Front matter (continued 3)

Avojalka kirjoitti nimensä pöytäkirjaan, mutta kuu tämä oli tapahtunut, julistettiin Damille kumminkin, että hän, kuni muukalainen, saa viipyä kylässä kolme päivää; jos ei hän sen ajan kuluessa ole saanut itselleen jotain tointa, niin käsketään hän pois ja tarpeen tullessa pakolla saatetaan rajan toiselle puolelle.

Sanaakaan enää sanomatta läksi Avojalka veljineen raastuvasta pois, ja Dami itki sitä, että sisar tarpeettomasti oli pakoittanut hänen tulemaan kylään; parempi olisi hänen ollut jäädä metsään, siten hän olisi välttänyt pilkat ja naurut sekä tuon karvaan tiedon, että hän on muukalaisena ajettu pois omasta synnyinseurakunnastaan. Avojalka tahtoi hänelle vastata, että parempi on tietää kaikki selvään, jospa se olisi kuinka karvasta tahansa; mutta hän nielasi vastauksensa, hän itse tunsi tarvitsevansa kaiken voimansa pystyssä pysyäkseen, hän piti myös itsensäkin ajettuna veljineen pois ja hän tunsi seisovansa semmoisen maailman vastassa, joka nojautuu voimaan ja lakiin, ja hänellä ei ole muuta kuin tyhjä käsi; mutta pystymmässä hän vaan kulki nyt kuin koskaan ennen.

Damin onnettomuus ja kova kohtalo ei häntä masentanut, sillä semmoinen on ihminen: kun hänellä on murhe, joka täyttää hänet kokonaan, niin kantaa hän toisen murheen, oli se sitten kuinka raskas hyvänsä, paljoa helpommin kuin jos se olisi yksinään tullut. Ja koska Avojalalla oli sanoilla sanomaton tuska, jota vastaan hän ei voinut mitään tehdä, niin kantoi hän sanoilla sanottavan tuskansa sitä nöyremmin ja vapaammin. Hän ei antaunut enää hetkeksikään haaveiluihin, vaan kulki aina kädet jännitettyinä ja nyrkissä, ikäänkuin tahtoen kysyä: missä on työtä? ja olkoon se vaikka vaikein kaikista, niin minä sen otan tehdäkseni, voidakseni vaan saada itseni ja veljeni vapaaksi toisten vallasta ja turvattomuudesta. Nyt aikoi hän itsekin mennä veljensä kanssa Elsassiin tehdastyöhön. Tuo täytymys tuntui hänestä kauhealta, mutta hän tahtoi pakoittaa itsensä siihen. Kun vaan kesä on kulunut, niin sitten sitä mennään ja hyvästi sitten koti! Muukalaisiahan olemme kotonammekin.

Orpojen lähin suojelija paikkakunnan hallitusmiehistä oli nyt voimatonna. Vanha uudistalokas makasi kovassa taudissa, ja tuon myrskyisen kunnankokouksen jälkeisenä yönä hän nukkui kuoleman uneen.

Avojalka ja musta Maranna itkivät enemmän kuin kukaan hänen haudallansa. Sanoipa musta Maranna kotia tultuansa erityisenkin syyn siihen: "Uudistalokas oli viimeinen, jonka kanssa ennen nuorena ollessani tanssin. Viimeinen tanssikumppalini on nyt kuollut".

Mutta pian piti eukko hänelle toisenlaista ruumispuhetta, sillä nyt saatiin tietää, että uudistalokas, joka vuosikausin oli Avojalkaa siitä vakuuttanut, ei ollut edes maininnutkaan häntä testamentissaan, vielä vähemmin jättänyt hänelle mitään perinnöksi.

Kun ei musta Maranna tahtonut lainkaan lakata valittamasta ja torumasta, niin sanoi Avojalka: "Nyt sitä sataa torumista päälleni kaikilta haaroin, mutta paistaapa aurinko vielä joskus".

Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan, mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten. Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään sanottu.

Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.

Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona; vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen. Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä. Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa. Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä kedon yli, johon lintu viimein laskekse.

Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".

Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa, kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.

13. Äidin sydämmestä.

Sillä välin kuin Avojalka kylässä ja kedolla ja metsässä uinaili ja huoli ja murehti, milloin tuntien kummallisia ilonväristyksiä, milloin taas olevansa niin ypöyksinään avarassa maailmassa, lähettivät vanhemmat lastaan ulos, tosin siinä tarkoituksessa, että tämä palajaisi kahta rikkaampana.

Tuolla Allgäussa, suuressa talonpojan tuvassa istui rusthollari vaimoinensa nuorimman poikansa ääressä, ja isäntä lausui: "Kuules, Johannes, nyt on jo toista vuotta siitä kuin tulit takaisin, enkä oikein tiedä, miten sun laitasi on: viimeksi kun palasit kotiin, niin olit kuin piesty koira ja sanoit silloin tahtovasi mieluummin hakea itsellesi vaimon tältä seudulta, mutta eipä sitä ole näkynyt. Jos nyt vielä kerran seuraat neuvoani, niin sitten en enää puhu mitään".

— "Seuraan kyllä", sanoi nuori mies, istuen paikallaan.

— "Hyvä onkin; koeta vielä kerta ja mikäs kerta yksi kerta on? ja sen mä sanon, sinä teet minun ja äitisi onnelliseksi, kun otat itsellesi vaimon meidän kotipaikasta, paraiten sieltä, mistä äitisi on kotoisin. Saatanhan sen sinulle sanoa suoraan, poika, ettei koko maailmassa ole kuin yksi sortti hyviä nais-ihmisiä ja semmoinen löytyy juuri meidän kotipitäjässä, ja olethan ymmärtäväinen poika, Johannes, kyllä sinä kelpo ihmisen osaat löytää, ja kiitätpä kuin kiitätkin meitä vielä kuolinvuoteellasi, että lähetimme sinut meidän kotipuolellemme vaimoa hakemaan. Jos pääsisin liikkeelle, niin lähtisin sinne kerallasi, ja kahden kesken me kyllä löytäisimme oikean. Mutta minä olen puhunut asiasta meidän Yrjölle, kyllä hän sinun kanssasi lähtee, kun häntä pyydät. Katsasta nyt sinne sanomaan hänelle".

— "Jos saan ajatukseni sanoa", vastasi poika, "niin, jos tästä kerran lähtö tulee, kyllä mielelläni menisin taaskin yksinäni. Semmoinen minä olen. En suvaitse seurassani toisen silmää, en tahdo kenenkään kanssa siitä puhua. Tahtoisinpa, jos vaan olisi mahdollista, kenenkään näkemättä ja puhumattani tiedustella kaikki; jos nyt menee kokonaista kaksi, niin on sama, jos edeltäpäin olisi antanut kuuluttaa; silloin pukee ja putsaa kukin itsensä".

— "Miten vaan tahdot", sanoi isä, "sitä laatuahan sinä olet. Tiedätkös mitä? Menepä nyt heti matkaan, meiltä puuttuu toveria kimohevolle, mene hakemaan semmoista, vaan älä torilta; ja tuolla syyllä talosta taloon kulkiessasi saat jo paljonkin nähdä, ja kotimatkallasi sopii sinun ostaa Berniläisrattaat. — Endringenin Dominikilla kuuluu olevan kolme tyttöä kuin urunhuilua, valitse niistä joku, semmoisesta talosta sopii meidän kyllä saada miniä".

— "Niin kyllä", lisäsi äiti, "Ameilella on kyllä kelpo tyttäriä".

— "Ja sitäkin parempi olisi", jatkoi isä, "kun pitäisit hyvää silmää Siebenhöfenin Amreille, rasvaprinssin tyttärelle, hänellä on kokonainen kartano, sen saattaa myödä hyvästä hinnasta, ja Siebenhöfenin miehet ne nuolisivat sormensa, jos edes pellotkin saisivat, ja puhdasta rahaa siellä on kyllä, eikä mitään veronmaksua; mutta mitäpäs minä tässä sulle puhelen, onhan sulla yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin. Käynpä täyttämässä sulle rahakukkaron. Kaksisataa taaleria kyllä riittävät, ja jos enemmin tarvitset, niin kyllä sulle Dominiki antaa velaksi. Sano vaan hänelle kuka olet. Enkä minä vieläkään ymmärrä, miks'et sinä silloin häissä antanut itseäsi ilmi; kyllä kai sinulle siellä jotakin tapahtui, mutta min'en tahdo tietää mitään".

— "Niin, kun ei hän sitä sano", lisäsi äiti, naurahtaen.

Isäntä meni kohta kukkaroa täyttämään. Hän toi kaksi tukevaa rahakäärettä ja ukko oli silminnähtävästi mielissään, pudotellessaan noita suuria rahoja kädestä toiseen. Hän teki pöydälle kymmenen taalerin kokoja ja luki ne kahteen kolmeen eri kertaan, jottei vaan erehtyisi.

— "Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen ja nousi ylös. — Hän on se vieras tanssija, jonka kanssa olemme tutustuneet Endringenin häissä. Pian taluttaa hän satuloidun kimoheponsa tallista, sitoo vielä laukun siihen, ja kaunis susikoira hyppii tuolloin hänen luoksensa ja nuoleksii hänen käsiään.

— "Niin, niin, otan minä sinutkin mukaan", sanoi poika koiralle ja näytti nyt ensi kertaa koko kasvoiltaan iloiselle. Ja hän huusi isälle tupaan: "Isä, saanko ottaa Luksin mukaani?"

— "Ota kun tahdot", kuului sisästä vastaus keskeltä taalerien kilinää. Koira näkyi ymmärtäneen kysymyksen ja vastauksen. Haukkuen ja piehtaroiden juoksi se pihan ympäri.

Poika meni tupaan, ja rahakukkaroa vyölleen sitoessaan sanoi hän: "Totta te puhutte, isä, tekeepä tosin hyvää minulle heittää sikseen tämä yksinäinen elämä, ja, taika-uskoinen en kyllä ole, mutta hyvältä vaan tuntui, kun hepo aina kääntyi puoleeni, talliin mentyäni, ja hirnahti, ja kun koira noin pyrkii mukaan; sehän on hyvän merkki, ja jos eläimiltä kävisi kysyminen, niin, kenpä ties, eivätköhän osaisi antaa paraimpia neuvoja".

Äiti myhähti, mutta isä sanoi: "Älähän unohda puhella Korppi-Sakarin kanssa äläkä ennen kauppoja tee ennenkuin häneltä olet kysynyt neuvoa; se mies se tuntee säntilleen kaikki talon asiat kymmenen peninkulman alalla ja on elävä hypoteekikirja. Mene nyt Jumalan nimeen äläkä liian kovaa kiirutta pidä, kymmenen päivää saat olla poissa".

Isä ja poika löivät kättä toisilleen ja äiti sanoi: "Minä lähden sinua saattamaan vähän matkaa".

Poika talutti nyt hevosta suitsista ja kulki äitinsä rinnalla äänetönnä talon sivuitse, ja vasta tien käännöksen kohdalla virkkoi äiti vitkastellen: "Antaisinpa sulle moniaan neuvon".

— "Puhukaa vaan, mielelläni minä kuulen".

Äiti, ottaen poikaa kädestä kiinni, alkoi: "Pysähdypä, käydessä en osaa oikein puhua. — Näes, että sen pitää olla mieleisesi, se on tietysti ensimmäinen ehto; ilman rakkautta ei ole iloa, ja minä olen vanha eukko, saatanhan siis sanoa kaikki?"

— "Aivan niin".

— "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta, mutta … älähän käy … ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa vielä piillä jotakin muuta. Usko minua…" Vanha eukko pysähtyi läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä, miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".

— "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".

— "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen, joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".

— "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin vaan on".

—- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut, kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui: tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne, joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä huonommat".

Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".

— "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen käskyn kyllä tunnet".

— "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini: joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole; paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee, se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".

— "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle vielä jotain?"

— "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".

— "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan: kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! … niin sillä ei tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan, ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää huomenna ole siinä".

— "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni, olla teidän kaltaisen".

— "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla. Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä, mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean naurun".

Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin, niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui, sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen. He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän kuin osaa arvatakaan".

Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle, laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos, tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella kirjoitusvihkonsa koulusta".

— "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi. Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä jäljellä?"

