SISÄLLYS: (continued 3)

"Älkää unohtako, don Balasco, että teillä on ylin huolenpito huviretkestämme!" sanoo hänen nuori emäntänsä laiskeliaasti leyhytellen itseään viuhkalla ja hymyillen katsahtaen häneen.

"Olen aina palvelukseksenne, señorita Vanstone", sanoo espanjalainen, ääni keveästi värähtäen ja kumma välähdys silmässä, kun hän luo sen Indraan.

Sillä juuri Indran virkkaessa: "Teillä on ylin huolenpito huviretkestämme!" sikiää hänen viekkaissa aivoissansa hänen laatimansa suunnitelman itse loppuponsi —- suunnitelman niin kekseliään ja pirullisen, että itse Saatana olisi voinut siitä ylpeillä, suunnitelman, jossa on monta eri astetta, mutta joka lopuksi oli viepä Indra Vanstonen Estrabon Balascon syliin morsianna, joskin vastahakoisena. Omituista kyllä, ei näet espanjalainen, kaikesta aistillisesta intohimostaan huolimatta ole koskaan ajatellut muuta kuin avioliittoa sen nuoren naisen yhteydessä, jonka hurmaava sulo on vieroittanut hänet sanomaan itselleen: "Minä, Estrabon Balasco, olen hänet voittava ja omistava, hänen kauneutensa on yksinomaan kuuluva minulle eikä kenellekään muulle miehelle maan päällä!"

Tämän lentäessä hänen mielessänsä valtaa hänet niin raju voitonilo, ettei hän, pelosta ilmaista itsensä, uskalla jäädä paikoilleen. Luoden salavihaisen katseen "meidän Billyymme", joka istuu hilpeästi keskustellen Amy Ormistonin kanssa, ja itsekseen nauraen: "Ihmettelenpä, mitä tuo mies sanoisi tai tekisi… jos hän tietäisi… jos hän tietäisi!" menee hän sentähden ulos etukatokseen ja alkaa tupakoida taas, — iloisena ja tyytyväisenä kuin paha henki, joka ensiksi keksi amerikkalaisen valtioviisauden.

Pian sen jälkeen tulee miss Vanstone ulos hänen luoksensa ja sanoo leikikkäästi: "Te näytätte hylkäävän minut tänään, señor Balasco." Ehkä hän on arvannut jotakin, sillä hän jatkaa: "Minulla on pikku salaisuus teille, — minulle on tapahtunut jotakin hyvin onnellista. Viikon päästä lähdemme täältä, ja kuukauden ajalla menemme mr Severance ja minä naimisiin. Me toivomme, että tulette New Yorkiin häihin."

Tavassa, jolla hän sanoo tämän, on jotakin puolustelevaa. Kenties Indra nyt näkee, että hän on ollut ystävällisempi don Estrabonia kohti, kuin hänen ehkä olisi pitänyt olla.

Mutta Estrabon katsoo häneen ja vastaa iloisesti hymyillen: "Olen kyllä oleva häissänne mukana, siihen saatatte luottaa."

"Se ilahduttaa minua sanomattomasti", vastaa miss Vanstone. "Mutta minulla on toinen suosionosoitus teiltä pyydettävänä — vapauttakaa minut kokonaan pikku huviretkemme huolenpidosta. Minä…"

"Ahaa! Teillä on nyt jotain parempaa toimittamista?"

"Ehkä!" hymyilee tyttö veitikkamaisesti.

"Mr Severancella tulee luultavasti myöskin olemaan paljon tehtävää", sanoo espanjalainen nauraen ja lisää innollisesti: "Älkää huolehtiko mistään. Minä pidän huolen kaikesta."

"Hyvä, minä jätän koko asian käsiinne", sanoo Indra, "aina juomavaroihin ja sampanjagroggeihin saakka!"

"Sampanjagroggit! Ne ne juuri ovat erikoisalaani", nauraa Balasco.

Ja Vanstone vanhempi, joka sattumalta pilkistää yhdestä ikkunasta, menee tästä hänelle takuuseen sanoen: "Älkää suinkaan millään mokomin antako kenenkään muun laittaa groggia huvimatkalla! Minä olen maistanut don Estrabonin panosta Key Westissä."

Luoden silmäyksen vielä kädessään olevaan sanomalehteen ajattelee Balasco yht'äkkiä: "Tulimaista, unohdin! Ilo viime hoksauksestani karkoitti kertomuksen Toverista päästäni."

Sitten mutisee, hän merkitsevästi: "Hänen pitää tietää, mitä merkitystä sillä on hänelle", ja koska Indra on palannut ruokasaliin, seuraa hän häntä puhuakseen uutisen Amerikan kansalaisten vangitsemisesta ja melkein varmasta kuolemasta tuskin sadan peninkulman päässä tästä luontevan iloisuuden ja mukavan soreuden näyttämöstä.

Herrain kasvot käyvät vakaviksi, kun he saavat kuulla kertomuksen, ja naiset lausuvat vapaasti ilmi sääliväisyytensä noita onnettomia kohtaan, mutta se, mitä Balasco lukee, vaikuttaa enimmän Varonaan.

"Jos heidät sotaoikeuden tuomiosta ammutaan kuoliaaksi, merkitsee se samaa kuin sota Amerikan ja Espanjan välillä ja teidän synnyinsaarenne vapautuu!" sanoo Blackeley ja lyö Ramonia olkapäälle.

"Loruja", sanoo Vanstone. "He eivät tule tappamaan ketään heistä. Meidän ulkoasiain toimikuntamme saa luvan ryhtyä asiaan. Sopimuksen mukaan ovat he velvolliset asettamaan jokaisen heistä siviilioikeusistuimen tuomittavaksi."

"Silloin", sanoo kuubalainen hitaasti, "— pankaa sanani merkille — tulee ensin aseita kuljettava ja Amerikan lipulla purjehtiva alus jäljettömästi häviämään. Väestö hakataan kuoliaaksi ja alus upotetaan. He eivät koskaan tule tilaisuuteen vedota Amerikan hallitukseen."

"Uskon olevanne oikeassa — tiedän, että olette oikeassa, Varona, ystäväni!" puhkeaa don Estrabon sanomaan, ja hänen silmänsä loistavat kamalasta tulesta, jonka toiset luulevat olevan isänmaanrakkauden, toiset epätoivon synnyttämän; mutta itse hän tietää, mitä se merkitsee, sillä hänen sisässään kaikuvat lakkaamatta nuo kummat sanat: "Lippu ei suojellut — lippu ei suojellut!"

"Dios!" sanoo Varona. "Yhä useampia urhoollisia miehiä on menettänyt henkensä saariparkamme takia", ja hän kiroilee espanjalaisia.

"Milton raukka! Hän oli S:t Augustinessa neljätoista päivää sitten kirjoittaakseen sanomalehdelleen kirjeitä seuraelämästä siellä", sanoo Amy Ormiston. "Herra Jumala, eivät kait toki aikone häntä tappaa!"

Mitä tyytyväisemmällä mielellä jättää espanjalainen tämän seurueen suuttuneita miehiä ja mielenkuohuksissa olevia naisia ja menee alas maallenousulaiturille, missä hänen höyrypurtensa odottaa häntä viedäkseen hänet Key Westiin. Hän antaa muutamia käskyjä peränpitäjälle, ja pursi liukuu Lentokalan luo, minkä kannella Balasco pian seisoo neuvottelemassa kapteenin kanssa.

"Minä olen nyt ruoka- ja juomavarojen puolesta aivan kunnossa", sanoo Thomas. "Toivon vaan, että väestön suhteen olisi yhtä hyvin laita. Ensi koneenkäyttäjä täytyi minun jättää Miamiin, koska hänellä oli jonkunlaatuinen kuume. Jos olisin pitänyt hänet laivassa, olisivat kait naiset kuolleet kauhistuksesta ja luulleet, että se oli keltakuumetta. Perämies joi itsensä päihinsä eilisiltana ja on useampaan päivään kykenemätön. Minulla on vaan kaksi matruusia ja kaksi lämmittäjää, yksi koneenkäyttäjä ja minä itse, paitsi kokkia ja kajuuttavahtia — aivan liian harvat tämän laivan liikehtimiseksi jos meidän on kulkeminen pitkälti ja on monta matkustajaa huolehdittavana."

"Luulenpa voivani auttaa teitä, jos on sikseen", vastaa Balasco iloisena näistä tiedonannoista. "Minun höyrypurteni koneenkäyttäjä, vaikkakin neekeri, on hyvin taitava mies. Hän voi vuorotella teidän koneenkäyttäjänne kanssa. Minun peränpitäjäni saattaa auttaa teitä ruorirattaan ääressä, ja minulla on purressa kaksi matruusia, jotka niinikään ovat käytettävinänne."

"Teillä on jotensakin lukuisa väestö niin pienelle venheelle", huomauttaa kapteeni.

"Oo, se on kokonaista neljäkymmentä jalkaa pitkä", vastaa Balasco. "Tahdotteko väkeäni?" Hän tekee tämän kysymyksen hiukan huolestuksissaan, sillä hän pelkää hänen koneenkäyttäjänsä mustan ihonvärin osoittautuvan voittamaksi esteeksi.

"Kyllä, lähettäkää heidät illalla laivaan. He voivat kyllä kelvata pariksi päivää", sanoo Thomas ja lisää: "Minun hiilipoksini ovat täynnä. Voisin ajaa täältä Bermudaan käymättä missään satamassa."

"Hyviä hiiliä?" kysyy Estrabon.

"Kaikkein parhaita. Mr Vanstone pitää nopeasta kulusta, eikä voida sopivatta polttoaineetta saavuttaa mitään nopeutta."

"Hyvä. Olen takaisin kello kuusi." Ja järjestettyään muutamia pienempiä erityisseikkoja, menee espanjalainen taas purteensa, ja Figaro höyryää matkoihinsa, tervehtien muutamia mr Vanstonen puutarhassa olevia naisia ja herroja kimeällä vihellyksellä, kohteliaisuus, johon naiset vastaavat viipottamalla ja herrat huutamalla: "Onnellista matkaa ja tervetullut pian takaisin!"

Ja venheen kiitäessä aaltojen yli Key Westiä kohden, laulaa sen omistaja yhä laulukertoa: "Lippu ei suojellut! — Lippu ei suojellut!"

Viidestoista luku.

Huviretki.

Kello on nyt yksitoista edeltä puolenpäivän.

Täydellä koneella ajaen saapuu höyrypursi saarikaupunkiin noin puolessakolmatta tunnissa.

Hän menee sikaritehtaallensa, ja muutamia minuutteja välinpitämättömästi puheltuansa toiminimen asioista muutaman yhdysmiehensä kanssa, menee hän suureen saliin, missä sikarit valmistetaan.

Vaikka työ käypi parhaillaan, huomaa hän työmiehensä, jotka kaikki ovat kuubalaisia isänmaanystäviä, olevan kovasti kiihdyksissään uutisista, mitkä heille julistaa heidän esilukijansa, jonka toimena on aamulehtien tulkitseminen ja kääntäminen.

Tämä pitää juuri nyt kädessään lisälehteä, joka herättää yleistä mielenkiintoa, ja sanoo innokkaasti espanjalaiselle tämän sisään astuessa: "Heitä ei vielä ole ammuttu!"

"Jumalan kiitos siitä!" puhkeaa Balasco sanoiksi, vaikka hän sisässään ei olekaan erin kiitollinen. Hän näet sangen mielellään tahtoisi viedä miss Indra Vanstonelle tiedon, että Toverin väestöstä joka mies on saanut kuoleman Cabanasin linnoituksessa.

Estrabon, vaeltaessaan läpi salin näennäisesti pitäen kevyttä yleiskatsehnusta, menee molempain niiden miesten ohi, jotka Mastic matkalla Tampasta oli pannut merkille. Heille kuiskaa hän: "Tavatkaa minua kotonani niin pian kuin mahdollista."

Näihin sanoihin vastaavat Juan ja Pablo tarkoittavilla silmäyksillä.

Pian sen jälkeen jättää espanjalainen salin, mutta ulkona konttorissa sanoo hän yhdelle kirjureista: "Hankkikaa minulle laatikko vahvimpia ja mustimpia Invinciblesiänne."

Laatikko kädessä ja puhuttuaan liiketoverilleen, että hän viipyy muutamia päiviä purjehdusmatkalla, lähtee Estrabon huvilaansa.

Hän tapaa molemmat miehet jo odottamassa häntä. Hän vie heidät sisään ruokasaliin, sulkee kaikki ovet ja pitää pikaisen tarkastelun ollakseen varma, ettei kukaan voi heitä kuulla. Sitten tekee hän kuiskien heille ehdotuksen, joka saa heidät peljästymään ja vakuuttamaan, etteivät he sitä tohdi, — eivät, vaikka henki olisi kysymyksessä.

Siihen vastaa hän: "Mitä nyt! Kun te nyt olette Weylerin suojeluksessa? Minulla on käsissäni papereita häneltä ja Espanjan hallitukselta, jotka tekevät minut ja ne, mitkä minä osoitan, yhtä varmoiksi kuin itse kenraalikuvernöörin kaikkialla, missä vaan Espanjan lippu liehuu. Sitä paitsi on tässä tuhat dollaria teille."

Mutta miehet epäilevät yhä, ja Estrabon kertaa, mitä hän on sanonut, ja tarjoo heille kaksi tuhatta dollaria kullassa — tuhannen dollaria kummallekin.

Hiljaa neuvoteltuansa suostuvat molemmat miehet ehdotukseen, vaikka yhäkin tuskaisella ja vastahakoisella tavalla — mutisten, että he pitävät hengestänsä.

"Noo, enkö minä pidä omastani?" nauraa hän. "Lähtisinkö matkaan, jollei minulla olisi kenraalikuvernöörin allekirjoitusta? Menkää heti höyrypurteen, jossa teidän on palveleminen matruuseina. Teidän toimenne tulee olemaan sama Lentokalassa. Ei mitään muuta."

"Mitä, siinäkö kaikki?" kysyy Pablo kummastuneena.

"Niin — yksi seikka vaan vielä! Niin totta, kuin annatte hyväntahtoisuudelleni arvoa, ette saa polttaa yhtään sikaria, niin kauvan kun olette jahdissa."

"Eikö yhtään sikaria?" puhkeaa Juan sanomaan. "Diablo! Ei yhtään sikaria!"

"Mutta niin monta sikarettia kuin vaan haluatte", vastaa Estrabon. "Muistakaa, ei sikariakaan, niin totta kuin henki on teille rakas!"

Molemmat miehet poistuvat Pablon kuiskatessa toverilleen: "Santos! Tämäpä oli kummallinen juttu!"

Sitten kiiruhtaa espanjalainen läheiseen apteekkiin ja ostaa isollaisen määrän opiumia, jolloin hän sivumennen kysäsee proviisorilta, joka on hänen vanha tuttavansa, Magendien morfiiniliuoksen ominaisuuksia.

Hetkistä myöhemmin on hän sähkösanomakonttorissa ja lähettää Havannaan pitkän tärkeän salakirjainsähkösanoman.

Sieltä palaa hän huvilaansa, avaa laatikon, jossa väkevältä tuoksuvat Invinciblesit ovat ja toisen, missä on erinomaisia Imperialesia, ja sanoo nauraen: "Ihmettelen, olenko unohtanut poikasena saavuttamani sikarien kiertämistaidon!" sekä alkaa käsitellä sikareja hyvin omituisella tavalla.

Hän on tavattoman kätevä, ja työ kuluu nopeasti, etenkin kun kummassakaan laatikossa ei ole viittäkolmatta sikaria enempää. Kääriessään ne erityiseen pakettiin sanoo hän hymyillen: "Nämät Imperialesit hienoille herroille ja nuo Inrinciblesit niille miehistöstä, jotka pitävät tupakoimisesta."

Kymmenen minuuttia myöhemmin on hän höyrypurressaan, missä suurikorvainen Juan ja tämän toveri odottavat häntä.

Juuri veneen irtautuessa rannasta tulee eräs konttoristi juosten konttorista tuomaan hänelle Havannasta saapunutta tunnustusta, että hänen sanomansa oli otettu vastaan.

Espanjalainen hymyilee tyytyväisesti silmäillessänsä sen läpi, ja purren höyrytessä Smaragdisaareen päin, asettuu hän päiväkatoksen alle ja syöpi kevyen lunchin, jonka hän on antanut lähettää muutamasta ravintolasta, hänen aikansa kun on ollut liian kallis ruuan ja juoman nauttimiseen tuhlattavaksi.

Syödessään tuumiskelee hän.

Ajatuksissaan liittää hän toisen erikoisseikan toiseen saadakseen suunnitelmansa niin täydelliseksi kuin mahdollista ja mutisee: "Samanlainen tapaus, aivan samanlainen tapaus!" Sitten heittää hän tutkivan katseen miehistöön. Koneenkäyttäjä ja peränpitäjä ovat espanjalaisia neekerejä, jotka jo kauvan ovat olleet hänen palveluksessansa ja ovat häneen kiintyneitä, koska hän on antelias isäntä. Heidän kanssaan on hän jo puhunut. "Toiset tekevät, mihin heitä käsken", ajattelee hän; "toiset molemmat tietävät, mikä heidän velvollisuutensa on, ja mitä he saavat, täyttääksensä sen."

Kello on nyt lähes kuusi. On yhäti tukahduttavan kuuma, mikä ei ole tavatonta näissä seuduin kesän alussa. Vaikka aurinko on jotensakin alhaalla taivaanrannalla, on hirmuisen tukala ilma, eikä mitään maatuulta ole vielä alkanut puhaltaa.

Siitä näkyy pian selviä todisteita. Purren lähetessä Smaragdisaaren maallenousulaituria, saattaa Balasco nähdä, että kaikki mr Vanstonen verannalla olevat naiset lakkaamatta käyttävät viuhkojansa, vaikka heidän pukunsa ovat ohuet kuni hämähäkinverkot.

Hän katselee ympärilleen ja havaitsee jotakin, joka tekee hänet sangen tyytyväiseksi. Lentokala on ankkuria heittämäisillänsä, selvästi vasta Korallisaarelta tultua. Sen kannella keksii hän Varonan ja Severancen, jotka hiljakseen kävelevät päiväkatoksen alla, ja Jack Blackeleyn, joka istuu saranatuolilla laiskeliaasti tupakoiden ja itseään leyhyttäen. Estrabon antaa käskyn peränpitäjällensä, — Figaro muuttaa heti suuntaa ja liukuu jahdin luo, tämän juuri ankkuria laskiessa.

"Onko teillä ne kaikki?" huutaa Balasco innollisesti.

"On. Kiväärit, patroonit ja kanuunat ovat kaikkityyni lastihuoneeseen pantuina", vastaa Severance.

"Kaikki paitsi dynamiitti!" virkkaa kapteeni Thomas; "sitä en tahdo ottaa laivaan."

"Älkää sitte tulko maihin!" sanoo Estrabon.

"Miksikä ei?"

"Minulla on teille pikku äkkiyllätys", vastaa hän. "Tahtoisin tarjota teille päivällistä laivassa. Ottakaamme mukaamme pari naista, niin lähdemme hakemaan viileyttä. Merituuli on varmaankin alkanut puhaltaa ulohtaampana Golfvirralla."

"Näyttää kuin tulisi hirveän helteinen ilta", sanoo Billy veltosti.

"Tänään ei synny mitään maatuulta", virkkaa Varona.

"Herra Jumala, ettehän toki sitä tarkoita! Mikä saa teidät sitä luulemaan", kysyy Blackeley tylsän hämmästyksissään.

"Olen oleskellut liian kaavan Länsi-indiassa ollakseni tuntematta tiempo caloroson enteitä", vastaa nuori kuubalainen. "Tulee polttavan kuuma ilta — vuoden ensimäinen."

