkeen, niin voimme tavata.

Tunneilla Eeva oli hajamielinen. Hän katsahti joskus sivultapäin Herttaan. Nyttemmin Hertta oli melkein samanlainen kuin onnen muinoin. Hän oli melkein aina Eevan ja Marjan kanssa, ja hän saattoi olla yhtä vallaton ja iloinen kuin ennenkin.

Mutta ei hän sittenkään ollut aivan samanlainen. Näin tunneilla, kun hän ei puhellut eikä nauranut, oli hän joskus niin kalpean ja väsyneen näköinen, että Eeva kävi oikein levottomaksi. Ja laihtunut hän sitäpaitsi oli.

Oliko Saara todella tehnyt sen? Eeva tuli ajatelleeksi, että Saara oli ollut niin kummallisen ystävällinen Hertalle. Vaivasiko omatunto häntä? Jos Hertta olisi ajettu pois koulusta — miltä Saarasta silloin olisi tuntunut? — — —

Eeva ja Ossi tapasivat toisensa ulkona.

— Meidän täytyy heti kertoa se rehtorille, sanoi Ossi.

— Niin, mutta Saara raukka…! sanoi Eeva.

— Saara raukka? Mitä sinä sanot?

— Niin, ajattele, miten kauheasti hän saa hävetä!

— Eikö hän muka ole ansainnut sitä?

— On kyllä, mutta sittenkin…

— Sinä olet lapsellinen, sanoi Ossi, tahdotko sitten antaa Hertan kärsiä viattomasti?

Ei, ei, sitä hän ei tietystikään tahtonut. Voi, oli niin vaikeaa tietää, mitä piti tehdä! Olihan hirveää tehdä Saarakin onnettomaksi.

Niin, Ossi puolestaan ei voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitäpaitsi Saaralle ehkä olisi terveellistä, jos hän saisi kärsiä vähän rangaistusta tyhmyyksistään.

Eeva kulki mietteissään.

— Eikö riitä, jos me näytämme rehtorille sen vaimon todistuksen? Sinullahan on se? Hyvä — eikä siinä tietystikään sanota mitään vihreästä tytöstä?

— Sanotaan kyllä. Minä kirjotin koko hänen kertomuksensa, ja sitten hän sai panna nimensä alle. Minä ajattelin tietysti, että me veisimme sen suoraa päätä rehtorille.

— Sinun täytyy kirjottaa hänelle ja pyytää häneltä uusi todistus.

— Siihen meillä ei ole aikaa, sanoi Ossi vakavasti.

— Aikaa?

— Niin. Isä kertoi tänään päivällispöydässä, että hän oli tavannut rehtorin. Isä tuntee rehtorin hyvin, ja hän oli kysynyt, miten Hertan asiat olivat. Ja rehtori oli sanonut, että Hertta erotetaan koulusta ja että rehtori aikoo sanoa sen huomenna rukouksen jälkeen.

Eeva kalpeni.

— Ja isä kysyi, eikö se ollut liian ankara rangaistus lapsellisesta kujeesta, ja silloin rehtori sanoi, että Rolle Eerola ehkä kuolee ja että Rollen isä oli vaatinut, että Hertta erotettaisiin koulusta. Jos olisi kysymys jostakin toisesta kuin Hertasta, niin ehkä voitaisiin antaa vähemmän ankara rangaistus, mutta monet opettajat olivat sanoneet, että koko luokka muuttuisi paremmaksi ja hiljaisemmaksi, jos Hertta joutuisi pois.

— Mutta eihän ole todistettu, että Hertta on tehnyt sen! huudahti Eeva.

— Rehtori sanoi, ettei sitä mitenkään voinut epäillä enää. Voitko kuvitella, kun hän yksityisesti oli kysynyt Aarne Linturilta, luuliko hän, että Hertta oli tehnyt sen, niin Aarne, senkin hölmö, oli sanonut: »Tietysti, sen kaikki tietävät, mutta meistä ei tee mitään, että hän koetti nolata Rollea vähän — Rolle on niin olevinaan.»

He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa. Eevan ajatukset pyörivät sinne, tänne. Tietystikään ei saanut käydä niin, että Hertta ajettiin pois koulusta Saaran tähden. Mutta kauheasti Saara saisi hävetä — nyt, kun hän näin kauan oli antanut Hertan kärsiä viattomasti.

— Kuulehan, sanoi Ossi yhtäkkiä, jos me pakottaisimme Saaran itsensä menemään rehtorin luo?

— Tunnustamaan?

— Niin. Silloin häpeä olisi paljon pienempi.

— Se oli mainio ajatus! Mutta luuletko sinä, että hän menee?

— Me pakotamme hänet, sanoi Ossi. — Missä hän asuu?

— Annankadulla. Tule pian. Tai ehkä — ehkä minä menen yksin?

— Eikö se tunnu sinusta vaikealta?

— Tuntuu, tietysti — mutta silloin hänen ei tarvitse hävetä niin kauheasti. Ja kuule, eihän kenenkään tarvitse saada tietää, että me olemme pakottaneet hänet?

— Ei tarvitse, jos et sinä tahdo.

Ossi saattoi hänet ovelle.

— Älä pelkää, Eeva, sanoi hän. — Jos hän on paha, niin huuda minua. Minä odotan täällä ulkona.

Eevan sydän sykki kovasti, kun hän soitti ovikelloa. Ärtyisä vanha rouva aukaisi oven — se oli Saaran äiti. Eeva niiasi.

— Onko Saara kotona?

— En tiedä.

Hän aukaisi erään oven ja huusi:

— Saara, oletko sinä siellä?

— Mitä äiti tahtoo?

— Täällä on vieraita.

Näin sanoen rouva Turunen läksi tiehensä ja jätti Eevan yksin eteiseen.

— Kuka siellä on? huusi Saara huoneestaan.

— Minä, Eeva.

Saara tuli eteiseen.

— Eeva? No mitä kummia! Tule sisään!

Saaran huone oli iso ja valoisa, mutta se näytti Eevan mielestä omituisen ikävältä. Oikein huomasi, ettei siellä milloinkaan pidetty hauskaa; Saarallahan ei ollut siskoja eikä veljiä, ja harvoin hän oli toveriensa seurassa. Eevan täytyi taas sääliä häntä.

Millä tavalla hän nyt alottaisi? Tuntui aivan mahdottomalta. Miksi he eivät olleet päättäneet, millä tavalla hän alottaisi?

— Minä luen juuri geometriaa, sanoi Saara osottaen pöytää.

Samassa Eeva tuli katselleeksi häntä vähän tarkemmin. Hänessä oli jotakin outoa tänään — olisi melkein voinut luulla — niin, totisesti! Saara oli itkenyt!

— Saara! huusi Eeva ja tarttui hänen käsivarteensa. — Tiedätkö sinä, että Hertta erotetaan koulusta huomenna?

Saara tuijotti häneen säikähtyneenä.

— Sinun täytyy tunnustaa, Saara! kuiskasi Eeva kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

Saara koetti sanoa, jotakin, mutta purskahti samassa itkuun.

— Tule minun kanssani, Saara, niin menemme heti rehtorin luo. Saat nähdä, että sinusta itsestäsikin on paljon hauskempaa, kun se on sanottu. Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi? Voit kyllä. Varmaan sinusta monta kertaa on tuntunut ikävältä, että — että sinä — et ole sanonut sitä. Saat nähdä, että tuntuu paljon paremmalta, jos sanot sen…

Saara itki epätoivoisesti. Hän ajatteli, ettei hän koskaan enää voisi nostaa päätään, olisi kauheaa katsoa Eevaa silmiin.

Ja rehtorin luo! Ei, ei, ei! Hän oli aina ollut luokan mallityttö, rehtori oli aina pitänyt hänestä niin paljon…

— Ei, ei! nyyhkytti hän.

— Mutta ethän sinä voi nähdä, että Hertta ajetaan pois koulusta!

Hertta! Saara nyyhkytti vielä kovemmin. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä aina oli vain harmia Hertasta. Huviretkestä asti hänellä aina oli ollut Hertta mielessä, aina häntä oli vaivannut se asia, ja nyt… Mutta hän ei aikonut tunnustaa. Ei ikimaailmassa. Eeva kai oli ainoa, joka tiesi tämän, ja hänet ehkä voisi saada olemaan vaiti.

Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että oli kummallista että Eeva tiesi sen. Hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta, ja hän katsahti Eevaan.

— Kuinka sinä arvasit sen? hän kysyi.

— Se talonpoikaisnainen kertoi sen, sanoi Eeva punastuen.

— Talonpoikaisnainen? toisti Saara ja katsoi häneen terävästi. — Missä sinä hänet tapasit?

— Hän — hän — Ossi se hänet tapasi…

— Ossi! huusi Saara ja hypähti seisomaan.

— Niin — Ossi meni saareen —

— Urkkimaan minun salaisuuksiani? sanoi Saara, joka nyt oli niin suuttuneen näköinen, että Eevaa melkein pelotti.

