SISÄLLYS:

Espanjan hallituksen asiamies.

Amerikkalainen salapolisi. Sikaritehtailija Key Westissä. Tyttö purjeveneessä. Haavoitettu kuubalainen. Valokuva.

Seuraelämää tropiikeissa.

Hidalgon tulo. "Minä tahdon pitkän hameen." Verilöyly lasaretissa. Kolme valoa Korallisaarella. Vieraat Palm Beachistä. Tanssijaiset Smaragdisaarella. Mr Vortexin seikkailu. "Minun Billyni."

Don Balascon huviretki.

Suunnitelma kypsyy. Huviretki. Päivällinen jahdissa. Don Balascon sikarit. Balascon voitonriemu. Loppu.

Ensimäinen kirja.

Amerikkalainen salapolisi.

Ensimäinen luku.

Amerikkalainen salapoliisi.

Tampa uinuu auringonpaisteessa kuumana huhtikuun päivänä vuonna 1890. Aina laiska kaupunki, on se tänä ehtoopäivänä syvemmässä horrostilassa kuin koskaan. Ainoa, joka on täysin valveilla kaupunginhotellissa, on Thomas Duff Mastic, virkamies Yhdysvaltojen tullivirastossa, ja hänet on äsken kirje, jota hän pitää kädessään, virkistänyt kiroilemaan sen johdosta.

Se on eräältä raha-asiain toimikunnan virkamieheltä, jonka käskettävänä Mastic nykyään on, ja käskee hänen samana päivänä höyrylaivalla matkustaa Key Westiin ja antautua sikaritehtailija, señor Estrabon Balascon käytettäväksi.

"Tahdon tulla kirotuksi, jos tätä ymmärrän!" mutisee salapoliisi, sillä sitä Mastic tullivirastossa oli. "Jos minut olisi määrätty salaa vakoilemaan herra Estrabon Balascoa, joka on innokkain koko tuossa kuubalaisten isänmaanystäväin pesueessa, ja estämään häntä lähettämästä sissilaivaa viemään aseita ja räjähdysaineita Gomezille tai Maceolle, [Kuuban kapinallisten kenraaleja] niin olisin sen paikalla käsittänyt — mutta antautua don [don espanjalainen sana = herra] Balascon käytettäväksi — hiton kummallista! Alkaako hallitus haaveillen suosia kuubalaisia isänmaanystäviä! Aikooko Grover [Yhdysvaltain silloinen presidentti Grover Cleveland] hieman avittaa noita saatanaraukkoja, nyt sitten kun Amerikan kansa on kongressinsa kautta sanonut hänelle tehdä se. Jos vaan niin luulisin, joisin hänen maljansa!"

Ja pitkäveteisesti viheltäen ja hämillään repien lyhyitä, suoria, harjasmaisia hiuksiaan kulkee mr [mr lyhennys sanasta master = herra] Tom Mastic ulos hotellista ja vähän aikaa miettiväisenä Isoa katua käveltyään menee hän höyrylaivakonttoriin ja hankkii itselleen piljetin nopeakulkuiseen Olivette matkustajalaivaan, joka Port Tampasta kulkee Havannaan ja matkallaan poikkee Key Westiin.

Sen tehtyään ei mr Thomas Duff Masticilla ole muuta tehtävää kuin juoda, mietiskellä ja tupakoida siihen saakka illalla, kun hänen on siirryttävä rautateitse varsinaisesta kaupungista Port Tampaan, jonne on sieltä noin kahdeksantoista peninkulmaa [Englannin peninkulmaa, joita menee noin 7 meidän peninkulmaamme]. Se sijaitsee pitkän rantakäytävän, jota pitkin rautatie kulkee, päässä, ja on siinä asema ja hotelli, jonka etukatoksilta matkustajat, jotka odottavat Mobileen tai Havannaan tai Key Westiin menevää höyrylaivaa, saattavat pyytää meritaimenia ja kuhia.

Kaikille näille aluksille on kylliksi syvälti vettä tässä keinotekoisessa satamassa, jonka yritteliäät amerikkalaiset ovat kaivaneet tuohon muutoin matalaan ja liejuiseen Tampa-lahteen.

Hänen vihamiehensä ovat mr Masticia usein kutsuneet kovaksi mieheksi, ja sellaisia vihamiehiä, jotka hän on saanut täyttäessään virkavelvollisuuksiansa, ottaessaan salapolttimoita takavarikkoon Georgian ja North Carolinan vuoriseuduissa ja nuuskiessaan salakuljettajia Floridan saarilla, on hänellä koko joukko. Kukaan ei ole kuitenkaan milloinkaan kutsunut häntä väärämieliseksi tai araksi. Ehkäpä muuan tyttönen, jonka sinisilmät ja pehmeä, etelämainen kielimurre eräänä päivänä saattoivat mr Masticia sulkemaan silmänsä hänen äitinsä epälailliselta "vuorikasteen" listaamiselta syrjäisessä metsäkylässä, ja ehkäpä muuan espanjalainen muchachito lempeine sinisilmineen, joka tavattiin St. Augustinen kadulla kaupittelemasta leimaamattomia sikareja viidestä centistä kappaleelta, ja jonka tullivirkamies päästi menemään antamalla lantin ja huomauttamalla "myöt noita vaaleita Havannoita liian helpolla, poikani" — ehkäpä nämät molemmat pitivät häntä kilttinä ja helläsydämisenä miehenä. Mutta yleensä kun on kysymyksessä täysvoimaiset miehet ja uhma tullisääntöjä vastaan, on Tom Mastic oikea vainukoira eikä häntä peljästytä Georgian asukasten varmat pyssyt taikka Floridan salakuljettajain revolverit. Hän ei varo väijytystä eikä salamurhaa, ei ota vastaan lahjomisia, ja on sentähden raha-asiaintoimikunnassa suuressa arvossa.

Viiden tunnin kuluessa ei ole mitään tehtävää, ja mr Mastic antautuukin siihen uutterasti. Hän on heittänyt jalkansa korkeammaksi pöydälle kuin kukaan muu gentlemanni kaupunginhotellin anniskeluhuoneessa, hän maistelee hitaammin groggiaan, hän imee tyytyväisemmin savun sikaristaan ja puhaltaa sen ulos suuremmissa ja pehmeämmissä renkaissa kuin kukaan muu vieraista, hän syö iltasensakin erittäin arvelevaisesti, vaikka hänellä on tapana kerskailla, että hän, jos niin on tarvis, voi heittää sisäänsä aterian ja vangita miehen kuudessakymmenessä sekunnissa rautatieaikaa.

Mutta kaikki tämä välinpitämättömyys katoaa vähää ennen yhdeksää — silloin on Tom Mastic taaskin pirteä ja paikallaan.

Kun hän nousee Port Tampaan menevään junaan, vilkkuvat hänen pienet kärpänsilmänsä terävästi ja viekkaasti, ja hänen liikkeensä, jotka ovat muistuttaneet veturia, joka hitaasti puhkuen kulkee, ennenkun se on saanut täyden höyryn vireille, ovat nyt nopeat ja voimakkaat kuin täyttä vauhtia eteenpäin kiitävän, sadan tonnin pikajunaveturin. Hänellä on sekä silmät että korvat avoauki kaikkea tarkkaamaan, mitä tapahtuu ympäristössä, sillä se nyt on Masticin periaate, että "ei koskaan tiedä, mitä saattaa napata." Tässä tarkoituksessa heittää hän tutkivia silmäyksiä ympäriinsä rautatievaunussa ja tarkastelee matkustajia.

"Ei mitään huomattavaa tässä vaunussa, näyttää", ajattelee hän, mutta pian sen jälkeen aivan toisensa perästä astuu sisään kaksi paria, jotka vetävät hänen huomionsa puoleensa — ensimäinen sen vuoksi, että he ovat kuubalaisia tai espanjalaisia, ja heillä voi olla jotain tekemistä mr Masticin tulevan toiminnan kanssa; toinen, nuori poika ja tyttö, sentähden, että tytön kauneus herättää hänen mielenkiintoansa, ja jokin, mitä poika sanoo, kummastuttaa häntä.

Nämä molemmat istuutuvat vastapäätä mr Masticia.

Tyttö on noin seitsentoista vuotias, ehkä vielä nuorempikin, sillä hän kantaa vaaleata tukkaansa pitkänä selässä riippuvana palmikkona ja hänen hameensa eivät ulotu alemmas kuin kengänvarsiin saakka, — seikka, joka miellyttää mr Masticia, sillä hän on kauniitten jalkain ja jalanrintain suuri ihailija, ja tällä nuorella naisella on ihan kauneimmat, mitä hän koskaan on katsellut.

Poika, selvästi tytön veli, on kahdeksantoista vuotta vanha miehevän, päättävän näköinen nuorukainen, varreltaan jäntevä ja voimakas. "Yksi niitä, joista tuolla pohjan yliopistoissa tehdään jalkapallotaistelijoita", ajattelee salapoliisi, jonka tarkkaavaisuus nyt on kokonaan kiintynyt edessään olevaan nuoreen herrasväkeen.

Kuubalaisia tai Espanjalaisia voi hän myöhemmin tarkastella, ajattelee hän, jos niin tarvitaan, ja keskustelu nuoren tytön ja hänen veljensä välillä kiinnittää melkein heti hänen huomionsa.

"Rex parkani", naurahtaa tyttö, "onko hän ollut koko päivän pahalla tuulella sentähden, ettei ole saanut sinisilmää tavallisessa jalkapallo-ottelussaan?"

"Me emme ole jalkapallosilla tähän aikaan vuodesta", vastaa veli ylenkatseellisesti. "Jalkapallosillako huhtikuussa? Ei kukaan muu kuin tyttö eli ranskalainen voisi semmoista pukkia tehdä."

"No, voithan kostaa minulle lawntennis-kisassa kotona saarellamme", jatkaa tyttö hilpeästi. "Miksi olet niin synkkämielinen aina siitä saakka kun jätimme Palatkan? Onko se siksi, että sinun täytyy kulkea eteläänpäin ja saattaa minut isän, kesän ja troopillisten saarien luo, kun sinä näytät ikäänkuin sinulla olisi perheenisän kaikki huolet niskoillani?"

"Älä loruile roskaa!" sanoo poika vihasesti. "Tiedäthän, että minä se olen, jonka on pitäminen sinusta huoli, ja sinä et, totta tosiaan ole helppo pitää kurissa." Hänen äänensä hiljenee kuiskaukseksi ja hän jatkaa sisarensa korvaan: "Etkö tiedä, että nuo espanjalaiset ovat seuranneet perässämme aina Jacksonvillestä saakka, luulen mä? Sinä käytät sinisiä silmiäsi aivan liiaksi rajusti, rakas Gertie. Jonakin kauniina päivänä saat semmoiset torat, että aivan ällistyt."

"Minä en ole käyttänyt niitä ollenkaan", vastaa syytetty, puheenaolevien silmien täyttyessä kyynelillä. "En voi auttaa, että herrat tirkistelevät minua. Se ei ole minun vikani, mutta joka kerta kuin olen pistänyt nenäni ulos akkunasta jollakin asemalla, aina siitä saakka kuin New Yorkista lähdimme, olet sinä minua torunut. Surkuttelen vaimoasi, kun kerran menet naimisiin — sinusta tulee oikea Siniparta."

"Niin, jos nuo roikaleet vielä tänne tirkistelevät, niin annan heille kelpo selkäsaunan! Sinut on uskottu minun huostaani, muista se, ja minä, totta vie, toimitan tavaran vahingoittumattomana Smaragdisaarelle."

"Smaragdisaarelleko?" kertaa tyttö. "Ehkä isä tulee Key Westiin meitä kohtaamaan."

"Eipä, sitä hän ei teekkään", vastaa veli lyhyesti. "Etkös kuullut, että minä sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän tule Key Westiin, vaan että hän ja Indra tekisivät jahdilla retken Miamiin ja Palm Beachiin, ja että, jos 'Lentokala' ei olisi meitä vastassa Key Westissä, minä luultavasti voisin saada siellä höyrypurren muutaman Balasco-nimisen espanjalaisen kautta."

"Aa, don Estrabon Balasco", keskeyttää nuori neitonen. "Hänhän se oli, joka oli omistajan asiamies ja möi Smaragdisaaren isälle."

"Niin oli", sanoo poika. "Ukko kirjoittaa, että jos tarvitsemme, saamme kyllä Balascolta lainata höyrypurrella kotiin tullaksemme. Sinne on vaan kaksikymmentä peninkulmaa, ja minä sinne kyllä pähkinänkuoren voisin soutaa — merihän täällä kuuluu olevan peilisileä."

Sen miehen mainitseminen, jonka luokse hänet on lähetetty, kiinnittää kahdenkertaisesti tullisalapoliisin huomion molempain nuorten keskusteluun.

Neljänkymmenen minuutin kuluessa, jotka junalta menevät Port Tampaan kulkiessa, saa hän tällä tavalla tietää, että heidän isänsä on George Alfred Vanstone, Newyorkilainen kauppias ja kapitalisti, joka on asioista vetäytynyt pois ja vuosi sitten ostanut yhden niistä pienistä saarista, mitkä ovat hajallaan Florida-lahdelmassa melkein yhtämittaisessa jaksossa Key Westistä Biscayne Bayhin, ja että hän sinne on rakentanut huvilan ja aikoo viettää kevätkauden tässä ikuisen kesän maassa, että miss [neiti] Ira Vanstone, talon vanhin tytär, on kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka on ollut ylistetty kaunotar New Yorkin hienoissa seurapiireissä ja nyt tullut Floridaan lepäämään talven voitoista, että molemmista hänen edessään olevista nuorista toisen nimi on Rex ja toisen Gertrud, että nuori herra selvästikään ei pidä tästä kevätretkestä etelään, vaan mieluummin leikkaisi laakereita urheilukentillä, mutta että nuori neitonen taas on ihastuksissaan päästessään kasvatuslaitoksesta ja läksyistään. Myöskin että mr Rex Talbot Vanstone, samaten kuin useimmat samanikäiset nuorukaiset pitää itseänsä nuoremman sisarensa neuvojana ja holhojana ja on taipuvainen olemaan sangen ankara kaikkia naisellisen veikisteleväisyyden pieniä ilmauksia vastaan.

Enemmät huomiot keskeyttää junan huristaminen pitkän rantakäytävän yli ja pysähtyminen Etelä-Floridan radan pääteasemalle, missä sorea 'Olivette'-laiva odottaa Key Westiin ja Havannaan [Key West on kaupunki Floridan niemimaan eteläisimmällä rannalla, Havanna on Kuuban pääkaupunki] meneviä matkustajia.

Noustuaan ylös ja pudistettuaan liehuilevia hameitaan pistää tyttö päänsä ulos ikkunasta ja puhkeaa nähdessään odottavan höyrylaivan sanomaan: "Rex, minä pelkään niin!"

"Mitä pelkäät? Noita kirotuita espanjalaistako?" mutisee veli.

"En… kuin meritautia!" sanoo miss Gertrud. Mutta sitten lisää hän kevyesti naurahtaen, vaikka siinä ehkä piilee hieman pelkoakin: "No niin! Nyt tirkistelevät ne taas minua, nuo kuubalaiset! Ota matkareppuni, Rex, jotta et voi nyrkkejäsi puristaa!" Näin sanoen ja kiivaasti vetäistyään lyhyitä hameitansa saadakseen ne niin pitkiksi kuin mahdollisti, astuu nuori neitonen vaunusta veljensä seuraamana, jolla on kädet liian täydet sateenvarjoista, pyssyn koteloista ja muista matkakapineista, jotta hän voisi saada aikaan muita vihanosoituksia kuin suuttuneen silmäyksen.

Salapoliisin seisoessa paikoillaan ja seuratessa molempia nuoria silmillään, kulkevat nuo kaksi miestä, jotka ovat antaneet aihetta Gertien viime sanoihin, kiirehtien hänen ohitsensa, ja Mastic kuulee muutamia sanoja, jotka saavat hänen hytkähtämään: "Diablo! Nämät ovat kaksi niin sanottua viatonta, jotka tahtovat salata rikoksen Espanjaa vastaan."

Nopeasti kuin salama on salapoliisi kääntänyt huomionsa nuoruudesta ja kauneudesta pariin niin ruokottomia lurjuksia kuin hän koskaan on nähnyt, näöltään hyvin Espanjalaisia, likaisia, sipulilta haisevia ja olennoltaan jotensakin maantierosvon tapaisia.

Ammattimaisella vaistolla tarkastelee hän heitä pikaisesti, etsien jotakin huomattavaa tuntomerkkiä, ei heidän ulkonäössään kokonaan, sillä se johtaa usein kummallisiin erehdyksiin, vaan jotain erityistä merkkiä, josta hän heidät vastakin tuntisi.

Ensimäisessä ei Mastic löydä mitään sellaista tuntemismerkkiä, kun tämä kulkee hänen ohitsensa vaunuista ulos, mutta toisella, joka on pitempi ja rakenteeltaan tavattoman voimakas, on onneksi, mitä hän haluaa. Tämän oikea korva on paljoa suurempi kuin vasen ja törröttää päästä suurena punaisena, kiiltävänä ja ryppyisenä. Mutisten: "tuon espanjalaisen paisuneen korvan tunnen milloin tahansa", kokoaa Mastic siis matkatavaransa, joita ei ole paljon, ja seuraa heidän jäljessään vaunuista ulos.

Junasillalla huomaa hän, että amerikkalainen poika ja tyttö ovat kadonneet — he ovat luultavasti suoraan menneet laivaan.

Molemmat miehet, jotka ovat vetäneet hänen huomionsa puoleensa, kuiskivat espanjaksi keskenään, ja kun Mastic ei ole kylläksi perehtynyt tähän kieleen ymmärtääkseen sitä sivusta kuullen, menee hän verkalleen laivaan. Siellä odottaa hän, kunnes molemmat Espanjalaisetkin tulevat maaporrasta myöten, ja huomaa silloin, että niilläkin on piljetit Key Westiin, ja että tuo omituisella korvalla varustettu kutsuu toista Pabloksi ja itse nimeltään on Juan.

Kello on nyt kymmenen illalla; irroitettuaan kiinnitysköytensä höyryää matkustajalaiva Tampalahdelmaa pitkin ja ulos aavalle Meksikonlahdelle; niin kääntyy se etelään päin ja suuntaa kulkunsa suoraan Key Westiin pitkin pitkää Floridan rannikkoa koralliriuttoineen, luotoineen ja pikku saarineen.

Varmana, ettei mitään tärkeää voi tapahtua yön kuluessa menee salapoliisi hyttiinsä ja herää aamulla ulkona kesäisen sileällä merellä, tyynellä kuin sisäjärven vesi, ja jonka ainoat väreet syntyvät nopeasti kiitävän Olivetten pyörivien propellien vaikutuksesta.

Aamiaisella laittaa mr Mastic, että hän saa paikan amerikkalaisen pojan ja tytön vieressä, mutta hän ei saa heidän keskustelustaan mitään enempiä tietoja, kuin mitä oli saanut jo edellisenä iltana, paitsi että heidän isällään on, lukuunottamatta joitakuita pikku purjeveneitä, myöskin suuri höyry huvijahti.

"Onpa oikein hävytöntä", nurisee poika, "että Indran piti päistikkaa saada 'Lentokala' tuolle huviretkelle Palm Beachiin, juuri kun me tulemme kotiin. Eikö hän saanut kyllikseen seuraelämästä New Yorkissa viime talvena?"

"Kyllä tiedän, miksi hän tahtoisi mennä sinne", nauraa Gertrud: "meidän Billymme on kait Poncianassa hotellissa."

"Meidän Billymme kuuluu olleitten ja menneitten joukkoon", muistuttaa Rex; "Indra antoi mr William Arthur Severancelle eropassit kaksi kuukautta sitten. Billy suuttui ja matkustelee nyt terveydekseen." Pojan muoto muuttui ajattelevaksi, ja hän jatkaa: "Minun mielestäni on Indra käyttäytynyt kuin pöllö. Billy Severance oli siivoin poika, minkä koskaan olen tuntenut — ja niin antelias sitten! Olisitpa nähnyt päivälliset, jotka hän tarjosi minulle eräänä iltana Unioni-klubissa. Hän ei koskaan väsynyt miettimään, mikä minua huvittaisi. Olen usein luullut, että hän oli minuun rakastunut."

