HERTAN LUONA.

— Istukaa, hyvät vieraat! sanoi Hertta ja heittäytyi pitkäkseen sohvalle.

— Sinun jalkasi likaavat päällisen, sanoi Marja.

— Ei se tee mitään, sanoi Hertta, minä olen koonnut tänne koko talon huonoimmat huonekalut. Minä tahdon, että minulla on vapaus omassa huoneessani. Minä tahdon voida paneutua makaamaan ja seisoa päälläni ja tehdä mitä tahdon jokaiselle huonekalulle tässä huoneessa. Marjan huone on kuin nukkekaappi, se on hirveän kaunis, mutta minä tahdon rikkinäisiä sohvia ja huojuvia tuoleja. Inga, istu sinä tuohon nojatuoliin, niin sinulla on peili vastapäätä. Etta ja Liisa, te saatte istua tuossa sängyllä. Tänään tarjotaan omenia ja pähkinöitä, niinkuin näette. Ottakaa, tytöt.

Kaikki luokan tytöt olivat kokoontuneet Hertan luo puhumaan huviretkestä, joka tehtäisiin kaksi päivää myöhemmin. Täytyi päättää eväistä, jotka heidän piti ostaa. Pojat järjestivät muun.

— Arbuuseja meillä pitää olla, sanoi Etta Penttilä, ja leivoksia, ja karamelleja ja limonadia ja…

— Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi vähän voita ja leipääkin mukana, sanoi Saara Turunen pisteliäästi.

— Ja vähän terveyskauraryynejä Bamssin lihottamiseksi! huusi Hertta. — Eikö ole kamalaa, että meidän pitää laahata Bamssi mukaan? Minä uskon varmasti, ettei sellaista vaadita missään muussa Euroopan koulussa.

— Ellan koulussa sitä ainakin vaaditaan, sanoi Liisa Marttila hiljaisesti.

— Ja Lillin ja Martan, sanoi Etta.

— Bamssi raukka saa kernaasti olla mukana, ainakin minun mielestäni, sanoi Eeva. — Hän kai mielellään jäisi kotiin. Hertta, saanko pähkinäpihdit?

— Tässä. Eikö teistä ole hirveän hienoa, että me vuokraamme oman laivan? Se on Harri Nevan keksintö.

— Minusta se on tyhmää, kun yhtä hyvin pääsisi perille tavallisissa laivoissa, sanoi Saara Turunen. — Ja sitten kai se on kallista.

— Ei ole, huudahti Hertta. — Harrin isä tuntee laivan omistajat, ja hän on saanut vuokrata sen huokealla. Ja minusta on suurenmoista, kun on oma laiva, eikö olekin, tytöt?

— On, on! huudettiin.

— Kuinka pitää olla puettuna? kysyi Inga Korte.

— Valkeaan tylliin ruusunnuput tukassa, tyttö armas, sanoi Hertta.

— Ei, merellä on kylmä, Hertta, sanoi Etta Penttilä pelästyneenä.

— Minä otan villaröijyn ja paksut sukat, sanoi Liisa Marttila.

— Liisa kulta, sanoi Hertta, sinä et saa olla niin epärunollinen. Kun on Pohjolan Satakieli, niin ei saa esiintyä villaröijyssä ja paksuissa sukissa.

— Niin, mutta jos Pohjolan Satakieli saisi nuhan? sanoi Eeva.

Hertta nauroi ja kohosi istumaan. Hänen silmänsä välkkyivät ja säteilivät, posket punottivat, ja tukka aaltoili tavallista vallattomammin.

— Hertta, sinä olet taas hurjalla tuulellasi, sanoi Eeva.

— Niin, se on totta, sanoi Hertta. — Liisa, laula vähän — ehkä se rauhottaa sieluni myrskyä.

— Miksi sinun sielussasi on myrsky? kysyi Etta.

— Lapsi kulta, sitä minä en voi tietää, sanoi Hertta.

— Miltä se tuntuu? kysyi Etta.

— Njaa… Se tuntuu siltä, että — että huone on liian pieni, ja että maailma on liian pieni, ja että sielu tahtoo rynnätä ulos, ruumiista — ymmärräthän sinä.

Etta tuijotti häneen ja pudisti päätään.

— Voi, tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan, jos me tanssisimme — tai laulaisimme? Tai ei — me voimme kertoa juttuja. Jokaisen täytyy kertoa jotakin — jotakin omasta elämästään esimerkiksi. Marja, joka on runollisin, saa alkaa!

— Minulle ei ole koko elämäni aikana tapahtunut mitään, sanoi Marja.

— Hyvä ystävä, muista Hellan tautia! sanoi Hertta.

Marja alkoi nauraa.

— Minkälainen se oli? kysyi Liisa Marttila. — Kerro!

— Niin, aiota vain! sanoi Hertta ja istuutui.

Marja alotti:

— Kerran, kauan sitten — me olimme silloin pieniä vielä — oli Hertta meillä…

— Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, keskeytti Hertta.

