SISÄLLYS: (continued 3)

— Kolmantena päivänä, — jatkoi kapteeni, — tuli Gurli huoneeseeni käsitöineen ja oli siellä aina matematiikan loppuun. Illallisateria ei ollut varsin iloinen, mutta sitä astronoomisempi. Autoin päällyskengät kääkän koipiin, mikä teki Gurliin syvän vaikutuksen, joten hän antoi vain poskensa Ottilian suudeltavaksi, kun hän lähti. Puristin hänen käsivarttaan Holmbrolla ja puhuin sielujen sympatiasta ja tähdistä, sielujen kodista. Join punssia Grand Hotellissa ja tulin kotiin kello kaksi. Gurli valvoi pukimissaan; näin sen, pujahdin suoraan huoneeseni, olin poikamies nyt, ja Gurli ei ilennyt tulla jälestäni kyselemään. Seuraavana päivänä astronomiaa, Gurli sanoi, että hän hyvin mielellään tutkiskelisi meidän kanssamme, mutta Ottilia sanoi, että me olimme jo liiaksi syventyneet aineeseen ja että hän sitten selittäisi Gurlille ensimäiset alkeet. Gurli närkästyi, lähti huoneesta. Paljon sherryä illallisella. Kun Ottilia kiitti ruuasta, kopaisin häntä vyötäreiltä ja suutelin häntä.

Gurli kalpeni. Kun panin Ottilialle päällyskenkiä jalkaan, kopaisin vähän kädelläni, noin hm…

— Älä kursaile, Ville, — sanoi mummo, — minä olen vanha jo!

— … noin, pohkioista. Ei muuten kehnot lainkaan! Hm! Ei kehnot lainkaan! Höi! Mutta kun minun piti panna palttoo ylleni, niin: hast du mir gesehen! siinä seisoo Liina, saattaakseen fröökinää kotiin. Ja Gurli pyyteli anteeksi minun puolestani; minä olin vilustunut tänä iltana; pelkäsi yöilman minua vahingoittavan. Ottilia nolona; ei suudellut Gurlia lähtiessään. Huomenna piti minun näytellä Ottilialle tähtitieteellisiä koneita siellä koululla kello kaksitoista. Hän tuli kyllä, mutta oli pahoillaan. Oli juuri tullut Gurlin luota, joka oli ollut hänelle epäystävällinen. Ei voinut ymmärtää miksi. Kun minä tulin kotiin päivälliselle, oli Gurli merkillisesti muuttunut. Kylmä ja mykkä kuin kala. Hän kärsi. Mutta veitsi sydämeen vaan.

Mitä sinä sanoit Ottilialle, kun hän oli niin pahoillaan? — aloin.

"Mitäkö? Sen sanoin, että Ottilia on koketti. Sen sanoin."

— Kuinka sinä voit, sanoin. Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen!

"Minä, mustasukkainen, tuolle!" huudahti hän.

— Se olisikin ihmettä! sillä eihän noin intelligentti ja älykäs nainen toki voi lähennellä toisen miestä!

"Ei (nyt se tuli!), mutta toisen mies voi käyttäytyä tuhmasti toista naista kohtaan." — Huhuhuu! Itku pitkästä ilosta. Minä puolustin Ottiliaa kunnes Gurli sanoi häntä kääkäksi ja minä yhä jatkoin puolusteluitani. Ja iltapäivällä ei Ottilia tullut. Hän kirjoitti haalean kirjeen ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi huomanneensa olevansa "viidentenä pyöränä." Minä protesteerasin ja tahdoin mennä häntä hakemaan. Mutta silloin Gurli ihan hurjistui. Hän näki muka, että minä olin rakastunut tuohon Ottiliaan, ettei hän (Gurli) ollut minusta minkään arvoinen; hän tiesi, että hän oli hupelo, joka ei tainnut mitään, ei kelvannut mihinkään ja että hänelle, huhuhuu, matematiikka on ihan mahdotonta! Minä lähetin hakemaan komiskat ja me ajoimme Lindingöbrohon. Siellä joimme lämmitettyä viiniä ja söimme jumalattoman seksan ja meillä oli taas kuin häät ja sitten me ajoimme kotiin!

— Entä sitten? — kysyi mummo ja tirkisteli silmälasiensa ylitse.

— Sitten! Hm! Jumala syntejäni siunatkoon! Minä viettelin hänet! Hitto vie, omassa poikamiehen sängyssäni, ja ne oli häitä ne! — Mitäs tuumit, mummo?

— Hyvin teit! Ja sitten?

— Ooh, sitten! Sitten, jaa sitten oli kaikki all right, ja nyt me puhelemme lasten kasvatuksesta ja naisten vapauttamisesta vanhasta taikauskosta ja kääkistä ja romantiikasta ja perhanasta ja hänen ablatiiveistaan, mutta me puhelemme nyt kahden kesken. Ja sitenhän ymmärtää toisiaan paraiten. Eikö niin, mummo?

— Juu, pulska poju, ja pian minä tulen Teitä taas katsomaan.

— No tule! Ja saat nähdä miten nuket tanssivat ja leivoset ja käenpiiat laulavat ja visertävät ja meillä taas ilo kattoa kohottaa, sillä katsos, siellä ei kukaan odottele kummituksia, joita ei ole muualla kuin satukirjoissa! Katsos, siellä saat nähdä sen oikean nukkekodin!

Vahvempi.

Genevessä asuu muudan rouva X., joka julkaisee lehteä nimeltä Europan Yhdysvallat. Eurooppalaisen liittotasavallan aate periytyy Saint-Simonisteista, ja Europan yhdysvaltoja suunnitteli mielessään jo Napoleon III:s, joka oli sosialisti ennen kun tuli keisariksi. Naituaan Eugènie Maria de Montijon, joka oli vahvempi kuin hän, muutti hän ohjelmaansa.

Rouva X ei muuta. Hän oli ollut naimisissa vanhan Saint-Simonistin kanssa. Avioliitto oli lapseton. Rouva X:stä, joka oli idealisti, oli alentavaa hoidella taloutta. Mies, joka hänkin oli lukenut, laittoi ruuan ja siisti huoneet. Hänestä se ei ollut lainkaan alentavaa. Mutta hän joutui naurettavaksi.

Eihän siinä naurettavaa ollut, jos hän teki naisväen töitä, mutta se oli naurettavaa, että hän teki ne yksin. Jos molemmat olisivat tehneet, ei kumpikaan olisi ollut naurettava.

Nyt kuuluu hän toisten kertoman mukaan kuolleen, toisten taas olevan Amerikassa. Tuntuu siis siltä kuin tuo avioliitto ei olisi ollut oikea avioliitto, eikähän se ollutkaan, kun heillä ei ollut lapsia.

Hyvän aiheen vapaasti sommiteltuun novelliin saisi heidän vähän tunnetusta elämän tarinastaan ja kaikki puoluenäkökannat siitä voisivat saada kannatusta. Minä olen hartaasti koettanut hankkia enempiä tietoja, vaan turhaan.

Naurettavuuteensako mies suistui? Pitikö hän asemaansa sietämättömänä? Oliko rouvasta halventavaa olla miehen elättinä?

Herra ties!

Victor Hugon hautajaisissa odottivat yksinäiset ajoneuvot Porte-Maillotin kohdalla valmiina lähtemään kulkueeseen. Ne olivat yhden hevosen vedettävät, yksinkertaiset, köyhyyttä todistavat, sellaiset, joilla humalaista tai kadulla sairastunutta saatetaan talteen. Kuskipukille oli laitettu jokin obeliskintapainen, verhottu mustalla kankaalla ja koristettu kuusenhavuista ja kukkasista tehdyllä seppeleellä, jonka keskelle oli kyhätty säkeitä Victor Hugolle.

Ajoneuvoissa istui kaksi vanhanpuoleista naista ja mies, viimemainittu taka-istuimella. Naisilla oli iso lippu, jonka he levittivät tuulen liehuteltavaksi. Siihen oli maalattu taulu, jokin maisema, jossa seisoivat maailman kaikkien kansakuntain edustajat ojentaen toisilleen kättä. Yläällä oli kultakirjaimilla: La République Universelle ja sen alla eräät Victor Hugon Maailman Tasavallalle omistamat säkeet.

Kaikki ohikulkijat, sekä pusero- että takkiniekat, dekoreeratut ja dekoreeraamattomat, niin naiset kuin miehet, seisahtuivat velvollisimmasti nauramaan kuvatukselle. Ja ne, jotka eivät tahtoneet nauraa, nauroivat pakosta, kunnian ja intelligensinsä säilyttämiseksi.

Mutta nuo kaksi naista kohottivat uljaasti lippua, lausuen silloin tällöin selityksiään, vakavasti, ystävällisesti, vihatta ja kiihkotta.

Eivätkö ne nähneet, miten heille naurettiin? Tietysti, se on selvä. Mutta he kai eivät olleet muuta odottaneetkaan, ja siksi he eivät hämmästyneet, eivät suuttuneet. He kyllä kaipasivat tulevan ajan ihanteellisuutta, mutta nykyajalta eivät he näyttäneet kaipaavan kerrassaan mitään.

