SISÄLLYS:

Johdanto. Post-Scriptum. Syksy. Leivän puute. Lapsi. Rikollinen luonto. Maksua vastaan. Ilman vihkimistä ja vihittyinä. Kaksintaistelu. Paripuolet. Ei riitä. Eräs nukkekoti. Vahvempi. Kuten kyyhkyt. Hänen runonsa. Vanua, vanua! Afääriä. Taikauskoa. Hänen piikansa eli debet ja kredit. Perheen elättäjä.

Johdanto.

Rakastaa, se on: jatkaa elämää tulevassa sukupolvessa jonkun tois-sukupuolisen yksilön kanssa, näyttää olevan pelkästään miehen ominaisuus.

Mies uhraa sentähden kaikki saadakseen elää sen naisen kanssa, jota hän rakastaa.

Nainen rakastaa miehessä ainoastaan niitä etuja ja miestä ainoastaan niine etuineen, joita tämä hänelle tarjoo. Tätä miehen ominaisuutta on nainen aina käyttänyt hyväkseen ja miehestä tuli siten toden tosiaan orja, sillä se joka tekee työtä toisen hyväksi ilman korvausta, on orja.

Kun nainen siis sanoo olevansa orjatar, niin hän valehtelee.

Nainen on keksinyt ruveta ottamaan maksua lemmestään. Prostitutsionissa ottaa hän maksun kerralta, avioliitossa pitkäaikaisella kontrahdilla. Mutta maksun kaikessa tapauksessa. Teeskennellen vastustelevansa, on hän kiihoittanut miehen intohimoa ihan heikkopäisyyteen, joka ilmenee naisten jumaloimisessa ja eroottisessa runoudessa, ja jonka vuoksi mies aina meidän päiviimme saakka on elänyt itsepetoksen autuudessa tuntematta alennustilaansa ja naisen oikeaa olemusta ja hänen vallitsevaa asemaansa.

Miksi ei minkään maan kirjallisuudessa löydy ainoaakaan naisen kirjoittamaa ylistyslaulua miehelle? Siksi että nainen halveksuu masentamaansa miestä.

Kun nainen on laiskiintunut, on mies tehnyt työtä. Mies on kantanut koko kuorman, viljellyt maan, jalostanut raaka-aineet, hävittänyt taikauskon, tehnyt kaikki keksinnöt, suojellut hengellään kotia ja isänmaata, naisen ollessa rauhassa ja nauttiessa hedelmät miehen työstä ja vaivoista. Ja tästä hyödyllisestä yhteiskunnan jäsenestä on nyt tehty narri, tätä uhrautuvaa aviopuolisoa, joka on ahertanut voimansa loppuun vaimon ja lasten edestä, kohdellaan nyt kuin rikollista.

Nainen valehtelee sanoessaan, että häntä on aina sorrettu ja ettei hän koskaan ole saanut toimia yhteiskunnallisissa töissä.

Hän on kaikkina aikoina päässyt johtovirkoihin.

Hän on ollut keisarinnana tuntematta maan lakeja, abbedissana käymättä korkeakouluja, ja hänellä, jonka tukena on ollut työtä tekevä ja huolta pitävä puoliso, on ollut mitä parhain aika antautua tieteelle ja taiteelle.

Miksei ole antautunut?

Hän on ollut laiska.

Nainen valehtelee sanoessaan että lapset ja talous ovat vieneet hänen aikansa.

Sillä hän on lykännyt työnsä 1:o kätilölle, joka on hänet päästänyt synnytyksissä, 2:o ämmälle, joka on imettänyt, 3:o koulumamselille, joka on kasvattanut, 4:o "köksälle", joka on valmistanut ruuan, 5:o sisäkölle, joka on siistinyt miehen huoneen, 6:o "huusalle", joka on korjannut miehen paidat ja ommellut nuo ylistetyt napit housuihin, 7:o taloudenhoitajattarelle, joka on hoitanut koko talouden.

Mitäs sitten on nainen tehnyt?

Hän on laiskotellut!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin näyttää nainen sekautuneena siihen puuhaan rakentaneen koko tuon mainion vehkeen. Se on nimittäin rakennettu patriarkaatille eli isän velvollisuudelle elättää naisen synnyttämät lapset. Hyvin viekas keksintö, sillä isyyttä ei voida todistaa. Oikeudenmukaisimmin olisi yhteiskunta pitänyt rakentaa matriarkaatille, sillä ainoastaan äitiyden voi todistaa.

Mutta matriarkaatissa olisi äidin pitänyt tehdä työtä — ja se ei häntä huvittanut.

Näin on tullut vallitsemaan se kummallinen vääryys, että mies yksin saa elättää naisen, joka on ollut osakkaana heidän yhteisessä huvissaan, ja kaikki naisen lapset. Eikä nainen ole hävennyt ottaa lahjaa vastaan.

Mutta orjilla eläminen on aina turmellut ja alentanut orjain haltijaa. Siksi on nainen jäänyt takapajulle. Laiskuudesta ovat hänen ruumiinsa lihakset tulleet heikommiksi kuin miehen, ajattelun puutteesta on hänen älynsä jäänyt tylsemmäksi.

Nainen saattaa taideratsastajana ja nuorallatanssijana, johon ammattiin yleisön suosio ja onni hänet viettelee, kehittää lihaksiaan, mutta ei koskaan sellaisiksi kuin mies.

Nainen on säätänyt lakia, hallinnut, huseerannut, propageerannut uskontoja [Constantinus suuren vaimohan teki tuon oivan kristinopin Europan valtiouskonnoksi], politikoinut, sytyttänyt sotia, järjestänyt uskonvainoja kaikkina aikoina, mutta sentään useimmiten piilossa miesrukan selän takana, sillä nainen on aina ollut kavala pelkuri.

Hän on ollut perustuslaillinen monarkki ja miehet vastuunalaisia ministereitä.

Meidän päivinämme näyttää nainen heränneen ja nähneen kieron asemansa ja ruman tehtävänsä ja sen että valta luisuu hänen käsistään; sillä mies on myös herännyt ja alkanut huomata, että häntä on petetty.

Sen kautta, että pelkuri ja laiska nainen on ajanut miehen yksin sotaan, on miesten luku vähentynyt.

Myös sen kautta, että miehet ovat saaneet tehdä työtä yksinään yli voimain, on miesten sukupuoli pilattu työllä. Nyt kun miehet taas eivät tahdo antautua avioliittoon pelkiksi naisen hyödyttäjiksi, on paljon naisia jäänyt naimattomiksi, s.o. ilman miehiä, joita he orjuuttaisivat.

Siitäpä johtuu naissukupuolen raivoisa kirkuna, joka muodostaa niin sanotun naiskysymyksen.

Nyt nainen herää ja katuu. Katuu tuhmuuttaan, ei vikojaan. Nyt tahtoo hän ehtiä toisen edelle, viekkaudella ja petoksella.

Sanoo tahtovansa tehdä työtä. Valehtelee: tahtoo valtaa ja omaisuutta. Ensin tahtoo hän n.s. Naidun Naisen Omistusoikeudella hommata poikkeuslain, joka täydellisesti vapauttaa hänet elättämästä lapsiaan.

Miehen, joka on yksin luonut maan kaikki hyödykkeet, järjestänyt työmarkkinat, kaupan ja teollisuuden, tulisi oikeastaan olla kaiken omaisuuden omistaja. Ja jos oikeus vallitsisi, ei nainen saisi periä. Nyt on hänellä kuitenkin perintöoikeus ja, mikä vielä pahempi, naimaosakin.

Avioliiton kautta on mies yksinään velvollinen elättämään vaimon ja hänen lapsensa, olivatpa lapset sitten miehen tai ei.

Naisen perimä, tai työllä ansaitsema, omaisuus pitäisi nyt luonnollisesti käyttää kaikkien yhteiseen elantoon.

Mutta nyt vaativat naiset saada huvitella omallaan. He puhuvat perinnöstä kuin omastaan. Kuka on työllään koonnut sen, mitä he perivät (isältä tai äidiltä)? Tietysti joku mies, (isä tai isoisä) ei nainen. On aivan kohtuullista, jos niitä vähiä murusia, joita vaimo joskus tuo myötäjäisinään avioliittoon, käytetään miehen velkoihin, mitkä oli tehty saavutetun työtaidon hankkimiseksi.

Tapahtuu luonnoton vääryys, jos nekin muruset eroitetaan vaimolle niin että rikas vaimo usein voi antaa köyhän miehen elättää itseään.

Jo nykyjään säätää Ruotsin laki, että avioehdon kautta naisen omaisuus (miehen kokooma) eroitetaan perheen ylläpidosta. Milloin pelastetaan miehen omaisuus (hänen tai muiden miesten kokooma) tuhlaavaisen, komeutta rakastavan naisen käyttövallasta? Naimakaaren 9:nen luvun 1 § säätää:

Jos vaimo jotakin omalla työllään ansaitsee, saakoon hän myös sitä hallita.

Mutta jos nainen työskentelee kodin ulkopuolella, on miehen palkattava palvelijat, jotka tekevät hänen tehtävänsä (?) kotona. Siten on mies Ruotsissa todenteolla naisen hyödyttäjäorja, ja sittenkin kirjoittavat miehet nimensä naisten omistusoikeusanomusten alle.

Norjassa on mies täydellisesti naisen mielivallan alla. Siellä saavat merimiesten vaimot nostaa miehen palkan laivain isännistöltä, kun mies on matkoilla. Ja kun mies palaa kotiin, on perhe usein lisääntynyt ilman hänen myötävaikutustaan!

Monet miehet eivät tahdo mennä naimisiin, koska heillä on saatavilla jos miten paljon huvinhaluisia naisia, jotka, maksua vastaan tietysti, (mies ei koskaan saa maksua) ovat taipuisia antautumaan vapaisiin suhteisiin.

Täten ovat monet miehet pelastuneet avioliiton orjuudesta. Mutta nyt kiukkuavat nuo älykkäät naiset näille suhteille, jotka estävät avioliittojen syntymistä. Tämä on federatsioonin suuri salaisuus. Naiset näkevät, että miehet ovat olleet heitä viisaampia ja tahtovat nyt pakottaa miehiä laillistettuun prostitutsiooniin (= avioliittoon).

Uusi surkea todistus naisen pilaantumisesta. He eivät tahdo synnyttää lapsia, sanovat naiset. Hyvä! Mutta naimisiin he kyllä tahtovat. Se on: tahtovat antaa miehen elättää itseään täyttämättä niitä velvollisuuksia, jotka heille tulee ottamalla vastaan elatusta. Tämä on petosta!

Vielä tahtovat he äänioikeutta. Ilman velvollisuuksia luonnollisesti. Suorittamatta sotapalvelusta. Se on: he äänestävät miesten hengestä panematta omaansa vaaralle alttiiksi. He määräävät verot, säätävät lait, päättävät sodasta ja rauhasta. He määräävät kaiken, sillä he ovat enemmistönä.

Olkaa varuillanne, miehet!

M:me Adam, joka asetettiin ehdokkaaksi viime vaaleissa Ranskassa, kieltäytyi ehdokkuudesta kirjoitelmalla, jossa hän kehoitti naisia ajattelemaan velvollisuuksiaan ennenkun vaativat oikeuksia.

Ajaakseen miehen avionuottaan, ovat naiset nyt onnistuneet saamaan kapakatkin kiinni. Miehen on seurusteltava "perheissä".