"Se ei minua suurin hirvitä", sanoo Billy, "sillä Vanstonen perhe ja minä lähdemme pian pohjoiseen päin. Mutta se ei estä meitä voimasta laittaa iltaa itsellemme hieman mukavammaksi." Ja näin sanoen huutaa hän Balascolle, jonka höyrypursi juuri nyt on jahdin heittonuoraporrasten sivulla: "Pysähtykää silmänräpäykseksi! Se oli hyvä aate teiltä, don Estrabon, — antakaa minun tulla Figaroon ja seurata muassanne maihin, niin noudamme ne naisista, jotka haluavat olla muassa."

"Niin, päivällinen jahdissa ja ihana purjehdusmatka kuutamassa", vastaa Estrabon innokkaasti. "Sanokaa kokille että minä tahdon puhua hänen kanssansa", huutaa hän Thomasille, silmät loistaen kummasta ilosta, sillä ankara kuumuus on tehnyt hänelle mahdolliseksi sangen luonnollisella tavalla voittaa yhden suunnitelman suurimmista vaikeuksista.

Kapteenin käskystä: "Ohoi, lähettäkää kokki perään", sukeltaa tämä herra esiin kapiisista, ja don Estrabon antaa hänelle määräyksen laittaa oivallinen päivällinen.

Sill'aikaa on Severance heittonuoraportaita myöten mennyt alas purteen, joka nyt ohjaa kulkunsa maallenousulaiturille.

Niinä lyhyinä silmänräpäyksinä, mitkä tarvitaan sinne tulemiseen, sopivat Billy ja Balasco asiasta.

"Hankkikaa ne naiset, mitkä voitte, mutta minä en ottaisi liian monta mukaan, vaan parempi on, jos saamme olla hieman itseksemme", ehdottaa Estrabon.

"Juuri minun ajatukseni", vastaa Severance, joka mieluisimmin ottaisi mukaan ainoastaan yhden naisen, sillä toisetkin pitävät hänestä ja mielellään tahtovat kuluttaa häneltä aikaa, joka hänen mielestänsä pitäisi nyt omistaa jakamatta miss Indra Vanstonelle.

"Meillä tulee silloin olemaan hauskaa!" virkkaa espanjalainen heidän rantaan tullessaan.

Mutta samassa kiinnittyy laituriin myöskin muuan soutuvene, ja Balasco hätkähtää hämmästyneenä, sillä siitä nousee Mastic, tullisalapoliisi.

Tämän tulo saattaa tehdä tyhjiksi kaikki espanjalaisen toiveet menestyksestä, sillä jos hän ottaa asevarat takavarikkoon — hyvästi silloin ijäksi kaikeksi Balascon suuri suunnitelma!

Hän sanoo kiirehtien Severancelle: "Olkaa kiltti ja menkää ylös huvilaan ja pitäkää huoli, mitä tarvitaan. Tuo mies selvästi haluaa puhutella minua." — Mastic on näet jo hoilannut hänelle, ja seuraavana silmänräpäyksenä on hän jo tullivirkamiehen luona.

"Mitenkäs menee. Estrabon?" kysyy salapoliisi ujostelematta, sillä hän ei koskaan enää karsastele espanjalaista veljyttään. Sitten jatkaa hän sanoilla, mitkä saattavat tämän epätoivoon: "Sain piljettinne eilisiltana, mutta koko päivänä ei ole tuullut hitustakaan, ollut vaan tukahduttavan kuuma ja Alligaattori-Pete ja minä olemme soutaneet kaksitoista tuntia ja paahtuneet Sisiliskolla tänne tullessamme. Mutta luulenpa tulevani ajoissa. Muutamasta purjeveneestä, jonka kohtasimme Sokurikekosaaren luona, huudettiin minulle, että tuolla olisi sahatavaroita." Hän osoittaa Korallisaarta.

"Niin", vastaa toinen innokkaasti, "kokonainen sissijoukkue ja joukko aseita, ampumavaroja ja dynamiittia."

"Tulimaista! Sepä saattaa tuottaa minulle ylennystä, se!"

"Mutta te tulette hieman liian myöhään", jatkaa Balasco. "He hyökkäsivät kaikki laivaan 'Kolme ystävää' eilisiltana ja lähtivät Kuubaan Bouthwellin seuraamina, mikä nähtävästi on heidän jäljillänsä."

"Kirottua! Ovatko he taas päässeet minulta pakoon?" ja salapoliisilta pääsee muutamia kirouksia puoliääneen.

"Antakaa minun kuiskata teille jotakin korvaan", sanon espanjalainen, joka nyt on tointunut ja nopeasti harkinnut seikan.

"Kuubalaiset roistot eivät ennättäneet ottaa kaikkia mukaansa, — Bouthwell oli liian sukkela käänteissään. He jättivät kolmisen- tai nelisenkymmentä ampumavaralaatikkoa y.m. jäljelle Korallisaarelle."

"Jotka Bouthwell otti talteen, arvaan", nurisee Mastic.

"Eikä, ne ovat vielä jäljellä luullakseni" sanoo Balasco, iloissaan, että hän osaa valehdella niin hyvästi. Sillä jos Mastic tietäisi, että aseet ovat Lentokalassa, ottaisi hän ne luonnollisesti takavarikkoon, ja kaikki espanjalaisen sukkelat laskut olisivat turhia.

"Sitten otan ne ensi yönä! Alligaattori-Pete ja minä purjehdimme sinne heti."

"Luuletteko pääsevänne sinne tällä tuulella?"

"Saammehan koettaa."

"Niin, onhan se velvollisuutenne", sanoo Estrabon totisesti. "Antakaa minulle tieto, miten onnistutte. Voinko mitään muuta tehdä hyväksenne?"

"Voitte", nauraa Mastic; "hyvät sikarit kuluvat niin kauhean pian. Alligaattori-Pete ja minä olemme juuri tehneet lopun viimeisistä siinä erinomaisessa laatikossa, minkä annoitte minulle viime kerralla. Eikö teillä sattumalta ole muutamia sitä Lajia mukananne?"

"On muutamia", sanoo Balasco lyhyesti ja ottaa esiin pari kappalta ylenoivallista Regalias Imperialeseja.

"Hyvä, — nyt saatan ryhtyä työhön", arvelee salapoliisi sytyttäessään sikarin ja palaa veneelle, jota soutaa Alligaattori-Peten laivapoika, lurjusnulikka.

Estrabon katsoo salapoliisin jälkeen ja mutisee: "Olipa todellakin onni, että pääsin irti! Jos hän olisi aavistanut, missä asevarat ovat, olisi kaikki rauennut turhiin. Nyt saa hän ponnistella koko yön päästäkseen Korallisaarelle… ei tunnu tuulen henkäystäkään — ja huomenna!"

Hänen liikkuvat kasvonpiirteensä valaisee riemuitseva toivo hänen kääntyessään palaamaan huvilaan.

Täällä tapaa hän Severancen, joka sanoo hänelle helpostuneella äänenpainolla: "Sain ainoastaan kaksi naista kiinni."

"Mitkä sitten?" Kiihkeästi.

"Miss Vanstonen ja lesken. Pikku Rivers ja miss Woodbridge ovat Vortexin ja mr Vanstonen kera tämän ananaasi-istutnksilla. Minua ei ihmetyttäisi, jos jollakin heistä tekisi mieli päästä anopikseni", lisää hän nauraen.

"Ja miss Gertie?" kysyy Estrabon.

"Miss Gertien on vallannut ompelijatar", huutaa Rex, joka samassa tulee eteisessä. "Jos miss Gertie lähtee tänä iltana, on hänen pakko pitää lyhyttä pukua risteilyhuviretken kestäessä."

"Rex", puhkeaa hänen nuorempi sisarensa ankarasti sanomaan, katsahtaessaan alas kaiteen yli, "ole hyvä ja muista, että olen nuori nainen!"

Tämän muistutuksen tekee hän ylpeähköllä arvokkaisuudella, joka narraa Severancen hilpeästi nauramaan.

"Sinä kait seuraat mukana, Rex, arvatakseni?" sanoo espanjalainen.

"Luonnollisesti! Teen mitä hyvänsä saadakseni kunnon päivällisen ja vähän viileyttä tässä kuumuudessa."

"Silloin on seurue täysi", mutisee Balasco, sillä se on juuri semmoinen, kuin hän tahtoo.

Mutta miss Gertie tulee juosten portaita alas ja huutaa: "Seuraako luutnantti Varona myöskin mukana?"

"Luullakseni", vastaa Severance, joka nyt kiiruhtaa ottamaan kultasensa huostaansa: sillä Indra on tullut portaita alas sisaren vanavedessä. Hän näyttää sangen suloiselta puettuna keveimpään musliinipukuun ja ilmakkaimpaan vyöhyeesen. Hänet nähdessään salamoivat Balascon silmät, ja hän ajattelee riemastuneena: "Se on hänen hääpukunsa!"

Mrs Ormiston, joka on sangen soman näköinen merimiespuvussa ja pikkunen merimieshattu päässä, tulee nyt myös lisäksi, ja hän ja miss Vanstone menevät ulos verannalle mr Severancen ja Rexin kanssa.

Espanjalainen aikoo seurata heitä, mutta äkkiä säpsähtää hän ja mutisee: "Suokaa silmänräpäykseksi anteeksi!" ja hyökkää portaita ylös.

Huoneessansa ottaa hän piirongin laatikosta kiiruusti morfiiniliuospullon ja pikku ruiskun esiin, sanoen itsekseen: "Läheltä piti, että unohdin tämän!"

Niin kiiruhtaa hän alas taas ja on juuri ulos menemäisillään, kun pieni käsi rukoilevasti laskeutuu hänen käsivarrellensa ja Gertien pehmyt ääni kuiskaa: "Luuletteko voivanne olla luutnantti Ramonia vailla? Saatte liian monta herraa Lentokalaan harvoille naisille. Tervehtikää häntä, että minä pyydän häntä syömään päivällisen täällä kotona."

"Olen viepä tervehdyksenne", vastaa Estrabon kevyt empiminen äänessä.

"Siitä tulee hauska", sanoo nuori tyttö. "Mr Vortex, isä ja Ramon ja miss Rivers, Flora ja minä tulemme saamaan yhtä hupaisen päivällisen kuin tekin jahdissa."

"Toivotan teille mieluista iltaa!" Näin sanoen kumartaa espanjalainen kohteliaasti ja menee toisten luo ulos, missä miss Vanstone on selittänyt Severancelle ja leskelle, että Gertien pukuhommat ovat hyvin vakava asia. "Annoin hänelle kaikki pukuni, joita vailla voin olla", huomauttaa Indra, "ja hän on käyttänyt pukua toisensa jälkeen tuhlaavasti kuni…"

"Kuni tyttö, jolla ensi kerran on pitkä puku", nauraa mrs Ormiston.

"Niin, jos lainaisin hänelle useampia, saisin pian itse kulkea Gertien lyhyissä hameissa", vastaa miss Vanstone kauniisti punastuen.

Samassa tulee Rex innoissaan ulos eteisestä, huutaen: "Höyry käymähän, kapteeni!" ja seurue lähtee, Balascon laskiessa itsekseen heidät ja sanoessa: "Nyt on minulla muassa kaikki, joita tarvitsen."

Viisi minuuttia myöhemmin viepi Esrabonin höyrypursi heidät Lentokalaan, jonka heittonuoraportaita ylös Severance auttaa naiset, jotka ovat hyvin iloissaan päästessään avaran aurinkoteltan alle, joka suojaa sen valkeaa kantta.

Yleensä ovat he niin hilpeä seurue, kuin koskaan on astunut johonkin huvijahtiin, ja se on sangen paljon sanottu, sillä mikä on hauskempaa, kuin risteilyretki merellä, kun naiset ovat kauniit, rakastettavat ja meritaudittomat, ja herrat kohteliaat ja huomaavaiset, ja laivassa on viinejä ja sikareja yltä kyllin?

Mutta Estrabon on heistä kaikista iloisin. Hänen tummat silmänsä loistavat riemuavasta hehkusta, ja hänen naurunsa helähtää pehmeästi ja sointuvasti. "Miksi en olisi iloissani", ajattelee hän; "eikös nyt häämatkani ala?"

Omituista kyllä ei hän Varonalle vie miss Gertien sanaa, vaan menee suoraan ohjaushyttiin, missä kapteeni Thomas seisoo ruorirattaan ääressä, ja sanoo jännittyneellä kiihkolla, mikä tuntuu ihan tarpeettomalta: "Tarvitsetteko niitä ylimääräisiä apumiehiä, kapteeni?"

"Niin, kyllä kait on hyvä, että otan ne, koska nyt lähdemme merelle", vastaa tämä.

"Kuten tahdotte", sanoo Estrabon. "Kiinnitän purren poijuunne."

Sen hän tekeekin ja käskee väkensä tulla laivaan, jolloin hän komentaa Juanin ja Pablon keulapuoleen matruusien joukkoon ja sanoo kapteenille, että Figaron perämies voi hoitaa ruoriratasta niin usein, kuin tarvitaan, ja koneenkäyttäjä asettua alas konehuoneeseen auttamaan Lentokalan koneenhoitajaa.

"Annan peränpitäjänne hoitaa hetkisen ruoriratasta, samalla kun itse tarkastan häntä, ja jos hän tekee sen tyydyttävästi, saa hän vuorotella kanssani. Minun koneenkäyttäjäni saattaa selittää koneistomme teidän koneenkäyttäjällenne ja ilmoittaa, miten hän käyttäytyy", sanoo Thomas ja aukaisee yhden ikkunoista ohjaushytissä, mikä on välittömässä yhteydessä konehuoneen kanssa, se kun on sijoitettu jotensakin pitkälti keulapuoleen, antaakseen suurempaa tilaa perähyteille.

Ylhäiseltä paikaltansa saattaa kapteeni katsoa suoraan alas sinne, ja hän huutaa nyt koneenkäyttäjälle: "Sandy, anna minulle tieto, miten uusi apumies menettelee."

"Lähettäkää hänet vaan alas, kapteeni, minä kyllä pian otan selvän, mihin toveri kelpaa!" vastaa hilpeä Skotlanniksi murtava ääni. Ankkuri on nyt nostettu ja Thomas soittaa kelloa, jonka jälkeen Lentokala lähtee etsimään viileyttä Golfvirran aukeilta kulkuvesiltä.

Kaiken tämän havaitsee kiikarilla lohduttamaton nuori nainen eräästä Vanstonen huvilan yläkerroksen ikkunasta. Miss Gertie odottaa, että nuori Varona tulisi, mutta hän ei tulekaan.

"Eiväthän he lähetä ketään maihin", mutisee hän pettyneenä. "Oo. Herra Jumala, nyt nostavat he ankkurin!" Hän sieppaa olkihatun ja hyökkää rappusia alas, vaikka ompelijatar huutaa hänen jälkeensä: "Olen valmis nyt koettamaan, miss."

"Olen pian takaisin!" kirkuu Gertie vastaukseksi ja kiiruhtaa puutarhan kautta rantalaiturille, juuri parhaiksi nähdäkseen Lentokalan katoavan näkyvistä muutaman matalan vihreän saaren taakse puolen peninkulman päässä sieltä.

"Miksei hän tullut maihin, kun minä pyysin häntä?" puhkeaa hän sanomaan. Niin lentää yht'äkkiä kamala ajatus hänen mieleensä. "Ramonillla on nuo aseet mukanansa — ehkä hän menee niiden kanssa Kuubaan samalla." Ja seuraten tavallista naisten logiikkaa pelästyy hän kovin ja ajattelee: "Tuo kauhea Balasco! Hän on niin innokas isänmaanystävä ja kiihdyttää tietysti Ramonia muistutuksilla hänen velvollisuudestansa! Ramonhan sanoi, että nuo aseet saattoivat olla Kuuban elinasia. Hän menee johonkin niiden kanssa. Hänellä ei ollut rohkeutta sanoa minulle jäähyväisiä — se olisi musertanut meidän kummankin sydämet." Hän on pyörtymäisillään ajatellessaan Toveria ja mutisee valkoisin huulin: "Espanjalaiset murhaavat kaikki vankinsa."

Mutta tässä kohtaa hänet lohdutuksen säde.

Hän kuulee laiturin luota äänen, joka sanoo: "Hyvä, nulikka, jos olet sovittanut sen puutarhavaunullisen hyvästi veneeseen, niin lähdemme Sisiliskoon."

Se on Masticin ääni, tuon kiltin tullisalapoliisin, joka oli luvannut suojella Ramonia vaarasta.

Gertie kiiruhtaa laiturin reunalle ja huutaa innokkaasti: "Mr Mastic! Mr Mastic! Kiiruhtakaa ja tulkaa tänne, minulla on jotakin teille sanottavaa! Muistattehan minut, Gertie Vanstonen, joka puhelin teidän kanssanne lunchia syötäessä joitakuita päiviä sitten?"

"Niin, muistan teidät sangen hyvin", vastaa tullivirkamies. "Tulen silmänräpäyksessä. Sinä pysyt veneessä, lurjusnulikka!" Ja niin sanoen hyppää hän maallenousulaiturille, kiiruhtaa portaita ylös, yhä poltellen yhtä Estrabonin sikareista ja sanoo: "Palvelukseksenne, miss Gertie, mitä voin tehdä hyväksenne?"

Gertie ilmaisee hänelle epäluulonsa, joille salapoliisi katkerasti nauraa ja sanoo: "Ei mitään vaaraa siitä; aseet ovat tuolla saarella, mistä minä ne otan takavarikkoon, niin pian kun saavumme sinne."

"Ko… Korallisaarellako?" änkyttää Gertie.

"Niin varmaan! Sen sain tietää don Estrabonilta tuskin kaksikymmentä minuuttia sitten."

"Sitten ei don Estrabon sanonut teille totuutta!" kuiskaa tyttö kauhistuneena. "Aseet ovat jahdissa."

"Mitä!" sähisee Mastic.

"Niin, don Estrabonilla oli selko kaikesta: hänhän se ehdotti sitä — hän puhui Ramonin ja meidän Billymme kanssa siitä aamulla, he menivät sinne iltapuolella ja hakivat ne. Näin kiikarillani, miten he kantoivat ne laivaan. Ettekö nähneet Lentokalan juuri laskevan ankkuria tullessanne?"

"Tulimaista! Oletteko varma olevanne oikeassa?"

"Olen. Mitä varten he muuten olisivat sinne menneet?"

"Kirottua!"

"Teidän täytyy auttaa minua estämään Ramonin palaamasta Kuubaan. Mitä auttoi sitten, että pelastin hänet henkiin? Mikä oikeus on hänelle antaa tappaa itsensä, kun hänen on elämisestänsä kiittäminen minua?" mutisee Gertie käsiään väännellen.

"Toivon tietäneeni sen kymmenen minuuttia sitten", sanoo salapoliisi karskisti, tuijottaen poiskiitävän jahdin savua. Sitten repii hän tukkaansa ja mutisee: "En käsitä tätä — Balascohan ei ole…" Hän pysähtyy äkkiä, peläten ilmaisevansa valtiosalaisuuden, ja sanoo nopeasti: "En luule, että on tekeillä mitään, jota pelkäätte, miss. En näe, että nuorella kuubalaisella voisi olla niin raju suunnitelma päässään, kun te sanotte sisarenne ja mrs Ormistonin olevan Lentokalassa, paitsi mr Blackeleytä, mr Severancea ja veljeänne."

"Ehkeivät don Estrabon ja señor Varona aijo tehdä mitään tänä iltana. Mutta pelkään, että Ramon vie nuo aseet maihin Key Westissä. Velvollisuus on häntä kutsuva, ja hän on menevä takaisin ja hakeva ne ja lähtevä sotimaan toisten Kuuhan ystäväin kanssa", nyyhkyttää tyttö.

"Vai niin, he ajattelevat mennä Key Westiin viedäkseen aseet maihin", puhisee salapoliisi. "No, luulenpa voivani siihen panna esteen! Olen opettava heitä tahtomaan puijata minua ja sanomaan aseiden olevan tuolla saarella."