Mutta peräistuimella olija, mies, hän huomasi naurun kyllä ja siksi kääntelehti hän levottomana kuin syntipukki tuomiolla. Minkätähden oli hän niin arka?

Tulin ajatelleeksi rouva X:ää. Hänkö se siinä piti lippua ja koetteliko mies piiloitella?

Ja sitten ajattelin Napoleon III:tta. Mitähän hän olisi tuuminut, jos olisi nähnyt nuoruutensa utopian lipussa liehumassa, Napoleon pienen kirjoittajan ruumissaatossa. Ja Eugènie Marie de Montijo olisi tullut Avenue de la Grande Arméelta ja tavannut rouva X:n täällä ajopeleissä istumassa (jos se nyt oli rouva X.)

— Ka, päivää, olisi hän sanonut, vai sinä varastit minun Ludvigini aatteen!

Ja rouva X vastaisi:

— Eihän hän sitä uskalla tunnustaa, vätys, ei uskalla sinun vuoksesi, ja siksi minä sitä julistan. Katsopas tuota raukkaa miestä, joka istuu tuossa pukilla ja vapisee. Ne on sankareja, ne! Ja puhuvatpa sitten vielä heikosta sukupuolesta.

— Siitä ei Ludvig koskaan puhunut. Hän kyllä tiesi, että historiassa pitäisi olla: Eugènie I 1853-1870 siinä missä on Napoleon III 1852-1870.

— Ja ei tahdota meille antaa äänioikeutta?

— Mitä me äänioikeudella, kun on kerran absoluuttinen veto-oikeus? Keisari oli vähäpätöisin koko keisarikunnassa; sillä hänellä ei ollut ääni- eikä veto-oikeutta. Minulla oli ainakin viimeinen.

— Niin. Oli paha tällä kertaa, että se teillä oli.

— Hyvä tai paha, mies tai nainen, vahvempi vallitsee kaikessa tapauksessa.

— Ja tällä kertaa olen vahvempi minä, sanoo rouva X ja liehuttaa lippua.

Ja poliisi huutaa luetellessaan: La République Universelle, antaa mennä!

Ja maailman tasavalta ajaa erään soutuklubin ja lauluseuran välissä, urheiluosastoon merkittynä.

Mutta keisarinnaa ei huudeta, sillä hän on Chiselhurstissa ja ottaa vierailuille bonapartisteja, jotka agiteeraavat kolmannen keisarikunnan hyväksi.

Kuten kyyhkyt.

He rakastivat toisiaan, se on varma, ja rakastivat totisesti, terveen nuorison harkitsemattomin, naivin tuntein, jotka eivät eksy aprikoimaan yhteisiä määriä samoin ajatteluita.

Rakastivat vuoden, mies sai halvauksen. Hän oli soittotaiteilija, toinen oli laulajatar.

Ja sitten oli heidän matkustettava Lysekiliin, jossa miehen oli ruvettava kylpemään.

He asuivat seurahuoneella. Vaimo kävi kävelemässä sairaan kanssa päivällä. Hän marssi hitaasti kuin vanha mummo toverinsa vieressä. Hänestä tuli toisen kainalosauva. Ja hän oli nuori ja veri kiehui. Hän näki miten nuoret leikkivät, kuuli kuinka he soittivat, tanssivat.

Kaksi vuotta eli hän kuin sairaanhoitajatar ainakin. Maailma surkutteli häntä, mutta kukaan ei tahtonut auttaa.

Kolmantena vuonna tulivat he jälleen Lysekiliin. Eräänä iltana istuessaan sairaan huoneessa ja nähdessään akkunasta, miten tulet loistivat seurahuoneen salista, jossa meriupseerit tanssivat nuorten tyttöjen ja rouvien kanssa, ja kuullessaan pianon viettelevät sävelet, syttyi hänessä hehkuva halu päästä mukaan. Nuoruutensa nousi kiihkeään kapinaan sairashuonetta, kahletta vastaan. Hän nousi ylös ja sanoi:

— Anna minun mennä vähän tanssimaan, yksi tanssi vain. Ei suinkaan sinulla mitään sitä vastaan ole?

— En minä siitä hyvillänikään ole, mutta sinun pitää päästä.

Ja hän meni.

Sairas jäi yksin, ei saanut unta. Lakanat polttivat ruumista ja hän tahtoi nousta ylös ja lähteä tanssipaikalla, vaan ei voinut.

Aamulla palasi vaimo, rusoittavana, säkenöivän iloisena.

Mies iloitsi nähdessään häntä sellaisena ja samalla se häntä loukkasi.

Seuraavana ehtoona illallisen jälkeen jäi nainen seurapiiriinsä kun mies lähti levolle. Mies valvoi vuoteellaan ja kuuli hänen laulavan muille heidän laulujaan.

Seuraavana iltana jäi mieskin toisten luo, sillä hän luuli saavansa hauskaa. Mutta seurustelu kävikin äänettömäksi, jäykäksi. Häntä nukutti hirveästi, mutta hän ei tahtonut lähteä. Viimein ei auttanut muu. Hän nousi ja sanoi hyvät-yöt. Kääntyi sitten vaimonsa puoleen.

— Minä olen luvannut laulaa tänä iltana, sanoi vaimo.

Mies ei ilennyt pyytää vaimoa lähtemään. Ja lähti yksin.

Päästyään huoneeseensa, kuuli hän pianon soivan valssia ja näki akkunasta vieraan herran syleilevän vaimoaan rinta rintaan puserrettuna, pää herran olkapäätä vasten, ohi liihoitellen.

No ihmeppäs nyt tämä? Hän oli tanssinut erään herran kanssa. Niin, mutta hänhän oli sanonut laulavansa?

Viikko tämän jälkeen näki mies kaksi tummaa olentoa puutarhassa jasmiinipensaikon takana. Ja tiesi ken oli toinen, sillä hän tunsi jokikisen hienon piirteen vaimonsa ruumiista. Ja he syleilivät, kuten tanssiessakin, ja he suutelivat. No ihmepäs tämä nyt oli? Jos suutelivat. Mutta vaimo oli luvannut suudella vain miestään. Miksi pitää mennä lupailemaan sellaista, jota ei voi pitää!

Mies kuoli kohta tämän jälkeen; ja maailma rupesi istumaan oikeutta. Vainaja vapautettiin, mutta eloon jäänyt tuomittiin syylliseksi.

Paha kyllä langetettiin tuomio ilman tutkimusta. Paha kyllä ei olisi tutkia voitukaan, kun toinen asianomainen oli kuollut.

Siksi pitäisi tuomitseminen yleensä jättää valistuneen tulevaisuuden tehtäväksi.

Se, joka ei niin kauan jaksa odottaa, voi tutkia mitä kirjoitettu on. Satu Tobiaasta ei ole niinkään typerä, vaikka onkin apokryyfinen; laulu Asrasta on siitä vialla, että se on runoutta. Ja "Erään nuoruuden ystävän varoitus" on liian moraalinen.

Ihanteellisuuden tavoittelu.

Meidän realistisena aikanamme näyttävät elämän ihanteellisuuden vaatimukset suunnattomasti suurenevan. Luonnollisesti sentähden, että usko toiseen elämään on vähenemässä, joten halutaan elää tässä ainoassa elämässä niin mukavasti kuin mahdollista.

Niinpä eräs nuori, kahdenkymmenen korvissa oleva tyttö selitti, ettei hän aio mennä naimisiin, sillä hänen maansa laki sallii pulmallisessa synnytyksessä surmata äidin, jos siten voidaan pelastaa lapsi. Voisi kirjoittaa pari postillaa saarnoja tästä pääjuonesta. Ensin laista, vanhasta kristillisestä laista, joka puolustaa sukua yksilöä vastaan; toiseksi tytöstä, tuosta ateistisesta, darwinistisesta tytöstä, joka pitää yksilöä sukua arvokkaampana.

Kun Gamahut, kuuluisa murhamies, viime talvena mestattiin Pariisissa, selitti muudan ateistinen lehti tehtävän väärin, kun otetaan nuoren, voimakkaan miehen elämä korvaukseksi ikäkulun mummon hengestä.

Ateistit eivät siis vielä ole muutelleet moraaliaan filosofiansa mukaiseksi.

* * * * *

Onko välttämätöntä synnyttää lapsia? kysyvät ateistit-malthusiaanit.

Luonnolle se ei ole lainkaan välttämätöntä, sillä kuuden ihmislajin sukupuuttoon kuoleminen on sille ihan yhden tekevää kuin muinaisten 5,000:n ammoniittalajin sukupuutto-surma. Mutta ateisti-naisen elämän ilolle on synnyttäminen välttämätöntä, sillä se on sekä terveellistä että hauskaa.

Se, että lapsivuoteeseen saattaa kuolla, ei mitenkään jäävää avioliittoa. Tuollainen suru on yhtä joutavaa kuin entisten kortinpelaajain, jotka keskeyttivät pelinsä ruvetakseen itkemään Homeron kuolemaa. Ja yhtä hengenvaarallista on kävellä kadullakin, kattotiilet voivat koska tahansa romahtaa niskaan.

