SISÄLLYS: (continued 2)

Silloin sattuu pieni tapaus, joka sytyttää intohimosen toivon Estrabonin tulisessa mielessä.

Miss Gertie puhkeaa sanoihin kiivaasti: "Miksi aina kutsut häntä sinun potilaaksesi, Indra? Minun mielestäni sinun pitäisi hävetä… sinä olet aina niin kauhean ahne!"

Sitten jatkaa hän, omituinen väreily äänessä: "Luonnollisesti tiedän, että sinä se hänet tapasit veneessä Golfviralla, mutta minä olen vaalinut Ramonia paljon enemmän kuin sinä, ja kun hän nyt tulee terveeksi ja kauniiksi taas, niin minun mielestäni et tee kiltisti kutsuessasi häntä sinun potilaaksesi. Voisi luulla, että hän on sinun omaisuuttasi."

"Hyvä, minä tartun sanoihisi, Gertie", nauraa Indra, "ja annan hänet sinulle. Luutnantti Varona on sinun potilaasi! Mutta pysy nyt vaan sairashuoneessa! Mene pian sinne ylös, lapsukaiseni!" Mutta lauseen loppuosa ei ole mieliksi.

"Lapsukainen!" puhkeaa miss Gertrud sanomaan ja taistelunhaluinen hehku silmissään lähenee hän sisartaan. "Kuinka uskallat minua lapseksi kutsua? Tiedän mukamas, että se on tekeytyäksesi tärkeäksi hänen silmissään." Viime sanoja seuraa tarkoittava silmäys Balascoon päin. "Mutta siinä teet, Indra, hyvin ilkeästi, sinun ijälläsi. Jos olisit viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vanha, voisin sen sietää; mutta hävytöntä on yhdeksäntoistavuotiaan nuhdella kuudentoista vuoden vanhaa siitä, että tämä on liian nuori." Mutta äkkiä lopettaa hän nuhdesaarnan, hänen sinisilmänsä täyttyvät kyynelistä, hän mutisee: "Sinä… sinä olet hyvin ilkeä?" ja hyökkää tiehensä verannan nurkan ympäri.

Mutta sisar kiiruhtaa hänen jälkeensä, ottaa pakolaisen kiinni, hyväilee ja lohduttaa häntä, ja kenties arvaten miss Gertien valituksen syyn, väittää hän viekkaasti kyllä, että tohtori Granite on hänelle sanonut señor Varonan ottavan mieluummin lääkkeensä señorita Gertrudin kuin kenenkään muun käsistä.

"Se on siksi, ettet huoli hänestä — mutta minä saatan sinulle kertoa, että luutnantti Varona tulee hyvin kauniiksi", nyyhkyttää nuorempi.

"Ikäänkuin en tietäisi sitä yhtä hyvin kun sinäkin?" nauraa Indra. "Mutta kiiruhda nyt kuubalaisen sankarisi luo." Sen jälkeen lisää hän kevyesti: "Ehkä en olisikaan ollut yhtä jalomielinen eilen."

Espanjalainen, joka on seisonut ja tupakoinut, ei ole paljoa kuullut siitä, mitä nurkan toisella puolella on sanottu, mutta Indran tullessa takaisin hänen luoksensa loistavat hänen silmänsä kuin opaalit, ja tyttö punehtuu kasvoiltaan ja ihmettelee: "Liekö hän kuullut ajattelemattomat sanani? Saattaisinpa purra kieleni poikki, kun tulin ne sanoneeksi."

Mutta Estrabonin käytöstapa saa pian hänet ujostelemattomaksi taas, ja he istuvat ja puhelevat kahden kesken, sillä Vanstone ja Granite ovat vielä ruokasalissa, Rex on kävellyt matkoihinsa, ja Gertie toimii sairaanhoitajattarena. Silloin saa nuoressa naisessa, joka on tottunut ihailuun ja nyt on ollut sen puutteessa tällä saarella, Eevan-luonto ylivallan, ja Indra Vanstone tekeytyy niin miellyttäväksi ja hurmaavaksi, että jokainen hänen virkkamansa iloinen sana ja jokainen hänen Estrabon Balascolle heittämänsä veitikkamainen katse saa tämän sydämen kovemmin sykkimään.

Niin kuluu troopillinen ehtoo nuoren miehen luullessa olevansa taivaassa ja nuoren naisen tietäessä olevansa maan päällä. Ja laulettuaan don Estrabonille pari espanjalaista rakkauslaulua, joita esittäessään hän on säestänyt itseään gitarrilla ja ollut niin lumoavan keimailevainen, että, jos vaan se olisi kestänyt vielä pari minuuttia, hidalgo olisi aivan päänsä kadottanut ja virkkanut sanoja, mitkä olisivat äkkiä hänen romaanistaan lopun tehneet, sanoo Indra Vanstone kavaljeerilleen hyvää yötä ja sipsuttaa ylös huoneeseensa, sanoen itsekseen: "Espanjalainen on hyvin hauska, ja minulla on ollut miellyttävä ilta."

Niin sytyttää hän ajattelemattomasti kiihkon, jonka hän on huomaava hyvin vaikeaksi sammuttaa, sillä hän on Espanjalaisen ihailijansa sydämessä herättänyt ensi luokan etelämaisen intohimon, sen laatuisen, joka saa sen omaajan tekemään sangen eriskummallisia asioita, jos se tulee hyljätyksi tai jää ilman vastausta.

Nuoren naisen parhaillaan kömpiessä valkeaan sänkyynsä, istuu sanottu herra alhaalla verannalla ja rakentaa ruusunpunasia ilmalinnoja ja mutisee itsekseen nämät sanat, jotka panisivat tytön kauhistumaan, jos hän ne kuulisi: "Indra, mi querida, sinun kauneutesi ja rakkautesi pitää kuulua yksin minulle eikä kellekään muulle miehelle maan päällä — sen vannon minä, Estrabon Balasco, tässä itselleni pyhästi ja kalliisti!"

Seitsemäs luku.

"Minä tahdon pitkän hameen."

Seuraavana aamuna tulee miss Indra aamiaiselle ihanana kuin kasteinen ruusunnuppu, ja alkaa taas leikkiä tulen kanssa — ihan viattomasti, ehkä tietämättänsä ja aivan varmaan aavistamatta, miten pahoin hän on polttava sormensa don Balascon sydämen espanjalaisessa tulipalossa.

Tämä herra on selvästi vartonut hänen tuloansa, sillä muut kaikki ovat aamuateriansa päättäneet ja menneet tiehensä, mutta Espanjalainen istuu jäljellä hyljättyänsä sekä mr Vanstonen kutsumuksen tulla mukaan tarkastamaan hänen ananaasejansa, että Rexin esityksen biljaardierästä.

"Te olette minua odottaneet — se oli kiltisti", sanoo miss Indra ystävällisesti, kaataessaan itselleen kahvia. "Jos voitte pitkittää hedelmäin syömistänne siksi, kun tavotan teidät, tarjoamme Goliah ja minä teille puolen tunnin purjehduksen ja minä kerron teille uudesta keksinnöstäni."

"Uudesta keksinnöstännekö?"

"Niin, huvipurjehdusretkestäni. Minulla on valmisteilla pikkuinen äkkihämmästys muille, mutta tarvitsen apuanne, ja sen takia otan teidät salaisuudesta osalliseksi."

"Luottamuksenne ihastuttaa minua."

"Oo, siitä tulee ihastuttavan omituista! Ajattelin sitä eilen illalla mentyäni huoneeseeni. Lupasin itselleni, että siitä tulisi oikeaa elämää raittiissa ilmassa, mustalaismaista, romantillista", sanoo Indra innostuneena. "Tarvitsen neuvoanne siitä, kuinka monta Lentokalaan mukavasti mahtuu, ja te voitte myös hankkia kuubalaiset soittajat. Eikö totta, tahdottehan auttaa minua, mi caballero?" lisää hän hiukeevasti katsahtaen.

"Henkeni palvelukseksenne!" vastaa espanjalainen, ja hänen silmänsä säteilevät, sillä hän on tottumaton amerikkalaisten nuorten naisten ujostelemattomaan tapaan, ja paljoa, mitä miss Vanstone tekee hänen piireissään tavallisella vapaudella, arvostelee hidalgo vieraan tapainlain mukaan ja ihastuneena pitää sitä hänen lämpimän suosionsa osoitteena.

"No, jos olette lopettaneet, niin lähdemme. Merellä selitän teille tarkemmin risteilyhuviretken aijetta", huomauttaa hänen hurmaajattarensa luontevasti. "Tahdotteko ottaa päivänvarjoni, sillä ruoho on kasteista, ja tarvitsen kädet hametta kannattaakseni."

Sillä tavalla puhellen sipsuttaa hän Estrabonin sivulla puutarhojen läpi maallenousulaiturille, missä vene ja Goliah odottavat, ja he viettävät hauskan puolituntisen merellä. Nuori nainen ohjaa purtensa Lentokalan ympäri, jonka väestö parhaillaan varustelee saman päivän ehtoopuolella tapahtuvaa lähtöä, jolloin heidän on vietävä tohtori Granite Miamiin, Floridan itäisen rannikkoradan päätepisteeseen.

"Se kiitää kuin päivänkorento veden yli" sanoo Indra, luoden silmäyksen jahdin solakkaan runkoon. "Kun se tulee takaisin vierainemme, panen fandangon jälkeen risteilyhuviretkeni toimeen." Sitten uskoo hän espanjalaiselle uudet vieraiden huvittelutuumansa, ja tekee hänet hyvin onnelliseksi sanoessaan lopuksi: "Pariksi päiväksi pitää tämän jäädä meidän pikku salaisuudeksemme."

"Ja eikös meillä kerran ole oleva toinenkin pikku salaisuus keskenämme?" kysyy Estrabon, jonka pää on tällä hetkellä aivan pyörällä nuoren kaunottaren miellyttävän tuttavallisuuden vuoksi.

"Oo, puoli tusinaa, toivoakseni, jonakin kauniina päivänä", sanoo Indra ujostelemattomasti, kiiruhtaessaan kepeästi pois veneestä, joka taas on laiturin ääressä.

"Dios mio!" mutisee espanjalainen ällistyneenä. "Mitä hän sillä tarkoitti?" Ja hän auttaa ritarillisella kohteliaisuudella nuoren naisen rantatielle viepiä portaita ylös, ja tekee silloin huomion, että miss Vanstonella on maailman kauneimmat jalat ja sievimmät jalanrinnat.

Rex, joka istuu verannalla, näkee heidän tulevan, ja tämä nuorukaisfilosoofi sanoo silloin itsekseen: "Tulimaista, jos vaan mies on näkyvissä, aina sen pitää Indraa kierrellä", ja hän lisää huoaten: "Billyraukka, ihmettelenpä, missä hän nyt leijonan osaa näyttelee? Joskus luulen, että Indra katuu antaneensa hänelle eropassit."

Mutta Estrabon ei ensinkään Billyä tai ketään toista ajattele, ollen onnellinen saadessaan astella Indran vieressä hilpeästi haastellen.

Verannan portailla kohtaa heidät mr Vanstone, joka iloisesti sanoo: "Minä olen pitänyt huolta vieraistasi, Indra, katsomalla, että Lentokala on kunnollisesti varustettu ruokatavaroilla matkaksi Miamiin ja sieltä tänne."

"Et kait unohda sanoa kapteeni Thomasille, että hänen on odottaminen siellä siksi, kun mrs Ormiston, Flora Woodbridge ja Ethel Rivers tulevat laivaan yhdessä Jack Blakelyn ja nuoren Vortex'in kanssa?" sanoo Indra.

"Luonnollisesti en", nauraa hänen isänsä. "Minä en paljostakaan rahasta tahtoisi pikku Cortright Vortexia jäämään pois."

"Näettekös, Vortex joutuu aina seikkailuihin", lisää hän kääntyen Balascon puoleen. "Palm Beachissa hän pari viikkoa sitten eksyi rämemaille ja vietti siellä koko yön alligaattorien ympäröimänä."

"Niin, sanomalehtiuutisessa siitä oli luettavana, että hänen hiuksensa olisivat vaalenneet, jollei ne olisi olleet niin vaaleanvärisiä ennestään", virkkaa Indra.

"Täällä hän kait arvatakseni joutuu haikalojen uhriksi", naureskelee Gertie, joka äsken on seuraan yhtynyt, nähtävästi erinomaisella tuulella ollen, sillä hän kertoo nyt, että hänen potilaansa tulee alas verannalle jälkeen puolenpäivän ja viikon päästä, jos hänellä on halua, voi ottaa osaa vaikka härkätaisteluihin.

"Minä olen puhunut señor Ramonin kanssa teistä, don Balasco, ja hän on ihastuva saadessaan jutella kanssanne", jatkaa Gertie. "Hän innokkaasti haluaa kuulla uutisia sodasta, mutta tohtori Granite pitää, että on viisainta lykätä se huomiseksi — silloin voitte te, kaksi isänmaanystävää, saada keskustella."

Näitä uutisia täynnä, muodostaa neiti sairaanhoitajatar sellaisen nuorellisen ilon ja riemastuneen vallattomuuden kuvan, että kyynillinen Rex huomauttaa: "Kylläpäs nyt olet jotakin olevinasi, Gertie, kun olet vallannut sisareltasi hänen potilaansa ja todenperään ukko Granitelle selittänyt, että hänen nyt saatuaan haavoitetun sankarisi jalkeille, sinä voit loput tehdä. Mutta minä ennustan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä."

Niin käykin! Jo samana ehtoopäivänä toteutuu nuoren filosoofin ennustus.

Se on heti lunchin jäljestä. [Lunch on kevyt ateria, jonka englantilaiset ja amerikkalaiset syövät aamiaisen ja päivällisen välillä.] Tohtori Granite ja nuorellinen sairaanhoitajatar tekevät valmistuksia viedäkseen miss Gertien potilaan ja sankarin alas verannalle, missä merituulonen henkäilee viileänä, virkistävänä ja vahvistavana. Vanstone vanhempi kirjastohuoneessa kirjoittelee asioimiskirjeitä, Rex, Indra ja tämän espanjalainen kavaljeeri istuvat pylväskäytävässä odottaen sairaan tuloa. Keveästi levoton uteliaisuus ilmenee Estrabonin katseessa — hän ihmeksii voikohan haavoitetulla kuubalaisella olla mitään epäluuloa siitä, että hän pitääkin Espanjan puolta. Maceo tietää ehkä enemmän kun Key West. Miss Vanstone ei ole vielä espanjalaisiin mielipiteisiin kääntynyt, — ilmisaanti nyt tulisi liian varhain.

Kevyitten korkeakantaisilla kengillä varustetuin jalkain kopina kuuluu käyvän rappuja pitkin ja suuressa eteisessä Gertrud tulee hiljaa ulos verannalle, lankeaa polvilleen sisaren viereen ja panee päänsä hänen polvelleen, mutta niin hiljaisesti, että kolme puhelevaa tuskin panevat siihen huomiota, erittäinkin kun tämä on yksi miss Gertien hyväilytapoja sisarta kohtaan, josta hän paljon pitää.

Yht'äkkiä tunkeutuu heidän hämmästyneihin korviinsa Indran polvelta, mihin tytön pää on hautaunut, sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"Santos! Mitä on tapahtunut?" virkahtaa Estrabon.

Uusia nyyhkytyksiä.

"Onko se jotain Varonaa koskevaa?" kuiskaa Indra kalveten.

Puistattavia nyyhkäyksiä.

"Hän on sairastunut uudelleen!" huutaa miss Vanstone levottomalla äänellä.

"Ei… pahempaa… pahempaa!"

"Pahempaa?" Indra hyökkää ylös! "Mitä on tapahtumassa? Sano pian! Eikö tohtori Granite ole hänen luonansa? Rex, juokse tohtoria etsimään! Ehkä hän on kirjastohuoneessa isän luona."

"Ei, tohtori Granite on sairaan luona. Se se juuri on, mikä tekee niin… niin vaikeaksi kestää!" voihkii tyttö.

"Niin vaikeaksi kestää! Onko hän kuollut?" puhkeaa Rex säikähtyneenä sanomaan.

"E—e—ei!" Valittavasti vaikeroiden: "Hän… hän sanoi", puuskuttaa Gertrud nyyhkytysten kesken, "hän sanoi tohtori Granitelle… minä kuulin sen… 'Gertie on kaunis pikku tyttönen… pikku tyttönen!' Hän on musertanut sydämeni!"

Tämän hämmästyttävän tiedonannon kuullessaan tukahduttaa Balasco naurunpuuskan, mutta Rex nauraa vapaasti, huutaen: "Suuri Jumala! Minä luulin Ramonista jonkin verikammion särkyneen!" Ja hän lisää ivaten: "Tyynnytä hänet, Indra, anna hänelle hermotippoja. Suuri sairaanhoitajatar, lääkepullojen ja sidekääreitten haltijatar, onkin kaunis pikku tyttönen!" minkä jälkeen hän on naurusta ihan nääntymäisillään.

"En keksi, miten auttaisimme vaivaasi, Gertie", sanoo miss Vanstone huojentuneen näköisenä, "jollet vaan tahdo koota nämät kutrit palmikoksi niskaan ja tuhrata kauniita kasvoja tullaksesi rumaksi pikku tytöksi."

"Älä rohkene tehdä narria minusta!" huutaa Gertie kyynelten kadotessa hänen silmistään ja vihan leimahtaessa sijaan. "Lopeta naurusi! Indra, äidin kuoltua olet sinä ollut olevinasi perheen pää. Minä tahdon pitkän hameen!"

"Oo mutta, Gertie, sinun jalkasi ja jalanrintasihan ovat yleiseen kiitetyt", nauraa Rex. "Kuulin nuoren Jonesin sanovan tanssikoulussa, että sinun…"

Mutta Gertie keskeyttää Jonesin sievistelyn kiihkeällä huudahduksella: "Minä lyön nuoren Jonesin kuoliaaksi!"

"No, hameesi on tuskin lyhyempi kuin lawntennispuku ja melkoisesti pitempi muodikasta polkupyöräpukua", virkahtaa tohtori Granite, joka on seurannut itkevää sairaanhoitajatartansa koettaakseen heittää öljyä kuohuville aalloille.

"Siinä kuulette!" kirkuu Gertrud. "Te olette havainneet hameitteni lyhyyden, tohtori Granite! Olen tullut ikään, jolloin se huomataan!"

Ja leimuavin poskin ja ylpein katsein kääntyy hän taas sisarta kohden ja sanoo: "Indra, säädyllisyyden nimessä vaadin minä pitkän hameen!"

Sillä aikaa on miss Vanstone näyttänyt tuumivan jonkin tehtävän ratkaisua.

"Kun niin on laita, Gertie", sanoo hän, "niin saat niin pitkiä hameita kuin tahdot. Mutta en vaan tiedä, miten voisit ne heti saada."

"Oi taivas! Hänkö näkisi minut näissä!" valittaa Gertrud epätoivoisena katsellen pikku kenkiään ja reijitettyjä sukkiaan. "Minulla on ikuisesti oleva koulutytön, lapsinulikan leima hänen silmissään."

Nyt on Indran jalomielinen sydän keksinyt ratkaisun, ja hän sanoo iloisesti: "Luuletko, että pari uusimpiani — minä olen saanut muutamia, New Yorkista lähetettyjä — sopisi sinulle toistaiseksi, Gertie?"

"Sopisiko minulle?" kirkuu Gertie. "Oo, aivan viehättävästi! Indra, sinä olet enkeli, olet pelastanut minut epätoivosta. Anna minulle crêmevärisillä pitseillä ja heleillä nauhoilla varustettu valkea organdinipukusi, niin että oikein voin hänet musertaa, kun hän tulee ulos." Sitten lisää hän nauraen: "Ramon on uskova, että olen vaan kiinnittänyt hameeni ylös, etteivät ne sairashuoneessa kahisisi. Tahdon koota tulisia hiiliä kiittämättömän potilaani pään päälle."

"Hyvä", lausuu Indra uudelleen, "tule mukaani ja huuda Annieta, ompelijatarta, niin katsotaan, mitä voimme tehdä."

"Pian… pian… Ramon tulee heti alas!" huutaa Gertie ja kiiruhtaa pois sisaren seuraamana.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin tulee señor Ramon Varona, Graniten tukemana, hitaasti ulos verannalle ja vaipuisi heti tuolille alas, jollei kastilialainen kohteliaisuus käskisi häntä pysähtymään ja kumartamaan kummallekin herralle, jotka nousevat pystyyn ottamaan häntä vastaan.

