VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kenttä brittiläisen ja roomalaisen leirin välillä.

(Posthumus tulee, kädessä verinen vaate.)

POSTHUMUS. Sun kätken, vaate verinen; noin minä Punata sinut käskin. Naineet miehet Jos kaikki tekis näin, niin moni murhais Sopunsa, itseänsä paremmankin, Vain pikku hairauksesta. — Oi, Pisanio! Ei hyvä käskyläs tee, mik' on käsky, Vaan mik' on oikein. — Jumalat, miks ette Mun syntejäni kostaneet, ett' oisi Tää teko multa jäänyt? Katumukseen Näin jalo Imogen ois säästynyt, Ja minä, kurja, sortunut, jok' olen Enimmän koston ansainnut. Mut, voi! Pois tempaisette toiset pikku syystä — Se rakkautt' on: näin eivät enää lankee — Ja toiset kasaa vikaa vian päälle — Pahempaa mitä myöhempää — siks että Niit' itse omaks onnekseen he kammoo. Mut, Imogen on teidän; tahtonne On mulle autuudeksi! — Tänne minut Toi Rooman aatelisto taisteluun Mun puolisoni valtakuntaa vastaan. Britannia, ruhtinattaresi tapoin; Se riittää! Rauhaa! Sinuun en lyö haavaa. Siis, taivaat, tyynnä aiettani kuulkaa! Nyt brittiläiseen maalais-asuun vaihdan Roomalais-pukuni. Näin taistan omaa Seuraani vastaan; näin sun tähtes kuolen, Sun, Imogen, jonk' eestä kuolemista On joka hengen henkäys; outona, Vihan ja säälin saavuttamatonna Näin vaaraan astun; näytän, että vaan Ei miestä arvostella puvustaan. Suo, taivas, Leonatein voima mulle! Maailman ivaks uutta tapaa käytän: Parempi sisäst' oon kuin päältä näytän.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

(Toisaalta tulee Lucius, Jachimo ja roomalainen sotajoukko; toisaalta brittiläinen armeija, jota Leonatus Posthumus seuraa alhaisena sotamiehenä. He marssivat näyttämin poikki ja poistuvat. Miekan kalsketta. Sitten palajavat taistellen Jachimo ja Posthumus; jälkimmäinen voittaa Jachimon, riisuu aseet häneltä ja poistuu.)

JACHIMO. Rikoksen raskas taakka rinnassani Vie multa miehuuden. Ma petin naisen, Britannian prinsessan, sen maan, jonk' ilma Nyt kostoksi mun lamaa. Kuinka muuten Tuo moukka, luonnon orja, taitoani Häväistä voisi? Aateluus ja maine, Näin käytettynä, tuottaa pilkkaa vainen. Jos tään maan aateli vie tuosta voiton Niin kuin hän meistä, silloin jumalia He ovat, ja me tuskin ihmisiä.

(Menee.)

(Taistelu jatkuu: brittiläiset pakenevat. Cymbeline vangitaan; silloin tulevat hänelle avuksi Belarius, Guiderius ja Arviragus.)

BELARIUS. Seis! Paikka meill' on edullinen. Louru On suojeltu. Muu mikään meit' ei voita Kuin kurja pelko.

GUIDERIUS ja ARVIRAGUS. Seisahdus ja vastus!

(Posthumus palajaa ja auttaa brittiläisiä; he vapauttavat Cymbelinen ja poistuvat. Lucius, Jachimo ja Imogen tulevat.)

LUCIUS. Pois täältä, poika, henkes pelasta! Tääll' ystäväkin tappaa ystävänsä, Ja kaikk' on sean, kuin ois sota sokko.

JACHIMO. Apua saivat.

LUCIUS. Kumma onnen käänne! Apua pian meille, taikka pakoon!

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta taistelutanteretta.

(Posthumus ja brittiläinen ylimys tulevat.)

YLIMYS. Tuletko taistolaisten luota?

POSTHUMUS. Tulen. Ja te kai pakolaisten luota?

YLIMYS. Niin.

POSTHUMUS. En teitä moiti; mennytt' oli kaikki; Apuna taivas yksin; turvaa vailla Kuningas itse; hajan armeijansa; Vain nähtiin selkiä, kun brittiläiset Katosi louruun. Korska vihollinen, Vert' ahnaileva kieli roikallaan, Ja työtä enemmän kuin työaseita, Löi toiset maahan kuolleina ja toiset Vähäisen viattuina; toiset kaatui Pelosta aivan; lourun täytti kuolleet, Selästä haavatut ja arkalaiset, Jotk' eloon jäivät, häpyyn kuollakseen.

YLIMYS. Miss' on se louru?

POSTHUMUS. Lässä sotakenttää, Ojat ja turvevallit ympärillä. Soturi-vanhus siihen asettui: Se kelpomies hän sillä urhotyöllään Ikänsä kunnosti ja valkopäänsä; Hän lourun suussa kahden pojan kanssa — Jotk' oli kylänkilpaan sopivammat Kuin tappotyöhön, kasvot naamarille Omansa, jopa kauniimmat kuin monen, Jok' aristain tai hävystä ne peittää — Tien sulki nyt ja karkureille huusi: "Paossa hirvi kuolee, mutt' ei britti; Kaikk' arkalaiset hornaan! Seis, seis! Muuten Me roomalaisina sen teille teemme, Te elukat, mit' elukkoina itse Näin kaihditte ja jota välttää voitte, Jos päin nyt käännytte! Seis, seis!" — Nuo kolme, Mut kolmetuhatt' itse teossa — Armeijaa kolmessakin, muut kun kaikki Ei mitään tee — "seis"-sanallansa tuolla, Etuisall' asemallaan, enemmän Tok' ylevällä jaloudellansa — Mi keihääks oisi tehnyt värttinänkin — Kiillotti kalvaat katseet, intoon toiset, Häpeään toiset saattain. Moni, jonka Tek' esimerkki pelkuriks — se sodass' On syntiä, ja kauheint' alkajassa — Nyt kääntyi päin ja ajomiesten peistä Kuin jalopeura irjui. Ajoss' alkoi Pysähdys, taantumus, ja sitten melu Ja hämmennys. Kuin kananpojat kaikkos Nyt ne, jotk' äsken päälle löi kuin kotkat; Äskeiset voittajat nyt oli orjat. Mut meidän pelkurit — nuo leivänmurut, Tukalan merimatkan hätävarat — Kun varomattomien sydänten Näkivät takaportit seljällänsä, Voi, taivas! miten ruhtoivatkaan: kuolleet Ja kuolevaiset, jopa ystävätkin, Äskeisen hyrskyn pirstat! Kymmenestä, Jotk' äsken yhtä pakeni, nyt yksi Löi maahan kaksikymmentä. Ne, joille Ol' äsken surma rakkaampi kuin puollus, Nyt ovat sodan murhapöpöt.