Kattotiilejä ei laki vielä ole kieltänyt, vaikka ne ovatkin hengenvaarallisia, kuten myös savupiiput, pillastuneet hevoset, järven rannat, purjealukset ja etenkin lokomotiivit ja tuliaseet.

* * * * *

Muudan aviopari sai kaksi lasta. Lapset kuolivat lavantautiin. Sitten ei heille enää tullut lapsia, mutta rouva hankki kaksi rakkia niiden sijaan. Hän eli sitten niiden ja kodin hyväksi, mies siihen luettuna. Hän ei koskaan toivonut, että lapset olisivat olleet syntymättä, vaikka niistä oli tullut hänelle surua, sillä niistä oli myös aikansa ollut iloa. Ja hän ei suosittele hankkimaan rakkikoiria lasten asemasta, sillä hän tietää, että myös rakit kuolevat jonkun vuoden päästä.

Tämä nainen on kristitty ja idealisti, mutta hänen ihanteellisuuden tarpeensa ovat pienemmät kuin realistien.

Hänen runonsa.

Hän oleksii mieluimmin poikamiesten parissa, sillä hänellä on häjy vaimo.

Pieni, ruma, häjy, toraava tyranni, joka nauttii lain väärää suojelusta naista kohtaan.

Kuullapa miehen puhetta öisin tai aamupuoleen kun viini laskee rullakaihteet peittäen nykyisyyden ja antaa menneisyyden valojen loistaa! Varsin ominaista.

Tässä äskettäin istui hän sängyn laidalla erään ystävän, näyttelijän, luona ja puhui vaimostaan. Otti muinaisuudesta taulun toisensa jälkeen, kultaisilta kihlausajoilta, ensimäisiltä aviovuosilta. Ja nykyisyys ja mennyt sulautuivat yhteen. Hänellä oli luomakunnan kaunein nainen, hellin, älykkäin, kunnokkain. Oikea mestariteos. Mies tunnusti tehneeksi usein vääryyttä hänelle, olleensa ilkeä, arvoton vaimolleen.

Pantuaan palttoon päälleen ja tyhjennettyään viimeisen lasin, kävi hän yhtäkkiä vakavaksi.

— Yksi vika vain on hänellä kuin muillakin, sillä kukaan ei ole virheetön, sanoi mies. Hän ei pidä siitä, että olen poissa kotoa öillä.

— Miksi olet sitten poissa kotoa öillä? tokaisi joku poikamies.

— Miksikö? Miksikö poissa öillä?

Rullakaihteet kohosivat ja päivän valo paljasti koko surkeuden.

Ja me huomasimme hänen suupieltensä kankeista lihaksista ja silmäinsä ryppyisistä palteista, että liian kauan oli hän jo tuijottanut Gorgonin kilpeen.

— Mutta hän on hyvä sittenkin, lopetti hän ja kompuroi ulos.

Sittenkin!

— Nordau sanoo naista humalaisen miehen runoelmaksi, sanoi poikamies. Milloinka kuulemme naisen sepittävän ylistyslaulun miehelle?

— Sitten kun nainen voi rakastaa miestä! vastasi toinen, joka näytti hyvin raihnaalta. Mutta sitäpä saa odottaa. Rakastaa on miehinen ominaisuus; olla rakastettu naisellinen etuus.

— Mies antaa ja nainen ottaa. Autuaampaa on antaa kuin ottaa. Mutta tuhmempaa.

— Tuo hölmö, äskeinen, se yhä tekee runoelmaansa, mutta päivällä, selvänä ollessa, se ei suju. Tulee paljasta proosaa. Ymmärrättekö nyt, miksi hän on öillä poissa kotoa?

Vanua, vanua!

Kun kala alkoi kutea ja lintu olla soitimella, läksivät ihmisten lapset kisapaikoilleen parittelemaan. Äidit hepentelivat nuoria narttujaan houkuttelemaan koiraita; ompelijattaret panivat vanua leningin lanteille ja räätälit täytteitä saketteihin ja bonjoureihin. Ja sitten lähdettiin luonnon helmaan valitsemaan sopivaa keskustaa tälle luonnolliselle toimitukselle, jota nyt valmisteltiin. Merenranta se oli. Sinne tuli tukkukauppias rouvineen ja tyttärineen ja sinne tuli luutnantti univormuineen ja velkoineen.

Ja eräänä iltana kun itikat tanssivat ja kissat naukuivat, tanssivat tytöt seurahuoneen salissa ja he olivat leikanneet ison lapun pois leninkinsä yläpuolesta ja vedättäneet alas rullakaihtimet jotta heidät valossa paremmin huomattaisiin. Ja luutnantti nojailihe akkunakomerossa tukkukauppiaan tyttäreen ja kysyi silmillään:

— Maksatko sinä minun velkani? Mutta huulet sanoivat: Lupaatko rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Ja tukkukauppiaan tytär vastasi silmillään: lupaan, jos sinä teet minusta kreivinnan ja viet minut hienoon seurapiiriini, jos annat papan pelata korttia kenraaliesi kanssa ja jos mamma saa sinutella kreivinnojasi, jos elätät minua kuolemaani asti ja annat minun aina vain huvitella.

Luutnantti lupasi ja kauppa oli tehty.

Kaksi vuotta oli mennyt. He istuivat tylsinä ja ikävissään aamunutut yllä ja puhuivat pari totuuden yksinkertaista sanaa.

— Vanua! sanoi mies ja osoitti rouvan leninkiä, joka pullistelihe tuolin seluksella.

— Vanua! vastasi rouva ja osoitti tohvelillaan herran sortuuttia, joka roikkui pyyhintelineellä.

Herra kiersi yötakin ympärilleen eikä vastannut mitään.

Kahden vuoden päästä sattui tukkukauppias tekemään konkurssin. Siten tuli mahdottomaksi enempi kortin peluu noiden luvattujen kenraalien kanssa ja kreivinnat lakkasivat seurustelemasta mummon kanssa. Tytär ei ollut toivottu vieras ja luutnantista alkoi mennä mukiin yksityiselämä kotona, etenkin kun apen apurahat loppuivat. Eräänä päivänä kun luutnantti oli ollut hyvin totuutta rakastava kreivinnalleen, näki tämä syytä olevan ruveta puhumaan yksityiskohdittain.

— Etpä ole enää liian kohtelias minulle, kun tulin köyhäksi, sanoi rouva.

— En ole ollut ennenkään, vastasi mies, joten ei siis köyhyys yksinomaan…

— Niin, mutta sinä olit kohteliaampi ennen papalle.

— Niin, kun hänen ainoa ansionsa oli se että hän oli rikas. Nyt kun hän on kadottanut tämän kunnioitettavan ominaisuuden, en tiedä syytä, miksi häntä liiallisesti kunnioittaisin.

— Tunnustat siis suoraan, että nait pelkän rahan vuoksi?

— Tietysti! Onhan kaunista tunnustaa — hm — ominaisuuksiaan.

— Etkö häpeä tätä sanoa?

— Juu, kyllä häpeen, mutta et suinkaan sinä voi kuvitella itsellesi, että otit minut — miksi sitä sanotaankaan? — rakkaudesta? Minä olen taipuisa olemaan vakuutettu siitä, että sinä maksoit nuo minun vaivaiset kymmenen tuhannen velkani kreivinnan tittelin vastineeksi. Se ei ollut kallis. Dickson sai maksaa pari sataa tuhatta päästäkseen yksinkertaiseksi aatelismieheksi ja L.O. Smith maksoi kuusikymmentä tuhatta Vaasan ritarimerkistä! Minä en ole petkuttanut sinua, sillä sinä olet kreivinna, mutta sinä petkutit minua, sillä sinä tarjosit rikasta appea ja tässä sitä nyt ollaan köyhänä vävynä! Vanua, vanua! Alusta loppuun!

— Niin, mutta minäpä en mennytkään naimisiin rahain vuoksi.

— Et, mutta tittelin, ja — mutta se nyt on yhdentekevää.

— Sano suoraan vain! Se, joka tohtii hävittää köyhän naisen rahat … voi tohtia mitä tahansa.

— Kuule nyt, puluseni.

— Minä en ole mikään pulu!

— Noo! Myötäjäisiäsi oli kymmenen tuhatta. Tiedätkö, miten paljon minulta on kulunut neljänä vuonna? Neljäkymmentä tuhatta! Isäsi karisti lisää viisi. Miten paljon olet siis sinä hävittänyt tuon köyhän luutnantin rahoja?

— Ettet häpeä! Vaimon kai tässä nyt olisi mieskin elätettävä?

— Ei! Mutta ei saa sanoa, että mies on hävittänyt vaimon rahat, kun he yhdessä ovat ne kuluttaneet, ja muuten, vaimonko rahat? Mistä ne rahat tulivat? Vaimoko ne kokosi työllä? Älkää te tulko puhumaan rahoista, jotka kaikki menette naimisiin rahain vuoksi!

