KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Britannia. Valtasali Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline kuningatar, Cloten ja seuralaisia tulee toisesta ovesta, toisesta Cajus Lucius seurueineen.)

CYMBELINE. No, mit' Augustus Caesar meistä tahtoo?

LUCIUS. Kun Julius Caesar — jonka muisto vielä On kaikkein silmissä ja jota ijäks Saa kielet kuluttaa ja korvat kuulla — Tääll' oli ja Britannian valloitti, Niin setäsi, Cassibelan, — min Caesar Kehuillaan teki yhtä kuuluks, kuin Hän itse töillään — lupas itsensä Ja seuraajainsa puolest' antaa Roomaan Veroa vuosin kolmetuhat puntaa, Se viime vuodelta on maksamatta.

KUNINGATAR. Ja — tappaaksemme kaiken ihmetyksen — Ijäksi jääkin.

CLOTEN. Mont' on Caesaria, Mut Juliusta harvassa. Britannia On oma maailma; omat nokat meillä, Niist' emme mitään maksa.

KUNINGATAR. Minkä onni Soi heidän ottaa meiltä, suo se meidän Takaisin ottaa. — Herra, kuninkaita, Es'isiänne, muistakaa ja myöskin Tään saaren luontaisvoimaa: se on niinkuin Neptunin puisto, jota jyrkät töyryt Ja kuohuaallot ympäröi ja saartaa; Vihollislaivaa ei sen hiekka kanna. Vaan mastoineen sen nielee. Caessr hiukan Tääll' eteni, mut "tulin, näin ja voitin" Ei huuliltaan nyt päässyt: häpeällä — Jot' ensi kertaa koki — kahdesti Hän lyötiin rannoiltamme; laiva-raukat — Kuin munankuoret kelluivat ja murskaks Kareihin särkyivät. Siit' iloissaan Tuo suur' Cassibelan, mi Caesarilta — Oi, onnen irstautta! — ol' ottaa miekan, Tek' ilotulet Lud'in kaupunkiin,[6] Ja voitost' ylväät oli brittiläiset.

CLOTEN. No niin, täältä ei sitä veroa enää makseta; kuningaskuntamme on vahvempi, kuin mitä se siihen aikaan oli, ja, niinkuin sanoin, niitä ei ole enää sellaisia Caesareita; toisillakin kyllä voi olla könkkänenä, mutta niin tukevia käsivarsia ei ole kellään.

CYMBELINE. Vait, poika! Äitis anna lopettaa.

CLOTEN. Meissä on vielä monta yhtä kovakouraista kuin Cassibelan; en sano, että minä olen niitä, vaikka on se minullakin nyrkki. — Miksi veroa? Miksi me maksaisimme veroa? Jos Caesar voi peitteellä kaihtaa meiltä auringon, tai pistää taskuunsa kuun, niin maksamme kyllä hänelle veroa valosta; muutoin, herraseni, ei verosta puhettakaan, pyydän nöyrimmästi.

CYMBELINE. Olimme vapaat, tiedätte sen, kunnes Kiristi Rooma väkivalloin meiltä Tuon veron. Vallanhimo Caesarin — Mi paisui niin, ett' oli mailman sivut Haleta melkein — julkeasti meidät Ikeeseen pani. Sitä päältään puistaa Sotaisan tulee kansan, jota mekin Kyll' ollaan. Sanomme siis Caesarille, Ett' esi-isämme Malmutius[7] meille Lain sääti, jot' on liiaks typistellyt Caesarin miekka; mut sen vapaan käytön Omalla voimallamme vanhoilleen Taas järjestämme, vaikka Rooma kuinka Siit' äkäilköön. Lain meille toi Malmutius, Jok oli ensimäinen brittiläinen, Mik ohimoilleen laski kultakruunun Ja kuninkaaksi kutsui itseään.

LUCIUS. Siis surukseni julistaa mun täytyy Augustus Caesar — Caesar, jonka palkoiss Enemmän kuninkaita on, kuin sulla On renkejä — sun viholliseksesi. Siis kuule: sotaa, hävitystä sulle Nimessä Caesarin nyt julistan; Et kostoa sa vältä. Haasteen annoin; Nyt kiitän puolestani.

CYMBELINE. Tervetullut! Sun Caesarisi löi mun ritariksi; Ma nuorna häntä palvelin, ja niitin Näin kunniaa; jos nyt hän pois sen vaatii, Niin viimeiseen mun täytyy sitä puoltaa. Ma kuulin, että vapautensa tähden Pannonian ja Dalmatian miehet[8] Aseissa ovat; kurjaa oisi, jos ei Tät' esikuvaa brittiläiset seurais: Sit' ei näe Caesar.

LUCIUS. Toimi puhukoon.

CLOTEN. Hänen majesteettinsa sanoo teidät tervetulleiksi. Hauskutelkaa siis meillä päivä tai pari, tai vaikka enemmänkin. Jos sitten tahdotte etsiä meitä toisissa aikeissa, niin tapaatte meidät suolavesi-vyöhykkeessämme; jos sieltä pieksette meidät pois, niin on se omanne; jos seikkailussa kaadutte, niin saavat variksemme pitää sitä parempia päiviä, ja sillä loppu.

LUCIUS. Niin oikein, herraseni.

CYMBELINE. Nyt tiedän minä valtiaanne tahdon, Ja minun hän; siis, tervetullut vain!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone hovilinnassa.

(Pisanio tulee, lukien kirjettä.)

