Front matter (continued 2)

Mutta kiitostapa ei Amrei odottanutkaan, ja varsinkin osasi hän niin sopivaan aikaan tuoda ukolle hänen poikansa lapsen ja viedä sen jälleen pois, niin että tuo oli oikein iloista nähdä. Kun tyttö sai näyttäneeksi ukolle pienosen ensimmäisen hampaan, sanoi tämä: "Kun nyt olet tehnyt minulle tuon ilon, niin lahjoitan sulle kuusi killinkiä. Mutta tiedätkös? ne kuusi killinkiä, jotka varastit minulta häissä, ne saat nyt rehellisesti pitää".

Tämän ohella ei jäänyt musta Maranna unohduksiin. Olipa kuitenkin työ ja tuska päästä jälleen hyviin kirjoihin hänen luonaan. Maranna ei tahtonut Avojalasta tietää mit'ikään ja tämän uusi isäntäväki ei tahtonut päästää tyttöä eukon luokse, varsinkaan lapsen kanssa, sillä aina vielä pelättiin, että noitatemput tekisivät lapselle jonkun onnettomuuden. Tämän suuttumuksen lepyttämiseen tarvittiin suurta taitoa ja malttia; mutta onnistui se viimeinkin.

Saipa Avojalka laittaneeksi asiat niinkin päin, että uudistalokas kävi mustan Marannan luona useamman kerran. Tuota pidettiin ihmettä ihmeempänä koko kylässä. Mutta pian nuo käymiset jälleen lakkasivat, sillä musta Maranna sanoi kerran: "Kohta olen jo seitsemänkymmentä vuotta vanha ja olen tähän saakka tullut toimeen ilman suurten talon-isäntäin ystävyyttä; eikä enää maksa vaivaa muuttaa asiata toiselle kannalle".

Damikin oli luonnollisesti usein sisarensa luona, mutta sitä ei nuori uudistalokas tahtonut suvaita, sillä hän sanoi, eikä vaarinkaan, että hänen sillä tavoin täytyy elättää täysikasvuista poikaa: näin suuressa talossa et muka voi pitää vaaria, ettei palvelija pistä hänelle yhtä ja toista syötävätä. Hän kielsi sen vuoksi Damin käymästä talossa muulloin kuin sunnuntai-iltoina. Mutta Dami oli sillä välin ennättynyt liian syvälle katsahtaa herttaiseen elämään rikkaassa talonpojan kodissa; vesi herahteli hänen kielelleen, kun hän mietiskeli, millä tavoin pääsisi hänkin siihen, jospa vaikka rengiksikin. Kivenhakkaaminen oli niin nälkäistä työtä. Avojalalla oli paljon sanomista tätä vastaan; veljen pitäisi ajatella, arveli tyttö, että hän on nyt jo toisessa käsityössä, ja siinä hänen pitäisi pysyä; siitä ei lähde mitään, että vähä väliä muutellaan toimesta toiseen ja arvellaan siinä onnen löytyvän; sillä kohdalla pitää ihmisen olla onnellisen, millä hän on, muutoin ei onnelliseksi koskaan tule. Dami otti ollakseen vähän aikaa rauhassa, ja niin suuri oli jo Avojalan itseperäinen vaikutus, niin luonnollista se otaksuminen, että hän pitää veljestänsä huolta, ettei Damia muutoin nimitettykään kuin "Avojalan Damiksi", ikäänkuin hän olisi hänen poikansa eikä veljensä, ja kumminkin oli tämä päätään pitempi sisartansa eikä suinkaan osoittanut olevansa hänen hoitonsa alla. Useinpa Dami sanoikin kuinka harmillista muka on, että häntä pidetään alemmassa arvossa kuin sisarta, siks'ettei hänellä ole semmoista suuvärkkiä. Tyytymättömyytensä itseensä ja toimeensa purki hän ensiksi ja aina sisarensa päälle. Tämä kärsi sen maltillisesti, ja kun nyt veli ihmisten silmissä osoitti, että sisaren täytyy häntä totella, sai tyttö sen kautta vaan entistä enemmän arvoa ja valtaa yleisessä luulossa; sillä kukin kehui Avojalkaa kelpo tytöksi, kun hän sillä lailla käytti itseään veljeänsä kohtaan, ja vielä suuremmaksi hänen arvonsa kasvoi, kun hän salli veljen kohdella häntä väkivaltaisesti, pitäen itse puolestaan huolta hänestä kuin äiti; sillä tosiaankin tyttö pesi ja neuloi hänelle öillä, niin että Dami oli kylän siistimpiä poikia. Osa palkkaa maksettiin hänelle kahdessa parissa kautokenkiä, mutta hän maksoi suutarille vielä lisää, jotta tämä tekisi semmoiset hänen Damilleen; itse hän nimittäin kävi aina avojaloin, ja ainoastaan harvoin nähtiin hänen kerran sunnuntaipäivinä menevän kengät jalassa kirkkoon.

Paljon oli Avojalalla murhetta siitä, että Damista, tiesi miten, oli tullut kylän yleinen pilkan ja naurun esine. Hän muistutti toruen veljelleen, ettei tämän pitäisi semmoista sietämän, mutta veli käski hänen torua siitä kylänväkeä eikä häntä, hän muka ei sitä vastaan voi mitään. Tuota ei kumminkaan sopinut tehdä, ja sydämmessään ei Dami ollut olleenkaan pahoillansa, että kaikki hänelle nauroivat, ja paljoa nuoremmatkin tekivät hänelle vehkeitään; se häntä vielä enemmän suututti, jos ei hänestä ollenkaan pidetty lukua, ja silloin tekihe hän väen väkisin narriksi ja antautui pilkan alaiseksi.

Avojalka sitä vastoin oli vähällä muuttua erakoksi, jota Maranna aina oli hänessä huomaavinaan. Hänellä oli ollut yksi ainoa leikkikumppali, Sysi-Matin tytär, mutta tämä oli jo monta vuotta sitten työssä eräässä tehtaassa Elsassissa, eikä hänestä kuulunut mitään. Avojalka vietti päivänsä niin ypö yksinään, ettei häntä luettu edes kylän nuorisonkaan joukkoon; hän oli yhden-ikäistensä kanssa ystävällinen ja puhelias, mutta oikeastaan hänen leikki-toverinaan oli ainoastaan musta Maranna. Ja juuri sentähden, että hän oli niin eriksensä, ei hänellä ollut mitään vaikutusta Damin suhteesen, sillä tämä, vaikka häntä pilkattiinkin ja härnättiin, tarvitsi kumminkin aina toisten seuraa eikä voinut olla yksinään niinkuin sisarensa.

Mutta nyt oli Dami äkkiä käynyt omalle kannalle, ja eräänä kauniina sunnuntaina näytti hän sisarellensa pesti-rahat, jotka hän oli ottanut vastaan, sillä hän oli palkkaunut rengiksi Hevossaksalle Hirlingeniin.

— "Jos tuon olisit minulle sanonut", lausui Avojalka, "niin olisin tiennyt sinulle paremman paikan. Olisin antanut mukaasi kirjeen rusthollarin emännälle Allgäussa, ja siellä sinua olisi pidetty kuin talon omaa poikaa".

— "Älähän nyt tuosta puhu", sanoi Dami ynseästi, "hän on minulle jo pian kolmetoista vuotta ollut velkaa parin nahkahousuja, jotka hän minulle lupasi. Muistatkos, silloin kun olimme pieniä ja koputimme ovea, luullen isän ja äidin tulevan aukaisemaan. Älä puhu mulle mitään rusthollin emännästä. Kuka sen tietää, tokko hän meitä enää muistaa ollenkaan, kuka sen tietää, tokko hän enää elääkään".

— "Kyllä hän vielä elossa on, onhan hän sukulainen meidän isäntäväelle, ja talossa puhutaan hänestä usein, ja kaikki hänen lapsensa ovat joutuneet naimisiin, paitsi ainoata poikaansa, joka perii talon".

— "Nyt sinä tahdot poistaa minulta halun uuteen palvelukseeni", vaikeroi Dami, "ja sanot, että olisin saattanut saada paremman. Onko tuo oikein tehty?" Damin ääni vapisi.

— "Älähän nyt aina ole noin hellähermoinen", sanoi Avojalka. "Lörpötänkö mä sitten pois sinulta onneasi? Sinä menettelet aina ikäänkuin hanhet sua purisivat. Sen mä vaan sanon sulle: ole nyt siinä, missä kerran olet, pidä huolta, että pysyt paikassasi. Ei sovi muutella yömajaa kuin käki joka yö eri puuhun. Voisin minäkin saada toisia paikkoja, mutta min' en tahdo, ja minä olen laittanut niin, että minun on täällä hyvä olla. Näes, sitä, joka alinomaa siirtelekse paikasta toiseen, sitä kohdellaan kuin muukalaista konsanaankin; hänestä tiedetään, ettei hän enää huomenna voi olla talon väkeä, ja silloinpa hän ei tänäänkään ole enää siellä kotonansa".

— "Min' en huoli sinun saarnoistasi", sanoi Dami ja tahtoi suutuksissaan lähteä tiehensä. "Äreä sä aina olet minua vastaan, vaan muita kohtaan niin notkea".

— "Juuri sentähden, että sinä olet veljeni", sanoi Avojalka nauraen ja hyväili närkästynyttä.

Heissä oli tosiaankin heristynyt omituinen erillaisuus. Damissa oli jotakin mankuvata ja jälleen äkkiä jotakin ylpeätä, vaan Avojalka oli aina ystävällinen ja myöten-antava, sen ohessa kumminkin sisällisen ylpeyden kannattama, josta hän ei kaikessa palvelevaisuudessaankaan luopunut.

Hänen onnistui nyt saada veli lepytetyksi, ja hän sanoi: "Kuules, nytpä muistuu mieleeni jotakin, mutta sinun pitää ennen sitä leppymän, sillä pahaa sydäntä ei se nuttu saa verhota. Uudistalokkaalla ovat vielä tallella meidän isä vainajamme vaatteet; sinä olet iso mies, ne sopivat nyt sinulle aivan hyvin, ja arvoa saat sinäkin itsellesi, kuin tulet taloon tuommoisessa rehellisessä puvussa; silloin näkevät muutkin palvelijat mistä mies on ja kuinka kelpo vanhemmat hänellä ovat olleet".

Tuo oli selvää Damin ymmärtää, ja vaikka uudistalokas panikin kovasti vastaan, sillä hän ei tahtonut vielä antaa vaatteita pois, niin sai Avojalka hänen kumminkin antamaan ne Damille, ja sitten saattoi hän veljensä ylös kammioonsa ja pakoitti hänen paikalla pukeumaan isän nuttuun ja liiveihin; veli vastusteli, mutta mitä Avojalka kerran tahtoi, sen piti tapahtuman. Hattua vaan ei Damia saatu panemaan päähänsä, ja kun hän oli nutun pukenut päälleen, laski sisar kätensä hänen olallensa ja sanoi:

— "Kas niin, nyt sä olet veljeni ja isäni, ja nyt menee nuttu ensi kertaa jälleen ulos kedolle, uusi ihminen sisässä. Katsos, Dami, sinulla on kauniin kunniapuku, mitä maailmassa saattaa kantaa; pidä sitä arvossa, ole siinä yhtä rehellinen, kuin isävainajakin oli".

Tyttö ei voinut enempää puhua, vaan laski päänsä veljensä olalle, ja kyyneleitä putoeli jälleen ilmi otetulle isän puvulle.

— "Minua sanoo helläksi hermoilta", lohdutti häntä Dami, "ja itse on paljoa hellempi".

Avojalkaan teki tosiaankin kaikki syvän vaikutuksen, mutta sen ohella hän oli myös luja ja vilkasmielinen kuni lapsi; hänessä oli, niinkuin Maranna hänen ensi kertaa nukkuessaan oli sanonut, valveilla-olo ja uni, itku ja nauru likitysten toisiaan; joka tapaus ja jokainen tunne nousi hänessä kohta ylimmilleen, mutta pian hän sen kautta jälleen tuli tasapainoon. Hän itki yhä vielä.

— "Sinä teet sydämmen niin raskaaksi", vaikeroi Dami, "haikeata jo sekin on, että minun täytyy lähteä kotoa pois vieraiden ihmisten joukkoon. Sinun olisi pitänyt minua rohkaista, eikä noin tuolla lailla, tuolla lailla —"

— "Rehelliset muistot ovat paras rohkaiseminen", sanoi Avojalka, "se ei tee mieltä ollenkaan raskaaksi. Mutta totta sekin, sinulla on jo kuormaa tarpeeksi, ja siinä saattaa yksi ainoa lisään pantu naula kaataa kantajan kumoon. Tuhma mä sittenkin olen. Mutta lähdes, jahka katson, mitähän auringolla on sanomista, kun isä nyt ensi kertaa jälleen tulee hänen näkyviinsä. No mutta tuotahan en aikonutkaan sanoa. Tules, kyllä sä nyt tiedät, minne me vielä menemme, missä sinun pitää vielä ottaa jäähyväiset; ja vaikkapa vaan tunninkin matkalle menisit, pois sä sittenkin lähtisit täältä; ja silloinhan on siellä sanottava jäähyväiset. Haikealta tuntuu minustakin, etten enää saa pitää sinua luonani, ei, minä tarkoitan, etten enää saa olla sinun luonasi; min'en tahdo olla hallitsijasi, niinkuin ihmiset sanovat. Niin, niin, totta tuo vanha Maranna sittenkin puhuu; yksin, se se on suuri sana, sitä ei saa opituksi, mitä siinä on. Niin kauan kuin sinä vielä olit tuolla kujan toisella puolella, ja jos en sua usein kahdeksaan päivään nähnytkään, niin mitä sitten? Minun sopi tavata sinua millä hetkellä hyvänsä, aivan yhtä, kuin jos olisimme olleet yhdessä; mutta nyt? No, ethän sä nytkään mene koko maailmasta pois… Mutta minä pyydän, älä nostele liian raskaita takkoja, jottet tärvelisi itseäsi, ja jos vaatteesi menee rikki, niin lähetä ne minulle, kyllä mä sulle vielä paikkaan ja neulon; mutta lähde nyt, nyt mennään hautausmaalle".

Dami vastusteli jälleen sillä syyllä, että hänen on muutoinkin jo haikeata eikä enää tahdo mieltänsä enempää surettaa. Avojalka antoi tässäkin myöten. Dami riisui isän vaatteet jälleen yltänsä ja Avojalka pisti ne säkkiin, jota hän ennen hanhia paimentaessaan oli käyttänyt vaippana ja jolla vielä oli isän nimi. Mutta hän pyysi pyytämällä, että Dami ensi tilaisuudessa lähettäisi hänelle säkin takaisin.

Veli ja sisar menivät yhdessä pois. Hirlingiläiset rattaat ajoivat kylän kautta. Dami pysäytti ne ja paiskasi kapineensa nopeasti niihin. Sitten kulki hän käsityksin sisarensa kanssa ulos kylästä, ja Avojalka koetti häntä ilahduttaa, sanoen:

— "Muistatkos, minkä arvoituksen annoin sulle tuolla leivin-uunin luona?"

— "En!"

— "Muistelepas: mikäs on parasta leivin-uunissa? Etkö tiedä enää?"

— "En!"

— "Parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää".

— "Niin, sopii sinun olla iloisen, sinä jäät kotiin, sinä".

— "Sitähän sinä olet tahtonut, ja iloinen saatat sinäkin olla, kun vaan oikein tahdot".