— Ja tällä sinä tahdot ilmaista, että sinä pidät minua kuin jotain muuta naista?

— Minä en tahdo mitään ilmaista, koskapa sinä sen huomaat itsekin. Kuitenkin: hyvä niinkuin on, sillä jos nyt tahdot kuulla koko totuuden: meidän täytyy muuttaa elintapaa kun näin kävi. Etkö haluaisi käyttää tilaisuutta hyväksesi ja vapautua, emansipeerautua syömästä armoleipää?

— Tietysti, se on selvä se.

— Vapaudu siis! Tee työtä!

— En minä ole oppinut mitään.

— Tee mitä voit! Hoida kotiasi!

— Eihän se ole työtä.

— Se on totta, se. Siksi täytyy vain jatkaa tyhjän tekemistä. Yhteiskunta on määrännyt sinulle sen osan.

— Hieno osa!

— Huomaat nyt!

— Kyllä. Olen tuomittu kuolinpäiviini syömään miehen leipää. Kun ei isäni enää voinut minua elättää, vei äiti minut markkinoille keksiäkseen jonkun, joka voi minut elättää.

— Ja keksi minut. Siten kohosi isäsi luotto ja minä olen luultavasti monin kerroin hankkinut hänelle takaisin sen, mitä hän kulutti minun vuokseni. Niin on asiat ja minkäs mielestäsi niille tekee?

— Ei mitään!

— Ei. En minäkään tiedä minkä tekee. Sellaista se on: onteloa, täytettyä. Vanua! Silkkaa vanua!

Luutnantti tuli kärtyiseksi ja rouva onnettomaksi. Kahden vuoden päästä olivat he eronneet. Luutnantti tuomittiin maksamaan rouvalle elinkautinen eläke.

— Ne on vähän kalliita peliä nuo tuollaiset, tuumi kapteeni päivällisillä kellarilla kerran.

— Hyvä tavara, vahva hinta, sanoi luutnantti, mutta kun se on niin kallista, niin pitäisi edes saada koetella ensin.

Afääriä.

Mikäs sen tietää, rakastiko tyttö häntä, sillä poika se kosi ja tyttö tahtoi mielellään naimisiin. Mutta poika oli rakastunut tyttöön. Ei tiennyt, tytön kauneuden, hyveiden, pikku vikain vai hänen älykkäisyytensäkö vuoksi, tiesi vain, että rakasti. Sitten alkoi hän käydä iltaisin tytön kotona. Ja sitten valmistautuivat he tulevaan yhdyselämään käymällä teatterissa, konserteissa ja tanssiaisissa.

Eräänä iltana kun he olivat päässeet perähuoneen sohvaan ja tyttö nojaili niskatukkaansa hänen englantilaiseen paidanrintaansa, sanoi tyttö:

— Robert, rakastatko sinä minua?

— No kysytkin nyt sitä!

— Sitten et suutu, jos pyydän sinulta jotain.

— Suutu! Ah!

— Tiedätkö sinä, että minulla on myötäjäisiä?

— En.

— On, neljätuhatta kruunua korkoja, puolet Pekan nuppineulatehtaassa, puolet Paavon sinkkikaivoksissa.

— Vähät niistä! Minä en ole ottanut sinua rahain vuoksi, sillä minä en tiennyt, että sinulla on rahoja.

— Niin, sinä olet sellainen, Robert, mutta kaikki miehet eivät ole sellaisia.

— No mitä sinä nyt oikein tahdot?

— Niin, näes, minä olen jäsenenä Yhdistyksessä Naidun naisen omistusoikeuden hankkimiseksi ja minä tahtoisin näyttää esimerkkiä maailmalle. Tehdään sentähden sellainen sopimus, että minä saan pitää korkoni. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Etkö sinäkin tahdo tulla yhdistykseen?

— En, ystäväiseni, vastasi Robert, en ollenkaan, sillä oikean avioliiton tulee perustua samoille oikeuksille, samoille velvollisuuksille. Jos naidulla naisella tulee olla omistusoikeus, tulee myös naineella miehellä olla. Tämän on laki jo oivaltanut ja siksi on säädetty asetus avioehdosta.

— Mikä se on?

— Pitäisihän sinun se toki tietää, ennenkun haluat ruveta lakia uudestaan säätelemään! Kas, se on sellainen pieni laki, jonka nojalla kukin saa pitää omaisuutensa!

— Niin, mutta sehän on juuri naidun naisen omistusoikeus!

— Aivan niin. Mutta se on samalla naineen miehen omistusoikeus. Tahdotko, että laadimme avioehtokirjat?

— Hm! Sitä en ole tullut ajatelleeksi.

— Ei, mutta, pikku ystäväni, täytyyhän toki vähän ajatella ennenkun ryhtyy tällaiseen. Minä pidän omat ja sinä omat korkosi! Kumpikin omillaan! Sehän on oikeutta? Vai mitä!

— On, on!

Ja sitten he menivät naimisiin avioehdolla. Herrasta oli vähän arkipäiväistä se että morsian puhui afääreistä, kun hän itse ei ollut koskaan ottanut niitä puheeksi. Mutta oli hyvillään kuitenkin ajaessaan maatilalleen ja viedessään nuorta rouvaansa kotiin.

Vuosi kului, tuli pienokainen. Robert-herran tila oli kyllin suuri elättämään vaimon ja lapsen, mutta siitä ei herunut palmuhuoneisiin ja berliniläisiin. Mutta lapsivuoteen jälkeen oli rouva tullut huonoksi eikä voinut lähteä ulkosalle. Rockelstan paroonilla oli palmuhuone, jossa paronitar kävi kävelemässä. Robert-herralle vihjattiin, että hänen olisi myös rakennettava palmuhuone. Ei sitä kannattanut, sillä se maksoi kuusituhatta kruunua, tilan koko vuositulot. Viimein täytyi hänen se rakentaa, sillä tohtori oli määrännyt. Robert-herra noitui tohtoria, uutta kotityrannia, ja tuumi että miksei hän yhdellä tiellä määrännyt matkaa Afrikaan tai hovilinnaa tai jotain Meissonierin taulua. Mutta vain itsekseen, samoin kuin teki senkin huomion, ettei talon budgetti ollut mitenkään vaurastunut rouvan koroista. Vain itsekseen.

Ja rouva sai palmuhuoneensa, mutta se maksoi tosin vain kolmetuhatta kruunua. Palmut eivät kuitenkaan olleet kelvollisia ja rouvan päätä alkoi syksyllä kivistellä. Tohtori selitti, ettei maaseutuilma sopinut rouvalle ja että heidän oli asuttava kaupungissa talvella.

Mies ei voisi asua kaupungissa, sillä tila menisi hunningolle, eikä hänellä ollut varaa pitää huoneustoa kaupungissa.

— Eikö ollut varaa?

— Ei ollut! Mutta rouvalla pitäisi olla, hän kokosi korkoja.

— Jaaha, mies tahtoi käsiksi hänen vähiin rahoihinsa!

— Eipäs. Hän ei tahtonut rouvaa rakentamaan itselleen palmuhuonetta, hän ei tahtonut rouvaa pitämään miehelle eri huoneustoa, mutta hän ei jaksanut käsittää…

— Mitä ei käsittää.

— No, se nyt on samantekevää!

— Aha, vai samantekevää! Mies tahtoi käsiksi hänen rahoihinsa.

— Ei, mutta rouva tahtoi miehen, sillä vielä ei ollut mies nähnyt niin vilausta rouvan rahoista, vaikka he olivat toimineet rouvan pään mukaan ja jakaneet.

— Jaha, rouvanko siis piti elättää miestään.

— Eikä. Miehen mielestä he vain kustantaisivat taloa molemmat. Siten ei rouvasta olisi vaikeaa olla miehen elättinä ja sitähän rouva oli tahtonutkin!

— Ehkäpä! Niin, ihan niin: mies oli oikeassa! Rouva kirjoittaisi papalle ja tahtoisi korkoja!

Hän kirjoitti papalle, joka pitkän kirjevaihdon päälle valitteli, että tytär oli mennyt raukalle, joka ei kyennyt elättämään itse vaimoaan ja lastaan, vaan hävittää vaimon rahat. Viimein tipautti hän kolme tuhatta kruunua. Tehdasafäärit olivat huonolla kannalla, ja osakkeet eivät olleet antaneet hyvin osinkoa.

Nyt täytyi heidän lähteä Tukholmaan, sillä rouva se nyt kustansi. Tätä eivät Robert-herran kassakirjat voineet hyväksyä. Sillä talous maalla maksoi kuusituhatta kruunua, josta rouvan olisi pitänyt ottaa osalleen puolet. Mutta mitäs sillä nyt väliä!

Seuraavana vuonna ei tullut korkoja lainkaan, sillä tehdasafäärit eivät käyneet lainkaan. Nyt oli rouva pakotettu syömään toisen leipää. Katkeraa, katkeraa! Mies ei koskaan sanaa kurahtanut, mutta rouva sitä enemmän. Hän valitteli aamusta iltaan, että hän kostuttaa nöyryytyksen kyyneleillä kovaa leipäänsä. Mutta kyynel on tavattoman joutuisa kuivamaan ja rouva tuli pian jälleen iloiseksi eikä tullut paljoa sittenkään pahoilleen kun seuraavana vuonna sai kuulla, että yhtiöt molemmat olivat menneet nurin.