PISANIO. Kuin? Uskotonko? Miksi ette maini, Ken herja häntä syyttää? — Leonatus! Oi, herra, mikä inha rutto korvaas On tarttunut? Mik' Italian konna, Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi,[9] On liian alttiin korvas harhaan vienyt? Hän hauras? Ei! Hänt' uskollisuudestaan Näin rangaistaan, ja jumalatar on hän, Ei nainen, kestäessään hyökkäystä, Joll' ihka hyveen valtaisi. — Oi, herra, Niin halpa häneen nähden nyt on mieles Kuin ennen säätys! — Minä hänet tappaa? Siks että vala, rakkaus, uskollisuus Mua velvoittaa? Ma häntä? Hänen vertaan? Jos hyvää palvelust' on tuo, niin koskaan En hyvä palvelija olla tahdo. Mink' olen näköinenkään, jos niin julmaa Minusta luullaan, kuin tuo teko vaatii? — "Tee se. Ma hälle kirjoitan, ja itse Hän antaa sulle siihen tilaisuuden" — Kirottu lehti, yhtä musta kuin on Sinussa muste! Tunnoton sa liuska, Apuri tässä työssäkö? ja näytät Noin immen puhtaalta? Hän tulee tuossa. Ma tästä käskyst' olen tietämätön.

(Imogen tulee)

IMOGEN. Pisanio hyvä, mitä kuuluu?

PISANIO. Tässä Ois kirje, rouva, minun herraltani.

IMOGEN. Sun herraltasi! Mun hän on: Leonatus. Se viisas tähtitaikur' ois, ken tähdet Niin tuntis kuin tuon käsialan minä; Hän tietäis tulevaiset. — Jumalani, Suo että tuosta henkäis yljän lempi Ja terveys, mielihyvä — erostamme Ei toki, ei — se tuskaks olkoon hälle — On lääkett' usein tuska, niinpä tääkin, Se lemmen nuorentaa — niin, mielihyvä, Mut ei vain tästä! — Anteeks, vaha kulta! — Oi, onnen mehiläiset, jotka teette Nää salausten lukot! Lempivällä Ja velkain ahtamalla eri toive: Syynalaiset te tyrmään heitätte, Mut Cupidonin kirjeet lukitsette! — Hyviä uutisia, jumalat!

(Lukee.) "Oikeus, ja isäsi viha, jos hän minut alueellaan tapaisi, eivät voi olla niin julmat minulle, ett'et sinä, luoduista kallein, voisi katseellasi minua jälleen elvyttää. Tiedä siis, että olen Cambriassa, Milfordin satamassa. Tee, mitä lempesi tämän johdosta sinulle neuvoo. Tällä toivottaa sinulle kaikkea onnea hän, joka pysyy valassaan uskollisena ja yhä lemmessä kasvaa, sinun omasi,

Leonatus Posthumus."

Nyt hepo siivekäs! Pisanio, kuule: Hän Milfordin on satamassa. Lue, Ja sano matka sinne. Arkitoimi Jos viikossa sen tarsii, miks en minä Päivässä lentäis? — Siis, Pisanio hyvä, Jok' ikävöit, kuin minä, herraas nähdä; Jok' ikävöit — et sentään, et kuin minä — Mut toki ikävöit, jos heikomminkin — Oi! et kuin minä, jonka ikävällä Ei määrää, rajaa — sano, puhu joutuun — Oi! lemmen uskotuisen tulis täyttää Niin kuulon solat, että suupuis aisti — Kuink' etääll' on tuo siunattu Milford; Ja miksi Walesill' oli onni saada Semmoinen satama? Mut kaikkein ensin, Mitenkä päästä täältä? Miten puoltaa Sit' ajan juopaa, mikä täältä-lähdöst' On paluuseen? Mut ensin, miten päästä? Miks syntyis puolto ennen siitäntäänsä? Puhumme tästä sitten. Pyydän, sano: Kuin monta sataa virstaa ratsastaa Voin tunnissa?

PISANIO. Jo sata virstaa päiväss' On teille, rouva, kyllin, milt'ei liikaa.

IMOGEN. Kuin? Hirsipuuhunkaan ei ratsasteta Niin vitkaan. Kilpa-ajoiss', olen kuullut, On ratsun juoksu joudumpi, kuin hiekan On tiimalasissa. Mut tää on höpsää. — Kamarirouvan täytyy sairaaks tulla Ja pyytää kotiin. Ratsupuku oiti Minulle moinen hanki, jota käyttää Maanmiehen vaimo.

PISANIO. Aatelkaahan, rouva!

IMOGEN. Eteeni näen vain, en tänne, tuonne, En mitä seuraa, kaikki se on usvaa, Sen läpi en voi nähdä. Mene joutuun! Niin tee, kuin käskin. Muut' ei tehtävää; Yks vain on tie, ja Milford määrän pää.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Wales. Vuoriseutu, siinä luola.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS. On päivä kaunis, huoneess' ei nyt viihdy, Kun maja on niin matala kuin meillä. Kumaraan, pojat! Ovi tämä neuvoo, Mitenkä taivasta on palveltava, Se taivuttaa teit' aamuhartauteen. Niin korkeat on kuningasten portit, Ett' aarnit niissä voisi rehennellen Kopeilla, korska käärelakki päässä,[10] Kumartamatta auringolle. — Terve, Ihana taivas! Vuoren asukkaina Me emme ynsistele, niinkuin rikkaat Palatsiherrat.

GUIDERIUS. Terve, taivas!

ARVIRAGUS. Terve, taivas!