YLIMYS. Kummaa: Kaks poikaa, ikämies ja ahdas louru!

POSTHUMUS. Ei siinä kummaa. Omempaa lie teille Tekoja muiden kummailla kuin itse Ihmeitä tehdä. Lausunko ma runon, Noin suotta vain ja huviksi? Täss' yksi: "Kaks poikaa, ikämies ja vuorensola Pelastaa maan ja roomalaiset nolaa."

YLIMYS. Ei vihaa.

POSTHUMUS. Ei! Se ystäväni on, Ken pötkii vihamiestään pakohon; Jos sen hän tekee, mihin halu likin, Niin pian pakoo ystävyyttänikin. Taas runo!

YLIMYS. Hyvästi! Te vihastutte.

(Menee.)

POSTHUMUS. Kulussa aina? Kaunis ylimys! Oi, kurjuutt' ylevää! On sotamailla, Ja sentään sotatietoja on vailla! Ois moni tänään myynyt kunniansa, Ruhonsa pelastaakseen. Pakoon pötki Ja sentään kuoli! Minut suru lumoo: En löydä surmaa, vaikka voihkan kuulen, Sen iskuja en tunne. Kummaa, että Se peto ilomaljaan, höyhenpatjaan Ja makosanaan piilee: muita sillä On apureita kuin me, puukkoniekat. — Sen vielä löydän. Rooman mies taas olen, En enää brittiläinen; sotapukuun Taas pukeun; en taistele tok' enää, Vaan antaudun ensi moukalle, Jok' olkaan mua koskee. Roomalaiset Tek' aika teurasta, ja brittiläiset Sen täysin kostaa. Minä surmaa vaan Nyt etsin, missä tavata sen saan. On henki turha nyt; kun löydän tien, Niin Imogenille sen uhriks vien.

(Kaksi brittiläistä sotapäällikköä ja sotamiehiä tulee.)

1 PÄÄLLIKKÖ. Ylistys Zeulle! Vankina on Lucius. Ol' enkeleitä vanhus ja ne pojat.

2 PÄÄLLIKKÖ. Neljäskin siellä maalaispuvuss' oli, Jok' otteli kuin toiset.

1 PÄÄLLIKKÖ. Niinpä kuuluu; Mut kaikki hävinneet; — Seis! Kuka siellä?

POSTHUMUS. Mies roomalainen, jok' ei tässä hiukeis, Jos oisi muut niin otelleet kuin hän.

2 PÄÄLLIKKÖ. Sitokaa hänet! Senkin koira! Täältä Ei sorkkaa pääse Roomaan sanaa viemään, Mitenkä täällä korpit heitä noukki. Kehaisee töitään niinkuin mikä urho! Kuninkaan luokse hänet oiti viedään.

(Cymbeline tulee seurueineen; Belarius, Guiderius, Arviragus, ja roomalaisia vankeja. Päälliköt vievät Posthumuksen Cymbelinen eteen, joka jättää hänet vanginvartijalle. Sen jälkeen kaikki poistuvat.)

Neljäs kohtaus.

Vankila.

(Posthumus Ja kaksi vanginvartijaa tulee.)

1 VANGINVARTIJA. Noin, jalkaan kammitsa! Nyt ei vie varkaat. Jos lauhaa on, niin syökää.

2 VANGINVARTIJA. Niin, jos maittaa.

(Vanginvartijat menevät.)

POSTHUMUS. Sa, kahle, tervetullut! Vapauteen Sin' olet tie. Näin paremp' on mun olla Kuin luuvaloisen, joka ennen voihkaa Yöt päivät taudissaan, kuin kuoloon turvaa, Päälääkäriin, jok' avaa nääkin salvat. Mut enemmän, kuin kalvoimet ja nilkat, On kahleiss' omatunto. Hyvä taivas, Katuman ase suo, sen lukon tirkka! Sitt' olen iki-vapaa. Oisko surra? Näin maallist' isää lapset lepyttävät; Jumal' on armiaampi. Katuako? Sen paraiten teen raudoissa; se halun On eikä pakon työtä. Sovikkeeksi, Jos siinä vapauden ylin ehto, Mult' älä vaadi enempää kuin kaikki. Sin' olet lempeämpi saituria, Mi kolmet, viidet, kymmenetkin osat Hävinneelt' ottaa velkamieheltään, Siks että tämä jäännöksestä kostuis. En minä moista toivo. Imogenin Kalliista hengest' ota multa henki; Vaikk' ei niin kallis, on se toki henki; Sen itse leimasit; ei joka markkaa Ihmisten kesken punnita, vaan leima Se köykäisenkin rahan kelvoittaa; Kuvasi olen, sitä kelpoisempi. Näin velkalaskuni jos hyväksytte, Niin viekää, taivaan vallat, tämä henki, Ja raskas velkakuorma purkakaa! Oi, Imogen! Sinulle hiljaa haastan.

(Juhlallista soittoa. Näkynä ilmestyy Sicilius Leonatua, Posthumuksen isä, vanhus, sotatamineissa, taluttaen kädestä vanhaa mummoa, puolisoaan, Posthumuksen äitiä; sitten tulevat Posthumuksen veljet, kaksi nuorta Leonatusta, haavoitettuina, niinkuin olivat sodassa kaatuessaan. He asettuvat piiriin nukkuvan Posthumuksen ympärille.)

SICILIUS.

Sa, pauanne, maan matosiin Äl' iske nuolias; Mars ruhjo, Juno taltuta, Mi lemmen seikoistas Kostoa pauhaa! Min rikkoi polo poikani, Jot' en ma nähnytkään? Ma kuolin, hän kun kohdussa Odotti syntyään. Isänä — sua sanotaan Isäksi orpojen — Sun hänt' ois tullut taluttaa Läp' elon korpien.

ÄITI.

Lucina ei mua auttanut, Ma tuskiin kuolla sain, Minusta poika leikattiin, Tul', orpo, ruikuttain Vihollis-ilmaan.