— Ei, eihän hän tiennyt, että sinulla oli mitään tekemistä koko asian kanssa. Mutta hän sai tietää sen siellä.

— Vai niin. Ja nyt luokka on lähettänyt sinut tänne.

— Ei, sanoi Eeva. — Ossi ja minä vain tiedämme sen.

— Mutta huomenna koko luokka saa tietää, että te olette pakottaneet minut tunnustamaan?

— Ei, ei kenenkään tarvitse saada tietää sitä, sanoi Eeva.

Saara istuutui taas eikä sanonut mitään vähään aikaan. Eevakin oli vaiti. Hän ei enää uskaltanut ottaa Saaraa kädestä — eikä hän sitä tahtonutkaan. Silloin kun Saara itki, silloin häntä säälitti, mutta nyt Saara oli — niin, hän oli melkein pahan näköinen.

— Mitä te teette, jos minä en mene rehtorin luo? kysyi Saara viimein.

Eeva joutui hämilleen.

— Mutta Saara, mikset sinä menisi? sanoi hän katsomatta Saaraan.

— Niin, mutta jos minä en mene, — mitä te silloin teette? Silloin t e menette, eikö niin?

Eeva ei sanonut mitään. Saara purskahti yhtäkkiä taas itkuun.

— Minä en mene, en, en, en! huusi hän.

Eeva ei voinut ymmärtää, että tuo tyttö, joka istui tuossa hänen edessään itkien ja huutaen, oli Saara Turunen — Saara Turunen, luokan mallityttö!

Hän nousi seisomaan ja katsoi levottomasti ikkunaan päin. Ossi odotti siellä ulkona. Mitä hänen nyt piti tehdä?

— Saara, sanoi hän hiljaa. — Ole nyt hyvä — tule!

Saara ei vastannut. Hän oli nyt tyynempi, mutta silloin tällöin hän kuitenkin vielä nyyhkytti vähän. Hän mietti. Jos hän nyt ei mennyt rehtorin luo, menisivät Eeva ja Ossi. Ja silloin häpeä tietysti oli paljon suurempi.

— Minun täytyy lähteä nyt, sanoi Eeva. — Tule, Saara.

Ja Saara nousi, pyyhki silmiään, niisti nenänsä ja huuhtoi kasvojaan kylmällä vedellä. Sanaakaan sanomatta hän sitten meni Eevan edellä eteiseen ja puki päällysvaatteet ylleen.

Heidän astuessaan portaita alas» muisti Eeva kauhistuen, että Ossi odotti alhaalla. Pitikö hänen kertoa se Saaralle? Mutta silloin Saara ehkä kääntyisi takaisin. Hän päätti olla sanomatta mitään.

Nähdessään Ossin Saara pysähtyi ovelle. Mutta Ossi tuli heti hänen luokseen ja tervehti.

— Oikein sinä teit, Saara, kun tulit, sanoi hän ystävällisesti.

Saara ei sanonut mitään, alkoi vain kulkea eteenpäin. Koko matkalla ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Kun he pysähtyivät rehtorin oven eteen, kysyi Eeva:

— Odotammeko me sinua?

Saara raukka, miten kalpea hän oli! Hän pudisti päätään, mutta kun hän jo oli aukaissut oven, kääntyi hän Eevan puoleen ja sanoi:

— Sinä saat odottaa, jos tahdot. Mutta Ossi ei.

Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä.

— Entä jos me olemme tehneet väärin! kuiskasi hän Ossille.

— Sitä minä en usko, sanoi Ossi.

— Nyt sinun täytyy mennä.

— Ei, minä odotan täällä sinun kanssasi. Kun hän tulee, niin minä katoan.

— Ei, ei. Hän ei saa nähdä sinua. Minä odotan yksin.

— Mutta jos hän viipyy kauan?

— Vaikka viipyisikin.

Vihdoin Ossi meni.

Eeva käveli edestakaisin katukäytävällä.

Minkä rangaistuksen Saara nyt saisi? Hän oli mainio oppilas eikä milloinkaan ollut saanut ainoatakaan muistutusta. Se varmaankin auttaisi häntä. Eikä hän sitäpaitsi tietänyt, että Hertta oli tavannut Rollen ja sanonut että kello oli neljä — eikä hän tietänyt sitäkään, että Rolle oli jäänyt saareen. Hän tahtoi vain tehdä vähän kiusaa Eevalle ja Hertalle. Pahinta oli, ettei hän kuulusteltaessa ollut kertonut, että hän pyysi talonpoikaisnaista sanomaan väärän ajan tytöille. Mutta ei kai sekään ollut vaarallista, kun hän nyt itse tunnusti. Eihän kenenkään tarvinnut saada tietää, että hänet oli pakotettu siihen.

Ei, ei hänen tarvinnut olla levoton. Saara saisi varmaankin lievän rangaistuksen.

Mutta nyt juuri hänestä mahtoi tuntua kauhealta! Ja kauan hän siellä viipyi! Eeva ei ollut lukenut läksyjään, ja sitäpaitsi alkoi sataa.

Nyt ovi avautui. Saara tuli ulos, kalpeana ja kyynelet silmissä.

Eeva ei uskaltanut kysyä mitään, eikä Saara kertonut mitään. Vasta kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa, sanoi hän:

— Hän sanoi, ettei siitä luultavasti tule ankaraa rangaistusta. Enhän minä tiennyt, mitä Hertta metsässä oli sanonut Rollelle. Mutta hän sanoi, että — että hänen ehkä täytyi —

Hän ei voinut jatkaa. Asia oli niin, että rehtori oli kysynyt, tuliko hän itsestään vai oliko joku toinen saanut tietää totuuden ja kehottanut häntä tulemaan. Silloin hän, Saara, oli alkanut itkeä, ja rehtori oli istunut hetken verran aivan vaiti. Sitten rehtori oli alkanut kävellä edestakaisin. Saara oli itkenyt koko ajan. Viimein rehtori oli sanonut, että hänen, rehtorin, ehkä koko luokan kuullen täytyi kertoa, miten asia oli. Hertan tähden, oli hän sanonut, mutta myös Saaran itsensä tähden. Kun saattaa katsella, miten toinen syyttömästi kärsii, niin ansaitsee itsekin kärsimystä. Niin rehtori oli sanonut.

Ja hän oli sanonut sen ankarimmalla äänellään. Saara oli toisinaan kuullut rehtorin puhuvan ankarasti, kun joku oli tehnyt jotakin rumaa, mutta hän ei koskaan, ei koskaan olisi voinut uskoa, että rehtori puhuisi hänelle sillä tavalla.

Mutta ennenkuin hän meni, muuttui rehtori oikein ystävälliseksi. Hän sanoi, ettei Saaran pitänyt olla katkera, vaan että hänen piti koettaa ymmärtää, että rehtori vain tarkotti hänen parastaan.

— Hän sanoo sen koko luokalle, sanoi Saara ja puristi kovasti Eevan käsivartta.

Eeva säpsähti. Koko luokalle — sehän oli kauheaa. Ja tämä tapahtuisi Saara Turuselle! Kuinka se oli mahdollista?

He eivät sanoneet mitään, ennenkuin olivat Saaran ovella. Silloin Eeva hiljaa kysyi:

— Oletko sinä hyvin vihoissasi minulle?

— En tiedä, sanoi Saara ja meni sisään.

* * * * *

Rehtorin puhuessa ei luokassa kuulunut hiiskahdustakaan.

Ensiksihän kertoi, ettei Rolf Eerola enää ollut niin sairas — toivottiin varmasti, että hän saisi elää.

Sitten hän sanoi, että nyt tiedettiin, miksi Rolf oli jäänyt saareen. Hän, rehtori, saattoi ilokseen ilmottaa, ettei kukaan tahallaan ollut jättänyt häntä sinne.

Ja sitten hän kertoi, miten kaikki oli tapahtunut.

Saara Turunen istui koko ajan kasvot kätkettyinä nenäliinaan. Kaikki luulivat hänen itkevän, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat. Hän tahtoi vain piiloutua — hän ei tahtonut nähdä rehtoria — ei nähdä toverien kummastuneita ja uteliaita katseita.

Tätä häpeää hän ei milloinkaan unohtaisi, ajatteli hän ja painoi nenäliinaa kuivia, kuumia silmiään vasten.

— Hertta raukka! kuuli hän jonkun toverin kuiskaavan.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut piston sydämeensä. Hertta raukka! Ei kukaan ajatellut: Saara raukka! Nyt Herttaa tietysti hemmoteltaisiin ja rakastettaisiin enemmän kuin milloinkaan. Ja häntä itseään, Saaraa, kaikki halveksisivat.

Mutta hän aikoi pysytellä kaukana heistä. Hän aikoi näyttää, ettei hän tarvinnut heitä.

Eikö rehtori pian lopettanut? Saara ei tahtonut kuunnella. Mieluimmin hän olisi mennyt kotiin ja sulkenut ovensa ja paneutunut makaamaan vuoteelleen eikä milloinkaan, milloinkaan enää nähnyt ketään ihmistä.