— "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä, mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".

Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki. Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:

— "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus siinäkin".

— "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".

— "Niin, mutta tuopa taaskin johdatti mieleeni erään seikan", sanoi äiti. "Tämä se on mitä paraimpia merkkejä: ota vaari, mitenkä hän kenkänsä länttään astuu, sisäänpäin vai ulospäin, ja laahustaako ja kuluttaako hän paljon jalkineita".

— "Sittenpä pitäisi minun juosta suutarin luona", sanoi poika nauraen; "voi äitiseni, kaikkia noita avuja, mitä sanotte, ei löydä yhdessä ihmisessä".

— "Niin kyllä, paljonhan minä puhunkin, eikä sinun huoli kaikkea muistiin panna, se on vaan sinulle ohjaukseksi, kun mitä milloinkin sattuu. Minä arvelen vain, ettei se ole pääasia, mitä kellä on tai mitä ken perinnöksi saa, vaan mitä hän tarvitsee. Mutta nyt, minä, niinkuin tiedät, olen antanut sinun olla rauhassa, avaa nyt minulle sydämmesi ja sano, mitä sinulle tapahtui, kun sinä viime vuonna palasit Endringenin häistä ikäänkuin lumottuna etkä enää sen koommin ole ollut entinen poika? Sano minulle, kenties voin sinua auttaa".

— "Oi äiti, sitä ette tiedä, mutta sen sanon teille. Minä olen nähnyt tytön, joka olisi oikea, mutta minä erehdyin".

— "Herran tähden! Ethän vaan rakastunut kenenkään vaimoon?"

— "En maar, mutta erehdyin minä sittenkin. Ja mitäpä pitkistä puheista? Hän oli palvelustyttö".

Poika huokasi syvään, ja ääneti olivat äiti ja poika hetkisen; viimein pani äiti kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä olet hyvä poika, kiitänpä Jumalaa, että hän salli sinun tulla semmoiseksi. Hyvin olet tehnyt siinä, että olet hänet hylännyt mielestäsi. Isäsi ei olisi siihen milloinkaan suostunut, ja isänsiunaus, tiedäthän, merkitsee paljon".

— "Ei, äiti, en minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen, minulle, totta puhuen, ei ollut yhtään mieliin, että hän on palvelustyttö; se ei käy laatuun, ja senvuoksi läksin tipo tieheni. Mutta vaikeampi minun oli häntä unohtaa kuin luulinkaan; mutta nyt se on ohi, ja ohi sen täytyy olla, minä olen päättänyt, etten tiedustele häntä mistään enkä kysy keltään, missä ja kuka hän on: Jumalan avulla tuon teille oikean talontyttären".

— "Olethan kumminkin rehellisesti kohdellut tyttöä, etkä ole pannut hänen päätänsä pyörimään?"

— "Tuohon käteen, äiti; minun ei ole itseäni mistään moittiminen".

— "Minä uskon sinua", sanoi äiti ja pudisti usean kerran hänen kättään, "ja nyt onnea ja siunausta matkallesi".

Poika astui hevosen selkään, äiti katsoi hänen peräänsä ja nyt huusi hän: "Seis! vielä sana, olinpa unohtaa paraimman".

Poika käänsi hevosensa ja äitinsä kohdalle tultuaan sanoi nauraen: "Mutta se on jo viimeinen, eikö niin?"

— "Viimeinen on ja paras. Kysele tytöltä myöskin paikkakunnan köyhistä ja käy sitten köyhiltä tiedustelemassa, mitä nämä tytöstä puhuvat. Huono se talontyttö on, jolla ei ole erityistä köyhää, jolle hän hyvää tekee. Pane tuo tähdelle, ja mene nyt Jumalan nimeen ja ratsasta hyvää kyytiä".

Ja pojan mentyä matkaansa, luki äiti vielä rukouksen hänen tiellensä ja palasi sitten jälleen kotiansa.

— "Olisi minun sittenkin pitänyt vielä sanoa hänelle se, että hän tiedustelisi, miten Josenhans vainajan lasten on käynyt", sanoi äiti kummallisessa liikutuksessa, ja ken tuntee ne salaiset tiet, joita sielu käy, ne vuolteet, joita kulkee meidän näkyvän tilamme ylitse tai syvässä sen alla? Sun muistossasi herää joskus jo kauan aikaa sitten vaiennut laulu- tai tanssisävel, sin'et voit sitä laulaa, et saada säveleitä yhteen, ja kumminkin soi se sydämmessäsi aivan selvään ja sinusta tuntuu, kuin kuulisit sitä. Mikä se on, joka äkkiä herätti sinussa nuo vaienneet säveleet?

Minkätähden muisti äiti nyt juuri näitä lapsia, jotka jo kauan sitten olivat menneet hänen mielestään? Oliko nykyinen hartauden tila ikäänkuin muisto toisesta jo kauan kadonneesta, ja herättikö se sitten sen mukana olleet seikat mieleen? Ken voi käsittää ne hiukeen hienot ja näkymättömät alkeet, joita liihottelee ja heiluu ihmisestä ihmiseen, muistosta muistoon?

Äidin tultua takaisin tupaan, sanoi isäntä pilkallisesti:

— "Olet kai antanut hänelle koko joukon neuvoja, miten muka paraimman saa ongituksi; kyllä minäkin olen siitä huolta pitänyt, olen edeltäpäin kirjoittanut Korppi-Sakarille, ja kyllä se hänet toimittaa paraimpiin taloihin. Hänen täytyy tuoda semmoinen, jolla on runsaasti rahakultaa".

— "Ei se rahakullan runsaus ihmisen hyvyys ole", vastasi äiti.

— "Kyllä minäkin nyt tuon verran ymmärrän", sanoi isäntä pilkallisesti, "mutta miksikäs ei ihminen saata olla hyvä ja rikas rahoista samalla?"

Äiti oli vaiti. Mutta hetken kuluttua hän sanoi:

— "Vai osoitit sinä häntä Korppi-Sakarin luo? Korppi-Sakarin taloonhan Josenhansinkin poika tuli kasvatettavaksi". Niin yhdisti hän nyt puheesen nimen lausumalla taanoisen muistinsa, ja nyt vasta tunsi hän, ketä oli muistanut, ja palasi myöhemmin, niinkuin pian saamme nähdä, usein niihin.

— "Min'en tiedä, mitä sinä puhut", sanoi isäntä. "Mitä se poika sinuun koskee? Miks'et sinä sano nyt, että minä olen viisaasti tehnyt?"

— "Kyllähän sinä viisaasti teit", vakuutti emäntä, mutta ukkoa ei tämä myöhäinen kiitos tyydyttänyt ja hän meni möristen ulos.

Jonkinlainen äreä pelko, että Johanneksen saattaisi sittenkin käydä nurin päin, ja että asiassa oli kenties pidetty liiallista kiirutta, suututti ukkoa kovasti nykyisyyteen ja kaikkeen, mitä hänen ympärillään oli.

14. Ratsumies.

Saman päivän illalla, kun Johannes ratsasti Zusmarshofenista, tuli Korppi-Sakari uudistalokkaan luokse ja istuskeli kauan tämän kanssa perähuoneessa, lukien hänelle puoli-ääneen erästä kirjettä.

— "Sinun tulee antaa minulle sata taaleria, kun asia selvenee, ja tästä tahdon minä kirjallisen vakuutuksen", sanoi Korppi-Sakari.

— "Minä luulen, että viisikymmentäkin taaleria olisi kyllin kylläksi, onhan sekin jo hyvä kasa rahaa".

— "Ei, ei pienintä penniäkään vähemmän kuin sata ummelleen, ja lahjoitan minä sinulle siinä jo varmaankin sata, mutta sen suonkin sinulle ja sisarellesi sekä teen kernaasti meidän seutulaiselle palveluksen. Saisinhan minä Endringenissä ja Siebenhöfenissä hyvin hyvästi kaksikin sen vertaa. Sinun Roselisi on kyllä kunnon talontyttö, sitä vastaan ei ole mitään sanomista, mutta mikään erinomainen ei hän kuitenkaan ole; kyllä sitä voipi hyvin kysyä: mitä tusina sellaisia maksaa?"

— "Ole ääneti, sellaista minä en suvaitse".

Uudistalokkaan täytyi tehdä Korppi-Sakarin mielen mukaan ja kirjoitettuaan, sanoi hän:

— "Kuinka arvelet, tuleeko minun siitä Roselille mitään sanoa?"

— "Tietysti tulee sun se tehdä, mutta hän ei saa antaa itsestänsä mitään huomata, eikä kellenkään koko seudulla; asia ei salli nuuskimista, ja jokaisellahan ovat omat vihollisensa, sinullakin ja siskollasikin. Saat uskoa minua. Sano Roselille, että hän pukeutuu jokapäiväisiin vaatteisinsa ja lypsää lehmiä, kun vieras tulee. Minä lasken hänet yksinään taloosi; olethan lukenut, mitä rusthollari kirjoittaa, hänellä ovat omat tuumansa ja hän juoksisi heti paikalla tiehensä, jos huomaisi jotakin olevan valmistetun. Mutta sinun tulee pian vielä tänä iltana lähettää joku Lauterbachiin ja haettaa kimo langoltasi; kyllä minä sitten heti lähetän kosijan luoksesi, muka varsakauppaa hieromaan. Älä sinäkään näytä mitään tietäväsi".

Korppi-Sakari meni pois, ja uudistalokas kutsui sisarensa ja vaimonsa huoneesen ja ilmoitti heille, toki vaiti-oloon velvoittamalla, että huomenna tulee Roselille kosija, ja vieläpä yhtä hyvä kuin joku ruhtinas, ja jolla on talo, ettei toista mointa, sanalla sanoen, rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Sen jälkeen antoi hän muita ohjeita, joita Korppi-Sakari oli määrännyt, ja käski heidän vieläkin kerran olla asiasta vaiti.

Illallisen jälkeen ei Rosel kuitenkaan tainnut pidättää itseänsä Avojalalta kysymästä, josko tämä, kun hän on mennyt naimisiin, menisi kernaasti hänelle piiaksi; hän antaisi hänelle palkkaa kaksi sen vertaa kuin mitä hän nyt saa, eikä hänen olisi silloin tarvis mennä Rheinin yli tehtaasen. Avojalka antoi kiertelevän vastauksen, sillä hän ei ollut taipuisa menemään Roselin kanssa, ja tiesi, että tällä oli, näitä ehdotellessaan, vielä toinenkin tarkoitus: hän tahtoi ensin ilmoittaa voitto-riemunsa, jotta hän saa miehen ja vieläpä minlaisen, ja silloin tulisi Avojalan pitää hänen taloutensa voimassa, josta hän ei tähän saakka ollut juuri ollenkaan välittänyt. Sen olisi Avojalka tehnyt kernaasti suosiolliselle emännälle, mutta ei Roselille; ja jos hänen pitäisi kerran mennä nykyisen emäntänsä luota pois, niin ei hän haluaisi enää palvelukseen, vaan kernaammin olisi itse päällänsä, olipa se sitten vaikka tehtaassa veljensä kanssa.

Vielä kun Avojalka oli maata panemaisillansa, kutsui hänet hänen emäntänsä ja ilmoitti hänelle salaisuuden, lisäten: "sinä olet ollut kyllä aina kärsivällinen Roselin kanssa, mutta ole nyt kaksi sen vertaa, niin kauan kuin kosija on täällä, ettei talossa syntyisi mitään hälinää".

— "Niin, mutta se näyttää minusta huonolta, että hän lypsää tämän ainoan kerran; onhan se suoraa petosta hyviä ihmisiä kohtaan, eikä hän päälle päätteeksi edes osaakaan lypsää".

— "Sinä ja minä emme voi maailmata muuttaa", sanoi emäntä, "minä luulen, että sinullakin on kyllä taakkaa osaltasi; anna toisten tehdä, mitä he tahtovat".

Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt, ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa, ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin nähden.

Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei, ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei silmäile ylös"… Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua, mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?

Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi, laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen — tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään poistaa sitä.

Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo: hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.

Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen parempata ansaitsekaan, ja — kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä, jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin! eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?

Nyt kysyi vieras: "Ken se on, joka tässä vieressä laulaa?"

— "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:

— "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä kannan kiulun ylös".

— "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli vieras. "Onko hän myöskin sisar?"