— On tietysti, sanoi Marja, sinähän koko asian keksitkin.

— Se on vain panettelua! sanoi Hertta pudistellen kiharoitaan.

— Jatka, Marja! huudettiin.

— Niin. Hertta oli meillä, ja äiti ja isä olivat poissa. Meidän oli ikävä, emmekä me tienneet, mitä tekisimme. Hertan mielestä nuket sinä päivänä olivat typerän näköisiä, ja niin ne olivatkin. »Mutta jos me leikkisimme pikku Hellan kanssa?» sanoi hän. »Voisimme leikkiä, että Hella on kipeä!» Ja sitten me huusimme Hellaa ja katsoimme häntä kurkkuun ja koettelimme hänen valtimoaan ja sanoimme, että nyt, Hella raukka, sinä olet hirveän sairas, ja sinun täytyy heti mennä sänkyyn. Hella pelästyi niin, että hän antoi meidän tehdä, mitä vain tahdoimme.

— Mitä te sitten teitte? kysyi Etta.

— Me riisuimme hänet ja panimme kylmän kääreen hänen vatsalleen. Sitten me sekotimme suolaa ja pippuria ja etikkaa lääkkeeksi, ja sitten me käärimme hänet viltteihin ja täkkeihin ja shaaleihin. »Onko hyvin kuuma?» kysyimme me. »Hirveän kuuma», sanoi hän. »Kuume, sen tekee», sanoimme me ja olimme levottoman näköisiä. »Onko sinun kaulasi kipeä? Nielaise!» Hän nielaisi ja nielaisi, ja kaula tuntui hänestä kummalliselta. »Meidän täytyy pensselöidä sitä», sanoi Hertta ja otti hammasharjan. Mutta samassa ovi aukesi, ja äiti tuli sisään.

— Nyt sinä voit lopettaa, sanoi Hertta nopeasti.

— Ei, ei! huusivat tytöt. — Kerro sinä vain, Marja!

— Äiti pelästyi niin, että hän melkein pyörtyi. »Onko Hella sairas? Lapsi parka, miten punainen hän on! Mikä sinua vaivaa, kultaseni?» »Minä olen kauhean kipeä», sanoi Hella heikolla äänellä.

— Niin, ja nyt se juttu on lopussa, sanoi Hertta, nyt on Eevan vuoro kertoa.

— Ei, ei, mitä sinun äitisi sanoi, Marja, kun hän sai tietää, ettei Hella ollutkaan kipeä? kysyi Etta.

— Äiti kutsui isän lastenhuoneeseen…

— Aiai! sanoi Etta säälivästi.

— Se oli kauhea hetki, sanoi Hertta. — Minä näen vieläkin joskus unta siitä.

— Saitteko vitsaa? kysyi Etta täynnä ymmärtämystä.

— Emme, sanoi Hertta ja pudisti hiljaa päätään, paljon pahempaa se oli.

— Vieläkö pahempaa? huusivat tytöt.

— Niin. Paljon pahempaa. Marjan isä — huh…

— No?

— Hän vetosi omaantuntoomme! Kaikki alkoivat nauraa.

— Minä en uskonut, että sinulla voisi olla omantunnonvaivoja, Hertta, sanoi Saara Turunen.

— Miksikä ei? kysyi Eeva harmissaan.

— En tiedä, minusta tuntui vain siltä.

Eeva aikoi vastata, mutta Hertta nauroi ja huusi:

— Ei puhuta minusta. Kuka kertoo nyt? Inga, kerro sinä ensimmäisestä yöstä, jolloin sinulla oli papiljotit päässä! Kuinka sinä kääntelehdit vuoteellasi ja ikävöiden odotit aamun sarastusta ja kuinka…

— Sinä näyt tietävän, miltä se tuntuu, keskeytti Inga. — Ehkä sinä itse…

— Aiai, huusi Hertta, ken kuoppaa kaivaa…! Minä peruutan, minä peruutan. Liisa, sinä olet niin miettiväisen näköinen. Tahdotko sinä kertoa jotakin?

— Ei kiitos, mutta sinä voisit itse kertoa.

— Minäkö? Jos minä alan, niin en lopeta milloinkaan. Minulle on aina tapahtunut niin hirveän paljon. Minä olen pudonnut järveen ja minä olen eksynyt metsään ja minä olen kadottanut sata markkaa, ja kerran olin vähällä joutua ottolapseksi vanhan venäläisen rouvan luo, joka näki minut leikkimässä Kirkkopuistossa. Minä olin niin herttaisen ja ajattelevaisen näköinen.

— Milloinka sinä sitten olet muuttunut? kysyi Etta viattomasti.

— Etta! Mutta Saara, sinä voisit kertoa jotakin.

— Minä en milloinkaan ole pudonnut järveen enkä eksynyt metsään, eikä minulle ole tapahtunut mitään muutakaan intresanttia, sanoi Saara. — Minä en edes ole ollut niin onnellinen, että olisin kadottanut sata markkaa.