Nyt rehtori taisi lopettaa. Hän sanoi, että kaikkien piti parhaansa mukaan koettaa saada luokan toverihenki niin hyväksi kuin suinkin. Silloin ei kukaan tahtoisi epäystävällisesti tehdä kiusaa toiselle. Saaran posket hehkuivat. Voi, nyt kai puhe vihdoinkin oli lopussa!

Hän kuuli, että rehtori meni ulos ja että luokka nousi seisomaan. Hän vain jäi istumaan kasvot nenäliinan peitossa. Mutta juuri kun kaikki taas olivat istuutuneet, nousivat he uudelleen. Moppe kai nyt tuli, ajatteli Saara. Hän jäi nytkin istumaan, ja vaikka tunti alkoi, ei hän muutamaan minuuttiin kohottanut päätään.

Opettaja ei sanonut siitä mitään, ja hetken kuluttua Saara nosti kasvonsa nenäliinasta. Mutta hän katsoi alaspäin eikä viitannut kertaakaan.

Välitunnilla hän ei mennyt ulos luokkahuoneesta. Siellä oli kylmää ja viimaista, ja jos joku opettaja olisi sattunut tulemaan sinne, olisi Saara ehkä saanut muistutuksen, tai ainakin hänet olisi heti lähetetty pihalle. Mutta hänestä tuntui, ettei hän välittänyt mistään. Sitä hän vain toivoi, ettei hänen tarvitsisi nähdä tovereita eikä puhua heidän kanssaan.

Pihalla tungeskeltiin Hertan ympärillä.

— Sinulla on aina hyvä onni, Hertta, sanoi Harri Neva, nyt sinä yhtäkkiä olet hurjan intresantti, ja se on tullut aivan itsestään. Minä ponnistelen aina minkä, jaksan ollakseni intresantti, mutta se ei onnistu milloinkaan.

— Ajatelkaa, että Saara tunnusti! sanoi Etta. — Kuka tietää, miten muuten olisi käynyt!

— Minä uskoin niin varmasti, että sinä olit tehnyt sen, sanoi Aarne Linturi melkein nuhtelevaisesti.

Hertta nauroi. Tuntui hauskalta, kun kaikki nyt oli ohi eikä enää tarvinnut pelätä rangaistusta ja epäluuloja.

Mutta oikein iloinen hän ei voinut olla. Hän ei heti voinut unohtaa, että monet kuitenkin olivat olleet valmiit uskomaan hänestä jotakin niin ilkeää ja rumaa. Aarne Linturista hän ei välittänyt, hänen tyhmään päähänsä saattoi pälkähtää mitä hyvänsä, mutta oli muita.

Ja sitten hän oli pahoillaan Saaran tähden. Eihän ollut hänen syynsä, ettei Saara ollut puhunut totta talonpoikaisnaiselle, mutta hänestä aivan tuntui, että Saara oli vihoissaan hänelle siitä.

— Kuule, kuiskasi hän Eevalle, missä Saara on?

— Minä luulen, että hän istuu luokkahuoneessa, vastasi Eeva.

— Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen? kysyi Hertta. — Minua kai hän ei tahdo nähdä.

— Ehkä hän tahtoo olla yksin, sanoi Eeva.

— Ehkä, myönsi Hertta.

Eeva oli levoton ja alakuloinen. Olihan hänen syynsä, että Saara oli joutunut ilmi, ajatteli hän. Hän oli mielestään melkein syypää Saaran onnettomuuteen. Ja oli kamalaa tietää, että oli jonkun ihmisen vihan alaisena. Sillä tietysti Saara nyt vihasi häntä.

— Minkä vuoksi sinä olet niin miettiväisen näköinen, Eeva?

Ossi seisoi hänen edessään kädet taskuissa ja lakki niskassa. Hän näytti niin iloiselta, että Eeva melkein hämmästyi.

— Miksi sinä olot niin iloisen näköinen? kysyi Eeva.

— Miksikö? huusi Ossi. — Meidän asiammehan onnistui suurenmoisesti. Oletko sinä koskaan ollut mukana paremmassa seikkailussa? Ja pitäisihän sinun olla iloinen siitäkin, ettei Herttaa ajeta pois koulusta.

Niin, se oli totta. Sen hän melkein oli unohtanut — nyt, kun Hertta ei enää ollut vaarassa.

— Tietysti minä olen iloinen, sanoi hän nopeasti.

— Et sinä ole sen näköinen.

— Minä ajattelut Saaraa.

— Hoh — hän kyllä tulee toimeen! sanoi Ossi. —

Mutta kun he hetken kuluttua tulivat luokkahuoneeseen ja Saara istui siellä yksin pulpettinsa ääressä, alkoi omatunto soimata Ossia. Mistä hän tiesi, tuliko Saara toimeen? Hän, Ossi itse, olisi karannut Lontooseen tai Amerikkaan, jos hänelle olisi sattunut jotakin sellaista. Ei mistään hinnasta hän olisi istunut täällä kuin ennenkin — näkemässä, miten toverit katselivat.

Monta kertaa hän tunnin aikana katsahti Saaraan. Saara oli nyt melkein ennallaan, hän viittasi ja vastasi ja oli tarkkaavainen. Mutta hän oli kauhean kalpea.

Niin, mutta miksi hän ei ollut puhunut totta? Oma syy, jos hänestä nyt tuntui pahalta.

Hm. Mutta ainakin kerran hän, Ossi, itsekään ei ollut puhunut totta. Se tapahtui viime keväänä, kun isä päivällispöydässä kysyi, oliko hän särkenyt työhuoneen lampun. »En», oli hän vastannut, melkein ennenkuin itsekään huomasi. Hän ei käsittänyt, mikä hänen päähänsä pälkähti. Sitten illallisen jälkeen hän kyllä tunnusti, mutta kuitenkin. Hän oli sanonut valheen.

Mitä Moppe nyt kysyikään? Hänen täytyi totisesti kuunnella — — —

* * * * *

Saaralle alkoi katkera aika. Hän oli melkein aina yksin.

Kun hän istui isossa huoneessaan kirjojensa ääressä, tuntui hänestä usein siltä, että koko maailma oli hylännyt hänet. Eeva oli kaksi tai kolme kertaa kutsunut hänet, luokseen, mutta häntä ei haluttanut mennä. Hän ei tahtonut mennä kenenkään luo, joka kutsui hänet säälistä. Ei milloinkaan. Miksei Eeva ennen muinoin kutsunut häntä? Siksi, ettei hän pitänyt hänestä, tietysti. Ja tämän kaiken jälkeen hän luultavasti piti hänestä vielä vähemmin. Miksi hän sitten kutsui hänet? Hän kai olisi nolostunut aika lailla, jos Saara todella, olisi tullut.

Minkätähden ei kukaan milloinkaan tullut häntä, Saaraa, tervehtimään. Etta oli joskus käynyt hänen luonaan, mutta he eivät olleet voineet pitää hauskaa. Etta oli tavallisesti vähän ajan perästä sanonut, että hänen täytyi lähteä kotiin lukemaan läksyjään tai että hän oli luvannut mennä tapaamaan jotakin tyttöä.

Saara huokasi ja alkoi selailla kirjojaan. Ennen lukeminen oli ollut hänestä hauskaa, mutta nyt se oli vain ikävää. Oli aivan yhdentekevää, osasiko hän läksynsä vai ei.

— Miksi sinä aina istut kotona? kysyi hänen äitinsä. — Mene Etta Penttilän tai Liisa Marttilan luo!

Joskus hän menikin Liisa Marttilan luo. Liisa näet lainasi hänelle kirjoja — ei läksykirjoja vaan kertomuskirjoja. Liisalla oli niitä koko joukko, Annie Forrest ja Peggy ja monta, monta muuta. Ja ainoa, mikä Saarasta nykyään oli hauskaa, oli juuri sellaisten kirjojen lukeminen.

Lukiessaan hän mielestään ei enää ollutkaan Saara Turunen, vaan joku kirjan henkilöistä. Hän teki tuhansia kepposia, mutta oli sittenkin kaikkien lemmikki. Hän oli iloinen ja kaunis, ja hänellä oli paljon sisaria ja veljiä, niinkuin Katy Carrilla — tai serkkuja, niinkuin Roosalla Alcottin kirjassa. Niin, hän oli iloinen ja kaikkien rakastama niinkuin Annie Forrest tai Peggy Saville tai — tai — — — Hertta Malini…

Hän ei tahtonut ajatella Herttaa. Hän muuttui aivan pahaksi ajatellessaan Herttaa.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta häntä. »Mitä Hertta nyt tekee? Onko hän Eevan tai Marjan luona? Mitä hän ajattelee minusta?» Hän ei voinut päästä niistä ajatuksista.

* * * * *

Aika kului. Rolf Eerola oli jo pitkät ajat ollut, terveenä, eikä kukaan enää puhunut suuresta tapahtumasta. Mutta Saara ei voinut unohtaa.

Yksinäisenä ja jurona hän kulki toverien parissa. Ei kukaan pitänyt hänestä, ja useimmat pelkäsivät häntä vähän.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut.