Ja he lähtivät talveksi Tukholmaan ja siellä pyhittiin poskilta pois viimeiset kyynelten merkit.

Keväällä Robert-herra sairastui ja kuoli, kuoli paljon joutuummin kuin romaanin lopuksi sopisi kuolla. Ja uskotut miehet tulivat ja tekivät kalunkirjoituksen ja sen tehtyään tulivat he siihen johtopäätökseen, ettei rouva, kiitos ja kunnia avioehdon, saisi niin äyriä periä; talo myytiin ja myös huonekalut; varat pantiin holhouskamariin ja rouva sai laputtaa papan luo kotiin.

— Mutta pappakos oli sapessaan! Vihovietävän ideat, sanoi!

— Onpas, tuumi rouva, lainsäädännössä vika sittenkin; sitähän minä aina sanoin! Ei, kyllä naidun naisen omistusoikeus on paljoa parempi.

Tämän kaskun kertoja tuumi, että kyllä naineen miehen omistusoikeus on vielä sitäkin parempi, mutta kertojahan oli mies ja viis siis hänen sanoistaan.

Taikauskoa.

Naisten ihanteellisuuden vaatimukset miehen suhteen eivät tosiaan ole pienet. He eivät vaadi muun muassa enempää eikä vähempää kuin että miehen on "uskottava naiseen". Miten ylevästi harmissaan huudahti tässä äskettäin muudan vallasnainen, joka ei käsittänyt Villisorsaa: "Hän ei usko naiseen enää!"

Se on: siis on hän kuollut, kuollut ihmisenä ja kirjailijana.

Mitä sitten nyt oikein on tuo: uskoa naiseen?

Kai jotain ihka erityistä. Sanotaan että uskotaan Jumalaan tai ei uskota Jumalaan, elämään tämän jälkeen, hyveen voittoon tai muuhun sellaiseen. Mutta uskoa naiseen? Uskoa mieheen, sitä käsitettä ei ole olemassa. Uskoa naisväkeen ei myöskään merkitse mitään. Uskoa naisiin, — ei, uskoa naiseen se pitää olla. Ei myös kelpaa, jos sanoo uskovansa naisesta jotain hyvää tai pahaa; pitää sanoa uskovansa naiseen.

Analogisesti tämä olisi sama kuin sanoa: uskon että nainen on olemassa, kuten Jumala on olemassa; ja: uskon että hänessä yhdistyvät kaikki hyvät ominaisuudet, pahoja ei ole.

Mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin vanhaa satua enkelistä, sinisestä linnusta, immistä ja lemmestä ja sen sellaista.

Uskoa naiseen!

Ajanlaskumme alussa yritettiin suuremmoisesti luoda uskoa mieheen, nikkarin poikaan. Yritys sujui hyvin parisen sataa vuotta. Mutta vuonna 323 teki Fausta (naimisissa Constantinus Suurella) kristinopin valtiouskonnoksi. Siitä alkaen väheni Kristuksen palveleminen ja Maria-kultti alkoi. Äiti oli pojan edellä ja poika saa väistyä taemmaksi. Mutta entäs isä? Mies? Timmermanni? Hänet jätettiin silleen! Muitta mutkitta. Ja keskiaikana on mies polvillaan naisen edessä, äidin, naaraan.

Äly hoi!

Nainen erehtyi, kun teki miehen perheen edusmieheksi ja sitten myös valtion. Siksi tuntuu nyt miehestä niin raskaalta joutua viralta.

"Luomakunnan herroiksi" sanovat naiset miehiä vain leikillä, mutta maljat naiselle, ne ovat totta ne.

Naisen ylivalta on pysynyt vankkana ja henkii taiteessa, symboliikassa. Michel Angelo tekee Kristuksen Viimeisessä tuomiossaan naiseksi ja Pietàssa panee hän täysikäisen miehen äidin polville kuin sylivauvan. Tasavalta kuvataan aina naiseksi, sekä Sveitsissä että Ranskassa.

Heinäkuun muistopylväässä on vapaus nainen, samoin myös Bavaria Müchenin edustalla ja Svea Davidssonin talolla.

Naisen väittää eräs uudenaikainen, mutta hyvin alakuloinen koiraskirjailija olevan korkeammalla siveysasteella kuin miehen. Se on pötyä! Petetyn koiraan veren pakkautumista! Naiset ovat ihan yhtä suuria kaljahousuja kuin mieskin, ellei mies ole korkeammalla. Nainen on keksinyt hemmen myymisen, keksinyt prostitutsioonin, keksinyt avioliiton. Avioliitto on naiselle elinkorko, jonka jälkeen hän usein vielä saa eläkkeen, nainen nimittäin; sillä mies ei saa eläkettä naisen kuoltua.

Ei myöskään ylioppilas, jos tahtoisi naida naisprofessorin, saa professorin titteliä.

Rohkeus on hyve, sanotaan. Mutta siinä hyveessä on nainen kehnompi kuin mies, sillä hän menee piiloon, kun mies lähtee sotaan. Blenda ja Jeanne d'Arc ovat pari kärpästä, jotka eivät kesää tee ja Blendan taistelutapaa pitäisi sitä paitse mies alhaisena.

Miehen alamaisuudesta se johtuu, että nainen voi olla julkeampi arkielämässä. Syyttäköön vain nainen sitä, ettei häntä ole laskettu sotaan; ei auta, hän on aina saanut mitä on tahtonut. Hän heitti miehen niskoille sodan käynnin "raakaa" voimaa vastaan; itse hän päätti käydä sotaa älyllä, kavaluudella ja viimein, kuten nykyään, valeella, kun hän uskottelee olevansa orjatar ja jumalaisolento samalla kertaa.

Puhutaan niin paljon vietellyistä tytöistä. Onhan niitäkin, en vastaan väitä, mutta minäpä kerron vietellyistä pojista, näyttääkseni, että on niitäkin, en väittääkseni, että kaikki pojat ovat vieteltyjä ja etteivät tytöt ole koskaan viettelijöitä. Tahdon sillä myös osoittaa, että on vaarallista nuorten poikien "uskoa naiseen" kuten johonkin mallikelpoisuuteen, puhtaaseen, virheettömään olentoon tai sen semmoiseen. Ja samalla huomauttaa, että miehen "aistillinen" rakkaus on puhtaampaa kuin naisen, sillä siinä ei ole tavallisesti taloudellisten etujen syrjävaikuttimia, jotka ovat naisen, yhteiskuntaolojen kautta, paha kyllä, saastuttaneet.

Äitinä olo, se on kunnia, mutta äidiksi tullessa tietysti tapahtuu viettely. Hierokaamme siis tuosta rumasta "viettelijä" sanasta pois edes joku siihen väärin räiskytetty tahra.

Mies, joka on hyvässä taloudellisessa asemassa ja takaa vaimolleen elinkoron, voi saada "vietellä" minkä tytön tahansa, ja laillistuttaa tekonsa, vieläpä kirkon siunauksellakin.

Äidithän haalaavat sitä tarkoitusta varten tyttäriään kylpylaitoksiin ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevaa "viettelijää" halutaan ihan avoimin sylin.

Viettelijä on vain se, joka lähtee matkaansa maksamatta. Yksikään nainen ei ole vielä poistuessaan maksanut. Avioliiton tulee perustua hartaaseen rakkauteen, joka ei tee laskelmia, sanoo mies. Kyllä! Mutta se perustuukin etupäässä miehen maksulle. Muuten se ei ole totista avioliittoa lain ja Jumalan edessä!

Nainenhan antaa lapselle elon, sanotaan puolustellen; se on totta, mutta mies antaa sekä vaimolle että lapselle elot.

Mutta tokkohan naisesta, joka ei synnytä lapsia miehelle, joka ei tahdo tai ei voi synnyttää lapsia, tuntuu vastenmieliseltä ottaa elatuksensa (maksua) mieheltä aviohemmestä? Eipä siltä näytä. Ikävä kyllä, näyttää paremminkin olevan syytä pelätä, että naiset itse ovat tahtoneet itselleen juuri tällaisia oloja, muuten ne eivät olisi sellaiset. On hyvä, jos he niistä pyrkivät pois, mutta heidän asemansa voi muuttua ainoastaan siten, että he valtaavat olemassa olon keinot itselleen ja valtaus käy joko taistelulla tai kompromissilla.

Emansipatsioni tahtoo riistää mieheltä olemassa olon keinot, sosialismi tahtoo ne jakaa miesten ja naisten välillä! Kumpi on parempaa?

* * * * *

Barbisonissa, taiteilijasiirtolassa, oli nuori englantilainen maalari, haaveilija, viaton, kokematon. Hän oli aina uskonut naiseen ja ajatteli suuria hänestä.