"Se oli siksi, että hän oli Indraan pikiintynyt, sinä itserakas poika", vastaa miss Gertie. "Mutta minusta on hirmuisen ikävä, että Indra antoi hänelle rukkaset. Billymmehän laittoi aina mitä rattoisimpia joululahjoja ja somimpia pääsiäiskortteja. Minä juuri rupesin pelkäämään, että jotain oli hullusti, kun en kolmeen viikkoon saanut mitään. Miksikä Indra heitti Billyn sikseen?" puhkeaa hän melkein uhkaavasti sanomaan!

"Luulevaisuutta!" sanoo Rex lyhyesti.

"Luulevaisuutta? Indrako luulevainen?" huudahtaa Gertie ja aukasee epäilevänä silmänsä seljälleen.

"Eipä, Billy se oli Othellona", vastaa poika. "En oikein tunne yksityisseikkoja, mutta luulen, että se koski tuota von Stanep-pöllöä saksalaisessa lähetyskunnassa — häntä, joka tanssi kotiljongia niin hyvin, venäläiseen tapaan — juuri kuin hyppiminen. Tiedäthän, että Indra ei ole tottunut kuulemaan läksytyksiä… Billy Severance nuhteli häntä vakavasti — ja hehän eivät olleet vielä kunnollisesti kihloissa, vaan olivat vasta tulemaisillaan. Ensi kerralla kun Billymme tuli vieraisille Indra 'ei ollut kotona.' Hän tuli taas, ja miss Vanstone edelleenkin oli ulkona. Hän pistäysi kolmannen kerran, ja miss Vanstone ei ollut vieläkään tullut kotiin. Silloin oli William Arthur Severance matkustajain joukossa ensimäisellä Eurooppaan menevällä höyrylaivalla. Kuukautta myöhemmin tuli hän takaisin, mutta häntä ei koskaan meillä näkynyt, ja silloin — silloin luulen Indran alkaneen katua. Se oli varmaankin ensi kerran koko elämässään. Hän on ollut niin tottunut, näetkös, että kaikki ovat häneen ihastuneet, ettei ymmärrä antaa arvoa onnelle, kun se tulee. Tiedätkö, mitä klubissa väitettiin hänen Billylle sanoneen. Niin, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä!"

"Tehdä työtä", puhkeaa Gertie hämmästyneenä sanomaan. "Mutta Billyllähän on rahoja kasottain."

Niin on! Mutta niin juuri oli Indra hänelle sanonut, — että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä… ryhtyä johonkin — tulla joksikin. Onpas siivoa sanoa miehelle, joka on oikein miesten mies ja niin monta kertaa voittanut rekordin pallosilla ja kilpasoudussa, ja joka taitaa ajaa nelivaljakkoa kuin kukaan, ja joka voisi olla yhtä taitava asianajaja kuin Joe Choate, sanotaan, jos vaan olisi viitsinyt tutkia lakitiedettä, mutta sitä hän ei ole. Ja sellaiselle miehelle väitetään Indran sanoneen, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä! Siitä voi oikein voida pahoin ja Rexin kasvot selvästi näyttivät hänen tunteensa.

"Muuten tiesi meidän Billymme tarkoin, minkälaisista namusista minä parhaiten pidin", säestää miss Gertie ja lisää huoaten, muistellessaan kadotettuja namusiansa: "Indra on todellakin menetellyt oikein perkityperästi. Kyllä minä kerran asian isälle selitän. Hän antaa Indran liiaksi saada tahtonsa täytetyksi."

"Niin, me olemme kaikki lelliteltyjä lapsia", nauraa Rex. "Mutta mennään nyt kannelle vähän liikkumaan. Tunnen, että tarvitsen liikettä nyt, kun en itseäni enään harjoita."

Samassa kun molemmat nuoret nousevat pöydästä, lopettaa salapoliisi aamiaisensa ja menee myöskin kannelle viettämään laiskehtivaa, uneliasta, troopillista päivää; hän ajattelee nimittäin älykkäästi, että molemmat espanjalaiset, jotka nousevat ylös puolenpäivän aikaan ja selvästi eivät ole tuttuja kenenkään matkustajan kanssa, huomaisivat jokaisen vakoilemisyrityksen.

Sen vuoksi ei hän huoli pitää heitä silmällä, vaan mutisee: "Arvelen asian kyllä Key Westissä kehittyvän", sekä antautuu Tampassa ostamansa romaanin lukemiseen.

Hyvän päivällisen jälkeen huomaa hän itsensä vahvistuneeksi, elvystyneeksi ja valmiiksi mihin tahansa, mikä voi sattua, kun laiva kolmen seuduissa lähenee Key Westiä.

Olivetten kannelta näyttää tämä paikka kauniilta kaupungilta, jossa on kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta asukasta, ja jonka etusivu viettää Floridasalmen sinivesiin päin ja muita sivuja kehystää mitä vihrein troopillinen kasvullisuus. Tänä ehtoopäivänä on sillä hiljainen, rauhallinen asioimismainen ulkonäkö, ja vaikka ulkopuoleltaan espanjalainen ja sydämeltään kuubalainen, on se sen kautta jyrkkänä vastakohtana Havannalle, joka vaan sata peninkulmaa eteläänpäin, saman tyynen meren rannalla, nyt vaikeroi Weylerin [Weyler oli espanjalaisten ylipäällikkö Kuubassa] verestä tiukkuvassa kädessä, ja jonka kadut ovat peljästyneitä kaupunkilaisia tulvillaan ja vankilat kuolemaisillaan olevia valtiollisia vankeja täpötäynnä. Mutta Key West onkin vapaan Amerikan tähtilipun turvassa, kun taas Havannan yli liehuu Espanjan lippu, Alban [julmuudestaan tunnettu Alban herttua oli vv. 1507-1573 Espanjan ylimaaherrana Alamaissa vapaussodan aikana espanjalaisia vastaan] keskiaikaisen raakuuden vertauskuva, mikä yhdeksännellätoista vuosisadallamme on taas henkiin herännyt yhtä julmasti verenhimoisena ja yhtä ryöstönhaluisena, kuin silloinkin kun sen kolmesataa vuotta sitten espanjalaisen armadan [armada oli nimenä laivastolla, jonka Espanjan kuningas Filip II v. 1588 lähetti Englantia vastaan, mutta joka kokonaan joutui häviöön] häviö ja Hollannin tasavallan syntyminen hautasivat alleen.

Nähtävästi välittämättä Havannan suruista Golfivirran [Golfiksi sanotaan merenvirtaa, joka lähtee Meksikon lahdesta ja kulkee koilliseen poikki Atlannin valtameren] tuolla puolen, sijaitsee siinä Key West iloisena ja hymyilevänä haalean merituulen henkäyksissä. Sen kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka työskentelevät rauhallisissa toimissa. Pesusienen pyytäjät tyhjentävät veneitään, höyrylaivat purkavat tupakkilastejaan laiturille, troskia ajelee katuja pitkin, ja sähkölamput syttyvät ja loistavat troopillisessa hämärässä kuni jättiläismäiset tulikärpäset.

Mutta kaikki tämä ei vedä mr Masticin tarkkaavaisuutta missään suuremmassa määrässä puoleensa Olivetten liukuessa Plantagelaiturin vierustaa pitkin. Hän on nähnyt kaupungin monta kertaa ennen ajellessaan tupakin salakuljettajia takaa tässä osassa Floridaa. Sen Panamahattuisen väestön vallitseva espanjalainen leima, sen sivukatujen kuubalainen ulkonäkö, sen neekerikuskit Espanjalaisine mongerruksineen ja typerine naamoineen ovat kaikki hänelle tutut.

Tällä hetkellä jakaa hän huomionsa amerikkalaisten ja kahden espanjalaisen kesken, jotka selvästi ovat heitä seuranneet.

Äkkiä puhkeaa Rex Vanstone sanomaan: "Katsos, Gertie! Tuossa se on! — Lentokala! Ja hitto soikoon, eikö sillä ole höyry vireillä! Meillä on onni! Me olemme jo tänä iltana Smaragdisaarella perillä!"

"Ehkä isä tai Indra on laivassa", huudahtaa miss Gertie ja lentää kannen yli; veli jäljessä.

Nuorten kiihkeitten eleitten ohjaamana havaitsee mr Mastic satamassa olevien alusten joukossa komean pleasurejahdin, kylläksi suuren voidakseen mukavasti purjehtia näissä tyynissä kulkuvesissä, mutta tuskin kylläksi vahvan pitkälle valtamerimatkalle. Se on noin sata viisikolmatta jalkaa pitkä, makaa syvästi vedessä, sillä on kevyt, norea, valkoiseksi maalattu runko ja nähtävästi voimakas kone. Ruokasali keskellä laivaa ja ohjaushytti heti heti sen edessä kohoutuvat miellyttävästi lumivalkoiselta kannelta, jonka takaosaa peittää vaalea, rantuinen aurinkoteltta. Peräpeiliin on maalattu Lentokala, ja kokkaa koristaa kaljoonikuva, kuvaava tätä päiväntasaajaseutujen kulkuvesien sievää pikku asukasta. Kokonaisuudessaan on jahti sangen mukava alus, ja huomatessaan sen suuret propellit lyhyen, täyteläisen savutorven ja koneelle annetun runsaan tilan päättää salapoliisi, että sen täytyy kauniilla säällä kulkea vähintäin viisitoista solmuväliä.

Salapoliisin tehdessä näitä havannoita ovat molemmat sisarukset innokkaasti puhelleet.

"Rex", huutaa miss Gertie, "luuletko, että isä olisi laivassa?"

"Sinä et juuri käsitä laivoista mitään!" pilkkaa hänen opastajansa. "Kuinka isä voi olla Lentokalassa, kun omistajan lippu ei ole nostettuna?"

"No niin, joku laivassa kaikissa tapauksissa on", vastaa nuori tyttö. "Olen varma, että he minut havaitsevat. Katsoppas, tuossa lähtee vene liikkeelle! Sinä et juuri käsitä laivoista mitään, Rex! Olen varma, että se on isä."

"Varma, että se on isä?" matkii nuori Vanstone nauraen. "Onko isällä hiilenmusta tukka ja mustat viikset? Ei kait vaan ukko ole alkanut värjätä harmaita kutriaan?"

"Oo, Rex, se olisi hirveätä! Värjätty tukka merkitsisi tulevaa äitipuolta, ja sinä tiedät, ettei Indra enkä minäkään voisi semmoista sietää."

"Noo, tällä kertaa voit olla tyyni", nauraa poika, "sillä tukka ei ole värjätty, ja tuo roikale, jonka näemme, on espanjalainen, jolleivät silmäni minua petä."

Ja uudestaan silmäten lähenevää venettä, joka nyt on melkein aivan vieressä, lisää hän: "Kuka hiisi se saattaa olla?"

Sen saa hän pian tietää. Valkoiseen Panamahattuun ja keveään troopilliseen pukuun, jolle punanen, vyötäryksen ympäri taiteellisesti poimiteltu silkkivyöhyt antaa raakamaisen vivahduksen, puettu herra tulee maaportaiden yli, joka nyt yhdistää höyryaluksen laituriin, ja hänen sanottuaan pari kiireellistä sanaa kapteenille, lähenee tämä molempia nuoria amerikkalaisia ja sanoo: "Mr ja miss Vanstone, sallikaa minun esitellä don Estrabon Balasco, joka on kysynyt teitä!"

"Ah, olen ihastunut huvista", huomauttaa espanjalainen kumartaessaan kohteliaasti maailmanmiehen tavoin. "Teidän isänne kirjoitti, että te ehkä tarvitsette minun höyrypurttani, mutta onneksi on teidän oma jahtinne täällä. Minä olen rohjennut… tarkastaa sitä." Hän kenties hieman epäilee viimeisiä sanoja lausuessaan. "Se on täysin selvä Smaragdisaarelle lähtemään."

Tämän tapahtuessa tutkii Mastic herraa, jonka luo hänet on lähetetty Key Westiin, ja jonka hän jo ulkonäöltä tuntee. Hän huomaa, että Estrabonilla on tummat salamoivat silmät ja hyvin mustat viikset, että hän on hoikka, mutta vahvarakenteinen ja hänellä on tuota notkeaa, mutta miellyttävää somuutta, joka on kastilialaiselle rodulle omituinen, etenkin kun sitä on oleskelu troopillisissa maissa hervaissut ja veltostuttanut.

Señor [herra] Balasco on, ulkomuodosta päättäen, tuskin kolmenkymmenen vanha, mutta nuoruudestaan huolimatta yksi suurimpia sikaritehtailijoita Key Westissä, missä hänen tehtaansa hallussa on suuri tontti pääkadulla ja hänen tehdasmerkkinsä on hyvin tunnettu ja hänen liikkeensä nähtävästi yhtä laaja kuin kenenkään tässä kaupungissa, joka etupäässä harrastaa sikareja, sikaretteja, pesusieniä ja kuubalaista isänmaanrakkautta.

Masticin tarkkaan häntä tarkastellessa puhelee espanjalainen vilkkaasti molempain nuorten kanssa.

"Niinmuodoin olette te señorita [herrasnainen, rouva tai neiti] Vanstone", sanoo hän kääntyen Gertien puoleen! "Olette kait tulleet Floridaan, arvelen, lepäämään kaikkien New Yorkin huvien jälkeen."

Señorin silmäys ja käytös ilmaisevat kunnioitusta. "Hän pitää minua nuorena daamina", ajattelee tyttö ihastuneena ja kiinnittää parin kiitollisia silmiä häneen.

Mutta nämä melkein kyynelöityvät, kun Rex poikamaisen vilpittömästi puhkeaa sanomaan: "Oo, älkää pitäkö häntä Indrana — se olisi kauhea pukki. Ja älkää tuomitko Indraa meidän mukaamme. Indra on aivan eri luokka yksinään."

"Oo, Rex, kuinka voit niin sanoa?" mutisee Gertie rukoilevasti. "Indra on vaan kaksi vuotta minua vanhempi."

"Kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta", sanoo nuorukainen matemaattisella ja julmalla tarkkuudella.

Mutta Balasco on taitava maailmanmies, ja vaikka hän salaa hymyilee sisarusten pikku riidalle, tekee hän valtioviisaasti siitä lopun virkkamalla: "Tulkaa tätä tietä. Minä osoitan teidät veneesenne, señorita Gertrud. Laiturilta vedenpintaan on muutamia portaita. Minä olen tarkastellut Lentokalaa ja huomannut, että se on hyvin nopeakulkuinen; kolmessa tunnissa olette te isänne sylissä. Hänelle toivon teidän vievän syvimmän kunnioitukseni. Jonakin päivänä, ehkä pian — mr Vanstone on minua kutsunut — saan ehkä kunnian tehdä teille kaikille tervehdyskäyntini viehättävällä Smaragdisaarella."

"Se on oleva hauskaa", mutisee miss Gertrud Balascon saattaessa häntä maaportaan yli hidalgon kohteliaalla arvokkaisuudella, ja tullivirkamiehet, joilla ei ole mitään enempää tehtävää, seuraavat heitä höyryaluksesta.

Mastic, joka välinpitämättömästi katselee heitä, tulee sillä aikaa kahteen johtopäätökseen. Ensiksikin, että on tapahtunut jotain, joka on saattanut miss Indra Vanstonen äkkiä lykkäämään eli aivan sikseen jättämään huviretken Palm Beachiin, koskapa Lentokala nyt on Key Westissä, ja toiseksi, että Balasco on syystä tai toisesta käyttänyt tätä tapausta tarkastaakseen aluksen.

Mutta äkkiä salapoliisi herää mietteistään. Hänen ympärillään aaltoilee ihmisjoukko, joka tavallisesti tunkeilee laiturilla jonkun Florida-aluksen saapuessa — pesusienen pyytäjiä, satamajätkiä, kaupunkilaisia, syntyperältään enimmäkseen Kuubasta, matkailijoita, jotka viettävät pari troopillista päivää tuolla ihanalla troopillisella saarella, sikaritehtailijoita, polttaen välttämättömiä sikarejaan, kauniita, tummasilmäisiä Espanjalaisia tyttöjä eri sikaritehtaitten pakkausosastoilta, sekä tavallinen läjä neekereitä ja neekerisikiöitä, jotka täydentävät tämän kaupungin väestön, jossa on jos jonkin värisiä iholtaan — valkoisia, keltaisia, shokolaadinruskeita ja mustia, mutta enimmäkseen mustia.

Tästä joukosta kuuluu aivan salapoliisin takana muutamia sanoja, jotka panevat hänet säpsähtämään:

"Caspita! Don Balasco kietoelee mustekalakäsiään noitten kahden pienen Espanjaa vastaan juonittelijan ympäri!"

Thomas Duff Mastic on varma siitä, että ääni on toisen rautatievaunuissa olleen espanjalaisen. Hän ei kuitenkaan suoraapäätä käänny ympäri, vaan katselee välinpitämättömästi venettä, jota kaksi rotevaa jahdin kansimatroosia soutavat pois don Balascon viipottaessa jäähyväisiä nuorille anerikkalaisille ja huutaessa, että hän lähettää heidän matkatavaransa heidän jäljestään neljännestunnin kuluessa.

Mastic kääntyy nyt nopeaan ja näkee edessään mahtavakorvaisen Espanjalaisen. Hänen vieressään seisoo hänen toverinsa rautatieltä. Puoli minuuttia myöhemmin kiiruhtaa don Balasco kevein askelin jälleen laiturille, sekoittuu väkijoukkoon ja aikoo nähtävästi ryhtyä nuoren Vanstonen ja hänen sisarensa matkatavarain lähettämiseen.

Samassa menee tullisalapoliisi hänen luokseen ja sanoo: "Don Estrabon Balasco, luulen minä. Minut on raha-asiain toimituskunta määrännyt teidän luoksenne."

Vaikka tämä ilmoitus tehdään puoliääneen, näyttää se sikaritehtailijaan vaikuttavan sähköiskun tavoin. Hän kalpenee ja kuiskaa: "Ymmärrän, mutta älkää puhutelko minua julkisesti — se voi koskea henkeäni. Tulkaa kotiini luokseni kaikessa hiljaisuudessa kahdeksan aikaan illalla."

Vastausta odottamatta rientää señor Balasco taas laivaan ja alkaa innokkaasti kysellä perämieheltä, eikö hän saisi nuorien amerikkalaisten matkatavaroita heti maalle viedyiksi.

Salapoliisi katsoo hänen jälkeensä ja ajattelee: "Tulimaista, sepäs oli odottamatonta! Tuo herrasmies on petturi kuubalaisia kohtaan ja pelkää henkeänsä. Senpä tähden minut onkin määrätty hänen luoksensa." Sitten repii hän äkkiä tukkaansa seuraavan arvoituksen johtuessa hänen mieleensä: "Mitä tuhatta tuolla suorasuisella amerikkalaisella pojalla ja hänen sievällä pikku sisarellaan on tekemistä Espanjaa vastaan suunnattujen salahankkeitten kanssa?"

Toinen luku.

Sikaritehtailija Key Westissä.

Tälle ongelmalle ei mr Mastic heti löydä ratkaisua näytellessään huolimattoman näköisenä matkailijaa ja pannessaan merkille, että Lentokala lähtee saaren eteläisen niemen ympäri ja edelleen itäänpäin.

Koska hän ei pidä julkisuudesta Russel Housessa, menee hän syrjäiseen ja vaatimattomaan hotelliin ja asettuu sinne ilmoittaen nimekseen Robert Johnson ja julistaen emännälle, että hän oli tullut sinne katsomaan, voisiko hän hankkia joukon huokeita pesusieniä pohjoisille markkinoille.

Sen tehtyään jättää Mastic matkatavaransa sinne ja ryhtyy aikaa tappamaan ajelemalla ympäri kaupunkia yhdessä Key Westin kiitetyistä huokeista ja huonohoitoisista troskista. Kuski on yhtä vanha kuin huonoruokkoinenkin neekeri, jonka kieli kumminkin on liukas ja liikkuva, vaikka hänen jäsenrikkoinen hevosensa joskus osoittaa empimätöntä taipumusta olla paikaltaan hievahtamatta. Matka on maksava ainoastaan viisikolmatta centtiä, niin että Mastic katsoo itsellään olevan varoja pikku juomarahaksikin.