"Mitä aijotte tehdä?"

"Saattepas nähdä!" vastaa Mastic karskisti. "Älkää enää huolehtiko, että nuori kavaljeerinne joutuisi millekään vaaralle alttiiksi; nuo saaret ovat minun hallussani parin, kolmen tunnin päästä."

Hän katsoo jahdista, joka on jo ennättänyt Golfvirralle, nousevaa savua ja sanoo: "Se ohjaa länteenpäin kulkunsa — niin, se aikoo selvästi Key Westiin. Odottakaa, saattepa nähdä!"

Hän juoksee alas veneeseen ja hyppää siihen sanoen: "Osaatko pitää perää, nulikka?"

"Mitäs minuun sitten olisi pieksetty kolmen viime vuoden kuluessa", huutaa nulikka, "jollei pohjoisluodetta ja etelälounasta ja kaksi piirua tyynen puolelle. Josko osaan pitää perää? Minä osaisia ohjata krokodiilia!"

"Osaatko ohjata höyrypurtta sitten?"

"Sitä olen tehnyt tusinoittain kertoja!"

"No, luulenpa osaavani hoitaa konetta, jos niikseen on", mutisee Mastic ja huutaa sitten pojalle: "Suuntaa Balascon purren luo!" Ja hänen itsensä käydessä airoihin ovat he kahden minuutin päästä espanjalaisen höyrypurressa, jonka jälkeen heidän pikku veneensä kiinnitetään, ja salapoliisi lämmittää koneen, mikä on helposti tehty, sillä tuli on sammutettu suurimmassa kiiruussa, ja pannussa on vielä kylliksi höyryä Figaron panemiseksi käymään.

Heidän kiitäessään laiturin ohi huutaa salapoliisi Gertielle:

"Älkää olko huolissanne, pikku miss!" Ja rannalta vastataan: "En ole mikään pikku miss. Mutta luotan turvallisesti teihin." Ja hän katsoo innollisesti höyrypurren perään, jonka vauhti lisääntyy joka silmänräpäys. Se ohjaa samaa suuntaa kuin Lentokala, ja muutamia minuutteja myöhemmin katoaa se saman saaren taa matkalla ulos Golfvirralle.

Silloin kääntyy miss Gertie hitaasti ympäri ja menee huvilaan, koettaa pukuja alakuloisen ja murheellisen näköisenä ja tulee päivällispöytään ilmoittamaan isälleen ja tämän vieraille merkillisiä epäluulojansa, joille yleiseen nauretaan. Miss Rivers sanoo: "Loruja, rakas lapsi, tuo kertomus Toverista on hermostuttanut sinut", ja Flora Woodbridge selittää luottavasti: "Pah! Jack Blackeley ei ole niin tyhmä!"

Ja Gertien isä sanoo hänelle: "Sellaisia tyhmyyksiä! Eikö Severance ole laivassa Indran kanssa? Etkö luule, että hän tietää suojella häntä? Tuo kuubalaisen juttu ja sairaanhoito ovat tehneet sinut niin romantillisen yksinkertaiseksi, kuin olisit oikea Dulcinea del Toboso." Sitten lisää hän: "Mutta miss Tricksin pensiooni on sinusta nuo tyhmyydet ottava! Ensi viikolla palaat sinne lyhyine hameinesi ja kaikkinesi."

Tämä hirmuinen uhkaus saa aikaan musertuneen, rukoilevan silmäyksen miss Gertieltä ja halpauttaa hänen kielensä illan jäljelläolevaksi osaksi. Eivät edes pikku Vortexin sukkeluudet voi houkutella hymyilyä hänen kauniille huulillensa.

Hän nyyhkyttää itsensä uneen, ja kun hän herää seuraavana aamuna, on hänen ensi silmäyksensä akkunasta merelle. Hänen kasvonsa tulevat kalmankalpeiksi ja hän kirkasee: "Herra Jumala, Lentokala ei ole siellä!"

Kuudestoista luku.

Päivällinen jahdissa.

Lurjusnulikan ohjaamana on höyrypursi ehtinyt Floridasalmeen. Jahti höyryää hiljakselleen eteen länteenpäin viisi tai kuusi peninkulmaa etempänä. Mutta tälläkin keskinkertaisella nopeudella kulkee se hyvästi kymmenen peninkulmaa tunnissa, eikä pursi jaksa sitä saavuttaa.

Mastic katsoo sen jälkeen ja ajattelee: "Suunnasta päättäen on se menossa Key Westiin. Jos se sen tekee, tavotan sen siellä. Kaikissa tapauksissa pitää sen palata Smaragdisaareen, ja ensi yönä ovat aseet käsissäni, espanjalainen on puijannut minut, jos se, mitä miss Gertie sanoo, on totta, ja jos itkusta punaiset silmät todistavat jotain, niin uskoo tyttö itse kertomuksensa. Mutta mikä syy olisi Balascolla ollut?" Hän repii korvallistansa ja ajattelee: "Tahdon olla kirottu, jos sen käsitän! Ei ole epäilystäkään siitä, että Estrabon on espanjalainen vakooja, mutta minkä tähden saatanan nimessä hän ei sitte halua, että minä ottaisin aseet takavarikkoon?" Jota enemmän hän sitä tuumii, sitä vähemmän hän sitä tajuaa, ja sitä enemmän hän espanjalaiseen suuttuu.

Niin keksii hän sukkelan keinon ja mutisee: "Tulimaista, kyllä minäkin hänet puijaan! Olen olevinani, kuin en tietäisi hänen tietävän, että aseet ovat laivassa. Minä hänet uutisella yllätän ja katson, minkä värin hänen kasvonsa saavat."

Höyrypursi pysyy siis Lentokalan vanavedessä ja suuntaa sekin kulkunsa länteenpäin, vaikka nyt on jo niin pimeä, ettei Mastic voisi enää jahtia eroittaa, jolleivät sen lyhdyt näkyisi.

Pleasurejahti jatkaa sillä välin hilpeästi risteilyänsä viileyttä etsimään, ja niin pian kuin he tulevat pois saarien suojasta, alkaakin sen kannella oleva iloinen seurue tuntea viileitä, virkistäviä ja tuoksuavia tuulahduksia.

"Ihana ilta!" sanoo Amy Ormiston Jack Blackeleylle.

"On, mutta en kadehdi niitä, jotka pysyivät kotona. Heillä on kyllä jotakuinkin kuuma, sill'aikaa kun täällä on juuri parahiksi viileätä, jotta ruokahalu tulee." Ja korottaen äänensä, huutaa hän: "Estrabon, te olette huviretken ylikokki. Eikö päivällinen ole pian näkyvissä?"

"Kaikki aikanaan, kärsimätön ystäväni", vastaa espanjalainen. "Pian saamme erinomaisen hyvän aterian, ja sitten sekoitan muutamia erinomaisia sampanjagroggejani teille."

"Niin, olisittepa kuulleet señor Vanstunen veisaavan niiden kiitosta", virkkaa Ramon. "Te olitte sekoittaneet hänelle yhden Key Westissä ja hän ei ollut unohtanut, miltä se maistui. Minä muistan ne myös kolme vuotta sitten."

Severance, joka on istunut kannen toisella puolen ja kuiskinut morsiamensa kanssa, virkkaa nyt äkkiä: "Ken puhui sampanjagroggeista? Antakaa meidän saada nyt vähän päivällistä odottaessamme!"

"Tekisin mielelläni teille mieliksi", nauraa Estrabon, "mutta en saata alentaa sampanjagroggejani ruokaryypyiksi. Sitä paitsi luulen teidän olevan nälkäisiä ilman sitäkin."

"Ehkä olette oikeassa", myöntää Billy.

Nyt tulee Rex, joka on seisonut puhelemassa kapteenin kanssa ohjaushytissä, nauraen täyttä kurkkua heidän luoksensa.

"Mikä teitä niin huvittaa?" kysyy Amy Ormiston viitaten nuorukaista tulemaan luoksensa.

"Oo", vastaa hän, "yhdellä matruuseista on mahtavin korva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Hänen pitäisi jättää meri ja näytellä itseään rahasta sen sijaan." Ja hän antaa kuvaavan esityksen Juanin merkillisestä kuuloelimestä, valaisten esitystään eleillä, jotka houkuttavat kaikki nauramaan.

Balasco kiinnittää kumminkin ainoastaan hiukan huomiota siihen. Hän ja Varona seisovat nyt miss Vanstonen vieressä ja nuori kuubalainen antaa hänelle aiheen, jota hän on halunnut. Tämä sanoo näet; "Te olette olleet Key Westissä tänään. Onko mitään enempiä uutisia Toverista?"

"On parisen", vastaa Estrabon lyhyesti. "Otin mukaani yhden lisälehden, joka ehkä voi mielenkiintoanne herättää." Hän otti esiin numeron Päiväntasaajan kansanvaltaista, jonka muutamalla palstalla on suurilla lihavilla kirjasimilla painettu päällysnimi, ja jossa kerrotaan, että sanottu laiva on otettu aavalla merellä, koskapa se edellisenä aamuna oli nähty Hietasaaren majakan läheisyydessä.

Viitaten suoraan aluksen yli huomauttaa Balasco: "Tuolla on Hietasaaren majakka. Puolen tunnin kuluttua voimme nähdä sen. Mutta Toveri ja ne, jotka olivat laivassa, missä ovat he? Kysykää Cabanasin korppikotkilta ja korpeilta." Ikäänkuin antaakseen sanoilleen lisää maustinta, lukee hän pienen kamalan uutisen, jossa ilmoitetaan, että muuan matkustaja, joka samana päivänä oli saapunut Mascotte laivalla, oli kertonut nähneensä noin kaksikymmentä miestä, yhden vaimon ja yhden lapsen, kaikki kahleissa, tuotavan maihin Havannassa.

Kun Estrabon mainitsee vangitun naisen, näyttävät hänen silmänsä olevan Indraan luotuina. "Ette kait ole unohtaneet, mitä Varona sanoi tänä aamuna tapahtuvaksi ensi Amerikan lipulla purjehtivalle laivalle, joka otettaisiin samallaisissa olosuhteissa kiinni." Ja näyttäen aineensa kiihottamalta alkaa hän laajasti kuvailla, mitä sanotulle alukselle tapahtuisi, kuinka Amerikan lipusta huolimatta — tai ehkä juuri sentähden — koko miehistö ja kaikki laivassa olijat hakattaisiin kuolijaaksi ja alus upotettaisiin, ilman että mikään espanjalainen virasto olisi koko asiasta tietävinänsäkään… kuinka siitä tulisi…

"Uusi murhanhaluisen, julman ja raa'an hirmuvaltaisuuden urostyö", puhkeaa Rex sanomaan sillä vapaudenrakkaudella, joka useimmissa Amerikan pojissa kaikista amerikkalaisista valtiomiehistä huolimatta on.

Mutta välittämättä hänestä muuten kuin silmäyksellä, joka lupaa, että Rex ehkä jonakin päivänä saa espanjalaista armeliaisuutta käytännössä kokea, jatkaa Balasco samaan tapaan niin kauvan ja niin kuvaavasti, että Amy Ormiston viimein päästää kauhistuneen kirkauksen, pitää kädet korviensa edessä ja puhisee: "Herrajumala, tahdotteko kerrassaan menettää päivällisen minulta?"

Mutta miss Indra ottaa tämän kamalan kuvauksen toisella tapaa vastaan. Hän laskee pikku kätösensä Espanjalaisen käsivarrelle ja kuiskaa: "Tulkaa kanssani syrjään pikkuseksi. Minulla on teille pyyntö." Balascon käsivarsi vavahtelee nuoren naisen koskettaessa häneen, ja hän ajattelee: "Tämä on morsiameni — morsiameni huomenna. La Paloma ei sitä tiedä, mutta huomisiltana lepää hän sylissäni."

Seuraavasti ei hän erittäin tarkkaavaisesti kuuntele Indran sanoja, jotka kuuluvat: "Olkaa kiltti älkääkä puhuko Gertielle tästä asiasta niin, kuin olette puhuneet minulle, kun tulemme takaisin Smaragdisaarelle. Lapsi on nyt liian levoton."

"Levoton kenen… kenen tähden?" änkyttää hän, mutta nauraa sitten ja sanoo: "Oo, ymmärrän… nuoren kuubalaisen isänmaanystävämme vuoksi", tehden päällä nyökkäyksen perän puoleen, missä luutnantti Ramon nyt seisoo lesken kanssa puhelemassa. "Olen hyvin varovainen…"

Tässä keskeyttää hänet mr Severance, joka kovalla äänellä huutaa: "Kajuuttavahti sanoo päivällisen olevan valmiin!"

Seuraavana silmänräpäyksenä vaeltavat he kaikki ruokasaliin, joka on pieni kaunis huone ja täyttää koko kansihytin. Siellä istuutuvat nuo seitsemän päivällisvierasta syömään iloista ja runsasta ateriaa, jonka espanjalainen ja ranskalainen kokki ovat panneet toimeen ja kokoon. Samassa pyytää Estrabon heitä suomaan hänelle hetkiseksi anteeksi ja menee ohjaushyttiin.

"Mitä pidätte peränpitäjästäni?" kysyy hän kapteenilta.

"Erittäin hyvää! Hän osaisi hoitaa vaikka sotalaivan ruoriratasta", vastaa Thomas. "Masinistini, Sandy, ilmoittaa, että neekeri hoitaa konetta yhtä hyvästi. Nyt voin saada aikaa syödä päivälliseni kaikessa rauhassa ja Sandykin pääsee lepäämään, kun tarvitaan. Missä aijotte viettää illan?"

"Ehkä olisi parasta pysähtyä Key Westissä hetkeksi."

"Se ei ollut mikään tyhmä aate?" sanoo kapteeni tyytyväisesti. "Jos tahtoisitte seisahtua sinne kymmeneksi minuutiksi, tekisitte minulle suuren palveluksen. Minulla on hiukan rääsyjä muutamassa sataman luona olevassa talossa, jotka tahtoisin saada mukaani saadakseni parin ohuempia paitoja tässä kuumuudessa."

"Se käy varsin hyvin päihinsä", vastaa Estrabon, jonka päämääränä on pitentää risteilyä ja tehdä päivällinen niin myöhäiseksi kuin mahdollista.

Kun hän tulee päivällispöytään, jossa ensi ruokalajia juuri tarjoillaan, sanoo hän: "Olen rohjennut, miss Vanstone, sanoa kapteeni Thomasille, että hän ohjaa Key Westiä kohti, voimme silloin saada viimeiset uutiset Toverista. Länsikanavassa käy heikko tuuli ja meille tulee sangen hyvä, kun saavumme sinne, mikä tapahtuu neljännestunnissa. Päivällisen ei sen takia tarvitse häiriintyä."

"Käykää soppaan käsiksi, don Estrabon!" huutaa Rex kärsimättömästi. "Ettekö näe, että soppamalja on edessänne ja me kaikki odotamme? Indra ei ole syönyt yhtään ostronia, niin on hän soppaa kaivannut."

"Oo, minä unohdin!" virkahtaa tämä nuori nainen, joka kuiskien on vaihtanut meidän Billymme kanssa ensi kihloissaoloajan suloisia uskomisia.

Espanjalaisen katsoessa heihin, jotka istuvat vierekkäin, vapisee hänen kätensä kauhaa käytellessä, ja muutamia tippoja kirkasta kilpikonnasoppaa pirahtaa lumivalkoiselle damastiliinalle, jolla hiotut lasit ja aitoporsliinit upeilevat ja jota kukatkin koristavat, sillä Balasco on puhutellut mr Vanstonen puutarhurinkin antamaan lisänsä juhlaksi.

Viini alkaa tulvata ja kielenkannat aukeavat, jolloin Estrabon, sen mukaan mitä Rex itsekseen sanoo, "kaikin voimin hakkailee" vieressään istuvaa leskeä. Mutta Varona näyttää tavattoman hiljaiselta ja kysyy äkkiä, miksi miss Gertie ei seurannut mukana.

"Hän ei voinut tulla", nauraa Rex. "Silloin olisi hänen ollut pakko esiintyä pienenä tyttönä taas. Hänellä ei ollut yhtään pitkää pukua päälle pantavaksi. Näettekös, Gertie on tullut niin kauhean häveliääksi näinä kolmena päivänä, jotka hän on kulkenut pitkissä hameissa, että hänen jalanrintojaan täytyy pitää piilossa kuten muita pyhäinjäännöksiä."

Tämän pistoksen ottaa mrs Ormiston, joka ei kammo silloin tällöin näyttää omia kauniita jalanrintojaan, vastaan keveällä naurunkihinällä.

"Rakas Rex", huomauttaa Severance filosoofisesti, "siitä saakka kun polkupyörä keksittiin ovat naisten jalanrinnat yleisenä näyttelyesineenä. Mutta tahdon olla kirottu, jos siitä pidän", sanoo hän juhlallisesti ja luoden huvittuneen, vaikka merkitsevän silmäyksen morsiameensa, joka viime huvikautena oli osoittanut oireita tahtoakseen ruveta ajamaan polkupyörällä.

"Ohoi, siinä sait, Indra!" huutaa Rex. "Hän oli jo tilannut itselleen polkupyörän, kun isäukko sai vihiä siitä ja piti hänelle torat. Niin, ja hankkinut itselleen polkupyöräpuvunkin. Hän antoi minun nähdä se salaa ja saatanpa teille kertoa, että siinä meni maailmalta hukkaan jotain tyylikästä; se kun oli niin valtavan pukeva."

"Oli miten oli", mutisee Indra hymyillen, "pian olen vapaa isän ohjaksista, ja silloin… heti polkupyörä! Vai mitä, Billy?" Ja hän katsoo kysyvästi pöytäkavaljeeriinsa.

Tätä hänen tunnustustansa kohtaa Balasco tyytymättömällä katseella.

"Pah! Älkää näyttäkö niin happamelta, mi caballero!" laskee nuori nainen leikkiä heittäen veitikkamaisesti silmää espanjalaiselle; "muuten ette koskaan saa rouvaa."

"Minua ilahduttaa, ettette siitä pidä, don Estrabon", virkkaa Severance. "Tiedän, mitä ajattelette, ja olen juuri samaa mieltä."

Mutta jos hän olisi sitä aavistanut, olisi hän tarttunut vastapäätä istuvan miehen valkoiseen kurkkuun suurilla, voimakkailla käsillänsä, ja Balasco olisi lopettanut päivällisensä Tuonelassa.

Sillä jos Balasco ei hyväksy naisten polkupyöräilyä, niin on se vaan sen suhteen, jota hän jo katsoo omaksensa, ja hän ajattelee karskisti; "Huomisen jälkeen saat odottaa polkupyörällä ajamistasi, kyyhkyläiseni!"

Samassa laskee alus Key Westin laiturin ääreen, ja maaportaat pannaan ulos. Mutta kukaan ei luo siihen enempää huomiota paitsi Rex, joka huutaa kapteenille tämän mennessä maihin, että hän koettaisi urkkia uutisia kaupungilta.

Tällä poikkeuksella seurue Lentokalan pienessä ruokasalissa yksinomaan vaan syö, juo ja puhelee. Estrabon vaihtaa helliä kuiskeita Amy Ormistonin kanssa ja näyttää haluavan valloittaa tuon keimailevan lesken, ja se hänelle täydellisesti onnistuukin. Hän kertoo leskelle pikku juttuja elämästä Espanjassa, Brasiliassa ja Havannassa ja joitakuita häväistysjuttuja Madridin ylhäisistä piireistä, joille Amy levittää viattomat silmänsä ja puhkeaa sanomaan: "No voi kaikkia! Te kauheat espanjalaiset!"

Muut syövät, juovat ja puhuvat suurimmalla innolla, ja kaikki on hyvin hauskaa, kun kapteeni Thomas, joka on tullut laivaan takaisin, pistää päänsä ovesta sisään.