"Ah, mi amigo!" puhkeaa Estrabon sanomaan tarttuen toipuvan sairaan käteen, "te kykenette pian taas taistelemaan espanjalaisia vastaan."

"Älkää seisoko siinä kohteliaisuuden takia!" käskee Granite. "Istukaa, Varona, älkääkä olko millännekään. Teillä ei ole nyt mitään muuta tehtävää kuin pysyä hiljaa, ja te olette pian entisellänne jälleen. Tämä on nuori mr Rex Vanstone, molempain nuorten naisten veli."

"Mr Vanstone", sanoo nuori kuubalainen virheettömällä englanninkielellä, "minä olen kerran käynyt samaa koulua kun tekin New Yorkissa. Muistatte kait Charlierin gymnaasion, yhdeksännelläkuudetta kadulla? Te olitte melkein lapsi silloin, — minä olin paljoa vanhempi."

"Tulimaista!" sanoo Rex, "nyt muistan minäkin teidät. Meillä pikku pojilla oli tapana kutsua teitä 'Cuba libreksi.' Mutta siihen aikaan olitte paksu ja lihava."

"Oo jaa!" Sairas nauraa kevyesti ja mutisee sitten: "Ne olivat onnellisempia päiviä, — minä olin paksu ja lihava silloin", ja hän katsoo laihtunutta kättään.

"Tosiaankin olette hieman laiha nyt", hymyilee poika, "mutta meillä on neekerikeittäjätär, joka osaa tehdä kenen hyvänsä lihavaksi. Tohtori Granite ei ole hänelle antanut mitään tilaisuutta. Se se teiltä puuttuu."

"Noo, minä matkustan tänä iltana", huomauttaa lääkäri, "ja huomenna arvellakseni alkaa keittäjättärenne kuolemaa tuottavia vehkeitään potilastani vastaan."

"Eipä niin kauvan kuin señorita Gertrud palvelee ylihoitajattarena", keskeyttää Estrabon nauraen.

"Ah niin, kaksi sisartanne, missä he ovat? Olin luullut, että he olisivat minua tervehtimässä tervetulleeksi alhaalle verannalle", sanoo nuori mies ja katselee ympärilleen hieman innollisesti.

"He ovat parastaikaa pukeutumassa, — erittäinkin Gertie", vastaa veli.

"Parasta on, ettette ota mitään enempää liikuntoa, señor Varona", määrää tohtori, "ainakaan ette juuri nyt. Pysykää kylmäverisenä — ja Jumalan tähden antakaa sen olla!" lisää hän kauhistuneena.

Rex on nimittäin ottanut esiin paketin sikaretteja omaksi käytökseen, ja huomatessaan kuubalaisen ikävöivän katseen vierasvaraisesti ojentanut hänelle yhden, jonka Ramonin tottuneet sormet kiiruusti laittavat kuntoon huulien väliin pantavaksi.

"Diantre! Minä en ole polttanut tupakkaa kuukauteen", mutisee potilas. "Suokaa minulle vaan yksi… laupeuden nimessä, suokaa minulle yksi, medico. Se on todistuksena, että viimeinkin olen päässyt käsistänne", pyytää Ramon etelämaalaisen imartelevalla sulolla.

"Muttei minun käsistäni!" Näin sanoessaan nauraen, mutta vakaalla äänellä, iskee miss Gertie potilaaseensa ja ottaa hänen sikarettinsa nopealla tempauksella takavarikkoon.

"Santissima!" mutisee kuubalainen ja näyttää sitten hoitajattarensa ulkonäöstä kummastuvan. Hän näyttää äkkiä vilkastuvan. Hän nousee ylös, ojentaa rukoilevasti kätensä mutistessaan: "Ettekö näe, että olen kylliksi terve tupakoidakseni?"

"Tulimaista!" kuiskaa Rex Espanjalaiselle, jonka kanssa hän on nyt luontevan ystävällisellä kannalla. "Sikarettiko vai Gertie se noin elähdyttävästi vaikuttaa Ramoniin?"

Gertie todellakin elähdyttävästi vaikuttaisi useimpiin miehiin, sillä siinä seisoessaan on hän nuorekkaan ihanuuden hurmaava kuva.

"Katsoppas!" ajattelee Rex häntä tirkistellessään. "Hän on varastanut Indran parhaan puvun viehättääkseen kuubalaista." Ja niin näyttää olevankin asian laita, sillä Gertrud on nyt puettuna pukuun, joka on kuni juuri luotu miehien sydämiä kahlehtimaan. Niinkuin kaikki mestariteokset on se ulkonäöltään yksinkertainen, mutta tekee valtavan vaikutuksen. Vaikkakin kevyt ja ilmakas, esiinnyttää se tytön hoikan vartalon kauniit hahmoviivat ja antaa niille samalla erää täyteläisyyttä, ja mikä Gertien silmissä on parasta, siinä on viehättävä laahustin, joka saa hänet luulemaan vaikuttavansa tavattoman uhkeasti.

Kaikissa tapauksissa tekee miss Gertie tässä puvussa syvän vaikutuksen kuubalaiseen. Hänen tummat silmänsä saavat lämpimän loiston, ja hänen käytöstapansa, joka on osoittanut suurta väsymystä, vilkastuu. Hän mutisee: "Minä… minä luulin, että te olitte…" ja hämmentyneenä pysähtyy hän sitten.

"Kaunis pikku tyttö, minä kuulin sen", nauraa Gertrud ja lisää tuumailevasti: "Ette ole minua pahoittaneet. Minulla ei ole mitään vastaan, että minulla vielä luullaan olevan nuoruus, mikä on tiehensä mennyt. Muutamia vuosia sitten olisin suuttunut siitä, että minua pidetään lapsena, mutta sitä viisastuu, kun elää kauemmin, vai kuinka señor?" Tämän lausuu hän näyttäen niin filosoofisesti kypsyneeltä ja kadonneita tyttöaikojaan muistelevalta, että Ramon tuijottaa häneen ja hämillään änkyttää: "Señora, te olette naimisissa. Minä… minä luulin…" ja hän vaipuu tuolillensa uudestaan, selvästi aivan sekaantuneena ja ehkä pahoillaan.

"Onkos moista kuultu?" kuiskaa Rex nauraa hikerrellen Estrabonin korvaan. "Luulotteleeko tuo tuhma Varona, että Gertiellä on mies. Ei, se on oivallista!" Ja voimatta nauruaan pidättää hyökkää poika verannan nurkan ympäri antaakseen yksinäisyydessä hilpeydelleen täyden vallan.

Mutta kun aseman naurettavaisuus vaikuttaa yhtä vastustamattomasti espanjalaiseen, juoksee hän Rexin jälkeen, ja he yhdessä nauravat täyttä kurkkua, että kyyneleet juoksevat.

Täten jää Gertie kahden kesken kuubalaisen kanssa, sillä Granite on mennyt ylös matkalaukkuaan pakkaamaan, kun Lentokala, höyryn vireille saatuaan, on laskenut laiturin viereen häntä noutamaan.

Gertie ei hidastele käyttää tilaisuutta hyväksensä ja sanoo osanottavasti: "Oletteko pahoillanne?"

"Caspita! Siihen kait minulla on syytä?" mutisee kuubalainen.

"Te… te ette kait luule minun olevan naimisissa?" puhkeaa Gertie sanomaan. Niin hoksaa hänkin tämän naurettavaisuuden ja hänkin alkaa nauraa. Mutta seuraavana hetkisenä näyttää hellempi tunne saavan vallan, ja hän kuiskaa: "Tulisitteko pahoillenne, jos minulla olisi mies?"

"Ah, teillä ei olekaan!" huutaa nuori mies intohimoisesti. "Señorita, minä näen silmistänne, että teillä ei ole."

Mutta Gertrud, joka, joskin hän aamulla oli lapsi, nyt ehtoopuolella on tullut liian paljon naiseksi antaakseen itsensä heti valloittaa, sanoo nopeasti: "Oo, minua ilahduttaa nähdä teidät vahvana taas, kylliksi vahvana tupakoimaan. Kas tässä, ottakaa sikarettinne ja nauttikaa siitä, sill'aikaa kun käyn sisartani hakemassa", ja hän juoksee matkoihinsa Ameriikan onnellisimpana tyttösenä.

Kaikkea tätä on don Balasco tarkastanut nauraen, mutta välinpitämättömästi. Hän ajattelee: "Mitäpä merkitystä señorita Gertrudin lapsellisella taipumuksella on minulle ja minun suurelle rakkaudelleni." Sitten tarkastelee hän kuubalaista ja havaitsee, että sen vuoden kuluessa, mikä on mennyt siitä, kun hän hänet viimeksi näki, nuoresta miehestä, on tullut sotamies ja kaunis semmoinen. Hänellä on tummat silmät, jotka olisivat salamoivat, jolleivät ne vielä olisi taudin jälkeen raukeat, pitkät, pehmeät viikset, kiinteät, ohuet huulet, valkoiset tasaset hampaat ja kaunis otsa, mikä nyt on veitsen iskusta keveästi arpinen. Hänen käytöstapansa on sotilasmaisesti päättävää, ja hänen hipiänsä, jolla on kastilialaiselle rodulle omituinen kirkkaus, on vielä, sairashuoneessa suljettuna olemisesta huolimatta, päivettynyt alinomaisesta auringolle, säälle ja tuulelle alttiiksi panosta.

Samassa tulee vanhempi mr Vanstone ulos verannalle ja pudistaa sairaan kättä, sanoen: "Tervehtymällänne olette ottaneet kiven sydämeltäni, poikani."

"Ah, miten saatan koskaan teitä kiittää!" vastaa Varona. "Nämät vaatteetkin", hän silmäilee niitä siroja vaatekappaleita, joita on hänen päällään, ja mutisee; "Jokainen kuubalainen on nyt köyhä."

"Älkää sitä surko, señor Ramon", sanoo Estrabon. "Te voitte asettaa nimelleni vekseleitä, ja sitten katsomme, mitä junta [junta = Kuuban kapinallisten yhdistys] tahtoo hyväksenne tehdä."

Tämä lausunto näyttäytyy hyvin edulliseksi Espanjalaiselle, sillä miss Indra, joka juuri tulee ulos verannalle, heittää Balascolle silmäyksen, joka saattaa hänet seitsemänteen taivaaseen. Mutta Varona virkkaa: "En pesoakaan [peso, pieni espanjalainen raha] isänmaalliselta komitealtamme! Sen rahat pitää käyttää aseihin kirottuja espanjalaisia vastaan taistelemiseksi!"

Tässä keskeyttää keskustelun tohtori Granite, joka tulee ulos mennäkseen Lentokalaan. "Ei enää sanaakaan taisteluista ja aseista, nuori tappelukukkoseni!" huutaa hän. "Ei ennenkun teillä on enemmän verta ruumiissanne. Herrat, tuolla", hän osoittaa kädellään eteläänpäin, "ovat oiva lailla iskeneet teistä suonta. Kuulkaa mitä sanon", lisää hän juhlallisesti, kääntyen Balascon ja Ramonin puoleen, "antakaa kaikellaisen isänmaallisen pakinan olla sikseen parina ensi päivänä. Hyvästi jääkää! Ei, olkaa paikoillanne, Varona." Hymyillen sanoo hän sitten: "Mutta suutelon kummaltakin sairaanhoitajattarelta arvelen ansainneeni, kun vaan nuoret herrat eivät siitä pahastune."

Näin sanoen menee tohtori portaita myöten Indran ja Gertien saattelemana ja saa Lentokalan maaportailla kaksi sydämellistä jäähyväistervehdystä kauneilta auttajattariltaan.

Estrabon, joka verannalta näkee, miten tohtorin harmaansekaiset viikset koskettavat Indran ruusuposkea, punoo suuttuneena kättään, mutta mutisee sitten: "Pah, ukko on yli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta sitten kun Indrasta on tullut…" ja vajoo onnellisiin unelmiin, sillä välin kun Lentokala kiitää pois suunnaten Miamiin, nuorten naisten nenäliinaheilutusten ja Rexin hoilausten saattelemana.

Myöhemmällä illalla, polttaessaan erinomaista Imperialesiaan, antautuu espanjalainen yhä näihin rakkausunelmiin.

Hänen hurmaajattarensa on juuri hänet jättänyt ja jättänyt hänet itseensä tyytyväiseksi, sillä Indra oli imarrellut häntä suomalla hänelle ehtoo-kahdenkeskenolon, mitä oli keskeyttänyt vaan satunnaisesti pari kertaa Gertie, joka, potilaansa mentyä nukkumaan, halutonna oli kuljeskellut ympäriinsä verannalla, ja muutamia kertoja ohimennen Rex ehdottaessaan biljaardierää.

Jokainen silmäys, minkä nuori tyttö, riippumatossa miellyttävässä asennossa maatessaan, häneen heittää, on yhä kaatanut öljyä tuleen lisää, — nyt luulottelee hän, että Indra rakastaa häntä ja kuvittelee aivan tavallista keimailua Julian intohimoksi. Miss Vanstone pudotti nenäliinansa — sen teki hän, jotta Balasco ottaisi sen ylös — ja kun tämä ojensi sen hänelle, kosketti hänen kätensä tytön hienoihin sormiin. Indra oli tänä ehtoona siniseen pukeutunut, — oliko hän ehkä maininnut Indralle, että se oli hänen mielivärinsä? Ja Indran sanoessa hyvää yötä, sanoi hän sen huoaten, ja hänen kätösensä viipyi Balascon kädessä, hänen suudellessaan sitä Espanjalaisella ritarisuudella. Niin, se oli vavahdellut hänen viiksensä siihen koskiessa, siitä oli hän varma. Näin romantillisen luulottelun viehtämänä mutisee Estrabon: "Mi querida! Se on sopiva naimiskauppa sekä hänelle että minulle. Minä olen rikas, hän on rikas, — me olemme nuoret ja rakastamme toisiamme. Indra on elävä onnellisena minun jumaloimanani, minä teen tämän maan taivaaksi hänelle", ja intohimon häntä viekotellessa, rakentaa señor Balasco mielikuvituksessaan korttihuoneen, joka eräänä päivänä on luhistuva kokoon ja musertava hänen yhtä varmasti kuin jokainen ässä olisi marmoripilari ja jokainen sotamies raskas kattoparru.

Mitä miss Indraan tulee, niin sanoo hän: "Me olemme viettäneet aikaa hyvin hauskasti tänään."

Kahdeksas luku.

Verilöyly lasaretissa.

On ilta tohtori Graniten lähdön jälkeisenä päivänä — päivänä, joka on Estrabonille suonut monta ihastuttavaa kahdenoloa emäntänsä kanssa, mitkä ovat kaikki yhä lietsoneet häntä kalvavaa tulta.

Useat kerrat ovat he jääneet yksikseen kahden. Miss Gertietä pitää kiinni potilaansa, joka nyt ei väitä enää potilas olevansakaan, ja todistaa sen kiertelemällä ympäriinsä puutarhassa, hartaan hoitajattarensa seuraamana, ja mr Vanstone puuhailee tavallisessa taistelussaan muurahaisia vastaan, niin että parin biljaardierän jälkeen, jotka hän on pelannut Rexin kanssa pitääkseen hänet tyynenä, espanjalaisella tosiasiassa on ollut kenttä vapaana, ja hän on käyttänyt sitä miss Indran kanssa keskustellakseen muutamista Indran aikoman juhlan ja sitä seuraavan risteilyhuviretken yksityisseikoista. Tämä ei luonnollisesti ole antanut hänelle tilaisuutta mihinkään intohimoisiin lauselmiin, mutta nuoren naisen käytöstapa on ollut hyvin ystävällinen, ja hän on kiittänyt Balascoa hyvin sydämellisesti siitä vaivasta, mikä tällä on ollut tilatessa kuubalaisia soittajia Key Westistä, ja toimiessa juhlanjohtajana lähettäessä kutsumuskortteja juhlaan läheisyydessä olevilla saarilla asuville perheille. Hän on myös antanut Estrabonille kukkasvihon napinläveen ja sanonut toivovansa hänen tanssivan hyvin, sekä lisännyt: "Sitten voitte opettaa minulle boleroa ja cacuchaa."

Kaikki tämä on kyllä pikku seikkoja, mutta säteileväin silmäysten, pirteäin hymyilyjen ja hurmaavain äänenvaihdosten seuraamina ja kaunistamina ovat ne riittäviä tekemään espanjalaisen onnelliseksi.

Seuraavaisesti on don Estrabon hyvin tyytyväinen istuessaan illalla verannalla iloisesti puhellen mr Vanstonen ja hänen perheensä kanssa.

"Eikö teistä tunnu meidän saaremme näyttävän autiolta ilman vanhaa rakasta Lentokalaa?" kysyy Indra silmäten pleasurejahdin tyhjälle ankkuripaikalle päin.

"Meidän saaremme!" huudahtaa espanjalainen itsekseen loistavin silmin.

"Näihin aikoihin kiitää Granite pohjoiseen päin", huomauttaa mr Vanstone. "Ja jahti on kait ottamaisillaan vieraslastiaan Palm Beachistä. He lähtevät kait sieltä Miamiin rautateitse, luulen minä."

"Sitten voimme heitä odottaa huomenna varhain, jos kapteeni Thomas, joka aina kulkee varovasti saariston keskessä, komentaa laivaa", sanoo Indra, joka nojaa kaidetta vasten ja silmäilee vesille.

"Laiva saattaisi helposti kulkea tänne kymmenessä tunnissa, jos vaan Thomasissa on mitään vauhtia", virkkaa Rex. "Lentokala on perheestämme nopein käänteissään, lukuunottamatta…" Tässä nyökäyttää ja iskee silmää Gertieen päin, joka istuu Varonan vieressä, vaipuneena keskusteluun, mikä paljoa enemmän tuntuu olevan nuoren miehen ja nuoren tytön kuin potilaan ja hänen hoitajattarensa välisen keskustelun kaltainen.

"Mitä tulimaista tarkoitat, poika?" puhkeaa Vanstone sanomaan silmäkulmiaan rypistäen.

Mutta ennenkun hän ennättää saada vastauksen, tulee kysymyksessä oleva nuori nainen esiin ja sanoo tuimasti: "Isä, kuulen, ettei jäähdytyshuoneessa enää ole kotletteja. Sinun täytyy lähettää Key Westistä hakemaan."

"Ja miksi ovat kotletit niin välttämättömät onnellesi?"

"Ne ovat välttämättömiä hänen terveydelleen. Tohtori Granite on määrännyt sen — kotletteja kolme kertaa päivässä. Luuletteko, että ajattelen antaa potilaani kuolla kotlettien puutteessa?" huutaa Gertrud kiivaasti.

Potilas astuu nyt esiin ja sanoo: "Pyydän teitä, señorita Gertrud, älkää vaivatko itseänne noiden kotlettien vuoksi. Mikä hyvänsä, kypsymättömät banaanit ja kookospähkinät, villisian liha ja kuivatut sisiliskot ovat ruhtinaallista ruokaa sille, joka on marssinut ja hankkinut ruokavaroja Maceon kanssa."

"Te olette taistelleet Maceon sivulla?" mutisee Gertie, ja hänen silmissään vilahtaa loiste. "Tiedättehän, ettette ole vielä sanoneet mitään siitä, mikä teidät saattoi niin lähelle kuolemaa."

"Sen tein totellakseni tohtorin määräystä", vastaa nuori mies. "Mutta nyt olen kokonaan palvelukseksenne kaikessa, mitä haluatte tietää."

"Älkää vielä mitään sanoko, poikani", sanoo Vanstone, "jollette tunne itseänne kyllin vahvaksi."

"Pah, en enää kuulu sairasten joukkoon", nauraa Varona. "Olen marssinut viikottain kärsien pahemmista haavoista, kuin mitä minulla nyt on. Eivät haavani, vaan nälkä ja jano, saattaneet minua kuoleman partaalle. Sitä paitsi olen viime neljänäkolmatta tuntina syönyt neljä 'vankkaa' ateriaa… antakaa lausetapa anteeksi, mutta minut on kasvatettu New Yorkissa ja asuisin vielä siellä, jos en olisi pakotettu taistelemaan synnyinsaari-parkani puolesta."

"Hyvin puhuttu", puhkeaa Estrabon lämpimästi sanomaan. "Jollen täällä olisi suuremmaksi hyödyksi, taistelisin vierellänne."

"Sitä paitsi", mutisee Varona, "on veljeni murhattu…"

"Äskettäinkö murhattu?" kuiskaa Indra puoleksi tukahutetulla äänellä.