SICILIUS.

Hänelle niinkuin isille Sulonsa luonto soi; Sicilius-suuren perijää Maailma ihannoi.

1 VELI.

Ja kun hän varttui mieheksi, Oliko vertaistaan Britanniassa yhtäkään, Jok' oisi avuillaan Niin Imogenin hurmannut, Tuon kuulun kautta maan?

ÄITI.

Miks aviotaan herjattiin? Miks syöstiin maasta hän Ja Leonatein huoneesta Ja helmast' ystävän, Tuon Imogenin?

SICILIUS.

Miks sallit sinä Jachimon, Italian epaton, Likaista kylvää luuloa Sydämmeen jalohon Ja tehdä miehest' ylväästä Vain narrin hupakon?

2 VELI.

Tulemme rauhan majoista, Niin vanhemmat, kuin me, Jotk' edest' oman isänmaan Uroina kaaduimme, Tenantiuksen asiaa Kun miekoin puolsimme.

1 VELI.

Kuningastaan myös uljaast' on Posthumus puoltanut; Mut, Zeus, sa taivaan kuningas, Et häntä palkinnut; Hänt' ansioistaan vaivoihin Vain olet suistanut.

SICILIUS.

Heloisa avaa ikkunas, Äläkä kauemmin Vihasi maljaa vuodata Uroihin uljaihin!

ÄITI.

Zeus, hyvä hän on, poikamme, Hänt' auta tuskissaan!

SICILIUS.

Käy esiin marmorlinnastas! Tuo apu! Muuten vaan Jumalten valtaneuvostoon Sinusta kannellaan.

2 VELI.

Zeus, auta, muuten käännymme Oikeuteen korkeempaan!

(Zeus astuu maahan ukkosen tulesta ja jyrinässä, istuen kotkan selässä; hän singahuttaa ukonnuolen; henget polvistuvat)

ZEUS. Vait, pikku henget ilman alhaisen! Ken teistä tohtii syyttää pauannetta, Mi nuolens' iskee halki pilvien Ja pirstaa kapinoivaa rantuetta? Elysiumiin heikot henget pois! Siell', iki-kukkea on vuode teillä. Teilläkö kuolevista huolta ois? Ne teit' ei koske, niist' on huoli meillä. Jot' enin lemmin, sitä kuritan; Säästöstä anti armain. Posthumuksen Ma alhost' ylös pilviin nostatan; Koetus loppuu, hän saa lohdutuksen. Zeun tähden alla on hän syntynyt, Vihitty templissämme. — Matkaan oiti! — Takaisin saa hän Imogenin nyt: Näin vaivoistansa hälle onni koitti. Tää taulu pankaa hänen rinnoilleen, Se hälle kertoo suurest' armostamme. Pois, pois! Jos napisette edelleen, Niin tuta saatte vihan kuohuamme. — Kohoa, kotka, valolinnahamme!

(Nousee ilmaan.)

SICILIUS. Jyryssä tuli; tulikivelt' ihan Hajasi jumalhenki. Pyhä kotka Meit' uhkas sortaa laskussaan; sen nousu On ihanampi kuin Elysium. Kuninkaan lintu jumalsiipiänsä Nyt suorivi ja siistii noukkaansa; Jumala nyt on hyvillään.

KAIKKI. Zeus, kiitos!

SICILIUS. Nyt sulkeutuu marmorlattia, Hän sädesaliins' astuu. — Pois nyt tulkaa! Uhalla onnen taivaan käsky kuulkaa!

(Henget katoavat.)

POSTHUMUS (kavahtaen). Unonen, isoisäkseni tulit, Ja isän mulle siitit, äidin loit Ja kaksi veljeä. Mut voi, mitk' ivat! Tuskinpa syntyivät, niin katosivat. Heräsin siihen. Kurja, joka luottaa Isoisten lempeen, uneksii, kuin minä, Ja herää tyhjään. — Ah! Vain houreksin: Moni tyhjää unelmoi, ja syystäkin, Mut onneen aivan uppoo. Minä samoin: On syyttä mulle kulta-aarre avoin. Keijunko työtä? Kirja? Kuinka soma! Et liene vain, kuin hieno muotivaate, Parempi kantajaansa. Sisusta, Toisin kuin meikäläisten hovimiesten, Se olkoon yhtä kaunis, kuin on kuori.

(Lukee.) "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, jälleen virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja hellyydessä."

Yhäkö unta? Tai vain mieletöntä Hupakon solkkaa? Toista tai ei mitään. Tai älytöntä puhetta tai puhett' Älylle tolkutonta. Mitä lienee, Se elämäni kaltaist' on, ja sitä Tallettaa myötätunnosta ma tahdon.

(Vanginvartija palajaa.)

VANGINVARTIJA. No, herraseni, oletteko kypsynyt kuolemaan?

POSTHUMUS. Liiaksikin paistunut, aikaa sitten kypsynyt.

VANGINVARTIJA. Ne tulee hirttäjäiset, nähkääs; jos olette niihin kypsynyt, niin hyvässä olette liemessä keitetty.

POSTHUMUS. Jos olen hyvä makupala katsojille, niin maksaa ateria kulungit.

VANGINVARTIJA. Tukala lasku teille, herraseni; mutta hyvä siitä, ettei teidän vastedes tarvitse velkomusta varoa, tai pelätä kapakkalaskuja, jotka alussa hiveltää, mutta lopussa useimmiten kirveltää. Tulette sisään raukeana syömättömyydestä ja menette ulos hoiperrellen liika juomisesta, pahoen, että olette liiaksi rahaa liottanut, ja pahoen, että teitä itseänne on liiaksi liotettu. Kukkaro ja pää, kumpikin tyhjä. Pää sitä painavampi, kuta köykäisempi se on, ja kukkaro liian köykäinen, siksi että sen paino on herutettu tyhjiin. Siitä ristiriidasta nyt pääsette kuitiksi. — Oi, kuinka laupias on se pennin nuora! Se laskee tuokiossa yhteen tuhatmääriä. Ei ole sen parempaa tilittäjää: se pyyhkii pois entiset, nykyiset ja tulevaiset. — Kaulanne on kynä, kirja ja rahakaappi; sitten seuraa suoritus.

POSTHUMUS. Minulle on kuolema hauskempi kuin sinulle elämä.