Ääneti saattoi hän veljensä aina Selja-aholle saakka; siellä metsäpääronapuun luona hän sanoi:

— "Tässä me sanomme jäähyväiset. Jää Herran haltuun. Pelkää Jumalaa ja vältä pahaa".

He puristivat lujamielisinä toistensa kättä ja erosivat, Dami Hirlingeniin päin, Avojalka kylään. Vasta vuoren juurella, jossa Dami ei enää voinut häntä nähdä, uskalsi hän nostaa esiliinansa ja pyyhkäistä pois kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa, ja ääneensä virkkoi hän itsekseen:

— "Anna anteeksi Jumala, että myöskin puhuin yksin-olosta; minä kiitän sinua, ettäs olet minulle veljen antanut. Älä ota häntä minulta pois, niinkauan kuin elän".

Hän palasi kylään takaisin, se näytti hänestä tyhjältä, ja hämärässä, uudistalokkaan lapsia tuudittaessaan, ei hän saanut huuliltansa ainoatakaan laulua, vaikka hän muulloin aina laulaa liverteli kuin leivonen. Hänen täytyi aina ajatella, missähän veli nyt on, mitä hänen kanssaan puhutaan, miten häntä vastaanotetaan, ja kumminkaan ei hän voinut sitä mielessään kuvailla. Hän olisi mielellään rientänyt sinne ja olisi kernaasti sanonut kaikille ihmiselle kuinka hyvä hänen veljensä on ja että hekin olisivat hyviä häntä kohtaan; mutta sitten hän lohdutti jälleen itseänsä sillä, ettei muka kukaan joka paikassa ja aina voi toisesta huolta pitää. Ja hän toivoi veljelleen olevan siitä hyvää, että hän itse pyrkisi omin neuvoin eteenpäin.

Yöllä hän vasta meni kammioonsa, pesihe siellä jälleen, pani hiuksensa uudestaan palmikolle ja pukihe vielä kerran vaatteisinsa, ikäänkuin olisi jo aamu, ja tällä kummallisella uuden päivän kertomisella alkoi hänelle melkein vielä kerran uusi herääminen.

Kaikkien maatessa, meni hän vielä kerran mustan Marannan luo ja kynttilättä istui hän tuntikausia hänen vuoteensa vieressä pimeässä tuvassa; hän puheli siitä, miltä tuo tuntuu kun sinulla on tuolla maailmassa joku ihminen, joka on osa sinusta itsestäsi, ja vasta sitten kuin Maranna oli nukkunut, hiipi Avojalka tiehensä. Mutta hän otti vielä ämpärin ja toi vettä Marannalle, ja pani halot uunin pesään ja latoi ne niin, ettei huomen'aamuna huolisi muuta kuin sytyttää ne. Sitten vasta meni hän kotiaan.

Mitä on hyväntekeväisyys, joka tapahtuu rahalahjoissa? Käteen pantu voima, josta tämä taas luopuu muiden eduksi. Kuinka toisin on, antaa altiiksi oma syntyperäinen voima, uhrata osa omaa elämätä, jopa sekin ainoa palanen, mikä on jäljelle jäänyt!

Levon hetket, vapautensa sunnuntai-päivinä, mikä Avojalalle oli suotu, uhrasi hän mustalle Marannalle ja kärsi sen ohessa vielä toraa ja moitetta, kun sattui tekemään jotain mökin-eukon tapaa ja tottumusta vastaan; hänen mieleensäkään ei johtunut ruveta ajattelemaan: mitenkä te voitte vielä torua ja moittia minua siitä, minkä teille lahjoitan? Niin, tuskinpa hän tiesi näin tekevänsäkään. Silloin vaan, kun hän sunnuntai-iltoina istui eukon luona mökin edustalla ja jo tuhannennen kerran oli kuullut, kuinka sorea poika Johannes oli ollut sunnuntai-päivinä, ja kun sitten nuoria poikia ja tyttöjä kulki kylän kautta laulellen kaikenlaisia lauluja, silloin vaan hämärteli hänelle, että hän muka istui tässä ja antoi huvinsa uhriksi, ja hiljalleen hyräili hän silloin itseksensä samoja lauluja, joita ohikulkevat lauloivat joukossa; mutta Marannaan katsahdettuansa, lakkasi hän ja ajatteli, että hyvä tuo oikeastaan onkin, ettei Damia enää ole kylässä. Hän ei ollut enää jokaisen pilkattavana, ja palatessaan on hän kaiketikin semmoinen poika, jota kaikki kunnioittavat.

Talvi-iltoina, kun uudistalokkaan tuvassa kehrättiin ja laulettiin, silloin vaan sai Avojalka laulaa joukossa hänkin, ja vaikka hänellä oli raikas, kova ääni, niin mieluummin hän melkein aina lauloi toista ääntä. Rosel, uudistalokkaan vielä naimaton sisar, joka oli vuotta vanhempi Avojalkaa, lauloi aina ensimmäistä ääntä, ja selväähän oli, että Avojalan äänenkin piti häntä palveleman, niinkuin Rosel ylipäänsäkin, ollen ylpeä ja äreä luonnoltaan, aina piti ja kohteli Avojalkaa talon työjuhtana, ei kumminkaan niin paljon muiden ihmisten nähden kuin kotona. Ja juuri se seikka, että Avojalkaa koko kylässä pidettiin semmoisena, joka tehokkaasti otti osaa uudistalokkaan talouteen ja piti kaikki kunnossa, juuri se oli Roselilla pääsyynä, kerskaillakseen ihmisten kuullen, kuinka paljon muka tuo Avojalka koettelee ihmisen kärsimystä, kuinka muka hanhien paimen ilmestyy kaikissa hänen töissään ja kuinka muka on oikeana laupeuden työnä pidettävä, ettei Avojalkaa näytetä ihmisten silmissä semmoisenansa, kuin hän oikeastaan on.

Ivan ja pilkan, eikä aina soveliaankaan, esineenä olivat erittäinkin Avojalan kengät. Hän kulki melkein aina avojaloin, ja korkeintansa talvis-aikaan isännän saappaissa, joista varret oli leikattu pois, ja kumminkin otti hän aina puolivuotisen palkkansa kanssa tavanmukaiset kautokengät; mutta ne olivat kammiossa koskemattomina, ja Avojalka kulki kumminkin niin ylpeänä, ikäänkuin olisivat hänellä kaikki nämä kengät yhtä haavaa jalassa; hän kantoi ne tunnossansa.

Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina, muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona, niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen itsekseen:

— "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä, mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon, jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin samassa kuului hätähuuto.

— "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.

— "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua vaaraan". — Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.

Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen: "Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.

— "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"

— "Vaikka niinkin".

— "Ja mitä?"

— "Kaikki kaluni ovat palaneet, vaatteeni ja vähät rahani. Ei jäänyt muuta kuin mitä päälläni on".

— "Paloivatko isän vaatteet myöskin?"

— "Olivatkos ne sitten tulenpitäviä?" kysäsi Dami äreästi. "Älä kysele noin tuhmasti".

Avojalka oli hyrähtää itkemään tästä veljen tylyydestä, mutta hän huomasi pian, ikäänkuin luonnon-vainulla, että onnettomuus usein ensimmäisissä iskuissaan tekee ihmisen tylyksi, kovaksi ja toraiseksi; hän sanoi sentähden ainoastaan:

— "Kiitä Jumalaa, että jäit henkiin vielä; isän vaatteet, se on totta, niiden mukana paloi myös jotakin, jota ei voi hankkimalla saada, mutta loppuhan niistä kumminkin olisi tullut, tavalla tai toisella".

— "Sinun lörpötyksistäsi ei ole hölyn pölyäkään", sanoi Dami ja silitteli vaan hevosta. "Tässä mä nyt seison poloinen poika. Nuo hevoset jos osaisivat puhua, niin puhuisivat toisin, mutta minä se vaan olen onnettomuuteen syntynyt. Mitä mä teen hyvää, se haihtuu kuin tuhka tuuleen, ja kumminkin. —"

Hän ei voinut enää puhua, ääni tarttui kulkkuun.

— "Mitäs on tapahtunut?"

— "Näethän, tuoss' ovat hevoset ja lehmät ja härät, meiltä ei palanut yhtään sorkkaa paitsi sikoja; niitä ei saatu pelastetuiksi. Tuo hepo tuolla, se repäsi paitani rikki, kun vedin sitä tallista ulos; tämä taas vasemmallani ei tehnyt minulle mitään, se tuntee minut. Heps hepo, tunnethan sä minua? Tunnetaanhan me toisemme?"

Hepo pani päänsä toverinsa kaulalle ja katsoi suurin silmin Damia, joka nyt jatkoi:

— "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä, kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan, että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan, minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi! Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni. Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! — Saadaan nähdä, sanoin minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää, se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi vaan!… Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan, enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".

— "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".

— "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".

Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet, niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.

Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät itse.

Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.

Sysi-Matti, joka asui lähellä mustaa Marannaa, otti Damin apumiehekseen puunhakkuussa ja sysien poltossa. Damille oli tämä yksinäinen elämä mitä mieluisinta, hän tahtoi odottaa kunnes hänen aikansa tulisi sotamieheksi mennä, ja sitten menisi hän sijaismiehenä sotaväkeen ja jäisi sinne elinajakseen; sotamiehen elämässähän ainakin vallitsee oikeus ja järjestys, siellä ei ole kellään veljeä eikä sisarta eikä omaa taloa, ja vaatteuksesta, ruoasta ja juomasta ei huoli huolta pitää, ja kun sota syttyy, niin sotamiehen kuolema se sittenkin on parasta.

Niin puhui Dami sunnuntaina Moosbrunnin metsässä, kun Avojalka tuli sysihaudalle, tuoden veljelleen rasvaa, jauhoja ja tupakkia, ja usein tahtoi häntä neuvoa, mitenkä hän, paitsi sysimiesten tavallista ruokaa, rasvassa kastettua leipää, voisi tehdä maukkaammiksi perunat, joita hän itse laittaa ruoakseen; mutta tuosta ei Dami huolinut, semmoisinaan kuin ne ovat, semmoisina ne muka ovat paraita; hän söi mielellään huonoa ruokaa, vaikka olisi saattanut parempaakin syödä, ja yleensä oli hänestä mielenperäistä itsensä laiminlyöminen, kunnes hänestä laitettaisiin pulska sotamies. Avojalka taisteli tätä alituista tulevaisuuteen katsomista ja nykyisyyden laiminlyömistä vastaan; hän tahtoi rohkaista Damia, joka löysi mielihyvänsä velttoudessa ja säälitteli itse itseään siitä; mutta veljestä näkyi melkein tuntuvan hyvältä tuo sisällinen rappio. Siinä tilassa hänen vasta oikein sopi itseään säälitellä eikä siinä voimia huolinut ponnistella. Töin tuskin sai Avojalka toimeen sen, että Dami palkastansa osti itselleen edes oman kirveen ja juuri isä vainajan kirveen, jonka Sysi-Matti oli huutokaupassa ostanut.

Kovin epätoivoisena palasi Avojalka usein metsästä, mutta semmoisessa tilassa hän ei kauan kestänyt: hänessä asuva sisällinen luottamus ja iloinen rohkeus tunkesihe ehdottomastikin raikkaana lauluna hänen huulilleen, ja ken ei asiaa tuntenut, se ei olisi milloinkaan huomannut Avojalalla olleen tai olevan mitään huolta.

Se ilomielisyys, joka läksi siitä itsetiedottomasta tunteesta, että hän täyttää uutterasti ja väsymättä velvollisuutensa ja tekee hyvää mustalle Marannalle ja Damille, painoi hänen kasvoilleen kuluttamattoman hilpeyden. Koko talossa ei voinut yksikään nauraa niin raikkaasti kuin Avojalka, ja vanha uudistalokas sanoi tuon naurun kuuluvan peltopyyn sävelille, ja kun Avojalka aina oli nöyrä ja kunnioittava häntä kohtaan, niin antoi ukko hänen ymmärtää, panevansa hänet vielä testamenttiinsa. Tuosta ei Avojalka paljoa huolinut eikä siihen suuresti luottanutkaan, hän odotti vaan palkkaansa, jota hänen kävi oikeudella ja varmuudella vaatiminen, ja minkä hän teki, sen hän teki sisällisestä hyväntahtoisuudesta, korvausta siitä odottamatta.

8. Säkki ja kirves.

Hevossaksan talo oli rakennettu uudelleen, komeammaksi entistänsä; tuli talvi ja sen mukana sotaväen nosto, joka tapahtui arvanheitolla. Onnellinen arvanheitto ei ole vielä milloinkaan herättänyt niin pahaa mieltä kuin nyt, jolloin Dami pääsi asevelvollisuudesta vapaaksi. Hän oli epätoivoissaan siitä ja samoin melkein Avojalkakin, sillä hänestäkin oli sotamiehenä-olo näyttänyt paraimmalta keinolta Damin leväperäisyyttä vastaan; nyt hän kumminkin sanoi hänelle:

— "Ota nyt tuosta ojennus, nyt pitää sinun oleman mies puolestasi. Mutta niin sinä vielä nytkin olet kuin lapsi, joka ei osaa itse syödä, vaan jota täytyy syöttää".

— "Tarkoitatko, että minä syön sinun omaasi?"

— "En suinkaan. Älä ole aina niin hentomielinen, äläkä näin ajattele: kukas minulle mitä tekee, hyvää vai pahaa? Ponnistele itse ympärillesi!"

— "Ja sen mä teenkin ja teen kuin mies!" päätti Dami. Pitkään aikaan hän ei ilmaissut, mitä hän oikeastaan aikoi, mutta merkillisen pystyssä päin hän kulki kylässä ja puhui rohkeasti jokaisen kanssa, hän teki uutterasti työtä metsässä puunhakkaajain luona, hänellä oli isän kirves ja sen mukana melkein sen voima, joka ennen oli liikutellut sitä niin kelpo lailla.

Palatessaan kerran alkukeväällä Moosbrunnin metsästä ja kohdattuaan Avojalan, sanoi hän, ottaen kirveen olaitaan: "Tiedätkös, minne tuo menee?"

— "Puuhun!" vastasi Avojalka; "eikä toisen iskemättä sinnekään".

— "Totta se, mutta se menee veljensä luo, ja toinen iskee oikealta ja toinen vasemmalta, ja siinä sitä puita kaatuu kuin tykistä ammuttaisiin, etkä sinä kuule siitä mitään, tai, jos tahdot, niin kuulet, mutta muut ei yksikään koko kylässä".

— "Tuosta puheesta en tule hullua viisaammaksi", vastasi Avojalka. "Olen jo liian vanha arvoituksia arvaamaan. Puhu selvään".

— "Minä menen sedän luokse Amerikaan".

— "Vai niin? Tänäänkö jo mentiinkin?" ivasi Avojalka. "Niinhän muuraajankin Martti muinoin huusi äidilleen ikkunaan: viskaas, äiti, puhdas nenäliina, alas, minä pistäyn Amerikaan! Kaikki tuommoiset kevytjalkaiset istuvat vielä asemillaan".

— "Saatpa nähdä, kuinka kauan täällä enää olen", sanoi Dami ja meni sanaakaan enää sanomatta Sysi-Matin tupaan. Avojalka tahtoi ivata Damin naurettavaa aikomusta, mutta tuopa ei hänelle onnistunutkaan; hän tunsi siinä olevan jotakin todentekoa, ja vielä samana yönä, kun kaikki jo makasivat, riensi hän vielä kerran veljensä luo ja vakuutti viimeisen kerran, ettei hän lähde mukaan. Hän luuli siten äkkiä peräyttäneensä veljen aikomuksen, mutta Dami sanoi lyhyesti: "Enhän ole sinuun kiinni kasvanut". Hänen aikeensa kävi yhä lujemmaksi.