BELARIUS. Nyt riistan ajoon! Ylös vuoriin tuonne! On jalat teillä nuoret. Minä tänne Jään aukealle. Kun mun sieltä näette Niin pienenä kuin varis, ajatelkaa, Ett' isontaa ja pienentää vain paikka; Muistelkaa, mitä kerroin ruhtinoista Ja prinsseistä ja sodan kohtaloista: Ei hyvää siellä hyvä työ, jos teet sen, Vaan jos se tunnustetaan. Sen kun muistat, Niin kaikki, mitä näet, on hyödyks sulle, Ja usein lohduksesi huomaat, ett' on Kopassaan kuoriainen turvatumpi Kuin kotka leijasiipi. Elo tääll' on Jalompi tiuskottavan käskytyötä, Parempi tyhjän tointa turhan eestä, Upeempi velkasilkiss' uljailua: Senlaista kyllä lakittelee saksa, Mut velka pannaan kirjaan. Tääll' on toista.

GUIDERIUS. Kokenut mies! Me siivettömät raukat Kierrämme pesää, tuntematta ilmaa Tuoll' ulkona. Tää elo ehkä paras, Jos rauha paras; herttaist' on se teille, Kovempaa kokeneelle, jäykän ijän Omaista myös; mut hengettyyden soppi, Vuoteessa kulkemista on se meille, Vain velkatyrmä, jonk' ei piirist' yli Saa mennä.

ARVIRAGUS. Mitä haastamista meillä, Kun teidän ikään joudumme? Kun pieksee Sade ja tuuli mustaa talvikuuta. Mitenkä luolass' ahtahassa viettää Viluista aikaa? Emme nähneet mitään: Petoja oomme; saalihille viekkaat Kuin ketut; ruoalle kuin sudet ahnaat; Pakoista ajaa, siinä miehuutemme: Kuoriksi häkin teemme, vapaasti Kuin häkkilinnut laulain tyrmässämme.

BELARIUS. Oi, puheitanne! Jospa lihaan vereen Kaupungin voitonpyynnön tuntisitte Ja hovin tavat, joit' on yhtä työläs Pitää kuin jättää! Jos ken huippuun nousee, Niin varmaan sortuu, tai on tie niin liukas, Ett' aina pelkää sortua. Ja sota: Ilmeistä vaivaa, vaaran etsimistä Vain maineen vuoks; jok' etsimiseen kuolee, Ja muistokseen saa yhtä usein pilkan Kuin kehun urhotöistäs; usein vielä Saa pahan palkakseen, kun hyvää teki, Ja — mikä pahempi on — potkustakin Saa kumartaa. — Tää taru, pojat, kerran Minusta kerrotahan. Rooman miekoist' On ruumiissani jäljet; paras muinoin Mull' oli maine; Cymbeline mua suosi; Kun urhon nimi mainittiin, niin minun Lähinnä oli; olin niinkuin puu, Jonk' oksat nuokkuu hedelmiä täynnä — Mut yhdess' yössä myrsky taikka ryöstö Karistaa kypsän viljan, lehdet riistää, Ja näin jään alastonna säiden valtaan.

GUIDERIUS. Kuink' epävarmaa suosio!

BELARIUS. Ja syytä Ei muuta — sen jo kuulitte — kuin että Kaks konnaa, joiden väärät valat tahri Mun puhtaan kunniani, Cymbelinen Sai uskoon, että roomalaisten kanssa Liitossa olin. Näin maanpakoon jouduin, Ja vuotta kaksikymment' on tää tanner Ja tämä vuori maailmani ollut; Tääll' elin kunnon vapaana, ja maksoin Taivaalle useamman hurskaan velan, Kuin ennen eläissäni. — Ylös vuoriin! — Ei metsämiehen kieltä tää. — Ken ensin Eränsä tuo, se juhlan sankar' olkoon Ja toiset kaksi häntä palvelkoot. Ei täällä myrkyn pelkoa; sen koti On ylhäisissä. Laaksoon tulen vastaan. (Guiderius ja Arviragus menevät.) Kuin työläs peittää luonnon kipinöitä! Nuo lapset kuninkuuttaan eivät tunne; Ei luule Cymbeline, ett' eloss' ovat. He uskovat, ett' ovat mun; ja vaikka Luolassa puuttees' ovat kasvaneet Ja selkää köyristäneet, mieli toki Palatsiin palaa; luonto heille neuvoo Toimissa halvoissakin prinssin tavat, Joit' oppii vaivoin muut. Tuo Polydore — Britannian vallan perijä, jok' isält' On saanut nimen Guiderius — Zeus! Kun istun jakkarallani ja kerron Sotaisist' urotöistäni, hän oiti Eloissaan hyökkää kertomukseen, sanoo: "Noin vihollisen kaadoin, noin sen niskaan Ma astuin jalkani" — ja heti syöksee Kuninkaanveri poskiin, hiki nousee, Kiristyy ruumiin jänteet, liikkeet kaikk' on Sanaini mukaan. Nuorempainen, Cadwal — Tät' ennen Arviragus — samoin luo Eloa kertomukseen, enemmän vain Omalla laillaan. — Kuule, ajo alkaa! — Oi! Cymbeline, sen vääräks sanoo taivas Ja tuntoni, ett' ajoit minut maasta; Siks otin poikas, kahden, kolmen vanhat, Perijät sulta ryöstääkseni, niinkuin Sa maat veit multa. Euryphile, sinä Heit' imetit; he äidikseen sun luuli, Ja päivittäin sun hautaas kunnioivat. Min' itse, Belarius — täällä Morgan — Käyn heidän isästään. — Haa! Ajo käy!

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milfordin sataman lähitteellä.

(Pisanio ja Imogen tulevat.)