— "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen holhojansa".

Talonpoika tiesi vallan hyvin, että tuollainen lempeämielisyys on talon kunnia, ja sentähden vältti hän nimittämästä Avojalkaa pelkäksi piiaksensa.

Mutta Avojalka oli itseksensä iloissaan siitä, että vieras vihdoinkin tiesi hänestä. Jos hän on ymmärtäväinen ihminen, niin tiedustelee hän minulta Roselista, arveli hän ihan oikein itseksensä, Rosel kantoi esille ruokaa ja vieras oli kovin ihmeissään siitä, että talossa voitiin saada toimeen moisia kemuja niin vähässä ajassa; hän ei tiennyt, että kaikki oli jo ennakolta valmistettu, ja Rosel pyysi vieraalta anteeksi, että hänen täytyi tyytyä puutteen-alaiseen kestitsemiseen, koska hän oli tottunut kotosalla arvattavasti paljoa parempaan. Hän arveli ja viisaastikin, että laajalle tunnetun kiitoksen mainitseminen tekee hyvää jokaiselle.

Avojalan piti tänään pysyä kyökissä ja antaa kaikki Roselin käteen ja yhä alinomaa rukoili hän: "sanohan nyt minulle toki Jumalan nimessä, kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?" Mutta Rosel ei vastannut ja emäntä ilmoitti viimein salaisuuden, selittäen: "voithan sinä nyt jo sanoa, hän on rusthollarin Johannes Zusmarshofenista. Onhan sinulla, Amrei, tallella vielä eräs muisto hänen äidiltänsä?"

— "Niin on", vastasi Avojalka ja hänen täytyi istahtua kiukaan reunukselle, sillä hänen polvensa horjuivat. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! — Hän on siis hänen ensimmäisen hyväntekijänsä poika! "Kyllä häntä pitää auttaa, vaikkapa koko kylä kivittäisi minut; en minä jaksa tätä kärsiä!" arveli hän itseksensä.

Vieras läksi pois, häntä saatettiin, mutta vielä rapuilla kääntyi hän äkkiä ympärinsä ja sanoi: "minun piippuni on sammunut, ja minä aina kernaimmin sytytän sen hiilestä". Hän halasi kaiketi tarkastella, miltä kyökissä näyttää. Rosel kiiti ennen häntä sisälle ja tarjosi hänelle tulikoukulla hiilen; hän seisoi juuri Avojalan edessä, joka istui takana uunin reunuksella.

Ja vielä myöhään illalla, kun kaikki talossa makasivat, läksi Avojalka ulos ja juoksenteli pitkin kylää. Hän hakee jotakuta, jota hän voisi pyytää varoittamaan Johannesta, mutta hän ei tiedä ketäkään. Maltas, tuolla asuu suntio, hän on uudistalokkaan vihollinen ja osaa ilmoittaa kaikki niin sujuvasti, mutta … sinun isäntäsi vihollisen luo et sinä suinkaan mene etkä ylipäänsä kenenkään luo täällä. Sinulla on kunnalliskokouksessa vihollisia kyllin Damin tähden… Niin, Dami, se voi sen tehdä. Miksikä ei? Voipihan mies puhua siitä paljoa enemmin; mitä voitaisiin luulla hänen sen sivussa tarkoittavan? Ja Johannes, niin, sehän on hänen nimensä, ei suinkaan unohda sitä, ja silloinhan on Damilla suojelija ja vieläpä millainen! Mikä mies! Mikä perhe! Silloin ei hänellä ole enää puutetta. Ei, Dami ei uskalla tulla kylään. Oi hyvä Jumala! onhan hän ajettu pois! Mutta entäs Sysi-Matti, sehän voisi sen, ja ehkä Dami sittenkin…

Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne niinkuin virvatuli, ja hän itsekin harhaili teitä käydessään tietämättä minne, ja hän tunsi tänään itsensä niin pelon-alaiseksi niinkuin aina käy, kun emme tiedä koko maailmasta ja olemme omissa ajatuksissamme; hän pelkäsi jokaista ääntä, sammakot lammessa kurisivat niin kauheasti, ruisrääkät nisupelloilla pärisivät niin kolkosti, puut seisoivat niin mustina tänä yönä. Ukkonen oli tänään jyrissyt Endringenissä päin. Taivaalla kiitää mustia pilviä, ainoastaan silloin tällöin kirmailee joku tähtönen.

Avojalka kiirehti kedon yli metsään; hän tahtoi mennä Damin luo, hänen täytyi siitä puhua edes jonkun ihmisen kanssa. Kuinka on metsässä niin synkkää? Mikä lintu se on, joka visertää nyt näin yöllä, melkein kuin rastas, kun hän lentää illalla, ja "tulen jo, tulen jo, tulen jo; tulen koht', tulen koht'!" kaikuu sen laulu. Ja nyt visertää rastas, niin henkeänsä vetämättä, niin sydämmensä pohjasta, niin suihkuavin sävelin, niin hiljaa lirittämällä, kuin metsän lähde, joka uhkuaa maan sisästä.

Metsätiellä olevat puun juuret eivät suinkaan kierrelleet Avojalan aatoksia mutkaisemmin.

— "Ei, se tuuma ei auta! Mene vaan taasen kotiisi" sanoi hän viimein itsekseen ja kääntyi takasin, mutta vielä kauan käyskenteli hän pitkin ketoa; hän ei uskonut enää virvatulia, mutta tänään näytti siltä, kuin joku sellainen häntä kuljettaisi edes takaisin, ja nyt tunsi hän ensikerran kävelleensä kovin kauan avojaloin kasteisella maalla ja poskensa hehkuvan. Hiki vuosi hänestä virtana, kun hän pääsi viimein kotiin kammioonsa.

15. Sidottu ja päästetty.

Aamulla herätessänsä huomasi Avojalka tilallaan sen kaulakoristeen, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä; hänen täytyi kauan aikaa ajatella, ennenkuin muisti, että hän oli sen ottanut eilen illalla esille ja kauan katsellut sitä.

Nousemaan yrittäessään, tunsi hän jäsenensä olevan kuin hakattujen, ja käsiään vaivalla ristiin pannessaan, vaikeroi hän:

— "Enhän vaan taivaan nimessä kipeäksi tule! Minulla ei ole aikaa siihen, minä en saata olla sairaana nyt". Ikäänkuin suutuksissa ruumiisensa ja lujatahtoisena ponnistaen sitä, nousi hän ylös; mutta pahastipa hän pelästyi, nähtyään pienestä peilistänsä, että hänen kasvonsa olivat aivan pöhössä: "Siinä sulle rangaistus, kun eilen yöllä niin paljon juoksentelit ja tahdoit avuksesi kutsua vieraita ihmisiä, jopa kelvottomiakin". Hän löi kuni rangaistukseksi itseään hellälle poskellensa, sitten kietoi hän sen huolellisesti ja meni työhönsä.

Emäntä, nähtyään hänet, tahtoi lähettää häntä makaamaan; mutta Rosel rupesi torumaan, että Avojalka oli ilkeyttänsä vaan olevinaan sairas ja oli tehnyt tuon tepposen vaan senvuoksi, kun tiesi, että häntä nyt tarvitaan. Avojalka oli ääneti, ja kun hän oli ladossa panemassa apilaita korsuun, silloin kuului muudan raikas ääni: "Hyvää huomenta! Ahkeriapa ollaan jo näin varhain!"

Se oli hänen äänensä.

— "Aina vähän", vastasi Avojalka ja purasi sitten hampaansa yhteen, harmissaan sille häijylle tontulle, joka kateellisena oli hänet noitunut ja rumentanut niin pahaksi, että Johanneksen oli häntä mahdoton tuntea.

Pitikö hänen nyt ilmoittaa itsensä?

Parasta on odottaa.

Hänen lypsäessään kyseli Johannes yhtä ja toista. Ensinkin, lypsävätkö lehmät paljon ja myödäänkö karjan tuotteita ja miten, kuka voita kirnuaa, ja pitääkö joku tuosta kirjaa talossa.

Avojalka vapisi; hänen vallassaan oli nyt sysätä kilpakumppalinsa syrjään, osoittaessaan, mimmoinen hän on; mutta kuinka kummallisesti ovat maailman kulun langat kehrätyt! Hän häpesi ennen kaikkea puhua pahaa isäntäväestään, vaikka moite olisi oikeastaan koskenut vain Roselia, sillä muuthan olivat hyviä; mutta hän tiesi, että häpeä on palvelijankin saattaa taloa pahaan huutoon, ja senvuoksi hän vastasi vain: palvelijan ei sovi arvostella isäntäväkeänsä; "ja hyväsydämmisiä he ovat kaikki", lisäsi hän sitten sisällisessä oikeudentunnossa, sillä hyväntahtoinen oli tosiaan Roselikin kaikessa tulisuudessaan ja ylpeydessään. Nytpä johtui Avojalalle jotakin mieleen. Jos hän sanoo mimmoinen Rosel on, niin lähtee vieras tipo tiehensä, siten hän on tosin Roselista päässyt, mutta hän on sitten poissa, ja viisaasti hän sitten jatkoi:

— "Näyttepä olevanne varovainen; siitähän vanhempannekin ovat tunnetut. Mutta tiedättehän, ettei mitään eläintä opi yhdessä päivässä tuntemaan; teidän pitäisi, mielestäni, jäädä vähäksi aikaa tänne, ja sittemmin saamme mekin tutustua lähemmin keskenämme, ja kyllähän sitten sana sanasta syntyy, ja missä vaan saatan olla teidän hyödyksenne, niin sen teen aivan mielelläni. Vaan enpä minä ymmärrä kumminkaan, miksi te niin paljon kyselette…"

— "Kas viekasta! Mutta mieliinipä olet kuin oletkin", sanoi Johannes.

Avojalka säpsähti, niin että lehmä peräytyi ja maito oli vähällä läikähtää kiulusta ulos.

— "Ja hyvät juomarahat pitää kyllä saamasi", lisäsi Johannes ja pudotti jälleen takaisin taskuunsa taalerin, jota jo oli pitänyt hyppysissään.

— "Kuulkaas", alkoi Avojalka vielä, mennen toisen lehmän luo. "Suntio on minun isäntäni vihollinen, sen sanon siltä varalta, että hän rupeaisi teihin hierautumaan".

— "Niin, niin, kyllä sinun kanssasi sopii puhella, näen mä, mutta sinun kasvosi ovat pöhössä; ei tuo pään sitominen mitään auta, kun kävelet avojaloin".

— "Minä olen jo tottunut siihen", sanoi Avojalka, "mutta kiitoksia vaan neuvostanne, koetan sitä seurata".

Askeleita kuului ulkoa. "Saammehan toiste puhella enemmän", lopetti poika ja meni pois.

— "Kiitos nyt, paksu poskeni!" sanoi Avojalka, vieraan mentyä, ja taputti pöhönnyttä poskeansa; "olet ollut oikein kiltti; sinun kauttasihan saan hänen kanssaan puhua, ikäänkuin ei olisi minua itseäni likimaillakaan, naamuri silmillä kuin laskiaisena. Helei! Tämäpä hauskaa!"

Kummallista, kuinka tämä sisällinen ilo melkein poisti hänen ruumiillisen kuumeensa; väsyksissä hän vaan oli, sanomattoman väsyksissä, ja osittain oli hänestä mieleistä osittain haikeata, kun hän näki renkivoudin tervaavan rattaiden pyöriä ja kuuli isännän aikovan vieraan kanssa lähteä ulos kylään. Hän riensi kyökkiin ja siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille ja Johannes ratsastaisi sivulla".

— "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua.

— "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä.

— "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsi Rosel.

— "Mitä joutavia! Kun serkku tulee vieraisin, niin saatat kyllä ottaa itsellesi yhden vapaan päivän", pyyteli isäntä, sillä hän tahtoi, että Johannes oitis Roselin kanssa yhdessä tulisi vouratalollisen luokse, jott'ei tällä olisi tyttärensä suhteen toivoa vähääkään; samalla tiesi hän tämmöisen pienen kylässä-käynnin hankkivan ihmiset pikemmin kokoon kuin kahdeksanpäiväinen vieraissa-olo talossa.

Johannes oli vaiti, ja isäntä pyytämisensä innossa nykäsi häntä ja kuiskasi: "Puhu sinäkin hänelle, sinua hän mieluummin tottelee ja lähtee mukaan".