Eeva katsoi Saaraan. Saara oli aina paha Hertalle. Kyllähän Eeva tiesi, että Hertallakin oli vikoja — tietysti hänellä oli vikoja. Mutta ei kukaan kuitenkaan ollut niinkuin hän. Kaikki muuttui hauskaksi ja jännittäväksi, kun hän oli mukana. Ja hän oli suurenmoinen luonne, hän ei milloinkaan riidellyt Saaran kanssa.

Heidän lähtiessään kotiin Hertta seisoi eteisen ovessa huiskuttaen ja nyökäten.

Kadulla sanoi Inga Korte:

— Minä luulen, että Hertan aina on hauska, silloinkin, kun hän on aivan yksin.

— Sitä minä en usko, sanoi Saara Turunen, hän tahtoo, että hänen ympärillään on ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä ja ihailevat häntä.

— Sitä kai jokainen tahtoisi, sanoi Eeva, mutta jokaista ei ihailla.

— Joskus on muotiasia ihailla jotakin ihmistä, ja silloin kaikkien täytyy ihailla häntä, sanoi Saara.

— Etkö sinä pidä Hertasta? kysyi Etta hämmästyneenä.

— Tietysti minä pidän hänestä, sanoi Saara, mutta hän on niin koketti.

— Se ei ole totta! huudahti Eeva. — Hertta on aina luonnollinen.

Saara kohautti olkapäitään eikä sanonut enää mitään.

* * * * *

Eeva oli huonolla tuulella saapuessaan kotiin sinä iltana.

Olisi hauskaa antaa Saara Turuselle kerran oikein aika nolaus, ajatteli hän. Saara sanoi aina ilkeyksiä Hertasta.

Essi aukaisi hänelle oven.

— Tule pian, me syömme jo! Oliko Hertan luona hauskaa?

— Miksei.

— Mikseikö vain? sanoi Essi. — Sepä oli kummallista. Minkätähden ei ollut aivan hauskaa?

— Minä en siedä Saara Turusta.

— Oliko hän ilkeä?

— Hän oli taas paha Hertalle.

Paha Hertalle! ajatteli Essi heidän mennessään ruokasaliin. Oliko olemassa ihmistä, jota halutti olla paha Hertalle?

— Sinä tulet vähän liian myöhään, sanoi rouva Norma.

— Anteeksi, äiti. Minä olin Hertan luona.

— Ja siellä oli ihastuttavaa kuten ainakin? kysyi insinööri. — Mitä sanoi Inga Turunen? Ja Saara Penttilä?

— Hyi, isä, sinä kyllä muistat oikeat nimet…

— Saara Turunen oli paha Hertalle, huusi Essi, voitteko ajatella?

— Kauheaa! sanoi insinööri. — Mitä Saara teki?

— Ei mitään, isä, sanoi Eeva ja potkaisi Essiä pöydän alla. — Hän sanoi vain jotain — tyhmää.

— Ehkä hän uskalsi väittää, että Hertta on tavallinen ihminen? sanoi insinööri.

— En luule, että hän sitä uskalsi, sanoi Essi varmasti.

— Ja ylihuomenna on se suuri päivä, vai kuinka? sanoi insinööri.

— Mikä suuri päivä? kysyi Juho.

— Suuri huviretkipäivä, sanoi insinööri, sinäpä et seuraa aikaasi, Juho.

— Mistä isä tietää, että se on ylihuomenna? kysyi Eeva.

— Kaupungissa kerrotaan. Minä kuulin sen eräältä ajurilta.

— Hyi, isä! huusi Eeva.

Mutta Juho sai niin kovan naurukohtauksen, että hänen täytyi mennä pois pöydästä.

Ruoan jälkeen Eeva hitaasti meni hänen ja Essin yhteiseen huoneeseen. Essi luki vielä läksyjään, mutta hänellä oli omansa valmiina.

Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut halua mihinkään. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja alkoi paremman puutteessa järjestää laatikkoaan.

Mikä tuo oli? Voi, päiväkirja! Hän luki sen, minkä hän silloin kerran kirjotti. Se ei ollut tyhmempää. Oli oikein hauskaa lukea se nyt jäljestäpäin.

Entäpä jos hän sittenkin jatkaisi? Ei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää siitä mitään. Hän ottaisi kirjan mukanaan hautaan.

Hän otti korkin mustepullosta ja alkoi kirjottaa.

»Tärkein, mikit tänään on tapahtunut, on se, että Saara Turunen sanoi Herttaa koketiksi. Saara Turunen on itse koketti. Hän mielistelee kaikkia opettajia, mutta Hertta on luonnollinen.

Minä olen huonolla tuulella. Minä tahdon kirjottaa tähän päiväkirjaan, milloin minä olen hyvällä ja milloin huonolla tuulella ja milloin keskivälillä ja miksi olen sitä. Minä luin tässä äsken tytöstä, joka kuvaili sielunelämäänsä päiväkirjassaan. Siksi minä tahdon kirjottaa, millä tuulella aina olen, siitä kai tulee sielunelämää.»