"Joitakin uutisia?" huutaa Rex.

"Ei hitustakaan!" vastaa kapteeni. "Minä pistäysin vaan sanomaan teille, don Balasco, että täällä on muuan herra kannella, joka pyytää viipymättä saada puhua kanssanne asioimisista."

"Asioimisistako!" puhkeaa Espanjalainen sanoiksi. "Diantre! Mitä huolin minä, nousevatko tupakan hinnat vai laskeutuvat? Asioimisia purjehdusretkellä tähän aikaan iltaa? Asioimisia!"

Hän menee närkästyneenä kannelle, mutta hätkähtää hämmästyneenä takaisin.

Mastic, tullisalapoliisi, se on, joka seisoo häntä odottamassa, ja hänen olkapäänsä takaa kurkistelee lurjusnulikan virnistelevät kasvot.

"Miten tuhannesti olette tänne tulleet?" puhkeaa Balasco sanoiksi. "Ette kait ole ennättäneet tällä vähällä ajalla purjehtia Sisiliskolla Korallisaareen ja sieltä takaisin tänne?"

"Emme, — minä Lainasin höyrypurtenne."

"Caramba! Te rohkenitte?"

"Rohkenin — se oli teidän asioissanne. Mutta tulkaa tänne peräpuoleen, jotta voin puhua kahden kesken kanssanne." Tullimiehen silmässä vilahtaa ovela välkähdys, ja hän vie espanjalaisen perään, missä ei ole ketään kuulomatkalla ja kuiskaa: "Olen keksinyt, että aseet ovat tässä laivassa!"

Ja hän jännityksellä odottaa nähdä, mitä Estrabon on sanova, tai minkä ilmeen hänen kasvonsa saavat.

Mutta tällä on nyt hermonsa vallassaan ja on valmistunut kaikkia mahdollisuuksia varten. Hän vastaa: "Te kummastutatte minua! Oletteko varma siitä?"

"Täydellisesti. Tuo Varona on puijannut meidät."

"Kysymme kapteeni Thomasilta asiaa", sanoo Balasco, "eli oikeammin, kysykää te häneltä! Minä olen vaan vieras aluksessa enkä tahtoisi saattaa mitään ikävyyksiä naisille." Hän huutaa kapteenia ja pyytää hänen tulemaan perään.

Tämä tekee ja vastaa Masticin kysymyksiin lyhyesti: "Ovat, aseet ovat pantu lastiruomaan. Mitä teillä on sen kanssa tekemistä."

"Olen tullivirkamies", vastaa salapoliisi, "ja minulle suodun valtuun voimasta otan minä nämät aseet takavarikkoon Yhdysvaltain puolueettomuutta rikkovina salatavaroina."

"Aivan oikein. Tästä hetkestä saakka ovat ne teidän", virkkaa Balasco, keskeyttäen kapteenin joka murisee jotakin "kirotusta julkeudesta ja hänen alusoikeuksiensa loukkaamisesta." Sitten kiiruhtaa Espanjalainen kaatamaan öljyä raivoisille laineille sanomalla: "Aseet ovat luonnollisesti teidän, señor Mastic, siitä ei ole kysymystäkään. Mutta miksi häiritsitte naisia tällä hauskalla huviretkellä oltaessa? Palatkaamme takaisin Smaragdisaarelle, jonne meidän kuitenkin pitää, ja huomisaamuna varhain voitte ne ottaa yhtä hyvin kuin tänäkin iltana. Virallinen takavarikkoon-otto täällä, asevarojen nosto lastiruomasta ja vienti maihin pidättäisi Lentokalaa useita tunteja. Viipyisi niin kauvan, ennenkuin se saapuisi takaisin kotiin, että mr Vanstone ja niinikään hänen tyttärensä tulisivat levottomiksi."

"Niin, olen peloissani, että pikku Gertie kävisi tuskaiseksi", sanoo Mastic ja repii empien päätänsä.

"Te annatte siis jahdin kääntyä takaisin Smaragdisaarelle tänä iltana?" kysyy Balasco, jonkin verran levottomuutta äänessään.

"Annan, — mutta minä seuraan mukana!" sanoo salapoliisi päättävästi.

"Mitä? Jahdissako?"

"Muussa tapauksessa annan viedä aseet ylös lastiruomasta laiturille tänä iltana."

Sisustassaan Balasco raivoaa, mutta ulkoa on hän tyyni. Hän tointuu heti entiselleen ja sanoo kapteenille: "Mr Masticin ehdotus on paras. Ei kenenkään tarvitse tietää, että hän on laivassa. Teillä kait on joku paikka hänelle tuolla alhaalla arvatakseni."

"On, voin antaa hänen saada perämiehen hytin. Siinä on kaksi makuupaikkaa, ja se on väki tilava."

"Hyvä. Sitten on kaikki selvillä. Mitä sanotte asiasta, Mastic?"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan."

Kun kapteeni on poistunut pitämään huolta hytin kuntoonpanosta, sanoo Estrabon luontevasti salapoliisille: "Voinko mitään muuta tehdä hyväksenne?"

"Voitte, koskapa minun on jääminen laivaan kanssanne", nauraa Mastic, "parisen noita sikareja, jos uskallan pyytää."

"Sikarejako? Niitä saatte! Minä menen niitä teille hakemaan", vastaa espanjalainen ilostuneella äänellä.

Hän menee ruokasaliin ja tulee pian ulos taas, ojentaen salapoliisille yhden Regalla Imperialin ja sanoo: "Meillä ei ole monta laivassa, mutta jos tahdotte saada yhden lisää, niin lähettäkää hakemaan. Tässä on teille yksi väkevämpää lajia, nuori mies", jatkaa hän ja antaa yhden tummista Inviciblesistänsä lurjusnulikalle, joka virnistellen seisoo vieressä. "Poltattehan?" kysyy hän innollisesti.

"Savuaako tuo savupiippu?" kysyy nulikka viitaten sanottuun esineeseen. "Tämä on juuri minun mieluiseni, tämä, — paksu kuin makkara ja musta kuin neekeri!"

Sen jälkeen menevät hän ja mr Mastic perämiehen hyttiin ja valmistautuvat viettämään hauskaa iltaa.

"Nauta!" ajattelee Estrabon katsoessaan salapoliisin jälkeen ja mutisee sitten: "Mitä eroa on kahdessa lisää?" Hän on näet valmis vaikka mihin.

Seitsemästoista luku.

Don Balascon sikarit.

Samassa kuulee hän kapteenin äänen käskevän heittämään kiinnitysnuora irti. Jahti lähtee liikkeelle.

"Nyt toimeen!" sanoo hän iloisesti itsekseen mennessään kajuuttaan ja huutaa hilpeästi: "Ahaa! Te olette alottaneet sampanjan minua vartomatta, mis amigos."

"Se on ruokalaji, jota nauttiakseni minä en koskaan ketään varro", nauraa Blackeley, ja muiden yhdistyessä siihen samallaisilla huomautuksilla, havaitsee Estrabon suureksi tyytymyksekseen kaikkien herrain tulleen iloisemmiksi, huolettomammiksi ja seurallisemmiksi viinistä, jota he jo ovat juoneet. Jälkiruoka on pöydällä ja Varona huutaa: "Missä on sampanjagroggi?"

"Minä aijoin tarjoilla sampanjagroggia kahvin asemasta."

Pari väitettä kohoaa tätä odottamatonta uutuutta vastaan, mutta espanjalainen, jolla on vähän pintapuolista tietoa myrkkyopissa, sanoo nauraen: "Se on Espanjalainen tapa, ja luulen teidän tulevan pitämään panostani mokkakahvia parempana. Minun sampanjagroggini ovat täydellisiä taiteen mestariteoksia", lisää hän innostuneesti. "Sampanja, joka muuttaa epätoivon toivoksi, joka saapi ihmiset unohtamaan, että löytyy helvetti, ja tuo heille paratiisin riemut — haihtuvat ehkä, mutta kestäessänsä paratiisilliset — maistuu vielä ihanammalta, kun siihen on lisätty käyttämilläni essenseillä kasteltu sokuripala."

"Hyvä!" huutaa Rex, ja leski taputtaa käsiään Balascon käskiessä kajuuttavahtia: "Hankkikaa minulle aineet!"

"Mitä pitäisi olla?" kysyy palvelija.

"Kuivaa sampanjaa ja yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — kuusi palaa kiteyntynyttä sokuria."

"Seis!" kirkuu Rex. "Te unohdatte itsenne. Seitsemän palaa sokuria"

"Niinpä niin! Kiitos, poikaseni! Se olisi ollut ankara erehdys", hymyilee Estrabon. "Mieluimmin valkojuurikassokuria — se sulaa hitaammin — ja vähän Angosturamuikeaa. Muut maustimet ovat minun salaisuuteni", lisää hän.

Saatuansa pyytämänsä ottaa Espanjalainen taskusta pienen hopeapullon, joka sisältää viisi- tai kuusikymmentä grammaa "salaisuuttani", kuten hän nauraen kutsuu sitä, ja tiputtaa varovasti kymmenen noppaa nestettä jokaiseen sokuripalaan, jotka hän sitten panee seitsemään korkeaan lasiin, jota paitsi hän joka lasiin kaataa hiukan Angosturamuikeaa.

"No, kajuuttavahti", huutaa hän, "onko tämä sampanja jääkylmää — ei frappe — vaan jääkylmää?"

"Juuri parahultaisen asteista", vastaa kysytty, joka innokkaasti on katsellut Balascon menettelyä, toivossa voivansa saada ilmi hänen salaisuutensa ja hyötyä siitä toisilla huviretkillä.

Seurueen toiset henkilöt omistavat kumminkin laittamiselle vaan hiukan huomiota. He pitävät parempana jutella ja juoda odotettu nektari, kun se tulee valmiiksi. Miten sitä laitetaan, siitä he eivät paljoa perusta.

"Vaikutus se on, josta minä huolin", sanoo Rex. "Minua ei koskaan huvita katsoa, miten totini kahvilassa sekoitetaan. Kaikki mitä tahdon tietää, on, että se tuntuu oikein repäsevältä, kun se tulee… määrättyyn paikkaansa."

"Hyss!" sanoo Indra nuhtelevasti, sillä pojan ääni ja käytös ilmaisevat, että hän alkaa riemastua hiukan liiaksi. "Älä juo enää sampanjaa, Rex", lisää hän ja olisi luultavasti onnistunut houkuttelemisessaan, jollei hän olisi tehnyt suurta erehdystä lisäksi sanomalla: "Sinähän olet vielä niin nuori."

"Nuoriko?" puhkeaa Rex sanomaan. "Suuri Luoja! Milloinka tulee kyllin vanhaksi saadakseen nauttia tämän maailman hyvästä?" Ja kun kajuuttavahti tarjoaa hänelle Balascon sampanjagroggia, tyhjentää hän sen yhdessä henkäyksessä, maiskuttaa huulillaan ja sanoo: "Erinomaista!" vaikka hän itse asiassa pitää, että se maistuu hieman muikealta.

Toisetkin herrat tyhjentävät lasinsa, ilman että Blackeley ja Severance näyttävät havaitsevan omituista makua, mutta Varona sanoo: "Luulenpa, ettei tämä ole oikein saman veroista, kuin se, jota tarjositte minulle kolme vuotta sitten Key Westissä."

Ryypiskeltyään noin puolet groggeistaan, selittävät naiset, että he huomaavat ne liian muikeiksi ja juovat mieluummin imelämpää sampanjaa. Se on juuri, mitä Balasco haluaa. Hän ei erityisesti haluakaan, että Indra ja Amy joisivat hänen sekoitustaan, etenkin kun hän näkee kokin ja kajuuttavahdin kiiruusti tyhjentävän jäännökset tarjoiluhuoneessa.

"Oo, pidättekö siitä?" kysyy hän hyväntahtoisesti tullessaan ovesta esiin.

"Erittäin paljon!" vastaa kajuuttavahti, joka odottaa moitteita.

"Hyvä, — ottakaa sitten minun groggini ja jakakaa se keskenänne. Saatan laittaa itselleni toisen sitten", sanoo Balasco ojentaessaan heille lasinsa ja tyytyväisesti katsellessaan, miten he heti tyhjentävät sisällyksen.

"Apropos", sanoo Rex, "missä ovat teidän erinomaiset sikarinne, — ne Regalias Imperialesit?"

"Mitä, — olenko unohtanut ne?" ja espanjalainen panee pöydälle laatikon, jossa ovat ne sikarit, mitkä hän niin huolellisesti kääri Key Westissä. "Otan mukaani parisen kapteenille, — minulla on hänen kanssaan jotakin puheltavaa."

Otettuaan esiin myöskin samalla tavalla valmistetut Invincibles-sikarit ja pistettyään ne taskuunsa menee hän keulan puoleen ja ajattelee: "Jumala siunatkoon poikaa! Hän muistutti minulle jotakin, minkä sillä hetkellä olin unohtanut."

Miehistö on kokoontunut jahdin keulaan, joka nyt kiitää eteläänpäin selvitäkseen muutamista ulospistävistä riutoista, ennenkuin se kääntyy itäänpäin. Kohdatessaan suurikorvaisen Juanin, jättää hän tälle suurimman osan Invincible-sikareja ja sanoo: "Jaa nämät miehistölle ja lämmittäjille sanoen paljon terveisiä don Balascolta."

Hän tietää, ettei kukaan hänen miehistään koske niihin. Masinisti ja peränpitäjä polttavat vaan sikareja, joita heillä kuubalaisen tavan mukaan on joukko mukanansa, — sitä paitsi on heitä kaikkia varoitettu.

"Olen rohjennut", sanoo hän tullessaan kapteeni Thomasin luo ohjaushyttiin, "jaella muutamia sikareja väelle, koskapa nyt olemme kotimatkalla."

"Siinä teitte kiltisti", vastaa kapteeni.

"Jokainen heistä sauhuaa kuin uuninpiippu." Sitten lisää hän tarkoittavalla äänellä: "Etteköhän ole unohtaneet jotakin?"

"Mitä sitten?" kysyy Estrabon.

"Laivurin", vastaa tämä leveästi hymyillen.

"Oo, minäkö olisin unohtanut teidät? Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" ja Espanjalainen ojentaa hymyillen Thomasille kaksi mustia Invinciblesiään, koska hän arvaa vahvan ja hieman vaikeapolttoisen sikarin maistuvan tästä parhaalta.

"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoo kapteeni ja kirkastuu. Pian sen jälkeen lisää hän: "Sandy on myöskin tupakkamies. Älkää unohtako konehuonetta, herra sikaritehtailija. Se ei maksa teille niin paljoa — olettehan itse asiassa osallinen."

"Unohtaako koneenkäyttäjän?" lausuu Estrabon. "Ei koskaan!" ja avatessaan konehuoneeseen vievän ikkunan huutaa hän: "Sandy, tahtoisitteko sikarin?"

"Kysykää yhtä mielellänne, tahdonko päästä taivaan valtakuntaan", vastaa Sandy leveällä skottilaisella murteellaan.

Espanjalainen heittää alas hänelle parisen ja palaa ruokasaliin, missä hän tapaa herrat yhä juomassa ja tupakoimassa, mutta ei täysin niin meluavan hilpeinä kuin ennen.

Silmänräpäys sen jälkeen sanoo mrs Ormiston: "Indra, tiedättekös, parasta on luullakseni jättää herrat itsekseen. Läsnäolomme estää heitä hauskoista jälkikekkereistä." Viime sanoja seuraa kevyt haukotus.

"Niin, olen itsekin hiukan uninen", vastaa Indra ja kysyy sitten veltosti: "Kuinka kauvan viipyy ennenkun olemme takaisin Smaragdisaarella."

"Noin kaksi tuntia", vastaa Balasco.

"Sitten saatamme hiukan nukahtaa", sanoo nuori nainen. "Menkäämme alas hytteihin, mrs Ormiston."

"Niin, jos tunnen kymmenen minuutin päästä itseni yhtä uniseksi, rupean minäkin maata", huomauttaa Severance. "Minä paneudun pitkälleni yhdelle täällä olevista sohvista. Meidän on täytynyt olla aika myöhään ylhäällä viime yönä."

"Niin, kello oli neljä", sanoo Indra saattaessaan naiset portaita myöten alhaalla olevaan salonkiin, missä vaan yksi hehkulamppu palaa. Täällä kääntyy hän ympäri ja sanoo iloisesti sulholleen: "Muista, Billy, että meidän täytyy herätä varhain huomisaamuna. Meillä on kokonainen pitkä onnellinen päivä edessämme."

Sulho silmäilee häntä hieman unisesti ja mutisee: "Niin, minun mielestäni olisi hyvä aate pysyä jahdissa koko yö, sittenkin kun se on laskenut ankkurin."

"Ehkä olisi juuri niin hyvä. Mitä sanotte mrs Ormiston?" kysyy Indra. "Minä olen hirmuisen uninen — jos menisimme ja rupeaisimme nukkumaan? Meidän hyttimme ovat sangen mukavat."

Ainoa vastaus tähän tuolta muuten niin vilkkaalta leskeltä on pitkäveteinen haukotus, ja naiset katoavat.

Viisi minuuttia myöhemmin asettaa Indra Vanstone kauniin päänsä pitsillä koristetulle korvallistyynylle ja nukkuu väsyneenä, mutta onnellisena ja yhtä turvallisena kuin olisi hän omassa huoneessansa Smaragdisaarella tahikka suorastaan heidän uhkeassa, suuressa talossaan New Yorkissa. Ja miksi ei hän sitä olisi? Luotettava kapteeni Thomas seisoo peräsimessä. Jahti on niin varma pikku alus, kuin koskaan on aaltoja kyntänyt, ja yö on kaunis ja hiljainen. Hänen veljensä on yläpuolella olevassa salongissa, hänen seuranaisensa nukkuu viereisessä hytissä, ja ennen kaikkia, eikö se mies, jolle hän kaikista mieluimmin tässä maailmassa uskoisi nuoren henkensä, ole ylhäällä kannella, valvoen hänen ylitsensä, eikö hänen huulillansa tunnu yhäti se hellä hyvänyön suutelo, jonka se painoi niille naisten salongin hämärässä?

Balasco, joka kulkee edestakaisin kannella, heittää sivumennen salavihkaisen silmäyksen salonkiin. Herrat puhelevat ja tupakoivat hyvin unisesti. Rex on nukkunut tuolillensa. Kokki ja kajuuttavahti ovat jättäneet passailemisen sikseen ja polttelevat laiskeliaasti ja unisesti kahta hänen mustia Invinciblesiään.

Hän menee keulan puoleen. Pari miehistöstä makaa nukkuen kannella.

Sitten kuulee hän Thomasin äänen ohjaushytistä sanovan: "Tekö se olette. Balasco? Lähettäkää tänne peränpitäjänne ottamaan ruorirattaan haltuunsa. Olen niin kirotun uninen, etten voi nähdä Hietasaaren majakkaa." Kun hän tulee hänen luoksensa, murisee kapteeni: "Kas tässä! Ottakaa ruori itse. Tulimaista, olen niin kuolonväsynyt, etten voi nähdä, minne kompassi osoittaa. Huutakaa peränpitäjätänne! Sanokaa hänelle, että hän ohjaa takaisin Smaragdisaarelle. Hän tuntee väylän yhtä… hyvin… kuin minä…" Viime sanat ovat yhtä pitkää haukotusta.

"Varmaankin." sanoo Balasco ja tarttuu ruorirattaaseen juuri paraaseen aikaan, sillä laivurin pää vajoo rinnalle. Hän horjuu pitkälle, topatulle, ohjaushytin perimmässä osassa olevalle penkille ja seuraavana silmänräpäyksenä kuuluvat hänen kuorsauksensa tahdissa koneen lyöntien kera.

Mutta Balasco ei muuta jahdin suuntaa, vaan se kiitää yhäti lounaaseen, suoraan Kuuban rannikkoa kohti.