Hän rakastui kylän porttoon ja ilmaisi tälle rakkautensa. Nainen suostui häneen kun mies lupasi naida hänet.

Menivät kihloihin.

Toverit pitivät velvollisuutenaan huomauttaa pojalle, mikä nainen oikeastaan luontoaan ja ammattiaan oli. Hän vastasi että nuo puheet olivat panetteluja ja että hän tiesi naisensa viattomaksi.

Toverit todistivat hänen erehtyneen. Hän vastasi, että he valehtelivat, olivat kyynillisiä ja muuta jos jotain, ja hän vakuutti, etteivät he voineet järkyttää hänen uskoaan naiseen.

Oli sitten kansanjuhlat ja tanssit kylässä.

Englantilainen oli tansseissa morsiamineen. Julmaa nähdä! Nainen koreillen kuin kummitus, silmänalukset ruskeat; vanha, yövalvonnasta pilautunut; liukuili entisiin ostajiinsa: sulhanen onnellisena, ylpeänä, viattomana, talonpoikain ivan esineenä.

Mutta sulhanen ei huomannut mitään, ei nähnyt mitään muuta kuin naisensa. Sillä hän rakasti häntä. Jos hän olisi tavannut tytön jonkun miehen kanssa vaikkapa itse työssä, olisi hän keksinyt verukkeita tytön puolustukseksi tai ei olisi uskonut silmiään.

Kas se on miehen rakkautta se. Hän rakastaa. Miksi? Siksi että rakastaa. Motiivit? Vain rakastaa. Pyyteet? Että vain rakastaa.

Toverit surkuttelevat häntä ja sanovat syyksi hänen kokemattomuutensa.

— Hyveen palkka, sanovat toverit vaikkeivät ole lukeneet Avioelämän ensimäistä osaa.

* * * * *

Toinen poika, josta minun piti puhua, oli ollut mallikelpoinen aina kolmenkymmenen ikäiseksi. Oli hyvästä perheestä; sisar hänellä oli naimisissa erään loistorykmentin upseerin kanssa ja itse oli hän virassa, minkä merkkinä oli kolmikulmainen hattu ja kalunat.

Hän oli varhain vakaa mies. Hänellä oli koira, hän nuuskasi, käytti Spanjan ruokoista keppiä ja vanhan miehen vaatteita.

Ja ottipa sitten kerran ja rakastui yleiseen naiseen. No meidän idealistirouvamme eivät tosin vaadi, että miehen on uskottava yleiseenkin naiseen, mutta hän, ystävämme, hän uskoi. Hän tiesi tietysti koko tuon naisen elämän, mutta sittenkin hän häntä rakasti. Hän rakasti niin, että rikkoi yhteiskunnalliset lait tyydyttääkseen hänen loistonhimoaan, seurauksena se, että eroitettiin virasta. Hän matkusti naisen kanssa Amerikaan ja meni naimisiin. Sitten en heistä tiedä.

Eräästä naisesta, jolle minä tämän tarinan kerroin, teki nainen komeasti, kun lähti miehen kanssa. Oli vain luonnollista hänestä se, että mies naista rakasti.

* * * * *

Tulliportin kadun varrella asui vanha hutka, joka oli vetäytynyt yksityiselämään afääristään ja oli nyt noin neljänkymmenen viiden korvissa. Hänellä oli kolme märkäsilmäistä King-Charles koiraa. Hänellä oli harmaansekainen tukka ja hän käytti aina surupukua.

Kaunismuotoinen ja aatelissukuinen aliluutnantti rakastui häneen. Hänen rakkautensa todisteeksi vaati nainen, että aliluutnantti kävelisi hänen kanssaan käsikynkkää keskellä päivää Kuningattaren kadulla.

Hän käveli; sai potkut virasta ja katosi. Sitten tuli notaari. Nuori, komea ja hyvin kokenut rakkauden praktiikassa. Rakastui hänkin, ehkä tosissaan ensi kertaa eläessään. He menivät naimisiin.

Vähääkään pelkäämättä tulevansa naurettavaksi meni hän kadulle lohduttelemaan noita kolmea märkäsilmäistä koirarakkia.

Sitten kuoli nainen ja notaari suri häntä kauheasti. Minä näin hänen monta aikaa sen jälkeen kulkevan noiden kolmen koirarakin kanssa Uudelle kirkkomaalle. Sitä että hän päätti päivänsä nimen väärentäjänä vankeudessa, ei minun pitäisi kertoa, sillä se kai ei johtunut hänen rakkaudestaan eikä kuulune asiaan. Kuulune!

Otapas ja tiedä?

Sommittelunovellissa olisi tietysti kirjailijan velvollisuus ollut antaa kaikkien näiden seikkain määrätä kokonaistuloksen. Lopuksi olisi silloin tietysti tullut: hän teki velkoja hankkiakseen vasikkakotlettia rakeille ja siksi piti hänen väärentää nimiä.

Mutta tämä ei liene todenmukaista. Mutta totta on, että hän uskoi naiseen!

Hänen piikansa eli debet ja kredit.

Mr Blackwood oli veistämön päällikkönä Brooklynissä ja oli nainut miss Danckwardin, joka toi myötäjäisinä moderneja katsantokantoja. Ettei tarvitsisi nähdä rakastettua vaimoaan piikana, oli mr Blackwood asettunut vaimoineen täyshoitoon erääseen boarding-houseen.

Rouva, jolla ei ollut mitään tekemistä, kulutti päivänsä musiikilla ja biljardipelillä sekä puolet öitään krokilla ja keskusteluilla naisasiasta.

Miehellä oli 5,000 dollarin palkka, jonka hän säännöllisesti jätti vaimon hallinnolliseen käyttöön. Rouvalla oli 500 dollaria taskurahoja, joita hän sai käyttää mihin huvitti.

Sitten tuli lapsi. Hankittiin lapsenpiika, joka 100 dollarilla otti kalliit äidin huolet sydämelleen.

Kaksi lasta lisää. Ja katso, lapset kasvoivat ja kaksi vanhinta alkoi käydä koulua. Mutta rouvalla oli ikävä eikä kuitenkaan mitään tekemistä.

Eräänä päivänä tuli hän humalassa aamiaiselle.

Mies tohti johdattaa hänen mieleensä, ettei moinen ollut soveliasta. Rouva sai hermotäristyksen ja hänet kannettiin sänkyyn ja kaikki perheen ystävättäret kävivät hänen luonaan kukkaistervehdyksillä.

— Minkätähden sinä juot, ystäväni? kysyi mies niin hellästi kuin suinkin. Suretko jotakin?

— Miksen surisi minä, jonka elämä on mennyt hukkaan?

— Mennyt hukkaan? Sinä olet synnyttänyt kolme lasta ja voisit käyttää aikasi heitä kasvattaaksesi.

— Minä en sovellu lapsille.

— Hm, hm! Sinä et sovellu lapsille. Mutta sinun tulisi koettaa sovelluttaa itseäsi lapsille; se on työtä yhteiskunnan hyväksi ja kunniakas elämäntehtävä, kunniakkaampi kuin veistämönpäällikön virka.

— Niin, jos olisin vapaa.

— Sinä olet vapaampi kuin minä. Minä olen sinun hallintosi alla. Sinä määräät minun tulojeni käytön. Sinulla on 500 dollaria taskurahoja käytettävänä mielin määrin, mutta minulla ei ole taskurahoja yhtään. Minun täytyy kerjätä kassasta, se on sinulta, kun tahdon tupakkarahoja. Etkö olekin vapaampi kuin minä?

Rouva ei vastannut, mutta koetteli ajatella. Tuloksena oli se että he päättivät ruveta pitämään omaa taloutta. Ja rupesivat.

"Kallis ystäväni", kirjoitti rouva Blackwood joku aika sen jälkeen eräälle ystävättärelleen, "minä kärsin ja olen kuolon väsynyt. Mutta minä tahdon kärsiä loppuun saakka, sillä ei elämässä ole mitään enää onnettomalle naiselle, jolla ei ole mitään minkä hyväksi elää. Minä tahdon näyttää maailmalle, että minä en voi alistua syömään miehen armoleipää, ja siksi tahdon minä tappaa itseni — työllä…"

Hän nousi ylös ensimäisenä aamuna kello 9 ja siivosi miehen huoneen. Sitten eroitti hän kyökkipiian palveluksesta ja meni ostoksille kello 11.

Kun mies tuli kello 1 kotiin aamiaiselle, ei ruoka ollut kelvollista. Piian vika.

Rouva oli hirveän väsynyt ja itki. Mies ei hennonut valittaa. Ja hän söi kärventyneen kotletin ja lähti toimeensa. Mutta virkkoi lähtiessään: — Älähän vain liiaksi vaivaa itseäsi, ystäväni! —

Illalla oli rouva niin väsynyt että hänen täytyi jättää yksi partiia pelaamatta ja hän meni levolle kello 10. Seuraavana aamuna kun mr. Blackwood meni hyvää huomenta sanomaan, hämmästyi hän kun rouva näytti niin terveeltä.

— Olet nukkunut hyvin, ystäväni? kysyi hän.