IMOGEN. Kun ratsailt' astuimme, niin sanoit, ett' on Lähellä paikka. — Saalastaan ei äiti Niin nähdä halunnut kuin minä tuota. — Pisanio! Miss' on Posthumus? Mik' on sun, Kun noin sa tuijotat? Miks huokaus pääsi Sun rinnastasi? Maalattua moista Pidettäis ilman omaa selitystään Jo houruolentona. Ota muoto Vähemmän peljästynyt, ennenkuin Vie kauhu multa maltin! Mikä on? Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella Niin töykällä. Jos suvisanomia, Niin ensin hymyile; jos talvisia, Hymyile yhä! — Puolisoni käsi! Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä; Hänt' uhkaa vaara. — Puhu, mies; sun kieles Voi taittaa kauhun, joka lukiessa Mun tappaa voisi.

PISANIO. Lukekaahan, rouva, Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä, Ivainen onni seuraa.

IMOGEN (lukee). "Pisanio, haltijattaresi on aviovuoteeni häväissyt; todistukset ovat vertavuotavia sydämmessäni. En puhu heikkojen luulojen nojalla, vaan todistuksen perustuksella, joka on yhtä valtava kuin suruni ja niin varma kuin se, että vaadin kostoa. Tämä osa tulee sinun, Pisanio, minun puolestani toimittaa, jos ei uskollisuuttasi ole hänen uskottomuutensa tahrannut. Lopeta omalla kädelläsi hänen elämänsä, toimitan sinulle tilaisuuden siihen Milfordin satamassa. Olen hänelle sitä varten kirjoittanut. Jos pelkäät lyödä iskun ja antaa minulle tiedon, että se on tehty, niin olet hänen häpeänsä parittaja ja sinäkin minulle uskoton."

PISANIO. Miks miekkani ma paljastaisin? Kirje Jo hänet tappoi. — Tää on parjausta; Sen terä miekkaa tuimempi, sen kieli Niilinkin käärmehyistä myrkkyisempi, Sen henki vihurien seljäss' ajaa Ja panettelee kaikki maailman sopet: Kuninkaat, kuningattaret ja vallat, Matroonat, immet; haudan salaudetkin Sen muihe myrkyttää. — Kuin voitte, rouva?

IMOGEN. Vai uskoton! Mik' on siis uskotonta? Hereillä maata, aatella vain häntä? Yöt itkeä? Jos uni luonnon voittaa, Herätä huutooni, kun jotain hänest' Uneksin julmaa? Sekö uskotonta?

PISANIO. Ah, rouva hyvä!

IMOGEN. Uskotonko minä? Sun tuntos todistakoon, Jachimo! Kun häntä sinä riettaudesta syytit, Niin näytit konnalta; nyt muotos tuntuu Hyvältä kyllä. — Joku Rooman leikko, Jonk' äitinä on ruse, hänet voitti. Min' olen vanha, muotiheitto vaate,[11] Naulassa riippumahan liian kallis, Ja ratkottava siis; — paloiksi pankaa! Oi, miehen vala pettää naisen! Sinä Kun petit, ylkä, kaikki hyvä näkö Konnuuden verho vain on, vieras tuote, Vain naisten syötiks aiottu.

PISANIO. Oi, kuulkaa!

IMOGEN. Sai kunnon mieskin uskottoman nimen, Jos haastoi vain kuin uskoton Aeneas; Ja itku Sinonin sai huonoon huutoon Hurskaatkin kyyneleet ja säälin kielsi Tosi kurjuudelta. Näin, Posthumus, sinäi Hapatat tyynni kaikki kunnon miehet; Petokses jälkeen pattoist' on ja väärää Hyvyys ja kelpo. — Sinä ollos rehti, Tee herras käsky. Kun sa hänet tapaat. Kehaise nöyryyttäni. Katsos, itse Ma vedän miekan! Ota, sydämmeeni Se tähtää, lemmen viattomaan majaan! Älä pelkää: siell' ei muuta kuin vain tuskaa; Ei herras ole siellä, joka kyllä Sen aarre oli. Käsky täytä! Iske; Kyll' ehkä lienet suuremmissa uljas, Mut pelkur' olet nyt.

PISANIO. Pois, halpa ase! Käteni raiskaat.

IMOGEN. Kuollahan mun pitää; Ja jos et nyt mua surmaa, niin et ole Isäntäs palvelija. Itsemurhast' On kielto jumalallinen, se rampaa Mun heikon käteni. Kas, täss' on sydän! Edess' on jotain: — seis! en pyydä suojaa, Kuin tuppi olen nöyrä. — Mit' on tämä? Lähetyskirjat uskollisen yljän' Ja kaikki vääräoppiset! Pois, pois, Te uskon turmelijat! Teist' ei enää Sydämmen suojaksi! Näin, hupsut raukat, Uskomme väärää opettajaa. Vaikka Petettyyn tuimastikin petos koskee, Niin suuremmat on petturilla tuskat. Ja sinä, Posthumus, jok' opetit Mua tylyks isälleni, kuninkaalle, Ja vertaisteni prinssein kosinnat Näin sait mun hylkimään, sa huomaat vasta, Ett' ei se ollut tavallinen teko, Vaan harvinainen aivan. Tuskaks käy Mun aatella, kun häneen kyllästyt, Ken nyt sua hurmaa, kuinka muistoni Sua silloin vaivaa. — Riennä, ole hyvä! Teurastust' anoo lammas. Miss' on puukkosi Hitailet liiaks herras asioissa, Kun minäkin jo pyydän.

PISANIO. Armas rouva, Ei silmän' ole ummistunut siitä Kuin sain tään toimen.

IMOGEN. Tee se, niin saat maata!

PISANIO. Sokeiksi ennen valvon silmäni.