"Ei, vanhempi veli… yksi lääketieteen ylioppilaita vuodelta 1871. Hän oli tuskin enempää kuin poikanen — ei paljoa vanhempi teitä, nuori señor Rex — ja taputti minua päähän (minä osasin töin tuskin käydä silloin) ja meni yliopistoonsa ollakseen koskaan palaamatta. Olette kait kuulleet kertomuksen, arvelen."

Nuori mies kääntyy pois ja menee verannan kulmalle, jättäen kuulijansa syvään mielenliikutukseen. He kaikki ovat amerikkalaisissa sanomalehdissä lukeneet kamalasta ylioppilasmurhenäytelmästä Havannassa.

Silmänräpäyksen kuluttua tulee kuubalainen takaisin ja sanoo: "Mutta enpä tiedä, miksi raskauttaisin teitä omillani ja kotimaani suruilla…"

"Ne ovat meidänkin surujamme, siitä saatte olla vakuutetut!" virkkaa Gertie innollisesti.

"Ah, te teette minut hyvin onnelliseksi", vastaa Varona kiitollisin katsein. "Mutta se ei olekaan niin kummallista. Te olette vaan sadan peninkulman päässä onnettomasta maastani. Ihmeellistä olisi, jollei Amerikan onnellinen kansa olisi myötätuntoinen… auttaisi kansakuntaa, joka taistelee vapautensa puolesta ja kärsii sotilashirmuvallasta, yhtä julmasta kuin Alban kolme sataa vuotta sitten." Sitten lisää hän puollusteleiden: "En tahdo kuluttaa aikaanne, mutta luulen, mr Vanstone, että teidän pitää tietää, miten olen tänne tullut?"

"Ei tarvitse, jos se vaan jollain tavoin saa mielenne kuohuksiin?" vastaa amerikkalainen.

"Oo, kertokaa?" kuiskaa Gertie pidätetyn kiihkoisesti.

"Kuunnelkaa sitten", sanoo kuubalainen surullisesti, "kertomusta verilöylystä lasaretissa."

"Diablo! Tekivätkö he itsensä siihen vikapäiksi?" puhkeaa Estrabon sanomaan teeskellyn suuttuneella äänellä.

"Kuulkaa! Tiedätte, Balasco, että olen syntynyt Havannassa hyvästä ja jotenkin varakkaasta perheestä. Sokeri-istutus saaren toisessa ja muutamia tupakkakenttiä toisessa päässä olivat tulolähteinämme. Olin liian nuori ymmärtääkseni eli jakaakseni äitini epätoivoa, isäni tuskaa hänen heittäytyessään polvilleen kenraalikuvernöörin eteen ja huutaessaan: 'Punta kultaa jokaisesta punnasta ammuttavaksi tuomitsemanne poikani ruumista!'

"Vuotta myöhemmin olin liian paljon lapsi ymmärtääkseni äitini kuolemaa New Yorkissa, minne isäni oli hänet vienyt saadakseen hänet unohtamaan esikoisensa murhan. Silloin olin liian nuori, mutta nyt olen oppinut omasta kokemuksesta, mitä veljeni ja vanhempieni on täytynyt kärsiä.

"Muutamia vuosia sitten kuoli isäni, jättäen minut, yksinäisen pojan, New Yorkiin. Minulla oli ystäviä kuubalaisessa siirtokunnassa — hyviä ystäviä, mutta perhetilukset vaativat läsnäoloani Havannassa.

"Siitä hetkestä saakka, jona sinne tulin, olin niin kutsuttu 'epäluulon alainen', vaikka minua silloin, kun saarella kaikki oli tyyntä, pidettiin silmällä, ei hätyytetty. Niin vuosi sitten puhkesi kapina. Maceo nousi maalle, Gomez nousi maalle, Marti nousi maalle. Vapauden liekki paloi taas Kuubassa. Vaikka kiihkeänä yhdistymään isänmaanystäviin, pidätin itseäni isäni vanhan ystävän, José Castillon neuvosta, joka kuiskasi: 'Olen nähnyt tätä ennen koetettavan, ja se toi vaan heille kuolemaa tai maanpakolaisuutta'."

"Jonkun aikaa seurasin Castillon neuvoa ja pysyin Havannassa, missä Campos edelleen hallitsi Kuuban kenraalikuvernöörinä — mutta hän kuitenkin oli ihmisellinen olento, johon ihmisyys voi vedota. Eräänä päivänä kuiskittiin: 'Weyler tulee!' Silloin tiesin, että oli joko palaaminen Amerikkaan sieltä rauhassa katsomaan maani taistelua ja kiroamaan itseäni toimettomuuteni takia, tai myöskin lähteminen rämeille, ruokotiheikköihin ja siellä yhtyminen johonkin kapinoitsijajohtajaan. Minä tein niin. Maceo kulki juuri siiloin Pinar del Rioon, ja minä rupesin hänen palvelukseensa, vaikka aseitta.

"Oleskellessani siellä sain kuulla, että Castillo, joka oli neuvonut nöyryyteen ja toimettomuuteen, oli vangittu ja viety elinkaudeksi Cuentaan. Silloin tiesin minä, mitä nyt kaikki tietävät — ettei Kuubassa koskaan säästetä 'il pacificoa', — sitä, joka ei taistele eikä tee vastusta.

"Kohta sen jälkeen näyttäytyi 'Kolme ystävää' rannikolla. Minä autoin maallenousussa ja sain palkkioksi, mitä jokainen kuubalainen korkeimmaksi arvostaa — aseita taistelemiseen. Maceon kanssa kuljin Pinar del Rion läpi. Hänen ja Quintin Banderan johdolla tappelin puolessa sataa kahakassa, sillä se, mitä espanjalainen kenraali kutsuu taisteluksi, on tavallisesti etuvartijaottelu, tai vielä useimmin muutamien avuttomien talonpoikien, joitten hän väittää antavan meille tietoja, teurastamista ulkona kentällä. Niin että aina… mikäs päivä meillä tänään on?" kysyy kuubalainen äkkiä. "Minä olen ihan joutunut ajanlaskusta pois."

"Huhtikuun 25 päivä", vastaa Vanstone.

"Ah! Sitten on siitä kulunut jo enemmän kuin kaksi viikkoa. Pinar del Rioon tuli matkue, tuoden aseita, ampumavaroja ja dynamiittia. Quintin Banderan johdolla lähetettiin minut — joka silloin olin adjutanttina Maceon esikunnassa — auttamaan maallenousua ja ottamaan vastaan lastia, sillä meillä oli tavallisesti tarkat tiedot sekä ajasta että paikasta, milloin matkueita Ameriikasta meille lähetetään. Se oli kaitainen rantakaistale, minkä ympärillä olevat vuoret vahtia pitäviltä kanuunavenheitä kätkevät, muutamia peninkulmia itäänpäin lahdesta, jonka äärellä puoleksi poltettu Cabanasin kaupunki on. Banderan johdolla olimme me, viisisataa miestä, kulkeneet ylhäältä Rubivuorilla olevasta Maceon leiristä ja saaneet aikaan yhteyden matkueen kanssa, niin että maallenousupäivä oli määrätty. Me pidimme ajasta tarkan vaarin, mutta espanjalaiset olivat tavalla tai toisella saaneet asiasta selon ja hyökkäsivät kimppuumme. Meidän onnistui puolustaa rahtitavara, ja alus pääsi onnellisesti pakoon, mutta Banderan miehistä muutamia tapettiin ja toisia haavoitettiin. Ah, kuubalaisen sotilaan kauhu on — tulla haavoitetuksi!

"Eräältä kukkulalta voimme nähdä espanjalaisten apujoukkojen marssivan Cabanasista. Rahtitavara, mikä oli hallussamme, oli liian suuriarvoinen Maceon armeijalle, jotta olisimme uskaltaneet tappelua valtavaa ylivoimaa vastaan. Banderaa vaivasi, miten haavoitettujen kera oli tekeminen. Niitä ei voitu viedä pois. Jos ne jätettiin jäljelle, olisi kaikki teurastettu kuin karja. Niin espanjalaiset menettelevät haavoitettujen sotilasparkaimme kanssa, joitten kaikkien ihmisyyden — ja myöskin sodan lakien mukaan — pitäisi saada osalleen vaan hoitajattaren hellyyttä ja haavalääkärin taitavuutta. Näiden sijaan saavat he, avuttomina tappelukentällä tai lasaretissa maatessaan veitseniskuja ja luoteja.

"Mitä meidän olisi sairaiden kera tehtävä? Oli valitseminen muutamien ihmishenkien ja Maceon ase- ja ampumavaraston kadottamisen välillä. Jälkimäinen olisi sama kuin Kuuban riippumattomuuden uhraaminen. Haavoitettuja ei ollut kahtakymmentä enempää, ja he kuiskivat kuumeisilla huulilla: 'Menkää, jättäkää meidät! Me kuolemme, mutta Kuuba elää!' Meillä oli ainoastaan niin monta hevosta, kuin tarvittiin aseiden ja ampumavarojen kuljettamiseen. Jokaiselta haavoitetulta, joka kuljetettiin pois, olisi Maceo menettänyt kaksi tuhatta patroonaa, laatikon kiväärejä tai sata puntaa dynamiittia. Yht'äkkiä johtui minulle, joka tunsin rannikon, koskapa perheemme hävitetty tupakkakenttä oli ollut niillä seuduin, mieleen eräs piilopaikka, ja minä huusin kenraalille: 'Minä tiedän paikan, missä he voivat piiloutua.' 'Voitteko sinne ehtiä kahdessakymmenessä minuutissa?' kysyi Bandera kiiruusti, sillä espanjalaisten rivit olivat ihan lähellä meitä.

"'Voin, pidättäkää espanjalaisia niin kauvan, ja minä pelastan haavoitettumme', vastasin minä.

"'Sitten panen teidät kymmenen miehen johtajaksi, Varona', sanoi kenraalini. 'Laittakaa niiden avulla kuntoon lasaretti piilopaikassa, josta puhuitte. Mutta pysykää hyvin piilossa, — muistakaa, että se on ainoa pelastuksenne.'

"Nopea toiminta on vapaajoukkosotilaan tapa. Bandera pidätti espanjalaisia joukkoja. Puolen tunnin kuluessa olin saanut haavoitetut suojaan merestä pistävän lahdelman luokse, jota maan ja meren puolelta palmut, mangrovetiheiköt ja aloepensaat salasivat. Banderan vaaleat rivit katosivat ylöspäin vuorille. Olin yksin kymmenellä miehellä suojaamassa kahtakymmentä vihollisen maahan piiloitettua haavoitettua — ja tämä vihollinen oli espanjalainen.

"Meidän kanssamme oli nuori amerikkalainen, Tom Karrick Lewis, alilääkäri, joka oli Bellevuessa suorittanut tutkinnon vuosi sitten. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut jäämään jäljelle pienen lääkevarastonsa ja muutamain haavurikoneittensa kera ja tekemään, mitä hän voisi haavoitetuille miehille, jotka makasivat ympärillämme maassa. Hänen vaaliessaan niitä, rakensimme sotilaani ja minä häthätää majoja palmulehdistä suojaksi aurinkoa vastaan. Pikku puro, joka porisi alas kallioiden rinteitä, antoi meille raitista vettä. Takanamme oli pieni okaisten kaktuspensaitten ja orjantappuratiheikön peittämä kukkula, sen takana ala mangroverämeikköä ja sitten ylänkö.

"Sitten kun olimme asettaneet haavoitetut niin mukavasti kun vaan varamme sallivat — muutamat maahan, pari riippumattoihin, ei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin väsymättömästi pitää vahtia. Minua painoi hirmuinen vastuu. Useita kertoja seuraavan viikon kuluessa olisin voinut kymmenen haavoittumattoman sotilaani kanssa paeta, mutta silloin olisi minun ollut pakko jättää kaksikymmentä avutonta raukkaa jäljelle. Espanjalaisia sotaväenosastoja kulki usein hyvin läheltä meitä, ja kerran oli meillä vaikea taistelu muutaman hourailevan kuumesairaan kanssa, jonka kirkuna olisi ilmaissut meidät vihollisillemme, jollei tohtori olisi nukuttanut hänet kloroformilla pelastaakseen muut. Päivin piilin siis siellä ja öisin hiiviskelin ympäriinsä seudussa hankkimassa ruokaa haavoitetuille.

"Lopuksi, onnettomana hetkenä, vaelsin eräälle maatilalle, missä asui eräs kuubalainen nainen, joka oli ollut äitini ystävä, ja kerroin hänelle asemani. Hän sanoi; 'Jonakin kauniina päivänä seurataan teitä, ja haavoitettunne keksitään. Minä lähetän joka päivä poikani luoksenne ruokavarojen kera, mitkä riittävät neljäksikolmatta tunniksi. Kääntykää takaisin ja puolustakaa avuttomia sotilaitanne.'

"'Minä en voi sallia teidän antautuvan siihen vaaraan', väitin minä. 'Jos teidän huomataan auttavan meitä…'

"'Minähän olen vaan nainen', vastasi hän, 'ja poika on vaan lapsi — kyllin nuori, jotta pyövelimme säästäisivät häntä vielä vuoden tai kaksi.'

"Joka päivä sen jälkeen kantoi poika, Tonio, ruokaa meille salaista polkua myöten rämeikön poikki. Meidän luona ollessaan oli hänellä tapana leikkiä amerikkalaisen lääkärin kanssa, joka itse oli suuri hyvänsävyinen, lämminsydäminen ja iloluontoinen lapsi, joka reipastutti haavoitettujen ja epätoivoistenkin mieliä.

"Niin eräänä päivänä ei poika tullutkaan.

"Iltapuoleen huomasin hänet venheessä tyynessä vedessä heti lahdelman ulkopuolella kalastamassa. Pimeän tultua liukui hänen venheensä notkelmaan, muutamien askeleiden päässä lasaretistamme, mitä oli ainoastaan muutamia palmumajoja suojaamassa haavoitettuja tuulelta, sateelta ja auringolta. Tonio antoi minulle pyytämänsä kalat ja muutamia viljantähkiä, jotka hänellä oli ollut piiloitettuina venheessä olevassa laatikossa, ja sanoi: 'Minä en uskalla enään kulkea polkua pitkin. He epäilevät minua.' 'Jätä venheesi minulle', vastasin minä, 'niin purjehdimme pimeän tultua pitkin rannikkoa kalastamassa ja itse kokoomassa ruokavaroja. Kuule nyt tarkkaan! Älä tule enää luoksemme, niin totta kuin omasi ja äitisi henki ovat sinulle rakkaat!'

"'Ymmärrän', vastasi poika, 'äitini on minulle opettanut. Kun olen kylläksi vanha, olen minäkin Espanjalaisia vastaan taisteleva!'

"Sinä yönä pidin amerikkalaisen lääkärin kanssa neuvottelua. 'Milloin kykenevät haavoitetut täältä lähtemään?' kysyin minä.

"'Kolme tai neljä kykenisi siihen nyt', oli Lewisin vastaus. 'Kymmenen lisää kahden päivän päästä. Kaksi on jo kuollut ja neljää, joilta olen jalan sahannut poikki, ei voida muuttaa useaan viikkoon. Odota kaksi päivää vielä, rakas Ramon', lisäsi hän — meistä oli tullut erittäin hyvät ystävät yhteisen vaaran yhdistäessä — 'hiivi sitten pois ja ota sairaat mukaasi. Minä jään tänne niiden neljän kanssa, jotka eivät voi käydä. Jospa he löytäisivätkin minut, eivät nuo pirut tee mitään pahaa lääkärille, joka toimii Geneveristin turvissa.'

"Mutta aina siitä saakka, kun poika kertoi, että häntä epäiltiin, vaivasi minua vielä suurempi levottomuus kuin ennen. Ryhdyin heti kaikkiin valmistuksiin, mitkä voin. Annoin panna kuntoon veneen, päättäen pahimmassa tapauksessa panna sairaat siihen ja koettaa kulettaa heidät Amerikkaan. Golfvirta juoksi ohitsemme lähes neljän peninkulman nopeudella tunnissa: sopivalla tuulella veisi se tarpeelliseen koilliseen suontaan, ja parissa päivässä voisivat turvattini astua maalle Dry Tortugasin eli Key Westin luona.

"Sinä yönä sanoin lääkärille, etten tahtonut kauvempaa odottaa. Aamun tullen aioin ottaa ne haavoitetut, jotka kykenisivät kävelemään kanssani ja sivuteitä vuoristossa koettaa saavuttaa Maceo. Jäljellä olevat panisin veneeseen ja kolme sotilasta heitä hoitamaan, ja he koettaisivat purjehtimalla Golfvirran yli päästä turvaan.

"'Luulenpa sinun keksineen parhaan keinon', sanoi Lewis-parka.

"Mutta meidän vielä puhellessamme kuulimme yön hiljaisuudessa vihlaisevia hätähuutoja. Kamalat äänet tuntuivat minusta tulevan maaltapäin muutamien satojen kyynäräin päästä.

"Meidän vahtisoturimme olivat valppaita — he tiesivät, että heidän oma henkensä riippui heidän silmistään ja korvistaan. Minä hiivin kiiruusti etäisimmän etuvartijamme luokse. Hän kuiskasi: 'Huudot tulevat rämeikön tuolta puolen?'

"Ryömin edelleen sinnepäin, mangroovetiheikön keskitse johtavaa polkua pitkin. Rämeikön yli tultuani näin kietoutuneitten kärhikasvien ja palmunrunkojen välitse leiritulen. Ryömin lähemmäs paljas puukko ja pistooli kädessä, ja tiheän orjantappuratiheikön läpi näin ensimäisen hirmutyön tänä yönä.

"Komppania espanjalaisia partiosotamiehiä oli leiriytynyt pienelle metsässä olevalle aukeamalle. Puolet niistä makasivat maassa kopuloitujen kivääriensä vieressä. Toiset seisoivat joutilaina katselemassa kolmea toveriaan, jotka rääkkäsivät poikaa, joka meille oli ruokaa kantanut, saadakseen hänet ilmaisemaan salaisen piilopaikkamme.

"'Säästäkää minua!' huusi hän. 'Madre mia! En voi sanoa sitä! He ovat haavoitettuja!'

"'Caramba! Lasarettiko! Teilläpäs on onni!' puhkesi luutnantti sanomaan. 'Se tuottaa teille ylennystä, kapteeni Valdez?'

"'Diablo!' vastasi kapteeni. 'Lasaretin voittaminen merkitsee urhoollisuusmitalin minulle. Ota uusi piiska, Domingo, ja anna kapinoitsijapenikalle uusi ja vahvempi annos!'

"Mutta harmaahiuksinen kersantti teki kunniaa ja mutisi: 'Hän ei kestä enää — hän on vaan lapsi', ja käänsi pois päänsä.

"'Tottele, muuten revin kaluunan hihastasi', käski kapteeni.

"Niin alkoi kidutus uudelleen.

"En voi kuvata tapahtumaa — se oli tehdä minut hulluksi. Uhri kirkui ja älisi, ja hänen kiduttajansa noituivat ja kiroilivat.

"Mutta poika ei puhunut mistään.

"Kaksi kertaa kohotin pistoolini ampuakseni Espanjalaisen kapteenin, mutta se olisi ilmaissut piilopaikkamme salaisuuden. Kaksi kertaa kohotin sen säälistä saattaakseni piinatulle uhrille levon, mutta minä… minä ajattelin hänen äitiänsä enkä voinut…

"Äkkiä ei uhri enää kärsinyt. Tiedottomuus toi hänelle unohdusta.

"He irroittivat hänen kahleensa.

"Pari minuuttia myöhemmin hypähti poika pystyyn, tuijotteli ympäriinsä ja nauroi — hourun naurua. Kidutus oli ryöstänyt häneltä ymmärryksen.

"'Nyt on salaisuutemme varmassa tallessa', ajattelin hetkiseksi. Mutta en tuntenut Espanjalaisten viekkautta.

"'Antakaa hänen nyt olla. Hän on hullu', sanoi kapteeni miehillensä. 'Hiljaa! Älkää koskeko häneen. Maniacos juoksevat aina ystäväinsä luokse', lisäsi hän nauraen.

"Kauhukseni näyttäytyi, että hän oli oikeassa.

"Poika pakeni ahdistajainsa luota ja juoksi hakemaan turvaa niiltä, jotka olivat, olleet hänelle ystävällisiä — minulta, amerikkalaiselta lääkäriltä ja haavoitetuiltamme. Hourun askeleet johtivat espanjalaiset polkua pitkin — Jumala auttakoon minua! — lasaretillemme.

