Front matter (continued 4)

Kun Amrei kyseli häneltä, miten tähän saakka oli taloa hoidettu, nyykäytti emäntä päätään ja maiskutteli huuliaan mielihyvällä, mutta iloansa hän ei semmoisenansa ilmoittanut; ainoastaan varsin tavallisessa äänessä, jolla puhutaan jokapäiväisimmistä asioista, piili ilo sisällisenä sydämmen tykytyksenä. Ja ruvetessaan nyt Avojalan huostaan jättämään yhtä ja toista talouden pidossa, sanoi hän: "Kuules, lapsi, mitä sulle sanon: jos jotain nykyisessä järjestyksessään ei ole mieleesi, niin muuta pelkäämättä toiselle tolalle, niinkuin parhaaksi näet; minä en ole niitä, jotka arvelevat, että miten he kerran ovat laittaneet, niin sen pitää olla iankaikkisesti, ja ettei siinä saa mitään muutoksia tehdä. Sinulla on vapaa valta, ja minun on iloista nähdä rotevia uusia vetäjiä kuorman edessä. Mutta jos tahdot neuvoani seurata, ja hyväähän sulle neuvon, niin tee vähitellen muutoksia".

Makeata oli tuo tunne, jossa nuorukaisen ja vanhuksen voimat ruumiillisesti ja hengellisesti ojensivat kättä toisilleen, jolloin Amrei sydämmensä pohjasta sanoi, että hänen mielestään on kaikki hyvällä kannalla, ja että hän on oleva onnellinen, jos hän kerran maailmassa vanhana emäntänä voi osoittaa talonsa tuommoisessa kunnossa kuin se nyt on.

— "Kauaksipa sinä ajattelet", sanoi emäntä. "Mutta se on hyvä; ken kauaksi eteenpäin ajattelee, se ajattelee kauaksi taaksepäinkin, ja sinä et ole minua unohtava, kun minua ei enää ole". —

Sanansaattajia oli lähetetty ilmoittamaan talon pojille ja vävyille tästä perhe-asiasta ja kutsumaan heitä ensi sunnuntaiksi Zusmarshofeniin, ja siitä pitäin juoksenteli vanha isäntä entistä enemmän Amrein perässä; hänellä näkyi olevan jotain sydämmellään ja hänen oli vaikea ilmoittaa sitä. —

Sanotaan kätketyistä aarteista, että musta peikko istuu niiden päällä ja pyhinä öinä nousee siitä paikasta, mihin aarre on haudattu, sininen valkea, ja sunnuntain lapsi saattaa sen nähdä, ja jos hän pysyy rauhallisena ja pelottomana, niin voi hän aarteen ottaa ylös. Eipä olisi uskonut vanhassa rusthollarissakin olevan semmoista aaretta, ja sitä kaitsi musta ylpeys ja ihmisviha, ja Amrei näki sinisen liekin lehottavan sen päällä ja osasi pysyä semmoisena, että hän sai aarteen omakseen.

Mahdotonta on sanoa, mitenkä Amrei oli tehnyt, että ukko silminnähtävästi koetti olla hänen silmissään erittäin hyvä ja hyväntahtoinen; sekin jo, että hän niin paljon näki vaivaa köyhän tytön tähden, sekin jo oli melkein ihmettä. Ja tämä se vaan oli Amreille selvä: ukko ei tahtonut, että ainoastaan hänen vaimonsa näyttäisi oikealta ja rakkaalta ja hän itse tylyltä ja äreältä, jota täytyy pelätä, ja juuri se, että Amrei, ennenkuin häntä tunsikaan, oli hänestä sanonut luulevansa, ettei hän pidä väliä olla hyvä ihmisten nähden, — juuri se avasi hänen sydämmensä. Hänellä oli nyt, aina kun Amrein yksinään kohtasi, niin paljon puhumista, näytti kuin olisivat kaikki hänen ajatuksensa olleet tallella säästöastiassa, jonka hän nyt avasi: ja siellä oli eriskummaisia vanhan-aikaisia rahoja, suuria muistorahoja, joita ei kaupassa käy, joita lyödään vaan suurten tapausten johdosta, oli siellä aivan täysinäisiä, pelkästä hopeasta, vähättäkään vasketta. Hän ei osannut sanottaviaan sanoa niin hyvin, kuin tuonoin äiti Johannekselle. Hänen puheensa oli kankeata kaikin puolin, mutta kaikkeen hän kumminkin osasi, ja hän käyttihe ikäänkuin olisi ollut Amrein suojelija äitiä vastaan ja eipä hänellä ollut niinkään väärin, kun hän kerran sanoi:

