ETAN KUTSUT.

Tytöt saivat vielä paljon kärsiä Marjan päiväkirjan johdosta.

Aarne Linturi antoi Hertalle jalkojenhoitajan osotteen — »sisarparkaasi varten», sanoi hän. Ja Rolle Eerolalla oli tapana lausua runoja puoliääneen itsekseen — kuului vain sellaista kuin »surun yö» ja »oi, kuinka kauan.» ja »haudan rauha».

Mutta »pahemmin olisi voinut olla», kuten Hertta sanoi.

Eräänä päivänä — seuraavana lauantaina — Harri Neva nousi seisomaan ennen tunnin alkua ja piti puheen. Hän sanoi, että oli niin kaunis syysilma ja että luokan pitäisi käyttää sitä hyväkseen ja tehdä yhteinen huvimatka.

— Minne? kysyi joku.

— Maalle — luonnon helmaan! sanoi Harri Neva ja löi rintaansa.

Tytöt katsoivat toisiinsa. Mitä tämä merkitsi? Oliko se joku uusi kuje? Olihan ennenkin ollut suuria koulu-huvimatkoja, mutta ei milloinkaan mitään tällaista — heidän luokkansa vain, ja pojat ja tytöt yhdessä.

Mutta silloin Ossi Anger nousi ja sanoi, että hän se oli keksinyt tämän tuuman. Heillä voisi olla evästä mukanaan, ja hän tiesi hauskan paikan, missä voitaisiin saada kahvia.

Samassa opettaja tuli sisään, ja koska tämä oli päivän viimeinen tunti, jäi kysymys ratkaisematta.

* * * * *

Kun Eeva sinä päivänä meni kotiin koulusta, ryntäsivät Nisse ja Stiina, jotka olivat olleet kävelemässä Olgan kanssa, takaapäin hänen kimppuunsa, niin että hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui polvilleen.

— Sattuiko sinuun? huusi Nisse pelästyneenä.

— Vähän vain, luullakseni, sanoi Eeva ja nousi hitaasti seisomaan. — Aiai, kyllä polveen vähän koskee..

— Meillä on vain muutama askel jäljellä, sanoi Olga.

Eeva koetti kävellä. Eihän tämä ollut vaarallista. Parin askeleen jälkeen ei juuri koskenutkaan enää.

Stiina ja Nisse hyppelivät hätääntyneinä hänen ympärillään. Ja äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.

— Nyt sinä onnut taas! huusi Nisse.

— Niin, nyt koskee taas.

Portaissa oli oikein vaikeaa. Olgan täytyi tukea häntä.

Essi säikähti, kun Eeva ontuen astui sisään.

— Kuinka sinä voit nauttia tänä iltana, jos olet kipeä? kysyi hän levottomana.

— Meidän pitää koettaa panna siihen kääre, sanoi rouva Norma.

Ja niin Eeva loikoi sohvalla kääre jalassa. Mutta se ei auttanut, jalkaa oli alkanut kivistää.

— Minä luulen, että minun täytyy jäädä kotiin, sanoi hän vihdoin.

— Niinkö luulet? kysyi Essi onnettoman näköisenä. — Silloin minäkin tietysti jään kotiin.

— Oletko sinä hullu! Minkätähden sinulla pitää olla ikävä, jos minulla on ikävä? Ja sitäpaitsi, kun on pakotusta, niin ei tahdo mennä minnekään.

Essiä oli vaikea saada suostumaan. Hänellä oli palava halu mennä, mutta tuntui niin ikävältä jättää Eeva kotiin.

Mutta Eeva melkein suuttui.

— Äiti, sano, että hän on tyhmä! sanoi hän. — Minulle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän jää kotiin. Kun on pakotusta, niin ei jaksa puhella kenenkään kanssa. Tahtoo vain, olla yksin.

Rouva Norman mielestä Eeva oli oikeassa, ja niin Essi vihdoin vastahakoisesti alkoi kammata ja pukeutua.

— Pitääkö minulla olla hiukset hajallaan, Eeva? kysyi hän.

— Tietysti.

— Mutta miten minä voin tulla sisään yksin — hyi, ajattele, Saara Turunen on siellä ja Liisa Marttila ja kaikki. Ei, Eeva, minä en voi.

Ja hän laski kamman kädestään.

— Minä soitan Hertalle ja pyydän häntä olemaan sinun kanssasi, sanoi Eeva.

Essi ihastui niin, että lensi aivan punaiseksi. Hertta olisi hänen kanssaan! Hertta itse!

Eeva loikoi sohvallakin ja katseli Essiä. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään, miten Essi säteili ja oli kiihtynyt.

— Mitä sinä teet täällä kotona? kysyi Essi onnettoman näköisenä, kun oli valmis.