VANGINVARTIJA. Niin kyllä, ken nukkuu, ei tunne hampaan kolotusta. Mutta se mies, joka on menevä nukkumaan teidän untanne ja jota teloittaja vuoteeseen auttaa, se mies vaihtaisi, luulen ma, mielellään virkaa passarinsa kanssa; sillä nähkääs, herraseni, te ette tiedä, mitä tietä tulette menemään.

POSTHUMUS. Tiedän kyllä, ystäväni.

VANGINVARTIJA. Siis on teidän kuolemallanne silmät pääkallossa; minä en ole nähnyt häntä semmoiseksi kuvattuna. Teidän tulee hankkia oppaaksenne joku, joka ottaa sen tietääkseen, tai itse ottaa tietääksenne, mitä varmaankaan ette tiedä, tai sitten juosta omalla uhallanne sitä tiedustamassa; mutta miten matka teille lopulta onnistuu, sitä ette kait koskaan palaja kellekään kertomaan.

POSTHUMUS. Tiedähän, ystävä, ei keltään puutu silmiä näyttämään sitä tietä, jolle minä nyt olen lähtemässä, kuin siltä, joka silmänsä ummistaa eikä tahdo niitä käyttää.

VANGINVARTIJA. Hiton lystikästä, jos silmiä paraiten käytetään näyttämään tietä sokeuteen! Sen vain tiedän, että hirttonuora ne ummistaa.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Irti raudat, ja vanki kuninkaan luo!

POSTHUMUS. Tuot hyviä sanomia. Saan kutsun vapauteen.

VANGINVARTIJA. Minä silloin menen hirteen.

POSTHUMUS. Olet silloin vapaampi kuin vanginvartija; kuolleille ei ole salpoja.

(Posthumus ja sanansaattaja menevät.)

VANGINVARTIJA. Jos tulisi naida hirsipuu ja siittää pikku vipupuita, niin ei ole siihen toimeen sen kärkkäämpää kuin tuo. Mutta sen sanon, omantuntoni nimessä, että, niin roomalainen kuin onkin, on niitä pahempiakin konnia, jotka tahtoisivat elää, ja lisäksi on niissä semmoisiakin, jotka kuolevat vastoin tahtoansa; niin tekisin minäkin, jos siinä tilassa olisin. Oi, että olisimme kaikki samaa luontoa, ja samaa hyvää luontoa: silloin tehtäisiin tyhjää vanginvartijoista ja hirsipuista! Puhun vastoin omaa etuani, mutta tämä toivoni tähtääkin virkaylennystä.

(Menee.)

Viides kohtaus.

Cymbelinen teltta.

(Cymbeline, Belarius, Guiderius, Arviragus, Pisanio, ylimyksiä, sotaherroja ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE. Viereeni tulkaa! Valtikkani tueks Lähetti taivas teidät. Surukseni Mies halpa tuo, mut mielelt' ylvä, joka Häpeään ryysyillään sai kirkkaat aseet Ja avorinnoin vahvat kilvet eisti, On löytymättä. Joka hänet etsii, Se meidän armostamme onnen korjaa.

BELARIUS. Niin ylvää intoa noin alhaisessa En ole nähnyt, en niin kelpo töitä Miehessä, jonka muoto kurjuutta Ja kerjuun' osottaa.

CYMBELINE. Hänt' eikö nähty?

PISANIO. On kuolleist' etsitty ja elävistä, Ei jälkeäkään.

CYMBELINE. Kaihokseni olen Palkkansa perijä. Sen suon nyt teille, (Kääntyy Belariuksen, Guideriuksen ja Arviraguksen puoleen.) Te, Britannian maksa, sydän, aivo, Sen hengen pelastajat. Nyt on aika Kysellä syntyänne. Mist' olette?

BELARIUS. Olemme Cambriasta, aatelia. Ei kerska tässä paikallaan eik' oikein, Sen lisään vain, ett' ollaan kelpomiestä.

CYMBELINE. Polville! Kenttäritareina nouskaa. Valitsen teidät seuraani, ja arvon Te saatte säädyn mukaisen. (Cornelius ja hovinaisia tulee.) Nuo kasvot Pahoja tietää. — Voitto noinko synkän Saa tervehdyksen? Tuo on roomalaisen, Ei brittiläisen hovimiehen katse.

CORNELIUS. Terveeksi, majesteetti! Katkeraksi Ilonne teen, mut kertoa se täytyy: Kuningatar on kuollut.

CYMBELINE. Huono tieto Se lääkärin on suusta. Tosin kyllä Pidentää rohdot elämää, mut kuolo Vie tohtorinkin. — Miten oli loppu?

CORNELIUS. Kamala, raivoisa kuin elämänsä, Jok' oli kauhuks kaikille, mut loppu Hänelle kauhein. Mitä tunnusti, Sen luvallanne kerron. Nämä naiset Mua oikaiskoot, jos eksyn: kostein silmin He lopun näkivät.

CYMBELINE. No, kerro.

CORNELIUS. Ensin Hän sanoi teit' ei koskaan lempineensä; Vain suuruuttanne pyysi eikä teitä, Arvolle huoli vain ja valtikalle Ja teitä inhoi.

CYMBELINE. Tuon hän yksin tiesi; Jos kuolevan ei puhetta se oisi, En sitä uskois. — Jatka.

CORNELIUS. Tyttärenne, Jot' uskotteli hän niin totisesti Rakastavansa, oli hänen nähdä Kuin skorpiooni. Oisi hältä hengen Hän myrkyttänyt, jos ei pako oisi Siit' estänyt.

CYMBELINE. Mik' ilmiperkele! Ken naisen tutkii? — Vielä muuta?

CORNELIUS. Vielä, Ja pahempaa. Hän teitä varten laittoi Kivennäismyrkkyä, jok' elämäänne Hivuttais tuumittain ja kuolettaisi Sen vähin erin. Sillä välin aikoi Suudellen, itkien ja vaivatellen Lumota teitä ja, kun tepsis juoni, Niin laittaa, että Cloten saisi kruunun. Mut tää kun katosi ja tuuma petti, Niin kaiken hävyn kadotti ja järjen, Ja, uhall' ihmisten ja jumalain, Nyt aikeens' antoi ilmi, valitellen, Ett' ilkihankettaan ei täyttää saanut. Näin epätoivoon kuoli.