Kyllä olemme paljon saaneet lukea nuorista miehistä, jotka käyvät tanssiaisissa ja matkustelevat kylpylaitoksiin onkimaan rikkaita perijättäriä. Lukekaamme nyt muutamia hyviä kertomuksia (objektiivisia!) hellistä äideistä, jotka kulettavat alastomia tyttäriään kylpypaikoille ja tanssiaisiin pauloakseen niille elättäjiä.

Kun nyt nainen, levättyään hyvässä unessa 6,000 vuotta, tahtoo hädän pakottamana tunkeutua työmarkkinoille, jotka mies on järjestänyt, on hänet, etenkin kun hän tunkeilee julkeasti ja pilattuna, niiltä karkoitettava! Työmarkkinat on perheen elättäjän!

Ulos kuhnurit!

Mutta nainen ei tahdokaan työmarkkinoille, hän tahtoo virkoihin ja johtajan paikoille. Miksi tahtovat kaikki tytöt tulla lääkäreiksi? Tietysti siksi, että pappien suistuttua lääkärit ovat sallimana, velhomaisuutensa kautta, jota heidän virkansa vahvat etuoikeudet suojelevat.

Kun Tukholman korkeakoulussa jaettiin miehisen matematiikan professorin palkka ja annettiin puolet naiselle, tehtiin rikos oikeutta vastaan.

Ja siitä miehet riemuitsivat!

Ja naiset ilkiävät valittaa, että heillä on huonommat palkat kuin miehillä. Ensinnäkin on se osaksi valetta. Niillä markkinoilla, jotka nainen itse on järjestänyt, on hänellä aina paremmat palkat. Paheen markkinoilla saa hän yksin palkkaa, mies ei mitään, ja voi miestä, jos tohtii pyytää! Näyttämöllä, jossa ruumiillisista sulouksista maksetaan, ei yksikään oopperalaulaja saa sellaisia honoräärejä kuin arvokas tanssijatar. Opettajattarena, johon virkaan nainen pääsee kohtalaisen tutkinnon suoritettuaan, saa nainen paremman palkan kuin mies, joka on suorittanut vaikean tutkinnon. Vuonna 1867 maksettiin gradueeratulle opettajalle 750 kruunua, mutta kansakoulunopettajattarille aina 1,800 kruunuun. Ja opettajattarille annettiin stipendejä mennäkseen opintomatkoille ulkomaille.

Ja jos nainen tunkeutuu perheen elättäjän (miehen) työalueelle, tekee hän murtovarkauden. Sitäpaitse on hänen työnsä huonompaa kuin miehen, sillä hän on heikompi ja laiskempi kuin mies; siksi on hänelle maksettava vähemmän palkkaa.

Naisella on myös sentähden vähemmän palkkaa, ettei laki velvota häntä elättämään perhettä. Myös sentähden, että nainen elää vähemmällä. Miksi vähemmällä? Siksi, että mies kaikissa huvituksissa maksaa naisen puolesta. Lista-tanssiaisissa on pilettejä sekä herroja että naisia varten, mutta mies lunastaa molemmat. Aina on miehen kutsuttava. Nainen on ahnas. Hän ottaa maksun kaikesta, hamasta seurastaan hempeensä saakka. Onko koskaan maailmassa sisar "bjuudannut" veljeään? Mies saa maksaa kaiken, ne joululahjatkin, jotka nainen hänelle antaa.

Nainen on useimmiten hutiloija ja kun hän on pankkiviroissa, täytyy miesten tarkastaa hänen tekemänsä työt. Maalla, tiesi muudan maamies kertoa, täytyy vahtia naisia kun ne on ulkotöissä, kitkemässä tai paimenessa, muuten ne kyykähtävät nurmelle lörpöttelemään. Humbuugia siis tuo naisen ahkeruus!

Ensimäinen Ruotsissa ylioppilastutkinnon suorittanut nainen lunttasi tutkinnossa hullummin kuin koskaan pojat ennen. Hän antoi nitoa Raben kieliopin latinan sanakirjan lehtien väliin.

Sai reput, muistaakseni, sillä kertaa; mutta pääsi vuoden päästä. Ja kun hän kuoli, juhlittiin häntä kyynelin kuten uranuurtajaa, sekä naisten että — miesten!

Voi niitä kilttiä miehiä!

Nainen on säätänyt kaksi moraalilakia: toisen miehiä, toisen naisia varten. Jos mies ja nainen ovat yhteydessä keskenään, sanotaan naista marttyyriksi ("vietelty" tyttö parka) ja miestä raukaksi (sellainen roisto ja viettelijä).

Miten tuollainen viettely nyt oikeastaan tapahtuu, sitä ei jokainen tiedä kokemuksestaan; mutta Perustuslaki (luultavasti naisten salaa säätämä) kieltää siitä puhumasta.

Jos tulee lapsi. Heti esiintyy laki ja mies tuomitaan yksinään kustantamaan sen orpokotiin tai elättämään sitä. Miksei kumpaistakin? Molemmathan tuosta suloudesta nauttivat. Jos mies ei jaksa maksaa, pannaan hänet vankeuteen. Mutta nainen on vapaa! Tuo kurja viettelijä saa siten vastata yhteisestä viasta.

Vielä: avioliitossa petetty aviomies on naurettava, petetty vaimo on traagillinen. Päin vastoin pitäisi olla, sillä uskoton mies ei hommaa perheeseen vierasta jäsentä, mutta vaimo kyllä usein hommaa. Ja sitäpaitse on vaimolla suurempi velvollisuus pysyä uskollisena kuin miehellä, sillä vaimo ottaa maksua mieheltä uskollisuudestaan; mutta mies ei!

Naisella on siis kaksi moraalilakia.

Vielä eräs seikka. Vietellylle tytölle ei tule mitään muuta vahinkoa kuin se että hän menettää naisväen kunnioituksen sentähden, että hän oli typerä. Miehet naivat sekä vieteltyjä tyttöjä ja leskiä että prostiteerattuja naisia. Ne eivät juonittele lainkaan niissä asioissa. Vain naiset ja Björnson nykyään vaativat puhtaita nuorukaisia.

Nainen on kuten sanottu, aina kiskonut hyötyä pettämältään mieheltä ja kiihoittamalla ja tyydyttämällä hänen auttamatonta intohimoaan, pitänyt häntä rakkauden kahleissa.

Nainen kutsuu itseään, tuossa ijänikuisessa itsemairittelussaan, nimellä Mykkä. Hän ei muka osaa puhua, ei vainkaan! Ja kuitenkin on naisväen kieli aina Sokrateen päiviltä saakka kuuluisa. Mykkä! Hyvä se että hän vaikenee seurakunnassa, sillä ken on valehdellut 6000 vuotta ja kauemmankin, hän ei voi eroittaa totuutta valeesta. Hän, joka ei koskaan ole ajatellut niin ainoaa hyödyllistä keksintöä eikä tehnyt työtä, hän on menettänyt sananvaltansa kunnes hän katuu, kääntyy ja tekee parannuksen.

Hän ei ole koskaan välittänyt mistään muusta kuin itsestään, ei milloinkaan yleisasioista. Jos olisi tahtonut, olisi hän kauan sitten ymmärtänyt hyvin kaikki yhteiset asiat.

Karakteristista muuten, miten nainen, joka sai valikoida kaikkia aloja, valitsi vain kehnoja: keisarinnana ja kuningattarena on hän ollut tyrannillinen, vähäpätöinen tai huono, abbedissana punonut konnan juonia pappien kanssa, näyttelijänä ja nuorallatanssijana näyttänyt ruumistaan, prostitueerattuna ja vaimona kaupannut hempeään.

Mitenkähän sitten naisten jumaloiminen on oikeastaan syntynyt ja mitä se on? Minä arvelin ennen, että se oli pojan kunnioitusta äitiä kohtaan, mutta pelkäänpä erehtyneeni. Minä en usko enää että on erikoisen kunnioitettavaa "synnyttää eläviä sikiöitä." Mutta nainen lyö rahaksi kaikki: äitiyden on hän saanut julistetuksi pyhäksi. Raskauden aikana on hän irtautunut kaikista perheen emännän velvollisuuksista ja on paukannut visusti miehen päähän sen, että häntä täytyy hoidella mitä paraiten ja lellitellä mitä eniten. Hän on viekkaudella hankkinut itselleen oikeuden tehdä mitä tahtoo yhdeksänä kuukautena. Hänen täytyy loikoa sohvalla, lukea rauhallisia kirjoja, jotka eivät häntä säikytä (ei Nordauta eikä Schopenhaueria), saada paraita ruokia, ajella vaunuilla; ja mies ei saa inttää häntä vastaan, sillä siitä voisi koitua ikävyyksiä lapselle. Ja mies uskoo mokomaa, vaikka hän tietää alaluokan naisten synnyttävän helpoimmin sentähden, että he tekevät raskasta työtä, uskoo, vaikka tietää lääkärin määränneen jonkun ensi kertaa raskaana olevan naisen luuttuamaan lattioita. Hyvin käytetyn yhdeksän kuukauden päästä, kun mies on lopullisesti dreseerattu, tulevat muutaman tiiman kivut, huomatkaa, seuranaan mitä suurin ilo ja, sanokaamme suoraan, nautinto.

Tämän parin tunnin kärsimyksen mies saa korvata elinkautisella vankeudella.

Sitten on äidinrakkaus puhkeeva ihanina kukkina kuorestaan ja nainen, äiti, madonna loistossaan ilmestyvä.

Äidinrakkaus ilmenee seuraavalla tavalla. Hankitaan imettäjä, joka täyttää äidin "armaimman" velvollisuuden. Äiti on liian heikko imettämään itse ja hänellä "ei ole antaa". Sitten jätetään äidinhuolet lapsenpiialle, sitten koulun opettajattarelle ja vihdoin miehelle.

Äidinrakkaus on kuolemaa väkevämpi: kirjoittaa eräs herrasmies!

Jumaliste niitä herrasmiehiä!

Heti kun joku mies suurilla lahjoillaan saa vaikuttavan aseman, ilmestyy nainen kiskomaan hyötyä hänestä ja alentamaan häntä.

Sokrateella oli vaimo, joka, kun ei voinut pakottaa miestään mairimaan naisia, häpäisi hänet.

Kun Kristus tuli muotiin ja suurvallaksi, alkoivat naiset tuumia miten saisivat hänestä hyötyä tai hänet viralta.

He eivät olisi hänestä hyötyneet, sillä hän oli naisvihaaja, siksi panivat he hänet viralta. Kun hänellä ei ollut vaimoa, eivät he voineet ylentää hänen vaimoaan miestä alentaakseen. Aprikoivat asiaa neljä sataa vuotta, ja jo keksivät. Ottivat ja tekaisivat hänen äitinsä, timmermannin vaimon, "Jumalan äidiksi." Kun kerran Jeesus oli Jumalan Poika, niin oli Jumalan äiti Jeesuksen mummo. Kylläpä vaati tällainen keksintö oikein naisen aivoja! Ei tämä tosin varsin viisasta ollut, paremminkin hölmöä, mutta kavalaa se oli, sillä määrään päästiin. Mies (Jeesus) oli pantu viralta ja nainen (madonna) nostettu valtaan.

Lahjakkaan marttyyrin sijalle typerä nainen!

Mutta sitten piti Jumalan äidin tietysti tulla äidiksi ilman epäpuhdasta yhteyttä miehen kanssa.

Ja sitten tehtiin timmermanni Joosepista aisankannattaja ja sitten julistettiin Jeesus isättömänä syntyneeksi kuten Phylloxera ja mahoampiainen.