— Pakotus pitää kyllä seuraa minulle, sanoi Eeva.

Samassa telefoni soi.

— Eeva, sinua kysytään! huusi rouva Norma. — Voitko sinä tulla?

— Auta minua vähän, Essi!

Essi tuki häntä, ja hän hyppi yhdellä jalalla salin poikki.

— Halloo. Hyvää päivää, Etta. Mitä sinä sanot? Miksei hän voi tulla? Ei — onko se totta! Sehän on hirveän hauskaa! No, me tulemme aivan pian.

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja juoksi täyttä vauhtia salin läpi.

— Mutta Eeva, muista jalkaasi! huusi rouva Norma säikähtyneenä.

— Eläköön, eläköön! huusi Eeva. — Pian kampa tänne! Ota esille minun vihreä hameeni, Essi. Eläköön!

— Mitä ihmettä? kysyi Essi ällistyneenä.

— Minä tulen mukaan. Ei kai sitä ole vaikea ymmärtää. Ota esille vihreä hame — heti paikalla.

— Mutta lapsi kulta, sinun jalkasi? sanoi rouva Norma.

— Pyh. Sehän oli kipeä sentähden vain, että Etta oli kutsunut kaksitoista tyttöä eikä yksitoista. Minun täytyi narrata, minua hävetti kyllä, mutta minä en voinut auttaa sitä. Missä on vihreä lettinauha?

— Että Etta oli kutsunut… alotti Essi.

— Niin, hän oli kutsunut yhden tytön liikaa, hänen isänsä on niin kauhea, luin oli sanonut, että Että, saisi kutsua yksitoista ja hän kutsuikin kaksitoista. Ymmärrätkö sinä?

— En, sanoi Essi.

— Kahdennentoista täytyi jäädä kotiin, tietysti, ja silloin minä ajattelin, että minä saatoin olla kahdestoista yhtä hyvin kuin — kuin joku muu. Ota esille se vihreä, Essi, etkö sinä kuule?

Mutta Essille asiat olivat alkaneet selvitä.

— Sinä aioit, jäädä kotiin — minun tähteni? kysyi hän hiljaa.

— Jonkunhan täytyi jäädä kotiin, sanoi Eeva nopeasti. — Minä näen, että itse saan ottaa esille vihreän hameen.

Mutta Essi lensi vaatekaapin luo ja otti esille hameen. Hän etsi lievän kengät ja vihreän lettinauhan ja pitsikauluksen. Ja koko ajan tippui kyyneliä hänen silmistään.

Eeva näki sen kyllä, mutta ei ollut näkevillään. Hän oli niin iloinen, että hänen täytyi laulaa ja nauraa koko ajan.

Rouva Norma tuli sisään isoäidin kaunis vanha helminauha kädessään. Hän pani sen Eevan kaulaan ja suuteli häntä.

Eeva punastui ja sukelsi nopeasti piironkinsa laatikkoon ottamaan vyönsä. Ja sitten lähdettiin.

— Me tulemme vähän myöhään, täytyy juosta! sanoi Eeva.

Ja he juoksivat. Kun he tulivat Etta Penttilän oven ulkopuolelle, täytyi heidän pysähtyä vähäin hengittämään.

— Onko hänen isänsä niin kamala? läähätti Essi.

— Hirveä, puhki Eeva. — Että sanoo, ettei hän kotona milloinkaan saa olla rauhassa. Ja kuitenkaan hän ei laihdu! Nyt minä soitan.

Kaikki olivat jo tulleet. Rouva Penttilä, joka oli yhtä lihava ja pieni kuin Ettakin, tervehti sydämellisesti Eevaa ja Essiä.

— Käykää saliin, sanoi hän. — Minä en enää uskalla mennä sinne!

Salista kuului puheen ja naurun sorinaa. Eeva veti Essin mukanaan sinne.

— Terve tuloa! huusi Etta ja juoksi heitä vastaan. — Istukaa — tuonne, sohvaan. Hertta on pitänyt teille sen paikan.

Hertta istui keskellä sohvaa. Essin mielestä hän oli hurmaava kauniine kiharoineen ja sinisine silmineen, joissa oli aivan sama väri kuin hänen puvussaankin.

— Eeva, istu sinä tähän minun oikealle puolelleni, sanoi hän. — Essi, sinä vasemmalle. No, nyt me kaikki olemme, koolla. Nyt ohjelma voi alkaa, Etta.

— Ei minulla ole mitään ohjelmaa, sanoi Etta säikähtyen.

— Emmekö me voisi panna Liisa Marttilaa laulamaan nyt heti? kysyi Hertta.

— Ei, isäkin tahtoo kuulla häntä, ja isä tulee kotiin vasta vähän myöhemmin.