Avojalassa nousi äkkiä jälleen sama ajatusten aaltoaminen, mikä hänet kerran ennenkin lapsuuden aikana oli vallannut; mutta nyt hän ei enää puhellut pihlajapuulle, odottaen siltä vastausta, ja kaikki miettimiset johdattivat tähän päätökseen: "Hän tekee oikein, että menee; mutta oikein teen minäkin, kun jään!" Hän iloitsi oikeastaan sydämmessänsä, että Damilla saattoi olla niin luja päätös; tuohan toki osoitti miehen voimaa, ja jospa hänestä tuntuikin hyvin haikealta, olla vast'edes kenties yksinään avarassa maailmassa, niin oikeana hän piti kumminkin, että veli raikkain voimin ryhtyi toimeen. Kumminkaan ei hän uskonut häntä vielä kokonaan.

Seuraavana iltana kohtasi hän veljensä ja sanoi hänelle:

— "Älähän vaan kellekään muulle puhu muuton aikeistasi, muutoin joudut naurun alaiseksi, jos ei koko lähdöstä tulekaan mitään".

— "Se on totta!" vastasi Dami, "mutta ei sen vuoksi; min'en pelkää olla muiden mielipiteistä riippuvana; niin varmaan kuin minulla on viisi sormea kädessäni, niin varmaan lähden mä, ennenkuin täällä kirsikat kypsyvät; ja sinne mä menen, vaikkapa kerjäämällä, vaikka varastamalla. Siitä vaan on mieleni paha, ett'en ennen lähtöäni saa Hevossaksalle tehdyksi semmoista tepposta, jota hän muistaisi kaiken ikänsä".

— "Kas tuo se on oikeata miehuutta", innostui Avojalka, "se se vasta sydämmen kelvottomuutta onkin, kun jätetään koston tuumia jälkeen. Tuolla, tuolla lepäävät vanhempamme, tule, tule heidän haudalleen, ja sano siellä se vielä kerran jos voit. Tiedätkös, kuka on kelvottomin kaikista? Joka antaa itsensä turmella. Anna tänne tuo kirves, sinä et ole mahdollinen pitämään kättäsi siinä, missä isä on kättään pitänyt, jollet tempaise tuota ajatusta juurta jaksain pois sielustasi! Kirves tänne! Se ei saa olla kenenkään semmoisen kädessä, joka puhuu varastamisesta ja murhasta. Anna kirves tänne! taikka min'en tiedä, mitä olen tekevä!"

Verkalleen virkkoi Dami: "Eihän tuo ollut kuin semmoinen ajatus vaan. Usko minua, en minä ole tahtonut niin tehdä, enkä sitä voisikaan; mutta kun minua aina sättivät löperöksi, niin arvelin mä, että sopisi tuota minunkin kerran luikata ja kirota ja lyödä iskeä. Mutta totta sinä puhut. Ja jos vaan tahdot, niin menen jo tänä yönä Hevossaksan luo sanomaan, ettei minulla ole mitään pahaa mielessä häntä kohtaan".

— "Sitä ei huoli tehdä, se on liian paljon; mutta koska taas olet ymmärtäväinen, niin tahdon sinua auttaa, minkä voin".

— "Parasta kun lähtisit mukaan sinäkin".

— "En, sitä en voi; syytä siihen en osaa sanoa, mutta en voi. Valaa sen päälle en ole kumminkaan tehnyt: jos kirjoitat, että sinun on sedän luona hyvä olla, niin tulen sittemmin sinne. Vaan mennä noin suin päin sumuun, josta ei tiedä mitään … min'en mielelläni muuta oloani, ja hyvähän minun täällä on ollakin. Mutta mietitäänpäs nyt, millä tavoin sinä pääset sinne".

Omituista useille poismuuttajille ja todistuksena ihmisluonnon synkemmästä puolesta yleensä ja Saksanmaan tilasta erittäinkin on, että ne, jotka vielä hengissä ollessaan eroavat isänmaastaan, vielä ennen lähtöänsä tekevät kostontyön, rangaistusta saamatta, ja useilla on uuteen maailmaan tultuansa ensimmäisenä työnä kirjoittaa vanhaan maailmaan tuomioistuimille ja ilmoittaa kaikenlaisia salassa olleita rikoksia.

Paikkakunnassa oli tapahtunut kauheita esimerkkejä tätä laatua, ja Avojalka vimmastui vihasta, kuultuaan veljensäkin aikovan liittyä näihin sala-ampujiin. Sitä enemmän hän oli nyt iloinen, lannistettuaan Damin pahat aikeet; sillä ei mikään hyvänteko virvoita niin makeasti kuin sisällinen tieto siitä, että on toisen saanut palaamaan pahuudesta ja harhateiltä.

Kaikella luonteensa tarkalla selkeydellä punnitsi hän nyt kaikki asianhaarat. Sedän vaimo oli kirjoittanut sisarelleen, että hänellä oli hyvä menestys, ja siitä tiedettiin sedän asuinpaikka.

Damin säästövarat olivat varsin vähäiset eikä Avojalallakaan ollut niitä tarpeeksi asti. Dami arveli, että seurakunnan pitäisi antaa hänelle melkoinen apu, mutta siitä ei sisar tahtonut tietääkään, vaan sanoi: "Se on oleva viimeinen keino, kun mitkään muut eivät auta". Hän ei virkkanut kumminkaan, mitä hän muuta aikoi tehdä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa tosin oli, kääntyä rusthollin emännän puoleen Zusmarshofenissa, mutta hän tiesi, miltä tuommoinen kerjuukirja näyttäisi rikkaan emännän silmissä, jolla kenties sitä paitsi puhdasta rahaa ei olekaan; sitten ajatteli hän uudistalokasta, joka oli luvannut panna hänet testamenttiinsa, ja päätti pyytää häneltä nyt sitä, minkä hän aikoo antaa, vaikkapa vähemmänkin. Sitten johtui hänen mieleensä jälleen, että kenties saisi Hevossaksan, jonka asiat nyt jälleen olivat vallan hyvällä kannalla, antamaan apua.

Tästä kaikesta ei hän puhunut Damille mitään, mutta kun hän tarkasteli veljensä vaatteita, kun hän suurella vaivalla sai velaksi mustalta Marannalta palan hänen kokoamansa palttinata, ja paikalla leikkasi sen ja öillä ompeli sitä, niin kaikki nuo vakaat, lujat valmistukset panivat Damin vapisemaan. Hän oli osoittanut muutto-aikeensa olevan hänessä peruuttamattoman, lujan, ja kumminkin oli hän nyt mielestänsä ikäänkuin sidottu, ikäänkuin pakon-alainen, ikäänkuin sisaren luja tahto pakoittaisi häntä muuttamaan. Näyttipä hänestä sisar oikein kovasydämmiseltäkin, ikäänkuin hän ajamalla ajaisi häntä ja pyrkisi hänestä erilleen. Hän ei uskaltanut tuota kumminkaan sanoilla ilmoittaa, hän osasi vaan vetää kaikenlaisia verukkeita, ja Avojalka selitti ne katkeilevaksi eron haikeudeksi, joka tarttuu pieniinkin esteihin aikeensa luopumisen syinä. Avojalka kävi nyt aluksi uudistalokkaan kimppuun ja suorastansa vaati häneltä sitä perintöä, minkä tämä jo aikoja sitten oli luvannut.

Vanha uudistalokas sanoi: "Mikäs hätä sinulla on? Etkös voi odottaa? Mikä sinulla on?"

— "Minulla ei ole mit'ikään enkä odottaakaan voi".

Tyttö kertoi nyt tahtovansa toimittaa veljeään matkalle, tämä kun siirtää Amerikaan. Tuo nyt vasta onnellinen esteen syy olikin ukolle: hän osasi vielä pukea kovuutensa hyvänsuopaisuuden, viisaan huolenpidon pukuun: hän vakuutti Avojalalle, ettei hän nyt anna hänelle pienintä penniäkään, hän muka ei tahdo olla syynä siihen, että tyttö panee viimeisen roponsakin veljensä eduksi.

Avojalka pyysi häntä sitten puhumaan puolestansa Hevossaksan kanssa; siihen ukko viimein suostuikin, ja oli olevinaan aika jalo ihminen, kun muka menee kerjäämään vento vieraalta vento vieraan puolesta; mutta hän jätti lupauksensa täyttämisen päivästä päivään, ja kun Avojalka ei antanut hänelle rauhaa, niin läksi hän viimeinkin matkalle. Hän palasi, niinkuin sopi arvatakin, tyhjin käsin, sillä Hevossaksan ensimmäinen kysymys oli luonnollisesti: mitä uudistalokas antaa, ja kun tämä suoraan sanoi, ettei hän tähän saakka vielä ole mitään luvannut, niin tuohan oli osviitta, jota Hevossaksakin päätti seurata.

Kun Avojalka päivitteli mustalle Marannalle huoltaan tästä kovasydämmisyydestä, niin virkkoi eukko toden: "Niin, semmoisia ne ihmiset ovat! Jos huomenna joku hyppää veteen ja nostetaan hengetönnä ylös, silloin sanoo jokainen: miks'ei hän ilmoittanut minulle puutostaan, mielelläni olisin hänelle antanut ja auttanut kaikissa. Voi kuinka paljon nyt antaisinkaan, jos voisin saada hänet henkiin jälleen! — Mutta kukaan ei tahtonut kättään ojentaa, pidättäkseen häntä hengissä".

Ja kummallista! Juuri sentähden, että Avojalka aina perin pohjin tutki kaikki hankaluudet, tottui hän niitä helposti kärsimään. "Senvuoksi luota aina itseesi", se oli hänen hiljainen mielilauseensa, ja esteet ne eivät suinkaan hänen mieltään masentaneet, niistä hän pikemmin sai vaan uusia, tehokkaampia voimia. Hän kokosi kapineensa ja muutti rahaksi, mitä vaan sopi, ja kaunis kaulakoriste, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä, joutui nyt vanhan suntion leskelle, joka leskenä-olossaan vastaanotti panttia ja sai siitä hyvät korot. Se kultarahakin, jonka hän ennen oli viskannut ylirakennusneuvoksen perään hautausmaalla, vaadittiin nyt takaisin, ja — merkillistä — nyt tarjoutui uudistalokas hankkimaan kunnallisneuvostolta, jossa hän oli jäsenenä, melkoisen avun poismuuttavalle Damille. Yleisten varojen käyttämisessä oli hän kernaasti ylevämielinen ja hyväntekevä mies.

Säikähtipä Avojalka kumminkin, kun uudistalokas jonkun päivän perästä hänelle ilmoitti, että kunnallisneuvosto on myöntynyt kaikkeen, sillä välipuheella kumminkin, että Damin tulee luopua kaikesta koti-oikeudestansa kylässä. Tuo oli itsestänsä selvä asia, toisin ei oltu ajateltukaan; mutta nyt, kun se pantiin välipuheeksi, näytti se hänestä kamalalta: ei olla enää missään kotona! Damille ei Avojalka sanonut tästä ajatuksestansa mitään, ja Dami näytti jälleen olevan iloinen ja hyvällä mielellä. Musta Maranna se varsinkin kiihoitteli häntä lähtemään, sillä eukko olisi mielellään lähettänyt vaikka koko kylän väen muille maille, saadakseen viimeinkin tietoja Johannes pojastaan, ja nyt hän oli kiven kovaan vakuutettu, että Johannes oli meren toisella puolella. Korppi-Sakari oli hänelle sanonut, että meri, tuo suolainen vesi, estää kyyneleiden valumasta, joita tahtoisi itkeä toisella rannalla olevan tähden.

Avojalka sai isäntäväeltään luvan mennä saattamaan veljeänsä kaupunkiin, jossa tämän piti tehdä muuttokontrahti asianomaisen virkamiehen kanssa. Mutta suurestipa he kummastuivat, kuultuansa tämän olevan jo tehdyn. Kunnallisneuvosto oli sen jo toimittanut, ja Damilla oli köyhän-oikeudet ja sitä vastaavat velvollisuudet. Hänen piti, ennen lähtöänsä merelle, laivalla allekirjoittaa todistus lähdöstänsä ja sitten vasta maksetaan hänelle rahat.

Murheellisina läksivät sisarukset takaisin, ääneti astuivat he kylään. Dami oli jälleen pahalla tuulella siitä, että jotain piti tuleman toimeen, koska hän oli sen kerran sanonut, ja Avojalan oli kovin haikeata, että hänen veljensä oikeastaan ikäänkuin työnnetään ulos. Rajalla virkkoi Dami ääneensä pylväälle, jossa olivat paikkakunnan ja oikeuspiirin nimet:

— "Kuule, pylväs! Minun kotini ei ole enää täällä, ja kaikki ihmiset täällä ovat minulle yhdenvertaisia kuin sinäkin".

Avojalka itki, mutta hän päätti olla tästä puolen itkemättä hamaan Damin lähtöön asti eikä itkeä hänen lähtiessänsäkään. Ja hän piti sanansa.

Kylän väki arveli: Avojalalla ei ole sydäntä vähääkään, sillä hänellä ei silmäkään edes vettynyt veljen lähtiessä, ja ihmiset olisivat mielellään nähneet juuri kyyneleitä. Mitä heitä liikuttavat salassa itketyt vedet? Mutta Avojalka pysyi valppaana ja jäykkänä.

Ainoastaan viimeisinä päivinä ennen Damin lähtöä laiminlöi hän ensi kertaa velvollisuutensa, sillä hän oli leväperäinen töissään ja vietti aikansa Damin luona; hän antoi Roselin torua häntä siitä ja virkkoi vaan: "Se on totta se". Mutta kumminkin juoksi hän joka paikkaan veljensä perässä, hän ei tahtonut minuutiakaan menettää, niin kauan kuin veli vielä oli täällä, hän arveli voivansa joka silmänräpäys tehdä hänelle jotakin erinomaista, sanoa vielä jotakin erinomaista iki päiviksi, ja oli pahoillaan, että sittenkin puhui jokapäiväisiä asioita, vieläpä joskus riitelikin hänen kanssaan.

Oi noita eronhetkiä! Kuinka puristavat ne sydämmen, kuinka supistuvat mennyt aika ja tulevaisuus yhteen ainoaan silmänräpäykseen, ja epätiedossa ollaan, mistä puhuttaisi; katseen, likistyksen vaan pitää ilmoittaman kaikki!

Amrei sai kumminkin sanoja. Luetellessaan veljellensä liinavaatteita, hän sanoi: "Nuo ovat hyviä, somia paitoja, pysy hyvänä ja somana niissä". Ja pannessaan kaikki suureen säkkiin, jolla vielä isän nimi oli näkyvissä, sanoi hän: "Tuo takaisin tämä täynnä kiiltävää kultaa. Saatpas nähdä, kuinka helposti saat sitten täällä kansalais-oikeuden jälleen, ja uudistalokkaan Rosel, jos vaan silloin vielä on vapaa, juoksee sinun perääsi vaikka maiden ja merien taakse". Ja isän kirvestä pistäessään suureen arkkuun hän sanoi: "Voi kuinka sileä on tuo varsi! Kuinka usein se on ollut isän kädessä ja olenpa tuntevinani vielä hänen kätensä siinä. Niin, kas nyt on minulla hyvä merkki: Säkki ja kirves! Tehdä työtä ja koota, se on parahinta, ja silloin pysyy ihminen iloisena, terveenä ja onnellisena. Jumala siunatkoon sinua! ja lausu vaan hyvin usein itseksesi: säkki ja kirves! Samoin teen minäkin, ja se olkoon ajatuksemme, se keskustelumme, ollessamme kaukana, kaukana eroitettuina toisistamme, kunnes minulle kirjoitat tai tulet minua noutamaan tai miten sinun sopii ja niinkuin Jumala tahtoo. Säkki ja kirves, siinä on kaikki tyyni. Siihen sopii sulkea kaikki, ajatukset ja muut, mitä on ansaittu".