Hetkisen kuluttua tulee hänen peränpitäjänsä ylös ja sanoo: "Antakaa minun astua sijaanne, señor!"

Hänelle sanoo Balasco: "Pidä samaa suuntaa!"

"Por dios!j Se veisi meidät pikkusen lännenpnolelle Havannaa — me ohjaamme suoraan Kuubaa kohden."

"Niin", vastaa Balasco. "Suoraan Kuubaa kohden. Minun täytyy olla siellä huomisaamuna varhain. On kysymyksessä hyvin tärkeä asia, ja saat viisisataa dollaria, jos täytät käskyni."

Pian sen jälkeen huutaa hänen neekerikoneenkäyttäjänsä aukinaisen ikkunan kautta konehuoneesta: "Minun on pakko hoitaa konetta yksinäni. Skotlantilainen on nukkunut."

"Sangen hyvin", vastaa don Balasco. "Lämmitä vaan niin kovasti, kuin suinkin voipi."

"Ei käy päihinsä", sanoo koneenkäyttäjä, "lämmittäjätkin ovat nukkuneet."

"Ovat, mutta eivät minun kätyrini kokkapuolessa", sanoo Estrabon. Hän menee ja hakee esiin Juanin ja Pablon sekä käskee heidän lämmittää pannuja neekerin tarkastuksen alaisina.

Niin kiitää alus eteenpäin yössä, yhä suunnaten lounasta kohden, mikä, yhteydessä Golfvirran vaikuttaman ajautumisen kanssa, tulee viemään heidät kaksikymmentä peninkulmaa lännenpuolelle Havannaa.

Ja kannella astelee espanjalainen edestakaisin, valppaana kuin kissa. Ja kajuutassa makaavat hänen pöytätoverinsa raskaassa unessa, sillä "minun salaisuuteni" on tehnyt tarkoitetun vaikutuksen.

Katsoessaan heitä sähisee Balasco: "Kaksi heistä on isänmaani vihollisia ja tahtoisi tuhota sen kunnian, ja yksi on varastanut hänen rakkautensa minulta. Miksi en pakoittaisi Indran maksamaan lunnaat heidän hengistänsä?" Mutta kun hän katsoo pitkää Jack Blackeleytä, joka korsaa ankarasti, sanoo hän säälitellen: "Oiva mies, — kirotun oiva mies!" Ja silmänräpäykseksi katuu hän ja huutaa peränpitäjälle: "Muuta suunta!"

"Mitä? Smaragdisaarelleko takaisin?" kysyy tämä.

"Smaragdisaarelle! Missä olen kärsinyt kaikki helvetin tuskat?" oihkuu Espanjalainen ja huiskii käsillään ilmaa. Silloin sattuvat hänen silmänsä Rexiin, joka maatessaan siinä vaalea tukka epäjärjestyksessä punasella tyynyllä, muodostaen kauniin taulun nuorekasta miehuutta, ja hän kuiskaa: "Indra rakastaa heitä; hänen täytyy ostaa heidät vapaiksi!" ja huutaa: "Ei", peränpitäjälle, joka jo on alkanut kiertää ruoriratasta. "Pidä samaa suuntaa — Kuubaan!"

Koko yön kävelee Estrabon edestakaisin kannella, uneksien tulevasta morsiamestaan ja on puoleksi mieletönnä voitonriemusta: "Hän on tuleva omakseni tänään! Kaikessa kauneudessaan ja ihanuudessaan, minun omakseni eikä kenenkään muun! Hänen hieno poskensa on painautuva minun poskeani vasten, hänen punaset huulensa kohtaavat minun huuliani, — minä olen voiva suudella ja hyväillä häntä ja olla onnellinen, niin kauvan kun elän täällä maan päällä. Ah, toivotan sinulle onnea, ystävä Balasco!"

Kuuden aikaan aamusella alkaa vaaleta. Hän näkee Kuuban rannikon epäselvästi etäisyydessä ja puhkeaa äkkiä sanomaan: "Jos he heräisivät liian aikaiseen!" mutta sanoo sitten riemuiten: "Ah, morfiiniliuos! Pikku Gertien lahja minulle. Minä pidän kuubalaisen rakastajansa sidottuna unen kahleisiin ja hänet, joka tahtoi minulta varastaa, ja jokaisen, joka tahtoisi asettua minun ja papin ja vihkisormuksen ja morsiamen väliin — kapteenin, miehistön ja kaikkityyni! Heidän täytyy nukkua, kunnes heille on liian myöhäistä auttaa häntä tai itseään, — jos sitä tarvittaisiin", lisää hän hymyillen onnettomuutta tuottavasti.

Sitten kulkee hän ympäriinsä laivalla eikä unohda ketään. Kokki saa kymmenen nopan ruiskutuksen, kajuuttavahti niinikään. Kymmenen tippaa ruiskauttaa hän käsivarteen jokaiselle ruokasalissa makaavalle henkilölle, jotka nyt raskaasti hengittävät morfiiniunessa, ja hän tulee juuri parhaiksi yhden luokse niistä. Kun hän pistää kären Jack Blackeleyn käsivarteen, avaa tämä uneliaasti silmänsä, tuijottaen Balascoa vasten naamaa mutisten: "Kirottu roisto!" ja ojentaa suoraksi voimakkaat käsivartensa, mutta uni voittaa hänet ja hän alkaa kuorsata uudelleen. Matruusit, lämmittäjät, skotlantilainen koneenkäyttäjä ja kapteeni saavat niinikään kukin luiskauksen. Sitten mutisee hän: "Nyt ovat he kahlehditut varmemmin kuin rantakallioilla. Käsiraudat voidaan puistaa pois silmänräpäyksessä, mutta nämät kestävät, kunnes aika on kulunut. Olenko unohtanut mitään… mitään? Asevarat — Varona, Maceon adjutantti, jahti, sissi Kuuban rannikolla… purjehtiva Yhdysvaltain lipulla — lipulla, jota halveksimme. Minä olen ajatellut kaikki. Kuuden tunnin kuluessa on kultaseni maksava näiden miesten henkien lunnaat, taikka myös ovat he kuoleman omat! Ja mikä on oleva hänen vastauksensa? Hänen veljensä! Hänen rakastajansa! Mies, jota hänen sisarensa rakastaa! Mies, jota hän itse rakastaa! Niin, kaikki on, kuten pitääkin. Tänään soivat hääkellot — ja sitten häämatkamme! Minä olen käynyt suunnitelman läpi niin monta kertaa… askel askeleelta… kaikki on varmaa… ei mitään ole tekemättä. Hyvin, Balasco, sinä et ole unohtanut mitään!"

Mutta sitä on hän!

Hän on unohtanut antaa morfiiniruiskauksen Thomas Duff Masticille, virkamiehelle Yhdysvaltain tullihallituksessa, ja lurjusnulikalle, hänen laivapojallensa, jotka makaavat nukkumassa perämiehen hytissä.

Nämät molemmat olivat tulleet hänen suunnitelmaansa sivuoven kautta… heidät oli ajettu ulos sivuovesta… hän oli tavallisella nopealla kekseliäisyydellään saanut heidät uneen opiumisikareillaan. Mutta nyt olivat he luistaneet hänen mielestänsä, siksi etteivät he olleet mukana alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut useiden tuntien tuumailemisella, siksi kun se oli saanut matemaattisen selvyyden ja tarkkuuden.

Kahdeksastoista luku.

Balascon voitonriemu.

Seitsemän ajoissa aamulla herää lurjusnulikka perämiehen hytissä ja ihmettelee, miksi he eivät ole Smaragdisaaren luona, koskapa silmäys pienestä kajuutanikkunasta osoittaa hänelle, että aurinko on jo ylhäällä.

"Entä sitten, mitä minä siitä huolin", mutisee poika. "Se ainakin pelastaa minut hetkeksi selkäsaunasta." Hän pelkää näet, että Alligaattori-Pete ei pitäisi hänen äkillisestä karkaamisestaan Sisiliskosta edellisenä iltana. Sen vuoksi kömpii hän alas makuupaikalta, vetää merisaappaat jalkoihinsa ja alkaa meluavasti tömistellä ympäriinsä herättääkseen Masticin, joka kuorsaa viereisessä makuupaikassa, sillä hän ei uskalla palata skuunerttiin ilman salapoliisin suojelusta, selityksiä ja puolustuksia.

Mutta kun hän näkee tullimiehen häiriintymättä jatkavan nukkumistansa, sanoo hän: "Tahdon olla kirottu, jos uskallan kohdata Peten ilman häntä! Muuten ei ole vielä mitään kiirutta vielä. Me emme hyvään aikaan ole vielä takaisin Smaragdisaarella!" Ja niin sanoen ryömii hän takaisin makuupaikallensa ja nukahtaa.

Mutta hänen uinailunsa on nyt keveämpää, ja sen pian häiritsee melu oven ulkopuolella. Kuulostaa kuin jotain pehmeätä ja raskasta läjättäisiin kapeaan käytävään. Hän kuulee muksauksen toisensa perästä ja miesten jalkojen kopinaa. Mutta hän ei pane siihen enempää huomiota, koskapa kapiisi on ihan ulkopuolella, vaan nukahtaa herätäkseen aluksen pysähtymisestä.

"Smaragdisaari!" huutaa hän, hyppää ylös ja pistää ulos päänsä pienestä ikkunasta aluksen sivulla. Hetkisen ällistyneenä tuijoteltuansa huudahtaa hän: "Missä tuhannessa olemme? Mikä kummallinen paikka tämä on? Minun täytyy nousta ylös kannelle katsomaan."

Mutta kun hän koettaa avata hytin ovea, huomaa hän, ettei hän voi sitä hievahduttaakaan. Käytävällä, jonne ovi aukeaa antaakseen pienelle hytille niin suuren tilan kuin mahdollista, on jotain estämässä.

"Se on jotain yhtä raskasta kuin linjalaivan ankkuri", mutisee nulikka puhisten olkapäällä ovea vasten ponnistaessansa. "Ohoi, kokki!" huutaa hän sitten pari kertaa. "Ottakaa pois tuo roska! Tahdon päästä ulos!" Mutta hän ei saa mitään vastausta, muuta kuin Masticilta, joka nyt katsahtaa ylös ja murisee: "Hitto vie, mitä sinä minusta herätät, lurjusnulikka? Etkö voi pitää suutasi kiinni?"

"Me emme voi päästä ulos", sanoo poika. "Me olemme olleet kulussa koko yön ja pysähtyneet juuri nyt. Ja tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän, missä olemme. Tahdoin mennä kannelle, mutta en pääse ulos."

"Et pääse ulos?" kertaa salapoliisi hypähtäessään ylös ja ponnistaen olkapäillään ovea, mutta yhtä vähällä menestyksellä. "Olemmeko olleet kulussa koko yön?" puhkeaa hän äkkiä sanomaan ja pistää päänsä ikkuna-aukosta vetästäkseen sen heti takaisin ja hämmästyneenä änkyttääksensä: "Katsos — tämähän näyttää Kuuban rannikolta." Yht'äkkiä pääsee häneltä huudahdus: "Varona on puijannut sekä espanjalaisen että minut! Tämä on Kuuba! Hän on lähtenyt tänne aseiden kera." Ja hän mutisee pahoilla mielin ja suutuksissaan: "Puijattu! Hitto soi, minua on jokaikinen tullimies koko maassa naurava. Puijattu ja kiinniotettu kuin rotta loukkuun, juuri kun olin tehnyt niin pulskan takavarikon! Mutta olenpa opettava häntä vetämään Yhdysvaltojen tullihallitusta nenästä!" Hän alkaa päättävällä kiireellä panna vaatteita päällensä, kun äkkiä kummia ääniä tunkeutuu alas hänen luokseen pienen ilmareijän kautta yläpuolella olevalta kannelta… intohimoisia, rukoilevia… naisen epätoivon ja miehen voitonriemun purkauksia… keskustelu, joka saapuu salapoliisin korviin ainoastaan katkonaisina, epäyhtenäisinä lauseina, mutta joka kuitenkin saa hänet kuuntelemaan haralla korvin ja kalpein kasvoin.

Niin kuiskaa hän jotain nulikalle, joka haristaa silmänsä kauhistuksesta ja kalpenee, sillä mitä Mastic sanoo, on seuraavaa: "Herra Jumala, poika! Meidät on tänne viety kirottujen espanjalaisten teurastettavaksi! Meidän täytyy päästä täältä ulos, muuten olemme kuoleman omat."

"Mutta me emme saa ovea auki", oihkii poika.

"Enpä koskaan ole kuullut moista!" puhkeaa salapoliisi äkisti sanomaan, yhä kuunnellen. "Don Estrabon se se on meidät kaikki puijannut ajatellen antaa tulevan tykkiveneen hakata kuoliaaksi jokaikisen meistä. Katso, mikä vastustaa! Puhkase paneeli. Tee työtä, kuin jos henki olisi vaarassa, nulikka!"

Ja poika iskee ja loikkaa suurella merimiesveitsellänsä oven ohuinta osaa, ja muutamain silmänräpäysten perästä repii hän päätänsä ja sanoo: "Tulimaista, — luulenpa sen olevan jauhoa!"

"Katsoppas! Estrabon on antanut sulkea oven pitääkseen meitä sisään salvattuina! Työskele vaan, niin totta kuin henki on sulle rakas, nulikka!" sanoo Mastic, sillä hän kuulee nyt sanoja, jotka yhä kiihottavat häntä.

Ja hänen arvaamisensa on oikea.

Melu, jonka poika synnytti, tömistellessään ympäriinsä merisaappaillansa aamulla herättääksensä Masticin, on ilmoitettu Balascolle, ja tämä on samassa lyöden otsaansa mutissut: "Dios mio! Minä unohdin tullinuuskijan ja pojan! Nyt on se liian myöhäistä!" sillä hän ei uskalla mennä sisään ja antaa morfiiniruiskausta, sitten kun he ovat heränneet.

Sentähden on hän antanut latjata heidän ovensa eteen, mitä oli lähinnä käsillä ja huomasi tehokkaimmaksi ja vähimmän melua synnyttäväksi, nimittäin kolmekymmentä kappaletta sadanpunnan säkkejä jauhoja, mitkä kokilla oli varastohuoneessa.

* * * * *

Kello on noin yhdeksän aamulla, kun miss Indra Vanstone herää, haukottelee, ojentaa valkoiset käsivartensa päänsä yli ja hetkiseksi hämmästyneenä tuijottaa hytin sinisiä verhouksia. Sitten puhkeaa hän sanomaan: "Oo, nyt muistan! Arvelen Billyn pitäneen parhaana olla herättämättä minua Smaragdisaarelle takaisin tullessamme." Alus on nimittäin seisottanut koneen, vaikka Indra ei tiedä, että se on tapahtunut aivan vasta, ja että juuri koneen äkillinen vaikeneminen on hänet herättänyt.

Pian sen jälkeen kuuluu terävä koputus hänen hyttinsä ovella, ja Estrabonin ääni sanoo: "Oletteko hereillä, miss Vanstone?"

"Oo, tekö se olette, don Balasco?"

"Niin, — olkaa kiltti ja tulkaa heti ylös kannelle. Minulla on jotain teille näytettävää."

"Aamiainen, toivoakseni", sanoo nuori nainen. "Missä ovat toiset? Ovatko he menneet maihin syömään aamiaista huvilassa? Pelkäsivätkö he herättää meidät, kaksi unikekoa?" Pikainen silmäys mrs Ormistonin hyttiin avonaisesta ovesta on juuri näyttänyt hänelle, että tämä vielä nauttii aamu-uinailustansa.

"Niin. Tulkaa ylös kannelle! Minulla on jotain teille näytettävää, ja sitten toivon voivani tarjota teille aamiaista."

"Aamiainen ensin!" huutaa Indra hilpeästi, ja kiiruhtaa pukeutumistansa, koska hänen on nälkä. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän saapuu naisten salonkiin ja näyttää sangen viehättävältä, iloiselta ja ruusuiselta valkeassa musliinipuvussaan, joka sulokkaasti aaltoilee hänen solevan vartalonsa ympärillä. Se on näky, jota don Balasco ahmii ujostelemattomalla, huolimattomalla tavalla, mikä hieman kummastuttaa nuorta naista.

Samassa kuuluu mrs Ormistonin ääni hänelle sanoen unisesti: "Olepas kiltti ja sano, että tuovat vähän kahvia minulle naisten salonkiin."

"Tapahtuman pitää", vastaa miss Vanstone sulkiessaan oven ja kääntyessään Estrabonin puoleen, jonka käytöstapa selvästi tekee häneen vaikutuksen, sillä hän kysyy äkkiä: "Onko jotain tapahtunut?" Samassa sattuu hän katsomaan ikkunasta ulos ja virkkaa: "Kah, — mehän olemme ulkona merellä!"

"Emme varsin", vastaa Balasco. "Mutta tulkaa kannelle. Aika on kallis." Hän menee ylös peräportaita, — ei niitä, jotka vievät ruokasalin kautta.

Seuraavana silmänräpäyksenä seisoo Indra hänen vieressänsä ja katselee ihastuneena ympäriinsä.

"Oo, niin jumalaista! Sellaiseen kauniiseen paikkaan kun te olette meidät vieneet", huudahtaa hän, ja sen jälkeen ottaa hän kansilasin päällä olevan merikiikarin ja herkuttelee ainoastaan tropiikeissa mahdollisen taulun katselemisesta.

Jahti on pienessä matalassa merenlahdessa. Ylt'ympäriinsä sitä on Länsi-indian sinervät vedet — tuo syvä, ihmeellinen sini, josta matkustajat kirjoittavat. Pieniä laiskeliaita aaltoja loiskii aluksen valkoisen rungon ympärillä, joka näyttää olevan merkillisen hiljaa, vaikka musta savupilvi, mikä nousee sen savupiipusta, osoittaa, että sen pannut yhä ovat lämpiminä ja kone milloin hyvänsä voidaan panna käymään.

Pohjoisessapäin, aluksen oikealla sivulla, — se on kokka länteenpäin — ei näy mitään muuta kuin sinistä vettä aina taivaanrantaan saakka. Etelässäpäin taas murtautuvat aallot tuskin peninkulman päässä heikkona maininkina vasten matalaa valkoista rantuetta, jota reunustaa kasvullisuus maassa, missä ei milloinkaan vallitse talvi. Palmut, sananjalat, kirjavat kämmekät, höyhenenkevyiset bamburuovot ja luikertelevat viiniköynnökset peittävät tusinoittain pieniä kukkuloita, joita etäisyydessä rajoittavat siniset vuoret. Pieni joki juoksee lahteen. Yhdellä kukkuloista, ihan lähellä merta, on muutamia majoja ja suuri valkoinen asumaton ja puoliksi poltettu talo: sen takana muutamia pieniä majoja lisää, jotka selvästi ovat raunioina, ja rappeutunut kyläkirkko, melkein viiniköynnösten ja kärhikasvien peitossa. Sen pienessä kellokastarissa, jonka kannatuspilareista on yksi rikkimurrettu, riippuu vanha, raiskaantunut malminen eli pronssinen kello.

Ainoastaan yksi ihmisolento on näkyvissä. Vaskenvärinen poika, joka on ollut kanootissa onkimassa, ponnistelee kaikin voimin pakoon pyrkimään, kuin olisi henki vaarassa; pian katoo hänkin pistävän niemen taakse.

Yläpuolella leviää sininen taivas. Lintujen laulua kuuluu niemeltä. Yksi koreahöyheninen flamingo seisoo kalastaen pienellä veden ylihuljumalla saarella. Kaikki on tyyntä, hiljaista ja rauhallista.

"Onko tämä osa risteilyhuviretkeämme?" kysyy nuori nainen iloisesti. "Minun pitää juosta alas mrs Ormistonllle näyttämään, mihin kauniiseen paikkaan te olette meidät vienyt. Eivätkö herrat vielä ole ylhäällä, ne laiskurit?"