Tällä ajoretkellä hämmästyy salapoliisi taas nähdessään, kuinka suuri Estrabon Balasco & C:on sikaritehdas näyttää olevan, ja koettaessaan saada kuskiaan puhelemaan paikallisista olosuhteista saa hän tietää don Estrabonin yksityisasunnon osoitteen sekä pari muuta tärkeänlaista tietoa.

"Onpas tuo Balascon tehdas koko suuri", huomauttaa hän huolimattomasti troskan täristessä sen suuren rakennuksen ohi.

"On, massa" [= herra], vastaa neekeri, joka päinvastoin kuin Key Westin tavalliset mustat, on puoleksi amerikkalainen. Rotunsa tavallisella oppivaisuudella on hän omistanut itselleen jonkun verran luontoperäistä kuubalais-isänmaanrakkautta, sekoitettuna suurella määrällä epäkieliopillista espanjalais-siansaksaa. "Don Estrabon on suuri massa tässä kaupungissa. Mucho grande! Hän on yhtä viekas kuin yankee, [yankeeksi sanotaan Yhdysvaltojen pohjoisosien asukkaita] sabe!"

"Viekas kuin yankee? Tekeekö hän parempia sikareja kuin muut hidalgot näillä seuduin?" kysyy Mastic.

Vastaus, jonka hän saa, kummastuttaa häntä.

"Diablo, siinä juuri on hänen viekkautensa! Täytyy olla tabaco tehdäkseen cigarros. Toiset, ne eivät saa tabaco. Don Balasco hän saa mucho… mucho tabaco!"

"Ollakseen isänmaanystävä tuntuu Balasco erittäin hyvin tulevan toimeen espanjalaisten virkamiesten kanssa", ajattelee Mastic ivallisesti hymyillen, Sitten kysäsee hän: "Don Balascohan on isänmaanystävä, Cuba libre, vai?"

"On, hän on oikea kuubalainen: hän saa mucho tabaco Habanasta", lisää neekeri, ikäänkuin nämät molemmat asiat seuraisivat toisiaan, vaikka salapoliisi pitää, että se on jotenkin kummallinen yhdistys.

Ajelemisen jälkeen huomaa Mastic pikku hotellissa, että kaikki ovat yhtä mieltä Balascon alttiudesta Kuuban asialle.

Aterialla teroittaa sitä hänelle sikarityömies, joka istuu hänen vieressään ja vastaukseksi tullimiehen kysymyksiin sanoo: "Niin, don Estrabon on Cuba libren uskollinen ystävä. Hänellä ei ole palveluksessaan ketään muita kuin saarelta maanpakoon ajettuja — isänmaanystäviä, jotka antavat osan viikkopalkastansa hyvän asian edistämiseksi. Yhtenä näistä kunnioitan häntä. Espanjan vihollisille olisi kova isku, jos hänen tehtaansa täytyisi sulkea ja hänen kuubalaiset sikarityömiehensä joutuisivat palkattomiksi. Huomaten tämän, on don Balasco sotapäällikön rohkeudella ja yankeen viisaudella ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että hänen tupakkivarastonsa päivä päivältä lisääntyy, kun toiset suuret tehtailijat täällä tuskin saavat ainoaakaan lehteä käsiinsä."

Näiden ajatusten valtaamana menee salapoliisi määräystensä mukaisesti kahdeksan aikaan don Balascon huvilaan, joka on eräällä syrjäkadulla banaanien, palmujen ja kookospähkinäpuiden keskellä ja näyttää mitä suloisimmalta rauhalalta.

Huvila on puinen, valkeaksi maalattu ja sillä on leveät verannat ja vihreät venetsialaiset akkunavarjostimet. Se on ulkoasultaan kokonaan amerikkalainen, eikä espanjalainen, vaikka riippumatto heiluu verannalla ja vihjaa päivällisunista trooppisessa kuumuudessa. Pääkäytävällä on sähkösoittokello, jota koskettua musta palvelija avaa oven ja osoittaa Masticin arkihuoneeseen.

"Don Balascoa pidättävät nyt muutamat herrat ruokasalissa. Minä annan hänelle nimikorttinne samalla", sanoo musta palvelija vietyään salapoliisin sisään.

"Minulla ei ole nimikorttia mukanani", on tämän vastaus, "mutta olkaa hyvä ja sanokaa herralle, että henkilö, jonka kanssa hän sopi yhtymisestä kahdeksan ajoissa, on täällä. Hän kyllä ymmärtää."

Palvelijan poistuttua katselee tullivirkamies ympärilleen huoneessa ja huomaa sen olevan sisustetun amerikkalaiseen tyyliin pohjoismaisen mukavasti ja etelämaisen vilvakkaasti, koska sen ikkunat viettävät suoraan ulos leveälle pylväskäytävälle. Kynttiläkruunu levittää häikäisevää valoa huoneeseen, ja sen valossa pistävät silmiin muutamat kauniit taulut ja jotkut kallisarvoiset esineet parissa pienessä vanhantyylisessä kaapissa. Salapoliisin tarkastellessa näitä viehättää häntä, jolla on tarkka silmä naisellista ihanuutta huomaamaan, äkkiä muutaman kaapin päällä komeissa kehyksissä oleva nuoren naisen valokuva. Se on erinomaisen hienosti väritetty ja esittää tyttöä, jolla on vaaleanruskea tukka, hymyilevät sinisilmät ja ihastuttava vartalo, minkä kauneus esiintyy täysin, nuori neitonen kun on soreaan tanssipukuun puettuna.

"Tulimmaista! Tuo ei olekaan mikään mustasilmäinen espanjalainen señorita", hymähtää Mastic itsekseen, sillä nuori nainen valokuvassa näyttää empimättä amerikkalaiselta. Kasvonpiirteet ovat anglosaksilaiset, ja kasvonjuonteilla, vaikka ne ovatkin iloiset ja säteilevät, on tuo päättäväisyyden ja itsenäisyyden piirre, joka on Yhdysvaltojen tyttärille omituinen.

Samalla aikaa kun salapoliisi tekee tämän havainnon, huomaa hän, että sanoma hänen tulostaan on heti tehnyt vaikutuksen henkilöön, jota hän hakee. Hän kuulee don Balascon pehmeällä kastilialaisella äänellä sanovan ulkona eteisessä — espanjaksi — kieli, jota Mastic partioretkillään on hieman oppinut:

"Muistakaa, että olette sikarityömiehiä. Tulkaa ja pyytäkää työtä tehtaassani huomenna."

Tullivirkamies, jonka mielestä tämä on jotensakin omituinen kehoitus väelle, joka etsii paikkaa, heittää silmäyksen eteiseen ja näkee valtavan korvan katoavan sisäänkäyntiovesta.

Seuraavana silmänräpäyksenä tulee hänen isäntänsä häntä vastaan ojennetuin käsin ja sanoo ystävällisesti äänellä, joka on niin hiljainen, että se on melkein kuiskaava: "Toivon, etten ole antanut teidän odottaa, señor Mastic."

"Minä olen viettänyt ajan hyvin hupaisesti", vastaa amerikkalainen, joka ei voi silmiään valokuvasta kääntää.

"Ah niin", huomauttaa Balasco ja pitää valokuvaa valoa vasten. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy viehättää jokaista miestä. Tahtoisin tietää, ken hän on."

"Ettekö tiedä, mikä hänen nimensä on?" kysyy salapoliisi kummastuneena.

"Siitä ei ole minulla aavistustakaan", vastaa espanjalainen keveästi huoaten: "Minä sain valokuvan aivan asioimismaisesti."

"Asioimismaisestiko?"

"Niin, te ehkä tiedätte, että ammatissani on tavallista tehdä sikarilaatikkojen kannet houkuttelevammiksi kiinnittämällä niihin kauniitten naisten muotokuvia. Näyttelijättärille ja muille muotikaunottarille on se puffia. Mutta teatterivarasto on melkein tyhjennetty, ja meillä on New Yorkissa asiamies, jonka toimena on etsiä liikkeellemme sopivia uusien kaunottarien muotokuvia. Hän lähetti minulle tämän valokuvan, — hän on arvattavasti tavannut sen jonkin valokuvaajan luona, joka on tehnyt konkurssin tai muuten muuttanut varastonsa rahaksi."

"Ja nyt se on luultavasti Estrabon Balasco & C:on tehdasmerkkinä", hymyilee Mastic.

"Por Dios! Eipäs!" puhkeaa espanjalainen sanomaan. "Tämä ei ole semmoisen naisen kuva, joka tahtoisi ihanuuttaan sikarilaatikon kannella näytellä. Minä olen antanut erään maalarin värittää sen ja ihmettelen joskus, onkohan elävä alkukuva puoleksikaan niin viehättävä kuin muotokuva." Juurikuin innokasna muuttamaan keskustelualuetta alentaa Balasco sitten äänensä kuiskaukseksi ja huomauttaa: "Tullinhoitaja on minulle ilmoittanut, että Yhdysvaltain hallitus on teidät lähettänyt luokseni. Tulkaa kanssani ruokasaliin, niin saamme asiasta tuumia sikarin ja viinilasin ääressä."

"Mielelläni otan sikarin ja viinin vastaan", vastaa ujostelematon amerikkalainen ja seuraa don Balascoa valaistun eteisen kautta huvilan toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä viekoittelevat uhkeat hopeakalut, tamminen veistoksilla koristettu bufetti ja aterian jäännökset, joka paremmin olisi sopinut ruhtinaalle kuin sikaritehtailijalle, mr Masticin kummastuneena virkkamaan: "Tulimaista!"

"Te pidätte asunnostani", huomauttaa Estrabon. "Niin, ei se ole niin huono nuorellemiehelle Key Westissä. Sallikaa minun kestittää teitä espanjalaisella vierasvaraisuudella. Tässä viinissä —" hän kaataa täyteen lasin — "on minulla kunnia juoda teidän ja korkean presidenttinne malja."

"Maljanne!" vastaa Mastic ja tyhjentää sisäänsä jotakin, jota hän ei voi kuvata, mutta joka tuntuu hänestä lienteämmälle kuin hienoin Bourgogne ja suloisempimakuiselle kuin sokeripalmun mehu.

"Mitäs punssia tämä on?" puhkeaa hän sanomaan tyytyväisesti maiskuttaen ja syvään hengähtäen.

"Punssia? Por Dios! Se on Madeiraa vuoden 1850 sadosta — lasiko lisää?"

"Minä en kiellä", vastaa salapoliisi. "Otan vierasvaraisuutenne vastaan yhtä mieluisasi! kuin sitä tarjotaankin."

"Silloin toivon, että sikarini maistuvat teille", virkahtaa don Balasco ja tarjoaa tullimiehelle havannan, joka saapi tämän, pari kertaa koetellen vetäistyään, selittämään: "Hitto vieköön! Nämät ovat paremmat kuin ne sikarilajit, joita milloinkaan olen ottanut takavarikkoon, ja kumminkin olen minä niitä ottanut jotakuinkin useita Floridan salakuljettajilta."

"Ne ovat Regalias Imperiales, erityisesti Kuuban kenraalikuvernööriä, Venäjän tsaaria ja minua itseäni vasten valmistettuja", huomauttaa espanjalainen, "Teidän pitää koettaa tänä iltana nauttia niistä, sillä kenties ette saa koskaan enään tilaisuutta siihen, jollette vaan taas tule minun luokseni vieraisille."

"Silloin otan sanastanne kiinni", nauraa Mastic. "Te kait annatte anteeksi, mutta se on tapani" — ja hän täyttää taskunsa laatikosta.

"Diantre", hymyilee Estrabon, vaikka hän näyttää hiukan kummastuneelta. "Toivon, että osoitatte samaa intoa, kun on otettava kiinni roistot, joiden jäljille tahdon teidät päästää."

"Keitä ne ovat?"

"Sen sanon teille pian, mutta ensin…" Espanjalainen menee kiiruusti ikkunaovien luo, avaa ne ja heittää varovaisen silmäyksen verannalle, sulkee ne ja laskee ikkunaverhot, menee sitten ovelle, jonka hän sulkee ja panee salpaan, ja kuiskaa tullessaan tullivirkamiehen luo, joka välinpitämättömästi on tarkannut häntä: "Sekä teidän että minun henkeni voisivat joutua vaaraan, jos joku kuuntelisi meitä. Nuo roistot eivät epäilisi uhrata ketä hyvänsä kirotulle asialleen." Espanjalainen puree valkoiset, vahvat hampaansa yhteen viime sanoja lausuessaan.

"Mikä on lurjuksien nimi?" kysyy salapoliisi kesken imasuja sikaristaan, jonka tuoksu tuntuu hänestä jostain Floridasaaresta lähtevältä tuulahdukselta ananaasien ollessa kypsymäisillään.

"Lurjukset, joita tarkoitan, ovat Kuuban puoluelaiset tässä kaupungissa ja Floridassa."

"Sepä oli jotensakin kummallinen selitys kuubalaiselta isänmaanystävältä kuin te!" sanoo Mastic nauraen.

"Kuubalainen isänmaanystävä — pah!" puhkeaa Estrabon sanomaan ja jatkaa ivallisesti: "Minä puijaan heitä — saadakseni tietooni heidän salaisuutensa!" Silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen jatkaa hän tyynemmin: "Mutta minun ja teidän välillänne, señor tullivirkamies, ei voi olla mitään salaisuuksia — minulla on päällikkönne sana, että olette vaitelias ja luotettava. Mielelläni saatan teille puhua että vihaan Kuuban kapinoitsijoita ja olen yksi Espanjan hallituksen asiamiehiä."

"Ah, sitten luulen ymmärtäväni teitä", vastaa salapoliisi hitaasti. "Teillä on vihiä matkueesta, joka varustetaan viemään aseita ja ampumavaroja saaren kapinallisille. Arvaan tahtovanne, että usuttaisin tullialuksen tai amerikkalaisen sotalaivan heidän niskaansa — jotain samantapaista, jota koetin tehdä, kun oli kysymyksessä Kolme ystävää."

"Diablo! Kolme ystävää, niin. Jospa voisimme saada kiinni sen aluksen! Emme täällä, jossa siitä vaan syntyisi oikeudenkäynti, farssi, ilveily, mutta Kuubassa — missä me voisimme hakata maahan järkiään sen kaikkine päivineen!" huutaa espanjalainen verenhimoinen loiste silmissä.

"Sitä en epäile", vastaa Mastic jurosti. "Mutta nuo verilöylyt maksavat teille enemmän kuin tappionne. Ne ryöstävät teiltä Amerikan kansan myötätuntoisuuden."

"Caramba! Mitä välitämme Amerikan kansan myötätunnosta niinkauan kun Amerikan valtio aluksineen auttaa meitä?"

"Niin, luulen että olette meidän puolellamme!" vastaa tullimies synkästi. Ja jatkaa tuhahtaen, välttääkseen keskustelun: "Parempi käydä kauppaa ja lopettaa politikointi. Olen täällä valtion tehtävissä suorittamassa velvollisuutta. Milloin luulette, että teillä on sopiva syy loukata Yhdysvaltojen puolueetttomuutta näiltä osin?"

"Se ei ole heti tarpeen täällä", vastaa Don, "mutta yksi saari noin 30 mailia länteen täältä — Smaragdisaari."

"Smaragdisaari!" huudahtaa tullivirkailija. "Taivas! sehän on George Vanstonen koti. Hänen tyttärensä ja poikansa ovat siellä."

"Pyh! Tämä on ovela mies. Hän tuo viattoman perheessä mukanaan — loistava paikka, ananasplantaasi, kookospalmulehto, pitää ovensa auki, viihdyttää ystäviään. Mutta hän juonii lähettämällä vahingontekijöitä Kuubaan; hän on Espanjan vihollinen."

"Millaista kauppaa luulet Vanstonen käyvän? Hän on amerikkalainen kauppias."

"Millaista kauppaa Yankee kauppias tekee? Rahaa!"

"Mutta Vanstone on miljoonamies. Katsokaa vaan hänen pleasurejahtiaan."

"Oo, sepä se kepposen tekeekin!" huudahtaa espanjalainen. "Caramba! Luuletteko, etten tiedä, että hän on miljoonamies? Estääkö se tavallisesti koskaan yankeekauppiasta tahtomasta useampia miljoonia? Hän on yankeekauppias, — tiedättekö, mitä se on? Se on mies, joka tekee rahasta mitä tahansa. Por Dios! Minä tunnen heidät, minä. Eivätkö muutamat heistä orjainvapautussodan aikana varustaneet salaa piirityslinjan murtajalaivoja — ansaitakseen rahoja? Eivätkö suuret joukot heitä puijaa nyt tullikamarianne tavarain arvostelussa väärillä tavaraluetteloilla — ansaitakseen rahoja?"

Tätä syytöstä voi Mastic tuskin valheeksi väittää. Tullisalapoliisina tuntee hän yankeekauppiasten synnit liian hyvin. Sen vuoksi sanoo hän lyhyesti: "Mitä syitä teillä on uskoaksenne, että mr Vanstone aattelee lähettää sissimatkueen Kuubaan?"

"Niin, ensiksikin piilottaa hän huvilassaan kuubalaista upseeria, kuuluvaa Maceon esikuntaan, mikäli olen kuullut mainittavan. Toiseksi on suuri varasto aseita, ampumatavaroja ja dynamiittia kätkettynä joko Smaragdisaarella tai jollakin aivan läheisellä saarella. Kun aika on käsissä, saatetaan joukkue isänmaanystäviä Key Westistä, kuubalainen upseeri, piilotetut aseet ja höyry huvijahti yhteyteen, ja kymmenen tunnin kuluessa voivat nämä aseet olla Espanjan vihollisten käsissä veljieni ampumista ja maani autioittamista varten. Santa Maria! Aatelkaapas sitä, americano! Aatelkaapa mitä on nähdä näitten petturien polkevan maahan suurinta valtakuntaa, minkä maailma on nähnyt, maailman ylväintä kansakuntaa."

Espanjalaisen silmät salamoivat, ja vahva kiihtymys ilmestyy sekä hänen äänenpainossaan että eleissään.

"Hyvä! Mitä tahdotte minun tekevän tässä asiassa?" kysyy salapoliisi karskisti ja ja puree poikki nenän vielä yhdestä Estrabonin verrattomia havannoita.

"Minä tahdon, että hankitte itsellenne veneen ja otatte selvän, missä piilotettu asevarasto on, niin että sen voi ottaa takavarikkoon. Tahdon myöskin, että urkitte, kuka kuubalainen upseeri, joka nykyään oleskelee mr Vanstonen ja hänen perheensä luona, on, ja joko hän on loukannut amerikkalaista puolueettomuutta, niin että vangitsemiskäsky voidaan häntä vastaan antaa. Se asia täytyy teidän itse huolehtia. Tässä on rahoja menojenne korvaamiseksi."

"Yhdysvaltojen hallitus on kassanhoitajani", selittää salapoliisi lyhyesti ja työntää pois tarjotun kullan.

"Niin, luonnollisesti! Teillä on oikein. Tehän olette suuren presidentin palkassa. Antakaa minulle raportti niin pian kuin mahdollista. Luuletteko voivanne toimittaa, mitä haluan?"

"Aivan varmaan. Minä olen tutustunut Floridasaariin ja tiedän, kuinka niiden seassa on kulkeminen", vastaa Mastic.

"Voinko luottaa teihin? On niin monta maamiehistänne, jotka ovat myötätuntoisia noita koiria kohtaan, jotka tahtovat nöyryyttää Espanjaa. Joukko americanos vihaa maatani?" Viime sanat virkkaa hän jotensakin alakuloisesti.

"Voitte luottaa minuun", vastaa tullivirkamies varmasti. "Mikä myötätuntoisuuteni onkaan, niin olen Yhdysvaltojen hallituksen palveluksessa ja olen tekevä velvollisuuteni ruumiini viime veripisaraan ja kurkkuni viime hengenvetoon asti."

"Niin, niin, luonnollisesti voin luottaa amerikkalaiseen", sanoo don Estrabon. "Te kylmäveriset amerikkalaiset ette koskaan anna tunteittenne voittaa velvollisuuttanne."

"Emme usein", vastaa salapoliisi nauraen, "mutta kun sen teemme, olemme anthraciitin kaltaisia, vaikeita sytyttää, mutta vaikeampia sammuttaa."

"Enkö saa vielä jotain teille tarjota, señor Mastic", kysyy hänen isäntänsä.

"Hm, minulla on edessäni kolmen päivän risteily Floridan saaristossa", huomauttaa salapoliisi miettiväisesti, "ja jos saisin olla rohkea, niin laatikollinen noita erinomaisia sikareja kyllä pitäisi moskitokärpäset kaukana."