— "Katsos, emäntä se on itse hyvä hetki, mutta hyvä hetki ei ole vielä hyvä päivä, hyvä viikko eikä hyvä vuosi. Hän ei ole muuta kuin vaimo, jolla aina on huhtikuun ilma, ja vaimo ei ole kuin puoli ihmistä, sen minä sanon, ja siitä uskosta minua ei saa pois".

— "Kauniistipa te meistä puhuttekin", sanoi Amrei.

— "Niin tosiaankin", sanoi ukko, "sinullehan minä puhun. Mutta niinkuin jo sanoin: emäntä on herttaisen hyvä, on vaan liian hyvä, ja se se häntä paikalla suututtaa, jos ei kohta tehdä, niinkuin hän tahtoo, koska hän muka tarkoittaa sillä hyvää, ja hän luulee, ettei hänen hyvyyttänsä ymmärretä, kun ei noudateta hänen tahtoaan. Hän ei ensinkään ajattele, että juuri senvuoksi ei hänen tahtoansa noudateta, että se on sopimatonta, tarkoitettakoon sillä kuinka hyvää tahansa. Ja pane varsinkin tämä mieleesi: älä mitään tee aivan niin kuin hän tahtoo, tee omalla tavallasi se, mikä oikein on, siitä hän on paljoa enemmän mielissään. Hän ei ollenkaan suvaitse, jos toinen on olevinaan hänen alamaisensa, mutta tuon kaiken tulet kyllä huomaamaan, ja jos jotakin sattuu, niin älä Jumalan tähden pane miehesi päätä pyörimään: ei ole mitään sen pahempaa, kun mies asettuu äidin ja miniän väliin, ja äiti sanoo: minulla ei ole enää mitään sanomista miniälle, niin, lapset tulevat uskottomiksi — ja miniä sanoo: nyt minä vasta näen, mimmoinen sinä olet mies, kun annat vaimoasi sortaa. Jos nyt joskus senlaista tapahtuu, mitä et itse saa selville, niin sano minulle hiljaa siitä, kyllä minä autan; mutta älä vaan miehesi päätä pyöritä, äiti on jo ilmankin liian paljon häntä hennostellut mutta kyllä hän tulee vakavammaksi; anna sinä vaan asiain mennä hiljaista menoaan ja luulottele itseäsi aina, että minä olen sinun sukuasi ja luonnollinen suojelijasi, ja niinhän olenkin, äitisi puolelta olen kaukaista sukua sinulle".

Ja nyt koetti hän kehittää selville kummallisen sekavata sukulaisuutta, mutta ei päässyt oikealle jäljelle, vaan sekautui yhä enemmän ja lopetti viimein, sanoen: "Saatat uskoa sanani, että me olemme sukuja, niin, olemme kyllä, vaikk'en vaan osaa niin tarkoin luetella, miten".

Olipa nyt ennen hänen kuolemataan tullut aika, jolloin hän ei enää lahjoittanut pelkkiä ala-arvoisia groshen-rahoja omaisuudestaan; hänestä tuntui hyvältä ottaa viimein esille täysi-arvoisetkin.