IMOGEN. Miks siihen suostuit? Miksi turha matka? Näin monta peninkulmaa? Tämä paikka? Omasi, mun ja ratsujemme vaivat? Näin suotu aika? Hovi säikkyneenä, Kun poistuin sieltä enkä enää koskaan Palata aio? Miks näin kauas tulit, Ja nyt et jousta jännitä, vaikk' erä On edessäsi?

PISANIO. Aikaa voittaakseni Ja välttääkseni tämän inhan toimen On mulla tuuma. Tyynesti mua kuulkaa.

IMOGEN. Väsyksiin kieles puhu. Olen portto, Sen kuulin; korvaan valhe tuo niin syvän Löi haavan, ettet syvempää voi tehdä Etk' auttaa tätäkään. No, puhu.

PISANIO. Rouva, Täält' ette palaa kai.

IMOGEN. En luultavasti, Kosk' aiot tappaa mun.

PISANIO. En, en. Mut jospa Niin viisas olisin kuin olen rehti, Niin onnistuisi tuuma. Muut' en usko, Kuin että herrani on petetty; Niin, konna, joku aimo konna teistä On molemmista tehnyt julmaa pilkkaa.

IMOGEN. Niin, Rooman portto kai.

PISANIO. Ei, totisesti Nyt teidät kuolleeks ilmoitan ja hälle Verisen merkin laitan; niin hän käski. Hovissa teitä kaivataan, ja tämä Sen vahvistaa.

IMOGEN. Mut, ystäväni, mitä Sill' aikaa teen? Miss' asun? Miten elän? Mik' elämässä lohduksi, kun olen Yljältä kuollut?

PISANIO. Jos on mieleen hovi. —

IMOGEN. Ei hovi, eikä isä, ei; ei myöskään Tuo raaka, pöyhkä, tyhmä tyhjikkö, Tuo Cloten, jonka kosintaa niin kammon Kuin piiritystä.

PISANIO. Jättämällä hovin Te saatte maankin jättää.

IMOGEN. Entä sitten? Britanniassako vain on aurinkoa? Britanniassako yksin päivää, yötä? Maailman kirjass' on Britannia Vain lisä, liite: joutsenuen pesä Isossa lammikossa. Lieneehän Sen ulkopuolellakin ihmisiä.

PISANIO. Iloitsen, että muut on seudut teillä Mielessä. Rooman lähettiläs, Lucius, Milfordin satamaan saa huomenna. Jos voitte mieltä pitää yhtä nöyrää, Kuin kohtalonne on, ja peittää sitä, Mik' ilmeisenä, vaaraks oisi teille, Niin tietä astelette mukavaa Ja toiverikasta ja Posthumusta Lähellä ehkä, niin lähellä, että, Vaikk' ette näkisikään hänen töitään, Huhulta joka hetki kuulla saatte, Miten hän elää.

IMOGEN. Oi, jos tuo käy laatuun, Nimeni vaaraan — kuolemaan ei toki — Ma uskallan.

PISANIO. No niin, on seikka tämä: Pois naiseus unhottakaa, käskeväisyys Nöyryyteen vaihtakaa, ja pelko, arkuus — Nuo naisen käskyläät, tai oikeammin, Naissuvun oma itse — karskiin luontoon; Pureva olkaa, kielevä ja sapi Ja riitaisa kuin kärppä; täytyy vielä Unohtaa poskienkin kallis aarre Ja jättää se — voi, sydämmettömyyttä! Ei auta muu — tuon himokkaan Titaanin, Tuon mailman suutelijan saalihiksi, Hylätä uuras, sievä korutaito, Jot' itse Juno kadehtii.

IMOGEN. Jo riittää: Ma huomaan, mihin tähtäät; olen melkein Jo mies.

PISANIO. Mut ensin miehen näköiseksi; On sitä vasten mulla laukussani Varattu takki, lakki, housut, kaikki, Mitä on tarvis. Näin jos puettuna Ja ikäistänne miestä jäljitellen Paraimman mukaan, Luciukselta Anotte palvelusta, kerrotte Mitä osaatte — ja hän sen pian huomaa, Jos soitantoa tajuaa — niin varmaan Ilolla teidän pyyntöönne hän suostuu. Hän kunnon mies on ja — mik' arvokkaampaa — Myös hurskas mies. Jos mitä tarvitsette, Niin minä olen rikas, teitä autan Nyt sekä vasta.

IMOGEN. Sinä ainoo lohtu, Mink' antaa mulle taivas! Mene toimiin: On paljon mietittävää; ajan varaa Nyt tulee käyttää. Uhkatuumaan suostun Kuin sotamies, ja ruhtinaisin mielin Sen aion täyttää. Mene, ole hyvä.

PISANIO. Niin, rouva, lyhyet jäähyväiset, Hovissa ettei kaivattais ja luultais Pakoonne mua syypääks. Tässä pullo; Sen kuningatar antoi mulle; kallis Sen neste on; jos sairaus merellä Tai huono vointi maalla teitä kohtaa, Niin tilkka tuosta auttaa. — Varjoon menkää Mieheksi varustaumaan. — Onneks kaikki Jumalat johdattakoot!

IMOGEN. Aamen! Kiitos!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline, kuningatar, Cloten, Lucius, ylimyksiä ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE. Siis, — hyvästi vain!

LUCIUS. Kiitos, majesteetti! Mua kutsuu keisari, mun täytyy matkaan. Surettaa, että Rooman viholliseks Sanoa pitää teitä.

CYMBELINE. Väestömme Sen iestä ei kärsi; kuninkaallist' Ei oisi myös, jos vapauden tunne Vähempi meissä nähtäisi.

LUCIUS. Nyt pyydän Vain turvaa täältä maitse Milfordiin. — Kumarrus armo rouvalle ja teille!