Sitten sopi nainen asioista pappien kanssa ja sitten poltettiin ne, jotka eivät uskoneet tuohon ihanaan madonnaan.

Post-Scriptum.

Ylläolevan kirjoitettuani on eräs artikkeli Matriarkaatin historiasta, tämän vuoden Nouvelle Revuessa maalisk. 15 p:ltä, yhä vahvistanut epäilyksiäni siitä, että naisliike on palautumista naisvaltaan, joka muinoin on ollut olemassa ja jonka peruja ovat naisen jumaloiminen, madonnan palvelus, naidun naisen omistusoikeus y.m. Artikkelin tekijä, Paul Lafargue, lopettaa kirjoitelmansa seuraavasti:

"Patriarkaalinen perhe on siis verrattain nuori yhteiskunnallinen muoto ja se vihittiin monen monilla rikoksilla, jotka kaikki ehkä tulevaisuudessakin uusiintuvat, jos yhteiskunnat koettavat jälleen muodostua matriarkaateiksi."

Sitä koetetaan paraikaa, vaikka kavalasti hyökäten. Ja keinot ovat

Naidun naisen omistusoikeus

ja

nainen työmarkkinoilla,

jos nimittäin mies yhä jää perheen elättäjäksi. Siis miehet, olkaa varuillanne!

Syksy.

He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Onnellisinako? Mikäli olot sallivat. He olivat kiskoneet tasaväkisesti, tasaväkisesti, kuten kaksi yhtä vahvaa nautaa, jotka vetävät kukin köydenpäästään.

Ensimäisenä vuotena haudattiin tietysti paljon kuvitteluja avioliiton absolutisesta autuudesta. Toisena vuonna tulivat lapset ja elämän ankara aherrus ei jättänyt paljon aikaa aprikoimiseen.

Mies oli kotirakas, ehkä hyvinkin, ja perhe oli hänen pieni maailmansa, jonka keskipisteenä hän oli; lapset olivat säteitä ja vaimo koetti hänkin olla jonakin sisustan pisteenä, mutta ei keskellä ympyrää, sillä siinä oli mies, ja siksi lankesivat säteet joskus yhteen, joskus erilleen ja kokonaisuus särkyi.

Nyt kymmenentenä vuonna nimitettiin mies vankilain tarkastuslaitoksen sihteeriksi ja hänen oli lähdettävä matkoille. Tämä uhkasi hänen kotoisia tapojaan ja hän oli melkein tyytymätön kun hänen kohta oli koko kuukaudeksi lähdettävä kodistaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän tulisi enimmän kaipaamaan, vaimoa vaiko lapsia; ehkä kaikkea.

Lähtöpäivän edellisenä iltana istuu hän sohvallaan ja katsoo kun vaimo latoo vaatteita hänen matkalaukkuunsa. Vaimo on polvillaan permannolla ja laittelee laukkuun liinavaatteita. Hän puhdistaa pölyn mustista vaatteista, kääntää ne huolekkaasti, jotta ne sopivat mahdollisimman pieneen tilaan; eihän mies sellaisia asioita ymmärrä. Vaimo ei ollut kodissa koskaan ruvennut palvelijan asemaan, tuskin hänen vaimokseenkaan. Hän oli äiti: lasten ja miehen. Hän ei koskaan nöyryytetyin mielin ryhtynyt parsimaan miehen sukkia, hän ei koskaan tarvinnut kiitoksia. Eikä hän koskaan arvellut miestä tällaisesta velalliseksi, sillä antoihan mies vastineeksi hänelle ja hänen lapsilleen sekä ehyitä sukkia että paljon muuta, jota hän olisi saanut hankkia raskaalla työllä maailmalla lasten täytyessä jäädä yksin kotiin.

Mies istui sohvan nurkassa ja katseli vaimoaan. Nyt kun jäähyväisten hetket lähenivät, alkoivat jo pienet kaipauksen ennakkosuoritukset. Hän katseli naisen vartaloa. Lapaluut olivat jo vähän pönkällään, ja selkä oli koukistunut työstä kehdon, silityslaudan ja lieden luona. Miehenkin selkä oli kumarassa työstä kirjoituspöydän ääressä ja hänen oli täytynyt hankkia apulaiset silmilleen. Mutta nyt ei hän tosiaan ajatellut itseään. Hän huomasi, että naisen palmikot olivat ohuemmat kuin ennen ja että jakauksessa näki valkenemisen oireita. Hänenkö vuoksensa nainen oli kukoistuksensa kadottanut, hänenkö ainoastaan? Ei, koko sen pienen yhteiskunnan, jonka he kaikki muodostivat; sillä olihan vaimo tehnyt työtä itsensäkin puolesta. Ja miehenkin päälaella oli tukka ohennut taistelussa kaikkien edestä. Hän olisi ehkä ollut nuorekkaampi, ellei niin monta suuta olisi ollut odottamassa, jos hän olisi ollut yksin, mutta hän ei hetkeäkään toivonut, että hän olisi ollut yksin.

— Hyvää tekee, kun pääset vähän kotoa jaloittelemaan, sanoi vaimo, sinä oletkin istua kyköttänyt sisällä ihan liian paljon.

— Olet hyvilläsi kun pääset minusta, sanoi mies hiukan katkerana, mutta minulle tulee teitä ikävä.

— Sinä kaipaat kuin kotikissa lämmintä nurkkaa, vaan en minä luule, että sinä kaipaat minua kovinkaan hirveästi.

— No entäs lapsia?

— Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.

Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi. Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.

Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois kannettavaksi.

Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka, esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.

Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi, vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen. Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti. Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein nukahti.

Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa. Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle, rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut; mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen — aivan kuin ennen — "Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi, tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.

Pani kuitenkin kirjeen postiin.

Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän lapsellisen hämillään ja hermostuneena.

Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta, sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.

Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö! Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.

Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli esittänyt ihan hänen tuumansa.

Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.

Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva kello kuusi.

Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.

Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan. Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.

Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.

Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä. Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä, säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa. Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä, virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.

Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.

Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.

Viimein rohkaisi mies mielensä.

— Lähdemmekö kävelemään ennenkuin aurinko laskee?

— Lähtään, mielelläni, vastasi vaimo ja luottautui miehen kyynäskoukkuun.

Kulkivat katua pitkin pieneen kaupunkiin. Kaikki kesäiset huvipaikat oli sulettu luukuilla, puutarhoista oli kukoistus riistetty. Joku lehväin taakse piiloutunut omena oli niissä vielä, mutta kukkapenkeistä oli kukat viety. Verannat, joista oli telttamarkiisit poistettu, näyttivät luurangoilta ja äänetöntä oli nyt siellä, missä ennen iloinen nauru oli kajahdellut ja kasvot ilosta loistaneet.

— Näyttää niin syksyiseltä, sanoi vaimo.

— Niin, kolkkoa on nähdä kesäiloja tällaisina.

Vaelsivat edelleen.

— Mennään katsomaan entisiä asumuksiamme, sanoi vaimo.

— Mennään, se on hauskaa.

Ja he kulkivat kylpylaitoksen ohitse.

Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä, verannoineen ja puutarhatilkkuineen.

Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.

— Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen käsivartta.

Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.

Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta rupesivat syömään.

Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa, toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa, joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle, joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.

— Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.

— Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. — Mutta hän ei ajatellut oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.

Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.

Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.

Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin, jossa oli piano.

— Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta huumauksesta.

— Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.

— Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin aikoihin.

Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi kuin irtohampaat.

— Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.

— Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä katsahtaa.

— Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!

— Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani asustelee."

Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut napsahtelivat metallikieliin.

Kun oli laulanut, ei vaimo pitkään aikaan tohtinut käännähtää istuimellaan, hän aivan kuin odotteli että mies tulisi hänen luokseen ja sanoisi jotain. Mutta hän ei tullut, ja äänetöntä oli huoneessa. Kun vaimo kääntyi tuolillaan, niin mies sohvalla itki. Vaimo halusi hypähtää hänen luokseen, puristaa hänen päätään käsiinsä ja suudella häntä kuten muinoin, mutta hän ei voinut nousta, istui liikkumatta, katseli lattiaan.

Miehellä oli polttamaton sikari peukalon ja etusormen välissä. Kun hän kuuli laulun vaikenevan, purasi hän sikarista pään, raapaisi tulta.

— Kiitos, Lilly, sanoi mies sauhutellen. Tahdotko nyt kahvia?

Joivat kahvia ja puhuivat ylimalkaisesti kesähuveista ja tuumivat missä asuisivat ensi suvena. Mutta keskustelu alkoi kuivua ja asiat toistua samoina.

Vihdoin sanoi mies, tukauttelematta pitkää haukotustaan:

— Nyt minä menen makaamaan!

— Minä menen kanssa, sanoi rouva, nousten ylös. Mutta ensin menen vähän balkongille.

Mies meni sänkykamariin. Rouva oli hetken ruokasalissa ja jutteli emännän kanssa sylttysipulista, jonka jälkeen he joutuivat tarinoimaan villavaatteiden pesusta. Tarinaa kesti puoli tuntia.

Kun rouva palasi, pysähtyi hän sänkykamarin ovelle kuuntelemaan. Ei hiiskausta, kengät olivat oven edessä. Rouva naputti, mutta ei vastattu. Silloin avasi hän oven ja meni sisään. Mies makasi.

Nukkui!

* * * * *

Huomisaamuna kahvipöydässä herran päätä kivisti ja rouva näytti levottomalta.

— Ush, minkälaista kahvia, sanoi herra irvistäen.

— Se on Brasilialaista, sanoi rouva.

— Mitäs me nyt tänään tehdään? sanoi herra ja kaivoi kellon taskustaan.

— Sinun pitää ottaa voileipä, tuumi rouva, eikä äkäillä kahville.

— Juu, sen minä teenkin, sanoi mies, ja pikku naukku. Se sampanja, brr!

Herran eteen tuotiin voileipätarjotin ja viinapullo ja hän virkistyi.

— Nyt mennään Luotsivuorelle katsomaan näköalaa.

He nousivat ja lähtivät. Ilma oli hurmaava ja kävely raikasta. Mutta vuorelle kapuaminen oli hidasta, rouvan henkeä ahdisti ja herran polvet olivat kangistuneet. Nykyisiä entisiin ei vertailtu.

Sitten lähtivät lehtoihin.

Niityt oli niitetty kauan sitten ja äpäre koluttu niin ettei kukkaa kuultanut. Istuivat parille kivelle.

Mies alkoi jutella vankilain tarkastuksesta ja toimestaan, rouva lapsista.

Kulkivat jälleen sanaa vaihtamatta vähän matkaa. Mies katsoi kelloaan.

— Vielä on kolme tuntia päivälliseen, sanoi hän. Ja ajatteli: mitähän ihmettä me teemme huomenna. Palasivat hotelliin. Mies haki sanomalehtiä lukeakseen. Rouva hymyili ja istui hiljaa hänen vieressään.

Päivällisillä jotenkin hiljaista. Vihdoin alkoi rouva luvun piioista.

— No, mutta jumalan nimessä, älä nyt viitsi piioista, huudahti mies.

— Niin, emmehän tulleet tänne toraamaan, vastasi rouva.

— Olenko minä torannut?

— No, en suinkaan minäkään.

Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän kirkkaita hetkiä.

— Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.

— Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!

— Mennään kuitenkin!

Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät, sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.

— Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.

— Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. — Niin, sitähän minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin minäkin. — Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?

— Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan piti saada pitää oma pääsi.