Eräänä iltana kutsui hän Amrein tuvan taakse ja sanoi: "Kuules, sinä olet ymmärtäväinen ja kelpo tyttö; mutta sinä et voi tietää, mimmoinen mies oikeastaan on. Johanneksella on hyvä sydän, mutta joskus saattaa häntä kumminkin kaivaa se, ettei sinulla ole ollut niin mitään. Tules nyt tänne, ota tuo, mutta älä puhu kellenkään, keltä sen olet saanut, Sano, että olet sitä tahallasi salannut. Ota nyt!" Ja hän ojensi tytölle sukan, täynnä kruunun taalereita ja lisäsi vielä: "Tuon olisivat löytäneet vasta kuolemani jälkeen, mutta parasta on, että hän saa sen nyt ja luulee sen tulleen sinulta. Koko teidän historianne on niin tuiki tavatonta, että saattaa siinä olla sekin seikka, että sinulla on ollut salainen aarre. Mutta älä unohda, että siinä on myös kaksineljättä höyhentaaleria, jotka maksavat groshenia enemmän kuin tavalliset taalerit. Nosta nyt koreasti, pistä kaappiin, missä palttinat ovat, ja kanna avainta aina luonasi. Ja sunnuntaina, kun sukulaiset ovat koossa, pudistat ne pöydälle".

— "Sitä en mielelläni tee; paremmin sopisi Johanneksen ehkä tehdä se, jos se ensinkään on tarpeellista".

— "Kyllä se tarpeellista on, mutta tehköön sitten Johannes, jos niin tahdot; mutta vait, pistä piiloon kiireesti, tuohon esiliinaasi, kuulen Johanneksen tulevan, luulenpa, että pojalla on epäluuloja".

He erosivat kiireesti eri haaroille.

Samana iltana vielä kutsui äiti Amrein ullakkoon ja otti kirstusta esille jotenkin raskaan säkin, jonka suu oli mitä mutkallisimmasti sidottu, ja hän sanoi Amreille: "Päästäs tuo nauha auki".

Amrei koetti, mutta työlästä tuo oli.

— "Maltas, kun käyn sakset, niin leikataan se".

— "Ei", sanoi Amrei, "sitä en mielelläni tee; malttakaahan vähän, anoppi, niin saatte nähdä, että kyllä tuon saan auki".

Äiti hymyili, sillä välin kuin Amrei suurella vaivalla, mutta tottuneella kädellä viimeinkin sai solmun auki, ja nyt sanoi äiti: "Sepä oli hyvä; pilkistäs nyt, mitä tuolla on".

Amrei näki siellä hopea- ja kultarahoja, ja äiti jatkoi: "Kuules, lapsi, ihmettä sinä olet saanut isännässä aikoin, en ymmärrä vieläkään, mitenkä hän vaan antoi suostumuksensa; mutta kokonaan et häntä vielä ole kääntänyt. Mieheni ottaa tuon tuostakin puheeksi, kuinka muka harmittavaista on, ettei sinulla ole niin mitään; sitä hän ei vielä ota uskoakseen, hän luulee aina, että sinulla on salassa pulska omaisuus ja ettäs olet vaan tahtonut meitä koetella, ottaisimmeko sinut mielellämme ilman mitään vastaan, ja kun ei häntä siitä uskosta saa millään pois, niin tuossapa johtui mieleeni muudan asia. Jumala ei ole sitä lukeva synniksi meille. Näet, nämä olen minä niiden kuuden neljättä vuoden kuluessa, jotka olemme eläneet, säästänyt ilman mitään petosta, ja onhan siinä vähän äitinikin perintöä. Ota sinä ne nyt ja sano sen olevan omaasi. Se tekee isännän onnelliseksi, varsinkin kun hän ymmärtäväisyydessään on sitä jo ennakolta aavistanut. Mitä sinä niin kummastellen katsot? Usko minua, kun sanon, että sen saat kyllä ottaa, siinä ei ole vähääkään vääryyttä, kyllä minä olen ajatellut asiaa sekä niin että näin päin; pistä ne piiloon vaan, äläkä vastusta minua sanallakaan, älä ainoallakaan, älä sano minulle kiitoksia äläkä mitään muutakaan, samahan se on, jos lapseni saa sen nyt tai myöhemmin, ja sehän tekee miehelleni vielä hänen eläissään iloa. Kas niin, sido se jälleen kiinni".