Mutta muuan käsi laskeutuu estäen ja hieman raskaasti, tuntuu hänestä, hänen pehmoiselle käsivarrellensa, ja ääni, joka on innosta käheänä, kuiskaa: "Tämä on minun osani risteilyhuviretkestä. Tämä on Kuuba."

"Kuuba!" kertaa miss Vanstone kummastuneena.

Keskustelun ensi osassa tuntee hän vaan hämmästystä: sitten tulevat peljästys ja kauhu ja viimeksi syvin epätoivo.

Espanjalaisen käytöksessä on jotain miss Indraa hämmästyttävää. Hän haristaa kummeksivana silmänsä ja kysyy: "Miksi olette vieneet meidät Kuubaan? Meidänhän oli palattava takaisin Smaragdisaarelle. Isä ja Gertie tulevat levottomiksi. Tämä on omituista pilantekoa, don Estrabon!" Sitten puhkeaa hän äkkiä sanomaan enemmän kummastuneella kuin vihastuneella äänellä: "Mitä kapteeni Thomas ajattelee? Minä sanon isälle, että hän erottaa hänet."

"Tulkaa, antakaa minun näyttää teille jotain."

"Ensiksi tahdon katsoa, missä kapteeni Thomas on."

"Te saatte nähdä hänet. Te saatte nähdä kaikkityyni."

"Kaikkityynni? En ymmärrä."

"Ette, — mutta pian kyllä tulette ymmärtämään."

Balasco vie Indran salongin ovelle, ja tämä pilkistää sisään ja kirkasee: "Oo, Herra Jumala!" Sitten jatkaa hän, ikäänkuin ei silmiänsä uskoisi: "Ei kait saata olla mahdollista, että he kaikki..! Sanokaa, don Balasco, eiväthän he ole juovuksissa?"

Neljän nukkuvan herran asennot, kun he siinä makaavat kumossa sohvilla ja tuoleilla keskellä pullojoukkoa, joka seisoo korjaamattomalla päivällispöydällä, näyttävät näet todistavan aterian loppuneen suuremmanpuoleisilla juomingeilla.

"Eivät, he eivät ole juovuksissa!"

"Eivätkö?" puhkeaa Indra ihmettyneenä sanomaan, sillä hän on koettanut herättää Rexiä pudistelemalla häntä ja huutamalla: "Etkö häpeä, Rex? Olen ihan kummissani tähtesi! Se on häpeällistä!"

Estrabonin sanat kuullessaan pysähtyy hän, katsoo tarkemmin nuorekkaita kasvoja, joittenka sihnänluomet ovat suljetut, ja liikkumatonta vartaloa, ja kirkasee kauhistuneena; "Laupias taivas! He ovat kuolleita!"

"Eivät, kuolleita eivät he ole!"

"Eivät kuolleita!" Hän kuuntelee Rexin sydäntä ja mutisee: "Jumalan kiitos! — Hän hengittää, mutta niin hitaasti ja raskaasti." Rex, samaten kuin toisetkin, osoittaa niitä oireita, jotka seuraavat morfiiniunea, mutta siitä ei tiedä Indra, vaan jatkaa tuskaisesti: "He ovat varmaan sairaita. He hengittävät niin raskaasti! He ovat ehkä kuolemaisillansa!"

"Aivan oikein, — he ovat kuolemaisillansa", sanoo espanjalainen.

"Laupias Jumala! Mitä voimme tehdä pelastaaksemme heidät?"

"Minä en voi mitään tehdä! Te voitte tehdä kaikki!"

"En ymmärrä teitä. Mutta tehkää jotakin, tehkää jotakin… pian! Don Balasco, pyydän hartaasti! Mikä heillä on? Kiiruhtakaa ja tehkää jotakin!"

"Näillä herroilla ei ole mikään uhkaava vaara tarjona. He ovat vielä turvassa tunnin tai pari. Sillä ajalla voitte ennättää pelastaa heidän henkensä."

"Minäkö?" — Indran levottomuus antaa sijaa suurimmalle hämmästykselle.

"Istukaa ja kuulkaa minua", sanoo espanjalainen pehmoisella äänellänsä, jossa kaikuu pidätetty voitonriemu. "Tässä on tuoli", sillä tyttö kiihdyksissään kulkee edestakaisin kannella. "Sallikaa minun…"

"Älkää lörpötelkö! Tehkää jotakin!"

"Pelastaaksenne heidän henkensä, täytyy teidän kuunnella minua. Tehkää minulle palvelus istumalla."

Indra tottelee huoaten.

"Katsokaas, miten pitkitätte aikaa. Kuulkaa. Tämä on Kuuba!" Hän puhuu hitaasti ja tuijottaa Indraan omituisesti koko ajan. "Tässä laivassa on aseita — joita luultavasti Varona, Maceon adjutantti ja nyt tuossa kajuutassa nukkuva, kuljettaa salaa kapinallisia auttaaksensa. Seitsemän peninkulmaa täältä Cabanasissa", hän viittaa itäänpäin, "on luultavasti espanjalainen kanuunavene: jollei siellä ole, on aivan varmaan Murielissa, kaksitoista peninkulmaa kauvempana. Näiden alusten päälliköt tietävät luultavasti tällä haavaa — muussa tapauksessa ilmoitetaan se merkeillä heille muutamissa minuuteissa — että sissi on lähestynyt maata."

"Sissi! Mistä puhutte?"

"Tästä aluksesta — Lentokalasta!"

"Sissikö? Sehän on huvijahti", huutaa Indra, "Yhdysvaltojen lipun suojaama."

"Yhdysvallat!" nauraa Balasco. "Suojeliko tuo lippu keuhkotautista poikaa, joka yankee-skuunertissa ammuttiin viisikolmatta vuotta sitten?" Hän viittaa ivallisesti Amerikan lippua, joka liehuu maston huipusta, ja jatkaa: "Se on lippu, jota Espanja vihaa, — niin, halveksii. Kysykää maanmiehiltänne, jotka on otettu vangiksi ja tapettu, — kahdeltaneljättä Virginiuksessa olleelta. Toverin miehistöltä ja matkustajilta, sotakirjeenvaihtajilta, joittenka passit on revitty heidän kasvojensa edessä rikki, samalla kun he hakattiin kuoliaaksi tuolla olevilla kentillä!" Hän osoittaa kädenliikkeellä rantaa kohden. "Kysykää jokaiselta, jonka kuolemaa Espanja todellakin on tahtonut, onko tuo lippu suojellut heitä, muutoin kuin konsulienne läsnäollessa, eikä aina edes silloinkaan."

"Niin, tiedän", huokaa tyttö. "Mutta kumminkaan en ymmärrä…"

"Minä näytän teille enemmän'"

Mutta Indra ei kuule Balascoa, vaan huutaa hartaasti: "Kapteeni Thomas! Kapteeni Thomas! Olkaa hyvä ja tulkaa tänne."

"Thomas ei kuule enemmän kuin muutkaan. Hän on tuolla ohjaushytissä. Näettekö hänet? — Nukkuvana… opiumin nukuttamana! Katsokaa keulan puoleen! Tämä alus on nyt ampumakalulla varustettu."

Ja kun Indra silmää keulaan, huomaa hän pikaa-ampuvan kanuunan, josta Severance on puhunut, ja joka on viety kannelle, ja hän mutisee: "En ymmärrä…"

"Pankaa merkille, että olemme aito sissi aivan kuin Toveri", nauraa Espanjalainen. "Te tiedätte, mitä sen väestölle ja matkustajille tapahtui? Mutta tästä tulee vielä pahempaa!"

"Pahempaa! Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että verilöyly tulee tapahtumaan samassa. Ei mikään espanjalainen upseeri enää ota sissimiehistöä elävänä."

Tytön huulet vaalenevat, mutta hän huutaa kiivaasti: "Tämähän ei ole mikään sissi! Meidän hallituksellemme ilmoitettaisiin siitä ja se kostaisi!"

"Vastalauseella, kyllä, johon vastataan anteeksipyynnöllä ja espanjalaisten upseerien korottamisella. Niin käy aina. Enemmistä yksityisseikoista katsokaa kertomuksia Virginiuksesta ja Karteshista", sanoo Balasco pilkaten. "Mutta anteeksipyyntö ei palauta Rexiämme eikä Billyämme henkiin. Sitä paitsi, muistatteko, mitä Ramon ennusti? — ensi verisauna tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa: alus upotetaan, ja miehistö hakataan kuoliaaksi ja viskataan mereen."

"Viekää meitä täältä pois sitten! Huutakaa alas konehuoneeseen! Missä on Sandy, koneenkäyttäjä? Sandy, tännepäin!" huutaa Indra ja hypähtää ylös. "Sandy!"

Mutta kun hän ei saa mitään vastausta, kääntää hän katseensa, jossa kauhistus nyt on syrjäyttänyt kummastuksen, mieheen, joka näyttää tekevän ivaa hänen tuskastansa.

"Ei maksa vaivaa huudella häntä", huomauttaa Estrabon. "Sandy nukkuu myös." Ja hän lisää onnettomuutta uhkaavalla äänenpainolla: "He nukahtivat kaikki eilisiltana minun toimestani."

"Tekö tämän olette tehneet?" kuiskaa tyttö viipyen. "Miksikä?"

"Siksi että tahdon teidän ostavan näiden miesten henget minulta."

"Suuri Jumala — mitä tarkoitatte?"

"Minä seison tässä kannella. Minun koneenkäyttäjäni on alhaalla konehuoneessa. Ankkuria ei ole edes laskettu. Jos minä, Balasco, annan käskyn, niin olemme kymmenessä minuutissa kolmen peninkulman päässä rannikosta ja tunnissa kaukana merellä. Jahti on kylläksi nopeakulkuinen ehtiäkseen pakoon miltä espanjalaiselta kanuunavenheeltä hyvänsä. Teidän tarvitsee suoda minulle vaan pieni suosio, ja propelli paunaan heti liikkeelle ja me olemme kaikki pelastetut. Ajatelkaas, kuinka he tulevat olemaan kiitollisia teille — Rex, Varona, Blackeley ja meidän Billymme, joiden hengen olette pelastaneet." Hän nauraa riemuiten nimiä luetellessaan.

"Tuskin luullakseni ymmärrän teitä", änkyttää Indra, joka yhä on kivettyneenä hämmästyksestä. Kaikki nämät kummat seikat ovat yllättäneet hänet äkkiä kuin varas yöllä. Niin tulee hänen äänensä käheäksi, hänen sinisilmänsä katselevat pelokkaasti ja hän kuiskaa: "Mitä tarkoitatte? Mikä suosio?"

"Tulkaa vaimokseni!"

"Te olette hullu. Ettekö tiedä, että menen naimisiin hänen kanssaan, jota rakastan."

"Teidän on meneminen naimisiin minun kanssani!"

"En koskaan", vastaa tyttö, ja hyökäten kajuuttaan kiertää hän kätensä Severancen herkulesmaisen vartalon ympäri ja huutaa: "Billyni, herää ja suojele minua tuota miestä vastaan! Herää ja pelasta oma henkesi!" Nyt näet ymmärtää hän espanjalaisen viekkaan suunnitelman.

Mutta silmät, joita hän rakastaa, eivät avaudu, ja vartalo, jota hän hyväilyillään koettaa herättää tajuntaan, putoaa yhä nukkuvana takaisin sohvantyynyille.

"Näette, etteivät he voi tehdä mitään, mutta teillä on monta pelastettavana. Heidän henkensä on mennyttä kalua. Tunnin kuluessa tulevat espanjalaiset lyömään heidät kuoliaaksi. Teidät itse ehkä pannaan kahleisiin kuten tuo nainen, josta luin eilisiltana — muistattehan?"

"Entäs te?" puhkeaa Indra äkkiä kiivastuksissaan sanomaan. "Te ja teidän raukkamaiset matruusinne", hän osoittaa Pabloa ja Juania. "Ja viheliäinen peränpitäjänne, joka ei ole liikuttanut sormeakaan minua auttaaksensa — mitä teistä tulee?"

"Minä olen turvassa", vastaa Estrabon. "Minulla on mukanani kenraalikuvernöörin allekirjoittamia papereita ja olen kertomuksen kautta niin hyvin tunnettu kaikille espanjalaisille upseereille — sitä paitse olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin — niin että minä ja ne, joitten yli ulotan suojelukseni, ovat yhtä turvassa, kuin ei olisi yhtään kapinoitsijaa Kuubassa!"

"Ulottakaa sitten suojeluksenne näihin miehiin, jotka eilen olivat ystäviänne — joitten seurassa söitte päivällistä eilisiltana!"

"Se on mahdotonta. Varona on kapinoitsija, ja eikö teidän Billynne varustanut omilla rahoillansa saarelle matkuetta, josta laivassa olevat aseet ovat viimeiset jäännökset? Luuletteko, että minä, joka olen Espanjan asiamiehiä, pelastaisin heidät?"

"Espanjan asiamiehiä?" kuiskaa Indra ällistyneenä ja pitää kättä silmiensä edessä kuin huikaistuna. Mutta vaan silmänräpäykseksi, sitten sanoo hän: "Te olitte olevinanne Kuuban ystävä pettääksenne heidät! Viinissä oli unijuomaa! Nyt ymmärrän teidät — petturi! Roisto!"

"Se oli osa suunnitelmaani. Mutta minun ei tarvitse muistuttaa teitä, miss Vanstone, että joka silmänräpäys, jonka tuhlaatte tyhjiin sanoihin, lisää ystävienne vaaraa. Joka silmänräpäys tuo Espanjalaisen kanuunavenheen lähemmäs meitä."

"Antakaa sitten käsky täältä lähtemään. Jumalan tähden, don Balasco! Pyydän teitä… rukoilen teitä! Sanokaa masinistillenne, että hän lämmittää höyryn vireille. Siinä kaikki, mitä pyydän… saada kuulla koneen kolkkasevan… tietää että kulemme pelastusta ja elämää kohden. Billyni! Rex, veljeni! Ramon, jota sisareni rakastaa! Laupeutta!" ja hän heittäytyy polvilleen, suutelee Balascon kättä ja nyyhkii: "Enkö aina ole ollut ystävällinen teitä kohtaan?"

"Liian ystävällinen", sanoo espanjalainen juhlallisesti. Sitten hänen silmänsä salamoivat intohimoisesti ja hän kuiskaa: "Te olette opettaneet minua rakastamaan teitä, niin että olen vannonut, ettei kukaan muu ole teitä voittava, että teidän kauneutenne, teidän sulonne — Indra, mi querida! mi paloma! ovat kuuluvat minulle eikä kenellekään muulle." Ja hän ojentaa käsivartensa nostaakseen Indran ylös ja painaakseen itseään vasten.

Mutta tyttö kohoaa ylpeästi, vetäytyy värjyen hänestä poispäin ja vaikuttaa valtavasti näyttämällä valkoiselta epätoivon kuvapatsaalta — hän näyttää yhdeltä niistä ihanista nuorista morsiamista, jotka muinen näkivät merirosvojen tappavan heidän sulhonsa tällä samalla merellä. Hänen hattunsa on pudonnut hänen huomaamattansa. Hänen tukkansa on irtautunut ja liehuu nyt kultaisena harsona hänen kasvojensa ympärillä, tehden hänet vielä kauniimmaksi espanjalaisen silmissä ja seuraavasti vielä vähemmän taipuvaksi osoittamaan laupeutta.

"Näette", huomauttaa Balasco, "mitä teillä on vapaaksi ostettavana. Kaikki joita rakastatte. Minä en tarjoa teille kättäni, vaan heidän henkeänsä — tai kuolemaansa!"

"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" änkyttää Indra kalpein huulin, ikäänkuin hän ei käsittäisi tätä ajatusta.

"Eikö teidän ystävienne henki ole parin alttarin edessä lausutun sanan arvoinen? Eikö minun rakkaudellani ole mitään arvoa?" Hänen äänessään on tuskainen valitus, sillä kun hän näkee Indran ihmeellisen ihanuuden, viehättyy hän melkein antamaan koko voitonriemunsa kaikkein pienimmästä nurkasta tämän sydämessä.

"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" kertaa hänen uhrinsa. "Niin kyllä, don Balasco", lisää hän tehden voimattoman kokeen veitikkamaisuutta osoittaaksensa. "Viekää minut isäni luo, niin saatte minun lupaukseni." Kidutettu tyttöraukka luulee, että hän voittaa jotain tällä surkealla viekkaudella.

"Pah!" — ivaa espanjalainen. "Kun minä vien teidän takaisin isänne hio, on hän oleva minun isäni ja te minun vaimoni. Katsokaa, vene on heittonuora-rappusten luona. Viidessä minuutissa olemme maissa. Pappi odottaa tuolla ylhäällä pienessä kappelissa. Kuuletteko kirkonkellojen soivan? Olen lähettänyt sanan, ja pater [katolilainen pappi] on valmis. Tulkaa — langetkaamme polvillemme hänen eteensä ja saakaamme hänen siunauksensa ja palatkaamme tänne takaisin — se vie tuskin kahtakymmentä minuuttia, ja niin olette donna Balasco. Perähytit sopivat erinomaisen hyvin häämatkalle, sen sanoitte itse pari päivää sitten, muistatteko sen? Mutta silloin ajattelitte 'meidän Billyämme', nyt saatte ajatella minua. Ha, ha! Esposa mia!"

Ja Balascon silmissä leimuaa intohimoinen tuli, kun hän katselee ihanaa olentoa, jonka epätoivo tekee hänet vaan vielä kauniimmaksi. Nopealla liikkeellä ojentaa hän käsivarren syleilläkseen tytön soleata vyötäistä.

Mutta päästäen kauhuhuudon hätkähtää tämä taappäin ja oihkuu: "Ei! Jumalani! En voi! En voi! Kuinka voitte pyytää sitä minulta? Tiedättehän, että rakastan häntä. Luuletteko, että hetkeksikään voin repiä rakkauttani sydämestäni ja antaa sen teille?"

Vastaukseksi huudahtaa Balasco äkkiä: "Katsokaa tuonne!" ja viittaa itäänpäin. Ja Indra, joka seuraa hänen kätensä suuntaa päästää kamalan parauksen.

Sillä siellä etäällä näkyy ohut, musta savupilvi, ja hän tietää, mitä se merkitsee, ja Balasco tietää sen myös, sillä hän kuiskaa: "Se on kanuunavene, joka tulee — kuolema, joka tulee! Kansi täällä on pian tulviva verestä. Rex on kuoleva, ja olen laittava, että hän herää ja saa tietää, että hänen sisarensa on uhrannut hänet, ja Billy, 'minun Billyni', on huutava: 'Sinä se olet minut murhannut!'"

"Billy!" mutisee Indra. "Billy! Jos vaan hänestä riippuisi, niin antaisin teidän espanjalaisten murhaajienne tappaa hänet ja minut mieluummin kuin tulisin vaimoksenne, sillä se on musertava sekä Billyn että minun sydämen. Mutta Rex, isän suosikki! Isäni harmaat hiukset! Armahtakaa häntä!"

"Armahtakaa itse häntä! Teistä se riippuu. Mutta aika on tärkki — minä olen koko ajan koettanut saada teidät huomaamaan, että se on hyvin tärkki." Balascon kasvot loistavat voitonriemusta. Siitä saakka, kun savu näkyi, näkee hän tytön alkavan myöntyä.

Samassa puhkeaa tämä syvästi hengittäen sanomaan: "Savu tulee lähemmäksi! Jumalani: kuinka tuo tykkivene kulkee nopeasti! Käskekää heidän panna kone käymään!" Hän lopettaa särkevällä kirkauksella, heittäytyy polvilleen Balascon eteen, suutelee hänen kättänsä ja nyyhkii: "Tahdon tulla vaimoksenne! Pian, peräyttäkää käskynne. Niin totta kuin itse toivotte armoa, sanokaa koneenkäyttäjällenne, että hän lakkaa. Onhan kysymyksessä heidän henkensä!"