— No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.

— Niin on!

He kulkivat kevein askelin takaisin. Miestä vähän nolosti tällainen asiain yhtäkkinen proosalliseksi kääntyminen ja hänen teki mieli ruveta selittelemään sitä filosoofisesti.

— Katsos, mamma, sanoi hän, minun rak … hm, (sana oli liian vahva) minun mieltymyksessäni sinuun on vuosien kuluessa tapahtunut evolutsiooni, kuten nykyään sanotaan. Se on kehittynyt, anplifieerautunut, niin sanoakseni, niin että kun se alussa kohdistui indiviidiin, on sen esineenä nyt perhe kollektiiviteettinä. Se ei kohdistu nyt sinuun persoonallisesti, ei lapsiin, vaan koko…

— Tai kuten eno aina sanoi, että lapset ne on ukkosenjohtoja!

Filosoofisen selittelynsä jälkeen tuli mies taas entiselleen. Hauskaa oli nakata pois tämä juhlatakki yltään; ja tuntui kuin olisi hän taas pukeutunut yönuttuun.

Ja kun he tulivat huoneisiinsa hotelliin, kävi rouva heti kapsäkkien kimppuun ja oli hyvällä päällä.

Ja tultuaan laivaan, menivät he heti alas ruokasaliin. Häpeissään kun oli, kysyi mies sentään ensin, eivätkö he jäisi katselemaan auringon laskua, mutta ei rouva halunnut.

Ja illallisella otti mies ruokaa ensin omalle lautaselleen ja rouva kyseli tarjoilijattarelta, missä hinnoissa hapanleipä on.

Ja syötyään makonsa täyteen ja kohottaessaan portterilasia huulilleen, ei mies voinut olla virkkamatta ajatusta, jolle hän mielessään oli naureskellut jo pitkän aikaa:

— Vanha hupakko, häh! sanoi ja hymyili vaimolle, joka suu ruokaa täynnä sattui häneen katsahtamaan.

Mutta vaimo ei suonut hymyä vastaukseksi tuolle säteilevälle lihavanaamalle, vaan hänen silmänsä välähtivät ja saivat niin musertavan arvokkaan ilmeen, että mies joutui ihan hämilleen.

Lumous haihtui, viimeiset rakastajattaren sävyt katosivat; mies oli lasten äidin seurassa ja hän tunsi olevansa nolattu.

— Älähän halveksi minua sentään, jos olin hupakko jonkun silmänräpäyksen, sanoi rouva vakavasti. Mutta miesten mieltymys onkin suureksi osaksi halveksimista; se on merkillistä.

— Entäs naisten sitten?

— Vielä enemmän, se on totta! Mutta naisilla onkin suuremmat syynsä.

— Jumala ties! Taitavat olla yhtä suuret, vaikkei samat. Mutta luultavasti ovat molemmat väärässä. Sitä, jota on vaikea saada ja jota siis on ruvennut pitämään liian suuressa arvossa, alkaa pian halveksia.

— Miksi sitä sitten pitää liian suuressa arvossa?

— Miksikäs sitä on niin vaikea saada?

Höyrypilli heidän päänsä päällä lopetti keskustelun.

Tultiin perille.

Kun he jälleen tulivat kotiin ja mies näki hänet keskellä lapsilaumaa, tunsi hän pian, että hänen "mieltymyksensä" häneen oli muuttunut ja että vaimon mieltymys oli miehestä siirretty lapsiin ja jaeltu noille huutaville piimäparroille. Ehkäpä mies oli ollut vain välikappaleena, silloin kun vaimo oli häneen mieltynyt. Miehen osahan tässä näytelmässä oli niin lyhyt, siksi tunsi hän itsensä syrjäytetyksi. Ellei häntä olisi tarvittu leivän hankkijaksi, olisi hänet luultavasti jo hylätty.

Mies meni työhuoneeseensa, pani yönutun ylleen ja tohvelit jalkaan, pisti piippuun ja viihtyi taas kuin kotonaan.

Akkunoita hakkasi sade ja tuuli ja takan torvessa vinkui.

Päästyään lasten luota tuli vaimo sisään.

— Eipä ole mansikan poimimis-ilma, sanoi hän.

— Ei, muoriseni, kesä on mennyt ja syksy tullut.

— Niin, syksy on tullut, vastasi vaimo, mutta ei talvi vielä sentään, ja se lohduttaa.

— Lohduttaa! Huono lohdutus, kun ihmisellä ei ole monta elämää.

— On kaksi, kun on lapsia, kolme, kun saa nähdä lastensa lapset!

— Mutta siihen se loppuukin sitten.

— Loppuu, jos ei ole elämää tämän jälkeen.

— Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän minun uskoni todista mitään!

— Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!

— Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.

Leivän puute.

Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta, kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli alussa onnellista.

— Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, — huudahti hän kerran, häätouhut kestettyään. — Sama summa, joka tuskin riitti ennen poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria — kaikki. Eikä ruokalistoja, ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.

Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.

Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.

Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien. Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.

— Tässä pitää panna toppi piimäparroille, — tuumi hän itsekseen. — Mutta millä tavalla?

Sitä ei hän tiennyt.

Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi. Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut, vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.

— Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, — nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.

Tuli isäksi toisen kerran.

— Sinä pusket täydellä höyryllä, — ilmaisi aivoituksensa eräs toveri, joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.

— Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?

— Pitää olla järkevä!

— Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen tähden että — — minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten, jotta, että — — mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin sentähden jotta — — Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.

— Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.

Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.

Niin kävi nyt aviomiesrukan, joka tuumi päässeensä hyville päiville, sai elellä nälkäruuilla.

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä, herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä, aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti — 18 kruunua. Uudet määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan — ei tiennyt miksi. Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

— Sinähän laihdut, — tokaisi eräs toveri.

— Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, — vastasi aviomies.

— En minä sitä tarkoittanut, — peruutti toinen. — Kieroa peliä, poika!

— En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

— Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

— Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

— Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän. Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa; päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten, pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

— Mikä sinulla on? — kuiskasi vaimo ja punehtui.

— En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle, jossa laski hänet maahan.

— Sinä uuvutat itsesi, rakkaani — sanoi vaimo häädellen, turhaan koettaen irtautua hänen syleilystään.

— Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai — lisäsi hän — miten monta tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

— Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

— Mitä sinä puhut!

— Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri, virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

— Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi mies.

— Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, — vastasi naisparka, jolla paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan pakosta hankkia lapsentyttö.

— Nyt riittää! — ilmaisi lohduton aviomies. — Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva tuli sisään vähän tarinoimaan.

— Mitenkäs nyt rouva jaksaa? — alkoi vieras.

— Kiitos, siinä menee! Entä itse?

— Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

— Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa…?

— Ah — —? — — —

— Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa! Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.

— Tai molemmat! —

— Ei taida mikään siinä auttaa.

— Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? —

— Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea ääneen.

— Mikä on pääasia.

Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia kokemuksiaan.

Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei akkunoita voitu avata.

Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.

On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää, koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista, kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.

Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. — Tässä maailmassa saa elää vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.

Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen. Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.

— Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.

— Näyttelemään viheliäisyyttä? — vai? Kiitos kunniasta!

— Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.

— Avaisit paremminkin akkunan!

Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta. Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.

Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa tukehtumaisillaan löyhkään.

— Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! — huusi mies aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.

Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.

Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.

Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille? Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun, iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo" ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko turvautua lohdutukseen. Vai mitä?

Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa asetus, joka sen kielsi.

— Parasta on kun mennään kotiin — huudahti kirjuri sortuneena. — Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!

He vaelsivat kotiin.

Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".

Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea vihkoa.

Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi paheellisuutta vastaan.

— Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. — Sitä, jonka voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"

Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja hyvällä syyllä.

— On siis olemassa, ajatteli kirjuri, — hyvä sallima aviolapsilla, mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.

Tällaisia apinamaisuuksia täytyi hänen kirjoittaa puhtaaksi niin kauniilla käsialalla kuin ikinä osasi.

Mikä moraalin tulva, eikä niin valistavaa sanaa!

Koko pakinoimisen moraalinen tai oikeammin sanoen epämoraalinen ajatus oli: on olemassa jumala, joka elättää ja vaatehtii kaikki aviossa syntyneet lapset; kai taivaassa; mutta entäs maassa? Täytyypä miettiä! Tosin lienee hän kerran astunut alas taivaasta nauluuttaakseen itsensä ristiin, kun ei ollut voinut, vaikka miten yritti, saada selviksi ihmisten sotkuisia afäärejä. Hän ei mahtanut niille mitään.

Lopuksi kirkui nuori filosoofi kurkkunsa käheäksi, että vehnän suuri menekki on epäämätön todistus siitä, ettei liika-asutus meitä uhkaa ja että uusmalthusianismin teoria oli väärä ja sitäpaitse rikoksellinen, sekä porvarillisen lain että moraalin kannalta.

Ja tämä perheenisä-raukka, joka ei pariin vuoteen ollut pistänyt suuhunsa niin vehnäsen palaa, nousi paikaltaan ja meni houkuttelemaan lapsia nielemään sitä ruisjauhopuuroa ja sinertävää maitoa, jota he ajoivat makoonsa tuntematta itseään kylläisiksi.

Synkeää oli, ei vesipuuro pahinta, mutta entinen raisu mieli, tuo lumoava haltijatar, joka osasi muuttaa mustan rukiin kultaiseksi vehnäksi, tuo kaikkivaltias rakkaus runsauden sarvineen oli kadonnut; se oli haihtunut sumuksi, pisara pisaralta. Lapsista oli tullut pelkkä taakka ja rakastettu vaimo oli nyt kätketty vihollinen, salaisesti halveksiva, halveksittu.

Entä syy kaikkiin näihin onnettomuuksiin? Leivän puute! Ja samalla aikaa tuhoutuvat Uuden maailman suuret kauppahuoneet liian paljon viljasadon paineesta! Kyllä on maailmassa ristiriitoja! Kyllä siis lie puutteellisuutta siinä tavassa, jolla leipä jaetaan?

Tiede, joka on tullut uskonnon jälkeläiseksi, ei tähän kysymykseen vastaa, se vain konstateeraa faktoja ja antaa lasten kuolla nälkään ja vanhempien janoon.

Lapsi.

Hänen isänsä kuoli varhain ja sitten jäi hän äidin, kahden sisaren ja joidenkuiden tätien hoitoon. Veljiä ei ollut. He elivät maatilallaan Södermanlannin sisämaassa eikä heillä ollut juuri naapureita, joissa olisi "voinut" käydä. Seitsenvuotiaana tuli hänelle ja sisarille guvernantti ja naisserkku, jonka aika kului taloustoimiin.

Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään, kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella, että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja tyranninsa.

Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli, lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.

Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta. Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan, sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika rohkeakasvuinen.

Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt, värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi vastarintaan.

Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.

Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa pitkällään.

— Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.

Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan, ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo, joka istui ruokasalissa ja itki.

Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle rusinoita kaapista.

Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin kysellessä oliko hänellä hyvä olla.

Hän ei kertaakaan saanut lähteä ulos jonkun olematta pukemassa hänen päälleen ja hänellä oli niin monta villaista kaulahuivia, ettei hän tiennyt minkä niistä oikeastaan käärisi kaulaansa. Jos hän pujahti varkain ulos, niin heti kiruttiin akkunoista häntä tulemaan ja saamaan jotain ylleen.