Huomenaamulla varhain kertoi Amrei Johannekselle kaikki, mitä vanhemmat olivat hänelle sanoneet ja antaneet, ja Johannes riemuitsi: "Voi, taivaan Jumala, anna anteeksi! Äidistäni olisin tuommoista kyllä saattanut uskoa, mutta isästäni en olisi voinut koskaan uneksiakaan. Oletpa oikea velho, ja niin on tehtävä, ettemme heille kummallekaan puhu, mitä toinen on tehnyt, ja se se hauskinta on, että toinen on tahtonut petkuttaa toistansa, ja kumpikin on tosiaankin pettynyt, sillä kummankin täytyy ajatella, että sinulla on tosiaankin ollut rahaa salassa. Helei! Tämähän on hauskaa, tämä!"

Mutta vallitsipa talossa kesken kaikkea iloa jälleen kaikenlaisia murheitakin.

20. Perheen keskuudessa.

Maailmaa ei hallitse siveellisyys, vaan kovettunut muoto sitä: tapa. Nykyisenänsä maailma pikemmin antaa anteeksi rikokset siveellisyyttä kuin tapoja vastaan. Onnellisia ne kansat, joilla vielä siveellisyys ja tavat ovat yhtä. Kaikkien taistelujen, niin suurten kuin pienten, niin yleisten kuin yksityisten, kaikkien niiden tarkoitus on poistaa ristiriitaisuutta näiden kumpaisenkin väliltä ja tehdä tapojen kovettunutta muotoa jälleen pehmeäksi sisällistä siveellisyyttä vastaan, uudellensa määrätä lyötyä rahaa sisällisen arvon jälkeen.

Tässäkin pienessä kertomuksessa ihmisistä, jotka ovat kaukana erillänsä suuren maailman pauhuista, kuvastakse tämä jälleen.

Äiti, joka sydämmessään enemmän kaikista iloitsi onnellisesta asiain käymisestä, oli kumminkin täynnä omituista murhetta, mitä muka nyt maailma sanoo. "Kevytmielisesti te sittenkin teitte", valitti hän Amreille, "että sinä tällä lailla tulit taloon ja ettei sinua hääpäivänä sovi noutamalla noutaa. Se ei ole ensinkään kaunista, se on vastoin tapaa. Jospa edes kävisi laatuun lähettää vähäksi aikaa pois sinut, taikka myös Johanneksen, niin kävisi asiat enemmän mukavasti". Ja Johannekselle hän valitti: "Jopa kuuluu, mitä ihmiset puhuvat siitä, kun niin äkkiä nait; kahdesti kuulutettu ja kolmannella kerralla kaupat tehty, kaikki niin tuota pikaan, semmoista tekevät ainoastaan irstaiset ihmiset".

Hän rauhoittui kumminkin pian ja naurahti, kun Johannes sanoi: "Tehän ymmärrätte, äiti, kaikki niin hyvin kuin paras pappi; no miksikä sitten pitää rehellisten ihmisten luopua asiasta, jota epärehellisetkin käyttävät varjonaan? Saattaako minusta sanoa mitään pahaa?"

— "Ei, kelpo poika olet ollut koko ikäsi".

— "Hyvä se. Senvuoksi on minua nytkin uskominen, ja uskominen, että sekin on hyvä, mikä kenties ei ensi silmäyksessä näytä semmoiselta; sen saatan vaatia. Ja miten minä ja Amreini satuimme yhteen, se on nyt niin tavatonta, sillä on oma tiensä valtamaantiestä erillänsä. Sehän on melkein ihme, kun oikein ajattelee, ja mitä se meihin tulee, jos eivät ihmiset enää tahdo mitään ihmettä ja ovat siinä näkevinään kaikenlaista epäpuhtautta?