"Ahaa — hyvin mielelläni luonnollisesti. Eivätkö ne ole herttaisia."

Samalla tuppaa Balasco salapoliisille satasen tosioivia sikarejaan, vie hänet uloskäytävälle ja kuiskaa varovasti:

"Niin muodoin luotan, että pian saan teistä kuulla. Nykyään on muuan tullikutteri satamassa. Raleigh tulee tänne kolmen päivän kuluttua — se on nyt merellä ja ajaa noita kirottuja 'Kolme ystävää', joita se ei koskaan saa kiinni."

"En luule, että se koskaan saa, niin kauvan kun Nap Broward on 'Kolmen ystävän' kapteenina", nauraa Mastic.

"Oo, jospa meillä olisi tuo Broward Havannassa… silloin olisi asia pian selvitetty… eh, mi amigo?"

Viime sanat olivat espanjalaiselle vaarallista puhetta; Mastic puristaa kovasti vankkaa nyrkkiään, ja vaikka don Balascolla ei ole aavistustakaan siitä, on sangen lähellä, että hänen mustat salamoivat silmänsä saisivat nähdä seitsemän aurinkoa yhdellä kertaa ja hänen kauniit etelämaiset kasvonsa saisivat tuntea sanotun nyrkin kosketusta.

Amerikkalainen hillitsee kumminkin itseään ja sanoo lyhyesti: "Kolmen eli neljän päivän päästä saatte minusta kuulla", jonka jälkeen hän pyörähtää kantapäillään, ja menee simpukoilla sirotettua käytävää kadulle, mutisee itsekseen: "Ei, se ei olisi käynyt laatuun. Minut olisi ajettu virasta pois, jos olisin señoria naamaan lyönyt. Ja nyt on minun luonnollisesti pakko tehdä velvollisuuteni ja ajaa vielä naula Kuuban ruumisarkkuun. Kirottuja hankkeita! Minä mieluummin varustaisin sissimatkueen noita saatanaraukkoja auttaman, kuin ryöstäisin heiltä aseet, joilla he tahtovat puolustautua tulemasta maahan hakatuiksi." Sitten hymyilee hän tyytyväisesti itsekseen. "Enpä voinut olla ottamatta señorin sikareja. Sitä ei kukaan tupakoitsija olisi voinut — niin jumalaisia ne ovat… mutta hänen rahojaan! — Tulimaista, jos niihin olisin tarttunut, olisi minusta tuntunut, ikäänkuin olisin myönyt vapauden jumalattaren puhtaasta rahasta."

Kolmas luku.

Tyttö purjeveneessä.

"Annas kun ajattelen, miten täyttäisin velvollisuuteni Amerikan hallitusta kohtaan", tuumiskelee salapoliisi.

Seuraavana hetkenä jättää hän Key Westin pääkadun ja ramuttuaan kaupungin kuubalaisen kortteerin tomuiset solakadut läpi, saapuu hän Etelä-rantakadun läheisyyteen. Täällä koputtaa hän ovelle eräässä talossa, jolla ympäröivistä palmuista, papajista ja kookospähkinäpuista huolimatta on jotenkin merimiesmäinen ulkomuoto. Oven ulkopuolella riippuu kalaverkkoja ja joukko seipäitä ja koukkuja, joita pesusienen pyytäjät käyttävät.

Kello on tuskin yhdeksän illalla ja oven avaa heti vanha neekeritär, joka selvästi on talon valtijatar.

Hänelle sanoo Mastic: "Muistatteko minua, täti Dinah?"

"Kyllä, te olette massa Mass-Tick"

"Aivan oikein, täti. Onko Alligaattori-Pete kuultavissa?"

"Oijoi, massa Mass-Tick, teillä on onni. Jos olisitte ehtoopuolella tulleet ja kysyneet, missä massa Alligaattori-Pete on, niin olisin vastannut: Vaikka löisitte kuoliaaksi, en sitä tiedä. Mutta nyt sanon, että hän on tullut Kurppasaaresta skuunertillaan tänään ruokaa ostamaan."

Sitten korottaa hän äänensä ja huutaa: "Massa Alligaattori-Pete, massa Massa-Tick Valtojen hallituksesta kysyy teitä!"

Vastaus kuuluu: "Sanokaa hallitukselle, että tulee sisään, täti. Minä en ole ollut salakuljetuksella ja hauskaa on pudistaa Tom Masticin kättä."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi vastatusten laihaa, ahavoittunutta, epämääräisen ikäistä miestä, jonka nimi kauvan sitten maailmassa on ollut Petter Smith, mutta nyt yleiseen tunnetaan Alligaattori-Peten nimellä.

Nykyhetkellä on ainoastaan yksi sivunimi, joka on häneen sopiva, ja se on "kuivunut." Ainoata, mikä hänessä on kuivumatonta, ovat hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat, salamoivat ja teräksenharmaat, mutta muuten ei Floridan polttava aurinko tunnusta muuta jättäneen jäljelle kuin lihaksia, jänteitä ja luita. Hänen ryhtinsä on suora ja hänen käyntinsä keveä ja joustava, vaikka hiukan heiluva, sillä Alligaattori-Pete on samalla kertaa laajalti kuuluisa metsästäjä ja puoleksi merimies. Johtaen sukuperänsä eräästä Etelä-Floridan kuuluisimpia ampujaperheitä, on Alligaattori-Pete nuoruusajoiltaan asti antautunut hävittämään matelijoita, joista hän on saanut nimensä.

Niinkuin useat laatuisensa, on Pete kulkulainen, mutta viime vuosina on hän viettänyt aikansa pyytämällä pesusieniä Floridasaaristossa, tuon tuostakin tehden väliin satunnaisia tupakan salakuljetusretkiä. Häntä pidetään nyt yhtenä Floridan saarimeren taitavimpia luotsia, ja on hän sellaisena ollut hyödyksi mr Masticille, jota hän joskus on auttanutkin takaa-ajoretkillä salakuljettajia vastaan. Useammilla risteilyillä on siten yhteisen vaaran ja molemminpuolisen avun side vetänyt molempia miehiä toisiinsa kiintymään, ja molemmat ovat oppineet tuntemaan toisensa miehiksi, joihin voi ankaralla säällä ja myrskyisellä merellä luottaa.

"Hauskaa tavata sinua, Pete", sanoo salapoliisi.

"Samaa sanon", vastaa toinen. "Onko kysymyksessä asioita vai huvi?"

"Asioita", vastaa tullimies lyhyesti. "Minä haluaisin tietää — mutta se jää välillemme — voitko viedä minut muutamalle Smaragdisaaren läheisyydessä olevalle saarelle skuunertillasi ja risteillä sen ympäristössä kanssani kolme neljä päivää pyytämässä etkä nähdä mitään muuta kuin pyyntiä."

"Kyllä vaan, aattelen, sen saattaa tehdä." Sitten katsoo hän viekkaasti jatkaessaan: "Olipa onni, että sanoit asian hetimiten, Mastic, sillä vastainen puoli puhui kanssani jotain ensi viikosta, ja silloin, näetkös, olisin saattanut olla sinua ja hallitusta vastaan."

"Kuka puhui kanssasi?" kysyy salapoliisi äkkiä.

"Hm, sepä olisi kielimistä", hymyilee Pete, "ja minä tällä kertaa tulen ottamaan enemmän palkkaa, Mastic, vaikkeihän se sinua haittaa, koskapa se on eno Sam [Uncle Sam on Yhdysvaltojen hallituksen pilkkanimi], joka kukkaroa karistaa. Sissialuksia ja tullijahteja liikuskelee saarien seassa siinä määrin, näetkös, että luotsien ja oppaitten taksa on paisunut kuni alligaattori, joka makaa ja liejussa lekottelee."

"Ehdot saat itse määrätä", selittää tullimies sillä ujostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jolla ihmiset aina valtion rahoja maksavat pois.

"Hyvä, päätetty! Ja kun nyt olen puolellasi, niin puistakaamme käpälää!"

Tarttuessaan luotsin luiseviin, kuivuneisiin sormiin tietää Mastic, että, niin kauvan kun Alligaattori-Pete ottaa palkkaa valtiolta, on hän ehdottomasti sen puolella ja ehdottomasti jokaista vastaan, joka rikkoo sen lakeja, vaikka häntä ei haittaisi ottaa osaa salakuljetus- ja muihin Yhdysvaltojen puolueettomuutta loukkaaviin retkiin, hetki sen jälkeen kun hän on jättänyt sen palveluksen.

"Lähtekäämme heti liikkeelle", sanoo tullivirkamies innokkaasti. "Meidän täytyy joutua matkalle jo tänä iltana."

"Hyvä, — laivassa olet oleva kahdessakymmenessä minuutissa", vastaa alligaattorintappaja. Sanottuaan täti Dinah'ille, että hän katsoisi pesusienten kuivumista takakartanolla, jatkaa hän: "Mene kaupunkiin ja ota kamsusi, niin minä lähden veneelle ja panen sen selväksi purjehtimaan. Olipa onni, että juuri olen varustaunut uudella varastolla säilykkeitä ja juomatavaroita, jotka nyt luonnollisesti tulevat hallituksen laskuun."

"Luonnollisesti!" vastaa Mastic ja lähtee kiirein askelin kaupunkiin hotelliinsa, missä hän ilmoittaa emännälle, että hän on onnistunut ostamaan joukon huokeita pesusieniä eräällä Dry Tortugasiin päin olevalla saarella ja aikoo mennä sinne samana iltana.

Muutamia minuuttia myöhemmin on hän taas Etelä-rantakadulla, ja Alligaattori-Pete soutaa hänet pienessä ruuhessa skuunerttiinsa Sisiliskoon. Se on pieni noin neljänkymmenen jalan pituinen centerboarddivene, ja vartioi sitä poika, joka "lurjusnulikan" nimellä palvelee perämiehenä, väestönä, passaajana ja joskus kokkina aluksessa.

"Halloo, oletkos se sinä, lurjusnulikka!" huutaa Mastic hilpeästi.

"Halloo itse, tullikamari!" vastaa poika samaan tapaan. "Mitäs hirmumaisuuksia hallituksella on nyt hankkeissa?"

"Älä riipu vanteissa? lurjusnulikka, sido kiinni vene perään ja auta sitten suurpurjetta nostamaan", kirkuu Pete. Sen tehtyä nostavat he keulapurjeenkin. "Ja kaikki miehet nyt vintturille avittamaan, jotta saamme ankkurin ylös."

Sitten vetävät lurjusnulikka ja Mastic viistopurjeen ylös Peten tarttuessa peräsimeen, ja pikku alus kiitää ensin eteläänpäin Key Westistä, siksi kun se on päässyt riutoista selväksi ja ohjaa sitten itäänpäin.

"Nyt voit ryömiä kojuun, jos tahdot, Mastic. Ei ole tarpeen, että pysyt kannella. Lurjusnulikka ja minä voimme kyllä hoitaa aluksen. Jos minun tarvitsee hilata purjenuoria, niin herätän sinut. Ei, en tahdo, että ryhdyt perää pitämään tänä iltana, sillä tässä pimeässä karahuttaisit meidät vedenalaiselle karille. Voinhan nukkua huomenna sill'aikaa kun lurjusnulikka hoitaa venettä ja sinä pyyntiäsi. Mitäs kaloja sinä nyt pyydät — salakuljettajiako vai kuubalaisia?"

"Se olisi kielimistä", nauraa salapoliisi ja katselee ympäriinsä löytääkseen hyvän makuupaikan.

Yö on ihana ja kannella on paljon parempi kuin tukalassa pikku kapyysissä.

Masticilla ei mene paljoa aikaa kääriytyessään pariin vilttiin ja asettuessaan mukavasti makaamaan suojan puolelle kantta, ja pian nukkuu hän vanhurskaan unta, josta hänet ainoastaan laivuri pari kertaa herättää, kun venheen on tehtävä käänne. Seurauksena on, että kun tullimies aamulla herää ja katselee ympäriinsä, luulee hän olevansa satumaassa. Skuunertti on ankkuroituna pienen saaren luona, joka trooppisesta kasvullisuudesta viheriöiden uipi sinervällä vedellä.

Kauvempana idässäpäin ovat Suuri ja Pieni Petäjäsaari, joissa molemmissa, vaikkakin sekaisin päiväntasaajaseutujen kasvien kanssa, kasvaa puita, joista ne ovat nimensä saaneet.

Lumoavia saaria on hajallaan näiden ympärillä, ja näistä merenkosteikoista tulevat tuulahdukset lemuavat hedelmä- ja kukkastuoksuista.

Etelässäpäin on toinen viheriöivä saari, läpimitaltaan ehkei puoltatoista peninkulmaa suurempi, trooppisia hedelmäpuita kasvava. Viheriäisten kasvien peitossa sijaitsee suuri valkoinen huvila, yhtä kokolias kuin mikään herraskartano Berkshirekukkulain keskellä. Sen ympärillä kukkii rikkaita puutarhoja ja siitä johtaa kaunis polku alas pienelle sievoselle rantasillalle, joka pistää ulos kirkkaalle vedelle. Sen ääressä on pieniä pursia ja ruuhia: kauvempaa näkyy tasapohjainen purjevene, ja noin sadan kyynärän päässä rannasta on ankkurissa valkoinen höyryjahti, jonka mr Mastic heti tuntee Lentokalaksi.

Lurjusnulikka kolistelee vadeilla ja lautasilla laittaessaan pöytää kuntoon kannella, ja Pete tulee juuri ulos kajuutasta, josta tuleva kahvin tuoksu ja paistetun kalan, omenamunkkien, munan ja kinkun haju julistavat, että aamiainen lähestyy.

Nouseva aurinko värittää veden lämpimiin, loistaviin väreihin, ja etelätuulonen sitä kevyesti väräyttelee. Kokonaisuudessaan on se niin kaunis ja hymyilevä taulu, kuin mr Mastic on milloinkaan nähnyt.

Näköala näyttää myöskin Alligaattori-Peten mieltä kiinnittävän, sillä hän varjostaa useammat kerrat silmänsä kädellään ja katsoo pienelle, alavalle, pari peninkulmaa itään olevalle saarelle päin. Siinä näkyy muutamia tuuheita ja mataloita petäjiä, Floridan saarilla tavallisten mangrove- ja sykomoritiheikköjen ympäröiminä.

"Mitä katselet niin tutkivasti?" kysyy Mastic.

"Minä koetin nähdä, mikä sai aikaan valon tuolla. Tahdon tulla kadotetuksi, jos sen käsitän. Tuolla saarella ei ole mitään asukkaita, ja kumminkin voin vannoa nähneeni siellä valon heittäessämme ankkurin tänä aamuna."

"Valo siellä eikä asukkaita?" puhkeaa Mastic sanomaan. "Jospa lähtisimme ja pyytäisimme sillä taholla tänään."

"Tosiaan. Korallisaari on yhtä hyvä paikka, kuin mikään, jonka voisit keksiä", vastaa Alligaattori-Pete. "On sangen merkillistä, ettei kukaan ole asettunut sinne asumaan. Se on paras maallenousupaikka näillä saarilla. Pitkin sen reunaa on väylä, ja viidensadan tonnin laiva voisi yhtä mukavasti kiinnittyä sen korallikallioiden kuin höyrylaivalaiturinkin ääreen. Mutta tällä hetkellä kiinnittää mieltäni aamiainen enemmän kuin alukset ja rannassakäynnit. Laita tänne syötävä, lurjusnulikka!"

He istuutuvat kannelle ja pakinoivat aterian kestäessä siitä, mitä ympärillään näkevät, ja Mastic koettaa saada joitakin tietoja Vanstonen perheestä.

"Minulla ei ole paljoa selvillä ukosta", sanoo Pete. "Kaikki mitä tiedän, on, että hänellä on yhtä paljon rahoja kuin Havanna-arpajaisissa — niin, piru tiesi, jollei ole enemmänkin! Hän on liian rikas juodakseen tavallista vettä, vaan tänne tuodaan sellaista rautalangoilla sidotuissa pulloissa, jottei mitään siitä hukkaan pirahtaisi, niin kirotun kallisarvoista se on."

"Äsh, sehän ei ole mitään", keskeyttää lurjusnulikka innokkaana kertomaan, mitä hän tietää. "Niillä on joukottain jäätä tuolla ja jäähdytyskellari lihaa varten. Eräänä yönä muuan neekeri hiipi sinne kellariin varastamaan, ja kuinka hän nyt menettelikään, niin jäi hän sinne lukon taa, ja seuraavana aamuna löydettiin sieltä paleltunut neekeri. Saatatte lyödä vetoa, että he varovat ukko Vanstonen biffimakasiinia toisella kertaa. Muuten kaikkine rahoineen on hän hirveän raihnainen. Minä voin kertoa teille, että tohtori on ollut siellä viime viikolla."

"Tohtori?" kertaa Mastic, jossa tämä tiedonanto herättää jonkun verran kummastusta.

"Niinpä niin", vakuuttaa poika. "Minä tiedän, että se oli tohtori, sillä Joe Vance, joka vei hänet sinne hinausaluksella, kertoi minulle, että hän sai kymmenen dollaria jokaiselta kymmeneltä minuutilta, mitkä hän saattoi ajasta lyhentää. Ja se kait todistanee, että ukkoparka on hirveän huonossa reilassa, koskapa hän oli niin kiireellinen saamaan lääkärin apua. Hän ei huoline, mitä hän itselleen kustantaa."

"No niin, Vanstonella ei missään tapauksessa voi olla parempia sikareja kuin nämät", sanoo Mastic nauraen ja ottaa esiin muutamia sikareja niistä, mitkä Balasco on hänelle antanut.

"Tuhat tulimaista!" sanoo Alligaattori-Pete puhaltaessaan laiskeliaasti savua. "Nämätpäs ovat oikein tavattoman oivallisia! Mistä maailmasta sinä nämät olet kopannut?"

Mutta Masticin vastauksen keskeyttää ulvonta, minkä päästää keulaan pesuastioita viemään mennyt lurjusnulikka.

"Herra siunatkoon!" kirkuu poika, "Tulee vene, joka suuntaa kulkunsa suoraan meitä kohti, ja siinä on tyttö, joka ohjaa, ja hän on korein, minkä milloinkaan olen nähnyt. Hän on taklattu juuri kun menisi kemuihin taivaanvaltakunnassa."

Pete ja Mastic menevät keulaan, ja noudattaen lurjusnulikan etusormen suuntaa, havaitsevat he näyn, joka saa alligaattorintappajan killistämään silmiään ja antaa salapoliisille tuumailemista.

Kevyt, tasapohjainen purjevene, eritoten sopiva purjehtimiseen Floridalahden matalissa kulkuvesissä, tulee suoraan heitä kohden, niin nopeaan kuin lempeä tuulonen vaan voi kuljettaa sitä. Keulassa istun valkohiuksinen neekeri ja perässä niin ihana kappale naissukupuolta, kuin koskaan on miehen sydämen hurmannut.

"Oletko koskaan semmoista rikiä nähnyt ennen?" kysyy luotsi. "Hän on hiukkasen sievempi, kuin nuo akankuvat whiskey-pullojen päällä, vai?"

Mutta Mastic ei vastaa. Vene on aivan lähellä heitä, ja tyrmistys valtaa salapoliisin, sillä nuori nainen, joka niin soreasti ohjaa purjevenettä, on sama kaunotar, minkä valokuvilla Balascon hienotunteisuus oli estänyt häntä koristamasta sikarilaatikkoja. Mutta tämä olento lihaa ja verta on maalattuun kuvaansa verrattuna kuin aurinko tähtiin.

Kevyesti liehuilevassa lumivalkoisessa puvussa, jota ainoastaan kolmessa kohdin hieno ruusunpunanen värivivahdus keskeyttää — pehmoinen silkkivyöhyt solakan vyötäisen ympärillä, joitakuita ruusunsolmikoita valkeassa olkihatussa ja hänen nuoruutta ja terveyttä kukoistavat poskensa — on hän merenneidon, ei, veden Afroditen näköinen.

Vaikka Mastic ei ensi kohtauksella voikaan arvostaa hänen ihanuuttaan, sillä nuorella tytöllä on viehättäviä sekä ulkonaisia että sisällisiä suloja, joita hän ei vielä tunne, tekee sen kauneus joka silmänräpäykseltä suuremman vaikutuksen häneen ja samaten Alligaattori-Peteen ja lurjusnulikkaan, joka suu auki tuijottaa siihen.