"Ensi mutkassa seisautin heidät tappamalla Espanjalaisen kapteenin. Seisautin heidät taas, kun he tulivat rämeikölle, ampumalla luutnantin, joka heitä johti. Mutta komppania lisää oli tullut heidän taaksensa, ja he tunkeutuivat yhä eteenpäin. Lähinnä hetkisenä olin etuvartijaini keskessä. Nyt ei kannattanut enää kokea pitää meitä salassa! Me huusimme alas laaksonpohjalle: 'Lähettäkää ylös jok'ainoa mies, joka kykenee pyssyä pitämään eli veistä kohottamaan!'

"Niin olivat Espanjalaiset kimpussamme, ja me taistelimme avuttomia haavoitettuja pelastaaksemme. Kuula ja veitsenpistos lähetti minut päistikkaa kukkulan rinnettä vyörien alas. Siellä jäin maahan makaamaan ja käskin tohtorin viedä ne, jotka eivät jaksaneet kävellä, veneeseen.

"'Sitten otan sinut ensiksi!' virkkoi Lewis samalla kun hän kohotti minut ylös ja asetti minut perään, Kaksi tai kolme — te näitte ne —, joilta oli jalat poikki sahattu, pantiin siihen myös, juuri kun espanjalaiset, kukkulan rinnettä rynnäten alas, hakkasivat maahan viimeisen taistelevan kuubalaisen. Ja niin tuli heidän suuri loistovoittonsa — lasaretti, haavoitetut ja raajarikot.

"He olivat sytyttäneet erään majan tuleen, ja sen valossa näin Lewisin seisovan heidän edessään huutaen: 'Tämä paikka on Punasen ristin turvissa! Minä olen lasarettilääkäri!'

"'Amerikkalainen, kuulen äänestä. Se on kuolemantuomiosi!' vastasi kersantti ja kaatoi hänet maahan.

"Ja sitten saivat tulisoihdut ja miekat esteittä toimia. Minusta tuntuu vielä kuin näkisin leimuavat palmumajat — oo, Madre de Dios! kuinka he murhasivat haavoitetut ja veitsillään hakkasivat lääkärin palasiksi, hänen yhä heidän kasvojensa edessä heiluttaessaan Geneveristillä varustettua lippua.

"Samalla aikaa kun hänen kuolinhuutonsa viilti ilman halki, hyökkäsi kaksi pakolaista veteen ja heittäytyi veneeseen. Seuraavana silmänräpäyksenä tarttui tuulenpuuska purjeeseemme, ja me kiidimme ulos lahdelmasta, kuulien ahdistamina, mitkä kaatoivat ne meistä, jotka vielä kykenivät peräsintä tai airoa käsittelemään.

"Verenvuodosta ihan voimatonna makasin siinä. Yö oli vilpoinen ja merituulonen virkistävä.

"Aamulla ei näkynyt maata mistään. Niin nousi aurinko ja lähetti polttavia säteitään suoraan jäljellä oleviin. He huusivat vettä, eikä sitä ollut ollenkaan heille antaa. Koko päivän paahti aurinko — armoton aurinko, jota olin kerran rakastanut, mutta nyt kirosin — ja joi vertamme, ja niin alkoivat silmissäni hämärtyä enkä sitten tiedä mitään enempää.

"Kun heräsin tajuuni, huomasin merituulosen heilauttelevan varjokkaan huoneen avonaisissa akkunoissa olevia pitsiuutimia ja itseni, joka en kuukausiin ollut sängyssä levännyt, makaavan pitseillä koristetuin lakanain välissä. Vieno ruusuntuoksu aaltoili ympärilläni, ja jostain alhaalla olevasta huoneesta kuului heikkoa pianon soittoa, enkeli nojautui ylitseni, ja hetkisen ajan luulin olevani taivaassa — mutta olinkin Amerikassa."

Yhdeksäs luku.

Kolme valoa Korallisaarella.

Kuubalainen vaikenee, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta ääntä kuin vanhemman Vanstonen puoleksi tukahtuneella äänellä lausuma "Luojani!" Rexin sikaretti on sammunut aikoja sitten ja unohtunut. Molemmat tytöt ovat tarttuneet toistensa käsiin. Estrabon on ensimäinen, joka ryhtyy puhelemaan.

"Santos y demonios!" puhkeaa hän sanoiksi, kiihkeästi ja silmiään mulkoillen. "Kirotut Espanjalaiset murhaajat! Tappaa amerikkalainen lääkäri! — Se vaatii verta!"

"Kaikin mokomin, Balasco!" sanoo Vanstone asioitsijan hermostuneella pelolla. "Tehän ette ole Amerikan kansalainen ja kumminkin tahdotte meidän takiamme virittää sodan."

"En, olen vaan don Estrabon", vastaa sikaritehtailija, "mutta pidän kunniana puristaa Maceon sivulla taistelleen miehen kättä."

Ja hän käy lausunnoissaan tulisen sotaisaksi, sillä Indran silmät katselevat häntä myötätuntoisuudella, jota naisilla aina on taistelevia isänmaanystäviä kohtaan.

Mutta nuori Varona virkkaa synkästi: "Älkäämme enempää puhuko tästä — silloin olen näkevä taas ensi yönä unta noista kauhuista."

Ja Gertie huutaa: "Jumalan tähden, älkää häntä hermostuttako! Silloin olen pakoitettu antamaan hänelle unijuomaa omalla vastuullani. Aatelkaas, että tohtori Granite on mennyt matkoihinsa."

Tämän jälkeen väsähtyy keskustelu, vaikka kaikki uudestaan harrastuvat, kun mr Vanstone äkkiä virkkaa: "Minä olen yksi Bellevuelasaretin kuraatteja, ja olin muassa, kun murhattu lääkäri, nuori Lewis, otti tutkinnon vuosi sitten. Tämä sota alkaa yhä enemmän käydä kimppuumme."

"Meidän sitä pitäisi sen sijaan käydä sen kimppuun", sanoo Rex. "He murhaavat Amerikan kansalaisia, ja meidän hallituksemme tyytyy kirjoittamaan vastalauseita."

"Hiljaa, poikaseni", muistuttaa isä. "Tuollaiset tuumat vaikuttavat häiritsevästi pörssiin."

"Vaikuttavat häiritsevästi pörssiin? Sitä sanot sinä, isä, kun jotakin amerikkalaista tahdotaan saada aikaan", puhkeaa miss Gertie ihan pahanilkisesti sanomaan. "Mutta olen kuullut sinun sanovan, että suuren sisällissotamme aikana oli pörssillä loistokausi, silloin oli siellä kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden ansaitsemiseen kuin nyt."

"Niin, ja kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden menettämiseenkin", nauraa Estrabon, jota pari kertaa on amerikkalaisissa keinotteluissa hieman "nyljetty."

"Koskapa jo olen ansainnut omaisuuteni", huomauttaa vanhempi mies, "miellyttää varman korkokannan tyyni meri minua enemmän, kuin vaihtelehtavien arvopaperien raivoavat myrskyt. Sen sanoin nuorelle Severancellekin", lisää hän ajattelevasti, "ja onnistuin sillä lailla pidättämään tämän nuoren miljoonamiehen pörssikeinotteluista."

"Luulenpa, että menen ja panen maata", sanoo miss Vanstone ja nousee ylös.

"Ettekö viivy kauvempaa… hetkisen vielä?" mutisee Balasco, joka ikävöi ehtoo-kahdenkeskenoloa.

"En, saatte antaa anteeksi, että sanon teille hyvää yötä: señor Ramonin kertomus on tehnyt minut surumieliseksi", vastaa nuori tyttö hieman synkästi ja menee huoneeseensa, missä hän kumminkaan ei paneudu nukkumaan, vaan istuu, käsi poskella, ja tuijottaa avonaisesta ikkunasta pohjoiseen päin. Niin täyttyvät hänen kauniit silmänsä kyynelillä. Hän kuiskaa: "Billyni!" — ja panee sitten valkoiset kätensä yhteen ja puhuttelee itseään: "Tyhmä hupakko! Miksikä kuuntelin nykyaikuisia naisteorioja ja heitin pois onneni?"

Alhaalla verannalla ei myöskään ole kuubalaisen kertomus ollut omiaan mielialaa kohottamaan, vaikka Vanstone sattumalta kysyy, epäileekö Varona ketään siitä, miten espanjalaiset saivat tiedon "Kolmen ystävän" matkueesta.

"En, luonnollisesti en", vastaa nuori mies. "Kenraalikuvernöörillä on yhtä monta salaista asiamiestä Floridassa kuin Havannassakin."

"Vakoojiako tässä maassa?" huudahtaa Gertie peljästyneenä. "Sittenhän olette yhä vaarassa täälläkin!"

Ja hän sanoo äkkiä hyvää yötä muille seuran jäsenille ja menee hitaasti portaita ylös.

Huoneensa ovella kohtaa hänet Indra, jolla selvästi ei ole aijettakaan nukkua, vaan sanoo: "Aijotko mennä makaamaan. Gertie? Tuo kertomus ei ollut omiaan nukuttamaan."

Gertie ottaa kasvoillensa innollisen ilmeen ja huudahtaa pöyristyen: "Oo, jos he olisivat Ramonin tappaneet, olisin kuollut!" sekä ryntää huoneeseensa ja olisi sulkenut oven jälkeensä, jollei sisar olisi heti hänen perässänsä seurannut.

"Älä nyt ole hupsuna", sanoo Indra lohdutellen: "Jos he olisivat tappaneet Ramonin, ethän koskaan olisi häntä tuntenut."

"Enkö tuntenut Ramonia? Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni."

"Loruja! Sinä olet aivan liian nuori puhuaksesi sillä tapaa. Et ole täyttänyt seitsemäätoista vielä."

"En, minä en ole täyttänyt seitsemäätoista vielä", kuiskaa nuori nainen valittavalla äänellä; "mutta kauhea vaara, joka uhkaa Ramonia, tekee minusta ennen aikojani vanhan. Luuletko, että hän aikoo palata takaisin taisteluun ja kuolemaan."

"En, jos hän vaan käsittää voittaneensa aarteen", vastaa vanhempi sisar ja katsoo tarkoittavasti nuorempaan, sillä Gertie on niin suloinen, kuin seitsentoistavuotias saattaa, ja lupaa vuoden tai parin päästä tulla vielä viehättävämmäksi.

Näiden huomautusten esine taas istuu verannalla ja polttaa miettivänä sikarettia. Samaa tekevät toiset herrat.

Mutta äänettömyys keskeytyy Rexin virkkaessa: "Kas! Sepäs oli merkillistä!"

"Mikä sitten?" kysyy hänen isänsä.

"Valo tuolla saarella! En ole koskaan ennen nähnyt mitään valoa korallisaarella."

"En minäkään, Siellä on kait jokin kilpikonnia pyytämässä", sanoo mr Vanstone.

"Korallisaarellako?" huutaa Espanjalainen harrastuneena, hänen silmänsä noudattaessa pojan kättä, joka viittaa tulisoihdusta tahi lyhdystä noin kahden peninkulman päässä sieltä lähtevään valonsäteeseen. Hänelle muistuu mieleen, mitä Mastic oli kertonut, että Alligaattori-Pete oli nähnyt merkkivalkean kysymyksessä olevalla saarella.

"Caramba!" sanoo Varona. "Siellä on nyt kolme valoa — katsokaas, kolmikulmassa. Se muistuttaa minua merkistä, minkä annoimme 'Kolmelle ystävälle', kun sen oli laskettava maihin Cabanasin seuduilla." He jännittävät kaikki silmiään, mutta pimeys on liian tiheä, ja he erottavat vaan kolme valoa, jotka lopuksi muutetaan riviin ja sitten katoavat.

Mutta Ramonin huolimaton huomautus antaa espanjalaiselle ajattelemista. Hän on saanut joitakin epämääräisiä tietoja kuubalaisesta ase- ja ampumavarasto-säilytyspaikasta Smaragdisaaren läheisyydessä. "Tämä on kenties paikka", ajattelee hän. "Minä purjehdin sinne ja tarkastelen saarta."

Silmäten vieressään olevaan nuoreen mieheen ihmettelee hän: "Mitähän Varona tekisi, jos hän aavistaisi, että minä olen ollut hänen onnettomuuksiensa aiheena."

"No, valot ovat sammuneet", sanoo mr Vanstone noustessaan ylös. "Luulenpa, että menen sisään. Señor Ramon, kertomuksenne on tehnyt meidät kaikki alakuloisiksi. Mutta huomenna, poikani, olemme taas nykyaikaisissa oloissa. Kauneus ja somuus tulevat luoksemme Palm Beachistä."

"Ja eikö teillä ole kylläksi kauneutta täällä ennestään?" kysyy nauraen nuori kuubalainen.

"On, enemmän kuin kylläksi!" huudahtaa Balasco. "Señor Vanstone, en voi suvaita teidän halventavan kauniita tyttäriänne. Teidän pitäisi olla onnellinen mies." Ja luoden ystävällisen katseen sen nuoren naisen isään, minkä hän on päättänyt tehdä morsiamekseen, menee don Estrabon iloisesti makaamaan ja uneksimaan hänestä — ihana unelma, joka seuraavana päivänä on muuttuva kamalaksi painajaiseksi.

Kymmenes luku.

Vieraat Palm Beachistä.

Mutta tietämättä siitä, mikä häntä on kohtaava, nukkuu don Balasco vanhurskaan unta ja herää varhain seuraavana aamuna, iloisena ja eloisana.

Hän laulaa pukeutuessaan hilpeätä espanjalaista laulua ja mutisee: "Vielä päivä yksissä hänen kanssaan!" mutta väännältää sitten muikeasti muotoaan ja sanoo: "Pah, tuo seurue Palm Beachistä tulee häiritsemään rakkauttamme!" ja menee alas höyrypurrellensa, joka on kiinnitettynä pienen maallenousulaiturin ääreen — ja hidalgo on mielellään onnellinen ja lempeä, kuin koskaan ihanan donnan kättä suudellut.

Näin hyvällä tuulella ollen polttaa hän sikarinsa, hänen väkensä lämmittäessä Figaron höyryä vireille, ja kun se on tehty, panee masinisti koneen käymään, ja peränpitäjä ohjaa espanjalaisen käskystä Korallisaarta kohden, mistä valot olivat edellisenä iltana näkyneet.

Väli ei ole pitkä, ja höyrypursi, joka kulkee aika hyvää vauhtia näissä tyynissä kulkuvesissä, tekee matkan viidessätoista minuutissa.

Sillä välin tarkastelee espanjalainen epäluulon alaista saarta tutkivin silmäyksin, mutta ei keksi mitään, joka viittaisi, että valot olisivat lähteneet mistään muusta kuin ympäriinsä kuljeskelevain kilpikonnanpyytäjäin tahi pesusienenkokoojain veneistä. Vihdoin menee hän, luoden surkuttelevan silmäyksen kiiltonahkasaappaisiinsa, maihin saarelle.

Se on noin puolta peninkulmaa pitkä ja viisisataa metriä leveä, sekä on suoraan pohjoisesta etelään pitkin. Keskusosa on hietikkoa, johon muutamia harvoja mäntyjä on juurtunut. Rannikko melkein ylt'ympäriinsä on tiheätä mangroveviitakkoa, ainoastaan eteläpuolella päättyy hietikko vesiperäiseen niittyyn, minkä yllä sadottain rantasipejä risteilee.

Tämän vastakohtana kohoaa saaren pohjapuolella kalliosärkkä, joka on pari kolme jalkaa muuta saarta korkeampi. Aivan sen vieressä on nousuvesikanava, missä käy vahva virta, ja missä Espanjalaisen laskun mukaan on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa vettä.

Tätä paikkaa juuri Alligaattori-Pete muutamia päiviä sitten seuralaiselleen kuvaili erinomaiseksi satamaksi, ja tässä nousee Espanjalainenkin maihin.

Heti siinä vieressä näkee hän ihmisjälkiä. Valkeaa tuhkaa, kaksi eli kolme puoleksi palanutta halonkapulaa, ja joukon jalanjälkiä pehmeässä sannassa sisempänä saarella. Se näyttää, että saarella on käyty edellisenä päivänä. Luultavasti jokin kalastus- tai metsästysjoukkue.

Estrabon etsiskelee niin tarkkaan kuin vaan voi mäntyjen keskellä, mutta ei löydä mitään. Mangroveviitakko uhmaa hänen hienoja kiiltonahkasaappaitansa.

Muutamien minuuttien tutkimisen jälkeen päättää hän jättää asian Masticin huostaan, joka yhä on hänen käytettävänään Key Westissä, ja joka viime päivinä Balascon kehoituksesta on koettanut ottaa selvän, mitä amerikkalaisesta Toveri-nimisestä skuunarista, joka muutamia päiviä varemmin oli salaperäisesti kadonnut tämän kaupungin satamasta, on tullut.

Etsiskelyssään on Balasco osittain unohtanut ilon sydämessään, mutta kun pursi kotimatkalla kääntyy saaren niemekkeen ympäri, ja Smaragdisaari tulee näkyviin, näkee Estrabon valkean puvun liehuvan huvilaa ympäröivässä puutarhassa ja hänen kasvonsa loistavat ihastuksesta hänen kuiskatessaan: "Estrella mia!"

Välimatka on aivan liian suuri, jotta ketään voisi tuntea, mutta hänen sydämensä sanoo hänelle, että se on Indra Vanstone.

Siihen saapi hän pian todistuksenkin, sillä nuori nainen, huomatessaan lähestyvän purren, juoksee rantalaiturille, viipoittaa tervetuloa ja panee sulokkailla liikkeillään ja hurmaavalla äänellä hänet tuleen ja liekkeihin.

"Dentro de poco" huutaa Estrabon, "ja minä olen luonanne!" Ja hänen silmänsä säteilevät ihastuksesta hänen hypätessään laiturille.

Indra Vanstone on nimittäin erittäin kaunis tänä aamuna, seisoessaan siinä laiturilla, kasvot auringon valaisemina ja tuuli liekuttaen kesäpukua, joka edullisesti esiinnyttää hänen hienon, uhkean vartalonsa hahmopiirteet ja näyttää vilahduksen ihastuttavaa jalkaa ja jalanrintaa. Hän on puettuna vaaleanheleillä nauhoilla ja kukilla koristettuun valkoiseen. Hänen pikku jaloissansakin on kengät samaa hienoa väriä. Hänen kasvonsa ovat paljasta liljaa ja ruusua, lukuun-ottamatta sinisiä silmiä, jotka ystävällisesti säteilevät don Balascoa kohden tänä kauniina kevätaamuna.

Mutta hänen ihailijaansa ei viehätä ainoastaan hänen kauneutensa. Hänellä on käytöksessään suloa, joka miellyttää melkein kaikkia miehiä, ja mikä on kaikista parasta, se lähtee hyvästä sydämestä ja jalosta mielestä.

"Meneekö teidän purtenne Key Westiin tänään?" huutaa miss Vanstone laiturilta.

"Se on käytettävänänne."

"Ja tulee takaisin illalla?"

"Se voi tulla takaisin mihin aikaan vaan suvaitsette määrätä!"

"Pyytäkää sitten heitä, etteivät unohda kuubalaisia soittajia, joitten on soitettava illalla tanssimusiikkia", sanoo tyttö iloisesti.

"Soittajat tulevat", vastaa espanjalainen kursailevasti laiturilta, mihin hän juuri on noussut. "Teidän käskynne on lakini." Ja hän kumartaa hänelle vanhanaikaisen kohteliaasti.

"Niin", vastaa nuori tyttö keveästi. "Jokainen yleensä tekee, mitä tahdon. Se on minulla tapana."

Ja hän puhuu totta, sillä Indra on yksi niitä onnensuosikkeja, joitten tahtoa isä ja äiti noudattavat, ja joitten tahtoa myöskin rakastajat ja aviomiehet tulevat tottelemaan; joille nykyaikainen amerikkalainen järjestelmämme on opettanut, että maailma on heidän, että heidän tehtävänsä on vallitseminen, että vanhempien, jotka ovat heidät synnyttäneet, rakastajan, joka heitä kosii, ja miehen, joka heidän kanssaan menee naimisiin, on jumaloiminen ja palveleminen heitä, — mihin jumalatar- ja valtijatartoimeen Amerikan ihanat tyttäret hyvin taipuisasti ja tyytyväisesti antautuvat.

"Hyvä, kun nyt huoli musiikista on mieleltäni nostettu", sanoo miss Vanstone, kun espanjalainen tulee hänen luoksensa rantakäytävälle, "niin ehkä saatatte minut aamiaispöytään? Minulla on kauhean nälkä. Ja niin kait on teidänkin laitanne, don Balasco, aamuretkeilynne jälkeen."