— No, silloin meidän siihen asti täytyy tulla toimeen ilman. Eläköön, minä näen, että sinulla on muutakin ohjelmaa.

Kaksi palvelustyttöä oli tullut sisään ja alkanut tarjoilla tytöille, suklaata ja kakkuja.

— Että, otanko minä niin paljon kuin tahdon vai niin paljon kuin kehtaan? kysyi Hertta.

— Niin paljon kuin tahdot.

— Minä tyhjennän ensimmäisen kuppiin rehtorin kunniaksi, sanoi Eeva ja kohotti suklaakuppiaan.

— Niin minäkin, sanoi Hertta. — Kukoistakoon hän!

— Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. — Kaikki puhuvat nykyään rehtorista eikä kukaan muista Moppea.

— Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, sentähden hän on intresantimpi. Mutta iki-arvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. — Niin mutta tytöt, aika kuluu, emmekä me vielä ole puhuneet suuresta kysymyksestä.

— Mistä kysymyksestä? huudettiin.

— Harri Nevan huviretkituumasta.

— Minusta se on hauska, sanoi Liisa Marttila, vakavan näköinen tyttö, jolla oli kaksi pitkää lettiä.

— Mutta Rolle Eerola ja Aarne Linturi! sanoi Marja ja katseli häntä säikähtyneine pyöreinä silmineen.

— Me voimme vaatia, että pojat kirjallisesti lupaavat, että Aarne Linturi käyttäytyy sopivasti, sanoi Liisa Marttila.

— Minä uskon, että se on paljasta narria, sanoi Saara Turunen.

— Mutta Ossi Anger oli siinä mukana, sanoi Eeva.

— Ossi Anger ei ole mikään pyhimys, sanoi Saara.

— Onpa, sanoi Hertta. — Ja minun mielestäni me tekisimme sen huviretken.

— Niin, minä en siedä poikia, sanoi Saara.

— Minä ajattelun niinkuin Hertta, sanoi Eeva.

Ja useimmat, ajattelivat niinkuin Hertta.

— Te kadutte ehkä piankin, sanoi Saara. —

Hertta kääntyi Essin puoleen, joka ei ollut uskaltanut arvata suutaan.

— Essi, sinä osaat aina hirveän monta leikkiä. Keksi nyt jotain!

Kaikki katsoivat Essiin, ja hän punastui. Sanoisiko hän »huhu käy» vai »väitetään», ajatteli hän, vai ehkä »sormus ehdolla»?

— Taulu ja allekirjotus! sanoi hän vihdoin ujosti.

— Hyvä, sanoi Hertta. — Taulu kuiskataan oikealle, allekirjotus vasemmalle.

Kaikki alkoivat heti koettaa keksiä tauluja. Inga Korte, luokan kaunotar, istui kauniissa, miettivässä, asennossa ja katsoi kattokruunuun. Hertta väitti aina, että Ingalla oli peili sängynpäässä, niin että hän heti herättyään näki omat ihanat kasvonsa.

— Minä olen valmis, sanoi Saara Turunen hetken kuluttua.

Eeva mietti kauan, laulun hän oli keksinyt, mutta allekirjotus oli vaikea. Vihdoin hän päätti sanoa: »Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli».

Eeva alotti.

— Minä sain taulun, joka esitti Bamssia. Hän oli kadottanut valetukkansa. Ja allekirjotuksena oli: Hyvästi! Pois jo pakeni, iäksi eroten.

— Minä sain taulun, joka esitti Moppea, sanoi Hertta. — Hän tanssi cakewalkia Bamssin kanssa opettajapöydällä. Ja taulun alla oli kirjotus: Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli!

— Sinä olet itse keksinyt sen taulun, sanoi Etta epäluuloisesti.

— Essi! Annoitko sinä minulle sen taulun vai etkö? kysyi Hertta.

— Annoin tietysti! vakuutti Essi.

— Minä, sanoi Essi, sain taulun, joka esitti Ossi Angeria kapalolapsena. Hänellä oli kirja kädessä, ja hän kirjotti muistiinpanoja reunaan. Allekirjotuksena oli: Tyynimmissä vesissä uivat usein isoimmat kalat.

— Minä en usko, että Ossi Angerissa ui kaloja, sanoi Hertta.

— Minä en ole niin varma siitä asiasta, sanoi Saara Turunen. — Voi hän olla ulkokullattukin.

— Ei voi, sanoi Hertta.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Saara.

— Minä tiedän sen, sanoi Hertta. — Jatka, Etta!

— Minä sain taulun, joka esitti koko luokkaa huvimatkalla, sanoi Etta, ja alle oli kirjotettu: Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi —

— Kuss' on Moppemme vartiovyö, huusi Hertta ihastuneena.