"Varokaa!" huutaa Pete ritarillisesti, sillä nuori nainen on nyt kuulomatkalla; "muutoin syöstätte meidät upoksiin, miss!"

"Ei ole mitään vaaraa, kapteeni", huutaa takaisin raikas ja sointuisa tytönääni; "siksi paljon merimiestä on minussa. Heittäkää köysi Goliah'ille niin olen silmänräpäyksessä pitkänlaitanne vieressä."

"Ken hitto on Goliah?" kysyy Pete, jota tytön kauneus liiaksi viehättää kuunnellakseen hänen sanojaan.

"Minä olen Goliah, massa!" sanoo neekeri veneen keulassa.

Samalla aikaa kuuluu naisellisen rukoilevasti. "Oo, olkaa hyvä ja heittäkää köysi, pian!" Pettyneellä äänenpainolla jatkaa hän: "Ettepä pitäneet vaaria. Nyt meidän täytyy tehdä luovi."

Sen tekeekin hän, ohjaten venettä kalastajatytön taidolla, ja veneen kääntyessä tuuleen huutaa hän uudestaan: "Tahdotteko olla kiltti ja heittää alas köyden?"

Tällä kertaa tottelevat he häntä, ja hänen veneensä liukuu Sisiliskon sivulle.

"Suokaa anteeksi, miss" sanoo Alligaattori-Pete ottaessaan lakin päästään ja tehdessään suuremmoisen kumarruksen. "Mutta minä ja lurjusnulikka olimme niin kiintyneet katselemaan teitä, ettemme tulleet mitään muuta tehneeksi teidän ensi kerran purjehtiessanne ohi."

Nuori nainen ei kumminkaan tunnu luovan sievistelyyn huomiota; hän sanoo vaan: "Minä olen miss Vanstone. Tehän olette Alligaattori-Pete, vai kuinka?"

"Olen, miss; ja tämä tässä on mr Mastic, ja täällä on kokkini, kajuuttavahtini, ensimäinen perämieheni ja miehistöni, lurjusnulikka", nauraa luotsi ja lisää: "Ettekö tahdo nousta alukseen, miss?"

"En, kiitoksia paljon", vastaa tyttö, Masticin tehdessä parhaan kumarruksensa ja lurjusnulikan, jolla ei mitään lakkia otettavana, tukkaansa vetäessä ja nauraa hikertäessä. Sen jälkeen jatkaa hän, kumma hermostuneen epäilyksen väre äänessä, mikä herättää salapoliisin kummastelua: "Minä… minä olen tullut ostamaan kaloja aamiaiseksi. Tehän olette… olette kalastaja, luullakseni."

"Hitto eikä kalastaja", puhkeaa sanomaan lurjusnulikka, joka selvästi haluaa ottaa keskusteluun osaa.

"Kuules, poikani", keskeyttää hänen kapteeninsa lauhkealla mutta ilmeisellä äänellä. "Laittaudu keulaan ja pidä suusi kiinni."

"Emme ole kalastajia", lisää Mastic, "mutta jos tarvitsette kaloja aamiaiseksi, niin voi tuo neekerinne, jos hän johonkin kelpaa, kahdessakymmenessä minuutissa hankkia teille koko kannannaisen tuolta niemen luota."

"Odottakaa, me teemme sen teille", sanoo Alligaattori-Pete, palveliaana kaunottarelle.

Mutta juuri samassa kirkasee lurjusnulikka, joka myöskin tahtoo tekeytyä tärkeäksi: "Ohoi, tullikamari, liinaa vene eteenpäin!"

"Tullikamari" sanan vaikutus tyttöön on silmänräpäyksellinen. Ruusut poistuvat poskilta, hän kalpenee äkkiä ja kumman tuskainen ilme tulee hänen kauniisiin silmiinsä hänen änkyttäessään: "Tekö… te olette tullivirkamies?"

"Niin, miss", vastaa Mastic, kiroillen itsekseen poikaa, joka on ilmaissut hänen ammattinsa henkilölle siitä perheestä, jota vakoilemaan hän oli tullut. "Yhdysvaltain tullivirkamies salakuljettajia etsimässä."

"Ahaa! Siinä tapauksessa en tahdo ottaa teitä pois velvollisuudestanne… enkä salakuljettajista", sanoo nuori nainen. "Goliah, päästä köysi!" huutaa hän sitten, ja vene liukuu värehtivän vedenpinnan yli, vieden pois kauniin näyn.

Masticin salapoliisivaisto sanoo hänelle, että kaunis tyttö jostakin tuntemattomasta syystä pelkää Yhdysvaltojen tullikamaria, ja hän tuumii: "miksikä?"

Mutta hänen mietiskelyjään keskeyttää huuto ja ulina, joita päästää onneton lurjusnulikka tanssiessaan sottista pampun viuhkuvien lyöntien käsissä.

"Minä opetan sinut aukasemaan kirotun leukasi, kun olen sanonut sinulle pitää se kiinni, penikka! Joka kerta kun jotain suustasi päästit, peljästytit tuota enkelimäistä olentoa. Ja niin sinä ilmaisit salapoliisin, kirottu nulikka! Enkö sanonut sinulle, että tästä tulisi vakoilemispurjehdus?"

Mutta jos lurjusnulikan ääni on karkoittanut miss Vanstonen, tuopi se hänet takaisinkin. Mastic näkee hänen veneensä nopeaan kääntyvän ympäri, ja ennenkun poika on lopettanut tanssinsa ja musiikkinsa, on se taas skuunertin rinnalla. Tytön silmät salamoivat närkästyksestä, ja hän huutaa: "Miksi lyötte poikaparkaa?"

"Kah, minä annoin lurjusnulikan hieman maistaa pamppua sentähden, ettei hän totellut käskyä. Laivassa pitää olla kuri", mutisee Alligaattori-Pete, joka on hyväsydäminen mies, mutta vaatii, että häntä totellaan. "Minä tein sen vaan pojan omaksi parhaaksi", lisää hän ja näyttää hieman häpeilevältä.

"Ei, se ei ollut hänen parhaaksensa. Elkää niin minulle sanoko, Alligaattori-Pete", sanoo tyttö kiivastuneena. "Se oli siksi, että hän kertoi minulle mr Masticin olevan amerikkalainen tullivirkamies salakuljettajia etsimässä." Sitten änkyttää hän nämät kummalliset sanat: "Se… se todistaa, että asia on niinkuin pelkäsin." Närkästys voittaa taas, ja hän lisää: "Te, herra tullivirkamies, olette täällä etsiäksenne kuubalaisia kapinallisia — tulkaa luokseni tänään kello yksitoista, ja minä näytän teille yhden."

"Te ymmärrätte minua väärin, miss", mutisee salapoliisi.

Mutta tyttö vaan kertaa käskevästi: "Tulkaa, se on velvollisuutenne… Tulkaa!"

Pikku kätösellään ojentaa hän sitten jotain pahantekijälle, joka yhä hieroo sääriään ja tyyskyttää tukehtuneesti, sekä sanoo: "Poika parka, tässä on sulle jotakin, joka saattaa auttaa sinua nauramaan ensi kerran maalle tullessasi."

"Taivaan talikynttilät", kirkuu poika, "nythän olen rutirikas." Ja hän huutaa tytön jälkeen: "Te varmaankin erehdyitte. Tämä ei ole mikään dollarin seteli!"

Mutta vene jatkaa kulkuaan, ja pullistellen kultakutriaan kääntyy tyttö häneenpäin ja hymyilee. Hän jättää lurjusnulikan itkemään iloisen kiitollisuuden kyyneliä ja tuijottamaan kahdenkymmenen dollarin seteliin, joka tuntuu tästä melkein Rotschildin rikkaudelta, ja jonka tämä on eräänä päivänä maksava takaisin suuremman koron kanssa, kuin Schylock koskaan uneksi — eräänä päivänä, jolloin toivo oli jättänyt nämät sinisilmät, ja epätoivo astunut sen sijaan, ja tämä kaunis maa tuntui helvetin henkien asumalta.

"Siitä hinnasta, lurjusnulikka, olisin minäkin antanut itseäni löylyttää. Mutta koska se loukkaa hänen tunteitaan, niin lupaan olla sinua lyömättä tällä purjehdusmatkalla, jos vaan käyttäydyt jotakuinkin mukiinmenevästi", sanoo Pete häpeilevällä, ystävällisellä äänellä. Sitten kääntyy hän Masticin puoleen ja kysyy: "Arvelen, että menet tervehtimään hänen armoaan kello yhdentoista aikaan?"

"Luulenpa sen!" vastaa salapoliisi. "Sekä siksi, että se on velvollisuuteni, että sentähden, että hän on kaunein tytöntynkä, minkä milloinkaan olen nähnyt."

Sitten rupeaa hän ihmettelemään, onko ukko Vanstonella todellakin sissimatkueen varustamispuuhia, ja mitä tällä nuorella, sorealla, viehättävällä tytöllä on tekemistä semmoisten asiain kanssa.

Mutta kun on kysymys nuorista herroista, saattavat joskus soreat ja viehättävät impysetkin sekaantua kummallisiin metkuihin.

Neljäs luku.

Haavoitettu kuubalainen.

Mutta mitkä salapoliisin yksityiset ajatukset tehtävästä vieraissakäynnistä ovatkaan, on hän selvästi päättänyt tehdä hyvän vaikutuksen nuoreen naiseen, joka hänet on sinne kutsunut.

Alhaalla Sisiliskon kapyysissa puistaa Mastic vuosisatain tomun vaatteistaan ja koettaa ajaa parran niistä osista kasvojaan, joita ei komista hänen muhkeat kokopartansa ja viiksensä. Sitten kaivelee hän kapsäkkiään, jonka hän on tuonut mukanaan Tampasta, ja ryhtyy niin laajoihin vaatetuspuuhiin, että lurjusnulikka ylhäällä kannella saa aihetta pilkallisiin huomautuksiin.

"Tulimaista, Pete!" huutaa hän virnistellen katsellessaan alas Masticin valmistuksia. "Tulimaista, uskotteko, että tullikamari ottaa päällensä tärkkipaidan ja punapilkkuisen kaulahuivin. Ja nyt kiitoksia paljon — nyt panee hän uniformulakinkin päähänsä!"

Mr Masticin tullessa ylös kannelle, näkyvät lurjusnulikan ilmoitukset tosiksi, sillä Mastic on antanut itselleen niin sivistyneen ja virkamiesmäisen ulkonäön, kuin olot myöntävät.

"Märssyt ja purjeet!" puhkeaa Alligaattori-Pete sanomaan soutaessaan tullimiestä Smaragdisaarelle. "Voisipa luulla, että menet liehittelemään, Mastic, sen sijaan, että sinulla on mielessä tehdä tytön isälle oiva kepposet." Molemmat ystävykset ovat nimittäin tuumineet asiasta ja puolittain tulleet siihen johtopäätökseen, että Vanstonella on jotakin sissihankkeitten kanssa tekemistä.

"Tahdonpa panna vetoa, että olen sen arvannut", sanoo Mastic. "Ukko aikoo itse aselastineen mennä Kuubaan, ja tyttönen on peloissaan, että Espanjalaiset ottavat hänet kiinni ja nipistävät kaulan poikki häneltä; sentähden tahtoo hän käyttää minua estämään häntä."

"Eipä ihmetyttäisi minua, jos sinulla olisi oikein", vastaa Pete. "Kaikissa tapauksissa on hänellä yhtä kiirut huoli kuin sinullakin. Pilkistäpäs, tuonne on hän tullut sinua kohtaamaan." Ja hän viittaa miss Indra Vanstoneen päin, joka seisoo laiturilla selvästi heitä odotellen ja muodostaen kauniin taulun.

Paikka, missä hän seisoo, on soma aittarakennus, joka menee kylläksi syvälle vedelle, jotta Lentokala, jos niin tarvitaan, voisi tulla sen viereen, ja siten vältettäisiin vaiva mennä jahtiin veneellä. Se johtaa suoraan leveälle, simpukoilla sirotetulle käytävälle, joka kukoistavien puutarhojen läpi viepi suuren valkoisen talon pylväskatokselle. Tämän takana, kookospalmujen, banaanien, papajien, leilipuiden ja sapadillojen keskellä näkyy kaksi sievää pagoodityyliin rakennettua rakennusta, joista toista ja suurinta käytetään biljaardihuoneena ja pallosillaoloratana, ja toinen on talli, joka omituisena vastakohtana huvilan laajuudelle on ylen pieni — mutta hevoset ovatkin vähäksi hyödyksi Floridasaarilla.

Purren liukuessa nuoren tytön ohi, joka yhä on valkeassa, liehuilevassa kesäpuvussa, vaikka hän nyt on lisännyt sitä valkoisella auringonsuojalla, heiluttaa tämä heille tervetuloa ja huutaa: "Kiitos puheenne pitämästä, mr Mastic."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi noussut veneestä, juossut lyhyitä, laiturille viepiä portaita ylös, ja hänet otetaan vastaan tavalla, joka hänen omain sanainsa mukaan "panee hänen päänsä aivan pyörälle." Nuori nainen nimittäin suvaitsee tullimiestä kohtaan käyttää kaikkea sitä viehättävää, tyttömäisen teeskentelemätöntä lumousvoimaa, jota hänellä on niin suuri varasto.

"Teitte hyvin kiltisti tullessanne pyynnöstäni", sanoo hän, ojentaen Masticille hienosti hansikoidun pikku kätösensä.

"Olen palvelukseksenne", vastaa salapoliisi ritarillisesti, samalla kun hän puristaa hienoja sormia niin kelpo lailla, että niiden omistaja melkein hypähtää.

Mutta siitä huolimatta jatkaa neitonen ystävällisesti: "Tulkaa kanssani huvilaan", ja ohjaa vieraansa ihanan luonnon näköalan kautta, joka saa tämän huomauttamaan: "Tämä muistuttaa minusta Tampan Bay-hotellia ja Ponce de Leonia, vaikka ahtaammassa muodossa." Huvilan ympäristöt ovat nimittäin erinomaisen hyvin hoidetut ja sangen troopillisesti kauniit, ja pagodista, missä Rex harjoittelee iskemään erityistä taitoa kysyviä palloja, kuuluva biljaardipallojen kolina antaa etelämaiselle yksinäisyydelle sivumaun nykyaikuista amerikkalaista arkielämää.

Kulkiessaan eteenpäin Masticin sivulla ihmetyttää nuori tyttö tätä sanomalla: "Luulisi, että nämä saaret ovat hiljaisen levon ja rauhan tyyssijoja! Ja niin olisikin, jollei murhaava sota raivoaisi tuskin sata peninkulmaa täältä Golfvirran toisella puolella, mistä jotain sen verisestä kurjuudesta ja epätoivosta ajelehtaa tännekin luoksemme."

Salapoliisi ei vastaa, vaan ainoastaan kummastuneena haristaa silmänsä, sillä tytön käytöksestä ilmenee sisällinen kiihtymys. Mutta kohta sen jälkeen on miss Vanstone selvästi lannistanut mielenliikutuksensa, sillä hän jatkaa: "Isä piti parhaana jättää koko asia minun huostaani", ja lisää viehättävästi vääntäen kasvojaan: "Ihmiset yleensä antavat minun saada tahtoni täytetyksi, näettekös."

"Sitä en ihmettele", selittää salapoliisi hymyillen. "Se joka voisi teiltä jotain kieltää, ei olisi arvollinen olemaan edes indiaani."

"Olen iloinen, että niin arvelette", vastaa nuori nainen. "Menkäämme huvilaan, siellä" — hänen äänensä kevyesti värähtelee — "siellä on minulla jotain teille kertomista. Sitten isä itse tervehtii teitä Kookoslehtoon tervetulleeksi."

"Hyvin hauskaa oli kuulla sitä", keskeyttää Mastic, "sillä olin peloissani, että saisin käyttää käsirautoja."

"Käsirautoja! Käsirautojako haavoitetulle? Se olisi liian julmaa, liian hirveätä!" änkkää tyttö, samalla kun hänen solakka vartalonsa vavahtaa. Mutta niin muuttuu hänen ryhtinsä käskeväksi, hänen silmänsä salamoivat närkästyksestä ja hän sanoo ylpeästi: "Tulkaa sisään, saatte itse nähdä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä seisovat he huvilan leveällä verannalla ja Mastic näkee, että mr Vanstonen asunto on rakennettu aito etelämaiseen tyyliin. Ympäri sen, paitsi takasivulla, on valtava veranta. Sen läpi menee pylväskäytävä, josta sen suuret ilmakkaat huoneet ovat myös yhteydessä keskenään leveän talon toisesta päästä toiseen kulkevan käytävän kautta. Korkeat ikkunaovet päästävät kaikista alakerroksen huoneista vapaasti verannalle. Koko talo on varustettu keveillä korihuonekaluilla; lattia on paneelilla pantu ja pienten mattojen peittämä. Päiväntasaajaseutujen mukavuus sekoittuu lauhkean vyöhykkeen luontevuuteen.

Masticin astuessa sisään tuntuu joka ikkuna olevan auki, ja leudot, mutta kumminkin virkistävät tuulenhenkäykset tuovat mukanaan kypsyvien hedelmien ja kukkien tuoksua.

Mutta nuori nainen ei anna hänelle paljon aikaa katselemiseen, selvästi on hänellä kiire puhelemaan asiasta, joka painaa hänen mieltään. Hän sanoo vakavasti, hetkisen mietittyään: "Ylhäällä huoneessani voin paremmin kertoa teille tarinan ja näyttää teille jotakin, joka saa teidät häpeämään tointanne täällä."

"En ymmärrä oikein teitä, miss", änkyttää Mastic seuratessaan Indraa leveitä tammirappusia ylös. Heidän mentyään kalliissa ruukuissa olevilla kukilla ja palmuilla koristetun eteisen läpi avaa Indra viehättävän kammion oven ja sanoo: "Olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Sitten jatkaa hän hieman kainostellen: "Pyydän antakaa anteeksi viime sanani. Teidän tulonne on tehnyt minut niin hätääntyneeksi. Istukaa älkääkä keskeyttäkö minua, vaan antakaa minun kertoa kaikkityyni. Sitten tehkää velvollisuutenne, muistakaa vaan, että teillä on sydän rinnassa — hyvä sydän. Jumalan kiitos, minä voin nähdä, että teillä on hyvä sydän!"

"No niin, miss, olen täällä teitä kuunnellakseni", vastaa Mastic hieman hämillään ja koko lailla viehättyneenä tästä esipuheesta, jonka neitonen esittää kiihtynein kasvoin ja kiihkein, vaikka miellyttävin elein.

Samalla tullivirkamies vajoo istumaan matalaan, pehmeään nojatuoliin, ja Indra Vanstone alkaa:

"Tultuani saarelle kaksi viikkoa sitten olen huvitellut purjehtimalla ympäriinsä näillä kauniilla kulkuvesillä. Luotsinani on ollut neekeri Goliah, joka on minuun kiintynyt ja tuntee jok'ikisen saaren täältä Biscayneen saakka. Eräänä päivänä viime viikolla olimme olleet Suurella Petäjäsaarella tuolla ostamassa ostroneja tai kaloja — olen unhottanut mitä, mutta se on sama. Kotimatkalla oli meillä ihan vastatuuli, niin että meidän täytyi ulostua kappale Golf-virralle. Sää oli kaunis ja vaikka tuima lounanen puhalsi, ei meri käynyt. Peninkulma tai kaksi Kalliosaaren tuolla puolen olin juuri ryhtymäisilläni luovia tekemään, kun Goliah'in huudahdus, hänen, jolla on silmät kuin kotkalla, sai minutkin vaivaamaan silmiäni. Minusta tuntui kuin näkisin palasen ajopuuta, tukkipuun — jonkun noita mahtavia puita, joita suuret troopilliset joet joskus kuljettavat Golfvirtaan. Minä en olisi pannut siihen mitään enempää merkitystä, mutta Goliah selitti, että se oli tuuliajolla oleva vene.

"Aatelien, että se voisi olla jostakin haaksirikkoon joutuneesta aluksesta, ja että voisin olla joillekin haaksirikon tehneille merimiehille avuksi, ohjasin venheeni sitä kohden, vaikka pitikin mennä viisi kuusi peninkulmaa aukinaiselle merelle. Mutta päivä oli kaunis, ei pilveäkään ollut taivaalla, ja minä olin innokas hätääntyneille tulemaan avuksi.