Heidän kävellessään huvilaa kohden, kysyy hän hieman uteliaasti: "Mitä löysitte Korallisaarelta? Minä näin Lentokalan kannelta merikiikarillani siellä tässä muutamana päivänä joukkueen miehiä."

"Mitä heillä oli tekemistä?" kysyy Estrabon innokkaasti.

"He kantoivat tavarajoukkoa, — mutta mitä ne olivat, en voinut eroittaa, en edes kaukolasilla. Niiden täytyi olla kilpikonnia tahi pesusienikimppuja, joita he tahtoivat auringonpaisteessa kuivata", sanoo tyttö tuumivasti ja lisää sitten: "Niin, luulenpa niiden olleen kilpikonnia. Kimalteleeko niiden kuori auringonpaisteessa?"

"Hyvin usein", vastaa espanjalainen, mutta tämä tiedonanto saa hänet päättämään käskeä salapoliisin heti ryhtymään toimeen.

He ovat nyt ehtineet huvilan luo.

"Teillä on joitakuita kukkia kädessänne", sanoo Balasco merkitsevästi.

"On. Tahdotteko yhden?" kysyy Indra ja ojentaa hänelle heleän ruusunnupun.

Kun Balasco ottaa yhden, tarttuu hänen kätensä hetkiseksi Indran käteen, ja tämä, joka tapaa silmäyksen hänen silmistään, huomaa niissä jotakin, joka häntä hieman kainostuttaa — ehkäpä hiukan peljästyttääkin. Hän vetäytyy kiivaasti poispäin.

"Mikä teitä vaivaa?" mutisee espanjalainen.

"Minua… minua pisti oka", änkyttää Indra, mutta jatkaa iloisesti: "Oo, tunnen kahvin tuoksua", sekä menee vieraan edellä ruokasaliin.

Täällä tervehtii häntä pöytäseurue suurella sydämellisyydellä. Miss Gertrud sanoo: "Me olimme viivytiämäisillämme aamiaista teidän tähtenne", ja luo häneen ystävällisen silmäyksen, sillä hän muistaa, että espanjalainen oli onnitellut hänen sankariaan edellisenä iltana siitä, että tämä oli taistellut Maceon sivulla.

Samaa huomaavaisuutta nuorta kuubalaista kohtaan osoittaa Balasco nytkin, sillä hän sanoo kahvia maistellessaan: "Luutnantti Varona, arvelen teidän palaavan saarellenne niin pian kun haavanne ovat paranneet. Kuuba tarvitsee teidänlaisianne."

"Niin, minun täytyy taas ryhtyä toimeen niin pian kun mahdollista", vastaa nuori mies, vaikka lause, joka on alkanut iloisesti, loppuu keveällä huokauksella: "Kovaa on kääntää selkänsä sivistykselle, sillä meidän sotilaselämämme on parhaassa tapauksessa puutteita tuolla ylhäällä kuubalaisten vuorileirissä. Mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni — ja siitä puhuen, don Balasco, niin olettehan te osallinen niiden matkueitten varustamisessa, jotka tuovat maihin aseita Kuuban rannikoilla. Niin pian kun olen sotaan kykenevä, pitää teidän hankkia minulle tilaisuus seurata jotakin niistä — 'Kolmea ystävää' esimerkiksi. Se on nopeakulkuinen alus — ja sillä on onni kerallaan. Kuuba on kerran pystyttävä muistomerkin tälle laivalle ja sen kapteenille. Koettakaa, jos voitte, laittaa niin, että pääsen sillä Kuubaan."

"Koetan", vastaa Estrabon suopeasti. "Tahtoisin mielelläni tietää, milloin 'Kolme ystävää' lähtee, ja missä se menee maihin."

Tällä keskustelulla on hirmuinen vaikutus Gertie-parkaan. Hän katsoo tuskallisena sankariinsa, jonka hän hellällä hoidollaan on henkiin herättänyt jälleen, ja ajattelee kauhistuen: "Jokainen suupala, minkä Ramon nielee terveyttä ja voimia saadakseen takaisin, vie hänet lähemmäksi vaaraa ja kuolemaa ja kauvemmaksi minusta."

Hänen itsehillitsemiskykynsä ei kyllä kestäisi koko aamiaisen aikaa, sillä luutnantilla on kelpo ruokahalu tänä aamuna, ja hän on jo itkuun purskahtamaisillansa, jollei Rex, joka on ulkona verannalla, olisi pistänyt päänsä sisään ikkunasta ja huutanut: "Hurraa! Lentokala on jo näkyvissä! Tulkaa auttamaan naisia maihin!"

Niinmuodoin menee koko seurue heti ulos ruohokentälle katsomaan jahdin lähenemistä ja pian sen jälkeen alaalle rantakäytävälle vieraita ottamaan vastaan.

Don Estrabon, joka on kävellyt ennen Vanstonen perhettä laiturille, lähettää purtensa Key Westiin ja uskoo neekeriperämiehen huostaan kirjelapun, jonka hän kiireessä on kirjoittanut salapoliisille.

"Jos tuolla saarella on jotakin hullutuksia", ajattelee luultu Kuuban ystävä, "niin on Mastic osoitusteni mukaan aivan varmaan saava ne käsiinsä."

Niin kuulee hän kimeitten naisäänien huudahduksia ja tervehdyksiä. Joukosta kuuluu pikku Vortex innokkaasti sanovan: "Kiitoksia paljon, — elossa minä vielä olen!" ja pitkä Jack Blackeley miehekkäästi kysyvän: "Kuinkas kaikki voitte?"

Balasco kääntyy Lentokalaan päin, joka jo on laiturin vieressä. Sen kannella näkyy soreita herroja ja kauniita naisia, jotka näkyvät tuovan pohjan ylellisyyttä tähän yksinäiseen saareen ja saattavan sen kosketukseen riehuvan maailman kanssa. Mutta espanjalainen ajattelee luoden halveksivan silmäyksen: "Pah! Noita koreita lintuja ei voi verrata häneen", ja tuijottaa lakkaamatta Indraan, joka menee laivaan vieraitansa toivottamaan tervetulleiksi.

Ja Estrabonilla on oikein, sillä vaikka mrs Ormiston, joka nyt menee maaporrasten yli ja ojentaa mr Vanstonelle hienosti hansikoidun käden, on puettu mitä somimpaan purjehduspukuun, ja kaunis pikku Ethel Rivers Baltimoresta on niin viehättävä kuin kukaan tämän kaunottarien kaupungin tytär, ja Flora Woodbridge, joka on upeampaa tyyppiä, ja jolla on siro bostonilainen käytöstapa, on täydellisen eleganssin perikuva, ei kukaan heistä voi kilpailla heidän emäntänään esiintyvän yksinkertaiseen, valkoiseen kesäpukuun puetun nuoren tytön kanssa.

Mutta huolimatta siitä, mitä tunteita he herättävät don Balascon mielessä, ovat vieraat ja heidän isäntäväkensä täysin kiintyneet toistensa tervehtimiseen, niinkuin sopii hyvin kasvatettujen ihmisten, jotka toivovat kuluttavansa aikaa yksissä muutamien hauskojen päivien kestäessä.

Kaikki kolme vastasaapunutta naista luovat harrastuneita silmäyksiä luutnantti Varonaan ja tulevat vielä uteliaimmiksi, kun he kuulevat miss Gertien kuiskaavan: "Hän on haavoitettu sankari, joka on taistellut Maceon sivulla."

Mutta mrs Ormiston, vielä Ramonia tervehtiessään, kääntää silmäyksensä hänestä ja kiinnittää sen Estrabonin ihantavaan hahmoon, joka tulee portaita ylös maallenousulaiturilta ja nyt esitetään naisille.

"Olipa hauskaa tavata teitä, don Balasco", sanoo leski ja kääntyy häneen päin. "Te varmaankin harvoin tulette New Yorkiin, mutta minä kuulin puhuttavan teistä Tampassa."

"Niin", vastaa espanjalainen, "minä käyn harvoin pääkaupungissanne muuta kuin asioissa. Mutta minulla on kumminkin ollut kunnia eräänä iltana nähdä teidät parterrilooshissa, kiikarini seuratessa kaikkien ympärilläni istuvien herrain silmäysten suuntaa."

"Oo, jospa olisimme tavanneet New Yorklssa!" puhkeaa kaunis leski sanomaan ihastuneena noin hurmaavan mustasilmäisen herran korulauseesta.

Amy Ormiston on nimittäin leski, jolla on kolmekymmenlukuun pitkä matka jäljellä, ja joka ei vielä ole kadottanut toivoa toisesta, niin, jopa kolmannestakin miehestä, jos kohtalo sellaisen tuo hänen tiellensä.

"Niin, se oli suuri pahaonni, jonka tunnen nyt syvemmin, sitten kun olen saanut kuulla ääntänne ja suudella kättänne", sopertelee Estrabon lempeällä äänellä, sillä hän on aina hyvin kohtelias naisia kohtaan.

"Hyvä, sitten täytyy meidän kiirehtiä voittaaksemme kadotetun ajan takaisin", keskeyttää leski iloisesti, ja espanjalaisen pitää tahtomattansakin saatella häntä huvilaan, vaikka hän useammat kerrat kääntää päänsä nähdäkseen miss Indran, joka nyt seisoo jahdin kannella pakisten toisten naisten kanssa, joitten ympärillä pikku Vortex, nuori vilkaseleinen, kimeä-ääninen ja ylen huolellisesti pukeutunut herra, lakkaamatta kiertelee, laverrellen huomautuksia:

"Kauhean hauska retki, tiedättekös! En koskaan ole niin hauskassa ollut mukana. Huvijahdissa on niin romantillista, ettekö tekin niin pidä? Ei koskaan olisi tietänyt, mitä pikku rakkausjuttuja Blackeley ja minä olisimme voineet panna alkuun nuorten naisten kanssa, jollei mrs Ormiston olisi näytellyt oikean lohikäärmeen tavoin esiliinan osaa."

Hänen purkauksiinsa vastaavat kysymyksessä olevat kaksi nuorta naista ylpeillä silmäyksillä ja Jack Blackeley, voimakas bostonilainen, joka auttaa miss Riversin maaporrasten yli, virkkamalla ylenkatseellisesti: "No niin, pikku lörppöseni, älä tekeydy pahemmaksi narriksi kuin olet."

Mutta pikku Vortex on niitä ihmisiä, jotka eivät anna itseään tiuskaisemalla ajaa pois, ja hellittämättömyytensä takia onnistuukin hänen usein, tavallisesti sulottaren epätoivoksi ja raivoksi, vallata hoiviinsa vallitseva kaunotar siinä piirissä, jota hän sattuu suvaitsemaan läsnäolollaan kunnioittamaan.

Niin on nytkin. Miss Vanstone, joka on paljoa taipuisampi kuin muut, näkee itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan nuoren herran huomaavaisuuksia, ja tämä saattelee hänet koko ylpeänä maaportaitten yli, Joe Thomasin, Lentokalan kelpo kapteenin katsoessa vihaisesti hänen jälkeensä ja virkkaessa vanhan merikarhun suorasukaisuudella: "Olipas hyvä, että tuosta pääsi erilleen!"

Muutamia minuutteja myöhemmin ovat he huvilassa, missä miss Indra lunchia syötäessä selittää aikeensa panna toimeen risteilyhuviretken.

Se otetaan vastaan yleisellä mieltymyksellä.

"Me purjehdimme saarien ympäri", sanoo Indra, "itäänpäin aina Key Largoon ja ehkäpä länteenkinpäin aina Dry Tortugasiin saakka. Voimme laittaa yöleirin jollekin saarista."

"Ulosko raittiiseen ilmaan? Se on terveellistä ja vahvistavaa", huomauttaa miss Woodbridge.

"Oo, sitä en tahdo ajatella", virkkaa pikku Ethel Rivers. "Saattaisihan olla käärmeitä." Viimeiset sanat lausuu hän tehden pikku kasvojen väänteen, minkä hän tietää olevan miellyttävän, ja joka erittäin on suunnattu hänen vieressään istuvalle Jack Blackeleylle.

"Sen suhteen saatte tehdä, miten haluatte. Te voitte saada joko hytin jahdissa tahi peitteen maalla. Chacun à son goût", selittää don Balasco.

"Siitä tulee viehättävän romantillista! Kauniita naissilmiä leiritulen ympärillä. Älkää vaan menkö yöllä kuljeksimaan, sillä silloin saattaisin luulla teitä metsänriistaksi ja ampua." Tämän epätoivoisen sukkeluuden yrityksen virkkaa pikku Vortex, joka kunnianhimoisesti pyrkii suuren sanailijan ja urheilijan maineeseen.

"Jos te olette niin innokas saamaan jotain ampuaksenne, niin voin teille hankkia. Don Balasco kertoi minulle, että Korallisaarella on joukottain kurppia. Haluatteko koettaa niiden ampumista tänään ehtoopuoleen?"

"Minä heti myöntyisin, rakas poikani… mutta… hm… pelkään… että naisilla voisi olla minua tarvis iltapuoleen."

"Oo, me voimme elää ilman teitäkin pari tuntia", sanoo Flora Woodbridge ivallisesti.

"Ja tiedättehän, että niin kauhean mielelläni söisin jotain ampumaanne", lisää miss Rivers. "Kaikki ihmiset ovat kuulleet puhuttavan metsästyksistänne, mutta kukaan ei ole milloinkaan nähnyt saalistanne."

"Ei koskaan nähnyt saalistani!" kirkuu Vortex ja lisää, Rexin puoleen kääntyen: "Päätetty, poikani! Hyvät naiset, te saatte kurppia aamiaiseksi huomenna, niin totta kuin nimeni on Vortex."

Niin siis kiireessä sovitaan, että risteilyhuviretki alkaa päivän tai parin päästä ja pannaan toimeen mustalais- ja ulkoilmaperiaatetten mukaan. Öisin voivat ne, jotka tahtovat nukkua taivasalla, tehdä niin, ja toiset mukavasti mennä maata jahtiin.

"En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan risteilyhuviretkestä", huomauttaa heidän isäntänsä, heidän pöydästä noustessaan. "Se kait on joku uusi kuje, mukamas, ja miellyttää sen vuoksi suuresti. Mutta älkää tulko kotia kaikki kihloissa, tytöt. Muistakaa, että olen leski, ja sentähden pitää minutkin ottaa laskuun."

"Sitä olemme ajatelleet, aina siitä saakka kun Palm Beachistä lähdimme", sanoo miss Woodbridge niin viattoman vilpittömästi, että kaikki purskahtavat nauruun ja espanjalainen kaikkein hilpeimmin.

Sillä heidän mennessään huoneesta ulos, panee hänen nuori emäntänsä käden kevyesti hänen käsivarrelleen ja sanoo tuttavallisesti hänelle: "Niin pian kun olen laittanut kaikki mukavaksi muille iltapäiväksi, tulkaa kanssani alas Lentokalaan, niin tarkastamme sen ja teemme varustuksia risteilyä varten", sekä lisää äänellä, joka saa Balascon uskomaan, että hän jo on tuon ihanan olennon ja kaiken hänen omaisuutensa herra: "Minä aijoin jättää yksityisseikat teidän käsiinne. Te olette oleva juhlamenojen yliohjaaja, mutta laittakaa vaan, että hankitte meille täysin määrin Espanjalaista romantiikkia." Ja sen sanottuaan sipsuttelee hän iloisesti vieraittensa luo tekemään mitä voi valmistaakseen heille hauskan iltapäivän.

Mitä espanjalaiseen tulee, niin on hän seitsemännessä taivaassa onnellisuudesta. Hän polttaa sikariansa, viheltelee hilpeästi ja mutisee: "Santos! Estrabon, sinä olet hitonmoinen mies!"

Yhdestoista luku.

Tanssijaiset Smaragdisaarella.

Mutta hitonmoisena miehenä olemisella on hankaluutensa. Naiset vaativat usein huomaavaisuutta sellaisilta herroilta, ja semmoinen nainen on Amy Ormiston.

Kauniin lesken mieltä kiinnittää Estrabonin etelämainen ulkonäkö ja käytös. Hän tietää, että Balascoa pidetään varakkaana, tämä kun omistaa Key Westissä suuren tehtaan, jolla on melkoinen haaraliike New Yorkissa. Hän on kaunis, kohtelias ja omituinen sekä täydellinen vastakohta lesken ensimäiselle miehelle, joka oli jäykkä, kuiva ja kaavoihin piintynyt yankee.

Otettuaan haltuunsa enimmän syrjässä olevan riippumaton leveässä pylväskäytävässä, onnistuu hänen saada aikaan kahdenkeskenolo Espanjalaisen kanssa. Mutta nuoren lesken suloista huolimatta — ja hän on hyvin viehättävä — ei don Balasco sikaria poltellessaan, voi olla silmillään seuraamatta rakkautensa esinettä, joka sipsuttelee ympäriinsä iloisesti puhellen vieraittensa kanssa ja koettaen saada heidät tuntemaan itsensä rattoisiksi ja uuteen ympäristöönsä kodistuneiksi.

Hänen vaikutuksestaan on seurueella hauska, laiskelias, troopillinen iltapäivä, sillä on tavattoman lämmin päivä. Pari menee biljaardihuoneeseen pelaamaan verkkaisen erän. Yksi tai kaksi naista asettuvat ihailtaviin asemiin riippumattoihin verannalla ja harjoittavat hieman kurtiisia mitä reippaimmalla ja viattomimmalla tavalla — urheilutapa, jossa pikku Rivers on sangen harjaantunut, vaikka Amy Ormiston tänä iltapuolena vie etusijan.

Hänen viettelytempuistaan huolimatta polttelee espanjalainen sikariaan levottomalla, hajamielisellä, hurmaavaa leskeä sangen vähän imartelevalla tavalla, eikä tämä, maatessaan riippumatossaan tietoisena, että hän näyttää oivalliselta, käsitä, mikä miehellä on.

Hetkisen päästä häiritsevät heitä Rex ja mr Vortex, jotka tulevat portaita myöten, edellinen puettuna siniseen flanellipaitaan ja lahkeet korkeihin saapasvarsiin pistettyinä, jälkimäinen somemmassa urheilupuvussa, joka ei näytä milloinkaan ruudinsavua haistaneen, mutta jossa on keltaiset nahkasäärykset ja monitaskuinen metsästystakki. Mr Vortex nimittäin matkustaa aina suuri pukuvarasto muassaan, ja hänen kolme suurta kohverttiaan ovat Lentokalan kapteenia suututtaneet paljoa enemmän kuin kaikki naisten matkakapineet.

Kummallakin nuorella miehellä on kaksipiippuinen pyssy olalla, ja he ovat selvästi menossa Korallisaarelle sen kurppia ampumaan.

Pian viepi muuan pienistä purjeveneistä heidät sinne, ja hetkistä myöhemmin antaa Amy espanjalaisen poistua ajatellessaan: "Näyttääkseen niin omituisen somalta, ei hän todellakaan ole huvittava."

Orjuudestaan vapaantuneena yhtyy Balasco miss Vanstonea ympäröivään joukkoon. Tämä piammiten tekee hänet onnelliseksi menemällä hänen sivullaan leveitä, pilarikäytävästä puutarhaan viepiä portaita alas ja hilpeästi sanomalla: "Tulkaa, don Estrabon! Olen käskenyt jahdin tulla laiturin viereen. Menkäämme sinne yhdessä ja sopikaamme kapteeni Thomasin kanssa risteilystämme. Teidän on pidettävä ylin huoli siitä."

"Olen aina palvelukseksenne", vastaa Balasco ritarillisesti, eikä kukaan ole ylpeämpänä kulkenut maaporrasten yli, kuin espanjalainen auttaessaan ihanaistaan pienen höyrypurren lumivalkoiselle kannelle, missä laivuri ottaa heidät vastaan tehden kunniaa sotilasten tavalla.

"Kapteeni Thomas, olemme tulleet laivaan sanomaan teille, että huomenna alamme risteilyhuviretkemme", julistaa nuori nainen.

"Risteilyhuviretkenkö? Mitä hittoa se on? Pyydän anteeksi, miss, mutta en käsitä teitä oikein", mutisee kapteeni. "Olen kuullut puhuttavan huviretkestä, olen tehnyt risteilyjä, mutta en koskaan ole nähnyt molempia yhdistettyinä. Eikö se olisi jotain samantapaista, kuin asettaa ratsastava karjanpaimen komennuskannelle. Toinen kuuluu maapohjalle ja toinen merelle, eikä minusta näytä, että ne sopisivat yhteen."

"Rakas kapteeni", vastaa Estrabon, "tämä on uusien keksintöjen aikakausi."