— Minä, sanoi Liisa Marttila, sain taulun, joka esitti Inga Kortea. Hänellä oli keltainen silkkipuku ja vihreät kengät ja sinipunervat sukat. Ja allekirjotuksena oli: Kuinka ihanaa on täällä luonnon helmassa.

— Hyvää päivää — kirvesvartta! sanoi Saara.

Leikkiä jatkettiin. Sitten seurasi »sormus ehdolla» ja »väitetään». Pöydällä olevat maljakot, jotka olivat olleet täynnä erilaisia makeisia, tyhjenivät nopeasti.

— Onko sinusta hauskaa? kuiskasi Eeva Essille.

— Ihanaa! vastasi Essi säteilevin silmin.

— Odota vain, paljon hauskempaa tulee vielä, kun Liisa Marttila laulaa, sanoi Eeva.

Hetken kuluttua tuli herra Penttilä kotiin. Hän oli yhtä pyöreä ja lihava kuin rouva Penttilä ja Etta, mutta hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän oli hyvin lujatahtoisen näköinen.

Hän tervehti kaikkia ja pyysi sitten Liisa Marttilaa laulamaan. Etta oli puhunut niin paljon hänen kauniista äänestään, sanoi hän.

Liisa moni heti pianon luo. Hän säesti itse itseään.

— Mitä sinä sanot hänestä? kuiskasi Hertta ylpeästi Essille, kun ensimmäinen laulu oli lopussa.

Essi hengitti syvään ja liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Hän istui itku kurkussa. Kuinka ihminen saattoi laulaa niin kauniisti? Onnellinen Liisa Marttila! Eeva oli aina kertonut hänen kauniista äänestään, mutta Essi ei milloinkaan ollut aavistanut mitään tällaista.

— Ja voitko uskoa, kuiskasi Hertta; että hän tahtoo ruveta lastentarhan opettajattareksi tai mennä naimisiin ja hoitaa suurta taloa! Eikö ole synti ja häpeä, etten minä ole saanut sitä ääntä? Nyt hän laulaa taas.

Liisa lauloi monta laulua. Herra Penttilä kiitti häntä kohteliaasti ja vetäytyi sitten omaan huoneeseensa.

Hetken kuluttua vieraat pyydettiin ruokasaliin. Voileivät olivat hyvin hyviä, jäätelö katosi kuin kuumilla kivillä.

— Tiedätkö sinä, mitä kello on, Hertta? kysyi Eeva vähän myöhemmin.

— En.

— Pian kymmenen.

— Vai niin, sanoi Hertta tyynesti.

— Vai niin! Meidän täytyy mennä tiehemme.

— Ei koskaan! Minä olen luvannut opettaa Marjaa ja Ingaa pelaamaan »Sikaa»!

— Sinä saat opettaa sen heille toisen kerran. Etan isä on sanonut, että kutsujen pitää loppua kello kymmenen.

— Pyh! sanoi Hertta. — Ei kai hän voi ajaa meitä uloskaan.

Mutta Eeva näki, että Etta ja hänen äitinsä alkoivat näyttää levottomilta. Etta katsoi usein seinäkelloon. Hän ei ehdottanut mitään uusia leikkejä — mutta Hertta teki sen sitä ahkerammin.

Kun kello löi kymmenen, leikittiin parastaikaa uutta ja jännittävää leikkiä, eikä kukaan huomannut, että herra Penttilä tuli sisään.

— Vai niin, hyvät neidit, sanoi hän, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä, täytyykö teidän todella lähteä nyt jo? Sehän oli ikävää. Niin, jos sitä ei voi auttaa, niin… Kiitos käynnistä, ja tulkaa toistekin!

Että oli hehkuvan punainen, ja kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan. Kaikki tytöt sanoivat nopeasti hyvästi ja pukeutuivat eteisessä niin kiireisesti kuin suinkin.

Essi oli kalpea ja säikähtynyt.

— Eikö se ollut kamalaa? kuiskasi hän Eevalle, portaissa. — Hertta, itketkö sinä?

— Melkein, mutisi Hertta, joka oli tukehtumaisillaan nauruun.

— Kuinka sinä voit nauraa? huusi Etta huomatessaan sen.

— Kuinka sinä voit olla nauramatta! läähätti Hertta. — Rakkaat ystävät, onko teille ennen sattunut sellaista? Minä Etan sijassa karkaisin.

— Etta raukka! sanoi Marja.

— Älä ole pahoillasi, lohdutti Hertta, Etalla täytyy ehkä olla vähän suruja, muuten hän pian olisi aivan liian lihava. Hyvästi, tytöt! Tässä on minun porttini.

Hän katosi nauraen, mutta raotti heti taas ovea ja huusi:

— Essi kulta, älä ole niin pelästyneen näköinen! Minun karkean kuoreni alla sykkii kyllä lämmin sydän!