Ja kun Dami istui rattailla ja sisar viimeistä kertaa ojensi hänelle kätensä, jota hän kauan ei tahtonut päästää, kunnes veli viimein lähti liikkeelle, silloin huusi tyttö vielä hänen jälkeensä heleällä äänellä: "säkki ja kirves! Älä unohda sitä". Veli katsahti taakseen, viittasi kädellään ja katosi näkyvistä.

9. Kuokka-vieras.

Kiitetty olkoon Amerika! huusi yövartija kaikkien huvitukseksi useampana yönä kelloa ilmoittaessaan, tavallisen kiitoslauseen asemesta Jumalaa kohtaan. Korppi-Sakari, joka, koskei hän itse ollut minkään arvoinen, mielellään kävi "oikeiden" ihmisten luona köyhiä sättimässä, puhui kirkosta lähdettäissä sunnuntaina ja illemmalla penkillä "Koirasteirin" ravintolan edustalla: Kolumbus se vaan oli aika vapahtaja. Mistähän vaan hän ei voikaan ihmistä vapahtaa! Niin, Amerika se on vanhan maailman siankaukalo, sinne viskataan kaikki, mitä ei enää kyökissä voi mihinkään käyttää: kaalikset ja nauriit ja kaikki tyyni sekaisin, ja niille, jotka asuvat talontakaisessa linnassa ja puhuvat ranskaa oui! oui! niille tuo vielä on kelpo ruokaa.

Puheen-aineiden puutteen vuoksi oli Damin poismuutto luonnollisesti kauan aikaa keskustelujen esineenä, ja ne, jotka olivat jäseniä kunnanneuvostossa, ylistivät tämän viisautta, että tämä oli osannut päästä irti semmoisesta ihmisestä, josta kerran varmaankin olisi ollut rasitusta seurakunnalle. Sillä ken toimesta toiseen aina muuttelekse, se joutuu viimein viheliäisyyteen.

Olihan tietysti niitäkin hyväntahtoisia, jotka kertoivat Avojalalle kaikki, mitä hänen veljestään puhuttiin ja miten häntä pilkattiin. Mutta Avojalka nauroi siihen, ja kun Bremenistä tuli Damilta kaunis kirje — ei olisi uskonut hänen osaavan panna kaikki sanat niin peräkkäin — silloin riemuitsi hän ihmisten nähden ja lukemistaan luki heille kirjettä. Mutta sydämmessään hän oli murheellinen siitä, että oli menettänyt semmoisen veljen kenties ikipäiviksi. Hän nuhteli itseään, ettei ollut muka tarpeeksi auttanut veljeään eteenpäin, ettei ollut tarpeeksi pitänyt häntä näkyvissä; sillä nythän se näkyy mimmoinen valpas poika Dami oli ja sen ohessa niin hyvä. Hän, joka oli tahtonut ottaa kaikilta kylässä jäähyväiset yhtä helposti kuin rajapylväältä, hän täytti nyt kokonaisen sivun terveisillä yksityisille, ja jokainen oli "rakas", "hyvä" tai "kelpo", ja Avojalka sai runsaita kiitoksia kaikkialla, minne hän terveisiä kantoi ja aina tarkoin näytti: "Katsokaas, tuossahan se seisoo!"

Avojalka oli kauan aikaa hiljaa ja erillänsä, hän näkyi katuvan sitä, että hän oli laskenut veljensä pois tahi ettei itse ollut mennyt mukaan. Muulloin kuului hän aina laulavan navetassa ja ladossa, kyökissä ja huoneissa sekä uloslähtiessään, sirppi olalla ja heinävaate kainalossa; nyt hän oli ääneti. Hän näkyi väen väkisin pidättelevän lauluaan. Mutta löytyipä hyvä keino, joka sai laulut jälleen kaikumaan. Illalla tuuditteli hän uudistalokkaan lapsia ja silloin hän lauloi lakkaamatta, vielä silloinkin kun lapset jo olivat kauan aikaa sitten nukkuneet. Sitten riensi hän vielä mustan Marannan luo ja kantoi tupaan halot ja veden ja kaikki mitä eukko tarvitsi.

Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa itselleen. Rattaiden kulkiessa kylän kautta, katsahti hän ylös ja virkkoi melkein ääneensä: "Ne ajavat jonkun luo! Mitään tietä maailmassa ei tule kukaan minun luokseni, ei kukaan minua muista; ja enkö ole minäkin täältä?" Ja silloin tuntui hänestä aina, kun odottelisi hän jotakin, sydän se sykki nopeammin ikäänkuin jollekin tulevalle. Ja ehdottomastikin kuului hänen huuliltaan:

"Purotpa pienimmätkin Uraansa rientelee. Sydäntä vaan ei löydy Mi mulle sykkäilee".

— "Soisinpa olevani niin vanha kuin tekin", sanoi hän kerran, tultuaan tuommoisista unelmista heränneenä mustan Marannan luo.

— "Ole iloinen, ettei tuo toivotuksesi ole totta", vastasi musta Maranna. "Kun olin sinun iässäsi, kas silloin olin iloinen ja tuolla kipsimyllyllä punnitsin itseni ja painoin 132 naulaa".

— "Tepä kumminkin olette tänään samallainen kuin eilenkin ja huomenna kuin tänään, vaan min'en ole ollenkaan yhdenlainen".

— "Ken tahtoo yhdenlainen olla, se leikatkoon nenänsä pois, sitten on koko kasvoiltaan yhdenlainen. Voi houkka itseäsi, älä sure nuoruuttasi, sitä et saa keltään enää takaisin. Vanhuus tulee kyllä itsestäänkin".

Musta Maranna sai helposti Avojalan lohdutetuksi. Yksinään ollessansa vain tunsi tyttö omituista kammoa. Mitähän tästäkin tulee?

Kummallinen huhu kulki kylän kautta. Jo monta päivää puhuttiin, että Endringenissä puuhataan semmoisia häitä, ettei mokomia miesmuistiin ole paikkakunnassa vietetty. Dominikin ja Ameilen vanhin tytär menee eräälle rikkaalle puunkauppiaalle Murgthalissa, ja siellä sanottiin saatavan semmoisia pitoja, kuin ei muualla vielä missään ole nähty.

Hääpäivä läheni lähenemistään. Missä vaan kaksi tyttöä toisensa kohtaavat, vetäyvät he pensaiden taakse tahi eteiseen, eikä tahdo loppua puheesta tulla, ja kumminkin he vakuuttavat aina, että heillä on niin kova kiire. Vieraiksi kuuluu tulevan koko Oberland ja Murgthal ja kolmenkymmenenkin peninkulman päästä, sukulaisia näet on niin paljon. Mutta raastuvan kaivolla, siellä vasta oli elämä vilkasta, eikä yksikään tyttö sanonut tahtovansa uusia vaatteita, saadaksensa vaan sitä enemmän iloita huomispäivänä muiden ihmettelystä ja kummastuksesta. Kaikki kun oli pelkkää kysymystä ja vastausta, keskustelua ja väitöstä, niin kuka tuossa tohussa olisi muistanut vettä nostaa, ja Avojalka, joka oli tullut viimeisimpänä, meni ämpäreineen ensimmäisenä pois. Mitä häntä tanssi liikutti! Ja kumminkin oli hän alinomaa kuulevinsa soittoa.

Huomispäivänä oli Avojalalla paljon hääräämistä, sillä hänen piti puettaa Roselia. Monta salaista tyrkkäystä hän sai tämän hiuksia palmikoidessaan, mutta hän kärsi ne sanaakaan sanomatta.

Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi: "vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana, päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen katseen, että toi laski silmänsä maahan.

Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni, silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi kumminkin vielä pilkalla:

— "Avojalka, tänään ei auta muu, kuin lähde tanssimaan sinäkin".

— "Älähän pilkkaa tee; mitä minusta tahdotkaan?"

— "En minä pilkkaa tee", vakuutti Rosel, puoleksi vieläkin härnäten; "tanssia sinunkin pitää kerran, olethan nuori tyttö, ja tuleehan teikäläisiäkin sinne; meidän hevosrenki menee myös ja saattaahan joku talonkin poika tanssia sinun kanssasi, kyllä minä lähetän luoksesi jonkun liian".

— "Jätä minut rauhaan tai pistän sinua", varoitti Avojalka lattialta, vavisten ilosta ja surusta.

— "Totta käly sanookin", puuttui nyt puheesen nuori emäntä, joka tähän saakka oli ollut vaiti, "ja min'en puhu kanssasi yhtään hyvää sanaa, jollet menee tanssimaan sinäkin. Istupa vaan tuonne, palvella tahdon sinuakin kerran".

Ja kerran toisensa perään lensi puna Avojalan poskille, hänen istuessaan ja emännän palvellessa häntä, ja kun tämä käänsi hänen koko tukkansa taaksepäin, niin tahtoi Avojalka pudota tuolilta, emännän sanoessa: "Minä palmikoin sinut Allgäuin tyttöjen tapaan. Se pukee sinut varsin hyvin ja Allgäuin tytöltä sinä näytätkin: niin jäntterä ja mustanpuhuva ja pullea; näytätpä Zusmarshofenin rusthollin-emännän tyttärelle".

— "Kuinka niin? Mitenkä niin?" kysyi Avojalka, vavisten koko ruumiissaan. Minkähän tähden hänelle nyt juuri muistutettiin sitä vaimoa, joka hamasta lapsuudesta pitäin oli pysynyt hänen mielessään ja joka hänestä silloin oli näyttänyt hyväntekevältä sadun hengettäreltä? Mutta hänellä ei ollut sitä tenhosormusta, jota pyörittämällä hän voisi kutsua sen luokseen; sisällisesti vaan taisi hän manata sitä eteensä, ja se tapahtui usein melkein ehdottomastikin.

— "Istu hiljaa tai saat tukkaasi", käski emäntä, ja hiljaa istui Avojalka, tuskin hengittäenkään. Ja jakausta tehtäessä aivan keskelle, ja hänen istuessaan tuossa kädet ristissä ja antaessaan tehdä itsensä kanssa mitä toinen tahtoi, ja emännän, joka oli viimeisillään, puhallellessa häneen, tuntui tytöstä, kuin olisi hän ollut äkkiä lumottu, ja hän ei puhunut yhtään sanaa, ikäänkuin peläten karkoittavansa lumouksen; nöyrästi katsoi hän vaan maahan.

— "Soisinpa pukevani sinut tuolla tavoin häihisi!" sanoi emäntä, joka tänään oli pelkkää hyväntahtoisuutta. "Soisinpa sinulle kelpo talon ja kellään ei olisi syytä katua kauppojaan sinun kanssasi; mutta tuommoista ei nyky aikoina enää tapahdu. Rahat hakevat rahoja. Mutta ole vaan rauhassa. Niinkauan kuin silmäni näkevät, ei sinulta pidä meillä mitään puuttuman, ja kun kuolen — en tiedä, mitenkähän tällä kertaa niin kammoankaan tuota työlästä hetkeä — niin ethän jätä lapsiani, vaan jäät heille äidin sijaan?"

— "Voi taivaan Jumala, mitenkä te saatatte tuommoista ajatella?" huudahti Avojalka ja kyyneleet kiertyivät hänellä silmistä. "Sehän on syntiä, ja synnintekoa on, jos edes ajatellaankaan sitä, mikä ei ole oikein".

— "Niin, se on totta se", sanoi emäntä, "mutta maltas, istupa vielä, minä käyn kaulakoristeeni ja panen sen sinun kaulaasi".

— "Älkää, Herran tähden; min'en kanna mitään, mikä ei ole omaani. Johan sitten vajoaisin maan alle pelkästi häpeästä".

— "Niin, mutta ei sinun ilmankaan sovi mennä. Vai onko sinulla itselläsi jotakin sellaista?"

Avojalka kertoi, että hänellä tosin on kaulakoriste, jonka oli lapsena saanut rusthollin emännältä, mutta että se nyt Damin muuton vuoksi oli pantu panttiin suntion leskelle.

Avojalan täytyi nyt istua asemillaan ja luvata olla peiliin katsomatta, kunnes emäntä palajaa; tämä meni nyt noutamaan koristetta ja takaamaan itse sen takaisin maksua.

Mitkä kauhut aaltoilivat nyt Avojalan sielussa, hänen istuessaan tuossa, hänen, aina palvelevaisen, nyt palveltuna ja tosiaankin melkein kuin lumottuna! Hän kammosi melkein tanssia; häntä kohdellaan nyt niin hyvästi ja ystävällisesti — kuka tietää miten häntä siellä hyljitään, eikä kukaan ole hänestä huoliva, ja kaikki hänen ulkonainen korunsa ja sisällinen huvinsa on turhaa! "Ei!" sanoi hän ääneensä, "ja jospa ei minulla muuta olekaan, kuin että olen ollut iloinen; niin siinäkin on tarpeeksi, ja vaikka minun täytyisikin paikalla riisua jälleen päältäni ja jäädä kotiin, niin olisin onnellinen, sittenkin".

Emäntä palasi koristeen kanssa, ja yhteen menoon hän kiitteli koristetta ja torui suntion leskeä, joka ilkesi kettää niin aimo korkoja köyhältä tytöltä. Hän lupasi jo tänään maksaa panttirahat ja lukea ne vähitellen pois Avojalan palkasta.

Nyt vasta sai Avojalka katsoa peiliin. Emäntä itse piti peiliä hänen edessään, ja kumpaisenkin kasvoissa loisti ja ilmaisihe riemuitsevia ilon väreitä.

— "En tunne ollenkaan itseäni! en tunne ollenkaan itseäni!" puhui Avojalka ja silitteli käsillään kasvojansa. "Herra Jumala, jospa vaan äitini voisi nyt nähdä minua! Mutta hän on varmaan taivaastakin siunaava teitä siitä, että olette niin hyvä minua kohtaan, ja hän on auttava teitä raskaalla hetkellänne; älkää pelätkö yhtään".

— "Otapa toki nyt kasvoillesi toinen muoto", sanoi emäntä, "ei nyt sovi olla noi huulin hyypynyisin; mutta kyllä kaikki käy kohdalleen, kun saat soittoa kuulla".

— "Luulenpa jo kuulevani sitä", sanoi Avojalka. "Niin kyllä, kuulkas tuossa se kuuluukin". Samassa kulkivatkin kylän kautta viheriöillä lehvillä katetut suuret rattaat, ja niillä istuivat kaikki soittoniekat, ja Korppi-Sakari seisoi musikanttien keskellä ja puhalsi torvea, niin että kajahteli ympäristö.

Nyt nousi hälinä kylässä; kaikki riensivät minkä ennättivät häihin. Berniläisrattaita, yhden ja kahden vetämiä, tästä ja läheisistä kylistä, joista tie kulki täältä kautta, kiiti toistensa perästä melkein kuin kilvassa. Rosel nousi veljensä viereen etuistuimelle, ja Avojalka istui takana. Hän katsoi maahan koko ajan kuin kuljettiin kylän kautta: niin kovin oli hänen häpeä. Synnyintalon kohdalla vasta uskalsi hän katsahtaa ylös: musta Maranna tervehti ikkunasta, punainen kukko lauloi puupinon päällä, ja pihlajapuu nuokkueli: "Onnea matkalle!"