CYMBELINE. Ja te, naiset, Kuulitte kaikki?

1 HOVINAINEN. Kaikki, kuningas.

CYMBELINE. Mun silmäni ei siihen syypää ollut, Sill' ihana hän oli; eikä korva, Se mairetta vain kuuli; eikä sydän, Se katsoi muotoon. Rikost' oisi ollut Epäillä häntä; mutta tyttäreni! Sanoa sinä voit, ett' olin hupsu, Sen tunnet katkerasti. Taivas, auta!

(Lucius, Jachimo, tietäjä ja muita roomalaisia vankeja tulee vartijain saattamina; Posthumus ja Imogen perällä.)

Nyt, Cajus, veroa et velo meiltä; Sen brittiläiset pyyhki pois; se maksoi Mont' urhomiestä, joiden sielulle nyt Sovinnoks suku vaatii teidän verta, Te sotavangit. Siihen suostuimme; Siis kuoloon valmistukaa.

LUCIUS. Muistakaa, Ett' onni vaihtelee. Nyt teille voiton Toi sattumus; jos ois se meille suotu, Niin kylmin verin emme vankejamme Näin miekall' uhkaisi. Vaan koska taivaan On tahto, että muu ei lunnaaks kelpaa Kuin henkemme, niin menköön! Roomalainen Sen kestää roomalaisen miehuudella; Augustus elää ja sen muistaa. Muuta Ei itsestäni. Yhtä vain ma pyydän: Tää kantapoika, brittiläistä verta, Lunnailla päästäkää. Ei ole toista Niin hyvää, uutteraa, niin uskollista, Niin tarkkaa toimissaan, niin nöyrää, hellää, Niin naisellista. Avut nuo kun liitän Ma pyyntööni, sit' ette varmaan kiellä. Hän ketään brittiläist' ei loukannut, Vaikk' onkin palvellut hän roomalaista. Hänt' armaitkaa, mut muiden veri viekää.

CYMBELINE. Tuon olen varmaan nähnyt: kasvot tuntuu Niin tuttavilta. — Poika, suosioni Katseellas voitit; omani sa olet. En tiedä, miksi sanoa mun täytyy: Elä, poika! Herraas älä kiitä; elä, Ja Cymbelinelt' ano mitä tahdot; Jos vain se minulle ja sulle kelpaa, Niin saat sen, vaikka ylevimmän vangin Sa pyytäisitkin.

IMOGEN. Kiitän nöyrimmästi.

LUCIUS. En sulta, poika, henkeäni pyydä, Sit' anot mulle muutenkin.

IMOGEN. En, ah, en! On tärkimpää. — Näen jotain, mikä mulle On kalmaa katkerampi. — Hyvä herra, Te yksin huolehtikaa hengestänne.

LUCIUS. Se poika mua hylkii, pilkkaa, jättää. Iloa lyhytaikaista se tuottaa, Jos poikasiin ja tyttölapsiin luottaa. — Miks' ällistää hän noin?

CYMBELINE. Mik' on sun, poika? Sua lemmin yhä enemmän, ja sinä Enemmän yhä mieti, mitä pyytää. Tunnetko tuota, johon katsot? Sano! Eloa hälle anot? Sukulainen? Vai ystäväkö?

IMOGEN. Rooman mies, ei mulle enemmän sukua kuin minä teille; Ma vasallina synnyltäni lienen Suvumpi hiukan.

CYMBELINE. Miks noin häneen katsot?

IMOGEN. Sen sanon teille syrjässä, jos kuulla Mua suvaitsette.

CYMBELINE. Mielelläni vallan Ja perin tarkkaavasti. Nimesi?

IMOGEN. Fidele.

CYMBELINE. Kantapoikani sa ole, Min' olen herras. Tule; haasta mieles.

(Cymbeline ja Imogen puhelevat syrjässä.)

BELARIUS. Tuo poika eikö kuolleist' ole noussut?

ARVIRAGUS. Niin yhdennäköiset ei hiekan jyvät. Tuo ruusuposki poika, joka kuoli, Fidele hänkin. — Mitä luulet sinä?

GUIDERIUS. Se hän on: kuollut elää.

BELARIUS. Malttakaamme. Vait vain! Hän meit'ei näe; toisen näköön Voi toinen olla. Jos se oisi hän, Niin varmaankin ois meitä puhutellut.

GUIDERIUS. Mut kuolleena me hänet näimme.

BELARIUS. Vaiti, Ja malttakaamme!

PISANIO (syrjään). Emäntäni on se; Hän eloss' on! Nyt tulkoon mitä tulkoon, Hyvää tai pahaa!

(Cymbeline ja Imogen astuvat esiin.)

CYMBELINE. Viereheni tule, Ja kysy ääneen. — (Jachimolle.) Esiin tulkaa, herra; Pojalle tälle vastatkaa ja suoraan, Tai — kuninkuuden ja sen armon kautta, Mi kunniaks on meille — karvas piina Väärästä toden seuloo. — Jatka, kysy.

IMOGEN. Ma pyydän tätä herraa sanomaan, Mist' on tuo sormus.

POSTHUMUS (syrjään). Mitä hänen siihen?

CYMBELINE. Tuo kiiltokivi sormessanne — mistä Sen saitte?

JACHIMO. Kiduttaa mua siitä voisit, Ett' en sit' ilmaisis, jok' ilmaistuna Sua kiduttaisi.

CYMBELINE. Mua?

JACHIMO. Iloitsen, Ett on mun pakko näin se ilmi tuoda, Min salaus mua vaivaa. Konnuudella Sormuksen sain; se on Leonatuksen, Jonk' ajoit maanpakoon, ja — mikä sua Enemmän ehkä pahoittaa kuin mua — Ei maan ja taivaan välill' ole toista Elänyt jalompata. Jatkanko?

CYMBELINE. Kaikk' ilmaise.

JACHIMO. Valiotyttäres! — Hänt' aatellessa sydän vuotaa verta Ja petollinen sielu tuskaa tuntee — Anteeksi! Pyörryn.

CYMBELINE. Tyttäreni? Kuinka? Miehistä mieles! Mieluummin sun elää Suon täyden luonnonmääräsi kuin kuolla, Ennenkuin lisää kuulen. Toinnu! Puhu!