"Ja tämä on minun keksintöni", huutaa Indra innollisesti ja alkaa kuvailla epäuskoiselta näyttävälle merimiehelle asian yksityisseikkoja.

"Hyvä", sanoo hän vihdoin, "hankkikaa minulle vaan hyviä ankkuroimispaikkoja öiksi, niin pidän teistä huolen. Meillä on riittävästi ruokavaroja laivassa ja kokki, joka osaa kiihottaa merikipeän ruokahalua. Mutta aattelen meidän tarvitsevan vähän tuoretta lihaa jääkaappiin."

"Lihaa, kanoja, metsänriistaa ja juomatavaroita tulee huomenna laivaan", sanoo miss Vanstone mahdikkaasti.

"Niin, paljon juomatavaroita! Groggi on aina tarpeellista merellä", nauraa kapteeni. "New Yorkin purjehdusseurassa ei koskaan ole ollut alusta, jonka väestö olisi ehdottomasti raittiita."

Tätä lausuntoa tervehditään sellaisella riemulla, että merimies tulee sangen tyytyväiseksi.

"Kalaa", jatkaa hän, "voitte saada niin paljon kuin tahdotte heittämällä koukun mereen tuolta peräpeilin ylitse. Minulla on tosin hieman vähän väkeä, mutta luullakseni riittää se jahdin liikehtimiseen tässä myllylammikossa. Tahtoisitteko ehkä lukea, kuinka monta voimme majoittaa."

"Kyllä kait se paras olisi", vastaa espanjalainen ja kapteenin johdolla pitävät molemmat nuoret pikaisen jahdin tarkastuksen. Se on sangen merikelpoinen ja nopeakulkuinen alus, ja vaikkakaan se ei ole suuri, on sen kannella hyvää tilaa, koska siinä ei ole muita kuin yksi salonki, jota käytetään ruokasaliksi, ja joka on varustettu sokerivaahterasta tehdyllä huonekalustolla. Sen edessä ja sen yhteydessä on pieni ohjaushytti, vaikka peräpuolessakin on ylimääräinen ruoriratas tarvittaessa käytettävänä. Keulassa on kaksi pientä kanuunaa tervehdyslaukauksia varten. Kansisalongista viepi kajuuttaportaat allaolevaan naisten salonkiin, johon antavat kolme hienosti sisustettua, vaaleista puulajeista tehdyillä huonekaluilla varustettua hyttiä, ja joista omistajan salonki on yhteydessä puku- ja kylpyhuoneitten kanssa. Yläpuolella olevassa salongissa voidaan seinäkaapit muuttaa herroille makuupaikoiksi. Toisien, peremmällä olevien portaitten kautta saattavat naiset tulla kajuuttaansa salongin läpi kulkematta. Jahtiin saattaa kun saattaakin mukavasti sijoittaa Vanstonen perheen nuoremmat jäsenet ja heidän vieraansa lyhyen risteilyn ajaksi.

Tämän tarkastelun tapahtuessa sattuu pieni kohtaus, joka panee rakastuneen espanjalaisen onnelliseen innostustilaan. Miss Indra katsellessaan kauniita hyttejä vaaleansinisine poimutelmineen sanoo huolettomalla, reippaalla, amerikkalaisella tavallaan: "Tämä olisi juuri sopiva alus häämatkaa varten."

"Kies' auta!" puhkeaa Thomas sanomaan. "Ettehän vaan ajattele mennä naimisiin, miss?"

"En ainakaan nyt heti", vastaa nuori nainen kevyesti punastuen juostessaan portaita myöten kansisalonkiin.

Balasco, joka seisoo alhaalla, ahmii hänen sulokasta olentoaan tulisilla silmäyksillä ja mutisee itsekseen: "Mi querida! Se oli minulle tarkoitettua. Oo, näitä amerikkalaisia tyttöjä! He oikein kosasevat, eikä heillä ole sivullaan duennoja, jotka kylmentävät. Huomenna varhain puhun hänen isälleen, että Indra rakastaa minua, ja pyydän hänen kättänsä."

Ehkä Balasco tekisi sen jo samana päivänä, jolleivät muutamat sanat, jotka miss Indra sattuu kuulemaan, äkkiä olisi saaneet häntä erillään pysyväisemmäksi, vähemmän vilkkaaksi ja kenties ei niin suuressa määrin Espanjalaisen seuraa haluavaksi ehtoopäivän jäljellä olevana osana.

Heidän tullessaan takaisin jahdista menee nuori nainen ja hänen kavaljeerinsa mrs Ormistonin ohi, joka ei ole oikein tyytyväinen siihen, että espanjalainen hänet jätti, vaikkei hän tätä oikein huvittavaksi löytänytkään. Hän katsahtaa ylös aikakauskirjastaan, viittaa Indran luoksensa ja kuiskaa tämän korvaan: "Mitä hän sanoisi?"

"Ken hän? En tiedä, kenestä puhut", vastaa miss Vanstone keveästi.

"Ka, mr Severance, luonnollisesti", nauraa leski. "Olen koko päivän odottanut saavani nähdä hänen ilmestyvän tänne Smaragdisaarelle. Näin hänet, kuten ehkä tiedät, Jacksonvillessä neljätoista päivää sitten ja otaksuin hänen olleen matkalla tänne."

"En ole tavannut mr Severancea moneen kuukauteen", vastaa Indra kylmästi, vaikka hänen äänessään huomaa vavahduksen vastoin hänen tahtoaan. Sitten palaa hän Balascon luo, joka odottaa vähän matkan päässä sieltä verannalla, mutta ei pysähdy kauvan tämän luona.

Sanoen syyksi valmistukset iltaa varten, vetäytyy hän pian erilleen muusta seurueesta ja menee huoneeseensa, missä hän istuutuu ikkunan ääreen ja huokaa: "Billyni! — Billyni!"

Leski, joka nuorelle emännälleen on antanut tämän viattoman tikarinpiston, taas katsoo omituisella silmäyksellä poismenevän tytön jälkeen ja ajattelee: "Ihmettelenpä, teinkö Estrabonin rakkaudelle pikku kepposet", sillä hän on lukenut paljoa selvemmin Espanjalaisen sydämessä kuin Indra Vanstone.

Niin kuluu aika päivällisiin saakka, jonka jälkeen lähisaarilta kutsutut vieraat tulevat ja tanssi alkaa.

Tälle juhlalliselle aterialle tulevat naiset vaaleissa, liehuvissa, kimaltelevissa tanssijaispuvuissa, jotka täysin antavat heidän valkoisten käsivarsiensa ja olkapäittensä esiintyä, ja Indra Vanstone herättää suurta huomiota sipsuttaessaan esille.

"Indra näyttää oikein tahtoneen häikäistä jonkin", kuiskaa Gertie leikikkäästi Estrabonille, "ihmettelenpä kenen?"

Kysymys saa Espanjalaisen, ehkä hieman itseluuloisesti, sivelemään pitkiä viiksiään, hänen hurmaantuneena tuijottaessaan säteilevää ilmiötä.

Kun hän ensi kerran näki Indran, näytti tämä hänestä meren aaltoihin ja vaahtoon puetulta. Nyt väikkyy hän ympäriinsä troopillisen auringonlaskun sateenkaarenvärisissä pilvissä. Hänen pukuansa ei voi sanoilla kuvata. Se on sanalla sanoen hurmaava — kevyt, ilmainen, kiiltelevä sateenkaaren eri väreissä, mitkä hänen sulokkaan vartalonsa jokaisella liikkeellä saavat uusia vivahduksia. Ja kaiken muun väriloiston keskeltä kimaltelevat hänen kauniit olkapäänsä ja hyvinmuodostuneet käsivartensa vielä valkoisempina kuin tavallisesti. Hänen seisoessaan yhdessä kohti näyttää hän norsunluiselta, sateenkaaren väreissä säkenöiviin usmapilviin kietoutuneelta kuvapatsaalta; liikkuessaan on hän elävyyden, hilpeyden ja onnen ruumiillisentunut kuva, sillä miss Indra on karkottanut alakuloisuuden — ainakin täksi illaksi.

Mutta toisetkin nuoret naiset ovat kauniita, päivällinen on tavattoman hyvä, viinit erinomaisia, hilpeys tarttuvaa, ja mielientila tulee yhä iloisemmaksi, kuta edemmäs päivällinen kuluu.

"Vaikka meillä ei olekaan mitkään suuret tanssijaiset tänä iltana", sanoo Indra hänen vieressään istuvalle Jack Blackeleylle, "tulee niistä kumminkin somat ja romantilliset." Sitten kuiskaa hän toisella sivullaan istuvalle espanjalaiselle: "Ettehän toivoakseni ole unohtaneet musikantteja, don Estrabon?"

"Ne ovat jo saapuneet Key Westistä", vastaa tämä. "Minä annoin heille viittauksen pukeutua kuubalaiseen pukuun señor Varonan tähden. Jos hän ummistaa silmänsä, voi hän luulla tanssivansa cacuchaa jonkin maalaistytöntyngän kanssa Cuba Librestä."

"Veitsenisku estää minun cacuchasta, jossa minua pidettiin ylhäällä Rubivuorissa hyvin poikana", sanoo nuori mies nauraen. "Ehken saatan nilkuttaa yhden katrillin."

"Se on suuri vahinko", virkkaa miss Gertie. "Meillä on niin puute kavaljeereista." Sitten kiitää hänen katseensa ympäri pöytää, ja hän puhkeaa sanomaan: "Kah, missäs Rex ja mr Vortex ovat?"

"He eivät ole tulleet vielä kurppametsästykseltä kotia", vastaa Blackeley.

"Niin minusta tuntuikin tavattoman hiljaiselta talo", huomauttaa Vanstone. "Mutta kyllä he nälistyvät ja tulevat pian kotiin."

Molempien metsästäjien poissaolosta huolimatta kuluu päivällinen yleisen tyytyväisyyden vallitessa loppuunsa.

Jättäen herrat ehtoosikariansa polttelemaan, menevät naiset verannalle, missä heiltä pääsee ihastuneita huudahduksia, sillä puutarha on valaistu kiinalaisilla lyhdyillä, ja biljaardihuone, missä heidän on tanssittava, on yhtenä valomerenä. Sieltä kuuluvat mandoliinin, gitarrin ja viulun äänet pehmoina ja hyväilevinä — musiikki semmoinen, jota ei mikään muu maa auringon alla kuin Kuuba ja Espanja voi tarjota.

Heti sen jälkeen tulee mr Vanstone tyttärensä luo ja sanoo: "Naapurimme alkavat tulla." Pieni höyrylaiva näet tulee puhkaen läheisen saaren niemen ympäri, ja siinä on pieni iloinen seurue Matacombasta.

"Se on Jacksonin perhe Cincinnatista", huutaa Gertie, joka nyt seisoo sisaren vieressä ja lisää valittavasti: "Mutta Jacksonilaiset ovat kaikki tyyni tyttöjä."

Tämän nuorten naisten runsauden pian korvaa kylliksi pärskyvä hinaaja-alus, joka kimeästi viheltäen tulla porhaltaa, ja jolla on muassa joukko herroja Key Westistä, nuori De Soto, pesusienimagnaatti, ja George Jamesten ja Rafael Fernandez, kuuluisa sikaritehtailija, ja pari linnoitusupseeria Fort Taylorista, puettuina poletteihin ja sotilasloistoon. Sitten koko joukko kaikilta suunnilta tulleita kevyitä purjeveneitä, joitten huojuvat lyhdyt valaisevat vettä, ja jotka ovat täynnä nauravia tyttöjä ja siroja nuoria herroja.

Muutamia minuutteja myöhemmin ovat kaikki kokoontuneet biljaardihuoneeseen, joka on muutettu tanssisaliksi. Useimmat nuoret naiset ovat hyvin sieviä, kaikki ovat he puetut parhaimpiin vierailupukuihinsa, ja kun Vanstone vanhempi avaa nuoren lesken kanssa ensimäisen katrillin, tekee tanssisali iloisen ja vilkkaan vaikutuksen, vaikka vieraat ovat kokoontuneet Yhdysvaltojen neljältä kulmalta ja heissä ehkä on jotensakin erilaisia aineksia. Naiset ovat hyvin ihastuneita siitä, että herroja on riittävästi — jotakin tavatonta Floridalaistanssijaisille — ja kaikki tanssivia.

Kuubalaiset soittajat lisäävät taulun ihailtavaa väriloistoa. Pieneltä palmujen ympäröimällä ja kukilla koristetulta estraadilta antavat nämät synnyinsaarensa juhlapukuun puetut maanpakolaiset kuulua suloisen, tahdikkaan ja lumoavan musiikkinsa, joka "saa sydämen rinnassa tanssimaan", sen mukaan kuin miss Rivers ilmaisee kavaljeerillensa, nuorelle Fernandezille Boca Chicasta.

Mutta koko tästä nauravasta, pakinoivasta ja tanssivasta joukosta on Estrabon iloisin. Hänen silmänsä salamoivat voitonriemusta, ja hän tuntee itsensä voittajaksi pannessaan ensi kerran käsivartensa Indra Vanstonen hoikan vyötäisen ympärille ja ensi kerran tuntiessaan hänen sydämensä tykyttävän omaansa vastaan. Se on kosketus, joka melkein saa hänet pyörtymään, sillä hän luulee pitävänsä sylissään sitä, joka oli tuleva hänen morsiamekseen.

Niin kuluvat tanssijaiset. Hetkisen perästä tahtoo Balasco välttämättömästi näyttää heille cacuchaa ja tanssii sen miss Indran kanssa, vaikka saapuvilla on muutamia kirkassilmäisiä señoritoja — taidonnäyte, jonka hän, rakkautensa ja musiikin innostamana, suorittaa erinomaisella reippaudella. Häntä avustaa hyvin hänen kaunis naisensa, joka useimpien amerikkalaistyttöjen tavoin tanssii sangen sulokkaasti ja taidokkaasti osaa liikutella pikku jalkojaan oivallisessa tahdissa, minkä sävelen mukaan hyvänsä, jota vaan soitetaan.

Kahdestoista luku.

Mr Vortexin seikkailu.

Mutta äkkiä häiriintyy iloinen mieliala! Pikku Vortex tulee syöksyen tanssisaliin, läähättäen: "Katsokaas minua!" ja naisilta pääsee kopeita huudahduksia ja herrat nauraa hikertelevät. Nuoren herran ulkoasu ei näet juuri ole tanssiaisiin sopiva. Hänen metsästyspukunsa on lian ja liejun vallassa, toinen hänen hienoista kiiltonahkasäärystimistään ei enään korista häntä ja toinen riippuu kiinni yhdestä ainoasta napista. Hänen vääristyneissä kasvoissaan on orjantappura-okain piirtoja ja kuivunutta verta. Kokonaisuudessaan tekee hän vaarallisesta seikkailusta töin tuskin pelastuneen vaikutuksen.

"Suuri Jumala! Mitä on tapahtunut?" puhkeaa Vanstone sanomaan.

"Merirosvoja!" kuiskaa tuo muutamia tunteja sitten niin pönäkkä urheilija kamalalla äänellä.

"Taivas! Missä on Rex?" huutaa Indra tuskaisesti.

"Eiväthän ole häntä tappaneet?" änkyttää Gertie.

"Eivät, hänellä oli nälkä ja meni huvilaan saadakseen päivällistä. Mutta merirosvoja oli kaikissa tapauksissa."

"Mitä yksinkertaisia loruja sinä puhelet?" sanoo Blackeley ja kääntyy kiukustuneena nuoreen herraan päin, jonka kummalliset päähänpistot hän tuntee. "Palm Beachissä oli krokodiileja ja täällä on merirosvoja!"

"No niin, merirosvoja tai sissejä, se kait on jotenkin sama!" selittää mr Vortex, joka tahtoo herättää huomiota. "Sen kait minusta näkee?"

"Sissejäkö? Ne varmaankin ovat matkalla Kuubaan! Kenties minä voisin saada seurata heidän kerallaan", sanoo Varona innollisesti nuoren hoitajattarensa isoksi kauhistukseksi.

"Tekö tahtoisitte seurata noitten kauheain ihmisten kanssa?" sammaltelee Vortex hämillään, mutta lisää ratkaisevalla äänellä: "Mutta sitä ette voi, näettekös. 'Kolme ystävää' — se oli merirosvolaivan nimi — on jo matkalla Kuubaan. Suuri Jumala, millaista hamppua se kiiti!"

"'Kolme ystävääkö?'" huudahtaa Balasco. "Siitä täytyy minun kuulla. Kertokaa juttunne, amigo!"

"Kyllä, kyllä! Sentähdenhän minä laiminlyön päivällisenkin!" vastaa Cortright kiihkeästi ja sanoo siinä puhtaan totuuden, sillä hän mielellään tahtoo olla merkillisten seikkailujen sankarina ja on jo useat kerrat avannut suunsa keventääkseen sydämensä, mutta kiihkeät kysymykset ovat keskeyttäneet.

"Kuulkaa nyt, — voitteko hankkia minulle lasin konjakkia ensin?" mutisee hän. "Kertomus on pitkä, ja olen hiukan uuvuksissa…"

"Luonnollisesti", nauraa pesusienimagnaatti Key Westistä ja kiiruhtaa tarjoiluhuoneeseen hakemaan konjakkilasillista.

"Se panee ydintä luihin", mutisee pikku Vortex lasia tyhjentäessään ja alkaa:

"Te… hm… te tiedätte kaikki, mikä innokas urheilija minä olen. Olen kiivennyt muutamille Kalliovuorien korkeimmista huipuista saadakseni tähdätä vuorivuohia…"

"Ja aina ampunut ohi", virkkaa väliin Blackeley. "Mutta mitä on sinun urheilukiihkollasi tekemistä merirosvojen kanssa?"

"Shs! Älkää häntä keskeyttäkö!" huutavat kiihkeät naisäänet, ja kauniit silmät katselevat vihastuneina keskeyttäjää.

Pikku Vortex kohottaa poistavasti kättään ja sanoo valittavalla äänellä: "Pitääkö minun alkaa uudelleen alusta taas! No, kuten sanottu, olen niin innokas urheilija, että olen harjoittanut metsästystä melkein ympäri koko maailman. Tänään olin niin halukas hankkimaan vähän metsänriistaa teille, nuoret naiseni, huomiseksi aamiaiseksi, että ryöstäydyin seurastanne. Korallisaarella on joukottani kurppia — me saavuimme onnellisesti ja hyvin sinne ja meillä oli sangen hauskaa, ammuimme kolmisen tusinaa tai niin ensi katsahdukselta. Olin kuljeksinut saaren pohjoispäähän ja seurasin juuri tiheän pensasviitakon reunustaa, kun äkkiä — tiedättehän, että saaren luullaan olevan asumattoman — minusta näytti metsäkauris vilahtavan pensaitten välissä. Nähdä on ampua, niin pian kun minulla on pyssy kädessä! — urheilijan vaisto, käsitättekös! Silmänräpäyksessä olin lauvaissut kaksipiippuisen pyssyni molemmat latingit suoraan pensaikkoon.

"Silloin tapahtui jotain hirmuista. Raju, irlanniksi murtava ääni kirkui: 'Pyhä Mooses! Hän on haavoittanut minua ta… pyydän anteeksi, hyvät naiset… takapuoleen!

"Helvetinmoinen meteli syntyi samassa hiljaisessa viitakossa. Saari tuntui olevan ryöväreitä täynnä. Suuri, karkea, parrakas roisto hyökkäsi minua vastaan ja huusi: 'Caramba! Maltido diablo! Kuinka uskallatte ampua minua?'

"Minä pötkin pakoon, mutta jäljissäni oli vähintäin sata ryöväriä, jotka olivat viidakossa olleet piilossa. Heitin pois pyssyn, juoksin henkeni kaupalla viidakon läpi ja piilottausin läähättäen muutaman mangrovepensaan juurella olevaan liejuun heidän etsiessänsä minua.

"Vihdoin keksivät he minut.

"Muuan herra, joka näkyi olevan jonkinlainen päällikkö, heristi minulle nyrkkiparia ja sanoi murteisella englanninkielellä: 'Tulkaa ulos sieltä! — Antakaa olla meitä ampumatta, muuten ammun pistoolillani teitä.'

"'Älä säikäytä raukkaa kuoliaaksi', sanoi nauraen toinen hyvällä englanninkielellä. 'Hän ei näytä tullivirkamieheltä taikka espanjalaiselta vakoilijalta. Hän on vaan siivo urheilija, joka on tervehtinyt Pat Mc Guirea ja Sanchez Esterdilloa muutamilla kurppahauleilla.'