Nyt ajettiin laakson kautta, jossa Manu kiviä kalkutteli, nyt Selja-ahon poikki, jossa eräs vanha eukko oli hanhia paimentamassa. Avojalka nyykäytti hänelle ystävällisesti päätään. Herran tähden, mitäs se merkitsee, että minä ajan tästä ohi niin ylpeänä ja koristettuna, ja onhan Endringeniin rohkeasti tunnin matka ja nyt sanotaan jo: astu alas! ja kaikenlaiset tuttavat ja ystävät ovat keräyneet Roselin ympärille ja tervehtineet häntä ja monta kertaa kuuluu kysymys: "Onko tuo sisaresi vai kälysikö, joka tuli kerallasi?"

— "Ei, se on vaan meidän piika", vastasi Rosel. Useat kerjäläiset Haldenbrunnista, joita oli täällä, katselivat kummastellen Avojalkaa, he eivät nähtävästi tunteneet häntä, ja vasta kauan aikaa häneen katsottuaan, huudahtivat he: "Kas, Avojalkahan se onkin!"

— "Se on vaan meidän piika". Tuo sana "vaan" oli syvälle tunkeunut Avojalan sydämmeen; mutta hän rohkaisi itsensä ja naurahti, sillä sydän se sanoi: "Älä anna yhden sanan pilata iloasi. Jos niin teet, niin kohtaat kaikkialla harmia".

Rosel kutsui Avojalan sivulle ja sanoi:

— "Mene nyt vaan tanssitupaan tai muualle, jos sinulla muutoin on tuttuja täällä. Soiton alkaessa kohtaan sinut jälleen".

Tuossa nyt seisoi Avojalka yksinänsä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän varastanut vaatteensa eikä ollenkaan kuuluisi tänne, hän oli kuokkavieras. "Mitenkäs sinä ole tullut tämmöisiin häihin?" kysäsi hän itseltään ja olisi mieluummin palannut kotiin jälleen. Hän kulki edes ja takaisin kylän kautta, tuonkin kauniin talon ohitse, joka oli rakennettu Brosia varten ja jossa tänäänkin vallitsi vilkkaus, sillä ylirakennusneuvoksen rouva vietti poikineen ja tyttärineen täällä kesäänsä. Avojalka meni kylään takaisin eikä katsonut ympärilleen, ja kumminkin toivoi hän, että joku kutsuisi häntä, jotta pääsisi liittymään häneen.

Kylän päässä tuli hänelle vastaan pulska mies, joka kimohevosen selässä ratsasti kylään. Hän oli puettu muukalaiseen talonpoikais-pukuun ja näytti ylpeältä siinä; nyt pysähti hän, pani oikean kätensä, jossa ratsuvitsa oli, puuskaan, ja vasemmalla taputtaen hevostansa kaulaan, sanoi: "Hyvää huomenta, sorea neito! Joko ollaan väsyksissä tanssista!"

— "Turhille kysymyksille ollaan jo väsyksissä", oli vastaus.

Ratsastaja läksi tiehensä, ja Avojalka istui kauan aikaa pähkinäpensaan takana, ja kaikenlaisia ajatuksia kulki hänessä, ja hänen poskillaan hehkui puna, jonka oli synnyttänyt suuttumus häneen itsensä, närkkäästä vastauksesta vilpittömälle kysymykselle, hämistyminen ja sanomaton sisällinen levottomuus, ja ehdottomastikin tunkeusi hänen huulilleen laulu:

"Oli Allgäussa armasta kaksi, He toistansa lemmitsivät…"

Niin riemun toivossa oli hän päivänsä alkanut, ja nyt toivotti hän itselleen kuolemata. "Nukkua tänne pensaan suojaan ja lakata olemasta, voi kuinka ihanata se olisi! Iloa et sinä saa nauttia, mitäpäs sitten niin kauan juoksenteletkaan sinne tänne? Sirkat ne sirisevät heinikossa, ja lämmin höyry nousee maasta, ja peipponen piipottaa piipottamistansa, ja tuntuu siltä kuin vetäisi hän sisästänsä pitkiä ja raikkaita, yhä sydämmellisempiä säveleitä esiin ja turhaan ponnisteleisi sanoa kaikki sanottavansa oikein sydämmensä pohjasta, ja yläällä ilmassa laulelevat leivoset, ja kukin lintu laulaa itsekseen eikä yksikään kuuntele toistansa eikä yksikään yhdy toisensa lauluun ja kumminkin on kaikki…"

Amrei ei ollut vielä elämäpäivänään nukkunut selvällä päivällä, aamusta puhumattakaan; mutta nyt hän oli vetänyt huivinsa silmien yli, ja nyt suuteli auringon säde hänen kiinnisuljettuja huuliansa, jotka vielä olivat ikäänkuin uhalla puristuneina yhteen, ja poskien puna se kävi yhä heleämmäksi. Hän makasi kokonaisen tunnin; hän heräsi säpsähtäen. Taanoinen ratsumies oli ratsastanut hänen luokseen ja nyt juuri nosti hevonen kumpaisenkin etujalkansa, tallatakseen niillä tytön rinnalle. Tuo oli ollut pelkkää unta ja Amrei silmäili ympärilleen kuin taivaasta pudonneena; hän katseli kummastellen, missä hän on, ja oudoksuen silmäili itseänsä; mutta kylästä kuuluva soitto herätti kaikki entiselleen, ja hän meni virkistynein voimin kylään takaisin, jossa kaikki oli käynyt entistä vilkkaammaksi. Hän tunsi sen, hän oli levännyt kaikesta siitä, mikä hänelle jo tänään oli tapahtunut. Ja nyt tulevat tanssijat! Ja hän on tanssiva huomis-aamuun saakka, lepäämättä, väsymättä.

Lapsen-unen raikas puna oli hänen kasvoillaan, ja kaiki katsoivat kummastellen häntä. Hän meni tanssitupaan; silloin kuului soitto, mutta tyhjille seinille, tanssijoita ei ollut yhtään. Ainoastaan tytöt, jotka oli palkattu tänään vieraita palvelemaan, tanssia helkyttivät toistensa kanssa. Korppi-Sakari katseli Avojalkaa kauan ja pudisteli päätään. Hän ei näkynyt tuntevan tyttöä. Amrei hiipi seinusta myöten jälleen ulos. Hän kohtasi Dominikin, morsiamen isän, joka tänään loistamalla loisti ilosta.

— "Sallikaas kysyäni neito", sanoi hän, "olettekos te häävieraita?"

— "En; minä olen vaan piika ja olen tullut talontyttären, uudistalokkaan Roselin seurassa".

— "Hyvä, menes sitten taloon emännän luo ja sano minun lähettäneeni sinut, sinä muka tahdot auttaa häntä; tänään ei meidän taloon voi hankkia tarpeeksi paljon käsiä".

— "Tekö se olettekin; aivan kernaasti sitten", sanoi Amrei ja läksi tiehensä. Taloon kulkiessaan mietiskeli hän paljon sen johdosta, että oli Dominikikin ollut aikoinaan renkinä ja … "niin semmoista ei tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa. Ja paljon vaivaa on nähty, ennen kuin hän talon sai hankkineeksi, sehän on kovaa".

Ameile emäntä tervehti ystävällisesti tullutta, joka apuaan tarjotessaan kohta riisui mekon päältään ja pyysi saada suuren esiliinan; mutta emäntä ei sitä vielä sallinut, vaan käski Amrein ensin hyvästi sammuttaa hänen nälkänsä ja janonsa. Amrei totteli kursailematta ja jo ensi sanoillaan voitti hän emännän puoleensa, sanoen: "Minä ryhdyn paikalla siihen, sillä täytyy tunnustaani, että minulla on nälkä, enkä tahdo teitä pyytelemään vaivata".

Amrei jäi nyt kyökkiin ja antoi kantajille kaikki niin sievästi käsiin ja osasi niin pian panna ja asettaa kaikki niin hyvästi, että emäntä virkkoi: "Kuulkaas te kumpikin Amrei, sinä ja veljenitytär, tulettehan täällä minuttakin toimeen, minä menen vieraiden luokse".

Siebenhöfenin Amrei, liikanimeltään rasvaprinsessa, joka oli hyvin kuuluisa ylpeydestään, kohteli erinomaisen ystävällisesti Avojalkaa, ja emäntä sanoikin kerran Avojalalle: "Sääli, ettes ole poika; luulenpa, että meidän Amrei paikalla ottaisi sinut eikä antaisi rukkasia sinulle niinkuin kaikille muille kosijoille".

— "On minulla veli, sopii ottaa se, mutta hän on Amerikassa", nauroi Avojalka.

— "Antaa pojan olla siellä", sanoi rasvaprinsessa, "parasta olisi, että kaikki miesväki lähetettäisiin sinne ja me jäisimme yksiksemme tänne".

Amrei ei lähtenyt kyökistä pois ennenkuin kaikki oli jälleen asetettu paikoillensa, ja kun hän sitten riisui esiliinan pois, niin oli se yhtä valkoinen ja sileä kuin päälle pantaessakin.

— "Lienetpä oikein väsyksissä, ettet jaksa tanssiakaan", sanoi emäntä, kun Amrei, lahjan saatuaan, otti jäähyväisiä. Amrei vastasi:

— "Väsyksissäkö? Leikkiähän tämä vaan oli. Ja uskokaa, että nyt tuntuu oloni paremmalta, kun jo jotakin olen tänään saanut toimeen. Min'en osaisi mitenkään kuluttaa kokonaista päivää pelkässä huvituksessa, ja senvuoksi minun kaiketi olikin niin ikävä tän'aamuna: minulta puuttui jotakin; mutta nyt olen kokonani valmis juhlalle, aivan valjaista irti; nyt vasta olisin oikein valmis tanssimaan — kun vaan saisin tanssijata".

Ameile emäntä ei osannut osoittaa Avojalalle sen suurempaa kunniata kuin saattaa häntä kuni arvokasta talon emäntää ympäri taloa, ja morsiushuoneessa näytti hän suuren kirstun täynnä huomenlahjoja ja avasi korkeat, siniset kaapit, joiden oville oli kirjoitettu nimi ja vuosiluku, ja jotka olivat täynnä myötäjäisiä ja monenlukuisia liinavaatteita, kaikki sidotut kirjavilla nauhoilla ja koristetut taidollisilla neilikoilla. Vaatekaapissa oli vähintänsä kolmekymmentä leninkiä, sen vieressä korkeat vuoteet, kätkyt, rukki kauniine värttinöineen ja ripustettuna täyteen lasten vaatteita, joita morsiamen leikkikumppalit olivat lahjoittaneet.

— "Herra Jumala", virkkoi Avojalka, "kuinka onnellinen on tuommoisen talon lapsi!"

— "Kadehditko?" kysyi emäntä ja, muistaessaan näyttävänsä tätä kaikkea köyhälle, lisäsi: "Vaan usko, varain runsaus ei sitä tee; moni, joka ei saa sukkaakaan vanhemmiltaan, on paljoa onnellisempi".

— "Niin kyllä, sen tiedän enkä kadehdikaan tuon tavaran paljouden tähden, vaan enemmän sen vuoksi, että lapsenne saa siitä kiittää teitä ja monta muuta ihmistä. Tuommoiset vaatteet äidin kädestä lämmittävät varmaankin kahdenvertaisesti".

Emäntä osoitti hyväntahtoisuutensa Avojalalle siten, että saattoi häntä pihalle asti yhtä hyvin kuin semmoista, jolla on kahdeksan hevosta tallissansa.

Amrein tullessa tanssitupaan oli siellä jo kaikki rajussa tanssin tohussa. Arkana pysähtyi hän ensin eteiseen. Missäs on nyt lapsijoukko, joka ennen täällä hyppieli ja nautti etupihalla tulevan elämän esimakua? Ohoh tosiaankin, sen on nyt hallitus kieltänyt; kirkollis- ja kouluvirasto on kieltänyt lasten näkemästä tanssia, kieltänyt niiden pyörimästä tanssin tahdissa; toisin oli vielä Amrein lapsuuden aikana. [Lukija tietysti ei unohda, että nämät ovat Saksanmaan oloja. Suom. muist.]

Tuokin on yksi hiljaisia murhan-iskuja viheriän pöydän äärestä.

Tyhjässä eteisessä, josta vaan joku kiiruhtaa puoleen tai toiseen, kävelee vouti yksinänsä edes takaisin.

Nähtyään Amrein tulevan sinne niin heloittavana, niin soreana, astui vouti hänen luokseen ja sanoi:

— "Hyvää iltaa, Amrei! Tuletpa sinäkin". Amrei säpsähti ja vaaleni: olisikohan hän tehnyt jotain pahaa? Olikohan hän käynyt pelkällä kynttilällä navetassa? — Hän tutkisteli elämäänsä, vaan ei tiennyt tehneensä mitään semmoista, ja vouti se oli olevinaan niin tuttu, kuin olisi jo kerran vetänyt hänet käräjiin. Näissä mietteissä hän seisoi siinä kauhistuen, ikäänkuin olisi joku pahantekijä, ja vastasi viimein: "Kiitos kysymästä; enpä ole tiennyt mitään siitä, että sinuttelemme toisiamme. Tahdotteko mitä?"

— "Hohoo, kuinka ylpeitä ollaan! En minä sinua syö, saatathan oikeinkin vastata. Miksi sinä niin äreä olet? Mitä?"

— "En minä äreä ole, en tahdo tehdä kellekään pahaa, olenhan vain tuhma tytön pahainen".

— "Älähän tuolla lailla viekastele".

— "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"

— "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".

— "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan aina lyhdyn, kun navettaan menen".

Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".

— "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".

— "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen. "Mutta minut sä olet jo kärventänyt".

— "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa mun mennä".

— "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa elämän siltä, joka sinua lempii".

— "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti, ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan; hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma ottaisin", vastasi hän:

— "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".

Vouti oli mielissään, kun edes jälleen oli saanut vastauksen, ja jatkoi:

— "Jospa kerran tanssimaan menisin, niin sinun kanssasi se tapahtuisi".

— "En osaa tanssia", sanoi Amrei.

Nyt juuri vaikeni soitto ja Amrei tunkeutui pois edellänsä seisovien kanssa, löytääkseen jonkun yksinäisen paikan; hän kuuli vaan takanansa sanottavan: "kyllä se tyttö tanssia osaa, osaa se!"

10. Yksi ainoa tanssi vaan.

Korppi-Sakari ojensi nyt soittoniekkain joukosta Avojalalle lasin viiniä. Tyttö maistoi ja antoi sen takaisin, ja Korppi-Sakari sanoi: "Kun sinä tanssit, Amrei, niin soitan kaikki soittimeni pitkin ja poikki, niin että enkelit taivaasta tulevat tanssimaan hekin".

— "Tosiaankin, jos ei enkeli taivaasta astu alas ja pyydä minua tanssimaan, niin en tanssikumppalia saakaan", sanoi Amrei puoleksi pilkalla, puoleksi surumielisenä, ja nyt rupesi hän miettimään, miksi muka voudin pitää olla tanssijaisissa. Mutta tätä miettimistä ei kauan kestänyt ja hän arveli jälleen: ihminenhän on hän niinkuin muutkin, jos kohta hänellä on miekka vyöllä, ja ennen voudiksi tulemistaan oli hän poikana, kuten muutkin, ja tuskallista hänen kumminkin on, kun ei pääse tanssimaan. Mutta mitäpäs se minua liikuttaa? Katsella tässä minunkin täytyy, enkä saa yhtään palkkaa siitä.