JACHIMO. Kerranpa — onneton se kellon lyömä! — Roomassa — olkoon kirottu se huone! — Pidoissa — oi, ett' oisi myrkkyä Se ruoka siellä ollut, ainakin Mun osani! — tuo hyvä Posthumus — Mitä ma sanon? liian hyvä mies Pahojen seuraan, hyväin hyvistä Parasten paras — huoliss' istui, kuullen, Kun maamme kaunoja me ylistimme Sulosta, joka parhaan kehujankin Tympäisi korskat, kasvusta, mi rammaks Sai Venuksen ja solakan Minervan, Nuo kauniit jumalkuvat, sielusta, Siit' avu-aitasta, mi naisen lempiin Vetävi miehen, ihaa mainimatta, Mi naimakoukku vain on, silmän syötti —

CYMBELINE. Tulessa palan. Joutuun!

JACHIMO. Liian joutuun Sa halaat surua. — Tuo Posthumus — Ylimys lemmessään ja lempenänsä Kuninkaan tytär — sanan sai ja alkoi — Ei meidän kehumia parjaamalla: Siin' oli tyyni hän kuin itse hyve — Kuvailla armastaan; sen kielin teki Ja siihen sielun loi; ol' ihanteemme Sen suhteen lönttäreitä, tai me itse Olimme mykät hölmöt.

CYMBELINE. Asiaan!

JACHIMO. Niin, tyttärenne siveys — se on alku. Dianan unet, sanoi hän, on kuumat, Vaimonsa yksin kylmä. Minä kehno, Epäilin kehujaan ja panin kultaa Vetoa kultaa vastaan, jota kantoi Hän sormessaan, siit' että anastaisin Aviovuoteensa ja sormuksensa Näin hältä voittaisin. Hän, jalo mies, Niin varma vaimons' oli kunniasta Kuin minkä minä nyt, ja vetoon pani Tuon sormuksen, ja ois sen tehnyt, vaikka Rubiini ois se Phoibon rattaiss' ollut, Niin, vaikka koko vaunuin arvoinenkin. Niiss' aikeissa Britanniaan ma riensin. Hovissa minut näitte, missä opin Kainolta tyttäreltänne, mik' ero On rakkauden ja vilpin. Näin kun toivo Minussa sammui, vaan ei mieliteko, Niin italialaiset aivoni Kutoa teidän hitaass' alkoi maassa Juont' ilkeää, mut hyötyyn nähden oivaa. Niin, petos luonnisti, ja valhenäytteet Toin myötäni niin vankat, että niistä Tul' aivan raivoon jalo Leonatus. Uskonsa vaimon maineeseen sai haavan, Kun todisteet toin ilmi: tapetit, Kuvaukset, rannerenkaan — millä juonin Sen voitinkaan! — ja vielä ruumiin luomen; Näin hänen täytyi luulla, että vaimo Siveyden liittons' oli rikkonut Ja mulle myynyt aarteensa. Ja sitten — On kuin nyt hänet näkisin —

POSTHUMUS (astuin esiin). Niin näetkin, Italian perkele! — Ma tyhmä houkko, Varas ja valtamurhaaja ja kaikki, Mit' ennen, nyt ja vasta konnan työlle Nimeksi pannaan! Hurskas tuomar', anna Minulle köyttä, veistä, myrkkyä! Kuningas, piinat taidokkaimmat keksi! Pahuutta mit' on maassa, arvoon nostan Sill', että vielä pahemp' olen itse. Minä, Posthumus, sun tyttäresi tapoin; — En, valhettelen, konna; siihen työhön Tilasin konnan pienemmän kuin minä, Pyhäkön varkaan: — hyveen templi oli Se nainen, hyve itse. Sylkekää, Kiviä minuun viskatkaa ja lokaa, Kaikk' usutelkaa katukoirat minuun! Posthumus olkoon joka konnan nimi! Halvassa olkoon konnuus! — Imogen, Eloni, iloni ja valtiaani! Imogen! Imogen!

IMOGEN. Vaiti, vaiti, herra! Kuulkaa.

POSTHUMUS. Kuin? Näytelmääkö? Korska kantapoika, Osasi maatkoon tuossa!

(Lyö häntä; hän kaatuu.)

PISANIO. Apuun, herrat! Minun ja teidän haltijattarenne! — Oi, Posthumus, mun herrani! Nyt vasta Tapoitte Imogenin. — Apuun, apuun! — Arvoisa rouva!

CYMBELINE. Pyöräll' onko mailma?

POSTHUMUS. Mua huimaiseeko?

PISANIO. Havahtukaa, rouva!

CYMBELINE. Jos niin on, silloin jumalat mua pieskööt Ilosta kuolemaan.

PISANIO. Kuin voitte, rouva?

IMOGEN. Pois silmistäni! Myrkkyä sa annoit. Pois turman mies, pois! Älä hengi siellä, Miss' elää prinssit!

CYMBELINE. Imogenin ääni!

PISANIO. Prinsessa! Tulikiveä ja tulta Minuhun syösköön taivas, jos en luullut, Ett' oli kallisarvoista se neste, Jonk' annoin teille! Sain sen äidiltänne.

CYMBELINE. Viel' uutta?

IMOGEN. Myrkkyä se oli.

CORNELIUS. Taivas! Kuningattaren tunnustuksest' yhtä En maininnut, jok' osoittaa, ett' olet Mies vakaa. "Jos Pisanio", hän sanoi, "Tuot' antoi juomaa emännälleen, jota Ma hälle annoin, niin se nainen siitä Kuin rotta kuolee."

CYMBELINE. Mitä tämä tietää?

CORNELIUS. Kuningatar mun, nähkääs, usein käski Sekoittaa hälle myrkkyä; syyks sanoi Hän tiedonhaluaan: hän tappaa tahtoi Vain kissoja ja koiria ja muuta Pient' elukkaa. Peläten, että hällä Pahemmat oli aikeet, juoman laitoin, Jok' oiti nautittua tyreytti Kaikk' elinhenget, mutta ennen pitkää Taas päästi luonnon voimat valloilleen. — Te sitä nautitteko?

IMOGEN. Totta kai, Kosk' olin kuollut.

BELARIUS. Siitä, pojat, harha.

GUIDERIUS. Fidele tottakin!

IMOGEN. Miks luotas syöksit Vihityn vaimosi? Nyt oletappa, Ett' olet jyrkänteellä: alas minut Taas syökse!

(Syleilee Posthumusta.)

POSTHUMUS. Riipu tässä hedelmänä, Mun sieluni, siks kunnes kuolee puu!