"Puolen tunnin purjehdus toi minut veneen läheisyyteen. Voin nähdä, että sille oli tapahtunut jokin onnettomuus. Sen kapean maston ja pikku purjeen oli myrskynpuuska osittain repinyt pois. Seuraavana silmänräpäyksenä olin heittänyt silmäyksen partaan yli veneeseen.

"Vaikka Jumala antaisi minun elää sadan vuoden vanhaksi, mr Mastic, en koskaan unhota sitä näkyä. Olin odottanut näkeväni kärsiviä, ehkä kuoliaaksi nälkääntyneitä ihmisiä, mutta en uneksinut verestä. Kolme miestä makasi kuolleina teljoilla veneessä, mutta ei haaksirikon seurauksista kuolleina, vaan kuulilla ja veitsillä tapettuina — niillä oli syvät haavat, joista veri oli tulvehtinut. Muuan, joka myös oli haavoitettu, mutta eli vielä, makasi pitkällään peräpuolessa. Minä en voinut häntä tutkia, mutta Goliah teki sen ja nosti hänet meidän purteemme. Me otimme veneen kuolleineen jälkeemme, ja minä kaasin vettä haavoittuneen kalpeitten huulien väliin ja koetin herättää hänet tajuntaan. Mutta hän vaan mutisi kamaloita sanoja, milloin englanniksi, milloin espanjaksi. Hän oli puettuna pukuun, joka taisi olla kuubalaisen upseerin univormu. Sanat, jotka häneltä kuumehoureessa pääsivät, ilmaisivat, ettei hän ollut espanjalainen; vaikka minä luonnollisesti olisin hoivaillut yhtä niistä aivan samalla tapaa.

"Kahden tunnin kuluttua olimme kotona. Goliah kantoi haavoitetun huvilaamme, ja palvelijamme hautasivat kuolleet kookospalmujen alle tuonne…" tyttö viittaa ulos avonaisesta ikkunasta ja lisää: "Minä olen pystyttänyt heidän yllensä ristin."

"Onneksi oli täällä juuri muuan hinaajalaiva tuomassa hiililastia jahdillemme. Sillä oli höyry vireillä ja kuudessa tunnissa haimme Key Westistä ystävämme, erään newyorkilaisen lääkärin, joka sattumalta vietti muutamia päiviä siellä. Hänen taitava kätensä veti kuulan ulos, ja minä ja sisareni — joka tulostansa saakka on minua tässä auttanut — olemme hoitaneet häntä niin huolellisesti, että vihdoinkin, sen mukaan kuin tänään olen kuullut, on toiveita hänen henkensä pelastumisesta. Luuletteko nyt, että minä aijon teidän antaa vangitsemalla hänet hallituksen käskystä tehdä tyhjäksi nämät toiveet. Sillä sitä varten olette tänne tulleet. Sen ymmärsin käytöksestänne nähdessänne, että sain selville teidän olevan tullivirkamies."

"Erehdytte, miss Vanstone", vastaa salapoliisi tehden poistavan eleen, sillä nuoren tytön ääni on nuhteleva, ja hänen ryhtinsä ilmaisee uhmaa. "Yhdysvaltojen raha-asiain toimikunta panee ainoastaan sellaisia syytteeseen, jotka rikkovat maan puolueettomuuden menemällä Kuubaan, eikä niitä, jotka sieltä tulevat."

"Loruja!" vastaa Indra kiihkeästi. "Tietänenhän toki, että on syytetty upseereja, jotka ovat palanneet Kuubasta, siitä syystä että… että he ovat ennemmin varustaneet matkueita! Espanjan konsulit jättävät kirjallisen todistuksen, raha-asiain toimikunta panee heidät syytökseen, mutta, Jumalan kiitos, vielä ei ole mikään amerikkalainen valamiehistö langettanut heitä. Enkö näe yö yöltä tullijahtienne risteilevän näitten saarien ympärillä? Keitähän ne ajavat takaa? Niin, miehiä, jotka tahtovat mennä taistelemaan kotisaarensa vapauden puolesta. Enkö ole öisin nähnyt mustan savun Raleigh'istä, joka on risteillyt edes takaisin merellä täällä ulkona estääkseen kansaraukkaa saamasta aseita, jotka suojeleisivat heitä tulemasta teurastetuiksi? Eikö Yhdysvaltain hallitus ole estänyt tusinan matkueita saapumasta Kuubaan, samalla kun Espanjalaiset ovat estäneet yhden. Oo, minä tiedän kyllä, kuinka paljon hallitus Washingtonissa rakastaa Kuubaa!"

"Kaikissa tapauksissa", vastaa salapoliisi kohteliaasti, "on tehtäväni täällä ainoastaan yllättää ja ehkäistä niitä, jotka purjehtivat saarelle. Haavoitettu, josta puhutte, on täysin turvassa minulta. Muuten olen vilpitön teitä kohtaan, koska näen, ettette ole sellainen, joka ilmaisisi lurjusraukan ja antaisi hänet alttiiksi tulla päätään lyhemmäksi. Neljä viidettä osaa virkamiehistä täällä tekevät, mitä heille käsketään, vaan sen vuoksi, ettei heillä ole muuta neuvoa. He ovat kuubalaisia kohtaan yhtä suuresti myötätuntoisia kuin tekin?

"Niin, ja te olette yksi niistä, sen näen myöskin", sanoo tyttö, innokkaasti ojentaessaan esiin kätensä ja saadessaan vastaan uuden puristuksen, mikä häntä säpsäyttää.

Sitten jatkaa salapoliisi: "Ehkäpä minä — jos voisitte sanoa minulle, ken haavoitettu on — saattaisin ottaa selvän, onko mitään todennäköisyyttä, että Espanjalainen konsuli Key Westissä olisi antanut mitään vangitsemiskäskyä häntä vastaan, tai tokko mikään muu vaara uhkaa häntä, ja ajoissa antaa teille viittauksen."

"En tiedä hänen nimeään", vastaa Indra. "Me katselimme koko hänen univormunsa, joka oli yhtenä riepu-, lika- ja verikekona, mutta löysimme vaan pari kirjoitettua muistiinpanoa, jotka näyttävät viittaavaan, että hän joko oli Maceon esikunnassa tahi palveli hänen johtonsa alla."

"Mutta sanat, joita hän on virkkanut houreissaan — eivätkö ne ole teille mitään ilmoittaneet?"

Salapoliisin vielä puhuessa kuuluu vieressä olevasta huoneesta huuto.

"Ilmoittaisiko tämä teille mitään?" kuiskaa tyttö kalpein huulin, huutojen, kirkauksien ja kuumehoureiden, jotka saavat veren jähmettymään hänen suonissaan — sellaisista kamaloista tapahtumista ne vihjaavat — tunkiessa Masticin korviin.

"Cuba libre! Al machete! Pelastakaa haavoitetut!" Se kaikuu kuin upseerin kehoitushuuto sotilailleen. Mutta sitte käy äänenpaino rukoilevaksi, valittavaksi, kauhistuneeksi hänen kirkuessaan: "Santa Maria! Älkää haavoitettuja iskekö! Pyövelit! Paholaiset! Tehän tapatte lääkärin ja sairaanhoitajattaret!" Ja hänen äänensä vajoo nyyhkytykseksi. "Madre de Dios, he ovat murhanneet koko lasaretin!"

"Tästä juuri voin tietää, että hän on kuubalainen", sanoo tyttö kiivaasti. "Panevatko kuubalaiset toimeen verilöylyjä lasareteissa? Lukekaa amerikkalaisia sanomalehtiä ja katsokaa, keitä ne ovat, jotka murhaavat haavoitetut heidän vuoteisiinsa ja iskevät kuoliaaksi ne, jotka kantavat punasta Genève-ristiä. [Genèven kaupungissa Sveitsissä perustetun 'Punasen ristin' jäsenet, jotka sodissa sairaita hoitavat, kantavat merkiksi punasta ristiä käsivarressaan.] Kuulitteko, mitä hän sanoi? Hän sanoi, että he löivät kuoliaaksi lääkärin, jonka auttavat kädet vaalivat sairaita ja kuolevia. Nuo kamalat huudot ne ovat herättäneet vihani Espanjaa vastaan. Kaksi viikkoa sitten olin välinpitämätön ja huoleton. Mitä huolin minä kaikesta tuosta? Mutta nyt on Kuuballa ystävä lisää."

Pian sen jälkeen lisää Indra vähemmän intohimosella äänellä: "Hän on nyt tyynempi. Hän hourailee harvemmin, ja hänen äänensä on vahvempi. Tohtori luulee että se on hyvä merkki — että se merkitsee palauvaa elinvoimaa. Haluaisitteko ehkä mennä sisään ja katsoa häntä? Kenties tiedätte, ken hän on. Hänhän on saattanut oleskella Key Westissä jonkun aikaa. Te voitte estämättä mennä sisään hänen luokseen, hän ei tunne ketään."

"Teidän luvallanne heitän häneen silmäyksen", sanoo salapoliisi. Nuori nainen avaa oven ja vie mr Masticin suureen, ilmakkaaseen, sirosti kalustettuun huoneeseen, missä nuori mies makaa pitsillä koristetuilla patjoilla, ja häntä vaalivat herra, joka nähtävästi on lääkäri, ja nuorekas hoitajatar, jossa Mastic heti tuntee neiti Gertien Tampamatkalta.

Tohtori kohottaa varoittavasti kättään ja kuiskaa: "Olkaa kilttejä ja kävelkää hiljaa. Olen antanut hänelle unijuomaa. Luulen, että hän vaipuu taas uneen. Teidän ei tarvitse peljätä katsoessanne häntä. Hän ei teitä tuntisi — toivon vaan, että hän sen tekisi."

Mastic menee sängyn luo ja huomaa nuoren seitsemänkolmattavuotiaan miehen, jonka kasvot taudista huolimatta vielä ovat rusehtuneita alituisesta ulkonaolosta paahtavassa auringonpaisteessa. Kasvonpiirteet olisivat kauniit, jolleivät olisi kärsimysten ja puutteiden uurtamat, ja jollei niitä jossain määrin rumentaisi otsassa oleva iskunhaava, mikä kumminkin nyt on osittain parantunut. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta seuraavana silmänräpäyksenä aukeavat ne ja tuijottavat rauhattomasti ympärilleen sulkeutuakseen taas, näyttämättä mitään nähneen.

Lähtiessään huoneesta kuiskaa salapoliisi miss Vanstonelle: "Olen iloinen, että annoitte minun nähdä hänet. Teidän ei tarvitse ollenkaan peljätä mitään harmillisuuksia Amerikan hallituksen tai Espanjan konsulin puolelta. Haavoitettu on kuubalainen. Olen nähnyt hänet useammat kerrat Key Westissä, missä hänellä on ystäviä. Hänen nimensä on…" Tullimies empii, aattelee hetkisen ja sanoo sitten ripeästi: "Ramon Varona."

"Oletteko varma siitä?"

"Täydellisesti! Olen usein nähnyt hänet yhdessä don Balascon, sikaritehtailijan kanssa." Tässä pysähtyy Mastic äkkiä, arvellen, että hän ehkä on ollut liian suora.

Mutta Indra ei havaitse hänen empimistään, vaan lentää sairashuoneesen, samalla kun hän kiihkeästi puhkeaa sanomaan: "Gertie, minä tiedän hänen nimensä. Se on Ramon Varona!"

"Ramon Varona?" kertaa Gertie. "Niin kaunis nimi, — Ramon Varona!"

Ja nuori mies nousee koholle vuoteessa ja huutaa:

"Niin, Ramon Varona, luutnantti Banderan brigaadista ja komennettu vartioimaan salaista lasarettia kuusi peninkulmaa Cabanasista itäänpäin." Sitten katselee hän kummastunein silmäyksin ympärilleen huoneessa ja mutisee: "Dios mio! Missä olen? Olin avonaisessa veneessä, mutta…" Hänen äänensä käy äkkiä pitkäveteiseksi: "Minua nukuttaa — tahdon levätä", ja hänen päänsä vajoaa takaisin tyynylle.

Tohtori nojaa hänen ylitsensä ja kuiskaa: "Hän nukkuu, Jumalan kiitosi Läheltä piti, ettei käynyt hullusti." Sitten tarttuu hän nuoria naisia kumpaakin käsivarresta, vie heidät huoneesta ulos, sulkee oven takanaan ja sanoo: "Mitä tulimaista te tarkoitatte hyökkäämällä sisään ja kirkumalla potilaani korviin hänen nimeänsä? Jumalan avulla ja enemmän onnesta kuin ansiosta ette ottaneet hänestä henkeä, vaan palautitte hänet tajuntaan. Niin, te olette juuri pari siivoja sairaanhoitajattaria, te! Te saatte lasaretista eronne, eikä kannata teidän pistää jalkaanne sairashuoneeseen jälleen!"

"Oo, tohtori Granite", sanoo Gertie rukoilevasta "Hänhän tervehtyy — älkää sulkeko minua nyt ulos! Tehän sanoitte, että minä juuri olen Ramonin pelastanut. Sitä paitsi tulee hän niin kauniiksi, kun hän tervehtyy taas."

Vanhempi sisar taas osaltaan sanoo: "Minä unhotin itseni saadessani äkkiä tietää, kuka luutnantti Varona oli. Pyydän anteeksi ja teen, mitä sanotte minulle. Myönnätte kait, että tällä poikkeuksella olen koko ajan tehnyt velvollisuuteni."

"Olette, kuin enkeli", mutisee vanha Granite kyynel silmässä. "Menkää nyt, kumpikin — minä otan miettiäkseni asianne, jollei vaan poika tuolla sisällä käy liian kauniiksi tummine silmineen ja riippuvine viiksineen. Menkää alas ja syökää aamiaista! Potilas tuolla sisällä tulee nukkumaan muutamia tunteja, ja herätessään luulen hänen olevan paranemaan päin."

"Te teette kait aamiaisella meille seuraa, mr Mastic?" sanoo Indra ystävällisesti. "Tiedän, että isä ihastuisi saadessaan teitä tavata. Hän hylkäsi ylenkatseella joka ajatuksen siitä, että teillä olisi vangitsemiskäsky mukananne, ja isäni on herra, josta aina on mieleen tietää, että hänellä on oikein."

Viides luku.

Valokuva.

Tohtori Granite palaa takaisin sairashuoneeseen, ja molemmat nuoret naiset sekä mr Mastic menevät alas ruokasaliin, missä mr tullivirkamies tutustuu aamiaiseen, jollaisen ainoastaan rikas mies voi saada aikaan niin syrjäisessä maailman kolkassa.

Se on ateria, missä ilmanalasta ei ole väliä pidetty, ja jokainen ajateltava mukavuus, niin, ylellisyyskin, on huolettomalla tuhlaavaisuudella tuotu tähän troopilliseen saareen etelämaisessa meressä. Pöytä on katettu ja koristettu kukilla, hiotuilla laseilla sekä astioilla pelkkää hopeaa ja hienointa porsliinia. Liina on lumivalkoinen ja passaus mahtipontista, koskapa sen toimittaa New Yorkista tuotettu livreeseen puettu hovimestari ja lakeija.

Luonnollisesti on siinä kaikkea, mikä on saarelle omituista — kalaa, vasta merestä pyydettyä, hedelmiä, vasta puista otettuja, ja vihanneksia, joita on ateriaa varten poimittu. Mutta biffipaisti, joka Masticilla on lautasellaan, on parhaalta teurastajalta New Yorkissa ja on ollut viikon ison, kookospalmujen varjoaman jääkellarin jäähdytyshuoneessa. Erinomaiset ranskalaiset munakkaat ja hienot ranskalaiset hillokset kutkuttavat hänen kitalakeaan. Apollinaris ja soodavesi, tarjottuina hiotuissa laseissa, korvaavat tämän ylellisen pöydän ääressä Floridasaarien lähdeveden, joka usein on hieman karkeaa, rikiltämaistuvaa ja kaikkea muuta kuin maukasta. Keveitä hienoja viinejä on myös mr Masticille juotavana, ja niinikään tarjotaan hänelle Mokkakahvikupin päälle liköörejä ja konjakkia sekä whiskyäkin, kun hän on maininnut pitävänsä enimmän viimeksimainitusta juomasta.

Nuorien naisten pakinoiminen on iloista, vilkasta ja huvittavaa, ja jokainen töykeän totisuuden häivä, minkä salapoliisi on ehkä katsonut tarpeelliseksi virkansa vuoksi pitää, sulaa pois kauneuden vierasvaraisen hymyilyn tieltä. Indrasta ja hänen sisarestaan on erityisen hauskaa koota salapoliisin lautaselle kaikkia mahdollisia hyviä syötäviä, sitten kun hän nyt on vapauttanut heidät kaikista peloista haavoitetun upseerin suhteen, josta hänen molemmille omalupaisille hoitajattarilleen on tullut jotain hoidettavaa, suojeltavaa ja ehkäpä rakastettavaakin. Sillä nainen rakastaa enin sitä, jota hän hellii, ja jonka edestä hän uhrautuu.

Keskellä tätä herkullista ateriaa, joka kuluu hyvin rattoisasti, sillä mr Mastic kertoo muutamia hauskimpia juttujaan tullipalveluksesta, ja nuoret naiset kuvaavat vilkkaasti hänelle viimeistä hevosnäyttelyä New Yorkissa — Mastic on syntyisin kentuckilainen ja semmoisena suuri hevosten ystävä — astuu talon herra ja sen molempain kaunisten emäntäin isä sisään.

Hän on kaunis noin viidenkymmenen vuoden vanha mies, jolla on terävät, viekkaat silmät, hyvänsävyinen kasvojen ilme ja ystävällinen käytöstapa. Asioista erottuaan antautuu mr Vanstone puutarhuritaidon riemuja nauttimaan ja tulee juuri ananaasi-istutuksiltaan. Häntä seuraa Rex, joka on nälästynyt biljardia pelatessaan.

Liikemiehen rattoisa vieraanvaraisuus saa salapoliisin pian tuntemaan itsensä kotiutuneeksi. Hän antaa isännälleen sydämellisen kädenlyönnin ja huomauttaa ystävällisesti Rexille:

"Minä näin teidät, nuori mies, sisarinenne matkalla Tampasta tänne."

"Totta tosiaan, muistan teidät", vastaa poika iloisesti ja kääntää huomionsa siihen, mitä hovimestari asettaa hänen eteensä, Indran kiiruusti isälleen selittäessä, että Masticilla ei ole mitään aikomusta vangita yläkerrassa olevaa haavoitettua, sekä kertoessa juttua hänen tuntemisestaan, ja että tohtori Granite nyt luulee heidän turvattinsa tervehtyvän.

"Vai niin, nuoren herran nimi on Varona", huomauttaa Vanstone vanhempi ja lisää tyytyväisesti nauraen: "Enkö sanonut, että Amerikan hallitus ei häiritsisi häntä? Mutta sinä olet ollut niin huolissasi tuon veitikan takia, jonka Golfvirrasta kalastit, Indra, että voisi luulla sinun rakastuneen häneen."

"Mitä sanot? Rakastunutko muuhun kuin meidän Billyymme?" virkahtaa Gertie harmistuneesti.

"Oo, sepäs olisi liian kovin Severancea vastaan", sanoo Rex naureskellen.

Mutta nyt muuttuvat mr Vanstonen kasvonpiirteet totisiksi, ja hän mutisee jotain, joka kuulostaa kuin "kirottu lurjus!" Sitten kääntyy hän poikansa puoleen ja sanoo ankarasti: "Tee hyvin äläkä mr Severancea enempää mainitse. Hän on käyttäynyt hyvin pahasti."

"Eipäs ole, isä", keskeyttää Indra hämistä tulipunasena kasvoiltaan: "mr Severance on vaan tehnyt, mihin olen häntä kehoittanut." Jalomielisen luonteensa vaikutuksesta unohtaen silmänräpäykseksi kaiken muun lisää tyttö innokkaasti: "En voi sallia, että teet väärin poissaolevaa ystävää kohtaan, joka on kohdellut minua paremmin kuin ansaitsinkaan." Mutta nyt keksii hän sattumalta Masticin silmäilyn, puree äkkiä huultaan ja sanoo: "Mutta enpä luule tarvitsevamme asiasta tällä erää enempää keskustella." Sen jälkeen nousee hän pöydästä, menee verannalle ja kaihoen silmäilee sinivesille pohjoiseenpäin, kuni toivoen jonkun tulevan sieltä — tapa, johon nuori nainen oli antautunut aina siitä saakka, kun hän tuli Floridasaarille.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoo Mastic miss Gertien seuraamana hänen vieressään.