— "Minusta nähden", sanoi Johannes ääneensä, "sisaresi tekee oikein, kun ei tahdo näin keskellä viikkoa kyliä käydä. Minä valjastan heponi sinun hevosesi rinnalle, sittenhän saamme nähdä, miten ne yhdessä kulkevat, ja illalliseksi tulemme jo takaisin, joshan emme jo ennenkin".

Avojalka, kuullessaan tätä, purasi huultaan ja tuskin jaksoi olla nauramatta; "sepä se", arveli hän, "sitä miestä ette ole saneet vielä suistaneeksi, vielä vähemmin valjaisin, sitä miestä ette voikaan niin ilman mitään kuljettaa maita mantereita, kuten oli aiottu, niin ettei hän takaisin osaisi tulla".

Hänen täytyi panna huivi kasvoiltaan pois, niin kuuma tuli hänen pelkästä ilosta.

Kummallinen oli tänään talossa päivä, ja Rosel kertoi puoli-äreissään, mitä kaikkea kummallista Johannes oli häneltä kysynyt, ja Avojalka se riemuitsi sydämmessänsä, sillä kaikki se, mitä hän oli kysellyt ja jonka hän hyvin ymmärsi, miksi tämä oli niin kysellyt, oli hänessä täytetty. Mutta mitäs siitä on hyötyä? Hän ei tunne sinua, ja jospa tuntisikin, niin sinä olet orpo raukka ja palveluksessa, siitä ei tule milloinkaan mitään. Hän ei tunne sinua eikä rupea sinusta tiedustelemaan.

Illalla miesten palatessa, oli Avojalka ottanut jo huivin pois otsaltaan, posket ja ohimoiset olivat vielä leveästi sidottuina.

Johannes ei näkynyt nyt huolivan hänestä sanoilla eikä katseellakaan. Sitä vastoin oli hänen koiransa Avojalan luona kyökissä ja tämä antoi sille ruokaa, silitteli sitä ja puheli sille: "Niin! Jospa vaan voisit sanoa hänelle kaikki, niin kyllä uskollisesti hänelle kaikki ilmoittaisit!"

Koira pani päänsä Avojalan polvelle ja katsoi häneen ymmärtäväisillä silmillä ja pudisti sitten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: raskasta on, etten minä voi puhua.

Nyt meni Avojalka sisään ja tuuditteli lapsia, jotka jo kauan aikaa olivat maanneet, vielä kerran kaikenlaisilla lauluilla, mutta sitä valssia, jonka mukaan hän kerran oli tanssinut Johanneksen kanssa, lauloi hän enimmin. Johannes kuunteli kuni haluillansa ja näkyi olevan kaukana puheistansa. Rosel meni kammioon ja käski Avojalan olla vaiti. Vielä myöhään yöllä, kun Avojalka juuri oli tuonut vettä mustalle Marannalle ja täysi leili päälaella kulki synnyintalollensa, tuli hänen vastaansa Johannes, joka oli matkalla yömajaansa ravintolassa. Hiljaa lausui tyttö: "Hyvää yötä!"

— "Kas, sinäkö siinä olet?" sanoi Johannes, "minnes sinä vielä vettä viet?"

— "Mustalle Marannalle".

— "Kuka se on?"

— "Köyhä, kipeä eukko".

— "Roselihan sanoi, ettei täällä ole köyhiä lainkaan?"

— "Voi, Herran tähden; on liiaksikin, mutta Rosel sanoi kaiketi sen vuoksi vaan, kun pitää sitä häpeänä kylälle. Hyväsydämminen hän on, sen saatte uskoa, mielellään hän lahjoittaa".

— "Hyvä sinä olet puolustamaan, näen mä; mutta älähän jää seisomaan leili päälaella. Saanko lähteä kerallasi?"

— "Miks'ette?"

— "Sinä olet oikeassa, sinä kuljet hyvää tietä ja siinä on sinulla suoja, ja minua ei sinun huoli lainkaan pelätä".

— "Min'en pelkää ketään ja kaikista vähimmän teitä. Tänään huomasin, että olette hyvä".

— "Miten niin?"

— "Kun neuvoitte parantamaan kasvojeni pöhöä; se auttoi, minulla ovat kengät jalassa".

— "Hyvin teitkin, kun neuvoani noudatit", sanoi Johannes hyvillään, ja koira näkyi ymmärtävän tämän, sillä se hyppäsi tytön luo ja nuoli hänen vapaata kättään.

— "Luks, tule tänne", käski Johannes.

— "Antakaa hänen olla", vastasi Avojalka, "me olemme jo hyviä ystäviä, Luks oli tänään minun luonani kyökissä; minua ja veljeäni kaikki koirat hyväilevät".

— "Vai niin? Onko sinulla velikin?"

— "On kyllä, ja minä aion pyytää, että te hyväntahtoisesti ottaisitte hänet palvelukseen luoksenne, hän on varmaan palveleva teitä uskollisesti elämänsä loppuun asti".

— "Missä hän on?"

— "Tuolla metsässä, hän on tätä nykyä sysimiehenä".

— "Meillä on vähän metsää eikä yhtään sysihautaa; paimenta minä pikemmin tarvitsisin".

— "Siihen hän kelpaa myöskin. Mutta tässä asuukin Maranna".

— "Minä odotan, kunnes tulet ulos", sanoi Johannes, ja Avojalka meni sisään, vei sinne veden, pani halot takkaan ja teki eukolle vuoteen.

Hänen tultuaan ulos, oli Johannes vielä siellä, koira hyppäsi hänen vastaansa, ja kauan seisoi vielä Avojalka Johanneksen kanssa pihlajapuun juurella. Se humisi niin vienosti ja heilutteli oksiaan, ja siinä he haastelivat kaikenlaista, ja Johannes ylisti hänen ymmärtäväisyyttään ja valpasta mieltään ja sanoi viimein: "Jos joskus tahdot paikkaa muuttaa, niin minun äidilleni sä olisit omiasi".

— "Sepä on suurin kiitos, mitä minulle kukaan voi maailmassa antaa", vakuutti Avojalka, "ja minulla on vielä muistokalu häneltä". Hän kertoi nyt tuon tapauksen lapsuutensa ajoilta, ja kumpikin nauroi, kun Avojalka sanoi, ettei Dami tahdo milloinkaan unohtaa, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa nahkahousut.

— "Ne hänen pitää saada", vakuutti Johannes.

He menivät vielä yhdessä kylään, ja Johannes antoi hänellä kättä jäähyväisiä sanoessaan.

Avojalka yritti sanoa hänen jo antaneen hänelle kättä, mutta ikäänkuin säikähtyen tuota ajatusta, riensi hän taloon, vastaamattakaan toisen jäähyväiseen! Johannes meni mettivänä ja hämillänsä yömajaansa "Metson" ravintolaan.

Mutta seuraavana aamuna huomasi Avojalka poskensa pöhön laskeutuneen, eikä milloinkaan tätä ennen kuulunut vielä niin iloista rallatusta talossa, pihalla, tallissa ja ladossa, kuin tänään, ja tänäänhän piti myös asia päätettämän, tänään piti Johanneksen lausua asiansa. Uudistalokas ei enää kauemmin tahtonut saattaa sisartansa huutoon: ehkäpä ei siitä tulisikaan mitään.

Melkein kaiken päivän vietti Johannes sisässä Roselin luona; tämä ompeli miehen paitaa, ja iltasella tulivat uudistalokkaan vaimon vanhemmat ja muut sukulaiset. Asia piti päätettämän.

Kyökissä kihisi paisti, ja kuusihalot räiskivät, ja Avojalan posket hehkuivat sekä uunin tulesta että sisällisestäkin. Korppi-Sakari käyskenteli edes takaisin, ylös ja alas hyvin toimessaan, hän oli talossa kuin kotonaan ja poltteli uudistalokkaan piippua.

— "Se on siis kuitenkin päätetty", valitti Avojalka itsekseen.

Pimeä tuli, ja monta kynttilää paloi talossa; Rosel käyskeli pönäkästi puettuna edestakaisin tuvan ja kyökin väliä eikä toki tiennyt mitä oikeastaan tekisi. Muuan vanha vaimo, joka oli muinoin kyökkipiikana palvellut kaupungissa, oli otettu ruoan keittäjäksi. Kaikki oli valmistettu.

Nyt sanoi nuori emäntä Avojalalle: "mene ylös ja pane kirkkovaatteet päällesi".

— "Miksi niin?"

— "Sinun tulee tänään passata, saathan samassa myös kelpo juomarahat".

— "Minä tahtoisin olla kyökissä".

— "Ei, tee mitä minä sinulle sanon ja joudu".

Amrei meni huoneesensa ja kovin väsyneenä istahti hän hetkiseksi kirstullensa vetäisemän henkeä; häntä peloitti, — hänen oli niin raskasta, — kun hän voisi nyt vaan nukkua eikä milloinkaan enää herätä! Mutta velvollisuus se kutsui häntä ja tuskin oli hän saanut käteensä ensimmäisen kappaleen juhlapukuansa, niin ilo heräsi hänessä, ja iltarusko, joka lähetti kirkkaan säteen ullakkoon, tanssieli Amrein poskilla.

— "Pane kirkkovaatteet päällesi!" Hänellä oli yksi ainoa kirkkopuku ja se oli sama, mikä oli hänen päällänsä ollut Endringenin häissä, ja jok'ainoa vaatteiden kahina soi iloa ja samoja valssinsäveleitä, joiden mukaan hän silloin oli tanssinut; mutta yön lähetessä ja pimeässä pannessaan päällensä, karkoitti Amrei jälleen kaiken ilonsa ja sanoi pukeuvansa tällä lailla ainoastaan Johanneksen kunniaksi; osoittaakseen hänelle, kuinka korkeassa arvossa hän piti kaikkea, mitä hänen perheestänsä oli lähtenyt, pani hän viimeksi kaulakoristeenkin kaulalleen.

Koristettuna niin kuin muinoin Endringenin häissäkin, tuli hän kammiostaan alas.

— "Mitäs tuo nyt on? Mitäs sinä olet niin pönäkäksi laittaunut?" huusi Rosel suutuksissaan ja rauhattomana sulhasen pitkällisestä viipymisestä. "Mitäs olet pannut päällesi kaikki rikkautesi? Sopiiko piian kantaa tuommoisia koristeita ja mokomia muistorahoja? Pane paikalla ne pois!"

— "Kas sitä en tee, sen lahjoitti minulle hänen äitinsä, vielä pienenä ollessani, ja se minun kaulallani oli, kun yhdessä tanssimme Endringenissä".

Jotakin kuului kaatuneen portailla, mutta kukaan ei pitänyt siitä lukea, sillä Rosel huusi nyt:

— "Vai niin, sinä kunnoton tontun noita; räpäleihin olisit nääntynyt, jollei sinua olisi otettu taloon, ja nyt tahdot ottaa sulhasen minulta pois".

— "Älähän nimittele häntä niin, ennenkuin hän on se", vastasi Avojalka kummallisella äänellä, ja vanha ruoankeittäjä huusi kyökistä: "Totta Avojalka puhuu, lasta ei saa nimellään mainita, ennenkuin on kastettu, se on lopen vaarallista".

Amrei nauroi, ja Rosel kiljasi:

— "Mikä sua naurattaa?"

— "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla kyllä, mutta en kehtaa".

— "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.

— "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin maasta nousseena.

Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle, joka vielä oli maassa polvillaan.

Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei elämäpäivänään, ja minä olen syypää…"

— "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on Jumalan tahto".

Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!

Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa, sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä, ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat maailmoitse, niitä et saa kiinni.

Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee, oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen päällään.

Kaikki sukulaiset olivat tulleet saapuville ja kummastellen katselivat, mitä täällä nyt tapahtui.

— "Mikäs Avojalalla on? Mitäs tämä merkitsee?" melusi uudistalokas.

— "Vai niin? Avojalkako sinun on nimesi?" riemuitsi Johannes. Hän naurahti kovaan ja huusi sitten: "Tule nyt! Tahdotko minua? Sano suoraan, tässä on vieraita miehiä. Sano: tahdon, niin ei muu kuin kuolema meidät eroittaa toisistamme".