CYMBELINE. Kuin? Lihani ja lapseni! Ja minun Täss' annat älliönä tuijotella? Ei sanaa mulle?

IMOGEN (polvistuen). Siunatkaa mua, isä!

BELARIUS (Guideriukselle ja Arviragukselle). En soimaa, että häntä rakastitte; Teill' oli syytä.

CYMBELINE. Vihkivettä olkoon Tää kyyneltulva sulle! Imogen, Sun äitis kuollut on.

IMOGEN. Se minuun koskee.

CYMBELINE. Oi! Häijy oli hän, ja hänen syynsä Tää outo yhdyntä. Mut poiss' on Cloten, Ei kukaan tiedä, missä.

PISANIO. Pelotta Nyt toden sanon, herra. Cloten prinssi, Kun rouvaa kaivattihin, miekka maalla Tul' eteeni, suu vaahdossa, ja vannoi Ett' tappaisi mun oiti, jos en rouvan Tyyssijaa ilmoittaisi. Sattumalta Mull' oli taskussani herraltani Tekaistu kirje, ja se häntä ohjas Milfordin vuorist' etsimähän rouvaa. Raivossa, yllään isäntäni vaatteet, Jotk' ahdisti hän multa, sinne läksi Nyt riettaiss' aikeissa ja vannoen, Ett' emäntäni raiskais. Sitt' en tiedä, Miten on käynyt.

GUIDERIUS. Minä kerron lopun: Ma sinne hänet tapoin.

CYMBELINE. Herran tähden! En sois, ett' uljaat työsi huuliltani Sais kuulla ankaruutta. Nuori urho, Peruuta sanas.

GUIDERIUS. Sanoin sen ja tein sen.

CYMBELINE. Hän oli prinssi.

GUIDERIUS. Sangen raaka prinssi, Ei herjauksens' ollut prinssimäistä. Niin puheillaan mua härnäs, että merta Ma potkisin, jos niin se mulle ärjyis. Pään hältä poikki löin, ja ilo suuri, Ett' ei nyt tässä seiso hän ja kerro Minusta samaa.

CYMBELINE. Sua surkuttelen; Sua oma kieles syyttää. Kuolon oma Lain mukaan olet.

IMOGEN. Päättömän tuon ruumiin Ma miehekseni luulin.

CYMBELINE. Tuo mies köysiin, Ja viekää hänet pois!

BELARIUS. Seis, kuningas! Parempi hän on kuin se, jonka tappoi, Ja yhtä hyvä synnyltään kuin sinä. Sun edestäs hän kesti iskuja, Kun sadat Clotenit jo naarmaa vältti. — (Vartijalle.) Pois! Kädet irti! Ne ei ole tehty Kahleita varten.

CYMBELINE. Mitä, sotavanhus? Vihamme nostatko ja saamattoman Menetät palkkasi? Kuin? Yhtä hyvä Kuin minä synnyltään?

ARVIRAGUS. On liikaa siinä.

CYMBELINE. Ja siitä kuolet.

BELARIUS. Kaikki kolme kuollaan. Mut näytän, ett' on meistä kaks niin hyvää, Kuin mitä sanoin — Pojat, nyt mun täytyy Ilmaista seikka, jok' on vaaraks mulle, Mut onneks teille.

ARVIRAGUS. Sun on vaaras meidän.

GUIDERIUS. Ja meidän onni sun.

BELARIUS. Siis. — Jos saan luvan: Kuningas, sulla oli alamainen, Belarius nimeltä.

CYMBELINE. No, mitä siitä? Hän pettur' on ja henkipatto.

BELARIUS. Hän on Nyt tässä ijässä; — niin, henkipatto, Mut pettur' ei.

CYMBELINE. Hän viekää pois! Ei häntä Pelasta koko maailma.

BELARIUS. Liian kiivas! Mut ensin maksa poikiesi hoito. Ja kun sen saan, niin pane kiinni kaikki.

CYMBELINE. Poikaini hoito?

BELARIUS. Liiaks olen suora Ja tokinainen; tässä polvistun, Siks että poikani on aateloittu; Ei sitten vanhaa surku. Valtias, Nää nuoret mun ei ole, vaikka isäks Mua sanovat ja pojistani käyvät; Ne lanteenne on hedelmää, ja verta On verestänne.

CYMBELINE. Verta verestäni?

BELARIUS. Niin totta kuin isänne verta te. Minä, vanha Morgan, olen se Belarius, Jonk' ajoitte te kerran maanpakoon. Ol' oikkujanne vain mun rikokseni, Petos ja rangaistuskin; että kärsin, Siin' ainoo vikani. Nää jalot prinssit — Jalot ja prinssit! — ovat hoidossani Kakskymment' olleet vuotta; mitä tiesin, Opetin heille; tietomääräni Te tuntenette. Heidän imettäjäns' Euriphile, min ryöstön tähden nain, Varasti pojat, maanpakoon kun jouduin; Kehoitin häntä siihen; tein vain sen, Jost' ennalt' olin rangaistuksen saanut; Uskollisuudestani kostettuna Sain petturiksi. Jota haikeampi Vahinko teille, sitä kiihkeämpi Haluni ryöstöön. Mutta, herra, täss' on Poikanne jälleen; minä kadotan Kaks parast' yhdysmiestä maailmassa. Tuon taivaslaen siunaus kuin kaste Valukoon heihin! Arvolliset ovat Taivaalle tähdiköiksi.

CYMBELINE. Itkein haastat. Ihmeemmät teidän kolmen urotyöt on Kuin tämä taru. Nuo jos kadonneet On poikani, niin en vois toivoakkaan Kaht' arvokkaampaa.

BELARIUS. Hiukan vielä kuulkaa: Tää tässä, jota Polydoriks kutsun, Se teidän on Guiderius, ja tämä Nuorempi poikanne on, Arviragus, Minulle Cadwal. Kääritty hän oli Kuningattaren, äidin, kutomaan Valiovaippaan, jonka, vakuudeksi, Voin teille näyttää.

CYMBELINE. Guideriuksen oli Kaulassa luomi; verestävä tähti, Ihanpa ihme merkki.

BELARIUS. Hän se on. Häll' yhä vielä on se synnynnäinen: Sen hälle viisas luonto tätä varten Soi merkiksi.