— Miten niin? vastasi rouva.

— Kun sinä näytät niin terveeltä.

— Näy-tänkö — minä — terveeltä?

— Näytät. Pieni puuha tekee sinulle hyvää.

— Pieni? Onko tämä pientä? Mikähän sinusta sitten olisi kylliksi!

— No, no, no, en minä tarkoittanut pahaa.

— Et, sinä tarkoitit, että minä teen työtä liian vähän. Vaikka minä olen kuin piika siivonnut sinun huoneesi ja paahtunut hellan ääressä. Etkä sinä tietysti sitä tunnusta, että minä olen sinun piikasi.

Mennessään sanoi mies piialle:

— Teidän on noustava ylös kello 7 siistimään minun huonettani. Rouvan ei tarvitse toimittaa teidän tehtäviänne.

Illalla tuli mr. Blackwood kotiin hyvin iloissaan; mutta rouva oli vihoissaan.

— Miksen saa siivota sinun huonettasi? kysyi hän.

— Siksi, että minä en tahdo, että sinä olet minun piikani.

— Ja mikset sinä sitä tahdo?

— Siksi että se vaivaa minua!

— Mutta ei vaivaa se, että minä laitan sinun ruokasi ja hoidan sinun lapsiasi?

Nyt kävi mies miettiväiseksi. Ajaessaan tramwaylla Brooklyniin, mietti hän miten olla kuin eleä.

Kun hän palasi kotiin illalla, oli hän mietteissään päässyt aika pitkälle.

— Kuules nyt, ystäväni, sanoi hän; minä olen ajatellut paljon sinun asemaasi kodissa ja minä en tietysti tahdo, että sinä olet minun piikani. Minä olen senvuoksi tuumiskellut, että tehtäisiin näin. Minä rupeen sinulle täyshoitoon ja maksan asunnostani. Silloin olet sinä herrana talossa ja minä käyn täällä syömässä maksulla.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi rouva vähän levottomana.

— Sitä, mitä sanonkin. Me siis oletamme että sinulla on boarding-house ja minä olen siinä täyshoidolla. Me oletamme vain.

— No, anna tulla; mitä sinä maksat?

— Minä maksan tietysti niin paljon, ettei sinun tarvitse ajatella, että minä jään velkaa sinulle. Minun asemani tulee myös siten mukavammaksi, sillä niin en joudu saamaan mitään armosta.

— Armosta?

— Niin, sinä paiskaat eteeni puoliraakoja ruokia ja jankutat alituisesti, että olet minun piikani, ja että teet minulle työtä ilmaiseksi.

— No mitä sinä oikein haluat sanoa?

— Onko mielestäsi 3 dollaria päivässä kyllä minun täyshoidostani? Boarding-housessa saan sen 2 dollarilla.

— Kyllä siinä 3 dollarissa on kyllin.

— No hyvä. Siitä tulee tasaluvuissa 1,000 dollaria. Ja tästä saat ne etukäteen!

Hän asetti pöydälle laskun.

— Kas tässä jaoittelu, sanoi.

Vuokraan …………….. 500 dollaria Lapsenpiian palkka ……. 100 " Keittäjättären palkka …. 150 " Vaimon vivre …………. 500 " Vaimon puetus ………… 500 " Lapsenpiian vivre …….. 300 " Keittäjättären vivre ….. 300 " Lasten vivre …………. 700 " S:n puetus …………… 500 " Lämpö, valo, apuun ……. 500 " 4,050 dollaria

— Ja'a nyt tämä 2:lla, koska me ositamme tasan, ja jäännös on 2,025 dollaria. Vähennä minun l,000:teni ja anna minulle 1,025 dollaria. Jos sattuu olemaan mukanasi, sitä parempi.

— Ositamme tasan! änkytti rouva. — Pitääkö minun maksaa sinulle?

— Tietysti, jos ollaan suhteellisia. Minä maksan puolet sinun vivrestäsi, puolet lasten. Vai tahdotko, että minä maksan kaikki, 4,050. No hyvä, minä maksan sitten 4,050 dollaria + 1,000 dollaria täyshoidostani. Mutta minä maksan erityisesti vuokran, ruoka-aineet, valon, lämmön, serviisit. Mitä minä siis saan täyshoitomaksullani? Ruuan laitetuksi 4,050 dollarilla.

Jos minä nyt tästä tosiaan vähennän puolet, sen mitä olen velvollinen maksamaan, 2,025 dollaria, niin jää 2,025 dollaria ruuan laitatukseen. Mutta koska minä maksan erityisesti kyökkipiialle ruuan laittamisesta, miten voin minä siis joutua maksamaan 2,025 dollaria ruuan laittamisesta ja kuitenkin vielä lisäksi 1,000 dollaria.

— En minä ymmärrä!

— En minäkään. Mutta sen minä tiedän, etten minä ole sinulle velkaa mitään, kun minä elätän sinut, kaikki sinun lapsesi, kaikki piikasi, jotka tekevät sinun työsi, jota sinä pidät minun työni veroisena tai sitä suurempana. Vaikka työsi olisikin enemmän arvoista, niin saathan sinä 500 dollaria erityisesti siitä, eristettynä talousmenoista, jota vastoin minä en eristä itselleni mitään.

— Johan minä sanoin, etten minä ymmärrä sinun laskelmiasi.

— Enkä minäkään. Ehkä siis jätämme tuon täyshoitopuuhan. Taitaa olla parasta. Ja selvitämme vain talouden tulot ja menot. Mutta ehkäpä tahdot nähdä konttosi, katsos tätä.

An rouva Blackwood kotiavusta rouva Blackwoodin kyökkipiialle ja lapsenpiialle:

Vivre & vuokra ………… 1,000 dollaria Puetus ……………….. 500 " Huvit ………………… 100 " Käteistä taskurahaa ……. 500 " Hänen lastensa vivre …… 1,200 " Ja kasvatus …………… 600 " Piiat, jotka toimittavat hänen kotiaskareensa …. 850 " 4,750 dollaria.

Maksettu: m:r Blackwood Veistämön päällikkö.

— On hävytöntä tuoda laskuja vaimolleen.

— Vastalaskuja, ystäväni. Eikä sinun tarvitse niitäkään maksaa, sillä minä maksan laskut kaikki.

Rouva mytisteli paperin ruttuun.

— Pitääkö minun maksaa sinun lastesikin kasvatus.

— Ei, se on minun maksettava ja sen minä maksan ja maksanpa vielä sinunkin lastesi kasvatuksen. Minä, yksinäni! Mutta sinä et maksa niin sentin pyöreää minun lapsistani. Onko tämä tasapuolista? Mutta minä vähennän pois minun lasteni ja minun piikojeni elatuksen: ja sinä saat vielä 2,100 dollaria minun piioilleni antamastasi kotiavusta. Vieläkö tahdot laskelmia?

Rouva ei tahtonut, ei milloinkaan enää!

Perheen elättäjä.

Hän herää aamulla nähtyään pahoja unia langenneista vekseleistä ja painoon ehtimättömistä käsikirjoituksista. Tuskan hiki tukassa, posket tärisevät pukeutuessa. Mutta hän kuulee lasten livertelevän viereisessä huoneessa, ja hän huuhtoo kylmää päätään kylmässä vedessä, juo kahvinsa, jonka keittää itse ettei tarvitsisi näin aikaisin, kello puoli kahdeksan herättää lapsenpiika-parkaa. Sitten korjaa hän vuoteensa, harjaa vaatteensa ja istuutuu kirjoittamaan.

Kuume nousee, kuume, joka luo hourekuvia paikoista, joita hän ei ole koskaan nähnyt, seuduista, joita ei milloinkaan ole ollut, ihmisistä, joita et löydä osoitekalenterista. Kirjoitusten ääressä on kuoleman kauhu. Ajatusten tulee olla selviä, sanain korrekteja ja maalaavia, tyyli kelvollista, toiminnan pitää olla vilkas, mielenkiinto ei saa laimeta, kuvailun pitää käydä repäisevästi, repliikit säkenöiviä. Ja hänelle irvistelevät yleisön automaatit, joiden aivot hänen tulee vetää vireeseen, arvostelijat kateuden kakkulat nenällä, jotka hänen täytyy pakottaa suopeiksi; kustantajan nyreä naama, joka hänen täytyy kirkastaa. Hän ehkä näkee jurymiesten istuvan mustan pöydän ympärillä raamattu keskessä, hän kuulee hiljaa narahtavan vankilan portin, jossa vapaa-ajattelijat saavat sovittaa sen rikoksen, että ovat ajatelleet laiskojen hyväksi. Kuulee hotellin isännän sipsuttavia askeleita, sillä se tuo kahta laskua. Ja kuume se polttaa, ja kynä syöksyy paperia pitkin, suoraan, epäröimättä hetkeäkään kustantajien ja jurymiesten näköä, ja sen jälet ovat punaisia viiruja, kuten hyytynyttä verta, jotka sitten kuivuvat, mustuvat. Kun hän kahden tiiman päästä nousee paikaltaan, jaksaa hän toki paraiksi laahustaa sänkynsä luo ja heittäytyä siihen. Siinä makaa hän kuin kuoleman kourissa. Se ei ole virkistävää unta, ei horrosta; se on kauan kestävää pyörtymystä, mutta ei tiedotonta, hän tuntee kauhulla voimainsa loppuneen, hermot ovat hervottomina, sydän onttona.