Hetkiseksi hiljeni ja tyyntyi tanssituvan melu, sillä sisään oli tullut lapsinensa "Englantilainen rouva", niinkuin Agy'ä, ylirakennusneuvos Severinin rouvaa, aina nimitettiin. Herrastapaiset puunkauppiaat panivat nyt sampanjapullot paukkumaan ja tarjosivat rouvalle lasin, josta hän joi nuorikkojen onneksi, ja sitten osasi hän tehdä jokaisen onnelliseksi jollakin lempeällä sanalla. Kaikkien läsnäolevaisten kasvoilla lepäsi alituinen hyvämielisyyden hymy. Agy maistoi lasistansa monen pojan mieleksi, joka kukilla seppelöidystä lasista joi hänen terveydeksensä, ja vanhat vaimot Avojalan lähellä tiesivät kertoa paljon ylisteleviä seikkoja Englantilaisesta rouvasta ja olivat nousseet seisoalleen jo aikaa ennenkuin tämä heitä läheni ja lausui heille pari sanaa. Ja Agyn mentyä pois alkoivat riemut, laulut, tanssit, poljennat ja ilot uudella vauhdilla taaskin.

Uudistalokkaan renkivouti tuli Amrein luo, ja tämä säpsähti jo, täynnä odotusta, mutta renkivouti virkkoi:

— "Pidäs, Avojalka, piippuani sillä välin kuin tanssia kiepsautan". Ja senjälkeen tekivät samoin useat tytöt; keltä hän sai pideltäväkseen mekon, keltä hunnun, keltä huivin, keltä avaimen, kaikki nämä pantiin hänen käsivarrelleen, ja sitä enemmän kuormaa hänelle kasvoi, mitä useammin tanssi seurasi tanssia. Hän myhähteli aina itseksensä, mutta ketään ei tullut. Nyt alkoivat musikantit valsin, niin hempeän ja hennon, että tuntui kuin voisi uida noissa säveleissä, ja nyt seurasi polska, niin huima, niin rajun huima, helei! kaikki nyt hyppii ja polkee ja heiluu, kaikki läähättävät ilosta, ja silmät ne loistavat, ja vanhat muijat siinä nurkassa, missä Amreikin seisoo, valittavat pölyä ja kuumuutta, vaan eivät kumminkaan mene kotiansa. Silloin… Amrei vavahtaa, hänen katseensa on kiinnitetty erääsen kauniisen poikaan, joka pulskana kävelee tuossa melussa edes ja takaisin. Tuohan on sama, joka ratsailla tuli hänen vastaansa tän'aamuna ja jonka hän niin nenäkkäästi teki noloksi. Kaikkien silmät ovat kääntyneet häneen, kun hän, vasen käsi selän takana, oikeassaan pitelee hopeahelaista piippua, hopeaiset kellokäädyt heiluilevat sinne tänne, ja kaunis on tuo musta samettinuttu ja leveät housut mustasta sametista ja punaiset liivit. Mutta kauniimpi on vielä hänen pyöreä päänsä ja kihara, ruskea tukkansa, otsa on lumivalkea, mutta ohimoisesta alaspäin on hänen muotonsa hyvin päivettynyt, ja tiheä parta verhoaa leuat ja posket.

— "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.

— "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".

— "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui kolmas ja neljäs lisäsi:

— "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".

Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:

— "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia nenästä".

Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.

Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.

— "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä. "Tahdotko?"

Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa, että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät heitä katsomaan.

— "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika vastasi:

— "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"

— "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei" huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".

— "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"

— "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein pyörtymäisillään.

Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista, päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".

— "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka, "kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".

— "Sukulaiseltako?"

— "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".

— "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"

— "Miellyttää varsin! Aatteles, kun täytyy vuoden pitkään niin paljon hyppäillä kenenkään soittamatta siihen. Nyt on se kahdenvertaisesti miellyttäväistä".

— "Näytät niin pullealta ja pyöreältä", sanoi vieras leikillään, "sinua ruokitaan kai hyvin".

Nopeasti vastasi Amrei: "Ruoka ei sitä tee, vaan miten se maistuu".

Vieras nyykäytti päätään ja hetkisen kuluttua sanoi hän puoleksi kysyen: "Sinä olet talon tytär tuolta…?"

— "En, minä olen palveluksessa", sanoi Amrei ja katsoi häntä lujasti silmiin, mutta poika oli luoda omansa maahan, silmänluomi vavahti ja hän pidätti sen väen väkisin yläällä, ja tämä ruumiillisen silmän taistelu ja voitto oli kuva sisällisestä taistelusta ja voitosta; hän oli melkein jättää tytön seisomaan, vaan ikäänkuin väkisin pakoittaen itseään sanoi hän:

— "Tanssitaanpa vielä kerta".

Hän piti tyttöä lujasti kädestä kiinni, ja nyt alkoi jälleen ilo ja riemu, tällä kertaa kumminkin tyyneemmin ja rauhallisemmin. Kumpainenkin tunsi, että tämä taivaasen kohoaminen oli nyt lakannut, ja ikäänkuin näitä ajatuksiaan jatkaen Amrei sanoi:

— "Olemmehan toki olleet onnellisia tänään toistemme seurassa, jospa emme enää elämäpäiväna näkisikään toistamme emmekä tietäisi toistemme nimiä".

Poika nyykäytti päätään ja sanoi: "Niin kyllä". Hämillänsä otti Amrei vasemman palmikkonsa suuhunsa ja sanoi jälleen tuokion kuluttua:

— "Mitä kerran kellä on ollut, sitä ei häneltä enää saa ottaa pois, ja ole sinä kuka oletkaan, älähän kadu, että olet köyhälle tytölle lahjoittanut hyvää koko elinajaksi".

— "Enkä kadukaan", sanoi poika, "mutta sinä kai olet katunut tän'aamuista tylyä kohteluasi".

— "Olen totta tosiaankin!" sanoi Amrei ja poika kysäsi:

— "Uskallatko lähteä kerallani kedolle?"

— "Uskallan".

— "Ja luotatko minuun?"

— "Luotan".

— "Mutta mitäs omaisesi sanovat?"

— "Minun ei huoli vastata töistäni muille kuin itselleni, minä olen orpo".

Käsi kädessä läksivät he tanssisalista. Avojalka kuuli yhtä ja toista takanansa kuiskuteltavan ja supsuteltavan, ja hän piti silmänsä maahan luotuina. Olisikohan hän luottanut liian paljon?

Ulkona ohrapellon pientareelle, missä ensimmäiset tähkät pistivät päitänsä ulos ja vielä puoleksi olivat verholehtiensä sisällä, siellä katsoivat he ääneti toisiinsa. He eivät puhuneet kauan aikaa sanaakaan, ja poika kysäsi ensin jälleen puoleksi itseksensä:

— "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten, tuntea semmoista … semmoista … luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"

— "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".

— "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"

— "Tiedän".

— "Sanotko mulle?"

— "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena…"

Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:

— "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään olen nähnyt — kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin — jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu, samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä arvelen…"

— "Niin, mitäs arvelet?"

— "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta. Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"

— "Et mar, et sinä turhaan hanhia paimentanut", sanoi poika kummallisessa tunteiden sekoituksessa, "sinun kanssasi on hyvä haastella. Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä synniksi".

Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan. Äänettömyyttä kesti kauan, kunnes poika sanoi:

— "Emmehän näe toisiamme enää milloinkaan, ja parasta lienee näin".

Käsi kädessä menivät he takaisin tanssisaliin. Ja nyt tanssivat he vielä kerran, sanaakaan puhumatta, ja tanssittuaan saattoi poika hänet jälleen pöydän luo ja sanoi: "Nyt sanon sulle jäähyväiset! Mutta levähdä nyt ja juo sitten vielä kerran".

Hän ojensi hänelle lasin, ja kun tyttö pani sen pois, sanoi hän:

— "Juo loppuun minun mielikseni, aivan pohjaan asti".

Amrei joi juomistaan ja kun hänellä viimein oli vaan tyhjä lasi kädessään ja hän katsahti ympärilleen, oli vieras poika jo kadonnut. Hän meni pihalle, ja siellä näki hänet vielä kerran vähän matkan päässä kimohevosen selässä; mutta taakseen ei poika enää katsonut.

Huntuna nousi usmaa niittylaaksossa, aurinko oli jo mennyt mailleen. Avojalka virkkoi melkein ääneen itseksensä:

— "Soisinpa ettei huomista päivää tulisi milloinkaan, aina vaan olisi tänään, aina tänään!" ja hän vaipui unelmiin.

Yö läheni nopeaan. Kuu kumoitti ohuena sirppinä tumman vuoren yli, ja lähellä sitä, Haldenbrunnissa päin, loisti iltatähti. — Berniläisrattaita toistensa perästä läksi sieltä pois. Avojalka pysyi isäntänsä rattaiden luona, joihin paraikaa valjastettiin. Silloin tuli Rosel ja sanoi veljelleen luvanneensa kylän pojille ja tytöille mennä yhdessä heidän kanssaan kotia, ja selväähän oli, ettei isäntä mennyt yksinään piian kanssa. Rattaat läksivät tiehensä.

Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan, ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt? Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa, kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut. Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"

Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea matkalle!

Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he vastaavan.

Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin, kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.

Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö, niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:

Oli Allgäussa armasta kaksi He toistansa lemmitsivät.

Ja sotahan poika se riensi: "Voi milloinka näen sinut taas?"

"Sepä vuosi, se päivä, se hetki, On, kultani, tietämätön".

Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:

Nyt hyvää yötä kultaseni vain! Kun kaikki nukkuu maassa Oon yksin valvomassa Oon surussain.

Nyt hyvää yötä kultaseni vaan! Sä onnen unta nauti, Pois menköön murhetauti; Koht' tänne saan.

Ja tultuain sun luokses rientelen Ja sitten riemuitsemme Ja sitten suutelemme, Mun ainosen'.

Mun oman' oot, ma olen omasi! Syömmestä lemmin sua, Samoin sä lemmit mua, Jää hyvästi!

Viimein tultiin kotikylään, ja parvi parven perästä erosi isosta joukosta. Avojalka seisoi vielä kauan synnyintalon kohdalla pihlajapuun juurella miettien ja uneksien. Hän tahtoi mennä sisään ja sanoa Marannalle kaikki, mutta hän hylkäsi tuon aikomuksensa. Miksipä hän menisi häiritsemään hänen yörauhaansa ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa.

Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta. "Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?" Tuo oli kummallista kyselemistä, ja sen herätti hänessä jok'ainoa ääni, koiran haukunta ja portaiden narahdus, lehmäin ammuminen navetassa, kaikki tuo herätti kysymyksiä: "Kukas siellä kotia tulee? Kukahan siellä on?" Ja tultuaan vihdoinkin kammioonsa, istahti hän hiljaa tuolille ja katsoa tuijotti lampun liekkiin; äkkiä nousi hän ylös, otti lampun ja valaisi sillä peiliin ja näki siinä kasvonsa, ja itse hän vähä väliä kyseli: "Kukas tuo on?… Ja tuommoisena hän näki minut, tuommoiselta sä näytät", lisäsi toinen ajatus. "Jokin sinussa häntä kaiketi miellytti; mitäpäs hän muutoin olisi sinua niin katsellut?"

Hiljainen tyydytyksen tunne heräsi hänessä, ja sitä enensi vielä tämä ajatus: "Onhan sinuakin edes kerta pidetty itselönä, sinua, joka siihen saakka aina olit ollut olemassa muita palvellakseksi ja auttaaksesi. Hyvää yötä, Amrei, se oli kerran päivä se!" Mutta pitihän tällä päivällä lopun viimeinkin oleman.

Puoli-yö oli jo ohitse, ja Avojalka pani vaatekappaleen toisensa perästä kauniisti kokoon. "Hei, kuuluuhan soittoa vielä, kuules kuinka heijuva valssi kaikuu!" Hän avasi akkunan. Musiikia ei kuulu, se soi vaan hänen korvissaan. Mustan Marannan kukko kuuluu jo laulavan, sammakot kurisevat, miehiä kuuluu tulevan tietä myöten; ne ovat kaiketi myöhästyneitä häävieraita, astunta kuuluu niin selvään yöllä. Hanhen pojat kaakottavat hanhikoppelissa. Niin, hanhet ne makaavat vaan pari hetkeä kerrallaan, osat päivällä, osat yöllä. Puut ovat hiljaa, liikkumatta. Kuinka erillaiselta tuo puu näyttää yöllä ja päivällä! Tuommoinen umpimainen synkkä ryhmä, kuni jättiläinen vaipassansa. Mitä kaikkea liikkuukaan tuossa värähtämättömässä puussa! Mimmoista on se maailma, jossa tuommoista on! — Ei tuulen suhahdustakaan, ja kumminkin kuuluu taas kuin putoaisi pisaroita puista; toukkia ja leppäterttuja kai siellä putoelee. Ruisrääkkä pärisee, se on varmaankin sama, joka on aljuna Metson ravintolan isännällä. Se ei tiedä, että nyt on yö. Ja katsos: iltatähti, joka auringon laskun aikana oli kaukana ja paljoa alemmalla kuuta, on nyt lähellä sitä, sen yläpuolella, ja mitä enemmän siihen katsot, sitä kirkkaammalta se loistaa. Tunteekohan se ihmisen katseen? Vaan vait nyt, kuules yörastaan säveleitä; tuo on niin syvää, tuo laulu, niin laajaa; näinköhän tuo on yhden ainoan linnun laulua? Ja nyt — Amrei kauhistuu — kellon lyödessä yhtä liukuu rapisten katolta tiili ja kolahtaen putoaa maahan. Amrei vapisee, kuni kummituksia peläten, hän ponnistelekse vielä hetkisen kuulemaan yörastasta, mutta sitten panee hän akkunan kiinni. Yöperhonen, joka näyttää monisiipiseltä lentävältä toukalta, on uskaltanut pistäytyä ullakkokamariin ja lentelee nyt liekin ympärillä, läheten ja etäytyen, niin harmaana ja kammottavana. Amrei ottaa sen viimein kiinni ja heittää ulos synkkään yöhön.

Pannessaan huntuansa, liiviänsä ja mekkoansa arkkuun, otti hän ehdottomasti käteensä vanhan kirjoitusvihkonsa koulun ajoilta, jonka hän oli säilyttänyt, ja rupesi lukemaan siitä, itsekään syytä tietämättä, kaikenlaisia sananlaskuja. Kuinka kankeina ja huolellisesti ne olivat siihen piirustetut. Jotakin näissä lehdissä lienee ollut, joka hänelle muistutti, että on hänelläkin kerran ollut entinen aika, sillä kaikki tuo näkyi olleen ja menneen.

— "Nyt maata aika kyytiä!" huudahti hän itseksensä; mutta olentonsa kaikella tarkkuudella päästeli hän kaikki solmut hiljaa ja tyyneesti, ja kun silmuke meni solmuun, niin hän ei lakannut, ennenkuin hyppysien, hampaiden ja neulain avulla sai sen jälleen auki. Hän ei ollut elämäpäivänään vielä leikannut solmua poikki, ja nyt tunteiden kiihkotilassakaan hänen tarkka järjestyksen tuntonsa ei häntä jättänyt, ja hänen onnistui saada selville sekin, mikä näytti kaikista sekavimmalta.