— "Tahdon! eikä muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme", huudahti Avojalka ja heittihe hänen kaulalleen.

— "Niinkö vainen? sitten saat viedä hänet paikalla talosta pois!" kiljasi uudistalokas vihan vimmassa.

— "Vien käskemättäsikin; kiitoksia vaan hyvästä kohteluksesta, serkku; jos joskus saavut meille, niin kuitataan sitten". Niin vastasi Johannes. Hän otti molemmilla käsillä tyttöä päästä ja huudahti: "Taivaan Herra! Voi äiti, äiti! kuinka iloiseksi nyt tulet!"

— "Mene ylös, Avojalka, ja ota kirstusi pois, sinusta ei saa jäädä taloon riepuakaan", komensi uudistalokas.

— "Kyllä; kyllä se tapahtuu vähemmälläkin melulla", vastasi Johannes. "Tule, minä menen kerallasi, Avojalka; mutta mikäs sinun oikea nimesi on?"

— "Amrei!"

— "Olin minä vähällä jo ennenkin saada Amrein; se oli rasvaprinsessa ja sinä olet minun suolaprinsessani. Helei! Mennään nyt, tahdonpa nähdä kammiota, jossa niin kauan olet elänyt; nyt saat suuren talon".

Koira se kulki kulkemistaan karvat pörröllään uudistalokkaan ympäri, se huomasi kyllä, että uudistalokas olisi mielellään kuristanut Johanneksen, ja vasta sitten kun Johannes ja Avojalka olivat menneet portaita ylös, juoksi koirakin heidän peräänsä.

Johannes jätti kirstun paikoilleen, koska sitä ei sopinut ottaa hevosen selkään, ja pani kaikki Avojalan tavarat säkkiin, jonka Avojalka oli perinyt isältään, ja tyttö kertoi silloin, mitä kaikkea kovaa tuo säkki jo oli kokenut, ja koko maailma pyrki supistumaan yhteen silmänräpäykseen ja oli tuhatvuotinen ihme. Kummastellen näki Avojalka Johanneksen ilomielin katselevan hänen kirjoitusvihkoaan ja kuuli hänen lausuvan: "Tuon vien äidilleni, sitä hän aavistelikin; ei vielä maailmasta ihmeitä puutu".

Avojalka ei sen enempää sitä tiedustellut. Ihmettähän oli kaikki, mitä hänelle tapahtui! Ja ikäänkuin tietäen, että Rosel paikalla repisi rikki hänen kukkansa, ja viskaisi kujalle, pyykkäsi hän vielä kerran kädellään niitä: käsi tuli märäksi yökasteesta, ja nyt hän meni alas Johanneksen kanssa ja juuri kun olivat talosta lähtemäisillään, puristi vielä joku hiljaa pimeässä hänen kättään; sen teki emäntä, joka hänelle täten sanoi jäähyväisensä.

Kynnyksellä lausui vielä Avojalka, pannen kätensä ovenpielelle, johon hän niin usein oli nojaunut haaveillessaan: "Palkitkoon Jumala tälle talolle kaiken hyvän ja antakoon anteeksi kaiken pahan!" Mutta tuskin oli hän astunut moniaan askeleen, niin jo huudahti: "Voi, Herran tähden, kun unohdin kaikki kenkäni; ne olivat siellä vuoteen päällä". Ja tuskin oli hän saanut tämän sanoneeksi, niin kopisten lensivät kengät perättäin akkunasta kujalle.

— "Juokse hiiteen", huusi joku ullakon akkunasta. Syvä oli tuo ääni, mutta Roselin se oli kumminkin.

Avojalka kokosi kengät yhteen ja läksi niitä kantamaan Johanneksen kanssa, jolla oli säkki selässä, ravintolaan päin.

Kuu kumoitti kirkkaana, ja kylässä oli jo kaikki hiljaa.

Avojalka ei tahtonut jäädä ravintolaan.

— "Mielelläni minäkin jo läksisin matkaan tän'iltana", lisäsi Johannes.

— "Minä jään Marannan luokse", vastasi Avojalka, "siellä mun synnyintaloni, ja sinä jätät kai koirasi minulle. Jäätkös luokseni, Luks? Pelkäänpä heidän tekevän minulle jotain, jos jään tänne".

— "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan tekemistä?"

— "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"

He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse. Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".

— "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".

Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja metsästä kuului yörastaan laulu.

— "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo. Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"

He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä: "Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille! Herätkää!"

Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas minua huutaa?"

— "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"

— "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes poikani! Kuinka kauan … kuinka kauan … sin'olet minun, sin'olet minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja tuhansin kerroin… Ei, anna kätesi tänne… Käy tänne! Tuolla kirstussa on huomenlahja… Ottakaa se huivi… Voi poikoani, voi poikoani! Niin, niin, hän on sinun… Johannes poikani! poikani!" Eukko alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää hengittänytkään.

— "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!" huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena! Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen viereen ja itki katkerasti nyyhkien.

Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja sanoi sitten:

— "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt. Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä iloa!"

— "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä vuoksi lähdetään jo tänään pois".

Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta, että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna, niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen poikansa virsikirjoja.

Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan onnellisin morsian maailmassa".

— "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?" kysyi Johannes.

— "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin häissä?"

— "Sama on".

— "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan onnellisuuttansa.

16. Helkkyhepo.

— "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni satulaan"

— "Mieluummin istuisin säkkini päällä".

— "Kuinka tahdot".

Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni, astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".

— "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".

Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea, siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.

Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka: "Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä, Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen; mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta, kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"

— "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"

— "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana … niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; — ja siihen vastaa tytär: Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa, kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin suolaa. — Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi tuonne vasemmalle metsään, — me käymme veljeni luokse, heillä on sysihauta tuolla tien vieressä, — Laula, satakieli! me laulamme kanssa!

"Satakielen soivan kuulen, Syömmein halkeavan luulen; Lennä, lintu, luoksein vaan, Lennä mua neuvomaan!"

Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia, lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:

— "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".

— "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".

Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä, mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi, kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.

Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"

Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:

— "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin, niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat oikealle kannalle".

— "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".

— "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt:

— "Mikäs on hevosesi nimi?"

— "Karvan mukaan sillä nimi on".

— "Ei, annetaanpas sille toinen nimi, ja tiedätkös mikä? Helkkyhepo".

Ja tuon soman valssin säveleillä lauloi nyt Johannes yhä vaan tätä yhtä sanaa: Helkkyhepo! Helkkyhepo! ja Avojalka lauloi joukkoon, ja juuri nyt, kun eivät he laulaneet sanoja, jotka jotakin olisivat merkinneet, oli heidän ilonsa puhdas, täydellinen, rajaton; heidän sopi panna siihen kaikki riemut soimaan. Ja taas yhtyivät siihen kaikenlaiset liverrykset, sillä sielussa kajahtelee kellon ääni, joka ei ole enää mitään kokonaista säveltä, mitään määrättyä muotoa, ja sulkee itseensä kumminkin kaikki, ja tuonne ja tänne, ylös ja alas riemuisissa säveleissä heiluivat ja tuudittelivat rakastavien sydämet. Ja taas ryhdyttiin lystillisiin lauluihin, ja Amrei lauloi:

"Kiinni kultani sain, Nytpä häntä ma vain Pääst'en luotani, en, Sylissäin pitelen".

Ja Johannes vastasi:

"Ja kultoani koskaan en päästä mä pois, Vaikkapa hän itse tontun kahleissa ois; Ei nauhoin eikä nuorin eikä kahleinkaan Voi immyttäni viedä multa milloinkaan".

Ja taas lauloi Amrei:

"Kaunihisti kultani Tanssaella taitavi, Heiluen, hyörien, pyörien vaan, Eipä tuota uskoiskaan!"

Johannes vasasi:

"Toisin vuoroin totisena, Naureskellen toisin; Jospa toki kaiket päivät Siten viettää voisin!"

Ja nyt lauloivat he yhdessä pitkällisin sävelin tätä syvää laulua:

"Murhetta seuraa ilo vaan, Se lohduttaa mua ainiaan; Ma tunnen impein kaunosen, Tuon tunnen mustasilmäsen, Saa syömmein siitä riemujaan."

"Mun omanain hän olla suo, Ei muihin silmiänsä luo, Me ilot, murheet kannetaan Yhdessä, asti kuolemaan".

Raikkaasti kajahteli nyt metsä, jossa kuu leikitteli säteillään puun latvoissa, oksilla ja rungoilla, ja kaksi ihmislasta lauleli kilpaa satakielen kanssa.

Ja tuolla sysihaudan ääressä yön hiljaisuudessa istui Dami vielä Sysi-Matin luona, ja Sysi-Matti, joka mielellään haasteli yön aikana, kertoeli kaikenlaisia kummitussatuja muinoisilta ajoilta, jolloin metsät näillä mailla olivat vielä niin tiheitä, että orava pääsi hyppien puusta puuhun, maahan laskelmatta, Neckar joelta aina Bodenjärven rannalle asti, ja nyt juuri kertoi hän satua eräästä olennosta, joksi entinen epäjumala on muuttunut ja joka nyt ratsastelee kimohevosen selässä ja kantaa kaikkialle loistoa ja komeutta ja tuo onnea.

Satuja on, jotka ovat sielulle samaa kuin silmälle leimuavaan tuleen katsominen: liekit ne lehahtelevat, ne imeyvät toisiinsa, ne leikkivät monenvärisinä, täällä sammuu yksi, tuolla välähtää uusi, ja äkkiä nousee kaikki liekkiaaltoon jälleen. Ja katsahdapa pois tuosta liekistä: yö näyttää sitä synkemmälle.

Niin kuunteli Dami, niin katsahteli hän tuon tuostakin ympärilleen ja Sysi-Matti se kertoi niin yksitoikkoisella äänellä.

Äkkiä hän pysähtyi; tuolla tuli vuoren rinnettä alas kimo, ja sieltä kuului niin armaita lauluja. Tuleeko kummitusten maailma vielä kerran ilmi? Ja yhä lähemmälle ehti hepo, sen selässä istui ratsumies, niin leveänä ja sillä on kaksi päätä, ja se tuli yhä lähemmäksi, ja väliin huusi miehen, väliin naisen ääni: Dami! Dami! Dami! Sysimiehet olivat kumpikin pudota maahan säikäyksestä, he eivät voineet paikaltaan liikkua, ja nyt oli kummitus tuossa ja nyt se astui hevosen selästä ja: "Dami, minähän tässä olen!" huusi Avojalka ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut.

Damilla ei ollut mit'ikään sanomista, hän silitteli vaan milloin hevosta, milloin koiraa ja nyykäytti päätänsä, kun Johannes lupasi ottaa hänet paimeneksi: hän saa kolmekymmentä lehmää paimennettavikseen ja oppii tekemään voita ja juustoa.

— "Sinä pääset mustasta valkoiseen", sanoi Avojalka; "siitähän sopisi tehdä arvoitus".

Dami sai viimeinkin puheenlahjan ja sanoi: "Ja pari nahkahousuja myös". Kaikki naurahtivat, ja hän selitti, että rusthollin emäntä on hänelle vielä velkaa pari nahkahousuja.

— "Annanpa sulle niitä odottaessasi piippuni, he, tuossa sulle langonpiippu", sanoi Johannes ja ojensi Damille piippunsa.

— "Niin, ja itse jäät piiputta", sanoi Amrei puoleksi estellen.

— "Nyt en tarvitse piippua".

Riemuissaan hyppäsi Dami ylös ja riensi mökkiin hopeahelaisine piippuineen; mutta eipäs olisi uskonut hänen saavan aikoin niin hauskaa leikintekoa. Hetken kuluttua nimittäin tuli hän takaisin Sysi-Matin hattu päässä ja pitkä vaippa päällä ja kummassakin kädessään iso tulisoitto. Arvokkain askelin läheni hän rakastuneita, ja puhui heille juhlallisella äänellä: "Mitäs tämä tietää? Kas tässä, Johannes, on minulla kaksi tulisoittoa, niillä saatan sinut kauniisti kotiasi. Kuinka sinä olet uskaltanut noin omin väkinesi viedä minulta sisarta? Minä olen vanhempi veli ja minulta pitää sinun häntä pyytää ja ennenkuin minä olen myöntynyt, ei koko asiasta tule mitään".