Eräänä iltapäivänä Hertta ja Maija olivat Eevan luona. Nyt ei Nisse yksin ommellut joululahjoja. Eevan ja Essin huoneessa oli pöytä tulvillaan lankoja, rihmarullia ja kaikenlaisia käsitöitä. Ovi oli kiinni, eikä kukaan päässyt sisään.

— Juho ompelee tarjotinliinaa äidille, sanoi Eeva. — Se on kamalan näköinen — jos hän ompelee väärin, ei hän milloinkaan pura mitään, vaan ompelee edelleen vain.

— Niin, huusi Essi, tänään minä kysyin, kuinka hän ilkeää antaa äidille niin huonosti ommellun liinan. Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? Että kun äiti sai häneltä jonkun oikein huonosti ommellun lahjan, niin se aina äidin mielestä oli niin »liikuttava». Paremmin ommellut lahjat eivät milloinkaan olleet niin liikuttavia, sen Juho oli huomannut.

— No se vasta on lapsi! huudahti Hertta. Vitsaa hänen pitäisi saada. Mutta mitä sinä ompelet, Essi?

— Salaisuutta! sanoi Essi, joka istui keinutuolin takana voidakseen ommella Eevan lahjaa, nenäliina-säiliötä.

Hertta katseli huolestuneena käsityötään.

— Tästä tulee aamumyssy, sanoi hän, mutta sitä voi käyttää vain iltaisin — värit eivät sovi yhteen päivänvalossa.

Anna Helminen, joka myös oli läsnä, nauroi ihastuneena ja nipisti Essiä käsivarresta. Annalla oli työ sylissä, mutta hän ompeli tuskin ollenkaan. Hänen täytyi koko ajan kuunnella ja katsella Herttaa.

Marja ompeli ahkerasti pöytäliinaansa. Siinä oli vaikea malli, ja tytöt lörpöttelivät koko ajan niin kauheasti.

— Älä ole niin hirveän ahkera, Marja, sanoi Hertta, omatunto alkaa vaivata minua, jos minä vain satun katsomaan sinuun päin. Minä en koskaan voi ommella enemmän kuin viisi minuuttia kerrallaan. Sitten minun täytyy juoksennella vähän tai levätä jollain muulla tavalla.

— Yksi kaksi kolme neljä viisi, mutisi Marja.

— Eeva, mitä sinä ompelet? kysyi Hertta.

— Kirjotuspöytämattoa. Isä sanoi kerran, että hän tahtoisi sinisen pöytämaton vaaleanvihreän asemesta. Silloin hänen ei tarvitsisi istua sydän kurkussa, kun Nisse ja Stiina lähestyvät hänen mustepulloaan — sinisessä matossa eivät siniset tahrat näy.

— Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana? kysyi Hertta. — Marja, etkö sinä mene maalle isoäitisi luo?

— Yksi kaksi kolme neljä, vastasi Marja, isoäiti tulee tänne.

— Voi miten ikävää! Silloin ei saa kirjeitä sinulta. Minusta on suloista saada kirjeitä, mutta ei kukaan milloinkaan kirjota minulle. Tai yksi serkku kyllä kirjottaa, mutta vain postikortteja, eivätkä ne minusta ole mitään. Mitä sinä aiot tehdä, Anna?

— En tiedä, sanoi Anna, minä olen aina niin iloinen, kun lupa alkaa, mutta muutaman päivän jälkeen minun jo tulee niin ikävä koulua, että koko lupa minun puolestani saisi loppua vaikka heti.

— Kuka kolkuttaa? huusi Eeva.

— Stiina! kuului vinkuva ääni oven takaa.

— Mitä Stiina tahtoo? Ei kukaan saa tulla sisään.

Nyt kolkutettiin kovemmin,

— Avatkaa! huusi Juho. — Meillä on teatterinäytäntö.

— Älkää avatko! kuiskasi Essi. — He näyttelevät tietysti sitä iänikuista suojelusenkeli-kappaletta.

Mutta Hertta ihastui. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt suojelusenkeli-kappaletta ja sanoi olevansa kauhean utelias.

— Tulkaa pian! Me olemme valmiit! huusi Juho. — Pääsymaksu on yksi karamelli.

— Tiesipä hän, että meillä oli karamelleja täällä, sanoi Essi.

— Tulkaa! huusi Hertta.

Lastenhuoneen ovella Juho seisoi puettuna valkeaan yöpaitaan. Hänellä oli läkkirasia kädessään.

— Meillä ei ole mitään vahtimestaria, joka voisi ottaa vastaan ovirahan, sanoi hän, ja siksi minä olen vahtimestarina nyt, vaikka olenkin enkeli.

Jokainen pani karamellin läkkirasiaan, ja sitten vahtimestari katosi lastenhuoneeseen muuttuakseen enkeliksi.

Kaikki asettuivat istumaan — rouva Norma oli myös saapuvilla — ja kappale alkoi.

Ensin Nisse astui näyttämölle. Hän kertoi, että hän oli isossa metsässä ja että oli yö ja että hän oli eksynyt. Sitten hän paneutui lattialle nukkumaan.

Nyt Juho tuli esille pitkässä yöpaidassaan, asettui seisomaan hänen viereensä ja lausui:

Yöllä sua suojelen, Vierestäsi poistu en, Ja kun aamu sarastaa, Kotiin lapsi mennä saa.

Sitten Nisse heräsi ja huusi:

— Ah, enkeli!

Ja enkeli tarttui hänen käteensä ja vei hänet pois.

Sitten tuli toinen näytös.

Äiti — Stiina — istui mökissään ikävöiden lastaan, joka oli kadonnut metsään. Stiinasta näytteleminen oli niin hauskaa, että hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.

— Voi, missä minun lapsiparkani on? sanoi hän ja heilutti iloisesti paksuja sääriään.

Hertta nauroi katketakseen.

— Ehkä pedot ovat syöneet hänet! sanoi Stiina säteilevän näköisenä.

Nyt enkeli toi Nissen tupaan.

— Äiti, äiti, tässä minä olen! huusi Nisse ja heittäytyi hänen syliinsä.

Enkeli seisoi siunaten heidän takanaan, ja niin kappale oli lopussa.

Hertta ryntäsi syleilemään äitiä ja poikaa.

— Se oli suurenmoista! huusi hän. — Minä en milloinkaan ole nähnyt niin onnistunutta näytelmäkappaletta.

— Me näyttelemme sen vielä kerran! huusivat lapset.

— Ei, ei nyt, sanoi Eeva säikähtyen. — Tule, Hertta, he eivät lopeta milloinkaan, jos sinä kiität heitä.

Hän veti Hertan mukanaan.

— Eeva — minkätähden täällä aina on niin hauskaa? kysyi Hertta. — Minkätähden me aina mieluummin olemme täällä kuin meillä tai Marjan Joona?

— Ehkä pikkulasten tähden, sanoi Eeva.

— Ehkä, mutta on siinä muutakin. Täällä on kaikki hauskaa: teidän leikkinne ja teidän huoneenne ja teidän äitinne ja te itse. Niin, minun äitinihän on kauhean hyvä omalla tavallaan, sinähän tiedät, että minä olen hirveän ylpeä hänestä, mutta sinun äitisi on niin erinomainen sen puolesta, että joskus aivan voi unohtaa että hän on huoneessa. Minun äitiäni kylläkään ei unohda, jos hän on huoneessa. Sinun on niin pieni ja puhuu niin vähän ja — niin, mikä siinä lienee, mutta jos hän tahtoo, niin hän on aivan kuin joku meistä.

Kun kaikki taas olivat kokoontuneet tyttöjen huoneeseen, sanoi Marja:

— Tiedättekö, mitä äiti pyysi minulta joululahjaksi? Etten minä aina pelkäisi ja uikuttaisi ja itkisi kaikkea.

— Minunpa pitäisi luvata äidille, että koettaisin istua hiljaa tunneilla! huusi Hertta.

— Tee se! sanoi Marja innokkaasti.

— Ei, älä tee sitä! huudahti Essi.

— Miksikä ei? kysyi Hertta kohottaen kummastuneena kulmakarvojaan.

— On niin hauskaa, että sinä olet vallaton tunneilla! sanoi Essi. — Kaikissa kirjoissa hauskimmat tytöt ovat vallattomia.

— Niin, Essi koettaa joskus olla tarkkaamaton tunneilla ollakseen samanlainen kuin Hertta, sanoi Anna Helminen.

— Niin sinäkin teet, sanoi Essi punastuen ja harmistuneena.

— Hiljaa, tytöt, älkää riidelkö! huusi Hertta nauraen. — Ei teidän tarvitse pelätä, että minusta tulee liian kiltti. Minä tarkotin vain, että koettaisin parantua juuri sen verran, ettei minua ajeta pois koulusta.

Eeva loi Herttaan uteliaan katseen. Hän oli huomannut, ettei Hertta ollut yhtä mahdoton tunneilla kuin ennen. Ehkä tuo ei ollut paljasta leikkiä, tuo, minkä hän nyt sanoi?