Espanjalainen on näet äkkiä sanonut: "Olen väsynyt tähän mellakkaan", ja tuimasti huutanut alas koneenkäyttäjälle: "Sammuta tulet! Päästä ulos höyry! Jahti seisattuu tähän. Käske matruusien laskea ankkuri!"

Ja kuullessaan höyryn suhisevan äänen, joka merkitsee kuolemaa kaikille hänen rakkaillensa, tyhjentää tyttö epätoivon maljan ja kuiskaa: "Myönnyn."

"Tahdotteko tulla vaimokseni?"

"Tahdon. Sanokaa koneenkäyttäjällenne…"

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"

"Se ei viivy kauvan! Se ei viivy kauvan!"

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"

"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa!"

"Niin, jos täällä olisi New York, niin olisimme nyt naimisissa", sanoo Espanjalainen iloisesti. Sitten huutaa hän: "Pedro, pidä höyry vireillä ja lämmitä. Olen muuttanut aikeeni. Me lähdemme muutamien minuuttien päästä."

"Ja nyt, Indra — unelmani, josta on tullut tosi…" Hän kääntyy palavin silmin ja ehkä olisi antanut Indralle kihlaussuutelon, mutta tämä ei ole siinä enään. Hän on hyökännyt ruokasalonkiin ja hyväilee Severancea ja pyytää tätä antamaan hänelle anteeksi ja nyyhkii: "Billyni, se on henkeäsi pelastaakseni!"

Mutta tästä tempaa hänet voimakas käsi, ja hän katsahtaa ylös ja näkee tulevan herransa, joka sanoo: "Muista — minä olen mustasukkainen luonnoltani! Sinun huulesi kuuluvat minulle — miehellesi. Tule, kiiruhtakaamme kruunaamaan rakkauteni!"

"Pelkurimainen raukka!" mutisee Indra, mutta luo silmänsä maahan hänen tuliselta katseeltaan, sillä Balasco katsoo häntä kuin hän jo olisi tämän oma.

"Mitä nyt, kaunis morsiameni! Älä anna tulevalle puolisollesi tuollaisia liikanimiä", nauraa hän, mutta lisää heti toiseen ääneen: "Anna anteeksi voitonriemuni — anna anteeksi viekkauteni — senhän teet tulevaisuudessa. Minusta tulee niin hellä ja rakastavainen mies!" Ja hän taputtaa tyynnyttäen Indran valkoista olkapäätä, joka kiiltää keveän musliinin alla.

Mutta tyttö alkaa äkkiä väännellä käsiänsä ja huutaa; "Kanuunavene tulee. Savu on niin lähellä. Emme ennätä! Emme ennätä!"

"Ennätämme sangen hyvin. Espanjalainen alus ei voi olla täällä puoleentoista tuntiin", vastaa Estrabon tyynesti. "Savu on vielä tuolla puolen Cabanasin; sen on täytynyt tulla Murielista. Meillä on hyvää aikaa hääksi, kultaseni, kyyhkyseni!" Ja hän tahtoo suudella häntä.

Mutta Indra repii itsensä hänestä ylenluonnollisella voimalla ja oihkii: "Ei vielä! Ei vielä!" Sitten sanoo hän käskevästi. "En ole unohtanut häntä — miestä, jota rakastan", ja juoksee sohvalla makaavan tiedottoman vartalon luokse, ottaa sen käden ja nyyhkii: "Billyni, en voi luopua sinusta!" Samassa kohtaa hän Estrabonin silmäyksen, ja kamala epäluulo herää hänessä. Onko hänen uhrauksensa todellakin pelastava ne, joitten tähden hän lahjoittaa itsensä? Hän puhkeaa sanoiksi käheästi: "Jos minä pidän puheeni, niin pitäkää tekin — älkää antako hiuskarvaakaan liikuttaa ystävieni päästä! Kuulkaa — ei hiuskarvaakaan!"

Kumma pelon varjo on näet laimentanut riemastuksen Balascon kasvoilla. Kun hän näkee Severancen herkulesmaisen vartalon, tietää hän, että tämä mies ei anna hänen elää nauttimassa onnea, jonka hän on viekkaudellansa voittanut, ja hän ajattelee: "Vihkimisen toimitettua tuolla pikku kappelissa, emme palaa alukseen, vaan kuljemme samassa Havannaan. Hän on jo oleva Cabanasissa silloin, kuin verilöyly alkaa — eikä hän saa tietää mitään!"

Indra, joka huomaa hänen epäilynsä, kuiskaa uhkaavin katsein: "Nämät henget kädestäni — muuten ette sitä saa!"

"Minä… minä lupaan."

"Vannokaa se!"

"Minä vannon sen — jos sinä lupaat tulla todelliseksi ja uskolliseksi vaimokseni. Kotini haltijattareksi, lapsieni äidiksi, minun vaimokseni sanan täydessä merkityksessä!"

"Oo, Jumala;" värisee hänen uhrinsa, väännellen käsiään kuunnellessaan tätä kotoisen onnekkuuden kuvausta.

"Ahaa! Sinä et sitä tarkoittanutkaan. Olisi tullut viekkaus viekkautta vastaan! Miten olisikaan, ei Balasco paralle olisikaan tullut mitään kuherruskuukautta. No, käyköön sitten tahtosi mukaan!" Hän kääntyy pois ja sanoo, kädellä varjostaen silmiään ja itäänpäin osottaen: "Niin nopeasti kun tuo tykkivene kulkee!"

Pian on Indra tottelevainen taas ja ja pyytää ja rukoilee sanoen: "Minä tulen vaimoksenne!"

"Uskolliseksi vaimokseniko?"

"Uskolliseksi vaimoksenne!"

"Niin tottako kuin toivot tulevasi autuaaksi?"

"Niin totta kuin toivon pelastavani heidän henkensä! Oo Jumala! Kiiruhtakaamme papin luo, niin että tulemme takaisin pelastamaan heidät ajoissa."

"No. Nyt näymme vihdoin tulleen asiaan!" sanoo Balasco terävästi ja lisää käskevästi: "Indra, mene tarjoiluhuoneesen, haudo silmiäsi ja pane hattu päähän. Morsian ei saa näyttää itkeneeltä. Pappi voisi luulla, etten ole ollut kiltti sinulle. Mutta saatpa nähdä, mi querida — millainen hyvä ja hellä mies minusta tulee — ja herra! Sinun tulee katsoa minuun ylös kuin jumalaasi eikä sinulla saa olla muita jumalia — muutoin käy Balascosi mustasukkaiseksi."

Ja hän näpistää Indran pientä korvaa ja taputtaa hänen kalpeita kasvojansa, kunnes ne tulevat polttavan punaisiksi, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät katsoessaan kaikkea tätä kauneutta, joka muutamien minuuttien kuluttua on oleva hänen.

Yhdeksästoista luku.

Loppu.

Tähän epätoivon ja voitonriemun kohtaukseen sekoittuu äkkiä jokapäiväisyys.

Mrs Ormiston tulee, soreana kuten ainakin, ylös kannelle ja sanoo närkästyneenä: "Missä on laiska kajuutanvahti? Hän ei ole tuonut minulle kahvia!" Mutta sitten katselee hän ympärillensä ja virkahtaa: "Oo, sellainen ihana paikka! Missä olemme?"

"Kuubassa", vastaa espanjalainen, "ja te tulette morsiusneidiksi. Paras mrs Ormiston, tässä on tuleva vaimoni. Miss Vanstone on luvannut kymmenen minuutin kuluessa tulla omakseni."

"Kymmenen minuutin kuluessako?" kirkuu leski, hetkiseksi tuimistuneena. Hän olisi itse tahtonut mennä Balascon kanssa naimisiin.

Sitten katsoo hän Indraa ja peljästyy, sillä hän näkee kuoleman. Ja kun asia on hänelle lyhyesti selitetty, alkaa hän kirkua ja meluta, lankee polvilleen ja vannottaa rajusti don Estrabonia viemään hänet pois täältä, samalla nyyhkien: "Kuolen, jos pidätätte minua täällä… tykkivenhe..! Tykkivenhe, joka tulee meitä murhaamaan! Indra, rupea hänelle, ennenkuin on liian myöhästä!"

Tämän nähdessään sanoo tyttö katkerasti, samalla kun hän sivelee tukkaansa, jota hän hajamielisen näköisenä on panemaisillaan järjestykseen: "Älkää peljätkö: mrs Ormiston, minä olen maksanut lunnaat niin teistä kuin muistakin."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas, uljas olento!" huutaa leski ja lisää: "Don Balasco on kaunis mies, ja kun kyllästyt, on olemassa jotain, jota avioeroksi kutsutaan."

Mutta don Estrabon sanoo karskisti: "Ei mitään avioeroa, ennenkun kuherruskuukauden jälkeen", ja katsoo tulevaa morsiatansa, siksi kunnes tämän punastus käy niin tuskalliseksi, että tämän pitää laskea päänsä.

"Mutta mitähän luulette noiden herrojen tulevan sanomaan, kun he heräävät, te ilkeä Balasco?" kysyy hymyillen mrs Ormiston, jonka pelko on tehnyt hieman sekavaksi.

"He eivät tule heräämään. Minä annan heille kymmenen tuntia unta lisää. Luuletteko, että antaisin noiden vahvojen, raakojen miesten herätä ja katsoa, mitä olen tehnyt, ja ehkä antaa Estrabon parka kaloille ruuaksi?" nauraa espanjalainen riemuiten. "Oo, eipä, morfiiniruiskutus lisää. He tulevat nukkumaan vielä, kun saavumme Dry Tortugasiin, missä aijon panna heidät maihin — kapteenin, miehistön ja kaikki paitsi oman väkeni. Niin sitten häämatka Floridasaaristossa ja sitten kotiin pyytämään isän siunausta. Me olemme kumpikin rikkaita ja avioliitto on kaikin puolin hyvä ja sopiva. Sinä tulet onnelliseksi, rakas Indra! Sinä saat miehen, joka rakastaa sinua niin suuresti, että antautuu vihallesikin alttiiksi voittaaksensa sinut."

Ja hän silmää kaunista olentoa, joka vapisevin käsin koettaa kiinnittää hattua päähänsä. Epätoivossaan on tämä vielä hurmaavampi, kuin edellisenä päivänä iloissaan. Hänen silmänsä kimeltelevät kyyneleiden läpi ylenluonnollisella loistolla, ja jokaista hänen hienon vartalonsa liikettä leimaa eeterinen sulo kuin paratiisista karkoitetun parin.

"Juan! Pablo!" huutaa Balasco. "Hypätkää veneeseen! Morsian tulee." Ja jonkinlaisella rajulla voitonriemulla alkaa hän laulaa häämarssia.

"Muistakaa!" mutisee Indra ja menee Balascon luo kuiskaamaan hänen korvaansa: "Jos tahdotte saada pitää morsiamenne elävänä, niin antakaa näiden miesten elää!"

"Olen muistava — kun olet omani", vastaa hän ja huutaa sitten: "Kiiruhtakaa!" sillä hänkin huomaa nyt ajan olevan täperällä.

Juan ja Pablo ovat veneessä.

"Antakaa minun auttaa teidät alas, mrs Ormiston", sanoo Balasco, joka seisoo reelingin ääressä. "Ja nyt sinä, morsiameni, Indra — pian!"

Hän ojentaa käden saalistansa kohden, joka horjuen lähenee, silmät täynnä toivotonta tuskaa ja kaikissa jäsenissään epätoivosta vapisten. Mutta juuri kun Balasco tarttuu hänen hienoihin sormiinsa, hätkähtää Estrabon takaisin.

Karhea ääni huutaa ruokasalongista: "Kaksi kappaletta veneessä! Nyt on hän meidän, nulikka!" Ja kansihytistä astuu Mastic jauhottuneissa vaatteissa ja lurjusnulikka kuin valkoinen käärö, ja molemmilla on heillä revolveri kädessä, hana vireillä.

"Vangitsen teidät. Te olette minun vankini!" huutaa salapoliisi. "Niin te, don Balasco — teille minä puhun. Päästäkää nuoren naisen käsi, niin että voin panna käsiraudat teille." Ja hän ottaa esiin parin sellaisia.

"Vangita minut! Täällä Espanjassa? Mistä sitten?"

"Merirosvoudesta!"

"Me olemme Espanjan alueella emmekä aavalla merellä!"

"Niin, mutta tämä alus on minun komennossani. Te olette sen varastaneet minulta. Minä otin aseet takavarikkoon eilen. Antautukaa!"

"Hänen läsnäollessaan — en koskaan!" kirkuu espanjalainen, jota on äkkiä keskellä voitonriemua häiritty. Rajulla huudolla kutsuu hän väkeään, vetää tikarin ja hyökkää kuin villikissa tullimiehen kimppuun, mutta kaatuu kuolleena kannelle — läpi pään ammuttuna kuten muukin vahingollinen elukka.

Herransa huudosta tulee Estrabonin perämies juosten ohjaushytistä, ja nulikka ampuu häntä, mutta ei tapa, vaan ainoastaan haavoittaa hänet. Juan ja Pablo tahtovat veneestä hypätä ylös täkille, mutta siitä estävät revolverit heitä, ja haavoitettu heitetään alas heidän luo.

Mastic nostaa ylös Balascon ruumiin ja sanoo: "Hän on kuollut. Tämän herran heitän mereen, arvelen minä. Miss Vanstone toivoakseni ei pahastu minuun siitä, että olen ryöstänyt häneltä sulhon?"

Mutta tämä kamala leikinlasku sattuu hyvin sopimattomaan aikaan. Indra Vanstone on ratkennut hillitsemättömään itkuun, pyytää heitä joutuisasti lämmittämään ja nyyhkii: "espanjalainen kanuunavene… se tulee murhaamaan niitä, joita rakastan!"

Mastic huomaa hänen olevan oikeassa ja puhkeaa sanomaan: "Tulimaista, meillähän on koneenkäyttäjä siellä alhaalla. Sinä osaat pitää perää, nulikka. Tartu ruorirattaaseen!"

"Luottakaa minuun!" huutaa poika. "Onhan vaarassa omakin nahkani!" ja hyökkää ohjaushyttiin juuri parhaiksi.

Samassa näet näkyy joukko sotilaita tulevan pensastiheiköstä rannalle, ja pian senjälkeen pamahtaa kiväärien yhteislaukaus, ja kuulat rätisevät jahdin vasenta sivua vasten.

Äkkiä huutaa myös Mastic: "Taivaan nimessä. Me olemme loukussa!" Paksu savu tupruaa esiin lännenpuolella olevan niemen ympäri — tykkivene tulee Bahia Hondasta ja toinen, Murielista tuleva on nyt hyvän matkaa Cabanasin ohi.

Salapoliisi työntää kiiruusti naiset salonginportaita alas, sanoen: "Menkää lastiruumaan, vesilinjan alapuolelle. Siellä olette turvassa. Minä pysyn kannella ja pelastan teidät, taikka myös kuolen."

Näin sanoen juoksee hän alas konehuoneeseen, asettaa revolverinsa peljästyneen neekerikoneenkäyttäjän otsalle ja sanoo: "Lämmitä tuimasti! Jos kone pysähtyy, tai jollei alus tee viittätoista solmuväliä tunnissa, niin ammun teidät kuin koiran. Te tunnette minut — Tom Masticin."

Neekeri alkaa peljästyneenä vedellä auki venttiilejä, höyry syöksyy sylintereihin ja propelli alkaa liikkua.

"Pitäkää vahtia!" huutaa tullimies vetäessään auki ohjaushyttiin vievän ikkunan. "Pidä tarkkaa vahtia, nulikka. Ohjaa suoraan merelle! Älä anna koralliriutoille tilaisuutta raapia aluksen pohjaa. Olemmeko liikkeessä?"

"Olemme, vähän", sanoo poika, "mutta hiton hitaasti."

"Lisää vauhtia!" kirkuu Mastic masinistin puoleen kääntyen. "Lisää vauhtia! Täytä pannut höyryllä, kunnes räjähtävät. Kirottu nauta, etkö tiedä, että henkesi on kysymyksessä? Mitä luulet espanjalaisten sinulle tekevän, jos saavat sinut kiinni? Vaikka olisit itse ukko Weyler, niin hakkaisivat ne sinut pikku palasiin, ennenkun ehtisit sanoa kuka olet! Kiiruhda, kuules!" Tämä kehoitus näkyy tekevän suuren vaikutuksen masinistiin, sillä propelli alkaa kieriä ja alus tekee vauhtia.

"Caramba! Kuka hoitaa lämmitystä?" puhkeaa masinisti äkkiä sanoiksi.

"Minä teen sen", sanoo Mastic ja ojentaa revolverin ohjaushyttiin nulikalle komentaessaan: "Pidä silmällä häntä. Jos hän liikkuu koneen luota tai hiljentää vauhdin, niin ammu hänet. Minulla ei ole aikaa hänelle, — olen tätä nykyä lämmittäjä."

Ja vahvoilla, jäntevillä käsivarsillaan alkaa salapoliisi lapioida hiiliä, jolloin hän onnekseen huomaa hiilipoksien olevan täynnä. Vähän väliä pysähtyy hän, katsahtaa lurjusnulikkaan, joka ylhäällä vääntelee ruoriratasta, ja kysyy: "Minkälaista vauhtia mennään?"

"Ensiluokkaista!", vastaa poika. "Me puikimme tiehemme tulimaisesti."

"Olemmeko tulleet lahdesta?"

"Olemme."

"Olemmeko rajariutan ohi?"

"Niin luulen." Yht'äkkiä huutasee hän: "Kaksi tykkivenettä! Toinen oikealla, toinen vasemmalla."

"Tuli ja leimaus! Kuinka kaukana?"

"Oikealla puolella oleva kolmen peninkulman päässä — toinen lähes kahden. Mutta ne tulevat yhä lähemmäs."

"Ovatko ne ulohtaampana meitä?"

"Ovat, — puolta peninkulmaa."

"Anna mennä. Luullakseni se lopultakin pääsee pötkimään pakoon."

Kolme minuuttia myöhemmin huutaa poika alas konehuoneeseen: "Länsipuolella oleva tykkivene näyttää aikovan ampua."

"Ei voi auttaa. Antaa sen pamahtaa!"

Kuni vastaukseksi kuuluu samassa laukaus, ja kuula kulkee viuhkuen heidän päittensä päällitse.

Tällä on huomattava vaikutus neekerikoneenkäyttäjään, joka on kyyristynyt alas laukauksen tieltä. Hän ponnistaa koneen korkeaan painoon, ja alus loikkaa, koko rungossaan vavisten, kun nuoli vettä, joka onneksi on tyyni ja hiljainen.

"Olemme tulleet niistä edelle!" huutaa nulikka, juuri kun uusi laukaus salamoi perän puolella.

"Heitä pois se! Odotas, kun käväsen kannella katsomassa. Meidän täytyy nyt olla lähellä kolmen peninkulman rajaa!" ja Mastic juoksee kannelle, sillä hän ei enään pelkää neekerikoneenkäyttäjää, jonka hän huomaa olevan pitämättä henkeään varmana Espanjalaisten kanuunain kantomatkalla.

Mutta siellä ylhäällä alkaa salapoliisi kiroilla ja sanoo: "Tulimaista! Me olemme kolmen peninkulman rajan ohi, ja ne yhä kuhnustavat jäljessämme, vaikka olemme aavalla merellä!" Ja luoden silmäyksen maansa lippuun mutisee hän: "Sinusta ei näytä olevan suurta hyötyä missään! Espanja ajaa sinua takaa, missä se vaan saa sinut nähdä. Tähtilippu on punanen verka espanjalaiselle härälle. Meidän ainoa pelastuksen toivomme on kaikin voimin eteenpäin kiitäminen."

Ja he kiitävät eteenpäin, suoraan avointa Floridasalmea kohden.