CYMBELINE. Ma kolmoistenko emo? Näin synnytyksestään ei ole koskaan Iloinnut äiti. Taivaan siunaus teille, Kun oudon eksymyksen jälkeen taaskin Rataanne kierrätte! — Oi, Imogen! Kuningaskunnan näin sa menetit.

IMOGEN. En, isä; kaksi maailmaa ma voitin. — Oi, rakkaat veljet! Taasko kohdataan? Tosimman toden meistä puhuin minä, Se myöntäkää: te sanoitte mua veljeks, Mut sisar olin; minä teitä veljiks, Jot' olittekin.

CYMBELINE. Yhtyneet jo siis!

ARVIRAGUS. Niin olemme.

GUIDERIUS. Ja heti rakastuimme, Siks kunnes hänet kuolleeks luulimme.

CORNELIUS. Niin, kuningattarenko juomasta?

CYMBELINE. Oi, kumma vaisto! Milloin kuulen kaikki? Täss' äkin katkotussa tarinassa On monta haaraa, joiden syyt ja säikeet Erittää täytyy. Missä, kuinka elit? Kuin jouduit palkkoihin tuon roomalaisen? Kuink' yhdyit veljiisi? Kuin heidät jätit? Hovista miksi pakenit, ja mihin? Nää kaikki, sekin, miksikä te kolme Kävitte taisteluun, ja paljon muuta, Ties kuinka paljon liekään kyseltävää, Lisäksi kaikki syrjäseikkain vaiheet; Mut tämä laaja kysely ei paikkaan Eik' aikaan sovi. Nähkääs, Posthumus Jo Imogeniss' ankkuroi, ja tämä, Salaman vienon lailla, iskee silmää Hänehen, veljiin, minuun, roomalaiseen, Iloa kaikkiin leimuten ja kaikilt' Iloa saaden vastaan. Lähtekäämme, Ja templiss' uhratkaamme polttouhrit! — (Belariukselle.) Sin' olet veli mulle, nyt ja aina.

IMOGEN. Ja isä mulle; tähän onnentilaan Mua autoitte.

CYMBELINE. Näin kaikki riemuitsevat, Pait vankiraukat; hekin iloitkoot Ja lohdust' osan saakoot.

IMOGEN (Luciukselle). Hyvä herra, Nyt autan teitä.

LUCIUS. Onnellinen olkaa!

CYMBELINE. Kadonnut soturi, tuo uljas urho, Omansa tässä oisi kaunistamaan Kuninkaan kiitoksia.

POSTHUMUS. Minä olen Se soturi, jok', yllä köyhän puku, Seurailin näitä kolmea; se sopi Mun aikeeseeni. — Sano, Jachimo, Ett' olen se. Sa jalkoihini nöyrryit, Sun oisin tappaa voinut.

JACHIMO (polvistuen). Taaskin nöyrryn; Mut tunnon kuorma polveni nyt painaa, Kuin silloin teidän voima. Viekää henki, Jonk' ennenkin jo rikoin! Tässä sormus Ja rannerengas parhaan prinsessan, Mik' ikänään on lemmen valan tehnyt.

POSTHUMUS. Minulle älä nöyrry; voimani On sua armahtaa, ja kostoni On anteeksianto.

CYMBELINE. Jalo tuomio! Vävymme meille neuvoo ylevyyttä. Kaikille armo!

ARVIRAGUS. Meitä autoitte, Kuin todest' olisitte veli ollut, Ja iloksemme olettekin.

POSTHUMUS. Olen Vain palvelijanne. — Jalo Rooman mies, Nyt tietäjänne kutsukaa. Näin unta: Eteeni kotkan seljäss' ilmestyi Zeus itse ynnä monet henkihaamut Mun heimostani. Herätessän' oli Tää kirja rinnoillani; sisällys Niin hämärä on mulle, ett' en siitä Saa mieltä irti. Hänen näyttää suokaa Selitystaitoaan.

LUCIUS. Philarmonus!

TIETÄJÄ. Täss' olen.

LUCIUS. Lue tuo ja selitä.

TIETÄJÄ. (lukee). "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, taas virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja kyllyydessä."

Sin' olet poikaleijona, Leonatus, Sill', oikein selitettynä ja tarkoin, Nimesi Leo-natus siihen viittaa. (Cymbelinelle.) Tuo hento ilmatar sun tyttäresi, Nimeltä mollis aër; mollis aër On toisin: mulier, ja mulier On uskollinen vaimo tuo, jok' äsken, (Posthumukselle.) Ennuksen sanain mukaan, etsimättä Ja teille outona, kuin ilman henki, Syleili teitä.

CYMBELINE. Onhan tuossa mieltä.

TIETÄJÄ. Kuningas Cymbeline, tuo ylvä setri Se olet sinä; katkotut sen oksat Sun kaksi poikaas ryöstettiin Ja kuolleiks luultiin, mut taas elpyneinä Liittyivät valtasetriin, jonka versot Tuo Britanniaan kyllyyden ja rauhan.

CYMBELINE. Siis, rauha alkakaamme. — Cajus Lucius. Vaikk' olen voittaja, niin Caesaria Ja Rooman valtaa tunnustan, ja lupaan Sen vanhan veron maksaa, josta mua Tuo kuningatar häijy esteli. Nyt hänen niinkuin poikansakin päällä Vanhurskaan taivaan raskas käsi lepää.

TIETÄJÄ. Taivasten vallat sormin soinnuttavat Nyt rauhan virttä. Näky, jonka kerroin Ma Luciukselle ennen taistelua — Mi tuskin viel' on jäähtynyt — se täysin On toteen käynyt: Rooman kotka lensi Väkevin siivin etelästä länteen, Väheten yhä, kunnes sädeloistoon Katosi aivan; niin myös suuri Caesar, Tuo valtakotka, ystävyksiin liittyy Nyt Cymbelineen, joka lännen mailla Sädehtii täällä.

CYMBELINE. Jumalille kiitos! Ja templeistämme suitsusavut nouskoot Jumalten kotiin! Koko kansan tiedoks Tään rauhan teemme. Tulkaa! Ystävinä Britannian ja Rooman liput rinnan Nyt liehukoot! Näin Lud'in kautta käymme Zeun suuren templihin ja siellä rauhan Julistamme ja juhlin vahvistamme. — Eteenpäin! — Kädet suitsevina verta Lie moinen rauha tehty ensi kerta.

(Kaikki menevät.)