Amrei nauroi iloisesti, ja Johannes pyysi nyt kaikkien lakimetkujen mukaan Damilta hänen sisarensa kättä.

Dami oli jatkaa leikkiänsä kauemmaksi, sillä hänestä tuntui hyvältä, kun oli tuommoisessa asiassa kerrankin onnistunut. Mutta Amrei tiesi, ettei siihen ole luottamista; Dami saattaisi tehdä tuhmuuksia ja muuttaa leikin aivan päin vastaiseksi. Hän näki jo, kuinka veli usean kerran avaten ja sulkien kättänsä aikoi tarttua Johanneksen kellonvitjaan, mutta aina vetäisi kätensä takaisin; hän sanoi senvuoksi kovasti, niinkuin vallatonta lasta kielletään: "piisaa jo! sinä teit hyvin, jätä valtaan nyt".

Dami tuli entiselleen ja virkkoi vielä Johannekselle: "Kas niin! Sinulla on teräshelainen morsian, minulla hopeahelainen piippu". Kun ei kukaan naurahtanut, lisäsi hän: "Etpä suinkaan, lanko, luullut saavasi niin ymmärtäväistä lankoa? Amrei ei ole yksinään ymmärtäväinen, me olemme yhdessä padassa kiehuneet. Niin, lanko, niin!"

Dami näkyi tahtovan perin pohjin nauttia tuota langoksi nimittelemisen suloutta.

Johannes morsiamineen astui jälleen hevosen selkään, sillä he tahtoivat vielä tänä yönä ennättää kaupunkiin, ja heidän kuljettuaan jo kappaleen matkaa, huusi Dami heidän peräänsä: "Lanko, älä unohda mun nahkahousujani!" Raikas nauru vastasi siihen, ja lauluja kaikueli jälleen, sulhasen ja morsiamen ratsastaessa kuutamoyöllä.

17. Vuorten ja laaksojen poikki.

Eipä ole maailmassa niin, että kävisi eläminen aina yhtä mittaa yhdellä lailla; siinä vuoroilevat päivä ja yö, äänetön rauha ja raju rähinä ja puuha ja kaikki vuodenajat. Niin luonnon elämässä, niin ihmissydämmenkin, ja onnellinen se ihmissydän, joka kaikissa liikunnoissakaan ei horjahda polultaan pois.

Päivä koitti jo, kun rakastuneet saapuivat kaupungin portille, ja jo hyvän aikaa ennen, kohdattuaan ensimmäisen vastaantulijan, olivat he astuneet alas hevosen selästä. He huomasivat, että tuommoinen kulku näyttäisi kovin kummalliselta, ja ensimäinen tiellätulija oli heille sanansaattajana siitä, että heidän on taas antauminen ihmisten tavallisten olojen ja tapain noudattajiksi. Johannes talutti toisella kädellään hevosta, toisella piti hän Amreita kädestä kiinni; ääneti he kulkivat ja aina kun toisiinsa katsahtivat, loistahtivat heidän kasvonsa kuin lasten, jotka heräävät unesta. Mutta luotuaan silmät maahan, vaipuivat he jälleen ajatuksiin ja huolestuivat, miten muka kävisi.

Ikäänkuin jo olisi siitä puhunut Johanneksen kanssa ja täydellisesti vakuutettuna hänenkin ajatelleen samaa, sanoi Amrei nyt:

— "Viisaampaa olisi ollut, jos olisimme panneet asian tyyneemmin toimeen; olisit ensin mennyt kotiasi, minä olisin sen aikaa ollut jossakin, ja jos en muualla, niin vaikka Sysi-Matin luona, ja sitten olisit tullut äitisi kanssa minua noutamaan tai olisit kirjoittanut minulle, niin olisin sitten tullut sinne Damini kanssa. Mutta tiedätkös mitä ajattelen?"

— "Aivan kaikkea en vielä tiedä".

— "Ajattelenpa, että katumus on tuhminta, mihin ihminen voi joutua. Ja vaikkapa repisit pääsi irti, et eilistä päivää sittenkään voi palauttaa. Mitä me noin kesken riemujamme teimme, oli oikein ja oikein sen olla pitääkin. Nyt, vähän tyyneemmällä mielellä oltaessa, ei siitä mitä torumista. Meidän on vaan nyt miettiminen, mitenkä vast'edes saamme kaikki hyvään päin, ja sinähän olet suora mies, saatathan minun kanssani asiasta jutella, sano vaan minulle suoraan kaikki. Voit sanoa kaikki, mitä tahdot, siten et mieltäni pahoita; mutta jos jotakin jätät sanomatta, niin sitten teet mieleni pahaksi. Sano siis, onhan sinullakin levollinen mieli?"

— "Osaatkos arvoituksia selittää?"

— "Lapsena olin siinä taidossa aika mestari".

— "No sanos, mikäs tämä on? On, näet, pieni sana, joka merkitsee jotain näkymätöntä, mutta kumminkin kovasti, toisinaan hurjastikin liikkuvata: muutapa ensimmäinen kirjain toiseksi, niin saat näkyväisen kappaleen, joka ilmi tuo kaikki tuon edellisen toimet".

— "Se on helppo", sanoi Avojalka, "lapsellisen helppo arvata, se on 'mieli' ja 'kieli'". Ja kun leivot taivas-alla rupesivat visertämään, alkoivat hekin laulaa arvoituslaulua, ja Johannes alkoi:

"Koetapa, tyttöni, arvata tää, Jos sä sen arvaat, niin nain sinut mä: Lunta valkoisempi se on Vehreämpi ruohoa nurmikon. Synkempi synkintä syttäkin? Jos sä mun vaimoni olla suot Kyllä sen kohta arvaatkin".

Amrei:

"Kirsikan kukka lunt' on valkeempi Ja kukkineena ruohoa vehreempi. Ja marjana synkempi syttäkin, Vaimos olla suon, siis sen arvaankin".

Johannes jatkoi:

"Mikäs kuningas se maaton on? Ja mikäs pihti ompi raudaton?"

Amrei:

"Korttikuningas se maaton on, Ja saapaspihti se on raudaton".

Johannes:

"Mikäs tuli ei tuo lämmintä? Ja mikäs puukko ompi kärjettä?"

Amrei:

"Maalattu tuli ei tuo lämmintä, Ja taitettu puukko se on kärjettä".

Äkkiä napsautti Johannes sormiaan ja sanoi: "Arvaas nyt", ja hän lauloi:

"Milläs ompi kaula, vaan pää on pois? Ja mikä voitta, suolatta makeata ois?"

Amrei vastasi nopeasti:

"Putelill' on kaula, vaan pää on pois, Ja sokeri voitta, suolatt' eikö makeet' ois?"

— "Puoleksipa vaan arvasitkin", nauroi Johannes. "Kyökissä sinä, näen mä, aikasi olet ollut; näin minä arvelin:

"Putelill' on kaula vaan pois on pää, Ja voitta, suolatt' on makea muiskus tää".

Ja yhdessä he vielä lauloivat tuon yleisen arvoituslaulun loppuvärssyt:

"Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi, Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" — "Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan, Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".

"Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin, Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin? Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee, Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".

Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kun Johannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:

— "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit, kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin sadussa: 'avau säkki!'"

— "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja veti taskustaan kourallisen rahoja.

— "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt? Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".

— "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita ottaa".

— "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen ymmärtämättömyydestä".

— "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".

Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".

— "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi; sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu myöskään niin hullulta".

— "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei se olisi mahdollista".

— "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".

— "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä monta muutakin asiaa".

— "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu! Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun omasi?… Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn, sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään, minun pitää kirjoittaa".

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan, puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis, mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki, sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.

Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen. Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. — Ei mikään eläin hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.

Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja toki niin selvä!

Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille kaikille kävisi hyvin".

Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut mukaasi? Niinhän?"

— "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni? Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut matkoihini?"

Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".

— "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki kerrankin".

— "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi, koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä, joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista, mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa nukkina".

— "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä näy ymmärtävän leikkiä".

— "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä ajattele enää koko asiaa".

Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän, huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta, ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen niin ajattelevan.

Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä, eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".

Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.

— "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä, "ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"

— "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi, minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit, tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki, kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"

Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin, niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä olen onnellinen!"

Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin, päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle, joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja tuumiessaan sitä, mietti hän vaan — ja tämä ajatus palasi useinkin — kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle, — kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi maatessaan?" sanoi hän:

— "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa! Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän iloitsee".

— "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".

— "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu, ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan kylläinen".

— "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".

— "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".

Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle lahjoitetuissa kengissä.

Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".

— "Minä en tahdo ollenkaan saada päähäni", sanoi Amrei, "että minä yht'äkkiä tulen niin rikkaaksi. Kun ajattelen saavani niin monta peltoa ja lehmää ja maitoa ja voita ja hedelmiä ja kirstua ja arkkua, niin luulenpa todellakin maanneeni tähän saakka ja nyt vasta äkkiä havahtuneeni. Ei, se ei ole niin. Minua peloittaa, ajatellessani, että tulen äkkiä edesvastauksen alaiseksi niin monesta asiasta. Auttaahan sinun äitisi minua, niinhän? Onhan hän vielä voimissaan? Minä en tiedä lainkaan, mitenkä tulee kaikki järjestää niin, etten minä lahjoittaisi pois kaikkea köyhille; mutta eihän se käykään päinsä, sillä eiväthän ne ole minun. Saanhan minä ne itsekin vaan lahjaksi".

— "Almun-anti ei tee köyhäksi, se on yksi äitini sananparsia", virkki Johannes.

Mahdotonta on kertoa, mitenkä hauskasti molemmat rakastuneet ajoivat tietänsä. Joka ainoa sana teki heidät yhä onnellisemmiksi. Kun Amrei kysyi: "onko teidän talossanne myös pääskysiä?" ja Johannes vakuutti olevan kyllä ja lisäsi, että heillä päällepäätteeksi on haikarankin pesä, silloin oli Amrei täydellisesti onnellinen ja matki haikaran ääntä ja kertoi hyvin lystikkäästi, mitenkä haikara hyvin vakavalla näöllä seisoskelee toisella jalallaan ja katsoa tähystää kotoonsa.

Oliko se ennalta tehty sopimus vai silmänräpäyksen sisällinen mahtiko? He eivät puhuneet sanaakaan siitä, mitenkä perille-tulo ja astuminen vanhempain kotiin itse asiassa piti tapahtuman, ennenkuin iltapuolella, jolloin he olivat tulleet jo siihen piirikuntaan, missä Zusmarshofen oli. Nyt vasta, kun Johannes oli jo tavannut joitakuita, jotka tunsivat hänet, tervehtivät ja katsoivat kummastellen häntä, selitti hän Amreille ajatelleensa kaksi eri tapaa, miten tulon pitäisi tapahtuman. Joko vie hän Amrein hänen sisarensa luo, joka asui täällä vähän sivulla — sen kylän kirkon torni näkyi erään vuoren taa — ja hän itse menee kotiin ja selittää siellä koko asian: tahi vie hän Amrein heti suoraan kotiin, se on, Amrein pitää astua rattailta alas noin neljänneksen tuntia ennen ja tulla taloon muka piikana.