"Niin ympäröi minut kauhea ryövärijoukkue, oikeita italialaisia Fra Diavolo-roistoja. Useimmat heistä polttelivat sikaria, mutta kellään ei ollut pyssyn alkuakaan. Ylipäällikkö tuli luokseni ja sanoi moitteettomalla englanninkielellä: 'Luulenpa, että minulla on ollut huvi kohdata teidät Ponce de Leonissa, mr Vortex.'

"'Onpa niinkin, hitto soikoon — nyt muistan teidät; teidän nimenne on Alvarez', sanoin. 'Teitähän salapoliisit vainosivat S:t Augustinessa.'

"'Uskallanko kysyä, mitä te täällä saarella teette?' sanoi hän.

"'Tietysti — minä metsästän kurppia.'

"'Olipa se paha onni', sanoi hän, 'että se johtui mieleenne juuri tänään. Meidän ehkä on pakko pidättää teitä täällä muutamia tunteja, señor Vortex.'

"'Tuhat tulimaista!' sanoin. 'Mitä Vanstonelaiset sanovat? Ei käy päihinsä, että lyön laimin heidän tanssijaisensa tänä iltana. Ja mitä nuoret naiset ajattelevat, jollei heidän veljensä tule takaisin?'

"'Heidän veljensä! Teillä on siis joku kanssanne täällä saarella', puhkesi ystäväni S:t Augustinesta sanomaan ja äkkiä antoi määräyksensä: 'Siepatkaa toinenkin kiinni, ennenkun hän hiipii veneeseen ja lähtee tiehensä.'

"Niin meni parikymmentä ryöväriä eteläpäähän, missä Rex oli metsästämässä, ja hetkisen kuluttua tuli hän heidän kanssaan, nauraen ja kauhean harrastuneena. 'Teidätkö ilmaista!' huusi hän päällikölle. 'En, en edes itse Grover Clevelandille. Me amerikkalaiset olemme puolellanne, me!'

"Sitten nauroi hän ivallisesti minulle ja sanoi: 'Vai niin, te olette alkaneet paukuttaa kuubalaisia isänmaanystäviä, vanha Weyler siinä!' Nuo sanat olisivat voineet tulla onnettomuudekseni, sillä pari heistä, jotka eivät englanninkieltä ymmärtäneet, mulkoili vihasesti päälleni.

"Heidän johtajansa tuntui olevan leikikäs luonnoltaan, sillä hän sanoi minulle: 'Hyvä señor Vortex, mies joka vahtii teitä, ei puhu muuta kuin espanjaa. Seuraavasti eivät mitkään selitykset voi henkeänne pelastaa, jos vaan koetatte karata.'

"Muttei kellään heistä ollut aseita.

"Äkkiä, tiedättekös, sattui jotain erittäin hämmästyttävää. Höyryalus tuli varovasti liukuen, niin että propellien loisketta tuskin kuului, koralliriutan luo saaren pohjoispuolella."

"Minkä näköinen se oli?" kysyy Balasco kiihkeästi.

"Oo, olihan jonkinlainen suuri hinaaja-alus, jolla oli kaksi matalaa mastoa ja kannella kajuutta toisesta mastosta toiseen ja sen päällä ohjaushytti ja vaan yksi savupiippu."

"'Kolme ystävää!'" huutaa Varona. "Minä tunnen sen. Jumala siunatkoon ja suojelkoon sitä!"

Ja vieraat, jotka yleensä ovat kuubalaismielisiä, hurraavat, ja naiset taputtavat käsiään.

"Mitä sitten tapahtui?" mutisee Estrabon käheästi.

"Niin, näettekös, se laski pitkän sivunsa riutan ääreen, ja lastina oli sillä hiilisäkkejä etukansi täynnä. Pari leveää maaporrasta laskettiin rannalle, ja hetikohta tuli merirosvoille kauhean kiirut kantaa laivaan kirstuja ja laatikkoja, jotka olivat kätkettyinä tiheikköön. Kaikki tekivät työtä kuin orjat, ja muuan suuri jättiläinen heidän seassaan kantoi joka kerralla kaksi laatikkoa aseita tai ampumavaroja. Toiset kutsuivat häntä nimellä 'Cid', — hän näytti olevan niin suuri ja vahva ja ritarillinen.

"Mutta vaikka he tekivät työtä kaikin voimin, ei se kumminkaan käynyt kyllin sukkelaan.

"Äkkiä huutaa yksi heistä, joka istui toisessa mastonhuipussa tähystämässä: 'Ohoi, siellä alhaalla kannella! Tullijahti tulee tännepäin, noin kolmen peninkulman päässä täältä.'

"'Voitko nähdä, mikä se on?' huusi merirosvolaivan kapteeni, aika ruokoton roikale.

"'Voin, luullakseni se on Boutwell!' Ja silmänräpäys sittemmin huusi hän: 'Niin, se on Boutwell!'

"'Joka mies laivaan!' kiljui kapteeni täyttä kurkkua.

"Silloinpas ryöväreille tuli kiirut!

"'Emme ole vielä saaneet kaikkia laivaan, — kaksi tusinaa ampumavaralaatikkoja on vielä jäljellä', huutaa merirosvojen päällikkö.

"'Saamme ottaa ne ensi kerralla!' vastaa kapteeni. 'Kaikki miehet laivaan!'

"'Kuulkaa nyt!' karjuu tähystäjä mastonhuipussa! 'Boutwell näkee meidät. Se ohjaa kulkunsa suoraan meihin päin.'

"'Maaportaat sisään ja kaikki miehet laivaan!' komensi kapteeni ohjaushytistä.

"Kylläpäs maaportaat tulivatkin sisään vauhdilla ja ryövärit hyökkäsivät laivaan vitkastelematta. Heillä oli niin kiire, että he jättivät yhden."

"Oo, kuinka nauroinkaan nähdessäni, että se oli tuo vahva veitikka. Hänellä oli kaksi laatikkoa seljässä, ja toisen niistä viskasi hän laivaan niin keveästi, kuin olisi se ollut höyhen. Hän oli juuri toistakin viskaamaisillaan, kun kuulin kapteenin soittavan 'eteenpäin!' ja alus lensi tiehensä. Se oli jo viidenkymmenen jalan päässä hänestä, ennenkun hän tiesikään.

"'Otetaan mukaan ensi kerralla!' kiljui kapteeni hänelle.

"'Kirottua!' puhkesi suuri jättiläinen sanomaan, 'Olen maksanut tämän matkueen, ja niin se menee minusta!' Ja niin pudisti hän päätänsä ja mutisi: 'Enkö siis koskaan saa alkaa tehdä työtä?'

"Mutta en kiinnittänyt häneen paljoa huomiota, sillä katsoin höyrylaivan jälkeen. Suuri luoja! miten se kiiti tiehensä! Oli niihin aikoihin aivan pimeä, mutta vaikka sillä ei ollut lyhtyjä, tuntui tullijahti kuitenkin näkevän sen, sillä se ei välittänyt meistä, vaikka minä viittailin käsivarsilla ja hoilasin sille, sen vilistäessä ohitsemme ryövärien jälkeen.

"Sitten astuimme Rex ja minä venheeseemme, jota onneksi ei oltu lävistetty upoksiin ja tulimme takaisin tänne. Mutta nuo toiset olivat lähteneet kauhealla kiireellä. Rex sanoo, että hänen luullaksensa he jättivät kolmisenkymmentä tai nelisenkymmentä kappaletta laatikkoja jäljelle."

"Kolmekymmentä tai neljäkymmentä aselaatikkoa Cuba Librelle", puhkeaa Varona sanoiksi, "Nämät aseet ovat ehkä isänmaani elinverta. Meidän täytyy ottaa ne talteen. Teidän, señor Balasco, pitää isänmaanystävänä auttaa minua niitä suojaamaan."

"Mitä se auttaa?" vastaa Estrabon puoleksi huolettomasti, puoleksi pilkallisesti. "Onhan tuo suuri mies, jota he 'Cidiksi' kutsuivat, siellä ja pitää niistä huolen."

"Herra Jumala! Onko hän yksinään saarella koko yön", huutaa Gertie tuskaisesti, "ehkä vielä ruuattakin!"

"Oo, Cid ei ole semmoisia, luulisin, jotka paljoakaan perustavat, vaikka olisivatkin yksin koko yön ulkona", nauraa Vortex. "Muuten tulikin hän tänne Rexin ja minun kanssani."

"Missä hän on?" kysyvät kuorossa naiset, jotka tuntuvat halukkailta tekemään sankarin tästä suuresta ja vahvasta tuntemattomasta.

"Hän on ruokasalissa Rexin kanssa ja saa vähän nälkäänsä. Hän sanoi, ettei ollut saanut kunnon puolipäivästä neljääntoista päivään. Ehkä hänellä ei ole halua tulla naisten seuraan. Kenties ei hän myöskään katsonut pukuaan, korkeita saappaitaan ja harmaata villapaitaansa oikein sopiviksi, ymmärrättehän, tähän iloiseen tilaisuuteen. Itse tuskin olen juhlapuvussa, mutta en tahtonut pidättää teiltä uutista, vaan juoksin sentähden tänne ensiksi. Syön vaan vähän ensin, heitän hännystakin ylleni ja olen pian takaisin taas. Saanko luvan tanssia kanssanne kotiljongin, miss Rivers? Tuhat kiitosta. Jack Blackeleykö se johtaa? Ta ta, vaan silmänräpäys", ja pikku mies mennä letustelee pois, jättäen kaikki vilkkaasti tapauksesta keskustelemaan.

Kolmastoista luku.

"Minun Billyni."

Mutta mr Vortex ei mene yksin: Gertie mennä leuhottaa hänen edellään.

Varona sanoo Balascolle: "Tulkaa, mi amigo! Pudistakaamme yhden Kuuban ystävän kättä."

"Sinun pitää mennä ja tervehtiä häntä ja saada hänet kodistuneeksi", sanoo miss Vanstone kiihkeästi isällensä ja ehdottaa sitten: "Don Estrabon, jos hän on mukiinmenevä, niin me kutsumme 'Cidin' risteilyhuviretkellemme!"

Isännän viittauksesta menevät perheen lähimmät ystävät huvilaan vastatullutta tervehtimään, sill'aikaa kun sankari ei herätä niin suuressa määrin mielenkiintoa läheisiltä saarilta olevissa vieraissa, jotka varsin hyvin tuntevat kuubalaisten sissien ulkonäön, ja soittajain alkaessa soittaa hilpeätä habaneraa, ryhtyvät he taas tanssimaan samalla innolla ja halulla, jota he osoittivat, ennenkun pikku Vortex tuli sisään ja keskeytti heidät juttujaan kertomalla.

Simpukankuorilla sirotelluilla käytävillä puutarhassa, missä kiinalaiset lyhdyt levittävät moniväristä valoa, kävelee Balasco jutellen ja onnellisena nuoren emäntänsä rinnalla. Eikö tämä ole sanonut hänelle: "Meidän täytyy ottaa hänet risteilyllemme?" — "Diantre!" nauraa espanjalainen itsekseen; "aina kuuluu nyt vaan me ja meidän", ja katsoo omistajan silmäyksellä nuorta tyttöä, joka nyt liehuvassa tanssijaispuvussa astuu ruokasaliin.

Päivällispöydän ääressä istuvat Rex ja suuri, karkeatekoinen, ujostelematon jättiläinen, puettu löyhästi päälläolevaan harmaaseen puseroon, vyö vyötäisillä ja lahkeet korkeain, yli polven ulottuvain saapasvarsien sisässä. Avonainen puseronkaulus näyttää jänteikkään kaulan, mikä juuri on alkanut säästä ja päivästä ruskettua. Sen yllä kohoaa rehelliset anglosaksilaiset kasvot, joita kehystää ruskea kiherä tukka ja valaisee pari vaaleanruskeita silmiä. Nyt hän istuu ja tupakoitsee, mutta sekä hänen katsantonsa että ryhtinsä osoittavat väsymystä ja ikävystymystä. Tämä kasvojen ilme kuitenkin katoaa miss Gertien virkahtaessa: "Indra on tässä!" ja Rex huutaa: "Isäukkoseni, minä olen ottanut Billy Severancen mukanani kotiin."

"Niin, meidän Billymme on Cid!" sanoo Gertie ja taputtaa käsiään.

"Niin, olen tullut tänne päivällistä syömään", huomauttaa harmaaseen paitaan puettu Herkules. "Meidän kokkimme meni höyrylaivan mukana tiehensä, näettekös." Näin sanoen nousee hän pystyyn, kumartaa luontevasti ja lisää: "Hyvää iltaa, miss Vanstone."

Mutta tyttö ei vastaa. Estrabon, joka seisoo hänen vieressänsä, luulee kuulevansa syvän läähättävän henkäyksen samalla aikaa, kun muut tulevat huoneeseen.

Pikku miss Rivers puhkeaa sanoiksi: "Kah, sehän on mr Severance!" ja jatkaa innollisesti: "Hänen täytyy johtaa kotiljonki! Siinä hän on mestari."

"Pelkään, että saatte tänä iltana suoda minulle anteeksi", sanoo vieras hymyillen katsahtaen pukuaan, joka on repaleinen ja liejun ja korallitomun likaama. "Kohverttini ovat Jacksonvillessä, ja olen hieman liian pitkä Rexin vaatteille, vaikka hän hyväntahtoisesti on tarjonnut minulle toisen hännyspukunsa."

"No, eikö minun onnistunut hyvin salata hänen nimensä?" livertelee pikku Vortex. "Koetin saada hänet kanssani tanssisaliin, missä hänen korkeavartiset saappaansa ja merirosvon tapainen varustuksensa olisivat tehneet suurenmoisen vaikutuksen, mutta hän oli niin kauhean nälkäinen, näettekös!"

Tässä keskeyttää hänet mr Vanstone, joka ojennetuin käsin sydämellisesti huudahtaa: "Olipa hauska saada nähdä sinut, poikani! Mutta mitä tulimaista ajattelit antautuessasi sissiksi ja pannessasi henkesi vaaraan kuin joku… joku…"

"Bayard", täyttää Flora Woodbridge.

"Oo, ymmärrättehän, minua kehoitettiin tekemään työtä", vastaa meidän Billymme tyynesti. "Sain myöskin tietää, ettei pallosillaolo ole mitään työtä, ja ettei valjakon ajaminen ole mikään sopiva toimi miehelle. Valtiolliseen elämään antautumasta ei piireissämme pidetä oikein soveliaana. Olin liian vanha mennäkseni sotakouluun ja samasta syystä en voinut tulla meriupseeriksikaan. Ajattelin ensin auttaa armeenialaisia, mutta sanomalehdet sanoivat, että ne olivat kaikkityyni tapetut, ja siksi päätin tehdä vähän työtä saman asian eduksi, jonka hyväksi George Washington taisteli satasen vuotta sitten. Minulla oli juuri hiukan rahoja liikenemään pankkiirini luona, ja neuvoteltuani muutamain henkilöjen kanssa New Yorkissa, lähdin siis Jacksonvilleen, sijoitin rahani sopivanlaatuisiin tavaroihin ja aijoin mennä Kuubaan pienelle retkelle."

Kaikkea tätä sanottaessa silmäilee don Estrabon Indra Vanstonea, ja tämän kasvoissa näkee hän jotakin, jota hän niissä ei koskaan ennen ole nähnyt — jotakin, mikä antaa hänelle kuolettavan haavan.

Koko Indran ryhti, hänen siinä seisoessaan toinen käsi tervetuloa toivovasti ojennettuna ja povi aaltoillen, todistaa ylenpalttisesta riemusta ja uudestaanheränneestä rakkaudesta.

Juuri samassa menee hän pöydän luo, katsoo "Cidiä" suoraan silmiin ja mutisee: "Suuri hupakko, ihmisten kuoliaaksilyöminen ja kaulanleikkaaminen ei ole työtä, mikä teille soveltuu!" ja liikkeessä, jolla hän ojentaa Severancelle kätensä, on jotain melkein hyväilevää.

"Eikö?" vastaa Severance tarttuessaan hienoihin sormiin. "Tahdotteko ehkä hyväntahtoisesti ensi kerralla olla vähän selvempi määritellessänne miehen velvollisuuksia?"

"Kuulitteko?" kuiskaa miss Woodbridge Blackeleylle. "Indra Vanstonehan se 'Cidille' antoikin tämän määräykset."

"Niin, ja nyt peruuttaa hän ne takaisin taas!" huomauttaa Jack sotto voce. "Jupiterin kautta! Itse mielelläni rupeaisin sissiksi sellaisesta katseesta."

Mutta Indra ei saa pitää sankaria yksinomaan itselleen. Toiset nuoret naiset tunkeilevat tämän ympärillä ja Ethel Rivers, miss Woodbridge ja Amy Ormiston liehivät ja pyörivät hänen edessään.

Kaunis sukupuoli on aina pitänyt mr Severancesta, sillä hänellä on ujostelematon, miehekäs, huoleton käytöstapa, joka naisväkeä miellyttää, ja tätä suosiota lisää yhä hänen viimeinen seikkailunsa, sillä naiset jumaloivat aina vahvakätisiä, keveämielisiä ja urhoollisia miehiä. Herratkin, omituista kyllä, pitävät myöskin hänestä hauskana, avosydämisenä toverina, jolla on alati avonainen käsi ja sangen täyteläinen kukkaro.

Herratkin tunkeilevat hänen ympärillänsä ja ovat iloisia häntä tapaamastansa. Jack Blackeley, joka on hänen hyviä ystäviänsä, taputtaa häntä selkään. Varona pudistaa hänen kättänsä ja mutisee: "Eräänä päivänä taistelemme toistemme sivulla."

Estraboninkin on pakko, kun miss Vanstone hänet esittää, sanoa: "Kuuban ystävä on minunkin ystäväni!" Mutta hänen silmänsä ovat kadottaneet loistonsa ja hänen huulensa vavahtelevat. Hän on kuni halvattu. Hän ei voi, hän ei tahdo uskoa sitä — mutta nauravat kuiskaukset, mitkä saavuttavat hänen korvansa, tekevät hänet melkein mielipuoleksi.

"Ajatelkaas, don Balasco", sanoo Gertie leikikkäästi hänelle, "tuhma Rex väitti, että Indra oli hänelle antanut eropassit. Mutta Billy on takaisin voittanut alan."

Tämän vahvistaa se, mitä hän kuulee nuorelta naiselta ja nuorelta herralta itseltään.

Varonan puhe taistelusta kaikuu vielä Indran korvissa, ja hän kuiskaa: "Isä, meidän pitää estää Billymme menemästä uudestaan sotaan."

"Te tiedätte, että on vaan yksi tapa tehdä se", sanoo Cid tyynesti, mutta hänen silmänsä antavat painoa hänen sanoilleen.

Tyttö luopi silmänsä maahan hänen katseensa edessä ja mutisee kukkaa rikki poimiessaan: "Minun täytyy mennä tanssisaliin vieraitamme katsomaan ja pitää huoli, että he tanssivat." Mutta samalla kun hän menee avonaisesta lasiovesta, heittää hän hellän silmäyksen Billyyn ja sanoo kädellään viitaten: "Olen silmänräpäyksessä takaisin."

Se on silmäys, joka tekee espanjalaisen epätoivoiseksi, sillä nyt uskoo hän.

Hän horjuu verannalle ja saa siellä uuden pistoksen Rexiltä, joka lyö hilpeästi häntä olkapäälle ja sanoo nauraen:

"Näittekös? Romeo ja Julia taas. He olivat ennen toisiinsa rakastuneita, mutta Indra käyttäytyi kuin oikea hupakko, mutta nyt luulen kaiken tulevan selville taas."

Että kaikki tulee selville taas, merkitsee don Balascolle, että kaikki menee hullusti. Hän kuljeksii puutarhan varjoisilla kujanteilla, väännellen käsiään ja oihkuu: "Dios mio! Olen niin avuton!" ja epätoivossaan käyden intomieliseksi, mutisee hän: "Jumala armahtakoon Balasco raukkaa, jonka sydän vuotaa verta."

Samassa satuttaa ilkeä sattumus, että hän kuulee ääniä ylhäältä verannalta. Ne tulevat Flora Woodbridgelta ja Amy Ormistonilta.

"Ja kuinka käy nyt toisen, Espanjalaisparan, nyt kun sir Lancelot on saapunut?" nauraa Flora.

"Oo, romantillinen espanjalainen saattoi ajanvietteenä käydä laatuun. Miss Vanstone pitää huvittelemisesta", mutisee kaunis leski.