"Suokaa anteeksi, miss", sanoo salapoliisi, "mutta minun täytyy lähteä. Alligaattori-Peten ja minun on näiltä saarilta etsittävä kätkettyjä asevarastoja. Ymmärrätte, että minun täytyy toimittaa virkamääräykseni, vaikkapa tuon nuoren veitikan tuolla yläkerrassa ei tarvitsekaan mitään peljätä — minulta." Sitten kysyy hän, viitaten Korallisaarta, jonnepäin Indra yhä silmäilee: "Tiedättekö, onko tuossa saaressa asukkaita, miss Vanstone?"

"Ei ole. Tiedän varmaan, ettei ole", vastaa Indra varmasti. "Olen kymmenet kerrat purjehtinut sen ympäri. Miksi kysytte sitä?"

"Niin, Alligaattori-Petestä näytti, että hän tänä aamuna näki sieltä valoa."

"Oo, silloin on niiden täytynyt olla huvimatkailijoita tai kalastajia", huomauttaa Indra. "Te luulitte kait, että ne olivat sissejä, arvaan. Kuinka epäluuloinen olettekaan. Arvelenpa, että se kuuluu ammattiinne."

"Niin", virkkaa Gertie innokkaasti, "hän on paras salapoliisi, minkä milloinkaan olen nähnyt. Hän on Floridasaarien Vidocq [Vidocq oli kuuluisa ranskalainen rosvo ja salapoliisi], ja hän auttaa meitä potilaamme suhteen."

"Ja siitä asiasta täytyy minun puhua kanssanne", sanoo Indra hymyillen Gertien lausumalle, tietämättään epäkohteliaalle vertaukselle. "Mutta onko teillä kiirut? Me seuraamme teitä veneelle, niin voin sanoa sen teille matkalla."

"Teidän luvallanne sytytän sikarin", sanoo Mastic. "Jos vaan teillä ei ole mitään sitä vastaan, luonnollisesti", lisää hän kohteliaasti.

"Ei ollenkaan", vastaa nuori nainen. "Pienestä saakka olen tottunut tupakan savuun. Rex, isä ja meidän…" Hän äkkiä keskeyttää ja huutaa: "Gertie, juokse hakemassa muutamia sikareja mr Masticille."

"Kiitoksia, isänne tarjosi äsken minulle yhtä, mutta minä sain hänet puhutelluksi koettamaan yhtä minun sikareistani. Hetkisen päästä huutaa hän sen takia ihastuksesta", naurelee Mastic tyytyväisesti ottaessaan esiin yhden Balascon erinomaisia Imperialesia.

Samassa kuuluukin mr Vanstonen ihastunut ääni tupakoimishuoneesta: "Tuhat tulimaista, mr Mastic, mistä olette saaneet tämän sikarin?" Ja talon isäntä tulee ulos sinisiin savupyörteisiin kietoutuneena ja kiihkeän nautinnon ilme kasvoissaan. "Se on paras, mikä milloinkaan on ollut huulieni välissä", jatkaa hän ja virkahtaa luoden leikillisen silmäyksen salapoliisiin: "Mistä olette sen ottaneet takavarikkoon?"

"En ole sitä virkatoimissani saanut", vastaa Mastic nauraen, "mutta jos käännytte don Balascon puoleen Key Westissä, ehkä hän voi toimittaa teille muutamia kappaleita."

"Ahaa, don Estrabon — hänhän se oli niiden herrain asiamies, joilta tämän saaren ostin", sanoo kauppias.

"Suuri sikaritehtailija ja kuubalainen isänmaanystävä", puuttuu Indra puheeseen. "En ole häntä koskaan nähnyt."

"Mutta minäpä olen", huudahtaa Gertie innokkaasti. "Hän on tumma, romantillinen ja kaunis, hyvin espanjalainen ja etelämaalainen puolisaappaineen, punasine vöineen ja panamahattuineen. Hän sanoi, että hän tulisi tänne meitä tervehtimään. Miten romantilliseksi hän tämän saaren tekisikään."

"Hän on tehnyt meille paljon palveluksia", huomauttaa mr Vanstone, "ja minä olen pyytänyt häntä käymään meillä. Minulla ja Rexillä saattaisi olla hänestä paljon hupia, — hän on tavattoman taitava biljaardinpelaaja, kuten pari kertaa olen kokenut Key Westissä. Vai niin, täytyykö teidän mennä, mr Mastic? Olen teille hyvin kiitollinen, että olette hajoittanut tyttäreni levottomuuden potilaansa suhteen, ja minua ilahduttaa nähdä teitä niin usein kuin te satutte purjehtimaan tällä taholla."

Salapoliisi suuntaa kulkunsa veneelle, miss Indra oikealla sivullaan ja Gertie tanssien heidän edessään puettuna valkeaan musliiniin, olkihattuun ja liehuviin nauhoihin — soma kuva lapsesta, joka juuri on immeksi kehittymäisillään.

"Señor Balasco", sanoo Indra, "hänhän on se herra, jonka sanoitte tuntevan luutnantti Ramon Varonan. Palaatteko pian Key Westiin?"

"Pian, arvelen olevani siellä viidenkolmatta tunnin kuluessa."

"Tahdotteko sitten tehdä hyvin ja ilmoittaa don Balascolle hänen haavoitettua ystäväänsä kohdanneen kovan onnen. Don Estrabon on todellinen kuubalainen isänmaanystävä, tiedän sen. Näin ollen ehkä olisi parasta, että kysyisitte häneltä, voisiko hän pistäytyä käymään täällä don Ramonia tapaamassa. Hän voisi tälle toimittaa asioita, joita me emme voi."

Masticin kieltä kutkuttaa puhua nuorelle tytölle tätä Cuba Libren luultua ystävää koskeva totuus, mutta se on ammattisalaisuus ja semmoisena hautaa hän sen rintaansa ajatellen: "Minut ajettaisiin virasta pois, jos lörpöttelisin, ja señorin kimppuun karattaisiin, ehkäpä hänet murhattaisiinkin tuolla Key Westissä, yhtä varmaan kuin hänellä on puolisaappaat jalassaan."

"Pyydättehän señor Balascoa käymään meillä", kertaa nuori nainen heidän rantaa lähestyessään.

"Pyydän, jos niin haluatte", vastaa Mastic hitaasti ja hymyily lennähtää hänen kasvoilleen hänen ajatellessaan: "Kuinkahan hän Espanjalaisia korpinreikiään aukoneekaan saadessaan nähdä tämän nuoren kaunottaren."

"Kiitos", sanoo Indra. "Te olette lopettaneet levottomuuteni nuoreen upseeriin nähden ja… Hyvästi!" Hän ojentaa Masticille kätensä, sillä he ovat laiturilla, joka nyt näyttää hyvin eloisalta. Siinä on "Lentokalan" vene ottamassa sisään vihannesvarastoa, ja maallenoususillalla seisoo Goliah puhellen alligaattorintappajan kanssa.

"Nöyrä palvelijanne, miss", vastaa Mastic ja menee portaita myöten pienelle sillalle, missä Gertie, joka on kiiruhtanut ennen häntä alas, paraikaa kyselee luotsilta yhtä ja toista.

"Indra!" huutaa hän innokkaasti, "tämä on se niin kuuluisa Alligaattori-Pete. Goliah sanoo, että hän on tappanut useampia alligaattoreja kuin kukaan muu maailmassa."

"Se ei ole oikein totta, miss", huomauttaa Pete nauraa virnistäen. "Alligaattori-Pratt, vanha toverini muinoin, tappoi useampia kuin minä olen edes vilahdukseltakaan nähnyt. Siihen aikaan olikin noita elukoita enemmälti."

"No niin, te olette kaikissa tapauksissa etevin nykyään elävä alligaattorintappaja", sanoo Gertie, joka ei tahdo antaa sankariaan itseltään ryöstää. "Goliah, toivon, että olet antanut Alligaattori- Petelle hyvän aamiaisen ja riittävästi juomista?"

"Onpa niinkin", vastaa Pete, "Goliah on minua runsaasti kestittänyt. Olen aivan täpötäysi."

Seuraavana silmänräpäyksenä kiitää vene pois, kummankin nuoren tytön huiskutusten tervehtimänä.

"Ajatteles, kuinka viehättävää!" puhkeaa Gertie innostuneena sanomaan. "Don Balasco, tuo romantillinen kuubalainen isänmaanystävä, tulee tänne Ramon Varonaa, kuubalaista sankaria, tervehtimään." Lapsen tavoin huolettomasti naurellen lisää hän: "Toinen minulle, toinen sinulle!" mutta ei tiedä, kuinka totta hän ennustaa.

"Älä puhu niin paljon tyhmyyksiä, Gertie", sanoo vanhempi sisar ankarasti ja menee takaisin huvilaan.

Verannalla silmää Indra taas pohjoiseenpäin ja surullinen ilme lennähtää hänen kauniille kasvoilleen ja hän mutisee: "Minulla oli onni kädessäni — eikö siinä ollut kyllin?"

"Oo, tiedänpä, mitä ajattelet", kuiskaa Gertie, joka on juossut portaita ylös hänen jäljessään. "Kun katsot tuolle suunnalle, ajattelet Billyämme. Mutta sinä… sinähän itket, Indra!"

"Loruja!" sanoo miss Vanstone terävästi. "Älä nyt ole hupakko, Gertie, muuten et saakaan hoitaa minun potilastani enään."

"Sinun potilastasi!" kirkasee tyttö. "Enköhän minä ole tänään antanut lääkkeitä neljä kertaa useammin kuin sinä? Minä en perusta siitä, että sinä olit se, joka hänet Golfvirrasta kalastit. Minun potilaani on hän kaikissa tapauksissa!"

Seuraavana aamuna silmäilee miss Indra Vanstone, aukaistuaan kauniissa huoneessaan akkunanvarjostimet, samaa tyyntä vettä. "Skuunertti on kadonnut näkyvistä", sanoo hän itsekseen. "Aattelen, että mr Mastic näihin aikoihin on Key Westissä, ja huomenna tai ylihuomenna voimme odottaa don Balascoa." Mutta sitten lisää hän huolimattomasti: "Ehkäpä mr Mastic ei viekään sanaa, taikkapa kuubalaisella on liian paljon tekemistä. No niin, minulle se on oikeastaan samantekevä."

Ehkäpä miss Vanstone ei olisi niin välinpitämätön, jos hän voisi kuulla keskustelua, jota samana kauniina kevätaamuna pidetään herran luona, josta hän puhuu, Key Westissä kolmekymmentä peninkulmaa sieltä.

Se on Balascon ruokasalissa. Salapoliisi on kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen mennyt skuunertista huvilaan. He istuvat kumpikin aamiaispöydän ääressä ja Mastic polttaa yhtä Espanjalaisen erinomaisista sikareista.

"Siinäkö kaikki, mitä teillä on kertomista?" kysyy Estrabon pettynein äänin. "Ettekö löytäneet mitään kätketyitä aseita Smaragdisaarella tai jollain sen läheisyydessä olevalla saarella?"

"En, Pete ja minä etsimme läpeensä useimmat eilen ehtoopäivällä ja muutamia yöllä, mutta emme voineet löytää jälkeäkään mistään epäiltävästä koko seudussa."

"Ja nuori nainen, miss Indra Vanstone, on hyvin levoton haavoittuneen kuubalaisen kapinoitsijansa takia?" kysyy don Balasco ja lisää nauraen: "Onko siinä ehkä ensi silmäyksellä syttyneen rakkauden tapaus?"

"Eikä ole, mikäli häneen tulee", hymyilee Mastic. "Mutta luulenpa että nuorempi sisar… miss Gertie… on hieman pikiintynyt nuoreen Ramon Varonaan… hän on Varonan hoitajattarena. Olisittepa nähneet, miten hän vei minut syrjään… suurimmassa salaisuudessa, niin ettei kukaan mitään aavistaisi… ja pyysi ja rukoili minua olemaan vangitsematta miestä, joka oli niin jalo, isänmaata rakastava ja urhoollinen. Sellainen lapsellinen haaveilu miellyttää minua aina."

"Ohoo! Diantre! Onko pikku muchachita rakastunut? Ha, ha, sepäs hupaisata! Mitäs kaunis miss Indra sanoo siitä, että hänen pikku sisarellaan… lyhyeen hameeseen puetulla lapsella… on rakkausjuoni haavoitetun kapinoitsijan kanssa?" kysyy Estrabon nauraen.

"Oo, miss Indra ei sano mitään, arvellakseni", huomauttaa salapoliisi vetäessään pari filosoofin imausta sikaristaan, ajatellessaan arvaamatonta tietoa, mikä hänellä on don Balascolle varattuna. "He kiusaavat häntä nuoreen mieheen, minkä hän on lähettänyt pois, ja jota he kutsuvat 'meidän Billyksemme'."

"Jota he kutsuvat 'meidän Billyksemme?'" kertaa espanjalainen yhäti nauraen. "Que aburricion! Mr Vanstonella on romantillinen perhe." Sitten lisää hän noustessaan ylös keskustelua lopettaaksensa: "En luule, että lähden tuota haavoitettua kuubalaista katsomaan. Tunnen hiukan Ramon Varonaa, enkä vihaa häntä enemmän kuin jokaista muutakaan, joka tahtoo autioittaa ja nöyryyttää maatani. Jos nyt kävisin mr Vanstonen luona, olisin pakoitettu näyttelemään kuubalaista isänmaanystävää — ja siihen alan väsyä!"

"Kaikissa tapauksissa lyön vetoa, että menette sinne!"

"Mikä minut sinne veisi?"

"Uteliaisuus."

"Uteliaisuusko? Pah! Se ei ole luonnossani. Nuorta kuubalaista koskeva uteliaisuusko?"

"Niin, uteliaisuus — tai jokin muu", sanoo Mastic tarkoittavalla äänellä. Sitten lisää hän: "Luuletteko, että antaisitte minulle satasen noita taivaallisia sikareja lisää, jos voisin kertoa teille, missä töytäisitte salongissanne olevan väritetyn valokuvan originaalin?"

"Hänen nimensäkö?" Sanat tulevat esiin intohimoisella kiihkolla.

"Saanko satasen sikareja?"

"Luonnollisesti! Hänen nimensä?" Espanjalaisen silmät salamoivat.

"Indra Vanstone!"

"Oletteko… oletteko varmat siitä?" änkyttää Estrabon, hyökkää ulos ruokasalista, tullakseen takaisin valokuvan kanssa, jota hän kiiltävin silmin katselee. "Sanokaa minulle, oletteko varma, että se on hän?"

"Varmako, olen! Valokuva vaan ei likimainkaan piisaa."

"Onko hän vielä sitä kauniimpi? Mahdotonta!"

"Yhtä paljon kuin liha ja veri ovat paperia ja maalia kauniimmat."

"Dios mio!" mutisee Balasco ahmien valokuvaa himokkain silmäyksin. "Luulenpa, että menen sinne, — mutta en uteliaisuudesta. Tarkemmin harkitessani asiaa olen tullut johtopäätökseen, että Smaragdisaaren läheisyydessä täytyy olla aseita kätkössä ja tahdon itse niitä etsiskellä. Mutta haluan myös apuanne. Minä lähetän sähkösanoman esimiehellenne teidän enemmistä määräyksistänne."

"Kuten haluatte", myöntää Mastic. "Tämä on arvatakseni täysi laatikko", ja hän valikoipi tarjoimistosta paketin sikareja, jotka ovat hänet hurmanneet. "Te tapaatte minut Peten skuunertista eteläisen rantalaiturin ääreltä. Kiitoksia, otanpa todellakin sikarin lisää." Sytytettyänsä sen poistuu hän, mutta ovessa mutisee hän hymyillen: "Tulimaista, sellainen katse kun hänellä oli silmissä! Hidalgo [herrasmies] on ihan hurmaantunut valokuvaan. Hänestä tulee huokaileva Romeo. Kenties olen tehnyt käänteen Espanjalaisen elämässä."

Mutta Mastic tuskin hymyilisi hilpeästi, jos hän tietäisi, minkä käänteen hän oikeastaan on tehnyt.

Muutoin on hän arvannut oikein. Estrabon pitää juuri valokuvaa valoa vasten, katselee sitä ja mutisee: "Mikä kaunotar! Santa Maria! Olenko hänet näkevä elävänä edessäni? — Tämänkö kuvan, joka on herättänyt kuumemman intohimon rinnassani, kuin mitä koskaan olen tuntenut lihaa ja verta kohtaan?"

Toinen kirja.

Seuraelämää tropiikeissa.

Kuudes luku.

Hidalgon tulo.

Merituulonen henkäilee vielä, kun Balascon höyrypursi Figaro seuraavana iltapäivänä liukuu Smaragdisaaren laiturin vieressä olevan pienen maallenoususillan ääreen.

Tuskin on pursi rantaan kiinnitetty, kun sen omistaja troopillisen keikarin tavoin puettuna kiiltonahkasaappaisiin, valkeaan flanellipukuun, tulipunaseen vyöhyeeseen, lumivalkoiseen liinaan ja sombrero de Guayaquiliin, hienoimmista troopillisista ruohoista kudottuun, kiiruhtaa portaita ylös laiturille ja ohjaa kulkunsa kauniiden puutarhain kautta Vanstonen huvilaan.

Kulkiessaan mutisee hän itsekseen, kevyt vapistus hienoilla huulillaan: "Olen hänet näkevä! Valokuva saa minulle elon, hänen sinisilmänsä loistavat vastaani, hänen punahuulensa puhuvat minulle."

Kertasen pysähtyy hän kumminkin ja ajattelee, kuni itseään ivaten: "Pah, koko jutusta tulee vain pettymys. Ehkä salapoliisi on erehtynytkin. Koetinhan New Yorkiin kirjoittamalla saada selville, ken nuori nainen oli — mutta tuloksetta! Valokuva on vaan näytekortti, jossa ei ole edes valokuvaajan nimileimaa?"

Mutta äkkiä juoksee hän kiihkeästi huvilan uhkeita portaita ylös, ajatuksen ajamana: "Hän on ihan lähellä minua. Dios mio! Minähän pidätän silmiltäni näyn, jota ne kauvan ovat himonneet."

Hän soittaa ison, avonaisen porttikäytävän vieressä olevaa kelloa. Sen kutsua heti seuraa palvelija, mikä kunnioittavasti sanoo: "Don Balasco, luullakseni? Niin, jättäkää nimikorttini naisille ja mr Vanstonelle?"

"Heti, sir. Herrasväki odottaa teitä. Teidän luvallanne lähetän matkatavaroitanne veneeltä hakemaan?"

"Gracias, siitä pitää palvelijani huolen. Jättäkää vaan korttini niin pian kuin suinkin", sanoo espanjalainen kärsimättömäsi!

Seuraavana silmänräpäyksenä on Estrabon salongissa, missä hän istuutuu odottamaan, sydän tykyttäen kiivaammin kuin on tavallista tulevaa mielenliikuststa aavistaessa, ja sitä saakin hän runsain määrin tuntea Indra Vanstonen huoneeseen liitäessä.

Jos hän erityisesti olisi pukeutunut aikomuksessa Balascon auttamattomasti hurmata, ei hän olisi voinut taitavammin menetellä. Jokainen jälki haavoitetun sairasvuoteen ääressä valvomisesta oli kadonnut hänen ihanilta kasvoiltaan, jotka säteilivät nuoruutta ja kauneutta.

Puku, mihin hän tänä ehtoopäivänä oli pukeutunut, oli ihan yksinkertainen, mutta sen vaikutus häntä tervehtimään nousevaan vieraaseen on sanomaton. Indra näyttää hänestä häikäisevältä viehättävän keikailevaisuuden ilmiöltä, joka esiintyy viheriästä harsopilvestä, missä on siellä täällä aallonvaahdolta näyttäviä valkojuomuja, ja romantillinen muistelo mielessään mutisee hän itsekseen: "Venus Afrodite!"

Mutta jos Balasco pitää Indraa kauneuden jumalattarena, niin on tämä samalla kertaa vieraanvaraisuuden haltiatar. Hän sanoo ystävällisesti: "Tervetuloa Kookospähkinälehtoon!" ja ojentaa hänelle kätensä Amerikan tavan mukaan.