— Minussa on kyllä paljon hyvää, sanoi Hertta, tänäänkin omatunto oikein soimasi minua, kun minä tahrasin liituun Moppe raukan —

— Mitä sinä teit? huusivat Essi ja Anna.

— Minä sirottelin ennen tuntia vähän liitua hänen tuolilleen. Mutta sano, Eeva, eikö ollutkin iloinen hetki, kun hän meni ulos?

Hertan silmät kiilsivät, ja hän keinutteli tuoliaan edestakaisin.

— Älä opeta tyhmyyksiä Essille ja Annalle, sanoi Marja pudistaen päätään.

— Mutta minähän sanoin, että omatunto melkein soimasi minua! sanoi Hertta. — Essi ja Anna, muistakaa, että minä olen huono esimerkki. Älkää milloinkaan sirotelko liitua opettajienne tuoleille, älkää milloinkaan piirustako Bamssin kuvaa tunnilla, älkää milloinkaan viheltäkö, kun —

— Ole vaiti, Hertta! huusi Eeva ja heitti keränsä häntä kohti.

— Enkö minä saa varottaa heitä? kysyi Hertta viattomasti.

Samassa ovi tempaistiin auki, ja Stiina töytäsi huoneeseen.

— Stiina tahtoo olla täällä! huusi hän.

— Ei, mene heti ulos, Stiina, me ompelumme joululahjoja! sanoi Eeva.

Stiina synkistyi. Mutta Eeva oli niin päättäväisen näköinen, että hän hitaasti alkoi peräytyä ovelle päin.

— Ei, lapsi kulta, älä tottele! huusi Hertta ja juoksi hänen luokseen. — Älä tottele. Tytöt, eikö teidänkin käy kauheasti sääliksi, kun lapset tottelevat? Minulle tulee aina itku kurkkuun, kun ne ovat kilttejä. Stiina, nyt leikitään jotakin hauskaa, jossa sinäkin voit olla mukana. Mitä sinä sanot niiaripolskasta? Työ pois, Marja, nyt leikitään niiaripolskaa!

— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Marja.

— Olen minä. Tule nyt vain!

Ja sitten he leikkivät niiaripolskaa, kunnes Hertta sanoi, että hänen täytyi mennä kotiin: hänen piti mennä tätinsä luo, joka oli luvannut auttaa häntä aamumyssyn ompelemisessa.

Kun Hertta oli kulkenut pari askelta kadulla, näki hän Saara Turusen tulevan vastaan.

Saara oli käynyt Liisa Marttilan luona; hän olisi tahtonut lainata Liisalta uuden kirjan, mutta Liisa ei ollut kotona. Silloin hän oli aikonut mennä Etan luo, Etalla oli hauskoja kirjoja. Mutta sitten hän muisti, että Etan tänään piti mennä syntymäpäiväkutsuihin.

Ei, ajatteli Saara, parasta kai oli mennä kotiin. Mutta miten hän saisi koko pitkän illan kulumaan? Läksyt hän oli lukenut, ne hauskat kirjat, jotka hänellä itsellään oli, hän osasi melkein ulkoa.

Hän huokasi. Miksi hänen aina oli ikävä? Miksi hän oli niin yksin? Jos hän menisi Eevan luo — pianhan hänen piti kulkea. Eevan oven sivu? Kerran, kauan sitten, hän oli siellä Etan kanssa, ja siellä oli kauhean hauskaa.

Ei, Marja oli tietysti siellä — ja Hertta. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä Eevan luo.

Aivan oikein, tuonhan hän juuri oli arvannut! Tuossahan Hertta tuli — hän hyppi portaita alas. Oli melkein ilkeää nähdä ihmisiä, jotka, aina olivat noin iloisia. Hertta kai luuli, että koko maailma oli ihastunut häneen.

Saara päätti tervehtiä oikein kylmästi. Hän ei aikonut olla samanlainen kuin kaikki muut, hän aikoi näyttää, ettei hän välittänyt Hertasta, hän aikoi —

— Halloo, Saara! huusi Hertta. — Minne sinä olet menossa? Minä saatan sinua vähän matkaa.

Hertan mielestä oli ollut surullista nähdä, miten hylätyn ja synkän näköisenä Saara tuli häntä vastaan. Minkätähden hänen yksin piti olla pahoillaan, kun kaikki muut olivat iloisia?

— Minä menen kotiin, sopersi Saara.

Hänen päätään melkein huimasi. Tässä nyt Hertta — Hertta! — kulki hänen vieressään käsi hänen kainalossaan ja jutteli joululahjoista ja kertoi, että hän oli aikonut mennä tätinsä luo, mutta että se sai jäädä huomiseksi — nyt hän aikoi pistäytyä Saaran luona, Etta oli kertonut, että Saaralla oli muutamia hauskoja kirjoja, joita hänellä, Hertalla, ei ollut. Tahtoisiko Saara lainata hänelle niitä? Oliko hänellä kaakki Ethel Turnerin kirjat — ja Alcottin?

— Voitko sinä käsittää, miksei täällä ole pensioonikouluja niinkuin ulkomailla? huudahti hän. — Saara, eikö olisi ihanaa olla sellaisessa? Niissä tapahtuu aina niin tavattoman paljon — kepposia ja yhdistyksiä ja huonoa ruokaa ja puolueellisia opettajia ja kaikenlaisia muita seikkailuja? Ajattele, me saisimme istua pitkien pöytien ääressä juomassa teetä ja puhumassa ranskaa — ja sitten me saisimme kirjeitä kotoa ja olisimme oikeita todellisia pensioonityttöjä, joista voidaan kirjottua kirjoja!

Niin, tuollaista Saarakin usein oli ajatellut. Oli kovin hauskaa kuulla, että toiset saattoivat ajatella samalla tavalla.

— Mitä huvia yhteiskoulusta on? sanoi Hertta. — Niin, tietystihän siitäkin on huvia — mutta kaikki on niin vapaata, ei mikään ankara opettajatar käy tarkastamassa, että oppilaat tekevät vuoteensa hyvin ja pitävät laatikkonsa hienossa kunnossa, eikä mikään toveri hiivi tervehtimään toista juuri siihen aikaan, jolloin koko koulun pitäisi lukea läksyjään.

— Niin, ja siellä kaikki asuvat samassa talossa! sanoi Saara — ja hänen äänensä oli niin kaihomielinen, että Hertta nopeasti puristi hänen käsivarttaan.

— Pyydämmekö, että äitimme, lähettävät meidät johonkin sellaiseen kasvatuslaitokseen? Eikö tämä ole sinun ovesi? Ei, älä ole levoton, täti ei odota minua, ehkä hän ei edes ole kotona tänä iltana.

Portaissa Saara levottomasti mietti, tarjoaisiko hänen äitinsä mitään Hertalle. Ruokasalin kaapissa oli karamelleja, mutta äiti harvoin tarjosi mitään muille kuin täysikasvuisille…

Hertta niiasi rouva Turuselle, joka tuli eteiseen kuullessaan ääniä.

— Hauskaa, että Saaralle tulee vieraita, sanoi rouva Turunen ystävällisesti.

Tämän syksyn aikana hän oli ajatellut Saaraa enemmän kuin ennen. Hän oli huomannut, että Saara hyvin usein oli yksin — saattoikohan se johtua siitä ikävästä koulujutusta? Ja hän oli ajatellut, että hänen ehkä pitäisi tehdä jotain saadakseen Saaran tovereita viihtymään Saaran kodissa.

Saara oli levoton, hän juoksi huoneeseensa, sytytti sähkövalon, peitti ikkunat ja työnsi nopeasti tohvelit sängyn alle.

— Sinulla on niin hauska huone! sanoi Hertta.

Saara aikoi vastata, ettei se ollenkaan ollut hauska, mutta tuli samassa katselleeksi ympärilleen. Oli tosiaankin totta, että huone oli hauska tänä iltana. Muulloin aina se oli ikävä ja ruma, mutta nyt hänen täytyi myöntää, että se näytti oikein iloiselta ja ystävälliseltä.

Rouva Turunen toi heille kakkua ja hilloa. Hertta kertoi juuri suojelusenkeli-kappaleesta, ja rouva Turunen pysähtyi kuuntelemaan.

— Saara, sinun pitää tulla meille huomenna, sanoi Hertta, me aiomme laittaa varjokuvia, Eeva tulee ja Marja ja Eevan siskot ja veljet ja Anna Helminen.

— Se on tietysti Saarasta hyvin hauskaa, sanoi rouva Turunen.

Mutta Saara oli säikähtyneen näköinen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut mukana sellaisessa.

— Lupaa että tulet, Saara! sanoi Hertta.

Ja Saara lupasi. Tuntui niin kummalliselta ajatella, että huomeniltana olisi yhtä ihanan hauskaa kuin tänään.

— Mitä joululahjoja sinä ompelet? kysyi Hertta rouva Turusen mentyä.

— Minä ompelen pöytäliinaa — se on melkein valmis — ja sohvatyynyä ja —

— Näytä! käski Hertta.

Saara veti auki laatikon ja näytti kaikki käsityönsä.