Lentokala tekee neljätoista solmuväliä ja jättää hitaasti ja varmasti espanjalaiset tykkiveneet jälkeensä. Laukaus, jonka Bahia Hondasta tullut tykkivene ampuu, ei kanna perille, ja Murielista tullut ei ole koskaan ollutkaan hyvällä kantomatkalla.

"Näetkö savupilven kaukana taivaanrannalla? Jos se vielä on espanjalainen tykkivene…" ja kysyttyään neuvoa kompassilta, komentaa hän: "Ohjaa pohjoiskoilliseen! Yhdessä Golfvirran vaikuttaman ajautumisen kanssa vie se suunta meidät Key Westin läheisyyteen. Mutta pidä tarkkaa vahtia ja katso, aikooko tuo mustasavuinen toveri pohjoisessa päin koettaa pujahtaa tiellemme."

Mutta tässä säpsähtävät sekä Mastic että lurjusnulikka. Syvä bassoääni rämisee heidän korviinsa; "Kirottu poikaloppi ja sinä musta piru, mitä teillä on laivani kanssa tekemistä?"

Se on kapteeni Thomas, joka juuri herää opiumiunestansa.

"All right, kapteeni", vastaa salapoliisi. "Te tunnette minut. Herätkää vähitellen, niin kerron teille kaikkityyni."

Sen tekee hän, ja kun Thomas on päässyt täyteen tajuunsa, kiroilee hän sydämen pohjasta Estrabonia. Niin menee hän ruorirattaalle sanoen: "Tänne ruori! Mene alas hiiliä luomaan. Sano koneenkäyttäjälle, että jollei hän tee velvollisuuttansa, niin ammun hänet täältä ylhäältä. Te taas, mr Mastic, tekisitte parhaiten, jos menisitte alas ja tyynnyttäisitte naiset ja toisitte ne taas tänne kannelle. Espanjalaiset ovat lakanneet ampumasta nyt, mutta…" Hän purskahtaa nauruun. "Te ette juuri näytä vierailukunnossa olevan."

Mastic, joka ensin oli kokonaan jauhottunut valkoiseksi murtautuessaan vankeudestaan, ja sitte puuteroitunut hiilentomusta työskennellessään alhaalla konehuoneessa, muodostaa sellaisen taulun valkoista ja mustaa, että sitä ei jokainen ivapiirustaja kykenisikään kuvaamaan.

"Niin, enkö ole hieno?" nauraa salapoliisi katsahtaen peiliin. "Katsokaas, lurjusnulikan ja minun oli pakko hakkailtua ulos hytistä, — on onni, että poika on niin ovela veistä käyttämään. Ei kauvan viipynyt, ennenkun hän oli tehnyt reijän oven paneeliin ja sitten täytyi meidän leikata halki jokikinen jauhosäkki ja puistaa jauho ulos, sillä emme voineet niitä siirtää emmekä saada käsiämme kylliksi pitkälti ulos nostaaksemme ne syrjään. Sekä teidän ja perämiehen kajuutta, että ruokavarastonne näyttävät, kuin jokin hirmumyrsky olisi ne jauhomakasiinin kanssa sekoittanut."

"No, sitä ei voi auttaa", sanoo kapteeni karskisti. "Tuokaa naiset kannelle ja koettakaa herättää joitakin noista laiskureista väestömiehistä. Ottakaa vettä ja heittäkää niskaan. Se on paras tehdä ensiksi, — se on tärkeintä."

Mastic kiiruhtaa sanaa seuraamaan. Häntä avustaa nulikka, niin paljon kuin lämmittäjävelvollisuuksistansa joutaa. Muutamat vesiämpärit herättävät Lentokalan väestön tajuntaan. Sandy, koneenkäyttäjä, herätetään konehuoneessa. Molemmat matruusit ja lämmittäjät rupeavat huomaamaan, että heillä on muutakin tekemistä kuin nukkumista, sillä kapteeni huutaa heille: "Laiskurit! Unikeot!" ja antaa heille joitakuita muita sattuvia nimityksiä heidän itsepäisestä uneliaisuudestansa.

Espanjalaiset tykkiveneet ovat luopuneet takaa-ajosta ja kadonneet taivaanrannalle. Mrs Ormiston tulee nyt kannelle, sanoen: "Miss Vanstone viipyy vielä hetkisen alhaalla", ja puhkeaa sitten sanomaan ikäänkuin peljästyksissään: "Kah, joko te vihdoinkin olette valveilla!"

Herrat ruokasalissa on näet temmattu morfiinin vallasta ja vielä kuni horroksissa kuulleet salapoliisin kertomuksen. Vähitellen selkenevät heidän käsitteensä, ja Blackeley huomauttaa yht'äkkiä: "Niin, nyt muistan. Minä olin varmaankin puoliksi hereillä, kun tuo kirottu roisto tuli pistämään morfiiniruiskullansa." Hän käärii ylös paidanhihansa ja löytää pienen haavan, toiset samoin, ja se selittää asian, josta Masticillla ei ollut selkoa.

"Siksi se oli, kun nukuimme niin kauvan. Se myrkynsekoittaja antoi meille kaksinkertaisen annoksen", sanoo Rex närkästyneenä ja lisää: "Herra Jumala, miten minulla on nälkä! Toivoakseni ei tuo viheliäinen espanjalainen ole tappanut kokkia."

Tässä keskeyttää Severance äkkiä: "Te sanotte hänen tehneen tämän pakoittaakseen Indran menemään hänen kanssaan naimisiin."

"Niinpä niin!" vastaa salapoliisi. "Hänhän on ollut rakastunut miss Vanstoneen jo kauvan ja kovasti, — hänellä oli neidin valokuva ennen kuin hän vielä oli häntä nähnytkään." Ja niin sanoen kertoo hän heille merkillisen kertomuksen valokuvasta Key Westissä.

"Ja te tapoitte hänet?" mutisee Billy.

"Totta on se — hän kuoli paikalla!"

"Se oli ikävää", vastaa Severance hitaasti tullimiehen kummastukseksi, joka oli odottanut kiittelyjä.

"Niin, en ole ollenkaan siitä teille kiitollinen! Päinvastoin, olisin mielelläni tahtonut haastella vähän don Estrabon Balascon kanssa — muutamia minuutteja ennen hänen kuoloansa."

Sitten vie hän salapoliisin syrjään ja kysyy, hermostuneesti purellen viiksiänsä: "Indra aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin pelastaakseen henkemme?"

"Minä… minä luulen sen."

Mutta Mastic ei ennätä enempää, sillä Severance on jo alhaalla naisten salongissa ja koputtaa Indran hytin ovelle ja huutaa: "Indra! Rakastettuni! Indra!"

Hänen äänensä kuullessaan vastaa tyttö: "Jumalalle kiitos, — hereillä! Oo, Billy!" Kun hänen ovensa avautuu, lyö Billy käsivartensa hänen ympärillensä, ja hän katsoo Billyä, kuin olisi tämä kuolleista herännyt.

Severance, joka hänen kauneissa kasvoissaan näkee ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ole niissä nähnyt, kuiskaa: "Jumalani, mitä sinun on täytynyt kärsiä!" ja alkaa raivota ja kiroilla ja olisi kutsunut kaikki kiroukset Balascon yli, jolleivät Indran valkoiset sormet olisi sulkeneet hänen huuliansa. Vihdoin katsoo hän morsiatansa omituisella silmäyksellä ja kysyy: "Sinä aijoit mennä naimisiin hänen kanssansa pelastaaksesi henkeni?"

"Aijoin."

"Laupias taivas! Hän olisi yhtä hyvin saattanut minut tappaa!"

"Pelkäsin sinun surevan, Billy, mutta toivoin sinun unohtavan minut. Tiesin, etten enään koskaan voisi tulla sinulle samaksi, ettei mikään avioero voisi minua jälleen tehdä siksi Indraksi, jota sinä olit rakastanut. Mutta olihan Rex vielä. Ajattelin isäni harmaata päätä painuneena surusta ainoan pojan kadotettua. Ajattelin Gertietä, joka rakasti nuorta kuubalaista, joka olisi samalla kertaa hakattu kuoliaaksi kuin sinäkin. Ja niin oli siinä vanha kunnon kapteeni Thomas ja väestö. Sitä paitsi ei Estrabon olisi koskaan riemuinnut minusta — sinun ei olisi tarvinnut koskaan olla hänelle mustasukkainen, Billy. Olisin kuollut pelastettuani teidät… nyt tänä iltana, sen jälkeen kun hän olisi laskenut teidät maihin vahingoittumattomina Yhdysvaltoihin. Mutta hän on nyt kuollut", lisää hän ajattelevasti, "ja minä elän, ja sinä elät — ja hän ei koskaan saanut edes suudella minua!"

Mutta sulhomiehen kasvoissa on omituinen ilme, jonka Indra havaitsee, ja hän kuiskaa: "Mitä nyt! Mustasukkainenko kuolleelle?"

"En, en!" mutisee Severance. "Mutta en oikein tiennyt ennen kuin nyt, miten paljon todellakin sinua rakastin."

"Sitä en minäkään tietänyt, ennenkun sanoin sinulle hyvästit maatessasi tiedotonna ja kuulin hänen hyräilevän häämarssia! Oo, Jumalani! Minusta tuntuu kuin kuulisin hänet vielä… ja näkisin savun lähenevästä tykkiveneestä… ja niin huusi hän: 'Sammuta tulet!' ja pisti kuin tikarin sydämeeni. Ah, Billy! Mitä olen tänään kärsinyt! Voinkohan koskaan unohtaa?" Ja hän on hänen sylissänsä ja panee päänsä hänen olkapäällensä, nyyhkyttäen, kuin hänen sydämensä olisi murtua.

Kuutta tuntia myöhemmin, iltapuoleen, höyryää Lentokala Smaragdisaaren laiturin luo. Laivaan tulevat heti mr Vanstone, joka näyttää sangen levottomalta, ja Gertie, joka on juossut raskasjalkaisemman isän edellä. Heidän jäljessänsä tulevat pikku Vortex, Ethel Rivers ja Flora Woodbridge, ja on heille enemmän kerrottavaa, kun he milloinkaan ovat uneksineet — kumma kertomus espanjalaisesta intohimosta ja rakkaudesta ja kuolemasta. Kun he sen kuulevat, kalpenee mr Vanstone ja Gertie katselee pelästyneenä Ramonia ja pikku Vortex saa halun viipymättä matkustaa pohjoiseenpäin.

* * * * *

He eivät voi tyynesti keskustella asiasta ennenkun pari päivää myöhemmin.

Mutta niin tekevät he sen eräänä lämpimänä aamupäivänä Masticin ja lurjusnulikan läsnäollessa, jotka ovat kutsutut sinne Key Westistä. Salapoliisilla on mukana muuan päivän sanomalehdistä, joka sisältää seuraavan uutisen Havannasta.

Uuden sissimatkueen tuhoaminen. Espanjalaisten tykkiveneiden Fernando Segundon ja Infanta Marian kapteenien Burrielin ja Santiagon loistavat urotyöt.

"Nämät upseerit urhoollisine miehistöineen ja komppanian Rodriquezln guerillajoukkoja avustamina kävivät suuren, sotilaita täynnä olevan ja kanuunoilla varustetun laivan kimppuun ja ajoivat sen pakoon tuiman taistelun jälkeen, jossa laiva luultavasti upposi, sillä sitä ei ole sittemmin kuultu eikä nähty. Vihollinen menetti neljäkymmentä miestä, niiden joukossa kuubalainen, don Estrabon Balasco, joka on ollut Key Westin kapinoitsijain johtaja ja Weylerin ja Espanjan tuima vihollinen. Hänen ja kolmen muun nimeltään tuntemattoman kapinoitsijain ruumiit, joista yhdellä on tavattoman suuri korva, on viety Havannaan, ja kansanjuhla vietetään voiton kunniaksi. Espanjalaisten tykkialusten kapteenit saavat urhoollisuusmitalin ja luultavasti myös ylennyksen. Rodriguez, guerillajoukkojen päällikkö, nimitetään majuriksi. Espanjalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota, — niin loistava ja vastustamaton oli heidän hyökkäyksensä."

Tälle merkilliselle uutiselle on salapoliisi naureskellut aina siitä saakka, kun hän lähti Key Westistä. "Eikö se ole naurettavaa? Hänen tupakkatehtaassansa olevat kuubalaiset aikovat panna toimeen juhlallisen ruumissaattueen isänmaanystävä Balascon kunniaksi", sanoo hän nauraen Smaragdisaaren verannalla olevalle seurueelle.

Mutta toiset eivät naura.

Jäljet tuosta aamupäivästä tropiikeissa viipyvät vielä Indran ihanalla otsalla, vaikka rakkaudenjumala on alkanut niitä hellällä kädellä poistaa. Hän istuu ja katsoo "meidän Billyämme", ikäänkuin hän tuskin olisi varma tästä, vaikka kukat hänen omassa puutarhassansa täyttävät häntä ympäröivän ilman tuoksullansa, ja Lentokala kevyesti ui veden päällä ankkuripaikallansa ja näyttää niin pleasurejahtimaiselta, kun ei espanjalaiset kuulat koskaan olisi sen sivuja vasten rapisseet.

Pallojen kilajaminen biljaardihuoneesta, missä pikku Vortex ja Rex paraikaa lyövät, muodostaa hilpeän säestyksen keskusteluun. Isän ääni soi hänen korvissansa, ja Gertie on tarttunut hänen käteensä ja hyväilee sitä. Perhe lähtee pohjoiseen parin päivän päästä — silloin on hän voiva unohtaa.

"Mr Mastic", sanoo Vanstone, "minulla on jotain teille sanomista. Ja tässä on sinulle shekki, nulikka!"

"Mitäs se on?" kysyy poika luoden epäilevän silmäyksen hänelle tarjottuun paperilappuun.

"Siinä on enemmän rahaa kuin koskaan sinulla on ollut tai olet uneksinut saavasi koko elämässäsi."

"Katsoppas, sitä ei tarvita", sanoo nulikka. "Ponnistelin vähän vaan pelastaakseni oman nahkani, ja niin hieman miss Vanstonenkin takia. Hän oli ollut kiltti minua kohtaan."

"Ja minä en näe tarvitsevani mitään palkkiota siitä, että pelastin oman henkeni", sanoo tullimies, jolle Vanstone ojentaa myös jotakin.

"Ettekö sitten tahdo ottaa mitään vastaan?"

"Oo, sitä en juuri tahdo sanoa. Jos teillä on tuollainen laatikko Regalias Imperialeseja. — Estrabonhan lähetti teille viisisataa kappaletta — niin luulen, luulen antavan houkutella itseäni."

"Ottakaa ne kaikki'" huudahtaa Vanstone. "Paljas niiden haju tekee minut kipeäksi!"

"Niin ei ole minun laita!" nauraa Mastic, samalla kun hän ja nulikka, molemmat Regaliaan sauhuuttaen, lähtevät soutamaan takaisin Sisiliskoon.

Sitten vie mr Vanstone nuoren kuubalaisen syrjään ja kuiskaa: "Sananen kanssanne, luutnantti Varona. Te aijotte takaisin Kuubaan?"

"Luonnollisesti! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni."

"Teillä on vielä toinen velvollisuus, paitsi isänmaanne puolesta taisteleminen."

"Mikä sitten?"

"Elää niille, jotka teitä rakastavat. Rohkenen sanoa tämän teille poikani, koska pikku tyttäreni Gertie, jonka hoito teidät saattoi eloon taas, luulottelee elämänne kuuluvan hänelle."

"Ja sen se tekeekin"; huudahtaa nuori mies. "Mutta nykyisissä oloissa ei minulta olisi kunniallista sanoa mitään. Jos elävänä tulen takaisin levottomuuksista ja vaaroista synnyinsaari-paraltani, olen hänelle sanova, että aina olen ollut hänen orjansa ja ihailijansa." Ja etelämaalaisen vilkkain elein jatkaa hän: "Hänestä tulee viehättävän kaunis. Jos saan elää…"

"Niin, en tahtoisi naittaa häntä nyt samassa", sanoo vanhempi mies. "Mutta jos te nyt lähtisitte pois hänen luotansa, ei Gertie enää olisi onnellinen. Jokainen tieto, jokainen sähkösanoma Kuubasta olisi levottomuus, uhkaus hänelle. Hän tietää, etteivät espanjalaiset ota vankeja. Hän tietää, ettei siellä raivoa sota, vaan verilöyly. Te olette itse sanoneet, ettei Kuuba tarvitse väkeä, vaan aseita. Eikö tämä — minä olen rikas, teidän ei tarvitse kursailla — tämä apuraha Cuba Librelle olisi suuremmaksi hyödyksi, kuin teidän yksityispalveluksenne. Valitkaa. Tehkää, minkä pidätte isänmaatanne enimmän hyödyttävän. Tarjotkaa joko tämä tai oma henkilönne Kuuban juntalle."

"Olen ikävissäni sanoessani että rahat olisivat enimnäksi hyödyksi maalleni", sanoo nuori mies.

"Hyvä. Luulenpa parin vuoden levon ja rauhan ylhäällä pohjoisessa tekevän teille hyvää. Minä hankin teille paikan pankissa", sanoo amerikkalainen asioimismiehen ripeydellä. "Asia on päätetty. Kiitos, — olette ottaneet kiven sydämeltäni. Ehkä on parasta, että menette kertomaan Gertielle, ettette aijokaan lähteä. Tyttönen tulee laihemmaksi päivä päivältä."

"Minunko tähteni", puhkeaa Varona sanomaan ilosta loistavin katsein. Ja hän kiitää puutarhan läpi etsimään miss Gertietä, joka istuu kookospähkinäpuun alla.

Kun mr Vanstone tulee salonkiin tästä keskustelusta, vastaa hän Blackeleyn kysymykseen: "Niin, me matkustamme kaikki pohjoiseen. Haluan päästä pois täältä. Täällä olemme liian lähellä tuolla olevaa saarta kalvavaa tulta."

"Jonain kauniina päivänä", sanoo nuori mies, "olemme pakoitetut sammuttamaan sen! Se on meitä liian lähellä, jotta antaisimme sen palaa!"

"On omituinen tosiasia", huomauttaa Vanstone, "että vaikka on niin monta amerikkalaista tapettu Kuubassa, ei ole hyvitystä peritty ainoastakaan hengestä. Luonnollisesti en puhu niistä maanmiehistämme, jotka avonaisesti taistelevat espanjalaisia vastaan. He sotivat julmaa kansaa vastaan ja heidän täytyy tyytyä raa'an sodan seurauksiin. Mutta kaikki ne viattomat, jotka saaren läheisyys on saattanut Espanjalaisten kynsiin, — keuhkotautinen poika Massachusettsista, jonka lääkärit olivat määränneet menemään lämpimämpään ilmanalaan, aavalla merellä vasten kaikkia kansainvälisiä lakeja otetun Virginiuksen matkustajat ja miehistö, Speachman Indianasta, Wyeth New Yorkista ja puolisataa lisää konsuliemme vastalauseista huolimatta tapettuja. Ei yhdestäkään näitä murhia ole Espanja antanut mitään selitystä ja hyvitystä, jonka mikään muu suuri valta maailmassa olisi hyväksi katsonut. He tappavat meidät! Me panemme vastalauseen! He pyytävät anteeksi ja tappavat taas."

"Ja kumminkin emme ole pelkurimaista väkeä, me olemme taistelleet urheasti kyllä aikanamme", mutisee Blackeley.

"Niin, ja tulemme vastakin niin tekemään!" huutaa Rex, joka nyt on tullut biljaardihuoneesta. "Eräänä kauniina päivänä ottaa Amerikan kansa vallan omaan käteensä ja lähettää diplomaatit sinne, missä pippuri kasvaa, ja silloin…"

"Hiljaa, poikaseni!" sanoo isä rahamiehen tuskallisella varovaisuudella. "Sinä voit saada aikaan hämminkiä Pörssissä!"

(Loppu.)