"Pitää olla rohkeana eikä joka asiassa huoli kysyä maailman mieltä. Hirlingenin pappi sanoi kerran: jos nyky-aikoina nousisi profeta, niin täytyisi hänen käydä julkinen tutkinto, jospa olisikin vanhan-aikaista, mitä hän tahtoo saarnata. Niin äiti, kun ihminen tietää olevansa oikeassa, niin suoraan hän kulkee ja sysää oikealleen ja vasemmalleen kaikki, mikä hänen tielleen sattuu. Antaa heidän kummastella suu auki kotvasen, aikaa voittaen he rupeavat ajattelemaan toisin".

Äiti lienee tuntenut, että ihmeellä on kyllä vaikutuksensa onnellisena, äkkinäisenä tapahtumana, mutta että tavattominkin asia vähitellen asettuu tavallisuuden ja jokapäiväisen asiain-kulun lakien alle, että häät saattavat kyllä näyttää ihmeeltä, mutta avioelämä ei, tämä kun sisältää säännöllisen pitkityksen. Hän sanoi senvuoksi: "Kaikkien niiden ihmisten kanssa, joista sinä nyt et välitä ja joihin ylpeästi katsot, koska tiedät oikein tekeväsi, kaikkien niiden kanssa pitää sinun kumminkin elää yhdessä, ja niiltä vaadit, etteivät he katsoisi sinuun nurjin silmin, vaan antaisivat sinulle kunniasi, ja sentähden, että ihmiset sinulle sen tekisivät, pitää sinunkin tehdä ja antaa heille se, mikä heille tulee; sinä et voi pakoittaa heitä pitämään sinua poikkeustapauksena, etkä sinä saata juosta jokaisen perästä ja sanoa: jos tietäisit, miten tämä on tapahtunut, niin myöntäisit kyllä minulla olevan oikein".

Mutta Johannes vastasi:

— "Saattepa nähdä, ettei kellään, joka hetkenkin on nähnyt Amreitani, ole oleva mitään häntä vastaan".

Ja Johanneksella oli hyvä keino, jolla sai äitinsä sekä rauhoittaneeksi ja vieläpä sydämellisesti ilahdetuksikin, kertoessaan, että kaikki, mitä äiti oli kehoituksena ja toiveena lausunut, oli nyt käynyt tesmälleen kuin teetetty vaate, ja äidin täytyi nauraa, kun poika lopuksi sanoi: "Teillä oli lestit päässänne, jolla kenkä tuolla yläällä tehtiin ja se, jonka niissä on tepasteleminen, sopii kuin valettu siihen".

Äiti rauhottui, ja lauantai-aamuna, perheen neuvottelun aattopäivänä, tuli Dami, mutta hänen täytyi lähteä paikalla takaisin Haldenbrunniin, toimittamaan kylänvanhimmalta ja kunnallishallitukselta kaikki tarpeelliset paperit.

Seuraava sunnuntai oli raskas päivä rusthollissa. Vanhukset olivat ottaneet Amrein vastaan, mutta miten käy suvun kanssa? Helppoa ei ole tulla niin mahtavaan sukuun, jollei aja siihen hevosilla ja rattailla ja jollei kaikenlaiset tavarat ja rahat ja laaja sukulaisuus tietä raivaa.

Ja tulipa nyt huomenna noita sukulaisia rusthollarin taloon Ylämaasta ja Alamaasta. Siinä tuli lankoja ja kälyjä lapsineen. "Johannes on hakenut itselleen morsiamen ja tuonut sen suorastansa taloon, sanaakaan siitä virkkamatta vanhemmille, papille tai virastolle. Se kai lienee joku kaunotar ojan varrelta". Niin puhuttiin kaikilla haaroin.

Hevoset saivat tuntea nekin, mitä rusthollissa oli tapahtunut; ne saivat monen ruoskan roiskauksen, ja kun juoksemaan läksivät, kävi kahta hullummin, ja ohjaksissa oleva roimi roimimistaan, kunnes käsi väsyi, ja sitten vielä syttyi toraa muijan kanssa, joka istui vieressä, ja torui ja itki tuommoisesta laaduttomasta, huimasta ajamisesta.