Amrei osoitti kaiken järkevyytensä, selvittäessään, mitkä syyt vaativat jälkimmäisen esityksen seuraamista ja mitä siitä taasen voisi syntyä. Jos hän ensin oleskelisi sisaren luona, niin tulisi hänen saada ensin puolelleen semmoinen, jolla ei kuitenkaan ole vielä ratkaisu-valtaa ja voisipa syntyä kaikenkaltaista kinaa, jota ei edeltäpäin voi määrätäkään, huolimatta siitä, että ne jättäisivät pahan muiston tulevina aikoina ja hän tulisi ehkä koko kylän juttujen esineeksi, kun ei muka uskaltanut mennä suorastaan kotiin. Tähän nähden olisi toinen esitys mukavampi. Mutta hänen sydämmensä oli sitä vastaan, että hän tulisi valeella taloon. Tosin oli äiti vuosia sitten luvannut ottaa hänet palvelukseensa, mutta eihän hän nyt aikonut mennä palvelukseen, ja se olisi jotain varkauden tapaista, jos hän koettaisi keinotella itseään vanhempien suosioon, ja sen lisäksi tiesi hän menettelevänsä tässä valemuodossa kaikin puolin kömpelösti. Jos hän tahtoisi asettaa vaikka vaan tuolin isälle, niin eihän hän voisi tehdä sitäkään suoraan, mutkistelematta, vaan varmaankin kaataisi tuolin kumoon, sillä ainahan ajattelisi hän: sen teet pettääksesi häntä. Ja jos kaikki tämä kävisikin vielä päinsä, niin mitenkähän hän näyttäyisi sittemmin piioille, kun nämä jäljestäpäin saavat tietää emännän salaa muka piikana hiipineen taloon, ja sen lisäksi eihän hän sillä ajalla voisi puhua sanaakaan Johanneksen kanssa. Tämän selvityksensä lopetti hän sanoilla: "minä sanon sinulle kaiken tämän ainoastaan siitä syystä, kun sinä tahdoit tietää minunkin mieltäni asiassa, ja kun sinä tahdot neuvotella yhdessä minun kanssani, niin täytyyhän minun sanoa omat ajatukseni; mutta samalla sanon minä: mitä sinä tahdot, jos vaan sanot sen päättävästi, sen minä teen, ja jos siis sanot: tee niin, niin minä sen teenkin. Minä seuraan sinua vastustamatta ja minä tahdon tehdä sen, minkä käsket, niin hyvin kuin suinkin voin".

— "Niin, kyllä sinä oikeassa olet", sanoi Johannes miettien, "kumpikin ovat sivuteitä, ensimmäinen hiukkasen suorempi; ja me olemme jo niin lähellä, että meidän täytyy pian tehdä päätös asiassa. Näetkö tuolla mäen rinteellä pientä mökkiä? Näethän myös lehmiä, vaikka ne näkyvätkin vaan kovakuoriaisen kokoisilta? Siellä on meillä kesanto, sinne panen minä Damin".

Äimistyen vastasi Amrei: "Oi Jumala, kaikkeapa ihmiset uskaltavatkin! Mutta se on näköjään hyvää niittymaata".

— "Niin kyllä, mutta kun isäni jättää talon minun huostaani, niin kuljetan sinne enemmän tadetta, se on hyödyllisempi, se; mutta vanhat ihmiset pysyvät kernaasti vanhoillaan. No, voi mitä me lörpöttelemmekään! Me olemme nyt jo niin likellä. Oi, jos me olisimme jo ennen asiasta päättäneet! Päätäni pyörryttää".

— "Älä vaan hätäile, meidän tulee päättää levollisina; minulla on jo asiasta vihiä, mitenkä meidän tulisi tehdä, mutta se ei ole minulle vielä ihan selvää".

— "Mitä niin? Millä lailla arvelet?"

— "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".

— "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon vaadittu sinulta?"

— "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo rehellinen mies sinä olet".

— "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös. Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. — No, Amrei, älä kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"

— "Näen".

— "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".

Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta, minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä, ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.

Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä. Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa, katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä, juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle, johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.

Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa… Sitä hän ei voinut toki selvittää, miten se kävi.

18. Ensimmäinen takkavalkea.

Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja nähdä!

Mutta Amrei oli jo tullut kumminkin niin vanhaksi, ettei hän enää hapuillut tukea ulkonaisesta maailmasta. Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kuin hän oli puhellut pihlajapuun kanssa. — Hän tahtoi karkoittaa ajatuksensa kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, ja kumminkin kiintyi hänen silmänsä noihin ketoihin, jotka tulevat hänen omikseen, ja aina hän tahtoi ennakolta ajatella, miten on käyvä, taloon tulot ja vastaan-otot, puheet ja vastaukset, niin päin ja näin päin. Tuhansien mahdollisuuksien sekasortona pyöri nyt kaikki hänen mielessään, ja helkkyvalssin sävelet soivat hänen korvissaan. "Mitäs tästä vitkailemisesta lähtee? Kun soitto alkaa, niin tanssin polskat ja valssit. En tiedä miten jalkani asetan, ne menevät itsestään; enkä minä saata sitä mielessäni kuvailla, enkä mä huolikaan miettiä sitä, että kentiesi tunnin kuluttua kuljen tätä samaa tietää takaisin, ja sydämmeni on pakahtua, mutta kulkeani vaan pitää, askel askelelta. Piisaa jo! Tulkoon mitä tulleekaan; saapuvillahan olen minäkin siinä!"

Ja olipa hänen olennossaan vielä jotain enempääkin kuin tämä vasta lausuttu luottamus; turhaan hän ei ollut jo lapsesta pitäin arvoituksia arvellut ja päivä päivältä taistellut elämän kanssa. Koko sen olennon voima, miksi hän nyt oli tullut, oli hänessä rauhallisena ja tesmälleen osaavana. Kyselemättä enää, miten on välttämättömyyttä kohtaaminen, hiljaa kooten yhteen sielunsa voimat, kulki hän rohkeana ja vakavin askelin eteenpäin.

Kauaksi hän ei vielä ehtinyt, niin jo huomasi erään talonpojan istumassa tien vieressä, jalkojen ja käsien välissä punainen karanko-sauva, johon hän nojasi leukaansa.

— "Hyvää päivää!" sanoi Amrei, "lepo maistunee hyvältä?"

— "Maistuu kyllä. Minne matka?"

— "Tuonne taloon. Lähdettekö mukaan. Saatte nojata käsivarteeni".

— "Niin", irvisteli ukko, "kolmekymmentä vuotta takaperin olisi tuntunut paljoa mieluisemmalta, jos tuommoinen sorea neito olisi mulle noin sanonut, olisinpa hypännyt silloin kuin varsa".

— "Niillepä, jotka varsan lailla hyppivät, ei semmoista sanotakaan!" nauroi Amrei.

— "Sinä olet rikas", sanoi ukko, jolle näkyi olevan mieliin kevyt keskustelu puolipäivän helteessä. Hyvillään otti hän nuuskua sarvirasiastaan.

— "Mistäs näette olevani rikkaan?"

— "Hampaasi maksavat kymmenentuhatta guldenia; moni antaisi kymmenentuhatta guldenia, jos saisi tuommoisen suun".

— "Minulla ei ole aikaa leikintekoon. Jääkää hyvästi".

— "Maltas, minä lähden mukaan, mutta äläpä vaan juoksekaan".

Amrei auttoi nyt ukkoa nousemaan, ja vanhus sanoi: "Oletpa väkevä". Hän oli leikillisyydessään tekeynyt raskaammaksi ja avuttomammaksi kuin olikaan. Kululle lähdettyä, kysäsi hän: "Kenen luokse sinä menet taloon?"

— "Isännän ja emännän".

— "Mitäs heistä tahdot?"

— "Sen sanon heille itselleen".

— "Jos tahdot jotain lahjaksi, niin käänny paremmin takaisin; emäntä se vielä antaisi, mutta hänellä ei ole valtaa talossa, ja isäntä on kitsas, hänellä on sauva niskassa ja kankea peukalo päälle päätteeksi".

— "En minä tahdo mitään lahjaa, minä tuon jotain", sanoi Amrei.

Vastaan tuli vanhanläntä mies, joka sirppi olalla meni pellolle, ja Amrein matkatoveri kysyi häneltä, kummallisesti iskien silmää: "Tiedätkö, liekkö tuo ahnas rusthollari kotona?" — "Luulen, mutt'en tiedä", vastasi mies sirppi olalla ja meni tietään. Hänen kasvonsa vavahtivat, ja vielä nytkin, kun hän meni kauemmaksi, nytki hänen selkänsä ylös ja alas, hän nauroi nähtävästi, ja Amrei katsoi terävästi seurakumppalinsa kasvoihin ja huomasi jotain petosta, ja äkkiä hän tunsi ukon rypistyneissä kasvoissa sen miehen, jolle hän ennen oli antanut juoda Selja-aholla, ja hiljaa napsauttaen sormiaan, arveli hän: "äläs huoli, sinut mä saan kiinni", ja ääneensä hän virkkoi: "Pahastipa teette, kun tuolla lailla puhutte isännästä minun moiselleni muukalaiselle, jota ette tunne ja joka kenties on hänen sukulaisiaan; ja totta te ette puhuneetkaan. Kitsas hän kyllä kuuluu olevan, mutta missä vaaditaan, niin on hänellä rehellinen sydän, hän ei vaan pane suurta kelloa soimaan teoistansa, ja kellä on niin kelpo lapsia kuin hänellä kuuluu olevan, se ei saata olla muuta kuin kelpo ihminen; maailman silmissä hän on olevinaan paha, sillä hän ei välitä, mitä muut hänestä puhuvat, ja sitä en hänessä suinkaan moiti".

— "Etpä ole unohtanut suuvärkkiäsi kotiin. Mistä sinä olet?"

— "Kaukaa: Schwartswaldin puolelta".

— "Mistä sieltä?"

— "Haldenbrunnista".

— "Vai niin? Jalkasinko sieltä saakka tepasteltiin?"

— "Ei maar; juuri tuon talon poika päästi minut rattailleen. Oikein kelpo ihminen".

— "On vainen? Hänen iässään olisin minäkin päästänyt sinut rattailleni".

Nyt oli tultu pihalle; ukko meni Amrein kanssa tupaan ja huusi: "emäntä hoi!"

Emäntä tuli kamarista. Amrein käsi vavahti, hän olisi mielellään langennut hänen kaulaansa, mutta hän ei voinut, hän ei saanut niin tehdä, ja ukko sanoi sydämmellisesti nauraen: "Ajatteles, emäntä, tuoss' on tyttö Haldenbrunnista ja hänellä on jotain sanottavaa rusthollin isännälle ja emännälle, mutta minulle hän ei tahdo mitään sanoa. Sano sinä nyt, miksi minua nimitetään".

— "Itse isäntähän se on", sanoi emäntä ja otti tervehdykseksi ukolta hatun päästä ja ripusti sen naulaan.

— "Niin, huomaatkos nyt?" sanoi ukko voitonriemussa Amreille, "sano nyt asiasi".

— "Paina puuta", sanoi äiti ja osoitti Amreille tuolia. Raskaasti hengittäen alkoi tämä:

— "Saatte uskoa, ettei yksikään lapsi ole voinut muistella teitä enemmän kuin minä, jo aikoja sitten, vielä näinä viime päivinä. Muistatteko vielä Josenhansia lammin rannalla, josta tie kulkee Endringeniin?"

— "Kyllä, kyllä", sanoivat vanhukset.

— "Minä olen Josenhansin tytär".

— "Kas, ilmankos sinä näytitkin vähän tuttavalta", sanoi emäntä. "Terve tuloasi!" Hän ojensi kätensä tytölle ja jatkoi: "Onpa sinusta kasvanut roteva ja siisti tyttö. Virkas nyt, mikä sinut pani näin pitkälle matkalle?"

— "Hän on kappaleen matkaa ajanut meidän Johanneksen kanssa", virkkoi ukko väliin; "poika tulee kohta myöskin".

Äiti pelästyi, hän aavisti jotain ja muistutti miehelleen, kuinka hänelle, Johanneksen lähtiessä matkaan, olivat johtuneet mieleen Josenhansin lapset.

— "Ja onhan minulla vielä muistia teiltä kummaltakin", sanoi Amrei ja otti esille kaulakoristeen ja käärityn rahan taskustansa. "Tämän lahjoititte minulle, viimeistä kertaa meidän kylässä käydessänne".

— "Kas! Ja minulle sanoit sen muka hävittäneesi", torui ukko vaimoaan.

— "Ja tässä", jatkoi Amrei, osoittaen hänelle groshen rahan, "tässä se raha, jonka minulle lahjoititte, kun Selja-aholla olin hanhia paimenessa ja toin teille vettä juoda".

— "Niin, niin, kyllä se on totta se, mutta mitäs siitä? Minkä olet lahjaksi saanut, sen saat pitää", sanoi isäntä.

Amrei nousi ylös ja sanoi: "Nyt on minulla vielä pyyntönen: sallikaa minun puhua tuokion aika, aivan suoraan. Saanko?"

— "No, miks'et?"