— Isä antaa minulle aina niin paljon joululahjarahoja, selitti hän, ja minulla on täti, joka tulee minun kanssani ostamaan kangasta ja lankoja ja sellaista.

— Sinähän ompelet aivan suurenmoisesti! huusi Hertta. — Kuinka sinä ehdit ommella niin paljon? Minun lahjani ovat aina keskentekoisia, kun minä annan ne.

Saara ajatteli itsekseen, että hänellä tänä syksynä oli ollut aikaa liiaksikin. Hän olisi ehtinyt ommella paljon enemmän, mutta häntä ei ollut haluttanut. Oli hauskempaa lukea kertomuskirjoja, silloin ei muistanut mitään ikävää.

— Tuo pieni liina on kamalan sievä, sanoi Hertta, ja se on sen näköinen, kuin ei siinä olisi työtä ollenkaan. Sellaisesta minä pidän. Kuule — minä tulen tänne jonakin päivänä, niin sinä saat näyttää minulle, miten se ommellaan. Saanko minä?

Tietysti! sanoi Saara.

Hän luuli melkein uneksivansa.

— Minä tulen ensi lauantaina Eevan kanssa, sanoi Hertta.

Hän ei pitänyt kiirettä. Hän katseli Saaran tauluja, selaili hänen kirjojaan, tutki hänen valokuviaan. Vihdoin hän katsoi kelloa ja hypähti seisomaan.

— Äiti raukka soittaa nyt varmasti kaikille tuttaville ja kysyy minua! huudahti hän. — Hyvästi, tämän kirjan minä otan.

— Uskallatko sinä kulkea yksin kotiin? kysyi Saara.

— Minähän asun aivan tässä vieressä. Nyt en löydä puuhkaa — vai niin, tuollahan se on kalossien keskellä. Äiti sanoo, että minun tavarani aina ovat kalossien luona. Tänäänkin, kun minä etsin sormikkaitani, kysyi hän, olinko minä jo etsinyt kalossien joukosta. Minä melkein suutuin.

— No, mistä sinä sitten löysit sormikkaasi? kysyi Saara.

— Kalossien joukosta, tietysti! vastasi Hertta ja katosi.

Illallista syötäessä rouva Turunen monta kertaa katsahti Saaraan. Hän ei ollut tuntea häntä samaksi tytöksi. Saarahan melkein aina istui vaiti! Nyt hän puheli lakkaamatta — »Hertta sanoi», »Hertta arveli», »Hertta tahtoi».

Rouva Turunen ei puhunut paljon. Hän istui mietteissään.

— Kuulehan, Saara, sanoi hän vihdoin, tahdotko sinä kutsua kaikki tyttötoverisi tänne jonakin päivänä — esimerkiksi joululuvan aikana? He voivat saada voileipiä ja jäätelöä niinkuin Penttilälläkin.

— Äiti! Oikeinko totta? huudahti Saara.

Rouva Turunen nyökäytti päätään ja katseli tyytyväisenä Saaraa, joka istui siinä posket punaisina ja silmät ilosta säteilevinä.

Seuraava ilta oli erinomaisen hauska. Saara oli ensin vähän hiljainen, mutta pian hän unohti itsensä ja kävi yhtä iloiseksi kuin muutkin.

Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Hertan, Eevan ja Marjan seurassa.

— Kuka olisi uskonut, että Saara Turunen olisi niin hauska! sanoi Eeva eräänä päivänä aamiaista syötäessä.

— Minä olen aina, pitänyt Saara Turusesta, sanoi hänen isänsä.

— Isä ei milloinkaan puhu tosissaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt minulla on jotakin ihmeellistä kerrottavana.

— Minä en voi syödä ainoatakaan palaa, ennenkuin saan kuulla sen! sanoi insinööri ja laski käsistään veitsen ja kahvelin.

— Koko luokka viettää pikkujoulun Ossi Angerin luona! huusi Eeva. — Eikö se ole ihmeellistä? Kun hän kutsui meidät, niin kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan kiittänyt. Sitten — rehtorin tunnilla — kaikki olivat kuin kuumeessa, eikä kukaan osannut sanaakaan. Eikö se ole kamalan hauskaa?

— Kamalan, sanoi insinööri. — Mutta jos sinä nyt söisit vähän, puoli perunaa on ehkä liian heikko aamiainen.

— Kuka voi syödä, kun täytyy keksiä joululahjoja koko luokalle?

— Eikö käy kalliiksi antaa koko luokalle? kysyi insinööri hiukan levottoman näköisenä.

— Eihän, me annamme enimmäkseen vain sellaista, joka ei ole mitään, sanoi Eeva. — Mutta ajatelkaa, Harri Neva kertoi, että Aarne Linturi oli nähnyt jonkun kirjakaupan ikkunassa postikortin, jossa oli se onneton huviretki-saari, ja heti paikalla — eikö se ole Aarnen tapaista? — hän tahtoi ostaa sen ja antaa sen Saaralle! »Eikö ole tarkotus antaa pieniä letkauksia toisilleen?» oli hän kysynyt. Onneksi Harri oli mukana. Mutta tiedättekö, mitä minä annan Ingalle? Pienet käherryspihdit — minä näin niin suloiset pienet pihdit eräässä ikkunassa.

— Pitääkö kaikkien antaa lahjoja kaikille? kysyi Essi.

— Tietysti. Minä en voi nukkua minuuttiakaan näinä kahtena yönä.

— Minä kyllä autan sinua kirjottamaan joululahja-runoja, sanoi insinööri. — Ingalle voit kirjottaa:

Käherryspihdit on nämä, Nyt loppui lauluni tämä.

Kaikki nauroivat, Juho eniten. Hän ihaili isäänsä yli kaiken.

* * * * *

Eevalla oli kori kädessä, kun hän kaksi päivää myöhemmin nousi sen talon portaita, missä professori Anger asui.

Hän kulki hyvin hitaasti. Jos hän olisi ensimmäinen! Silloin hän ehkä saisi istua kuin seiväs ja puhella professorin kanssa koulusta tai äidistä ja isästä. Hyi!

Mutta pian hän kuuli melua vähän alempaa. Hän kumartui kaidepuun yli. Harri Neva ja Einari Tammela ne siellä laahasivat suunnatonta pyykkikoria, joka oli täynnä paketteja.

— Sinä annat minun vetää koko kuorman, sanoi Einari. — Kas, nyt Etan kahvipannu putoaa!

— Ei, se oli Eevan rauhanpalmu, sanoi Harri.

— Minun mikä? huusi Eeva ylhäältä.

Harri oli vähällä hellittää otteensa ja pudottaa korin maahan.

— Oletko sinä siellä? huusi hän. — Kuka on käskenyt sinua kuuntelemaan toisten ihmisten salaisuuksia?

— Miksi minä saan rauhanpalmun?

— Sen saat tietää sitten. Soita nyt kelloa, me tulemme heti.

Ossi aukaisi. Koko eteinen oli täynnä koreja ja paketteja.

— Terve tuloa! sanoi Ossi. — Melkein kaikki ovat jo tulleet.

Eeva astui saliin, niiasi professorille ja professorinrouvalle ja istuutui sitten Hertan viereen.

— Huh, miten jäykän näköisiä kaikki ovat! kuiskasi Hertta. — Ja pojat seisovat tuolla kuin lammaslauma eivätkä uskalla käydä istumaan!

Ossi katseli levottomana ympärilleen. Kaikki oli niin ikävää. Itse Harri Nevakaan ei saanut sanaa suustaan, ja tytöt olivat kuin seipäät. No, nyt tee tuotiin sisään, silloin saatiin jotakin tekemistä!

— Etkö ota kakkua? kysyi hän Harrilta.

— En kiitos! sanoi Harri kohteliaasti.

Tämähän oli kamalaa, ajatteli Ossi. Ei milloinkaan ennen Harri Neva ollut ollut kohtelias hänelle. Ja tuolla Einarilta meni korpunpala väärään kurkkuun — aivan niinkuin Ossilta joskus, kun hän oli sisällä vähän aikaa täysikasvuisten kutsuissa. Ja Hertta istui jäykkänä ja vakavana kuin mikäkin suuri neiti.

No, nyt kaikki olivat juoneet. Nyt oli parasta saada omenat ja muu sisään niin pian kuin suinkin. Sitten voitaisiin heti ruveta heittelemään lahjoja sisään. —

Ensimmäinen lahja sattui Etta Penttilälle. Se oli pillerirasia, ja sen mukana seurasi runo:

Jos näitä syöt, niin muotos vaihtuu: Kaikki liika haihtuu, Varsi hienonee ja posket laihtuu!

— En minä enää ole niin kauhean lihava! huusi Etta. — Minä olen laihtunut puoli kiloa tänä syksynä!

— Jos sitä menoa jatkuu, niin sinä pian painat vain yhdeksänkymmentä kiloa, sanoi Harri Neva. — Hei, tässä on taas paketti!

Se oli Marja Normalle, »runoilijakuningattarellemme, Suomen ylpeydelle».