CYMBELINE. Se toimi uskottu on teille, loordit. Mut tarkoin muistakaa, mit' arvo vaatii. — Hyvästi, jalo mies!

LUCIUS. Kätenne, prinssi!

CLOTEN. Se ystävän on nyt, mut tästä lähtein Se vihamiehen on.

LUCIUS. Niin, vasta loppu Sen sanoo, kuka voittaa. Hyvästi!

CYMBELINE. Saatelkaa, hyvät herrat, jalo Lucius Severnin tuolle puolen. — Onni matkaan!

(Lucius ja ylimykset poistuvat.)

KUNINGATAR. Hän vihass' eroo. Kunniaksi meille, Ett' aiheen siihen annoimme.

CLOTEN. Niin kyllä; Nyt saavat tahtons' uljaat brittiläiset.

CYMBELINE. Lucius kirjoitti jo keisarille, Miten on täällä laita. Siis on aika Asettaa vankkurit ja huovit kuntoon. Hänellä joukkoja on Galliassa, Ne pian kokoo hän, ja sitten johtaa Hän sodan tänne.

KUNINGATAR. Nyt ei auta maata, Vaan pontevasti toimihin ja joutuun.

CYMBELINE. Se luulo, ett' on käypä näin, se meitä On jouduttanut. Mutta, armas, missä On tyttäremme? Rooman lähetille Ei näyttäynyt, eik' ole meitä tänään Hän huomennellut. Siinä vesass' asuu Enemmän häijyyttä kuin lapsen mieltä, Sen kyllä näemme. — Kutsu hänet tänne. (Palvelija menee.) On oltu liian veltot.

KUNINGATAR. Kuninkaani, Hän Posthumuksen maanpaosta asti On yksin elellyt; ja aika yksin Voi moista parantaa. Oi, älkää olko Hänelle kova; hän on nuhteille Niin arka, ett' on sana hälle isku, Ja isku kuolema.

(Palvelija palajaa.)

CYMBELINE. Miss' on hän? Millä Tuot' ynseyttä puoltaa?

PALVELIJA. Majesteetti, Lukoss' on ovi; mitään vastausta Ei sieltä saa, jos kuinka kolkuttaa.

KUNINGATAR. Kun viimeks luonaan kävin, pyysi anteeks Hän huoneess'-oloansa; siihen häntä Pakotti sairaus; hänen täytyi jättää Tuo päivittäinen kunnioitus, johon Hän oli teille velkapää; mun pyysi Tät' ilmoittaa, mut, anteeks, hovin touhut Sen muistostani vei.

CYMBELINE. Lukossa ovi? Ei hiljan nähty? Suokoon Zeus, ett' aihett' Ei oisi pelkoon!

(Menee.)

KUNINGATAR (Clotenille). Seuraa kuningasta.

CLOTEN. Pisanio, tuo palvelija vanhus. On poikess' ollut kaksi päivää.

KUNINGATAR. Mene! — (Cloten menee.) Pisanio, Posthumuksen taattu mies! Hän on se myrkky. Josp' ois sen vuoks poissa, Ett' on hän sitä juonut, luullen sitä Hyväksikin! Mut tytär, miss' on hän? Kentiesi hänet valtasi epätoivo, Tai lemmen hehkusiivill' ehkä lensi Halutun Posthumuksen luo. Hän mennyt On kuolemaan tai häpeään; ja mulle Se yhtä on; kun poissa on hän vain, Britannian kruunu mun on hallussain. — (Cloten palajaa.) No poika?

CLOTEN. Karuss' on hän, se on varma. Kuningast' ilahuttaakaa; hän raivoo; Lähetä hänt' ei kukaan tohdi.

KUNINGATAR (syrjään). Hyvä! Ja hautaan hänet vieköön suru syvä!

(Menee.)

CLOTEN. Lemmin ja vihaan häntä; hän on kaunis Ja ruhtinaallinen ja tenhovampi Kuin nainen, naiset, koko sukupuoli. Hänell' on jokaisesta paras osa, Ja kaikist' yhdistettynä hän voiton Vie kaikista. Siks häntä lemmin. Vaan kun Mua inhoo hän ja halpaan Posthumukseen Lempensä tuhlaa, tuo niin älyn raiskaa, Ett' edut muutkin ehtyy; siitä syystä Vihata päätän häntä, vieläpä Hänelle kostaa. Sillä, kun on narrit — (Pisanio tulee.) Ken siellä? Mitä? Vehkeiletkö, lurjus? Käy tänne! Soma parittaja! Konna, Miss' on sun rouvas? Sano joutuun, tai Saat mennä hornaan heti.

PISANIO. Hyvä prinssi!

CLOTEN. Niin, missä rouvas? Kautta Zeun! En kysy Sit' enää toiste. Salaluikki sinä, Salaisuus ilmi, taikka sydämmestäs Sen riistän maalle! Armaansako luona, Jonk' alhaisuuden leiviskäst' ei irti Saa arvon hiukkaa!

PISANIO. Prinssi hyvä, kuinka Vois siellä olla? Milloin katosi hän? Mies Roomass' on.

CLOTEN. Mut nainen? Likemmäksi! Älähän koukkuile! Tee täysi selko: Mihinkä on hän joutunut?

PISANIO. Ah, arvollisin prinssi!

CLOTEN. Arvollisin konna! Miss' emäntäsi? Sano kerrassaan, Sana, ja oiti! — "Arvolliset" hiiteen! — Sanotko, taikka vait'olosi heti Tuo tuomion ja kuoleman.

PISANIO. No niin, Tää paperi se kertoo, mitä tiedän Paosta tuosta.

(Antaa hänelle kirjeen.)