Sisarten leikit alkoivat häntä tuskastuttaa. Höyhenpallon hypittäminen ei enää tyydyttänyt hänen vahvoja käsivarsiaan, jotka tahtoivat nakella kiviä; ja seisoskeleminen tyhjää hinaillen turhantarkassa krokettipelissä, johon ei tarvittu lihasten ponnistelua eikä älyä, ärsytti hänen hermojaan.

Ja sitten vielä aina hännässä se guvernantti, joka puhui hänelle ranskaa hänen vastatessaan ruotsiksi. Samea viha koko olemassa oloa ja ympäristöä vastaan alkoi hänessä kyteä.

Hän huomasi myös pian itseään halveksittavan, kun hänen läheisyydessään käyttäydyttiin niin kursailematta ja häntä kyllästytti pian kaikki. Ainoa häntä kohtaan hienotuntoinen oli äiti, joka oli antanut aidata hänen sänkynsä isolla sermillä.

Hänen pakopaikkanaan oli vihdoin kyökkikamari, jossa hänellä toki oli puoltajia. Joskus sai hän siellä sentään kuulla juttuja, joiden olisi luullut ärsyttävän pojan uteliaisuutta, mutta hän ei tiennyt mysterioita olevankaan. Niinpä oli hän kerran sattumalta tullut uimapaikalle tyttöjen uidessa. Guvernantti oli kiljaissut, mutta hän ei ymmärtänyt minkätähden, vaan rupesi juttelemaan tyttöjen kanssa, jotka seisoivat tai kellottivat vedessä ihan alasti. Tuosta ei poika ollut milläänkään.

Kasvoi nuorukaiseksi. Nyt täytyi hankkia pehtori, joka opettaisi hänelle maanviljelystä, sillä hänethän oli määrätty kerran ottamaan kartanon hoitoonsa. Hankittiin vanha, mielenlaadultaan uskonnollinen mies. Eipä siis nuorukaiselle kovinkaan virkistävää seuraa, mutta toki parempaa kuin entinen. Hän oppi näkemään asioita uudella silmällä ja pääsi toimimaan. Mutta pehtori sai alituiseen niin paljon ohjeita naisväeltä, että hän lopulta muuttui pelkäksi puhetorveksi.

Fritiof sai kuudentoista-vuotiaana Kristuksen ruumista ja kultakellon ja luvan ratsastaa, mutta mennä pyssy olalla metsään, jota hän unelmissaan haaveksi, ei hän saanut. Hänen ei tosin tarvinnut pelätä verivihollisensa selkäsaunaa, mutta äidin kyyneleitä. Häntä pidettiin aina vain lapsena, ja muiden mielihalujen ehdoton kunnioitus oli hänen päähänsä pänttäytynyt.

Ja kasvoi ja täytti kaksikymmentä vuotta. Eräänä päivänä seisoskeli hän kyökissä katsellen kun kyökkipiika suomusteli ahvenia. Nuori, sievä, hienohipiäinen tyttö. Fritiof rupesi leikittelemään hänen kanssaan, pujotti kätensä leningin kauluksen väliin hänen selkäänsä.

— Fritiof-herran pitää olla kiltti, sanoi tyttö.

— Kilttihän minä olenkin, vastasi hän ja alkoi lähennellä.

— Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.

— Noo, no — — —.

Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja meni pihalle.

Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.

Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä hempeäksi neitoseksi.

Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut sivistystäkin.

Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.

Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa elää ilman tyttöä.

Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.

— Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.

— Mitä mahdottomia? huudahti toinen.

— Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.

Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.

Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään toivottomuuteen.

Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin meni syksy.

Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta, koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu valtuutus.

Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti poikaansa kahden kesken puheille:

— Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella vaimoa.

— Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.

— Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.

— Häh. Amelien moraaliset periaatteet! Ken tohtii niitä moittia!

— Soo-o! En minä moiti häntä, mutta tiedäthän sinä, hänen isänsähän on vapaa-ajattelija…

— Minä olen hyvilläni, jos saan sellaisen miehen sukulaiseksi, joka ajattelee vapaasti, intresseistä välittämättä.

— No ei nyt hänestä: mutta, Fritiof, sinulla on aikaisempia suhteita.

— Mitä? Olisiko…

— Niin, sinä olet leikitellyt Liisun sydämellä — —

— Serkun?

— Niin! Ettekö ole hamasta lapsuudesta pitäneet toisianne tulevana parina ja etkö sinä luule, että hän on jättänyt toivonsa ja tulevaisuutensa sinun varaasi.

— Minä en ole leikkinyt, vaan te, te olette meillä leikkineet ja usuttaneet yhteen! vastasi poika.

— Mutta ajattele nyt vanhaa äitiäsi ja sisariasi, Fritiof. Voitko sinä tuoda tähän kotiin, joka aina on ollut meidän kaikkein koti, vennon vieraan naisen, jolla on oikeus käskeä ja vallita meitä.

— Jassoo, siitäkö kohden puristaa. Liisu on siis valittu hallitsijattareksi.

— Ei ketään ole valittu, mutta äidillä on oikeus katsoa pojalleen vaimoa ja kukaan ei paremmin siihen pysty kuin hän. Epäiletkö sinä minun aikeitani, sano, voitko sinä luulla oman äitisi tarkoittavan sinulle pahaa?

No eihän herra Fritiof sitä voinut, mutta — hän ei rakastanut Liisua; hän piti hänestä kuin sisaresta, kyllä, mutta… — Ei rakastanut? Voi, rakkaus oli niin häilyväinen vehe! Sen varaan ei saisi rakentaa, sillä se oli katoavaista, mutta ystävyys, yhdenkaltaisuus mielipiteissä ja tavoissa, yhteiset intressit, toistensa luonteiden täydellinen tuntemus, kas siinä paraat takeet avio-onnesta. Liisu oli kelpo tyttö, rakasti taloutta ja järjestystä, ja hän tekisi Fritiofin kodin niin onnelliseksi kuin Fritiof ikinä voi toivoa.

Fritiof ei keksinyt muuta keinoa puheista päästäkseen kuin pyytää mietintöaikaa.

Mutta sillävälin olivat naiset tulleet terveiksi uskomattoman nopeasti ja lääkärin oli tarpeetonta käydä talossa. Lääkäri tuli kuitenkin kerran vieraisiin, mutta hänet otettiin vastaan kuin murtovaras, joka tuli tutkimaan lukkoja ja salpoja. Hän oli tarkkasilmäinen ja tajusi heti asiain tilan. Fritiof lähti vastavierailulle, mutta hänet otettiin vastaan kuin ilmiantaja, ja seurustelu loppui.

Fritiof pääsi täysikäiseksi.

Nyt alkoi väkirynnäkkö. Tätit matelivat uuden hallitsijan edessä, kohtelemalla häntä kuten älytöntä ja koettivat hänelle todistaa, ettei hän mitenkään tulisi ilman heitä toimeen. Siskot olivat äidillisempiä kuin koskaan ennen, ja Liisu rupesi pitämään vahvaa huolta toaletistaan. Hän puristi uumilleen kureliivit ja pörrötti tukkaansa. Ei ollut ruma tyttö, pois se, mutta katseensa oli kylmä ja suu livakka.

Fritiof ei häntä kuitenkaan ajatellut sen kummemmin kuin jotain suvutonta otusta, koska ei hän ollut huomannut hänessä tyttöä.

Nyt äidin tiedonannon jälkeen alkoi serkun läheisyydessä-olo häntä vaivata, etenkin kun serkku alkoi oleilla limaskaisesti. Joka paikassa se oli vastassa: portailla, puutarhassa, tallissakin. Eräänä aamuna tuli serkku hänen huoneeseensa kun hän vielä oli makuulla ja pyysi lainata nuppineulasia. Yllään kampuujakku, oli olevinaan niin kaino.

Hän alkoi ilettää Fritiofia, ja kuitenkin hän häntä ajatteli.

Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.

Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu, paremman puutteessa.

Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa: oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi tehneeksi.

Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan saakka.

Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.

Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:

— Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin käskemällä.

Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.

Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten, että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain. Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään. Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari, hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän, idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.

Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä, mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi, mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi polkea ja ampua.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että hänenhän oli mentävä kotiin; ja että nyt oli hänen hääaamunsa. Tuumiessaan, mitenkä hän sietäisi kaikki häneen tähdätyt hävyttömät katseet, tuntui hänestä, kuin aiottaisiin häntä häväistä jostain rikoksesta, siveyttä, jopa luontoakin vastaan tehdystä. Hän olisi halunnut paeta maailman ääriin, mutta mitenkä kotona tekisi.

Viimein tylsistyivät ajatukset aina samaa latua laahattuaan tai ehkä vain siksi, että hänelle tuli nälkä. Hän lähti siis kotiin aamiaiselle.

Kun hän tuli pihalle, olivat kaikki talossa öitsineet häävieraat latautuneet etehisen portaille seisomaan ja tervehtivät häntä leikillisillä hurraahuudoilla. Horjuvin askelin kulki hän pihan poikki ja huonosti tunteensa salaten kuuli hän vieraidensa leikilliset kuulustelut hänen terveytensä tilasta. Hän riuhtautui heidän kimpustaan ja meni kiireesti sisään huomaamatta, että vaimo oli joukossa odotellen hänen tervehdystään.

Aamiaispöydässä kesti hän kidutuksen, jota ei ikänään unohtanut, vieraiden pilasanain pistellessä ja vaimon hyväilyjen paahtaessa. Hänen ilopäivänsä oli inhottavin koko elämässä.

Parin kuukauden päästä oli nuori rouva asettunut talon valtijaksi, apulaisina tätit ja sisaret. Fritiof oli yhä nuorin ja älyttömin. Häneltä kysyttiin neuvoa, mutta ei koskaan noudatettu sitä, ja häntä vaivattiin samalla huolenpidolla kuin ennenkin. Aterioimiset vaimon kanssa kahden nähtiin pian mahdottomiksi sillä mies itsepäisesti pysyi mykkänä, mitä Liisu ei jaksanut sietää, vaan hankki ukonjohdattimekseen yhden sisaristaan, joka muutti sivurakennukseen. Fritiof teki useita emancipationi-yrityksiä, mutta kukistui aina ylivoiman alle; niitä oli liian monta ja ne papattivat kunnes hän meni metsään.

Illat häntä nykyjään kauhistivat. Hän vihasi sänkykamaria ja meni sinne kuin mestauslavalle. Hän tuli araksi ja kulki enimmäkseen yksin omissa ajatuksissaan. He olivat olleet naimisissa kaksi vuotta, silloin äiti eräänä päivänä käytti jotain tilaisuutta hyväkseen ja puheli poikansa kanssa kahden.

— Etkö sinä olisi hyvilläsi, kun saisit pojan esimerkiksi, sanoi emo.

— Olisin, — sanoi toinen.

— Sinä et ole kohtelias vaimollesi, sanoi äiti niin lauhealla äänellä kuin mahdollista.

Mies kuohahti.

— Mitä? Mitä te sanotte? Onko jotain valittamista? Tullaanko hokistelemaan päivätyö-velvollisuuksia? Hm! Liisu onkin ihan toista kuin mitä he luulivat! Mutta mitä se muihin kuuluu? Tehkää kannekirja, kyllä minä vastaan.

Ei, eihän toki äiti sitä! Fritiof huomasi nyt yksinäisyydessään, että pehtori oli nuori mies, joka mielellään joi ja löi korttia. Hän lyöttäytyi hänen seuraansa ja vietti ikävät iltansa hänen huoneessaan; tuli myöhään kotiin, niin myöhään kuin mahdollista. Eräänä iltana valvoi vaimo vuoteellaan ja odotteli häntä.