Yleisen riemun vallitessa Marja veti esille vihreästä silkkipaperista tehdyn laakeriseppeleen.

Nyt Ossi oli rauhallinen. Melu kävi hetki hetkeltä kovemmaksi. Jokainen lahja sai aikaan huutoa ja naurua.

Eeva sai rauhanpalmunsa. Pakettiin oli kirjotettuna:

»Jalolle suojelijattarelleni ikuisen kiitollisuuden osotukseksi.

Bamssi.»

Inga Korte sai peilejä, korvarenkaita, hiusvoiteita ja puuterihuiskuja. Harri Neva sai viisi munalukkoa suunsalpana käytettäviksi, Ossi Anger sai silmälasit, paperisen tohtorinhatun ja sitäpaitsi kaikilta opettajilta kunnia-adressin. Hertta sai valerianaa ja Mopen valokuvan.

— Oletteko te varastaneet sen? kysyi hän. — Harri Neva, sinä näytät vähän nololta.

— Hm — niin — minä löysin sen, sanoi Harri epämääräisesti.

— Mistä?

— Älä sinä siitä huolehdi. Eikö kuva ole onnistunut?

— Mistä sinä sen löysit?

— Tuolta! sanoi Harri ja osotti pöydällä olevaa albumia.

— Isän albumista! huusi Ossi.

— Ei hän välitä Mopen kuvasta niin paljon kuin Hertta, sanoi Harri.

— Milloin sinä otit sen albumista? kysyi Hertta.

— Viisi minuuttia sitten.

— Mikä tuosta lapsesta vielä tulee? kysyi Hertta pudistaen päätään. — Pane Moppe paikoilleen, Ossi.

Saara sai sammakon, joka hyppeli edestakaisin lankaa pitkin. Pakettiin oli kirjotettuna, että sitä tuli katsella tunneilla, sillä »hyvä nauru tunneilla pidentää elämää».

— Mitä kauniita tavaroita sinä saat, Liisa? kysyi Einari Tammela heilutellen monokkelia, jonka hän juuri oli saanut.

— Jalokivisormuksen, sanoi Liisa.

— Mikä kirjotus paketin kuoressa on? kysyi Einari. — »Liisa Marttilalle, suurelle laulajattarelle, lämpimän ihailun merkiksi. Italian kuningatar.»

— Miksi minä saan kahvipannun? huusi Etta samassa.

— Minä näin sen puodinikkunassa, ja minusta se muistutti sinua niin ihmeellisesti! sanoi Harri.

— Ja sitten sinulla on niin hyvät emäntätaipumukset, sanoi Rolle Eerola.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Etta.

— Minä näin sen huvimatkalla, sinä olit ainoa, joka pesit astioita siellä, sanoi Rolle. — Inga varoi käsiään, hän ei koskenut mihinkään, Hertta istui pyyheliina sylissä ja kuppi kädessä ja puhui ja puhui — joskus hän muisti kupin ja pyyhkäisi sitä kerran, sitten hän unohti sen taas — hän pyyhki samaa kuppia puolen tunnin ajan.

— Ole vaiti, Rolle, tässä saat lahjan! huusi Hertta ja heitti hänelle paketin.

Se sisälsi taulun, jonka Harri Neva oli maalannut ja joka esitti Rollea itseään.

— Miksi minun toinen poskeni on sinipunainen? kysyi Rolle.

— Varjo lankeaa sillä tavalla, selitti Harri ylpeästi, ja tukassa on ainakin oikea väri. Sen minä maalasin punaisella musteella.

— Mutta ei minulla ole siniset silmät!

— Niin, ei tosiaankaan taida olla, mutta minulla ei ollut ruskeaa väriä.

Lahjoja sateli yhä kaikille.

— Eivätkö ne jo lopu pian? huokasi Hertta. — Minä en jaksa nauraa enää. Älä aukaise tuota pakettia, Eeva; jos siinä on jotain naurettavaa, niin minä kuolen! Voi!

Ja hän nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, sillä paketissa oli taulu, joka esitti häntä itseään ja Eevaa.

— Kumpainen olen minä? kysyi Eeva innokkaasti.

— Tietysti se, jolla on vaaleampi tukka, sanoi Harri Neva loukkaantuneena. — Etkö sinä tunne omaa itseäsi?

— E-en, en aivan, myönsi Eeva. — Tai kyllä nyt, kun näen nimen tuossa alla.

— Etkö sinä tunne omaa ruskeaa hamettasi? kysyi Harri.

— Se se juuri saattoi minut vähän päästä pyörälle, sanoi Eeva, eihän minulla ole mitään ruskeaa pukua!

— Vai eikö? Sepä kummaa — ruskea, jossa on vaaleansininen kaulus?

— Ei minulla ole sellaista — Liisalla kyllä on.

— Vai niin, sanoi Harri vähän nolon näköisenä, minä aivan muistin, että se oli sinulla.

* * * * *

Rouva Anger meni levottomana miehensä työhuoneeseen.

— Kuulehan, Teodor, mitähän alakertalaiset ajattelevat tästä? kysyi hän.

— Heidän kattokruununsa vapisee varmaankin vähän, sanoi professori, mutta se ei ole vaarallista. Meillä on muulloin niin hiljaista.

* * * * *

— Niin, ja Ossi näyttää pitävän niin hauskaa.

— Eeva, tahdotko sinä kuulla salaisuuden? kysyi Marja ja veti Eevan vähän syrjään. — Minä sain juuri tänään romaanini valmiiksi.

— Romaanisi?

— Niin, etkö muista, minähän luin alun sinulle ja Essille —

— Muistan, mutta minä en tiennyt, että sinä olet jatkanut…

— Se on valmis nyt. Loppu on oikein kaunis. Fanny rupeaa nunnaksi ja katuu koko elämänsä ajan isänsä syntejä.

Samassa rouva Anger käski heidät ruokasaliin voileipiä syömään.

Ossi ehti tuskin ollenkaan syödä itse, hänen täytyi tietysti katsoa, että kaikki toiset saivat ruokaa. Tuolla seisoi Saara Turunen, hän ei. ollut saanut ainoatakaan voileipää.

— Mitä sinä tahdot, Saara? Lohta? Ja pidätkö sinä ranskanleivästä — vai näkkileivästä?

— Kiitos, minä pidän mistä vain, sanoi Saara.

Saara oli ollut niin kummallisen onnellinen koko illan. Ei kukaan näyttänyt muistavan, mitä hän oli tehnyt — itse Rolle Eerolakin oli antanut hänelle lahjan.

— Katsohan Saaraa, kuiskasi Einari Tammela Ossille, hän on kuin uusi ihminen tänä iltana.

Ossi katsoi Saaraan. Niin, se oli totta. Ennen Saara hänestä oli näyttänyt vanhemmalta kuin muut tytöt — Saara oli niin vakava eikä nauranut yhtä usein kuin muut — — — mutta tänä iltana, hän oli yhtä nuoren ja iloisen näköinen kuin hekin.

— Mikset sinä pidä yhtään puhetta, Harri? kysyi Rolf Eerola.

— Oletko hullu — professorihan on täällä!

— Mitä se tekee? sanoi Ossi. — Isä, Harri Neva tahtoisi pitää puheen, mutta ei uskalla.

— Miksei hän uskalla? Minunko tähteni? Silloin minä ensin pidän puheen. Minä toivon, että te hyvin usein tulette tänne ilahduttamaan sydäntämme niinkuin tänä päivänä. — Ja nyt on teidän vuoronne vastata.

Ja Harri Neva rohkaisi mielensä ja vastasi. Ja kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ei mikään voinut hillitä häntä. Hän puhui vuoron mukaan kaikille läsnäoleville. Sitten hän alkoi pitää puheita opettajille, mutta kun hän ehti neiti Ellmaniin, huusi Hertta:

— Ei, Harri, anna Bamssin olla! Sinä kiusaat häntä tarpeeksi tunneilla — minun mielestäni voisit jättää hänet rauhaan nyt.

— Bamssi pitää minusta, sanoi Harri, hän on aivan erikoisesti kiinnittänyt huomionsa minuun.

— Vai niin!

— Tänään hän esimerkiksi sanoi: »Harri Neva ei milloinkaan osaa mitään.» Siitä näkee, että hän tarkasti seuraa minun toimiani.

— Bamssi raukka, sitä hän ei juuri voi olla tekemättä, sanoi Hertta, sinähän meluat koko ajan.

— Kuulkaa Herttaa! Ossi, Aarne, kuulkaa Herttaa! »Sinä meluat!» Kysytäänpä Bamssilta, kuka luokan oppilaista enimmin meluaa — hahaa, Hertta!

— Saanko minä tuon lautasen, Harri, nauroi Hertta, ja nyt puhumme muusta. Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana?

— Minä aion nukkua aamuisin, sanoi Etta.

— Silloin luokan ovea varmasti pitää suurentaa joulun jälkeen, sanoi Harri. — Nyt jo sinä töin tuskin pääset siitä läpi, jos olet syönyt vahvan aamiaisen.

— Se ei ole totta! huusi Etta.