Olipa jommoinenkin joukko rattaita rusthollin pihalla, ja tuvassa oli koolla koko tuo mahtava sukukunta. Siinä istui miehiä miesten vieressä, kellä pitkävartiset saappaat, kellä rautanaulaiset sidekengät jaloissa, kolmikolkkaiset hatut päässä, kellä kärki- kellä laitapuoli edessäpäin. Vaimot ne supsuttelivat ja viittailivat sitten miehilleen tai sanoivat heille: antakaa meidän haltuumme asia, kyllä me kynimme tuon oudon linnun; ja nousipa karvasta naurua, kun tuolta ja täältä kuultiin, että Amrei aikoinaan oli paimentanut hanhia.

Viimein tuli Amrei, mutta hän ei voinut antaa kellekään kättä. Hänellä oli suuri puteli punaista viiniä kainalossa ja kaksi lautasta piirakaisia ja niin paljon laseja, että näytti hänellä yksistänsä olevan seitsemän kättä, kaikki sormien lomat olivat käsinä, ja hän asetti kaikki niin hiljaa ja pauhinatta pöydälle, jolle anoppi oli levittänyt valkoisen pöytävaatteen, että kaikki häntä kummastellen katsoivat. Hän kaasi rauhallisesti kaikki lasit täyteen, vapisematta, ja sanoi sitten: "Vanhemmat antoivat minulle oikeuden sanoa teitä sydämmellisesti tervetulleiksi. Juokaas nyt!"

— "Ei olla totuttu tuohon näin varhain aamulla!" sanoi muuan mahtava mies, jolla oli tavattoman iso nenä, ja asettui leveän leveänä tuolilleen. Se oli Yrjö, Johanneksen vanhin veli.

— "Me juomme vaan hanhen viiniä!" sanoi yksi vaimoja, ja nyt nousi huonosti pidätetty nauru.

Amrei tunsi piston, mutta hän pidätti itsensä, ja Johanneksen sisar oli ensimmäinen, joka otti lasin. Hän kilisti lasiaan ensin Johanneksen kanssa: "Jumala siunatkoon!" Puoliksi hän vaan kilisti Amrein kanssa, joka myös ojensi hänelle lasinsa. Nyt pitivät muutkin vaimot epäkohteliaana, jopa syntinäkin — sillä syntinä pidetään olla vastaamatta ensimmäistä maljaa, niin sanottua Johanneksen maljaa — olla lasiin tarttumatta, ja miehetkin saatiin tekemään samoin, ja hetken aikaa kuului, kuinka laseja kilisteltiin ja pantiin jälleen pois.

— "Tottapa isä sanoikin", sanoi viimein vanha rusthollin emäntä tyttärelleen, "Amrei näyttää tosiaankin kuin olisi sinun sisaresi, mutta oikeastaan hän on vielä enemmän Liisa vainajan näköinen".

— "Se on totta se. Jos Liisa eläisi, niin olisi omaisuuskin yhtä osaa vähempi", sanoi isä, ja äiti lisäsi:

— "Nyt on hän meillä jälleen".

Ukko sattui juuri siihen kohtaan, joka kaikkia harmitti, vaikka kaikki sanoivat olevansa Amreita vastaan sen tähden vaan, että hän oli niin suvutonna tullut. Ja sillä välin kuin Amrei puheli Johanneksen sisaren kanssa, kuiskasi ukko hiljaa vanhimmalle pojalleen:

— "Siitä tytöstä et niin kohta kaikkea huomaakaan. Tiedäpäs, hänellä on salassa säkillinen täynnä kruununtaalereja; mutta et saa sanoa siitä kellenkään".