— Missä sinä olit? kysyi hän tivakasti ja varmasti.

— Se ei kuulu sinuun, vastattiin.

— Sellaisilla ehdoilla on hyvä olla naimisissa, sanoi vaimo. — Kun olisi edes lapsi.

— No se ei ole minun syyni, sanoi mies.

— Ei minunkaan, sanoi vaimo.

Ja nyt sukeutui kiista siitä, kenen oli syy, ja kiistaa kesti kaksi vuotta.

Liisu koetteli kaikki keinot. Hän koketeerasi miehelle, mutta mies inhosi; ärsytti miehen ylpeyttä, mutta tuli yhä vastenmielisemmäksi.

Kun ei kumpikaan tahtonut selvyyttä yksinkertaisimmalla tavalla, turvautumalla asiantuntijaan, lääkäriin, oli seuraus tavanmukainen; herra tuli naurettavaksi, rouva traagilliseksi. Lapseton rouva on pyhä, sillä "Jumalan" kirous lepää hänen päällään, tuntemattomista syistä. Ei ollut kenenkään mieleen edes pälkähtänyt, että "Jumala" alentuisi miehen päällä lepuuttamaan kiroustaan.

Mutta Fritiof herra tunsi hyvin, että kirous lepäsi hänen elämänsä päällä, sillä se oli synkeää, sairaloista. Luonto oli luonut kaksi sukupuolta, jotka joidenkuiden olosuhteiden vallitessa ovat keskenään ystäviä, toisten vallitessa vihollisia. Ja Fritiof oli saanut vihollisen, ylivoimaisen vihollisen.

Eräänä päivänä kysyi eräs sisarista ompeluksensa äärestä sattumalta, kuten näytti, Fritiofilta, mitä "kapuuni" merkitsi.

Fritiof ei vastannut, mutta tarkasti tuikeasti sisarta ja näki, ettei tämä sitä tiennyt, vaan oli luultavasti kuullut sen muilta ja tullut uteliaaksi.

Nyt tuli myrkyksi elämänsä. Hän oli naurettava. Ja tuli epäluuloiseksi. Mitä ikinä hän kuuli ja näki, piti hän pistoksena. Mutta kiukun puuskassa kerran meni hän ja vietteli yhden palvelustytöistään, toivotulla tuloksella. Hän oli tullut isäksi! Liisusta tuli marttyyri ja Fritiofista kurjimus. Viimemainitusta arvostelusta ei hän piitannut, sillä hänen kunniansa oli pelastettu, sillä pidettiin tervekasvuisuutta kunniana eikä onnena.

Mutta tämä tapaus sai Liisun mustasukkaiseksi ja, kumma kyllä, jonkunlainen rakkaus mieheen alkoi herätä. Rakkaus, joka oli hyvin kiusallista laatua, sillä se ilmeni etupäässä hermostuneena, alati valvovana vahtimisena ja samalla äidillisenä suopeutena, joka ei tiennyt rajojaan. Liisu tietysti aina tarkasti oliko pyssy latingissa, ja rukoili polvillaan häntä pukemaan lujasti päälleen, jos mies oli ulos lähdössä j.n.e. Kotona oli vaimo pedanttinen; siivosi ja pyyhki pölyä lakkaamatta. Mullisteli puhdistuksilla miehen huonetta, pesetti lattian joka lauantai, pieksi matot ja tuuleutti vaatteet. Mies ei enää saanut koskaan olla omillaan, ei koskaan ollut varma siitä, saisiko olla rauhassa huoneessaan.

Työhön ei häneltä aikaa vähääkään kulunut, sillä naisväki hoiti taloa. Hän alkoi itsekseen lueksia maanviljelysoppia ja tahtoi tehdä joitakin parannuksia tilalla, mutta hänet estettiin. Kun hän koetti päästä yksinvaltaan, rettelöitiin hänet toimettomuuteen.

Viimein hän väsyi. Kauan sitten oli hän jo herennyt puhumasta, sillä hän oli varma, että aina vängättäisiin vastaan. Samoin ajattelevain seuraa ja onnettomuustovereita kun puuttui, tylseni hänen järkensä; hermostonsa oli pilalla ja hän ei piitannut ulkoasustaan ja alkoi juoda. Oli ani harvoin kotona enää. Löydettiin joskus humalassa majatalosta tai talonpoikain luota. Hän joi kenen kanssa tahansa, lakkaamatta. Hänestä tuntui helpommalta silloin kun sai alkohoolin avulla aivonsa toimimaan, ja silloin hän joskus puhelikin. Vaikea arvata, joiko saadakseen vain puhella jonkun vastaan vänkäämättömän kanssa, tai pelkästään juodakseenko.

Saadakseen rahaa möi hän salaa talonpojille etuuksia tai viljaa, sillä kassa oli naisten hallussa. Viimein teki hän murtovarkauden: särki oman kassakirstunsa, varasti.

Nyt täytyi aina pitää talossa mielenlaadultaan uskonnollista pehtoria, sillä äskeinen oli täytynyt eroittaa palveluksesta juoppouden tähden. Kun viimein oli papin avulla saatu väkijuomain tarjoilu majatalossa lopetetuksi, alkoi Fritiof-herra ryyppiä renkiensä kanssa. Skandaali toisensa perästä.

Fritiof-herrasta tuli patajuoppo, joka sai kaatuvan taudin kohtauksen ellei vähään aikaan saanut väkeviä.

Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi parantumattomana.

Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä, säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous, ja hänhän oli kuitenkin vain mies.

Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri, joita kunnioitettiin nimellä: laki.

Rikollinen luonto.

Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri avautui iltapäivävalaistuksessa.

Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan höyrylaivan kannelta pari kertaa.

Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.

Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi yhä uusia puheenaiheita.

— Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui ilman rannan piiriä pitkin.

— Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi. Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.

— Mutta se on sittenkin tervettä elämää.

— Tervettä. Niin luulisi, mutta ajatukset eivät tule terveiksi, kun aivot eivät saa vaikutteita ulkoapäin ja kun tuijottaa kauan tyhjään, niin tylsistyy. Mutta on niitä vielä muita varjopuolia merimiehen elämässä, muita, ei ollenkaan terveitä.

Luutnantin kasvot synkkenivät ja hän katsahti ensin olivatko miehet kyllin etäällä etteivät voisi kuunnella.

— Huomaa, että se on munkin ja vangin toisesta sukupuolesta eristettyä elämää.

— Ah, kyllä te olette kauniisti eristettyjä kun pääsette maihin, keskeytti tohtori.

— Niin, mutta ennen kun pääsemme maihin! Kuukausi, parikin merellä! Tuskin nimeksi tointa. Ajatukset kulkevat omia teitään, tahto omaa päätään, vuotaa yli oikeudentunnon, loikkii yli moraalin, kunnian käsitteiden ja muun sellaisen. Paljon merkillistä sitä on nähty merillä.

— Olenhan kuullut, että miehistö oli hyvin hurjistelevaa, sanoi tohtori.

— Sääli naineita, sillä, katsos, nuo runoelmat merimiehen vaimosta, joka istuu surren akkunansa ääressä, ne ovat runoja vain, ei muuta! Mutta mies, nainut mies, hän noin vain menee remuilemaan kun tullaan maihin, joten kyllä hän saa rahoillaan hauskaa!

Tavallisinta on, että vaimon suru on lohdutettu jo kauan ennenkun mies tulee kotiin! Mutta, katsopas, on vielä toisia puolia, yöpuolia kuten sanotaan, sellaisia kostavan luonnon purkauksia, jotka meistä tuntuvat niin kamalilta sentähden, kun emme voi niitä ensi tarkastuksella selittää, ja kun niiden vuoksi yksilöä pidetään rangaistuksen ansaitsevana, vaikka hän on ainoastaan uhri.

— Jaha, vai on sitäkin laivoilla. Siitä saa yleensä niin vähän kuulla, vaikka se on ajan merkittävimpiä ilmiöitä ja sitä on ollut kaikkina aikoina.

— Sinä et siis pidä sitä rikoksena, kysyi luutnantti merkillisen innokkaasti ja imi sikariaan.

— Rikoksenako? Mikä sitten on rikos? Se, josta nostetaan kanne ja joudutaan tuomarin eteen. Luonto kyllä rikkoo silloin, kun sukupuoli jää pitkäksi aikaa syntymisen jälkeen määräämättömäksi, kuten huomaa noista nimenmuutto-ilmoituksista, joita joskus näkee.

Luonto oikkuilee paljon ja kulttuuri lisää oikkuja, mutta ihmiset voisivat olla nykyaikaan jo niin valistuneita, etteivät rankaisisi synnyntävammoista.

— Vai niin, oletko sitä mieltä? Hauska kuulla älyn sanoja yleisessä kirkunassa.

— Oh, minä tiedän varmaan, Ranskassa on jo kamareissa ehdotettu poistettavaksi niitä lakipykäliä, jotka käsittelevät tätä luuloteltua rikosta.

— Ihanko totta! Ja täällä ne kulkevat kuin spitaaliset ja palavat tuhkaksi yhä kalvavassa rauhattomuudessaan, että heitä epäiltäisiin tai heidät älyttäisiin. Minä kerron tapauksen, jonka näin omin silmin, niin saat päättää onko se pahetta, pilaantumista tai mitään muuta kuin ilmiö, jonka syitä emme tunne.

— Minusta on samantekevää, miksi sitä sanotaan, se on moukkien ja merimiesten ammattisairautta; ilmiö on yhtä intressantti kuin se että luonto tekee ihmisen sikiölle vasikan pään tai kolme kättä.

— Vähän kummallisempi sentään lienee, etenkin kun se ilmenee psyykillisenä, kaikkine miehen ja naisen välisine, viattomasta lemmenhaaveilusta johtuvine symptoomeineen.

— Viattomasta? Hm!

— Ihan niin, viattomasta, tarttui luutnantti. Minä tiedän, että sellainen suhde voi olla viaton.

— Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.

He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.

— Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta. Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin, paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan. Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.

Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi naisia.

No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.

Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista! hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.

Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi, miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni ja huusi:

— Seis siinä!

Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain tuustin niin että lensin pitkin kantta.

Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.

Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä lasta.

— Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.

Sanoin.

— Ja isäsi?

— Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti mekaanisessa osastossa.

— Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä ajatuksesi koossa.

Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä tunsin, että hän katseli minua.

Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.

Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti virnuvan, en ymmärtänyt miksi.

Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä, peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä, joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä; silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en tiennyt minkä tähden.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä, tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona. Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.

— Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika, joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan. Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä laivallani. — Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen minun puoleeni.

Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi, en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja kiitollisuudestani.

Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että audienssi oli lopussa.

Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö, epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui sujuvan kiusallisesti.

Ensin ei hän katsonut minua silmiin.

— Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.

— Eipä juuri, vastasin.

— Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?

— Kyllä, aika hyvästi.

— No, sitten rupeemme logaritmeihin. Katsos (sanoi hän) merimies ilman logaritmeja on kuin laiva ilman kompassia.

Hän nousi ylös ja otti hyllyltä logaritmitaulut. Toi tuolin pöydän ääreen ja otti kynän ja paperia.

Puhuttuaan jonkun aikaa niitä näitä karakteristiikasta ja mantissasta, jotka hän, kuten sitten jälestä huomasin, sotki, pani hän kynänsä pöydälle.

— Noo, keskeytti hän, mitenkä sinä viihdyt täällä laivalla?