— Mitä sinä itse aiot tehdä luvan aikana? kysyi Ossi.

— Syödä, tietysti, sanoi Harri. — Einari menee tanssikouluun. Hän on saanut uuden puvun ja kolme uutta kenkäparia. Hänen pitää oppia kulkemaan lattian poikki ja kumartamaan ja hoitamaan viuhkaa —

— Ole vaiti. Harri, sanoi Rolf Eerola. — Mitä sinä aiot tehdä, Eeva?

— Odottaa jouluiltaa ja sitten nauttia jouluillasta ja sitten muistaa jouluiltaa, sanoi Eeva.

Kaikki nauroivat.

Kun ruoan jälkeen palattiin saliin, kuiskasi Marja Hertalle:

— Luuletko sinä, että professori on samanlainen kuin Etan isä?

— En luule, mutta varminta on kuitenkin lähteä ajoissa. Vähän minun sentään täytyy levätä, minä söin kuusi voileipää ja kaksi annosta jälkiruokaa.

Kaikkien vieraiden mentyä Ossi kysyi äidiltään:

— Oliko sinusta hauskaa, äiti?

— Hyvin hauskaa, vastasi rouva Anger nauraen.

— Niin minustakin, sanoi Ossi ja läksi levolle.

* * * * *

Ja nyt koulu oli päättynyt. Kaikki olivat saaneet todistuksensa, sanoneet hyvästi tovereille ja viimeisen kerran juosseet koulun portaita alas.

Eevan mielestä aika kiiti ohi kuin salama. Essi ja hän ompelivat päivät päästään saadakseen kaikki joululahjat valmiiksi. Ja ennenkuin ehti käännähtääkään, oli aattopäivä jo käsissä.

— Tänään on jouluaatto! Jouluaatto! Jouluaatto! huusivat Juho, Nisse ja Stiina hyökätessään kello puoli seitsemän aamulla tyttöjen huoneeseen.

Oli suloista tietää, että tänään todella oli jouluaatto!

— Eeva, mitä sinä luulet saavasi? kysyi Essi.

— En tiedä, mutta minä toivon valokuvauskonetta.

— Nouskaa jo, tytöt! huusi Juho. — Te ette ehdi pukeutua illaksi.

— Menkää tiehenne, niin me nousemme, sanoi Essi, uskotko sinä, Eeva, uskotko, että minä saan taikalyhdyn?

— Kuka tietää? sanoi Eeva. — Heitä tänne tuo alushame, ole hyvä!

— Minkätähden joulu oikeastaan on niin hauska? sanoi Essi. — Ei se ole vain lahjojen tähden.

Eeva mietti hetkisen.

— Ehkä sen tähden, että kaikki ovat yhdessä ja että lauletaan ja kuusen tähden, sanoi hän.

— Ehkä, sanoi Essi. — Ihanaa vain on, että tänään on jouluaatto!

Aamupäivä kului nopeasti. Hertta toi lahjoja kaikille, ja kotiin mennessään hänellä oli yhtä monta pakettia korissaan kuin tullessaankin.

— Meidän pitäisi viettää jouluilta yhdessä, sanoi hän, eikö teistäkin?

Kyllä, niin heistäkin,

— Mutta me voimme soittaa toisillemme illalla ja toivottaa hauskaa joulua, sanoi Eeva. — Ja huomenna meidän täytyy tavata, tietysti.

— Tietysti!

Ja nyökäten ja huiskutellen hän katosi.

— Miksi te ette syö, lapset? kysyi rouva Norma päivällispöydässä.

Mutta lapset ajattelivat illallista — lipeäkalaa ja muuta jouluruokaa.

— Kuka nyt voi syödä, kun sydän on täynnä lipeäkalaa ja torttuja? sanoi Eeva.

— Saattaahan se käydä vähän vaikeaksi, sanoi insinööri. — Muuten äiti ja minä olemme ajatelleet, ettemme tänä vuonna antaisikaan joululahjoja. Nyt on niin kalliit ajat, ja rahat tarvitaan muuhun. Koettakaa nyt kiltisti olla iloisia, vaikka ette saakaan lahjoja!

Lapset nauroivat ihastuksissaan katketakseen, he tiesivät, että isä sanoi noin joka jouluna.

Stiina yksin oli säikähtyneen näköinen. Hän ei muistanut edellistä joulua.

— Eikö Stiina saa mitään lahjoja? kysyi hän katsoen onnettomana ympärilleen.

— Saa kyllä, huusi Eeva, Stiina saa kauhean paljon lahjoja — koko korillisen.

Mutta Stiina näytti vielä epävarmalta.

— Eikö ajat aivan varmaan ole kalliit? kysyi hän.

— Ei ole.

Ja niin päivällinenkin oli ohi. Jo tunnin kuluttua kuusi sytytettäisiin! Eeva istui kirjotuspöytänsä ääressä piirustellen tapansa mukaan kaikenlaisia kuvioita imupaperille.

Oliko hän pannut kaikki lahjat paperiin? Hänen täytyi laskea ne ajatuksissaan. Äidin pöytäliina, isän kirjotuspöytämatto, Juhon kynäkotelo, Nissen pallo, Stiinan pieni nukke, Olgan saippua — kyllä ne kaikki olivat valmiina annettaviksi. Marjan lahjat he olivat vieneet jo eilen.

Hyvä oli, ajatteli Eeva, että hän oli ommellut pienen lahjan Saara Turusellekin. Se oli vain pieni kynänpyyhin, mutta ehkä Saara kuitenkin ilostuisi. Hän oli pistänyt sen Saaran kirjelaatikkoon eilen.

— Eeva, kerro jotakin joulupukista! Me emme jaksa odottaa niin kauhean kauan!

Nisse ja Stiina kiipesivät hänen syliinsä.

— Tulkaa tänne sohvaan, niin minä kerron.

Ja hän kertoi, kunnes rouva Norma aukaisi oven ja sanoi:

— Nyt kuusi sytytetään! Pian kaikki »pimeään huoneeseen» — isän huone on pimeänä.

— Eläköön! Eläköön!

Kaikki hyökkäsivät insinöörin huoneeseen, joka oli salin vieressä. Se oli aivan pimeä, ja kaikki ovet olivat kiinni.

Nyt siis vihdoin oltiin »pimeässä huoneessa»! Eevaa melkein hävetti se, että hänestä kaikki oli niin hauskaa — oikeastaanhan tällainen oli pikkulasten huvia.

— Eläköön, eläköön! kuiskasi Stiina.

Hänen mielensä oli niin jännittynyt, ettei hän voinut huutaa.

Ja nyt — nyt…!

Ovet lensivät auki, ja kaikki syöksivät saliin. Suuri loisto aivan häikäisi, pani pään pyörälle. Silmät, jotka olivat tottuneet pimeään, eivät aluksi erottaneet mitään.

— Kuusi! huusi Nisse äkkiä.

Niin, tuossa se oli — paistavana, täynnä kynttilöitä ja koristeita. Stiina lenteli ympäri huonetta ja huusi, minkä jaksoi:

— Eläköön, eläköön!

Ja Eevallakin melkein oli itku kurkussa. Oli oikeastaan kummallista, ajatteli hän, että itku pyrki kurkkuun, kun ihminen oli hirveän iloinen — ei joka tavalla iloinen, mutta esimerkiksi näin jouluilta-iloinen.

— Nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja tanssimme kuusen ympärillä, sanoi rouva Norma.

Ja he tanssivat laulaen:

»Joulu tulee joukker-koukker, Kaikki lapset heikker-keikker.»

Sitten rouva Norma istuutui pianon ääreen, ja laulettiin pari joululaulua. Ja sitten — sitten kaikki oli kuin unta vain. Toinen ilo seurasi toista, niitä ei jaksanut laskeakaan. Teetä ja kakkuja ja karamelleja, suurenmoisia lahjoja — juuri ne, joita oli toivonut — valokuvauskone ja taikalyhty ja paljon muuta. Puheltiin ja naurettiin ja riemuittiin, Eevan pöytäliina oli erinomainen, Juhon huonosti ommeltu lahja »liikuttava».

Ja sitten tuli illallinen: lipeäkalaa ja kinkkua, puuroa ja torttuja.

— Isä, sanoi Juho ruoan jälkeen onnellisena ja väsyneenä, ei kai mikään ole ihanampaa kuin olla niin kylläinen, ettei jaksa liikkua?

— Eikö olisi vielä ihanampaa panna maata? kysyi insinööri merkitsevästi.

Ja Juho näytti olevan samaa mieltä. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisilleen, ja niin jouluilta oli ohi.

Valo oli sammutettu, ja huoneessa oli hiljaista.

— Hyvää yötä, Eeva.

— Hyvää yötä, Essi.

Eevan pää painui raskaasti tyynyn varaan. Hän tunsi, että hän heti nukkuisi. Ja huomenna herätessään hän omistaisi erinomaisen hienon valokuvauskoneen, ja heti aamiaisen jälkeen Hertta ja Marja olivat luvanneet tulla…

Eeva nukkui.