— "Katsokaas, teidän Johanneksenne on ottanut minut mukaansa ja tahtonut tuoda taloon piiaksi, ja toisen ajan ollessa olisinkin mieluummin tahtonut palvella teillä kuin missään muualla; mutta nyt se olisi ollut epärehellistä, ja ketä kohtaan koko ikäni tahdon olla rehellinen, sen luokse en olisi tahtonut tulla ensimmäistä kertaa valeella. Päivää selvemmäksi on nyt kaikki saatava. Sanalla sanoen: Johannes ja minä, me rakastamme toisiamme sydämmemme pohjasta, ja hän tahtoo ottaa minut vaimokseen…"

— "Ohoh!" huusi isäntä ja nousi pystyyn; selvään näki, että hänen entinen raihnaisuutensa oli vaan teeskenneltyä. "Ohoh!" huudahti hän vielä kovemmin, ikäänkuin olisi hevonen häneltä karannut pystyyn. Äiti otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Annahan tytön puhua".

Ja Amrei jatkoi:

— "Uskokaa minua, kyllä minä olen kylliksi ymmärtäväinen, ja tiedän kyllä, ettei ketään armosta voi ottaa miniäksi; saatatte minulle lahjoittaa, lahjoittaa paljonkin, mutta tehdä miniäksi armosta, se ei käy laatuun ja sitä en minäkään tahdo. Minulla ei ole rahaa rahtuakaan — on vainenkin sentään, nimittäen se grosheni, jonka minulle lahjoititte Selja-aholla, se on minulla vielä tallella, sitä ei ole kukaan tahtonut ottaa groshenina vastaan", sanoi hän isännän puoleen kääntyen, ja tämän täytyi vasten tahtoaankin naurahtaa. "Minulla ei ole mitään, on kaiken lisäksi vielä veli, joka tosin on terve ja väkevä, mutta josta minun täytyy vielä huolta pitää, ja minä olen hanhia paimentanut ja olin viimeinen kylässä, siinä kaikki, mutta vähimmästäkään vääryydestä ei minua käy moittiminen, ja siinä taaskin kaikki — ja siihen katsoen, mitä ihminen on oikeastaan saanut Jumalalta, en väisty hivuskarvan vertaa minkään ruhtinattaren edestä, olkoon hänellä vaikka seitsemän kultaista kruunua päässään. Parempi olisi ollut, jos olisi joku toinen ottanut puhuakseen minun puolestani, mutta minä olen koko elämän ikäni ollut itse omana suosijanani ja teen sen tänään viimeisen kerran, jolloin ratkaistaan elämä tai kuolema. Se on, älkää ymmärtäkö minua väärin: jos ette minua tahdo, niin menen jälleen rauhassa takaisin, minä en laske käsiä päälleni, en hyppää veteen enkä mene hirteen, minä haen taas paikan itselleni ja olen kiittävä Jumalaa siitä, että niin kelpo mies on minua kerran tahtonut vaimokseen, ja päätän sitten, ettei se ollut Jumalan tahto…" Amrein ääni vapisi, ja hänen vartalonsa yleni, ja ääni kävi mahtavammaksi, kun hän nyt rohkaisi itsensä ja lausui: "Mutta tutkikaat itseänne, kysykäät tarkoin omalta tunnoltanne, onko Jumalan tahto niin, kuin nyt teette. Muuta en sano".

Amrei istahti. Kaikki kolme olivat hiljaa; viimein ukko sanoi: "Niinhän sinä saarnaat kuin pappi". Mutta äiti pyyhkäsi silmiään esiliinallansa ja sanoi: "Miks'ei? Eihän papillakaan ole muuta kuin yksi pää ja yksi sydän".

— "Ei vainen!" pilkkasi ukko, "on sinussakin vähän tuommoista hengellistä; kun kuulet pari tuommoista puhetta, niin olet paikalla pehmonen".

— "Ja sinä et näytä aikovankaan pehmitä ennen loppuasi", sanoi emäntä närkkäästi.

— "Ohoh!" pilkkasi ukko. "Katsos nyt, sinä pyhimys Alamaasta: tuotpa kaunista rauhaa tähän taloon. Nyt olet paikalla saanut toimeen sen, että muija tuossa minua uhkaa; hänet sait jo puolellesi. No saattehan odottaa, kunnes minä olen tämän maailman jättänyt, tehkää sitten mitä tahdotte".

— "Ei!" huusi Amrei, "sitä en tahdo; niin vähän kuin tahdon, että Johannes ottaisi minut vaimokseen ilman teidän suostumustanne, yhtä vähän tahdon sydämmiimme sitä syntiä, että kumpikin rupeaisimme odottamaan teidän kuolemaanne. Minä olen tuskin tuntenut vanhempiani, muistaa en voi heitä enää ollenkaan: minä rakastan heitä vaan niinkuin rakastetaan Jumalaakin, jota ei olla milloinkaan nähty. Mutta tiedän mä kumminkin mitä kuolema on. Eilen yöllä painoin mustan Marannan silmät kiinni; hänelle tein koko elämän ikäni mitä hän tahtoi, ja nyt, kun hän on kuollut, on minun usein täytynyt ajatella: kuinka usein olet ollut kova ja tyly häntä kohtaan, kuinka paljon hyvää olisit hänelle vielä saattanut tehdä, ja nyt hän makaa tuossa ja nyt on kaikki lopussa; nyt et voi enää mitään tehdä etkä enää pyytää anteeksi. Minä tiedän mitä kuolema on ja senvuoksi minä en tahdo…"

— "Mutta minä tahdon!" kiljasi ukko ja puristi nyrkkiään ja puri hammastaan. "Mutta minä tahdon", kiljasi hän vielä kerran. "Sinä jäät tänne ja olet meidän oma! Ja käyköön nyt miten käyneekään, ja puhukoot mitä tahtovat. Sinä mun Johannekseni saat eikä kukaan muu".

Äiti juoksi ukon luo ja syleili häntä, ja tämä, joka ei ollut tähän ensinkään tottunut, kysäsi ehdottomastakin: "Mitäs nyt tahdot?"

— "Antaa sulle suuta, sinä ansaitset sen, sinä olet parempi ihminen kuin tahdot näyttääkään".

Ukko, jolla koko aikana oli ollut nuuskua hyppysien välissä, ei tahtonut viskata sitä maahan, hän nuuskasi senvuoksi nopeasti ja sanoi: "Olkoon menneeksi!" Mutta sitten hän lisäsi: "Vaan nyt saat eron, tuoss' on paljoa nuorempi ja siltä maistuu paljoa paremmalta. Tules tänne, pappi valepuvussa!"

— "Tulen kyllä; kutsukaa minua vaan nimeltäni".

— "Mikäs nimesi onkaan?"

— "Sitä ei teidän huoli tietää, osaatte te itsekin antaa minulle oikean nimeni".

— "Kas tuota! No. olkoon menneeksi: tule tänne, miniä! Kelpaakos se nimi?"

Ja vastaukseksi riensi Amrei hänen luokseen.

— "Ja minua, minua ei kysytä ollenkaan!" torui äiti onnellisuuden tunteissa, ja ukko se oli tullut varsin leikilliseksi pelkästä ilosta. Hän otti Amreita kädestä kiinni ja kysyi, papin tapaa matkien:

— "Minä kysyn teiltä, kunnioitettava Kordula Katarina, jota rusthollin emännäksi sanotaan: tahdotteko ottaa tämän" — hän kysäsi tytöltä — "mikäs sinun ristimänimesi onkaan?"

— "Amrei!"

Ja ukko jatkoi samalla äänellä: "Tahdotteko ottaa tämän Josenhansin Amrein Haldenbrunnista miniäksenne, ei suoda hänelle suun vuoroa, niinkuin teette miehellennekin, vaan syöttää häntä huonosti, torua, sortaa ja mitä muuta kotoiseen kovistukseen tulee?"

Ukko oli kuin houkka, aivan kummallisesti oli hän muuttunut, ja sillä välin kuin Amrein riippui äidin kaulassa eikä tahtonut siitä ensinkään irroittua, löi ukko sauvallaan pöytään ja huusi: "Missäs se kelvoton poika viipyykään? Sitä poikaa! Lähettää morsiamensa tänne meidän niskoillemme ja itse kulkee maita mantereita? Onko tuommoista ennen kuultu?"

Nyt irroittihe Amrei ja sanoi, että hevospoika tai joku toinen olisi paikalla lähetettävä myllylle, siellä muka Johannes odottelee.

Isä arveli, että hänen pitää antaa istua siellä vielä vähintäkin kolme tuntia rangaistukseksi siitä, että hän pelkurina oli piiloittainut hameiden taakse; ja muutoinkaan ei häntä täällä vielä ensinkään tarvita, sillä kun hän tulee, niin ei ukolla enää ole morsiamen kanssa mitään tekemistä, ja harmitti häntä nyt jo, kun ajatteli, miten on käyvä.

Äiti pistihe kumminkin ulos ja lähetti nopeajalkaisen hevospojan myllylle.

Nyt johtui äidin mieleen toimittaa jotain ruokaa Amreille. Hän tahtoi paikalla tehdä munakakun, mutta Amrei pyysi saada itse tehdä ensimmäisen valkean, jolla hänelle jotain laitetaan, ja samalla myös keittää jotain vanhemmillekin.

Se suotiin hänelle, ja vanhukset menivät hänen kanssaan kyökkin, ja siellä osasi Amrei niin sievästi ottaa kaikki käteensä, näki yhdellä silmäyksellä, missä mikin kapine oli, tarvitsematta kysyä mitään, ja kaikki, minkä hän teki, teki hän niin vakavasti ja somasti, että ukko aina nyykäytti päätään vaimollensa ja kerran sanoi: "Se on oppinut talonhoitoon nuottien mukaan, se osaa kaikki soittaa niin kuin paperista, aivan kuin uusi koulumestari".

Kirkkaasti leimuavan valkean ääressä seisoivat kaikki kolme, kun Johannes tuli sisään. Ja kirkkaammin ei loistanut liekki takassa kuin sisällinen onnellisuus kaikkien silmissä. Takka valkeineen oli pyhä alttari, jonka ympärillä seisoi hartaita ihmisiä, jotka kumminkin vaan nauroivat ja laskivat leikkiä.

19. Salaisia aarteita.

Amrei osasi niin pian perehtyä taloon, että jo huomenna oli siinä kuin olisi jo lapsesta pitäin täällä kasvanut, ja ukko se käydä kähnysteli joka paikassa hänen perässään ja katseli kuinka näppärästi hän kaikki toimitti, niin vakavasti ja säntilleen, hätäilemättä, uupumatta.

Löytyy ihmisiä, jotka, kun käyvät noutamassa vaikka pienintäkin esinettä, lautasta tai ruukkua, panevat liikkeelle kaikkien läsnäolevaisten ajatukset, jotka niin sanoakseni vetävät saapuvilla olevain katseita ja ajatuksia mukanaan. Amrei sitä vastoin osasi kaikki tehdä sillä tavoin, että hänen liikkuessaan muut tunsivat sitä enemmän rauhaa, ja jokainen oli hänelle kiitollinen siitä.

Kuinka usein oli ukon täytynyt ennen murista siitä, että aina, kun suolaa tarvittiin, jonkun piti nousta pöydästä pois! Amrei kattoi pöydän ja levitetylle pöytävaatteelle asetti hän aina ensiksi suola-astian. Kun isäntä kiitti siitä Amreita, sanoi emäntä hymyellen: "Näyttää kuin sinä tätä ennen et olisi elänytkään, kuin olisit tähän saakka kaikki syönyt voitta ja suolatta"; ja Johannes kertoi nyt, että Amreita sanotaan suolaprinsessaksikin, ja lisäsi siihen sadun kuninkaasta ja hänen tyttärestään.

Onnellista yhdessä-oloa heillä oli tuvassa, pihalla ja kedolla, ja isäntä puhui aina, ettei hänelle vuosikausiin ole ruoka maistunut niin hyvältä kuin nyt; hän antoi Amrein neljä viisi kertaa päivässä aivan tavattomina aikoina tuoda hänelle jotain, ja tytön piti aina istua hänen vieressään, kunnes hän oli syönyt.

Emäntä kuljetti Amreita sydämmellisimmällä mielihyvällä maitohuoneessa ja aitassa, ja avasipa hän myös suuren kirjavan kaapinkin, joka oli täynnä kaunista palttinata, ja sanoi: "Siinä huomenlahjasi; ei puutu kuin kenkiä. Varsin on mieleni hyvä, että olet palkkakenkäsi säilyttänyt. Minulla ovat siitä omat taikaluuloni".