— Hyvin, herra amiraali, vastasin minä.

— Entä toverit?

— Ei puhuta, lensi sanat suustani ennenkun ehdin huomata, miten moittivia ne olivat.

— Oikein, poikani, sanoi hän ja katsoi minuun kuten ijäkkäät nuorempiin, kun sallivat heidän uljailla.

— Tahdotko lasin punssia? kysyi hän, täällä on vähän kosteaa.

Mahdoton oli kieltää, kun en ollut raittiusmies. Mutta samalla minä sielussani säikähdin: jospa joku tulisi sisään ja näkisi päällikön juomassa kadetin kanssa! Hetki oli tukala. Oletko koskaan tuntenut häpeäväsi ja olevasi hämillä toisen puolesta! Minä pelkäsin hänen tähtensä!

Hän avasi jonkin klaffin ja otti esiin lasit ja karafiinin ja vei ne hyttiinsä.

— Käy sisään, sanoi hän.

Tulin yhä levottomammaksi; koko menettely tuntui niin kierolta; epäjumala suistui ehdottomasti korkeudestaan.

Hytissä istuutui hän minua vastapäätä ja katseli minua kuin jättiläinen, joka aikoo syödä peukaloisen.

— Sinä olet kelpo poika, sanoi hän tyhjentäen lasinsa (toki kilistämättä!) ja ulkonäkösi takaa menestystä urallesi. Tiedätkö, että olet kaunis poika?

Minä tunsin, että punastuin, enkä tiennyt, mitä hän oikein aikoi. Huomasin vain hänen kasvoissaan uuden, merkillisen ilmeen ja hänen silmänsä lekuttivat kuin kaasuliekit.

— Oletko sinä jo ollut rakkausseikkailuissa? kysyi hän taas ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

En tiennyt mitä vastata, sillä minua arasteli isän ystävä.

Hän nousi paikaltaan ja käveli edestakaisin.

— Jospa olisit minun poikani, sanoi hän viimein, jospa olisit!

Hän ei ollut nainut mies, sen tiesin ja luulin ymmärtäväni vanhan poikamiehen yksinäistunteen purkauksen.

Kuului ruokatoitotus ja minun piti lähteä.

— Huomisiltana samaan aikaan! sanoi päällikkö.

Tein kunniaa ja läksin.

Iltaopetusta kesti sitten pitkän aikaa. Hän tuli yhä sydämellisemmäksi. Tämä vaivasi minua joskus kovasti. Jos tahallani tunnilta myöhästyin, näytti hän olevan murheissaan.

— Sinä olet kyllästynyt minuun, sanoi. Minä olen niin vanha ja ikävä mies.

Ja silloin minua alkoi tuo erakkoparka säälittää, hän ei voinut korkean arvonsa vuoksi seurustella muiden kanssa.

Saavuimme viimein Havannaan, ja minä sain loman mennä maihin, mutta minun täytyi luvata päällikölle, etten menisi toverien kanssa pahoihin paikkoihin. Hän suorastaan vaati lupaukseni. Kun palasin laivalle, kysyi hän minulta, olinko ollut tyttöjen luona. Vastasin ei, mikä olikin totta.

— Oikein, poikani, sanoi hän. Varo sinä naisia! Varo aina naisia, poikani!

Ja taas lähdimme merelle.

Eräänä iltana, en unohda sitä koskaan, Madeiran kohdalla, ilma kuuma kuin ansarissa ja me oleksimme paitasillamme ja housuillamme ja tyyntä oli ollut neljä päivää.

Tulin kello kahdeksan aikaan kapteenin hyttiin, täydessä puvussa. Hän oli hyvin kiihdyksissään. Tuskin voi puhua.

— Hirveän kuuma, huokasi hän, ota takki pois. No, se oli minulle mieleen, vaikka loukkasikin mitä pahimmin ohjesääntöjä ja hyvää tapaa.

Hän istuutui viereeni, melkein taakseni. Minä tunsin hänen kuuman henkensä käyvän niskaani ja aloin sanomattomasti pelätä, minua alkoi ahdistaa.

Luimme trigonometriaa ja minä olin kumarassa paperieni ääressä. Päässä tuntui raskaalta ja virkistääkseni itseäni oikaisin vartaloani ja nakkasin päätäni taaksepäin. Samassa osui katseeni peiliin, joka oli vastapäätä. Näkö peilissä kauhisti minua niinkuin olisin yhtäkkiä nähnyt luonnon kiertyvän nurin narin ja näyttävän nureansa. Kuin aurinko olisi ollut sininen ja taivas keltainen, puut punaiset tai kuusta kimmonnut salamoita. Hänen kasvonsa olivat olkapääni kohdalla ja hän ahmi silmillään paitani sisustaa. Minä taisin kiljaista ja aioin hypähtää ylös, mutta hän piti minua kiinni ja suuteli minua suulle, kuin härän karkealla kielellä ja kasvoillani kävi läähätys kuten olisi hyle minua nuoleskellut.

Elämä, luonto, kaikki kaamotti mustana. Olin nähnyt ilkeyden ilmestyksen, vilauksen itse pahasta.

— Ja siihen se tuttavuus loppui! sanoi tohtori kylmästi ja joi lasistaan.

— Ei vielä kokonaan. Arvaapas, mitä se sitten teki? Se kirjoitti kirjeitä minulle. Minä luin ainoastaan yhden. Se oli oikea rakkauden kirje. Hän rakasti minua.

— Kuten Sokrates Alkibiadesta! Luuletko tällä jotain uutta keksineesi! Ja luuletko, että nuo ilmiöt syntyvät vain eristetyissä oloissa tai liiaksi kehittyneestä kulttuurista. Niitä on villeissä kansanheimoissa, jopa eläimissäkin. Minun mielestäni pitäisi ummistaa silmänsä sellaisilta luonnon oikuilta tahi ei ainakaan rangaista viattomia, niinkuin äsken sanoinkin. Haluatko kuulla toisen samanlaatuisen jutun niin kerron.

— Kyllä, mutta mennään puraisemaan voileipää ensin; näkyy pöytä olevan katettu tuolla sisällä.

Luutnantti huusi laivamiehen pitämään huolta ruorista ja he menivät salonkiin.

Koettelivat puhella muista asioista, mutta miten lie ollut, aina osuivat he tähän seikkaan.

— Muistatko, alkoi tohtori jutella, miten koulussa ollessa oltiin ystävyyssuhteissa samanikäisten kanssa? Aina lähdettiin yhdessä koulusta, aina oltiin toistensa luona loma-ajoilla, aina oltiin yhtä poikaa, rahatkin tasattiin. Melkeinpä saattoi olla mustasukkainen ystävästään, jos hän oleksi toisten kanssa liiaksi. Eikö niin?

— Juu, mutta se oli ystävyyttä?

— Tietysti, sitä oli! Mutta samalla tavallahan alkaa rakkaus eri sukupuolten välillä. Ystävyys on jo hyvin pitkällä, ennenkun jompikumpi sallii tai edes kaipaa toisen ruumiin kosketusta suudelmana tai hyväilynä. Tytöt sitävastoin ilmaisevat tätä ystävyyttä syleilemällä ja suutelemalla. Ihan viatonta se on, en sitä sano, mutta merkit ovat hyvin yhtäläiset kuin niin sanotulla rakkaudella. Se on yhtä viatonta kuin sekin tunne, joka pakottaa vanhemmat ottamaan syliin ja suutelemaan lapsiaan. Mikä sen tietää, mikä on puhdasta tai rumaa, ruumiillista tai henkistä? Sitä on vaikea sanoa, sillä vanhempain rakkaus lapsiin vaatii välttämättä ruumiillista kosketusta ja eihän sitä kuitenkaan mitenkään käy epäileminen aistilliseksi. Mutta annappas jos asuu köyhä perhe, kaikki yhdessä huoneessa, isä ja tyttäret nukkuvat yhdessä, tytöt kasvavat isoiksi, kas silloin voivat nuo tunteet luonteeltaan muuttua. Ulkonaiset seikat siinä ovat vaikuttimina, kuten esimerkiksi bestialiteettia tiedetään olevan etupäässä paimenissa ja ratsuväessä. Ei tarvitse luulla, että tässä ilmenee jokin uusi, luonnoton elementti, se on samaa luontoa vain, vaikka se silloin kun purkautumistiet suletaan, avaa omat uransa, aivan kuin ruumiin kudokset avautuvat paiseeksi kun jokin sairaus tukkii eristystiehyet.

No niin, nyt sen juttuni.

Eräs poika oli pienikasvuinen ja vähäpätöinen ja tytöt eivät pienenäkään hänestä välittäneet, kun eivät tunteneet hänestä koituvan ei rakastajaa eikä suojelijaa. Sen vuoksi alkoi hän epäillä itseään ja karttaa toista sukupuolta. Kun hän sitten tuli vanhemmaksi ja rupesi tytöstämään, hoksasi hän sen, mitä me muut pidimme ihan luonnollisena seikkana, että naiset ottivat maksua. Se loukkasi häntä. Miksi vain toinen sai maksua, eikä toinen, vaikka molemmat nauttivat? Sitten rupesi hän pieniin suhteisiin erään ompelijattaren kanssa. Se piti hänestä ja ei ottanut maksua. Mutta tytöltä alkoivat pian viedä rauhan kummalliset unet, jotka tekivät pojankin levottomaksi. Joskus näki tyttö unta, että poika vei hänet teatteriin, joskus että hän lahjoitti hänelle hansikkaat, viimein, että poika maksoi hänen vuokransa. No ystäväni ei ollut taitava unien selittäjä, sillä hän oli köyhä, ja tytön unet eivät käyneet toteen. Ystäväni ajatteli, että hänpä se oli maksanut kaikki illalliset, mutta toinen ei yhtään; vaan näistä tuumistaan ei hän puhunut tytölle. Mutta vähitellen kyllästyi tyttö elämään unissa ja hän lahjoitti pian rakkautensa eräälle konttoristille, jolla oli varoja toteuttaa hänen unensa. Ystäväni katkeroitui naisille, jotka olivat moisia materialisteja eivätkä osanneet rakastaa vain rakastaakseen. Sitten pitemmän ajan jälkeen hän rakastui. Kun tuli kysymys naimisista, meni hän isän luo, joka tietysti kysyi, oliko hänellä varoja. "Jaha, vai on täälläkin maksettava", tuumi hän. Maksettava joka paikassa! Mutta hän oli rakastunut ja hän päätti tehdä kaupat. Hän oli voimistelun ja uimisen opettaja. Joko alat ymmärtää. Nai. Näki ensimäisen lapsen tultua, että vaimolla oli taipumuksia "korkeampiin tarkoituksiin" ja ettei tämä tahtonut lisää lapsia. Myrsky ja myllerrys! Ja sitten vähän tyyntä. Joskus tuntui miehestä kohtuuttomalta maksaa tyhjästä, mutta mikä oli tehty, oli tehty. Sitä kesti viisitoista vuotta, celibaattia ja vaimo vältteli reippaasti hyökkäykset selvittäen suhdetta. "Minä olen sinun lapsesi äiti, jona minulla on oikeus olla talossa". Mutta eipäs, hän ei ollutkaan lapsensa äiti, sillä hän puuhaili raamatunselityksiä ja muitakin korkeampia tarkoituksia valistuksen tukeuttamiseksi, mutta unohti olevansa aviopuoliso. No! Viidentoista vuoden päästä, pamaus uimakoululla! Ystäväni oli ryhtynyt johonkin sellaiseen, jota Darwin olisi sanonut generationin vaihtamiseksi. Viidentoista vuoden celibaattielämän analyyseistä voit laittaa kokonaisen venäläisen romaanin; en moskaa viitsi! Seurauksena oli salainen poliisitutkinta. Vapautus — ja uusi lapsi avioliitosta. Ja hyvä taas. Tässä oli kaksi vaikutinta: ammattisairaus eli hyvä tilaisuus toisella ja puute toisella puolen.