Silloin herää äkkiä Estrabonin espanjalaisessa sydämessä tuo etelämaisen intohimon toisintolaji, joka sen tekee usein vaaralliseksi, niin, onnettomuutta luottavaksikin sen esineelle. Hän mutisee käheästi itsekseen: "Kostoa! Indra, olen muistava valani. Sinun kauneutesi on kuuluva minulle, eikä kellekään muulle!" ja niin kuljeskelee hän troopillisten lehtokujien läpi puoleksi tupertuneena iskusta, joka on hänelle muuttanut tämän kauniin illan Helvetin haamuja täynnä olevaksi Vapunyöksi, jonka kuluessa hän sisäisesti keskustelee hänen saatanallisen majesteettinsa kanssa.

Tässä ei häntä häiritse juuri kukaan, sillä kaikki muut huvittelevat oivallisesti. Musiikin sävelet kuuluvat hyväilevinä tanssisalista, missä nyt tanssitaan farandolia, sillä juhla on vähitellen saanut kuubalaisen leiman vastatulleen sissin kunniaksi.

Mutta vaikka Severance menee sinne, ei hän astu tanssisaliin sisään, vaan istuu ulkona pikku verannalla ja tyytyy katselemaan sisään. Kaikki nuoret naiset tulevat juosten hänen luoksensa kotiljongin paussien aikana, ja kaikki laulavat ne samaa nuottia: "Ettehän anna pukunne estää ottamasta illallisiin osaa?"

"En", vastaa sir Galahad, joka huomaa Venuksen ihanuuden yhtä miellyttäväksi kuin Marsin urhoollisuuden, "minä tulen sinne yhtaikaa sampanjan kanssa."

Niin kuluu juhla kaikessa riemussa, ilman että kukaan näyttää kaipaavan Balascoa erittäin paljon, ehkä Gertie kerran kysyy: "Rex, missä on don Estrabon?"

Ja poika vastaa: "Oo, hän on alhaalla puutarhassa. Kysyin, puuttuiko häneltä jotain, ja hän vastasi, että häntä vaivasi hermokipu."

"Hyvä, jollei hän tule paremmaksi, niin on minulla jotain, mikä tuottaa hänelle helpotusta", sanoo miss Gertie, joka ei vielä ole unohtanut olleensa sairaanhoitajatar.

Sitten kokoontuvat kaikki pallohuoneeseen kruunaamaan iloista iltaa kunnon illallisella.

Raikuvien hurraahuutojen kuuluessa esittää Ramon maljan uudelle Kuuban ystävälle, ja se tyhjennetään vaahtoavassa sampanjassa.

Mutta kaikella on loppunsa, hauskallakin. Vieraat ovat menneet pois, muutamat huvilaan makaamaan, toiset veneille lähteäkseen kukin kotiinsa.

Suuri hinaaja-alus on juuri puhkien mennyt matkoihinsa viimeisten Key Westistä olleiden vieraitten kera, mutta Billy Severance istuu yhä tupakoiden yhdellä biljaardihuoneen ulkopuolella olevista pikku verannoista, ja Indra Vanstone menee hänen luoksensa ja sanoo: "Nyt ovat ne kaikki poissa."

Veranta on jotensakin eroitettuna muusta maailmasta, sillä sitä kehystävät molemmilla puolilla tiheät pensaikot, ja sitä peittää suuri markiisi, vaikkakin sitä etupuolelta suojaavat ainoastaan kukkivat oleanderit.

"Olen ajatellut, miss Vanstone", sanoo nuori mies, hitaasti imeskellen sikariaan, "että elämäni on kuni yksi noita loppuunpalaneita kiinalaisia lyhtyjä, joita olette ripustelleet tänne ympäriinsä — ne eivät koskaan enää valaise, ja jos ne sammuvat niitä tuskin kannattaa sytyttää uudelleen."

"Ajattelette yhä mennä Kuubaan?" kysyy Indra pelokkaasti.

"Niin, enpä luule minulla olevan mitään muuta tekemistä. Olen luvannut tulla. On vaan yksi asia olemassa, joka säädyllisesti voisi minut siitä pidättää."

"Ja mikä se on?" Nuori nainen luo silmänsä alas ja näyttää kainon ja suloisen näköiseltä hänen yläpuolellaan riippuvan, sammumaisillaan olevan kiinalaisen lyhdyn heikossa valossa.

"Sinä!"

"Oo, Billy!"

"Ajatteletko taasen kehoittaa minua rupeamaan työtä tekemään?"

"En, Billy!"

Heidän silmänsä kohtaavat toisensa, ja nuori mies kuiskaa: "Mitä nyt? Itketkö?"

Vastaukseksi änkyttää tyttö: "Billyni! Minä… minä olen ollut niin onneton!" Mutta ei ole sitä enään, sillä väkevät käsivarret, joita hän rakastaa, ympäröivät hänet, ja hänet painetaan leveää rintaa vastaan, jota hän on ikävöinyt, ja huomaa olevansa siinä niin onnellinen, kuin nainen voi olla.

Mutta tämä on hirmuinen näky don Estrabonille, joka juuri sattuu kulkemaan ohi, ja se herättää rajuja intohimoja hänen rinnassansa.

Hän horjuu pois ja mutisee itseksensä: "Billyni! Minun Billyni! Hän tahtoi lähteä sotaan. Jospa autettaisiin häntä siihen!"

Niin sukeltaa hänen nopeatajuisissa aivoissansa esiin viekas neuvo hänen saatanalliselta majesteetiltansa, hänen silmänsä loistavat vahingonilosta, ja hän nauraa matalaa, soinnukasta naurua ja mutisee pehmeällä etelämaisella murteellansa: "Minun Billyni tahtoi lähteä Kuubaan! Dios mio! Hän on saapa tulla sinne!"

Niin kuljeksii Estrabon ympäriinsä neuvotellen Mefistofeleen [piru] kanssa, siksi kunnes hän sattuu luomaan silmänsä Lentokalaan, jolloin don Balasco hitaasti, paussi joka sanan välissä, ikäänkuin kahta ja kahta yhteensovittaen, lausuu: "Jahti… aseet … Varona! Se on sama kuin sissi!"

Mutta päästäen epätoivon huudon oihkii hän sitten: "Mi querida! Mi alma! Se ei voi sinua minulle lahjoittaa takaisin!" Ja äkkiä muuttunein mielentiloin purskahtaa espanjalainen raivokkaaseen itkuun, kuten pikku lapsi, jolta on lelu ryöstetty.

Kolmas kirja.

Don Balascon huviretki.

Neljästoista luku.

Suunnitelma kypsyy.

Tukahuttaen mielenliikutuksensa mutisee espanjalainen. "Minun täytyy nukkua. Minun täytyy olla vahva huomenna. Minun pitää voittaa itseni, jotta voin voittaa heidät", ja niin sanoen jättää hän puutarhan, missä hän on pitänyt neuvottelunsa Asmodeuksen [piru] kanssa, menee leveitä portaita ylös ja astuu huvilaan, jonka ovet ovat yhä auki, sillä vaikka yö on jo jotensakin pitkälle kulunut, ei osa vieraista ja suurin osa palvelijoita vielä ole mennyt makaamaan.

Kohteliaasti eväten Blackeleyn kehoituksen istuutumaan ja polttamaan sikarin hänen kanssaan, menee Estrabon suuren eteisen läpi ja portaita ylös, missä avun enkeli hänet kohtaa.

Se on pikku Gertie, joka sanoo: "Kuulin Rexiltä, että teillä oli hermokipuja, ja olen ottanut mukaani jotakin, joka voi auttaa teitä nukkumaan. Te todellakin näytätte olevan sen tarpeessa. Parka! Teillä on täytynyt olla hirmuiset tuskat!"

Kasvot, jotka hän näkee, näet osoittavat jälkiä rajusta mielenliikutuksesta. Balasco näyttää äkkiä vanhentuneen. Hänen silmissään on raivokas ja kärsivä ilme, hänen huulensa vavahtelevat, ja kädet vapisevat hermokkaasti.

"Tässä on minulla jotakin, jonka tohtori Granite jätti Ramonia varten, jos hän tulisi hermoheikoksi ja levottomaksi. Onneksi on hän tullut niin vahvaksi ja tukevaksi, että pullo on aivan liikuttamaton."

Hän ojentaa espanjalaiselle pienen morfiiniruiskun ja pullon, jossa on nimilappu: "Magendien morfiiniliuosta" "Kymmenen tippaa tätä", sanoo hän kokeneen sairaanhoitajattaren varmuudella, "on kolmasosa grammaa, ja se on parahultainen annos; mutta jos se ei tuottaisi lepoa, niin ottakaa tunnin kuluttua kymmenen lisää."

"Kuinka pitkän unen se antaa minulle?" kysyy Estrabon nopeasti.

"Tohtori Granite sanoi, että yksinkertainen annos luultavasti antaa kuuden tunnin unen."

"Ah, kuusi tuntia on juuri, mitä tarvitsen. Kuuden tunnin unhotus! Sitte olen kylläksi vahva täyttääkseni työni."

Ja niin sanoen menee hän kiiruusti huoneeseensa nuoren naisen hieman ihmetellen katsoessa hänen jälkeensä ja ajatellessa: "Hänen työnsä! Mutta hänellähän ei ole mitään!"

Sitten luulottelee hän, että sen täytyy olla Indran risteilyhuviretki, jolle Estrabon omistaa huomionsa, tai jokin isänmaallinen toimi. "Ajatteles, jos hän aikoisi houkutella Ramonin ulos sotaan!" mutisee tyttö kauhusta värähtäen, mutta tyyntyy sitten virkkaen: "Pah! Ramon ei ole kylliksi vahva taistelemaan vielä moneen viikkoon, ja siitä olen iloissani!" Kummallinen tunne sairaanhoitajattaressa!

Sisällä huoneessansa sanoo Balasco: "Kuusi tuntia! Niin, sitä tarvitsen", ja täyttää pikku ruiskun kymmenellä tipalla, mutta pysäyttää itsensä äkkiä ja mutisee: "Hitto viel Tässä minulla on haettu kortti! Nyt ei minun enään tarvitse tuumiskella sitä — suunnitelmani avainta!" Hän luo omituisen silmäyksen morfiiniliuokseen ja puhkeaa sanomaan: "Kiitos, pikku kullannuppuseni, joka annoit sen käteeni!" samalla heittäen lentomuiskun sille suunnalle, jossa hän otaksuu miss Gertiellä olevan huoneensa ja kiittää häntä asiasta, mikä saisi tämän hellän pikku sydämensä jähmettymään, jos hän siitä tietäisi.

Seuraavana silmänräpäyksenä rupeaa hän levolle, pistettyään ruiskun terävän pään käsivarteensa ja ruiskautettuansa nesteen siihen, ja huolimatta häntä yhä vahaavista sieluntuskista, nukahtaa hän hymy huulilla ja mutisten: "Huomenna tulevat he nukkumaan. Caramba! semmoinen herääminen!"

Kuuden tunnin ruumiillisen virkistyksen jälkeen hypähtää Estrabon sängystä. Häntä kohtaa polttavan kuuma päivä. Tuskin tuulahdustakaan käypi, ja polttava aurinko osoittaa, että ollaan huhtikuussa, ja että Smaragdisaari on kuuman vyöhykkeen rajalla.

Kello on lähes kymmenen.

Hän pukeutuu kiireesti ja päättävästi ja menee ruokasaliin, missä hän löytää useat herroista. Useimmat naiset eivät vielä ole näyttäytyneet, mutta miss Vanstone on siellä ja näyttää hieman kainolta, vaikka säteilevän kauniilta, uusi loiste silmissään — hänellähän on kihlattunsa vieressään.

Severance on yhä harmaassa puserossa, korkeavartisissa saappaissa, niinkuin eilisiltanakin, mutta ne ovat perusteellisesti harjatut. Sitä paitsi on hänellä yllään kevyt päällystakki, joka on mr Blackeleyn oma ja liian pieni hänelle. Hän nauraa itse pukuaan ja sanoo: "Jack on ainoa, joka koossa lähenee minua, vaikka hänen takkinsa on hiukan liiaksi ahdas, mutta paitojen puolesta ei kukaan Smaragdisaarella voi minua avustaa."

"Minä menen Key Westiin tänään höyrypurrrellani, — sähkötänkö teidän kohverttejanne?" kysyy Balasco.

"Olkaa hyvä ja sähköttäkää S:t Jamesin hotelliin Jacksonvillessä", sanoo Billy ja lisää: "Olen rajattoman kiitollinen teille."

"Ja minäkin olen sitä", selittää Indra, "mutta se on vaan yksi don Estrabonin minulle tekemistä palveluksista."

Hänen silmänsä ovat kiitollisuutta täynnä, ja hän kokoaisi hehkuvia hiiliä espanjalaisen pään päälle, jollei tämä jo palaisi etelämaisesta intohimosta. Balascon rakkaus ei ole sitä laatua, joka tyytyy tulemaan hyljätyksi, vaan intohimo, joka on sekä uhkaus että vaara naiselle, joka on sen esineenä.

"Milloin alkaa risteilyhuviretki, Indra?" kysyy mr Vanstone pöydän päästä.

"Ei ennen kuin huomenna, — emme voi lähteä matkalle tänään. Naiset tuolla ylhäällä ovat niin väsyksissä eilisen juhlallisuuden jälkeen — sitäpaitsi Gertie on kerrassa pitkiä pukuja vailla", hymyilee miss Vanstone veitikkamaisesti ja katsoo sisartansa, joka punastuu koulutyttömäisellä kainoudella ja painaa päänsä.

"Pitkiä pukuja vailla?" huutaa Rex. "Hänhän juuri justiinsa on saanut ne."

"Mutta Annie, ompelijattaremme, parastaikaa ompelee muutamia uusia", ilmoittaa Indra.

"No, sinä varmaan pian itse tulet tarvitsemaan joukon pukuja, otaksun minä", nauraa Vanstone ja lisää isällisen näköisenä: "Billy, miksi Indra tahtoo meitä kaikkia New Yorkiin ensi viikolla?"

Sitten kuulee Estrabonin korvat joitakuita sanoja, jotka ärsyttävät häntä ja herättävät hänen vihaansa, ja jolleivät hänen hermonsa olisi vahvistuneet unesta ja niitä pidetty ankarassa kurissa, olisi espanjalaiselta kentiesi päässyt raju; raivokas mielen purkaus.

Hän kuulee nimittäin Rexin koulupoikamaisella leikillisyydellä puoliääneen kuiskaavan nuoremman sisarensa korvaan: "Otaksun, että asia päätettiin eilen illalla verannalla. Gertie, milloin pannaan Billy teurastuslavalle?"

Gertie vastaa iloisella naurunhihityksellä, ja Balasco kertaa ivallinen vapajaminen pehmeässä äänessään: "Milloin pannaan meidän Billymme teurastuslavalle? Diantre! Se oli hauskuttava lausetapa!" ja hän päästää vahingoniloisen naurun.

Mutta miss Vanstone on liian onnellinen antaakseen muutamain pilasanojen häiritä itseään. Hän punastuu kevyesti ja katsoo vieressään istuvaa jättiläistä sanoessansa: "Billyä ei ollenkaan teurasteta, minä en aijo antaa hänen mennä sotaan."

"Eikö hän lähde Kuubaan?" kysyy Varona pöydän toisesta päästä. "Mutta nuo asevarat sitten? Olin ymmärtävänäni mr Vortexin kertomuksesta, että kolmisen tai nelisenkymmentä laatikkoa on vielä jäljellä tuolla saarella."

"Niin. Kaksikymmentä laatikkoa patroonia ja viisikolmatta kiväärejä ja yksi pikaa-ampuva kanuuna", vastaa Severance kevyesti.

"Ne eivät saa mennä hyvältä asialta hukkaan!"

"Oo, yöilma ei niitä ollenkaan vahingoita. Minä katsoin itse, että ne olivat preseningeillä hyvin peitetyt, ennenkun tulin tänne. Mutta ajattelen kumminkin olevan parasta, että ryhdymme niiden kera toimiin", huomauttaa amerikkalainen.

"Miksei mentäisi jahdilla saarelle ja haettaisi ne?" ehdottaa Estrabon innollisesti.

"Niin, se olisi oivallista! Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, mr Vanstone?" sanoo Ramon.

"Oo, tehkää kuin tahdotte", vastaa isäntä huolimattomasti. "Kunhan ette saata minua riitaan eno Samin [Yhdysvaltain hallitus] kanssa."

"Siitä kyllä pidämme huolen", sanoo Estrabon merkitsevästi. Molemmat toiset nuoret herrat sopivat sitten, että he menevät saarelle jahdilla varhain iltapuolella ja lastaavat asevarat siihen saadakseen ne varmempaan säilyyn.

"Me jätämme ne sinne vaan päiväksi tai korkeintaan kahdeksi, mr Vanstone. Sitten tulen kyllä keksimään keinon saattaakseni ne oikeaan paikkaan", sanoo Severance tahtonsa täytäntöön panemiseen tottuneen miehen päättäväisyydellä.

Näitä suunnitelmia kuuntelee Estrabon loistavin silmin. Ehdotettu toimenpide on askel eteenpäin tiellä, jonka hän on viittonut itselleen — ja muille.

Sikarinsa sytytettyhän menee hän ulos ja istuutuu verannan varjokkaimpaan osaan imeskelemään yhtä erinomaisia Imperialestaan, tuultumaan ja rauhassa asiaa ajattelemaan.

Pian kuulee hän vihellyksen, ja kun hän katsahtaa ylös, huomaa hän höyrypurtensa liukuvan laiturin ääreen tuoden mukanaan hänen postinsa Key Westistä.

Pari silmänräpäystä myöhemmin saa hän kirjeensä ja sanomalehtensä venheen perämieheltä.

"Enempiä määräyksiä?" kysyy tämä.

"Pitäkää höyry vireillä. Minun täytyy lähteä pistäytymään Key Westissä tänään." Neekeriperämies poistuu.

Lukematta kirjeitään, jotka kaikki koskevat tupakka-asioimisia, pistää espanjalainen ne taskuunsa. Hänen polvillaan on sanomalehti, Päiväntasaajan kansanvaltainen, jossa muutamat suurilla, harvennetuilla kirjasimilla painetut päällysnimet vetävät hänen katseensa puoleensa. Hän ottaa sen ylös ja lukee kasvavalla mielenkiinnolla.

Toverin, sen aluksen; jota Mastic on haeskellut, on espanjalainen tykkivenhe ottanut kolmen peninkulman päässä Kuuban rannikosta. Laivassa oli aseita, ja sen matkustajat olivat suurimmaksi osaksi Kuuban kansalaisia Yhdysvalloista, ehkä jotkut heistä olivat sukuperältään amerikkalaisia, niiden joukossa muuan Ona Milton, sanomalehtimies ja Key Westin Moskiitto lehden ulosantaja. Vaikka alus purjehti amerikkalaisella lipulla, ja vaikkei väestö eivätkä matkustajat tehneet minkäänlaista vastarintaa, kumminkin kaikki vangittiin, kahlehdittiin ja, ehkei tosin heitä heti paikalla kuoliaaksi lyöty, kuten ensin oli ollut espanjalaisten aije, vietiin he Havannaan ja heitettiin Mono Castleen vankeina incommunicado, s.o. ilman oikeutta asettua yhteyteen kenenkään kanssa, käyttää lakitieteellistä avustajaa tai edes ilmoittaa Amerikan hallituksen edustajalle. Heidät tulisi tuomitsemaan sotaoikeus, ja otaksuttavasti ammuttaisiin he samana päivänä. Niin väittää ainakin sanomalehti, joka lisää, että koko Key West on suuresti kiihtynyt, siellä kun on monta vangittujen ystävää.

Nämät ovat mieluisia uutisia don Balascolle, osittain sentähden, että hän saa tietää muutamia Kuuban puoltajia lisää taas tuhotun, mutta varsinkin sentähden, että ne tekevät sen sukkelan suunnitelman, mikä hänellä on päässään, vahvaksi kuin toisen Gibraltarin.

"Indran täytyy saada kuulla tämä", ajattelee hän ja on pian sisällä ruokasalissa, jossa häntä ympäröivät kauniit ja iloiset kasvot ja sirot puvut, sillä naiset ovat vihdoinkin tulleet alas aamiaiselle, ja koska lämpömittari antaa heille tilaisuuden siihen, ovat he pukeutuneet ilmakkaimpaan muslimiin ja patistiin. He juttelevat innokkaasti lähenevästä risteilyhuviretkestä, jonka Indra on luvannut heille, ja Amy Ormiston huomauttaa: "Huomenna kiidämme raittiissa merituulessa."