Se käsky se noudattiinkin niin tarkoin, että muutamassa minuutissa oli asia tiettynä kaikille, yksin Johanneksen sisarellekin, joka sittemmin luki suureksi ansioksi itselleen, että hän oli niin hyvin kohdellut häntä, vaikka oli luullutkin, ettei hänellä ole penniäkään.

Oikein! Johannes oli pistäinyt ulos ja nyt toi hän sisään säkin, johon oli kirjoitettu nimi: "Josenhans Haldenhrunnista", ja kilisten ja kalisten virtasi sitten sen runsas sisällys pöydälle ja kaikki kummeksivat, mutta enimmin isä ja äiti.

Amreilla oli siis tosiaankin ollut salainen aarre! Sillä siinähän oli enemmin kuin kumpikaan oli hänelle antanut!

Amrei ei uskaltanut nostaa silmiään ylös, ja jokainen ylisti hänen erinomaista kainouttaan. Nyt onnistui Amrein saada vähitellen kaikki puolellensa, ja kun illalla tuo mahtava sukukunta jätti jäähyväisiä, niin sanoi hänelle kukin salaa: "Kuules, min'en ollut sinua vastaan, ettei sulla muka mitään ollut, se ja se ja ne ja ne sinua kyllä siitä moittivat. Minä sanon nyt, niinkuin ennenkin olen sanonut ja ajatellut: vaikk'ei sinulla olisi ollut mitään muuta kuin vaatteet päälläsi, niin olet sinä kuin naulattu meidän sukuumme, ja parempaa vaimoa Johannekselle ja parempaa miniää vanhemmille en olisi suinkaan voinut toivoa".

Sitä oli tosiaankin helppo sanoa nyt, kun kaikki tiesivät Amrein tuoneen melkoisen suuren omaisuuden mukanaan. —

Allgäussä puhuttiin vielä monta vuotta jälkeenpäin, mitenkä nuori rusthollari oli saanut vaimon itselleen, ja mitenkä hän ja hänen vaimonsa olivat häissään niin kauniisti tanssineet, varsinkin erästä valssia, jota he sanoivat "helkkyvalssiksi", ja musikantit oli kutsuttu aina Alamaasta saakka.

Entäs Dami? Hän on nyt Allgäun kuuluisimpia paimenia ja hänellä on komea nimi "Geier-Dami", sillä hän on jo hävittänyt kaksi korppikotkan pesää kostoksi siitä, että häneltä korppikotkat veivät kaksi kertaa peräkkäin vasta syntyneitä karitsoja. Jos vielä ritariksi-lyöntejä olisi, niin olisi hänen nimensä: Damian von Geierhorst; mutta miespuolinen haara tuommoisia Josenhanseja von Geierhorst kuolee hänen kanssaan sukupuuttoon, sillä hän ei mene naimisiin, vaan hyvä eno hänestä on tullut, parempi kuin tuo setä Amerikassa. Kun karja palaa kotiin kesälaitumiltaan, niin tietää hän kertoa paljon sisarensa lapsille Amerikan elämästä, Sysi-Matista, Moosbrunnin metsästä ja paimen-elämästä Allgäun vuorilla; siinä tietää hän varsinkin kertoa paljon viisaita temppuja niin sanotusta "kellolehmästään", jolla on syvä-ääninen etukello kaulassa. Ja kerran sanoo Dami sisarelleen: "Emäntä", sillä niin hän aina sisartaan nimittää, "emäntä, vanhin poikasi tulee sinuun, hänellä on samallaisia sanakoukkujakin. Tiedäs, tänään sanoo minulle poika: eno, sinun kellolehmäsi on sinun kelpo lehmäsi! Aivan on poika samaa mallia kuin sinäkin". Johannes rusthollari tahtoi ristiä ensimmäisen tyttärensä "Avojalaksi", mutta nykyjään ei enää sallita sepitellä uusia nimiä elämän tapauksista; Avojalan nimeä ei otettu kirkonkirjoihin, ja Johannes ristitti lapsen "Avelinaksi", mutta muutti sen omin valloin nimeksi "Avojalka".