CLOTEN. Näytähän! Ei turvaa Hänt' itse Augustuksen valtikka.

PISANIO (syrjään). Tuo taikka hukka! Kyllin etääll' on hän. Sen lukekoon! Siit' on vain hälle vaivaa, Ei vaaraa rouvalle.

CLOTEN. Hm?

PISANIO (syrjään). Herralleni Ma hänet kuolleeks sanon. Imogen! Menestys menolleen ja paluulleen!

CLOTEN. Mies, onko tämä kirje oikea?

PISANIO. On, tietääkseni.

CLOTEN. Se on Posthumuksen käsialaa, tunnen sen. — Kuules, mies, jos et tahtoisi olla konna, vaan palvella minua uskollisesti ja toimittaa kaikki tehtävät, joihin minulla olisi syytä käyttää sinua; vakaalla innolla — toisin sanoen: toimittaa kaikki konnantyöt, joihin käsken sinua, vilpittömästi ja uskollisesti — niin pitäisin sinua kunnon miehenä; silloin sinulta ei puuttuisi varoja elatukseesi eikä puoltolauseita virkaylennyksiin.

PISANIO. Hyvä on, armollinen prinssi.

CLOTEN. Tahdotko palvella minua? Koska olet niin sitkeästi ja itsepintaisesti kiintynyt tuon kerjurin Posthumuksen kehnoon onneen, niin, kiitollisuuden sääntöjen mukaan, sinun pitäisi olla minullekin harras seuralainen. Tahdotko palvella minua?

PISANIO. Tahdon, herra.

CLOTEN. Tuohon käteen! Tuossa on kukkaroni. Onko sinulla tallella vanhan isäntäsi vaatteita?

PISANIO. On, herra, asunnossani, sama puku, joka hänellä oli yllään, kun hän jätti hyvästi armollisen haltijattareni.

CLOTEN. Ensi toimeksesi tuo se puku tänne; se olkoon sinun ensimmäinen toimesi. Mene!

PISANIO. Heti paikalla, herra.

(Menee.)

CLOTEN. "Tapaan sinut Milfordin satamassa!" — Unohdin kysyä häneltä yhtä asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. — Juuri siellä, sinä konna, Posthumus, minä sinut tapan. — Jospa se puku vain jo olisi täällä! Se nainen sanoi kerran — se oli niin karvasta, että vieläkin sydäntä ellottaa — että Posthumuksen pelkät vaatteet olivat hänestä suurempiarvoiset kuin minun oma, jalo persoonani täydessä lahjaini koristuksessa. Nuo vaatteet ylläni minä sen naisen valtaan; ensin tapan miehen hänen silmäinsä edessä; siinä hän näkee minun miehuuteni, joka on oleva kova tuska hänen ylpeydelleen. Kun mies makaa maassa, ja kun olen pitänyt ivallisen hautapuheeni hänen kuolleen ruumiinsa ääressä, ja sitten himoni tyydyttänyt — jonka, niinkuin sanoin, teen hänen kiusakseen niissä vaatteissa, joita hän niin ylisteli — niin pieksen hänet takaisin hoviin, potkaisen hänet jälleen kotia. Hän on minua hilastellen halveksinut, ja minä hänelle riemastellen kostan.

(Pisanio palajaa, vaatteet mukanaan.)

Nuoko ovat ne vaatteet?

PISANIO. Nämä, armollinen herra.

CLOTEN. Kuinka kauan on siitä kuin hän läksi Milfordin satamaan?

PISANIO. Hän tuskin vielä lienee siellä.

CLOTEN. Vie tämä puku huoneeseeni, se on minun toinen käskyni; kolmas on se, että olet tahallasi mykkä hankkeisiini nähden. Täytä vain velvollisuutesi, niin tosi virkaylennys tulee itsestään. — Kostoni on nyt Milfordissa; oi, että olisi minulla siivet lentää jäljestä! — Tule, ja ole uskollinen.

(Cloten menee.)

PISANIO. Katala neuvo! Uskollisna sulle, Uskollisimman pettäisin — ja mulle Niin ei saa käydä. — Milfordissa et Sa löydä, ketä etsit, — Taivaiset Hänelle siunaukset! Myöhä olkoon Tuon narrin kiire; vaiva palkaks tulkoon!

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Belariuksen luolan edusta.

(Imogen tulee, pojan vaatteissa.)

IMOGEN. Oi, vaivaloista miehenä on olla! Väsynyt olen aivan; kaksi yötä Maa oli vuoteenani. Sairastuisin, Mut aikeeni mua vahvistaa. — Milford, Kun vuorenhuipulta sun näin, niin näytit Niin läheiseltä! Zeus! On niinkuin maakin Pakenis vaivaista, se maa, jost' etsii Hän lohtuaan. Kaks loista sanoi, ett'en Vois eksyä. Oi, valhehtiiko kurjuus, Jok' itse ahtaall' on ja siinä näkee Kurin ja koetuksen? Eikä ihme, Kosk' itse rikas tuskin puhuu totta. Pahempi kylläisen on hairaus kuin on Hätäisen pakkovalhe; kuninkaassa On vilppi pahempi kuin kerjääjässä. — Oi, kallis ylkä! Sinussa on vilppi; Mut kun sua aattelen, niin nälkä poistuu, Vaikk' äsken olin siihen kuolla. — Mitä? Täss' onko polku? Villin luola täällä? Huudanko? En, en tohdi. Mutta nälkä Rohkaisee luonnon, ennenkuin sen murtaa. Lepo ja kyllyys siittää pelkureita, Mut hätä aina rohkeuden on äiti. — Ken siellä? Jos liet sivistynyt, puhu; Jos villi liet, niin ota taikka anna. — Hoi! — Vastaust' ei. Siis sisään menen. Miekka Tok' esille! Jos vihamies niin pelkää, Kuin minä, miekkaa, pois hän päänsä kääntää. Hyväinen taivas, vihollinen moinen!