Balasco suutelee sitä ritarillisesti, kuten tosi Espanjalaisen tulee ja sopii, ja keveän hämin punastuksen noustessa tytön hienoille kasvoille jatkaa tämä: "Eilen saimme kirjelappusenne, señor Balasco. Kiitän teitä sydämellisesti siitä, että niin kohta vastasitte tuolla ylhäällä olevaa haavoitettua upseeria koskevaan pyyntööni."

"Nuori Varona on toivoakseni parempi?" sanoo espanjalainen. "Onko hän teille kertonut, miten hän haavoittui avonaisessa veneessä Golfvirralla?"

"Se kysymys osoittaa, ettette tunne tohtori Granitea!" vastaa nuori nainen iloisesti. "Hän on oikea tyranni sairashuoneessa. Luuletteko, että hän antaisi meidän tervehtyvältä sairaalta mitään kysyä? Mutta tohtori Granite sanoo, että señor Ramon on nyt paljoa parempi. Huomenna viimeistään saatte häntä tavata."

"Ah, se tekee minut onnelliseksi", virkkaa Estrabon kohteliaasti, "sillä silloin saan viipyä täällä vielä päivän."

"Oo, paljoa kauvemmin toivoakseni", esittää Indra vieraanvaraisesti. "Isä sanoo, että teidän täytyy viipyä tanssijaisiin, jotka aiomme pitää."

"Ahaa, fandangon!"

"Niin, me odotamme muutamia ystäviä Palm Beachistä parin päivän päästä. Me kutsumme kaikki ihmiset Largosaaren etäisyydeltä saakka ympäristöstä", sanoo tyttö. "Sitä paitse on luutnantti Varona silloin toipumassa, ja te voitte hänen kanssaan neuvotella rakkaasta saarestanne."

"Ah niin", vastaa Estrabon. "Isänmaanystävä ajattelee aina Cuba libreä. Olettehan toivoakseni asiamme ystävä?"

"Niin paljon kuin amerikkalainen nainen voi olla", vastaa Indra sydämellisesti.

"Siinä riittää", puhkeaa espanjalainen innostuneesti sanomaan, vaikka hän itsekseen lisää: "Minä muutan hänen mielipiteensä sen asian suhteen. Mi queridan pitää tulla espanjattareksi, kun hänestä tulee…" tässä pysähtyy hän, itsekin melkein hämmästyneenä rohkeasta ja äkillisestä halustaan. Sillä nuoren naisen hopeanheleä ääni, miellyttävä vieraanvaraisuus, vilkas käytös ja pirteästi vaihteleva kasvojenilme ovat sytyttäneet palavan rakkauden Balascon tulisessa sydämessä, rakkauden, jonka miss Indra — ehkä tietämättänsä, muttei silti vähemmän tehokkaasti — saa kiihtymään leikikkäällä kiemailemisella amerikkalaistyttöjen tapaan, joille on opetettu, että miehen pitää ryömiä tomussa heidän edessään, ja että he voivat kaikkia miehiä vapaasti komentaa ja niiden kanssa huvitella.

Jollei hän olisi ollut niin hyväsydäminen, olisi miss Vanstone ollut vaarallinen koketti; nykyisissä oloissa, nuorena, iloisena ja terveenä ollen, yksinäiseen saareen karkotettuna, pulska kavaljeeri sivullaan, ei hän voi olla tätä parhaiten kohtelematta niin, kuin hänen kasvatuksensa on häntä opettanut, ja se on koettaa tehdä tämä nöyräksi ihailijakseen — sangen vaarallista, kun on kysymyksessä Espanjalaisluonteinen ja arkatuntoisesti kastilialaisen ylpeä mies.

Mutta tulevat tapaukset eivät luo varjoa edelleen, ja nuori nainen alkaa vieraansa kanssa luontevan keskustelun, sanoen: "Isä tulee muutamien minuuttien perästä. Arvatakseni on hän tapansa mukaan ananaasikentällään. Gertie… pikku sisareni… tehän olette luullakseni nähnyt hänet."

"Olen", vastaa Estrabon hymyillen, "minulla oli huvi tavata señorita Gertrud ja nuori veljenne Key Westissä, missä suureksi ilokseni saatoin auttaa heitä heidän matkakalujensa kera. Hän on vilkas pikku neiti."

"Siitä tulee hän pian teille osottamaan enempiä todisteita", nauraa Indra. "Mutta me emme syö päivällistä ennenkuin seitsemän aikaan, niin että kerkeän näyttää teille puutarhat sitä ennen. Täällä on paljon muuttunut, sitten kun isä osti saaren."

"Muuttunutko? Niin. Caspita! Kookospähkinälehdosta, mangrovelammikosta ja ananaasikentästä olette luoneet oikean jumalien paradiisin."

"En tiedä, ketä 'jumalilla' tarkoitatte, jollei Rexiä, joka varmaankin nyt on kalastamassa."

"No, mutta tämän saaren 'jumalatar' sitten!" virkkaa Estrabon ahmiessaan silmillänsä nuorta kaunotarta, joka hänen edellään sipsuttaa puutarhan läpi.

"Ettekö ole oppineet, että kaikki naiset ovat kuolevaisia?" kysyy Indra veitikkamaisesti ja tekee Espanjalaisen sydämessä yhä pahempia hävityksiä eloisalla vilkkaudellaan ja vastustamattomalla hurmaavaisuudellaan.

Pian sen jälkeen istuvat he kookospalmujen alla, pakisten ja nauraen kuni vanhat ystävät, Balascon kertoessa kohtauksia elämästä päiväntasaajan seuduilla ja Indran jutellessa juoruja New Yorkin seurapiiristä. Esitystänsä valaistakseen menee espanjalainen sitten ananaasikentälle ja näyttää seuraajalleen, miten tätä hedelmää Kuubassa syödään, ja heillä on yksissä hyvin hauska iltapäivä. Estrabonilla on nimittäin kohtelias ja miellyttävä käytöstapa ja vilkas luonto, sekä tuntee ominaisuutensa, ja nuorella naisella ei ole ollut mukiinmenevää kavaljeeria sivullaan pariin kolmeen viikkoon.

Aika lentää nopeasti, varjot alkavat pidentyä, ja maatuuli rupeaa puhaltamaan, kun miss Indra äkkiä puhkeaa sanomaan: "Oo, siunatkoon! Eikö Lentokalassa soitettu neljä kertaa? Kellon täytyy olla kuusi! Se aika, jolloin minun olisi annettava potilaalleni lääkettä. Olin aivan unohtanut hänet!"

"Ja minä olin unohtanut paljon enemmän", hymyillen virkkaa hänen kavaljeerinsa onnellisella äänellä ja lisää rukoilevasti: "Pitääkö teidän todellakin mennä?"

"Pitää varmaan", vastaa Indra, "minä olen sairaanhoitajatar."

"Ah niin. Ja te olette luonnollisesti hyvin kiintynyt… velvollisuuteenne?"

"Sen kait voitte ajatella!"

Nämät sanat ahdistavat espanjalaisen sydäntä hänen seuratessa lumoojatartansa. Mutta ahdistus lakkaa heidän tullessansa huvilan luo, sillä siellä tulee miss Gertie syöksyen leveitä tammiportaita alas yläkerrasta ja huutaa kiivaasti: "Kylläpä oletkin hieno sairaanhoitajatar! Sinä unohdat potilaamme!" Sitten lisää hän pilkallisesti: "Niin, et tarvitse vaivata itseäsi, rakas Indra — minä olen antanut Ramonille hänen lääkkeensä oikeaan aikaan. Jos sinusta vaan riippuisi, hän ehdottomasti kuolisi, raukka."

"No niin, ole nyt vaiti loruinesi ja tule tänne!" sanoo sisar nauraen. "Etkö muista don Balascoa?"

"Ahaa, nyt näen, mikä on saanut sinut unhottamaan Ramonin", huomauttaa Gertie ja niiaten espanjalaiselle jatkaa hän: "Minua ilahduttaa saattaessani kertoa teille, don Estrabon, että ystävänne pian on terve ja vahva taas."

"Ah, ketä eivät sellaiset sairaanhoitajat henkiin herättäisi… heidän tähtensä elämään", sanoo Balasco, lapsen ajattelemattomista sanoista ihastuneena.

"Luuletteko todellakin, don Balasco, että herrojen on helppo rakastua nuoriin naisiin, jotka heitä hoitavat heidän kipeinä ollessaan?" kysähtää Gertie kiihkeästi. "Tohtori Granite sanoo, etteivät ne niin koskaan tee. New Yorkin sairashuoneessa on joukkue kauneimpia nuoria sairaanhoitajattaria, ja hän väittää, etteivät miessairaat koskaan huoli, tultuansa terveiksi ja päästyänsä sieltä pois, hitustakaan niistä. Hän sanoo, että heitä nämät muistuttavat tuskista ja lääkkeistä ja… Mutta Granite on jörö-jukka, ja meidän kesken puhuen, minä en häntä usko."

"Pah!" sanoo Estrabon, "kukaan ihmisteurastaja ei kykene rakkautta perinjuurin käsittämään."

"No, te saatatte väitellä asiasta ihmisteurastajan kanssa päivällisen kestäessä, hän istuu vieressänne pöydässä", nauraa miss Vanstone heidän astuessaan huvilaan.

Estrabon huomaa, että hänet on majoitettu ilmakkaaseen ja mukavaan huoneeseen yläkerrassa. Hänen palvelijansa ja matkakapineensa ovat tulleet laivasta, ja kolmenkymmenen minuutin kuluttua astuu hän salonkiin puvultaan ja ryhdiltään yhtä moitteettomana kuin jokin New Yorkilainen keikari.

Täällä tervehtii häntä hänen isäntänsä, joka sanoo: "Olisin ennemmin pudistanut kättä kanssanne, muttei kukaan tiennyt, missä olin. Minä olin, näettekös, kiintyneenä ankaraan taisteluun muurahaisia vastaan ananaasieni puolesta."

"Niin, niin", vastaa Balasco, "meidän täytyy kaikkien taistella herkkupalain puolesta täällä maailmassa."

"Niin suokaa minun kiittää teitä niistä viidestäsadasta erinomaisesta sikarista, jotka minulle lähetitte."

"Rohkenin lähettää ne teille vähäiseksi lahjaksi kuultuani señor Masticilta, miten paljon niistä piditte."

"Mutta en voi sallia…" väittää Vanstone vastaan.

"Minä en voi niitä muulla tavoin teille antaa, siitä huolimatta, että olen sikaritehtailija ja mielihyvällä möisin teille jokaista muuta lajia", vastaa don Estrabon. "Mutta näitä saatan ainoastaan lahjoittaa, koskapa itsekin olen ne saanut lahjaksi…" hän pysäyttää puheensa, eikä sano "Kuuban kenraalikuvernööriltä", vaan "henkilöltä, jota en voi nimittää. Sattuuhan, että täällä on yksi ja toinen salakuljettaja."

"Silläkös lailla siis tullimies olikin sikarinsa saanut!" hymyilee Vanstone.

Molempain herrain puhellessa ovat muut päivällisvieraat tulleet sisään, ja Estrabon esitetään kuuluisalle lääkärille, joka, vaikkakin tyranni sairashuoneessa ja huolimattomien sairaanhoitajattarien ja vastaleivottujen nuorien lääketieteentutkijain kauhu, on hyvin hauska seuraihminen.

Nuori herra Rex saapuu myöskin joltakin kalastus- tai metsästysretkellä ja tervehtii espanjalaista vanhana ystävänä, muistaen tämän kohteliaisuuden häntä kohtaan Key Westissä. Balascolla on nimittäin suuri taito kohdella hyvin nuoria ihmisiä, niinkuin he olisivat vanhaa väkeä, taito, mikä hyvin suuresti on molempaa sukupuolta olevista nuorukaisista mieleen. Sekä Gertiestä että Rexistä tulee sangen pian hänen uskolliset seuralaisensa, niin, jopa leikkitoveritkin, sillä kuten monessa muussa latinalaisrotuisessa, on espanjalaisessa jotain lapsen luontoista… sen uhkuvaa riemukkaisuutta… sen hillitsemätöntä intohimosuutta.

Pian sen jälkeen puhkeaa Granite sanomaan: "Katsos, tuossa ovat molemmat Punasen Ristin vapaaehtoiseni!" ja Indra ja Gertie astuvat sisään, vaikkeivät sairaanhoitajatarunivormuissa. Miss Vanstonella on sama puku, mikä ennenkin — arvattavasti, jottei hänen menestyksensä kävisi liian suureksi — mutta Gertie on vaihtanut esiliinan ja lakin vaaleaan ehtoopukuun, joka pukee häntä viehättävästi.

Ilmoitetaan, että päivällinen on valmis, ja he menevät iloisille päivällisille, missä keskustelu käy yleiseksi jo ostroneja ja lientä tarjotessa. Tohtori Granite kestitsee heitä jotenkin kamalalla kuvauksella New Yorkissa äskettäin tekemästään leikkauksesta ja lopettaa sanoen: "Minä leikkasin potilaan paloiksi kahdessakymmenessä minuutissa ja ompelin hänet kokoon kolmessakymmenessä."

"Ja hautasin hänet jäljellä-olevina kymmenenä minuuttina", virkkaa Rex, joka on nuorten tapaan taipuvainen pilan tekoon.

"Minä en koskaan puhu onnistumattomista leikkauksista, nuori mies", selittää tohtori. "Minä olen kirurgi, jolla on onnea."

Mutta Rexiä, joka on saanut muut suupieltä vetäsemään, rupeaa nyt ahdistamaan kiihkeä halu, että häntä pidettäisiin kokkapuheisena, ja hän nuorukaisen itsevarmuudella alkaa jaella sukkeluuksiaan ympäri pöytää, saaden aikaan yleistä harmia.

"Gertie", sanoo hän ankarasti tälle puheliaalle nuorelle naiselle, "lasten tulee näkyä eikä kuulua."

"Ole hyvä, ja paina se itse mieleesi!" vastaa tyttö kiivaasti. "Tohtori Granite saattaa sinulle sanoa, että olen nainen sairashuoneessa."

"Niin, hän suoriutuu toimestaan sangen hyvin", sanoo lääkäri, "nyt kun sisaresi on paikkansa jättänyt."

"Niinpä niinkin", virkkaa Rex, "nyt toisen potilaan tultua. Se on niin Indran tapaista. Vaihtelu huvittaa, se on hänen mielipiteensä. Kun hän oli viisitoistavuotias, oli se Sammy Ranson, paksu poika: hänen ollessaan kuudentoista vuotias, oli Sammy saanut matkapassin ja tämän sijassa vallitsi Julian Sturges, taitavin tanssija Dodsworthin tanssikoulussa; hänen ollessaan seitsemäntoista vanha, oli Sturges pantu toimesta pois, sillä Billy oli Suur-Mogul, ja nyt on Billykin, ilkeä poika, valtaistuimelta kukistettu. Kuka nyt ensiksi tulee?" ja hän katsoo nauraen don Estrabonia.

Miss Vanstone ei näytä tälle puheelle omistavan pienintäkään huomiota, vaikka hänen kasvonsa ovat saaneet kauniin punasen värin, hänen näyttäessä olevan syvästi kiintynyt Pompano à la crèoléensa [ruokalaji].

Mutta Balasco höristää korviansa kaikin voimin kuullessaan "Meidän Billymme" nimen, jota salapoliisi edellisenä päivänä on toitottanut hänen korviinsa, ja kuunnellessaan tekee hän omituisen erehdyksen. Espanjalainen taitaa englannin kieltä sangen hyvin, mutta hän ei tunne New Yorkin nuorison ujostelematonta puhetapaa, ja hänen suureksi riemukseen ja tyydytyksekseen kuulee hän nyt "meidän Billystämme" puhuttavan kuni poikasesta ainakin. Senpä vuoksi karkottaakin hän enemmittä mutkitta ajatuksistaan mr William Arthur Severancen, luullen häntä seitsentoistavuotiseksi poikanulikaksi, joka ei ole hänen huomionsa eikä luulevaisuutensa arvoinen.

Hän ehkä saisi tarkempia tietoja sanotusta herrasta, jollei Rexin puheliaisuus olisi saanut häpeällistä loppua. Mr Vanstone katsahtaa ylös lautasestaan ja sanoo: "Rex, mitäs aivan äsken Gertielle sanoitkaan?"

"Minä tiedän, isä", huutaa Gertie hilpeästi. "Hän sanoi: lasten tulee näkyä eikä kuulua."

"Niin, nyt sanon minä aivan samoin!" selittää isäntä ja antaa painoa sanoilleen tuimasti rypistämällä silmäkulmiaan, niin että nuorempi Vanstone vaikenee ja kiinnittää mielensä yksinomaan ruokiin. Poikamaisesta pilanteosta vapautettuna voivat seuran muut jäsenet häiritsemättä jatkaa iloista keskusteluaan, minkä kestäessä Balasco omistaa suurimman osan ajastaan vieressään istuvalle miss Indralle, jonka veitikkamaiset silmäykset, suloiset eleet ja iloinen pakina täydentävät hänen muotokuvansa alkaman valloituksen. Mutta Balasco ei uskalla vielä Indralle kertoa valokuvasta. Se saa jäädä tuonnemmaksi, ajattelee hän, kun… ja hänen silmänsä kiiltävät intohimosta, joka on koko hänen Espanjalaisen sydämensä vallannut.

Kahvin jälkeen otetaan hänen erinomaisia sikarejaan esiin, ja Granitekin hymyilee hyvänsuopaisesti niiden sinisten savurenkaiden läpi ja sanoi: "Tämä on ainoa myrkky, jota itselleni määrään."

"Määrätkää sitten tuolla ylhäällä olevalle potilaallennekin", virkkaa Gertie innokkaasti ja hämmästyttää lääkäriä sanomalla: "Ramon on kerjännyt ja pyytänyt sikareja aina siitä saakka, kun hän tointui tainnoksista."

"Suuri Jumala! Et kait toki ole niitä hänelle antanut?" mutisee Granite kauhistuneena.

"En, mutta lapasin hänelle parisen niin pian…"

"Niin pian kun olen huomenna lähtenyt", täydentää tohtori terävästi.

"Luuletteko, että señor Varona on kylliksi tervehtynyt voidaksenne lähteä?" kysyy Indra.

"Luulen, viikon päästä on tuo nuori herra, joka saa voimat takaisin niin nopeasti kuin elämä raittiissa ilmassa terveelle kahdenkymmenen viiden vuoden ikäiselle miehelle suinkin voi tehdä mahdolliseksi, vahva kuin härkä — jollette ota häneltä henkeä liian paljolla ruualla, sikareilla ja ystävällisyydellä."

"Lähdetkö niin pian?" kysyy hänen isäntänsä pöydän päästä.

"Minun täytyy. Sähkösanomistani päättäen näyttää puoli New Yorkia kuolevan, ennenkun ennätän takaisin", hymyilee lääkäri. "Luuletko, että voit lainata minulle Lentokalan?"

"Mielelläni", vastaa Vanstone, ja Indra ehdottaa: "Miksikä ei anneta viedä sen teidät Miamiin? Sieltä voitte ottaa salonkivaunun suoraan New Yorkiin."

"Jollei vaan siitä ole teille mitään vastusta…?"

"Ei ollenkaan. Jahti voi silloin ottaa vieraamme mukaansa Palm Beachistä."

"Se sopii minulle oivallisesti", sanoo Granite. "Minä lähden huomenna iltapuoleen. Niihin aikoihin olen saanut kuubalaisen sankarin portaita alas."

"Niin, ja minä olen saapa señor Ramonnin viikossa kyllin terveeksi tekemään retkeilyjä!" huutaa Gertie loistavin silmin. "Ette voi uskoa, miten hänen kasvonsa valistuvat tullessani huoneeseen!"

"Kuka ei sitä uskoisi, kun on sellainen sairaanhoitajatar?" mutisee tohtori — huomautus, mikä tekee nuoren naisen sanomattoman onnelliseksi.

Pian sen jälkeen menevät nuoret naiset ulos verannalle, ja espanjalainen seuraa heitä.

"Teidän ei tarvitse heittää sikaria pois", huomauttaa Indra. "Minä pidän niin paljon sytytetyn sikarin tuoksusta. Sitä paitsi pitää minun tuolla ylhäällä olevan potilaani vuoksi jättää teidät vähäksi aikaa."