Viimein sammutti hän tyyneesti ja varovasti lampun ja laskeusi vuoteelle; mutta lepoa hän ei saanut, nopeasti hyppäsi hän jälleen ylös ja asettui avattuun akkunaan, luoden katseensa synkkään yöhön ja tähtien välkyntään, ja siveässä kainoudessa peitti hän rintansa ja kaulansa käsillään.

Tuo oli katsomista ja miettimistä, niin rajatonta, niin sanatonta, niin tuiki tahdotonta ja niin kaikki käsittäväistä, hetkinen kuolleena-oloa ja elämätä kaikessa iankaikkisuudessa.

Ullakossa asuvan köyhän tytön sielussa oli auennut kaikki ääretön elämä, kaikki ylevyys ja autuus, jota ihmisessä on, ja tämä ylevyys se ei kysele sukuperää, ja iäiset tähdet ne luovat loistoaan matalimpaankin majaan.

Tuulen löyhäys, joka paiskasi akkunan kiinni, herätti Amrein; hän ei tiennyt, millä tavoin hän oli tullut vuoteelle, ja nyt oli päivä.

11. Niinkuin laulussa sanotaan.

"Ei niin kovin hehkumalla Polta kuuma tulikaan, Kuin salainen lempi syömmen, Josta yksin tiedät vaan…"

Niin lauloi Amrei aamulla seisoessaan kotavalkean ääressä, muiden maatessa vielä makeinta untaan.

Hevospoika, joka ruokki hevosia ensimmäisen kerran aamulla, pistäysi kotaan ottamaan hiiltä piippunsa sytykkeeksi.

— "Mitäs sinä näin ani varakin täällä teet?" kysyi hän Avojalalta.

— "Haudetta vasikoineelle lehmälle", vastasi Avojalka, hämmenellen jauhoja ja leseitä, kysyjään katsomatta.

— "Eilen illalla ha'imme sua vielä tanssissa renkivoudin kanssa, mutta mistäs sinut löysi", sanoi hevospoika. "Totta sekin, ettet suvainnut yhtään mennä tanssimaan; sin'olit tyytyväinen, että tuo vieras prinssi piti sinua pilkkanaan".

— "Hän ei ole mikään prinssi eikä pitänyt minua pilkkanansakaan. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin mieluummin suvaitsisin pilkantekoa semmoiselta, kuin viisaaksi laittelemista sinulta renkivouteinesi".

— "Miks'ei hän sitten sanonut sinulle, kuka hän on?"

— "Siks'etten sitä kysynyt", vastasi Avojalka.

Hevospoika sanoi törkeän sukkeluuden ja nauraa hojautti itse sille; löytyy näet aloja, joilla typerinkin saattaa vielä olla sukkela. Avojalan kasvot hehkuivat kaksinkertaisesta punasta, sekä takkavalkean että sisällisen liekin vaikuttamasta, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi sitten:

— "Kuulepas: itse kai paraiten tiedät, minkä arvoinen mies olet, enkä minä voi sitä vastustaa, ettei sinulla ole häpyä oman itsesi edessä, mutta sitä voin kyllä vaatia, että sinulla olisi häpyä minun edessäni. Sen minä sanon, Ja suoria nyt täältä tiehesi, täällä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jollet joutuun mene, niin näytän, miten täältä mennään".

— "Aiotko herättää isäntäväkeä?"

— "Sitä ei minun huoli tehdä", huudahti Avojalka ja nosti takasta palavan kekäleen, josta räiskyen sinkoili säkeneitä. "Ulos, tai saat merkin otsaasi!"

Hevospoika mennä juntusti teeskennellyllä naurulla. Mutta Avojalka sitoi ison esiliinan eteensä ja meni syvään huokaistuansa navettaan, höyryävä sanko kädessä.

Lehmä näkyi olevan hyvillään, kun häntä niin varhain muistettiin, se mörisi, taukosi usean kerran juomasta ja katsoi suurin silmin Avojalkaan.

— "Niin, kyllä minua nyt ruvetaan kyselemään ja ivailemaan", virkki Avojalka itsekseen, "mutta vähät siitä".

Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:

"Kenpä sua sitten Muurikki lehmä Täällä lypsää lipsuttaa, Kun tämä tyttö Appelan lehmiä Lypsää kaukana täältä saa?"

— "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin. Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.

Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.

Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä, niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:

— "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".

Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos, kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se tulee kehnoksi".

Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.

Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.

Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle. "Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon", valitti hän kerran.

— "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"

— "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".

— "Voi lasta, mitä puhutkaan? Jumala rakastaa ihmisiä kuin lapsiansa. Onko vanhemmilla suurempaa iloa, kuin nähdä lastensa iloitsevan? Isä ja äiti, joka näkee lastensa iloisesti tanssivan, ovat kahdenvertaisesti onnellisia, ja niinpä ajattele sinäkin: Jumala on katsonut, kun sinä tanssit, ja on iloinnut, ja vanhempasi ovat myöskin nähneet sinun tanssivan ja ovat olleet iloiset hekin. Anna vaan elossa olevain puhua, mitä tahtovat. Annas kun tulee Johannes poikani, kas hän se tanssia osaa! Mutta min'en puhu mitään. Minussa on sinulle semmoinen, joka sinua puolustaa; mitäs muuta tarvitsetkaan?"

Tosiaankin mustan Marannan sanat ja apu olivat lohduttavia, mutta Avojalka ei ollut kumminkaan sanonut hänelle kaikkea. Hänen huolimisensa syynä ei ollut pelkkä ihmisten puhe, eikä enää ollut totta, että hän tyytyi, saatuaan ainoastaan yhden kerran olla oikein onnellisena. Hän ikävöi jälleen sitä miestä, joka oli tullut hänelle kuin vapahtavana ilmiönä, joka oli hänet niin perin pohjin muuttanut eikä nyt enää tiennyt hänestä mitään.

Niin, Avojalka oli suuresti muuttunut. Hän ei laiminlyönyt töitään, siitä ei häntä käynyt moittiminen, mutta syvä surumielisyys asettui häneen itseensä. Tuohon tuli lisäksi toinenkin syy, jonka sopi tulla muidenkin tiedoksi. Dami ei ollut Amerikasta kirjoittanut yhtään sanaa, ja Avojalka unohtihe kerran niinkin pitkälle, että sanoi mustalle Marannalle: — "Eipä turhaan sanotakaan sananlaskussa: kun valkean panee tyhjän padan alle, niin silloin palaa joku sielu parka. Sydämmeni alla on valkea, ja sielu parkani se palaa".

— "No mitä nyt?"

— "Kun ei tuo Damikaan kirjoita! Odotus, se on kauheimmalla tavalla murhattu aika, sen kovemmin ei voi ketään kuolettaa kuin odottamisella; siinä ei ole ihminen hetkeäkään, ei silmänräpäystäkään enää kotona, ei voi pysyä missään, ja aina vaan nousee toinen jalka ilmaan".

— "Ohoh, lapsi! älä puhu niin", vaikeroi Maranna. "Sinäkö odottamisesta puhut? Ajatteles minua; minä odotan kärsivällisesti ja odotan viimeiseen hetkeeni saakka enkä lakkaa odottamasta".

Vieraan surun tunteminen saattoi Avojalan murheen sulaumaan kyyneleiksi: hän valitti: "On niin haikeata. Nykyjään ajattelen alinomaa kuolemata. Kuinkahan monta tuhatta sangollista vettä minun on vielä kantaminen, ja kuinka monta sunnuntaita vielä on? Oikeastaan ei pitäisi ollenkaan niin paljoa murehtia, elämähän loppuu niin pian, ja kun Rosel toruu, niin silloin ajattelen: niin, toru vaan, pian kuolemme kumpikin, ja sitten on loppu; ja sitten tulee jälleen päälleni tuska, niin että kovasti pelkään kuolemata. Usein virun minä ja tahdon kuvailla mielessäni, mimmoista tuo on, kun olen kuollut: en kuule, en näe mitään, tämä silmä, tämä korva ne ovat kuolleet, kaikki ympärilläni on minulta pois, ja koittaa päivä, min'en tiedä siitä mitään; ihmiset neulovat, leikkaavat eloa, minua ei enää ole joukossa. Voi miksi on tuo kuolema!… Vaan minkäs sille mahtaa? Onhan muidenkin pitänyt kuolla ja ne olivat enemmän kuin sinä. Ei auta muuta kuin antautua sen alle. — Kuules, kuuluttaja helistää kelloaan", niin keskeytti Avojalka tuon omituisen valituksensa, ja hän, joka vast'ikään oli halunnut kuolla ja jälleen olla kuolematta, hän olisi sittenkin mielellään tahtonut tietää, mitä kylänkuuluttajalla olisi sanomista.

— "Anna hänen kuulutella, ei hän sinulle kumminkaan mitään tuo", virkkoi eukko, surumielisesti myhähtäen. "Voi, mitä on ihminen! Kuinka kunkin on vuorostansa koettaminen puraista rikki tuo kova pähkinä ja viimein kumminkin panna se pois kokonaisena! Sanonpa sulle kuin sanonkin, mikä sinua vaivaa: sinä olet rakastunut oikein julmasti. Ole iloinen, niin hyvin käy harvoille ihmisille, harvoille, sanon mä, käy niin onnellisesti, että he tuntevat itsessänsä oikeata rakkautta; mutta ota minusta esimerkki, älä luovu toivomasta. Tiedätkös, kuka jo eläissään on kuollut? Se, ken ei joka päivä, ja varsinkin ken ei joka kevät ajattele näin: nyt se elämä vasta alkaakin, nyt tulee jotain, jota ei ollenkaan ole ollut vielä olemassa. Sinulle käy vielä hyvin, sillä sinä teet pelkkiä rakkauden töitä. Mitä sinä olet tehnyt veljellesi, mitä minulle, mitä vanhalle uudistalokkaalle, mitä kaikille ihmisille! Mutta hyvä on, ett'es tiedä mitä teet. Ken hyvää tekee ja rukoilee ja aina ajattelee sitä ja luulottelee itselleen siitä jotain ansiota, se rukoilee itsensä taivaan lävitse ja pannaan toisella puolella paimentamaan hanhia".

— "Sen olen jo täällä tehnyt, olen siitä jo päässyt", nauroi Avojalka, ja eukko jatkoi:

— "Minussa sanoo eräs ääni, että se, joka sinun kanssasi tanssi, oli Johannes poikani eikä kukaan muu. Ja sen mä sanon, jollei hän vielä ole nainut, niin sinut hänen pitää ottaa. Samettivaatteita Johannes poikani aina on mielellään kantanut, ja minä arvelen näin: nyt kiertelee hän rajoja, kunnes meidän kuningas kuolee, sitten tulee hän maahan; mutta pahoin hän tekee, kun ei minulle sitä ilmoita, ja minun on niin ikävä hänen peräänsä".

Avojalka kauhistui tuota mustan Marannan lannistumatonta toivomisvoimaa ja kuinka hän aina piti siitä kiinni.

Harvoin hän tästä puolin puhui tuosta vieraasta nuorukaisesta, ainoastaan silloin kuin hän haasteli toivosta ja takaisin-tulosta ja tällöin Damia mainitsi, ei hän malttanut olla sydämmessään muistamatta häntä. "Hän ei toki ollut merten takana ja saattaa kyllä tulla takaisin ja kirjoittaa, vaan, se on totta se, eihän hän kysynytkään, mistä sinä olet. Maailmassa on niin tuhansittain kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita … kenties hakee hän sinua eikä löydä sinua milloinkaan. Mutta eihän niin, saattaahan hän kysyä Endringenissä. Hänen ei huoli kysyä muilta kuin Dominikilta ja Ameile emännältä, ne hänelle kyllä tiedon antavat. Mutta min'en tiedä, missä hän on, minä se en voi mitään tehdä".

Kevät oli tullut taaskin, ja Amrei seisoi kukkainsa ääressä akkunassa. Tulipa tuolloin mehiläinen ja imihe kiinni avonaiseen kukan terään. Niin, ajatteli Avojalka, niin on tyttökin kuin kukka, kiinni kasvanut yhteen paikkaan, se ei saata lentää liehuella ja hakea, sen täytyy odotella, kunnes lennetään sen luokse.

"Öisin mä lintunen, Luoksesi lennellen Rientäisin vaan; Mutta nyt täällä vain Istua saan.

Mutta ma uinaillen Luonasi riemuitsen, Kultaseni: Noustuan' istun taas Yksinäni.

Niin joka hetkell' yön Syömmeni luokseis lyö Rakkahani".

Niin lauloi Avojalka.

Merkillistä, kuinka nyt kaikki laulut olivat ikäänkuin Avojalkaa varten tehtyjä, ja kuinka monet tuhannet ovat niitä sydämmensä pohjasta laulaneet ja kuinka monet tuhannet niitä vielä sydämmensä pohjasta laulavat!

Te, jotka ikävöitte ja viimeinkin olette saaneet omaksenne sydämmen, teidän omananne on samassa kaikkien niiden rakkaus, jotka ennen ovat olleet ja vast'edes tulevat.

12. Hän on tullut.

Avojalka seisoi eräänä sunnuntai-iltana tapansa mukaan talon oven suussa ja katseli haaveksien eteenpäin. Silloin näki hän Sysi-Matin pojanpojan tulevan juoksujalassa ja kuuli hänen jo kaukaa viitaten hänelle huutavan:

— "Hän on tullut, Avojalka, hän on tullut!" Avojalan polvet horjahtivat, ja vapisevalla äänellä huusi hän: "Missä hän on? missä?"

— "Ukkoni luona Moosbrunnin metsässä".

— "Missä? Kuka? Kuka sinut on lähettänyt?"

— "Sinun Damisi. Hän on tuolla metsässä".

Avojalan täytyi laskeutua portinpielessä olevalle kivelle, mutta hetkiseksi vaan, hän ponnisti taas voimansa ja sanoi pystyyn kohoten: "Minun Daminiko! Veljeni, niinkö?"

— "Niin kyllä, Avojalan Dami", virkkoi poika vilpittömästi, "ja hän sanoi saavani sinulta kreutserin, kun lähtisin sinulle sanaa viemään; anna nyt se kreutseri".

— "Damini antaa sulle kyllä kolmekin sen sijaan".

— "Kyllä kai!" sanoi poika, "meillähän tuo päivitteli, ettei hänellä enää ole penniäkään".

— "Nyt ei ole minullakaan", sanoi Avojalka, "mutta minä jään sen sinulle velkaa".

Hän meni kohta taloon, pyysi toista piikaa lypsämään edestänsä tän'iltana lehmät, jollei häntä illaksi kotia kuuluisi; hänellä itsellään on kiire asia toimitettavana. Tykyttävin sydämmin, milloin suuttuen Damiin, milloin säälien häntä ja hänen kovaa onneaan, milloin harmitellen, että hän on taas täällä, milloin taas jälleen moittien itseään tuommoisesta ajatuksesta ainoata veljeänsä kohtaan, kulki Avojalka kedon poikki laakson kautta Moosbrunnin metsään päin.

Sysi-Matin luokse mennessä ei voinut eksyä tieltä, jospa olisi polulta poikennutkin. Haju sysihaudasta vei hairahtamatta hänen luokseen. — Linnut ne laulavat puissa, ja vaikeroiva ihmislapsi kulkee niiden alla, ja surullista on Damin nähdä nämä kaikki jälleen, ja kovin on häntä onni kaiketi kohdellut, kosk'ei hänellä ole muuta neuvoa, kuin tulla kotiin sinun niskoillesi ja vastuksiksesi. Muilla sisarilla on apua veljistään ja minulla… Mutta nyt näytän sulle, Dami, että sinun pitää pysyä, minne sinut panen etkä saa järkähtääkään.