(Menee luolaan.)

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS. Polydor paras metsämies on, siis myös Pitojen herra; passari ja kokki Cadwal ja minä; niin on sopimus. Hiki ja into kuivuisi ja kuolis, Jos hyötyä ei työstä. Tulkaa; maitti Kotoisen ruoan höystää. Kalliolla Väsymys kuorsaa, höyhenpatjoillaan kun Vetelä laiskuus valvoo. — Rauha sulle, Poloinen mökki, oma vartijasi!

GUIDERIUS. Lamana olen.

ARVIRAGUS. Minä työstä heikko, Mut vahva mull' on ruokahalu.

GUIDERIUS. Luolass' On kylmää ruokaa; sitä järsikäämme, Siks että riista kypsyy.

BELARIUS (katsahtaen luolaan). Seis! Ei tänne! Jos ruokaamme ei söisi, luulisin Ett' on se keiju.

GUIDERIUS. Mitä siellä on?

BELARIUS. Zeus auta, enkeli! Tai jos ei se, Niin mainen ihme! Tuossa jumaluus, Ei poikaa vanhempi!

(Imogen palajaa luolasta.)

IMOGEN. Oi, hyvät herrat, Mua säästäkää! Ma kyllä huusin ennen Kuin sisään menin. Mitä otin, aioin Anoa taikka maksaa; totta, mitään En varkain vienyt, enkä tekis sitä, Vaikk' oisi tanner tuossa kultaa täynnä. Tää raha ruoast' oisi; syötyäni Sen oisin pannut pöydälle ja mennyt, Rukoillen antajalle siunausta.

GUIDERIUS. Rahaako, poika?

ARVIRAGUS. Hopeat ja kullat Loaksi ennen tulkoot! — jota kyllä Ovatkin muille paitse niille, joiden On jumalana loka!

IMOGEN. Vihastutte. Jos kuolen rikoksestani, niin tietkää, Ett' oisin kuollut, jos en sit' ois tehnyt.

BELARIUS. Mihinkä matka?

IMOGEN. Milfordiin.

BELARIUS. Ja nimi

IMOGEN. Fidele. Muuan sukulainen Roomaan On matkalla ja astuu siellä laivaan. Ma sinne aion; nälkään nääntymässä Näin jouduin tähän syntiin.

BELARIUS. Kaunis poika, Meit' älä moukiks usko; älä miestä Asunnon mukaan arvo. Tervetullut! Yö joutuu. Ennen lähtöäsi ruokaa Saat parempaa ja kiitoksen, jos viivyt. — No, pojat, tervetulettakaa vieras!

GUIDERIUS. Jos nainen olisit, niin sulhoks sulle Ma tarjouisin. — Kautta kunniani, Min lupaan, sen myös maksan.

ARVIRAGUS. Kiitos luojan, Ett' on hän mies! Kuin veljyt on hän rakas. Sua tervehdin kuin kauvan kaivattua Veljyttä tervehditään: tervetullut! Iloitse ystävissä!

IMOGEN. Ystävissä! (Syrjään.) Oi, jospa veljiä! Josp' oisivat Isäni poikia! Mull' arvo silloin Ois vähempi, mut tasapainoinen Sinulle, Posthumus.

BELARIUS. Hän joutuu tuskaan.

GUIDERIUS. Josp' auttaa minä voisin!

ARVIRAGUS. Taikka minä; En vaivaa, vaaraa katsois. Hyvä taivas!

BELARIUS. Kuulkaahan, pojat!

(He kuiskuttelevat keskenään.)

IMOGEN. Mahtimiehet, — joilla Ei hovi suuremp' ois kuin tämä luola, Ja muit' ei passareita kuin he itse, Ja kunto, jonka leimaa omatunto Eik' epävakaan joukon tyhjä suosi, — Ei noiden kahden tulis verroille. Jumalat, anteeksi! Mut sukupuolta Ma vaihtaa tahtoisin ja elää täällä, Kosk' uskoton Leonatus on.

BELARIUS. No niin! Nyt riistan laitamme. — Käy sisään, poika: Nälän on työläs haastaa. Kun on syöty, Suvainnet meille elinvaiheistasi Sen kertoa, min tahdot.

GUIDERIUS. Tule sisään.

ARVIRAGUS. Yö huuhkalle ja leivolle ei aamu Niin tervetullut.

IMOGEN. Kiitos!

ARVIRAGUS. Astu sisään.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Rooma. Julkinen paikka.

(Kaksi senaattoria ja tribuuneja tulee.)

1 SENAATTORI. Tää keisarin on kirjeen sisällys: "Taisteluss' on alhaisempi kansa Pannoniaa ja Dalmatiaa vastaan, Ja Gallian on joukot liian heikot Nyt kapinallista Britanniaa Kukistamaan, niin tämä aatelimme Jää tehtäväksi." Lucius on pantu Prokonsuliksi. Teillä, tribuunit, On tähän kiireelliseen väennostoon Täys valtuus. Kauan Caesar eläköön!

TRIBUUNI. Pääkomentaja Luciusko?

2 SENAATTORI. Niin.

TRIBUUNI. Ja Galliassa nyt?

1 SENAATTORI. Niin; niinkuin sanoin Sen joukon kanssa, jonka tämä nosto On täydentävä. Valtakirjassanne On luku määrätty ja aika, milloin On lähdettävä.

TRIBUUNI. Teemme tehtävämme.

(Menevät.)