— Ja myös kolmas, keskeytti luutnantti.

— Mikä niin?

— Puute nuorena.

— No sitten neljäskin!

— Mikä?

— Liian korkea työpalkka.

— Ei, lähtään nyt jo kannelle, sanoi luutnantti, rupeaa tuntumaan liian "märältä" kun näin syventyy.

— Juu, mutta aikansa kullakin. Tiedätkö, että Dijonin yliopisto viime vuonna määräsi 10,000 frangin palkinnon sille, joka voisi tyydyttävästi vastata kysymykseen: miksi ei saa kirjoittaa niinkuin ajattelee?

— No, kuka sai?

— Muudan Växiön sonni. Sanoi syyksi, että jos kirjoittaisi kuten ajattelisi, joutuisi Långholmiin.

— Sinulla on ne juttusi!

— Kas, kuutarkin jo näyttäikse, huudahti tohtori kun tulivat kannelle.

— Sanotko kuutar, eikös kuu ole "miehinen".

— Niin, jospa vaikka. Mutta eipäs ennen, Kreikassa!

— No, kreikkalaiset eivät pitäneetkään sukupuolia kovin selvillä. Tiedätkö miksei?

— Kai uskonnollisesta vakaumuksesta. Zeus piti Ganymedeestä! Ja he olivat suurta, sivistynyttä kansaa, joka kunnioitti uskonnollisia vakaumuksia!

Maksua vastaan.

Tytön isä oli kenraali ja äiti aikaisin kuollut. Sen jälkeen kävi heillä etupäässä herroja. Ja isä kasvatti häntä itse.

Tyttö sai ratsastella isän kanssa, nähdä manööverejä, voimistelunäytöksiä, tarkastuksia.

— Kun isä oli seurapiirissään korkea-arvoisin, kunnioittivat häntä kaikki aina enemmän kuin toisiaan yhdenvertaiset koskaan. Ja koska tyttö oli kenraalin tytär, kunnioitettiin häntä yhtä suuresti kuin isää. Hän oli arvoltaan kenraali ja sen hän tiesi.

Eteisessä istui alati lähetti, joka kavahti jalkeille hirveällä räminällä kun tyttö meni ulos tai tuli sisään. Tanssiaisissa pyysi häntä aina majuri; kapteeneja piti hän alemman asteen ihmisinä ja luutnantit olivat vain pahankurisia poikasia.

Täten oppi hän arvioimaan ihmisiä arvo-asteiden mukaan. Siviilit olivat nahkiaisia; kohtalaisesti puetut moskaa ja köyhät roskaa.

Mutta naiset olivat arvoasteikon yläpuolella. Isä, jonka alapuolella kaikki miehet olivat ja jota tervehdittiin kunnianosoituksin minne hän vain tuli, ei koskaan toki ollut nousematta istualtaan naisen edessä, oli se sitten nuori tai vanha, suutelematta kädelle tutumpia ja juoksentelematta joka kaunottaren pikku asioilla, minkä vain tapasi.

Täten sai hän varhain käsitteen naispyhyydestä ja -paremmuudesta ja oppi pitämään miehiä joinakin halvempina olentoina.

Kun hän lähti ratsastelemaan, oli aina ratsupalvelija muassa. Kun hän suvaitsi pysähtyä katsellakseen maisemaa, pysähtyi palvelija. Se seurasi häntä kuin varjo. Mutta minkä näköinen se oli, vanhako vai nuori, ei neiti tiennyt. Jos ken olisi kysynyt, mitä sukupuolta se oli, ei neiti olisi osannut vastata, sillä koskaan ei hän ollut ajatellut, että varjo voisi olla jotain sukupuolta, ja kun hän satulasta laskeutuessaan astui pikku kenkänsä palvelijan kämmenelle, astui hän kuin mille puulle tai kivelle tahansa, ja jos hän silloin sattui kohottelemaan helmojaan vähän liian korkealle, ei hän siitä sävähtänyt sen kummemmin kuin jos ei ketään olisi ollut läsnä.

Nämä synnynnäiset arvoaste-katsantokannat ilmenivät kaikkialla hänen elämässään. Hän ei koskaan voinut tulla majurin tai kapteenin tyttärien hyväksi tuttavaksi, sillä heidän isänsä olivat arvoltaan alempia kuin hänen. Eräissä tanssiaisissa oli eräs aliluutnantti tohtinut pyytää häntä tanssiin. Rangaistakseen tomppelia, ei hän vastannut, kun kavaljeeri tanssien välillä halusi jutella. Kun hän sitten sai tietää, että aliluutnantti oli prinssi, kävi hän ihan lohduttomaksi. Hän, joka tiesi mikä eroitus oli rykmentin upseereilla ja subalterneilla, joka osasi ulkoa kaikki tähdet ja tittelit, hän ei tuntenut prinssiä. Kauheaa!

Hän oli kaunis, mutta ylpeys jäykisti piirteensä niin etteivät ihastelijat tohtineet lähetä. Naimisiin menoa ei hän koskaan ollut ajatellut. Nuoret eivät olleet kylliksi kvalificeerattuja ja virka-arvoiset vanhat olivat liian vanhoja. Jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun kapteenin kanssa, olisi hänen pitänyt istua pöydässä alempana majurien rouvia, hänen, kenraalin tyttären. Sehän olisi alennusta. Ja sitäpaitse ei hän ollenkaan halunnut joutua miksikään lisäkkeeksi tai salonkikoristeeksi miehelle. Hän oli tottunut käskemään ja toteltavaksi, hän ei voinut ketään totella. Vapaa, miesmäinen oleksiminen miesten joukossa oli sitäpaitse tehnyt kaikki naisten toimet hänestä aivan vastenmielisiksi.

Myöhään heräsi sukupuolielämänsä. Kun hän oli vanhaa sukua, joka isissä oli tuhlannut voimansa hengettömiin sotilastoimiin, yövalvontaan ja juopotteluun, ja äideissä tukeuttanut hedelmällisyyden estääkseen perintötilain jakoja, näytti luonto kovin epäröineen miksi sukupuoleksi hänet tekisi — tai ehkei se hänessä huomannut kylliksi voimia, jotta olisi voinut päättää jatkaako rotua vai ei. Hänen olemuksestaan puuttui naisellisuus, terveen luonnon tarkoituksiinsa kehittämä, eikä hän yrittänyt keinotekoisesti vajavaisuuttaan täyttää.

Hänen vähät naistoverinsa tiesivät hänet kylmäksi, välinpitämättömäksi kaikissa sukupuolten välisissä asioissa. Itse hän lausui halveksivansa moisia seikkoja, piti niitä saastaisina ja ei voinut ymmärtää, miten nainen voi heittäytyä miehelle.

Luonto oli likaista ja puhtaus oli sama kuin puhtaat paidat, kovetetut hameet ja paikattomat sukat. Köyhyys, likaisuus ja paheellisuus oli hänestä sama asia.

Kesäisin asui hän isänsä kanssa maatilallaan.

Maaseudusta ei hän pitänyt. Luonnossa hän pieneni, metsä oli hirvittävä, järvi pöyristi, niityn vihreässä ruohossa piili vaaroja. Talonpojat olivat hänestä kavaloita, ilkeitä elukoita; ja likaisia. Sitäpaitse oli heillä paljon lapsia ja pojat ja tytöt paheellisia. Suurina juhlina, kuten juhannuksena ja kenraalin syntymäpäivinä, kutsuttiin moukat sentään hoviin olemaan köörinä oopperassa ja huutamaan hurraata ja tanssimaan taulun kuvioina.

* * * * *

Oli kevät jälleen. Helène oli lähtenyt ratsastelemaan yksinään rotutammallaan ja joutui kauas maantielle. Väsyi ja laskeutui satulasta; sitoi hevosen läheisen haan aitaan. Meni sitten poimimaan ojan reunalta kämmekkään kukkia. Ilma oli lämmin ja koivikoista, nurmikoista nousi huuru. Sammakot pulahtelivat ojassa.

Yhtäkkiä hirnahti tamma ja Helène näki notkean eläimen kurottavan kaulaansa aidan yli ja sieramet litteinä kiskovan sisäänsä ilmaa.

Alice, tyttö, huusi hän, ole hiljaa! Ja hän jatkoi työtään punoen kimppua noista kainoista kukista, jotka niin huolellisesti kätkevät salaisuutensa suloisten, somien uudintensa taa, mitkä ovat kuin koneella painettua karttuunia.

Mutta taas hirnahti tamma. Kaukaa haasta pähkinäpensaiden takaa vastasi toinen hirnunta, mutta väkevämpi, syvempi. Helteeseen nääntyvä haan tanner jymisi, kivet räiskivät valtavista kavion iskuista ja viidakosta ravasi musta orhi. Pää voimakas, kaula jäntevä ja lihakset paisuivat suonteina välkkyvän nahan alla. Oriin silmät leimusivat kun se näki tamman. Ori seisahtui ensin ja kurotti kaulaansa kuten haukotellen, virnisti ylähuulensa koholle ja näytti hampaansa. Sitten alkoi se laukata ruohikolla ja läheni aitaa.

Helène kapaisi hameensa ja juoksi päästäkseen suitsiin kiinni; mutta tamma oli jo riuhtoutunut irti ja hyppäsi aidan yli. Sitten alkoi kosinta.

Helène houkutteli aidan takaa, mutta villi eläin ei kuullut. Aituuksessa lyötiin volttia vimmatulla vauhdilla ja situatsiooni alkoi käydä helläksi. Ori korskutti valkeaa vaahtoa, joka suitsui sieramista kuin savu.

Helène tahtoi paeta, sillä näky oli kauhistava. Hän ei ollut koskaan nähnyt luonnon voimain riehuvan elävissä ruumiissa ja hän oli ylenmäärin kuohuksissa tästä peittelemättömästä purkauksesta.

Hän tahtoi juosta aituukseen ja tuoda tammansa pois, mutta ei tohtinut hurjistuneen oriin vuoksi. Tahtoi juosta hakemaan apua, mutta silloinpa olisi hän vain hankkinut todistajia. Kotiin ei voinut mennä, matka oli pitkä. Hän kääntyi selin temmellykseen ja päätti odottaa.

Kuului kavion kopinaa maantieltä. Tuli vaunut.

Helène ei voinut paeta, vaikka hävetti tähänkin jäädä. Nyt olikin liian myöhäistä, sillä kuski oli hiljentänyt vauhtia ja seisahtui hänen eteensä.

— Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen, joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.

— Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna mennä!

— Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.

Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.

— Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun…

Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja kauhusta.

Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.

— Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti. Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman jälestä.

Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.

Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se oli epäpuhdas.

Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.

Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita. M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä, kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu. Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu alaluokkaan.

Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla! Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia! Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät kuohahtamaan näkyviin.

Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon, lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa. Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo, nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 Corinne olisi laittanut ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta ettehän te ole mikään Corinne!"

Siinä kohtasi häntä ensi kertaa se vihollinen, perivihollinen, mies. Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!

Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa, kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive, mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä toiselle sukupuolelle!

Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.