Tuommoisissa ajatuksissa astui Avojalka ja tuli viimein Sysi-Matin asunnolle. Mutta täällä hän ei nähnyt muita kuin Sysi-Matin, joka istui mökissään sysihaudan luona ja piti molemmin käsin piippuansa ja poltti; sysimies tekee samoin kuin hänen sysihautansakin, hän savuttaa alinomaa.

— "Onko joku minua narrannut?" kysäsi Avojalka. "Se olisi hirveätä! Mitäs minä olen ihmisille tehnyt, koska he minua pilkkanaan pitävät? Mutta kyllä mä tietää saan, kenen työtä tämä on; kyllä sen vielä hänelle maksan".

Käsi nyrkissä ja kasvot tulipunaisina seisoi hän nyt Sysi-Matin edessä. Tämä tuskin kohotti päätänsäkään, vielä vähemmin sanaakaan sanoi. Niinkauan kuin aurinko oli yläällä, ei Sysi-Matti puhunut melkein mitään, ja ainoastaan yöllä, kun ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, puhui hän paljon ja mielellänsä.

Avojalka tuijotti hetkisen sysimiehen nokisiin kasvoihin ja kysyi sitten vihaisena: "Missä minun Damini?"

Ukko pudisti päätään kieltävästi. Silloin kysyi Avojalka vielä kerran, polaisten jalkaansa: "Onko minun Damini teillä?"

Ukko levitti kätensä ja viittasi oikealle ja vasemmalle, ettei häntä muka ole.

— "Kukas sitten pojan luokseni lähetti?" kysyi Avojalka yhä enemmän vihastuen. "Puhukaahan!"

Sysimies viittasi oikealla peukalollaan sinne päin, missä polkutie kävi vuorten yli.

— "Sanokaahan toki Jumalan tähden sana edes", pyysi Avojalka, vihasta itkien, "yksi ainoa sana edes! Onko minun Damini täällä vai missä hän on?"

Viimeinkin vastasi ukko: "Hän meni sinua vastaan polkutielle", ja ikäänkuin olisi hän mielestänsä jo puhunut liian paljon, puristi hän nopeasti huulensa yhteen ja rupesi kulkemaan sysihautansa ympäri.

Tuossa seisoi nyt Avojalka ja nauroi pilkallisesti ja sääliväisesti yksinkertaiselle veljelleen. "Hän lähettää minua hakemaan eikä itse pysy kumminkaan siellä, mistä hänet saa tavata; ja jos minä nyt lähden vuoren yli — mikä hänen päähänsä panikaan, että minä tulisin polkua myöten? se hänen mieleensä lienee nyt johtunut, ja nyt hän kulkee toista tietä, ja niin kuljetaan ympäri toistemme kuin sumussa".

Avojalka istahti kannolle, ja hänen sisässään paloi tuli kuin sysihaudassa, liekki vaan ei voinut leimuta ulos, hänen täytyi verkalleen hiiltyä. Linnut lauloivat, puut humisivat, voi, mitä tuo kaikki on, kun ei sydämmessä helähdä yhtään raikasta säveltä!… Kuni keskellä untaan muisti hän nyt mitenkä hän kerran oli ollut rakkauden mietteissä. Mitenkä sinä päästät tuommoisia ajatuksia nousemaan itseesi? Eikö sinulla ole kyllä kurjuutta itsessäsi ja veljessäsi? Ja tuo rakkauden ajatus oli hänessä nyt kuin kirkkaan kesäpäivän muisto talvisydännä. Saattaa ainoastaan uskoa, että on kerran ollut niin lämmintä, niin kirkasta, mutta siitä ei enää mitään tiedä. Nyt hänen oli oppiminen, mitä "odotus" on: korkealla huipun nenässä, missä tuskin on maata kämmentäkään leveältä; ja kun tiedät, miten asiat oikein ovat, olet jälleen entisessä kurjuudessa ja vielä suuremmassa.

Hän meni sysimiehen mökkiin, siellä oli lattialla säkki höllällään ja tuskin puolillaankaan, ja kulmassa näkyi isän nimi.

— "Voi poloista, kuinka sinua on retustettu!" sanoi hän melkein ääneensä. Mutta hän jätti pian tunteiden kiihkotilan ja tahtoi nähdä, mitähän Dami oli takaisin tuonut. "Ovat kai hänellä ainakin jäljellä vielä nuo hyvät paidat, jotka teetin hänelle mustan Marannan palttinasta? Ja kenties on siellä myös joku lahja sedältä Amerikassa. Mutta jos hänellä olisi vielä jotain kelvollista, olisiko hän sitten ensin mennyt Sysi-Matin luo metsään? Eikö hän olisi tullut suoraa tietää kylään?"

Avojalalla oli aikaa näihin ajatuksiin, sillä säkin suu oli tosiaankin mutkallisesti sidottu, ja tavallisella näppäryydellänsä ja maltillansa sai hän viimeinkin solmun päästetyksi. Hän otti ulos kaikki, mitä säkissä oli, ja vihaisena sanoi hän itsekseen: "Voi sinua typötyhjää! Ei ainoatakaan ehjää paitaa enää! Nyt saat nimeksesi joko poikaryysyn tai ryysypojan, kummanko suvaitset".

Nyt ei hän olisi voinut ollenkaan hyvällä tuulella tervehtiä poissa ollutta veljeään, ja veli lienee sen huomannutkin, sillä hän seisoi kurkistellen mökin ovella, kunnes Avojalka oli pannut kaikki säkkiin jälleen. Sitten astui hän sisarensa luo ja sanoi: "Terve, Amrei! Min'en tuo sinulle muuta kuin likaiset vaatteet, mutta sinä olet siisti sinä ja teet taas jälleen…"

— "Voi armas Dami, miltä sinä näytät", huudahti Avojalka, langeten veljensä kaulaan, mutta pian riuhtasihe hän jälleen irti ja sanoi:

— "Herran tähden, sinä haiset viinalle. Oletko jo niin pitkällä?"

— "En maar, Sysi-Matti vaan antoi mulle vähän katajaviinaa, sillä minä tuskin jaksoin pystyssä pysyä; huonosti on minun käynyt, mutta huonoksi en ole kumminkaan tullut, usko se, todistaa sitä tosin en voi".

— "Kyllä uskon. Ethän tahtonekaan pettää häntä ainoata, joka sinulla maailmassa enää on. Voi kuinka metsistyneeltä ja viheliäiseltä sinä näytätkään? Partakin on sinulla pitkä kuin veitsenhiojalla. Sitä en suvaitse, sen saat ajaa pois. Vaan olethan muutoin terve? Eihän sua vaivaa mikään?"

— "Terve olen ja nyt tulee minusta sotamies".

— "Mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, siitä puhutaan vast'edes; sanopa nyt vain, miten sinun on käynyt".

Dami potkasi jalallaan puoleksi palaneen halon, niin sanottuja kelpaamattomia kekäleitä, ja sanoi: "Näetkös? Tuommoinen minäkin olen; en aivan hiiltä, vaan en tuorettakaan puuta enää".

Avojalka kehoitti häntä puhumaan valittelematta, ja nyt kertoi Dami pitkän, pitkän jutun, mitenkä hän ei jaksanut olla sedän luona, kuinka kova ja itsekäs tämä on, ja erittäinkin mitenkä sedän vaimo sätti häntä jok'ainoasta leipäpalasta, minkä tämä nautti, mitenkä hän oli työssä siellä ja täällä, mutta kaikkialla oli kohdannut kovasydämmisiä ihmisiä; Amerikassa saattaa muka ihminen kuolla puutoksesta, eivätkä muut ihmiset ole siitä tietävinänsäkään. Avojalan täytyi melkein nauraa, kun kertomuksessa vähä väliä kuului loppusointuna: "Ja niin he viskasivat minut kadulle". Sisar ei malttanut olla keskeyttämättä: "Niin, semmoinen sinä olet, aina sinä annat itseäsi viskellä. Samallainen olit jo lapsena: kun kerran kompastuit, niin päästit myös itsesi lankeamaan kuin seiväs. Mutta älähän murehdi. Tiedätkös, mitä on tehtävä, kun ihmiset tekevät vastoin mieltäsi?"

— "Astua heidän tieltään pois".

— "Ei maar; pitää tehdä heille jälleen vastoin mieltä, jos voi, ja pahimmin heille vastoin mieltä tekee, kun pystyssä pidätäkse ja jotain toimittaa. Mutta sinä asetut aina alle kynsin ja sanot maailmalle: tee mulle hyvää tai tee pahaa, suutele minua tai lyö minua, miten vaan tahdot. — Se on helppoa se. Sinä annat itsellesi kaiken tapahtua, ja säälittelet sitten itseäsi. Hyvä oisi, jos minuakin joku asettaisi siihen ja tuohon hyvään tilaan, jollen sitä itse voisi tehdä; mutta nyt sinun pitää oleman mies omasta puolestasi, olethan kyllälti antaunut maailmassa tyrkittäväksi".

Moitteet ja opetukset tulevat onnettomalle usein vääräksi kovuudeksi, ja semmoiseksi Damikin ymmärsi sisarensa sanat. Olipa hirmuista, ettei sisar huomannut hänen olevan kaikista onnettomimman ihmisen maailmassa. Sisar muistutti hänelle kiven kovaan, ettei hänen pidä uskoman sitä, ja kun ei hän sitä uskoisi, niin ei hän semmoinen olisikaan. Mutta vaikeinta kaikista on saada ihmistä uskomaan itseänsä; useille se onnistuu vasta sitten, kun he ovat jossakin asiassa menestyneet.

Dami ei tahtonut enää kertoa sanaakaan noin kovasydämmiselle sisarelle, ja vasta kotvasen kuluttua sai tämä veljeänsä kertomaan kaikki matkan mutkat ja kuinka hän viimein uuninlämmittäjänä eräällä höyrylaivalla oli palannut Europaan takaisin. Mutta samalla kun Avojalka moitti veljeänsä hänen itseänsä piinaavasta hentomielisyydestään, huomasi hän, ettei hän itsekään ole siitä vapaa.

Avojalka, pitäen kanssakäymistä melkein yksistänsä mustan Marannan kanssa, oli tottunut aina puhumaan niin paljon itsestänsä ja ajattelemaan itseänsä, ja hän oli tullut tukalaan tilaan. Nyt, veljeänsä rohkaistessaan, teki hän ehdottomasti samaa itsellensäkin; sillä niin on ihmis-elannon salaperäinen voima, että toisia auttaessamme aina autamme itseämmekin.

— "Onhan meillä neljä tervettä kättä", lopetti hän, "ja pidetäänpä neuvoa, emmekö omin voimimme pääse maailman läpi kulkemaan, ja omin voimin päästä on tuhat kertaa parempi kuin tehdä se kerjäämällä. Ja nyt, Dami, mennään meille".

Dami ei sanonut tahtovansa ollenkaan näyttäytyä kylässä, hän pelkäsi pilkkaa, jota nyt sataisi hänen päälleen kaikilta haaroin, hän tahtoi toistaiseksi pysyä vielä salassa: mutta Avojalka sanoi: "Nyt juuri lähdetkin, kirkkaana sunnuntai-päivänä ja aivan kylän keskitse ja annat itsesi pilkattavaksi. Anna ihmisten puhua ja arvella ja nauraa, sittenhän olet valmis ja siitä päässyt, sittenhän olet tuon katkeran kalkin juonut etkä suinkaan pisaroittain".

Vasta monen kovan vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kuin harvapuheinen Sysi-Mattikin oli virkkanut sanansa Avojalan puoleen, suostui Dami lähtemään. Ja kylläpä satoikin rankkasateena kaikilta haaroin sen järeämpiä sen hennompia sättimisiä Avojalan Damin päälle, joka seurakunnan maksulla oli tehnyt huvimatkan Amerikaan. Musta Maranna vaan otti hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen toinen sanansa oli: "Oletkos saanut jotain tietoa Johannes pojastani?"

Dami ei osannut mitään tietoja antaa. Samana iltana vielä toi Avojalka parran-ajajan, joka ajoi Damilta pitkän parran pois ja teki hänet sileäleukaiseksi niinkuin paikkakunnalla tapana oli.

Jo huomisaamuna kutsuttiin Dami raastupaan, ja kun tuo kutsumus pani hänet vapisemaan, — hän ei tiennyt miksi — niin lupasi Avojalka tulla hänen mukaansa ja hyvä se olikin, vaikkei siitä paljoa apua lähtenyt.

Kunnallisneuvosto julisti Damille, että hän on paikkakunnasta häädetty pois; hänellä ei ole mitään oikeutta täällä olla, joutuakseen kenties taaskin seurakunnan rasitukseksi.

Kaikki kunnanneuvokset hämmästyivät, kun Avojalka tähän vastasi:

— "Niinpä niinkin, kyllä te voitte ajaa hänet pois; mutta tiedättekös milloin? Jos voitte mennä tuonne hautausmaalle, sinne, missä isämme ja äitimme lepää, ja jos siellä voitte haudatuille sanoa: 'Ylös! ja menkää pois lapsinenne!' — Sitten vasta voitte ajaa hänet pois. Ketään ei saa ajaa pois siitä paikkakunnasta, missä hänen vanhempansa ovat haudattuina, siellä hän on enemmän kuin kotonansa; ja seiskoon noissa kirjoissa — hän osoitti nidottuun asetuskokoukseen — vaikka tuhannen tuhatta kertaa enemmän ja toisin, niin laatuun se ei käy ettekä te sitä voi pakoittaa".

Eräs kunnanneuvoksia kuiskasi koulunopettajalle korvaan: "Tuommoisia puheita ei Avojalka ole saanut muualta mistään kuin mustalta Marannalta!" Ja suntio se kallistui kylänvanhimman puoleen ja sanoi: "kuinka sinä siedät, että tuo tytön retvana pitää tuommoista ääntä: soita vartija sisään, ja käske panna tyttö hulluinhuoneesen". Mutta kylänvanhin naurahti ja selitti Avojalalle, että kunta, maksaessaan matkarahat Damille, on samalla vapauttanut itsensä kaikista kulungeista, jotka sen niskoille saattaisivat tulla Damin tähden.

— "Niin, mutta missäs hänen kotiseurakuntansa nyt on?"

— "Siellä, minne hänet otetaan, vaan ei ainakaan täällä eikä tätä nykyä missään".

— "Niin, minulla ei ole kotiseurakuntaa missään", sanoi Dami, josta melkein tuntui hyvältä olla vaan yhä enemmän onneton. Nythän ei voine muka kukaan kieltää, ettei kellenkään ihmiselle ole maailmassa sen pahemmin käynyt kuin hänelle.

Avojalka vastusteli vieläkin, mutta pian hän huomasi, ettei siitä ollut mitään apua; laki oli häntä vastaan, ja hän vakuutti juhlallisesti, että ennen vaikka veri häneltä kynsien alta tirskukoon, ennenkuin hän enää vastaan ottaa seurakunnalta mitään itsellensä tahi veljellensä, ja hän lupasi maksaa takaisin kaikki, minkä seurakunta oli antanut.

— "Otetaankos sekin pöytäkirjaan?" kysyi kirjuri neuvoksilta, ja Avojalka vastasi: "Kirjoittakaa vaan, eihän teillä kumminkaan ole voimassa muu kuin kirjoitettu sana".