Soi pensionin kello. Voilà le facteur! Posti tuli.

Hän syöksyy säpsähtäen ylös ja menee hoippuen eteiseen. Saa käärön. Korehtuuria, luettava heti. Eräs nuori kirjailija lähettää kirjeen, pyytää arvostelua; polemiikkia eräässä lehdessä, vastattava; kirje, jossa pyydetään antamaan avustusta erääseen kalenteriin ja varoittava kirje kustantajalta. Kaikkiin puututtava, voimia vailla. Lapsenpiika on nyt noussut ylös, pukenut lapset, juonut kahvia hunajan ja voileipäin kanssa, jotka on valmistettu ja laitettu hotellissa. Sitten lähtee lapsenpiika kävelylle luonnon helmaan.

Kello yksi soitetaan déjeuner'lle. Vieraat kokoontuvat ruokapöydän ympärille, mies asettuu toveritta syömään.

— Missä rouva on? kysellään.

— En tiedä, on vastaus.

Miten raaka! kuiskivat naiset, juuri aamunuttuihin pukeutuneina.

Sitten tulee rouva. Tarjoileminen keskeytetään hänen tähtensä ja nuo nälkäiset, jotka olivat tulleet ajoissa ruualle, saavat odotella toista ruokalajia.

Naiset kysyvät nyt miten rouva jaksaa, oliko nukkunut hyvin, eikö ole hermostunut. Mutta kukaan ei kysele miten mies jaksaa. Sillä senhän he tietävät ilmankin.

— Se on kuin haudankaivajalta karannut, sanoo yksi nainen.

Sen näköinen hän onkin.

— Se elää kai hyvin huonosti, sanoo toinen nainen. Mutta hän ei elä huonosti.

Hän ei puhele pöydässä, sillä hänellä ei ole mitään sanottavaa näille naisille. Mutta hänen rouvansa kyllä puhuu.

Ja mies nieleksii ruokaansa kuunnellen kai varsin iloissaan kaikkea kehnoa ylistettävän ja hyvää soimattavan.

Pöydästä noustua pyytää mies saada vähän puhella rouvan kanssa.

— Ystäväni, sanoo hän, voisitkohan olla hyvä ja lähettää Loviisan viemään räätäliin minun takkiani, siitä on ompeleet ratkenneet, enkä itse joudu menemään.

Rouva ei vastaa paljon sitä eikä tätä, mutta ei lähetä Loviisaa, vaan ottaa itse takin käsivarrelleen ja lähtee menemään kylään, jossa räätäli on.

Puutarhassa tapaa hän pari "vapautettua" naista, jotka kysyvät minne rouva on menossa.

Hän vastaa niin rehellisesti kuin mahdollista menevänsä räätäliin miehensä tähden.

— Ja räätäliin se lähettää hänet! Ja hän antaa kohdella itseään kuin piikaa!

— Ja itse makaa ruokalevolla, nuori mies. On sekin puoliso!

Hän makaa tosiaan päivälevolla, sillä hän kärsii verenpuutetta. Ja sitten soittaa postin tuoja kello kolme ja nyt on hänen kirjoitettava yksi vastaus Berliniin saksaksi, toinen Parisiin ranskaksi ja kolmas Lontooseen engelskaksi.

Sitten kysyy rouva, joka on tullut räätälistä ja ehtinyt juoda yhden konjakkia, eikö miestä haluttaisi lähteä nuorten kanssa huviretkelle. Mutta miehellä on niin paljon kirjoitettavaa.

Kun hän on saanut kirjeet valmiiksi, nousee hän lähteäkseen kävelylle ennen päivällistä. Häntä haluttaisi saada jutella jonkun kanssa. Mutta hän on yksin. Hän menee lasten luo.

Lihava piika istuu puutarhasohvalla ja lukee Oikeita naisia, jonka rouva on antanut hänelle lainaksi. Lapsilla on ikävä, ne tahtovat uuteen paikkaan ja liikuskella.

— Miksei Loviisa kävele lasten kanssa? kysyy mies.

— Rouva sanoi, että nyt on liian kuuma.

Rouva sanoi!

Herra ottaa lapset mukaansa, lähtee kulkemaan tuonne maantietä pitkin, mutta huomaakin, että lapsia ei ole pesty, niiden kengät ovat rikkonaiset. Hän kääntyy takaisin.

— Miksi on lapsilla rikkonaiset kengät? kysyy hän Loviisalta.

— Rouva sanoi…

Rouva sanoi!

Hän lähtee kävelylle yksin.

Tulee murkina-aika, kello on seitsemän. Nuoret eivät ole vielä palanneet. Kun on tarjoiltu kaksi ensimäistä ruokalajia, silloin ne tulevat. Tulevat remuten, nauraen, punaisina hehkuen.

Rouva ja hänen ystävättärensä ovat etenkin riemuissaan ja löyhkävät konjakilta.

— Mitäs hauskaa ukko on sillaikaa saanut? sanoo rouva miehelle.

— Kävin kävelemässä lasten kanssa, sanoo mies…

— Eikö Loviisa ollut kotona?

— Juu, mutta hän ei joutanut.

— Ei minusta ole yhtään liikaa jos mieskin vähän hoitelee lapsiaan, sanoo ystävätär.

— Ei minustakaan, vastaa mies. Ja siksi huomautin minä Loviisalle, ettei hän saa antaa lasten kulkea likaisina ja repaleissa.

— Aina hävyttömyyksiä, kun tulee kotiin, sanoo rouva. Ei koskaan huvitella ilman ettei solvaista. — Ja hyvin pingotettu kyynel tunkeutuu punottavasta silmästä.

Ystävätär ja muut naiset katsovat mieheen raivoissaan.

Valmistetaan hyökkäystä ja ystävätär hioo kieltään.

— Onko herrasväki lukenut Lutherin pöytäpuhetta vaimojen oikeudesta? alkaa hän.

— Mistä oikeudesta? kysyy vaimo.

— Hankkia itselleen toinen mies, jos nykyinen ei ole sovelias.

Paussi.

— Vaarallinen oppi rouville, sanoo mies. Sillä siitä johdutaan miehen oikeuteen hankkia itselleen toinen vaimo, jos nykyinen ei ole sovelias, mikä viimemainittu on paljon tavallisempaa.

— En ymmärrä, sanoo rouva.

— Se ei kai ole Lutherin eikä minun syyni, vastaa mies. Yhtä vähä kuin sekään välttämättä aina on miehen syy, ettei hän sovellu vaimolle. Hän voi nimittäin soveltua jollekin toiselle aivan erinomaisesti.

Kuolon hiljaisuus pöydästä noustaessa. Mies menee huoneeseensa. Rouva ja ystävätär asettuvat paviljonkiin.

— Miten brutaali! sanoo ystävätär. Ja sinä hienotunteinen, intelligentti nainen voit olla tuon egoistin piikana.

— Hän ei ole minua milloinkaan ymmärtänyt, huokaa rouva.

Saadessaan lausua nämä musertavat sanat tuntee hän niin suurta itsetyydytystä, ettei mitenkään voi muistaa miehen niin monasti toistamaa vastausta: "Oletko sinä, ystäväni, niin syvä, etten minä, joka olen jotenkin hyvä-älyinen, voisi sinua ymmärtää? Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mahdollisesti sinun pintapuolisuutesi estää sinua ymmärtämästä minua!"

Mutta huoneessaan istuu mies, yksin.

Hän suree; kärsii kuten olisi äitiään lyönyt. Mutta vaimohan oli lyönyt häntä kauan, lyönyt julkisesti, vuosikausia, ja hän ei ollut iskenyt koskaan takaisin ennenkun nyt.

Tuo raaka, sydämetön, kyynillinen nainen, jota hän oli jumaloinut, jolle oli tahtonut antaa koko sielunsa, ajatuksensa, kaikki hienot tunteensa, tuo oli havainnut hänen valtiutensa ja siksi oli se häntä pilkannut ja alentanut ja laahannut loassa, ja raastanut hiuksista ja häväissyt. Oliko mies siis suuresti rikkonut, jos oli viimein kerran lyönyt takaisin, kun häntä oli julkisesti pilkattu. Oli, hän tunsi itsensä sittenkin niin rikolliseksi kuin olisi surmannut paraan ystävänsä.

Lämmin kesä-ilta lankee hämärtäen ja kuu nousee.

Kuuluu laulua salista. Mies lähtee puutarhaan ja istuutuu pähkinäpuun varjoon. Yksin! Pianon soinnutukset sulautuvat lauluun:

Usein, kun yö tuli harmaan maailman melskeesen, vaivaan, huokasi aalto ja puu, sain syliss' uinua armaan; — ääriltä tähtisen taivaan katseli onneemme hiljainen kuu. Nyt saan itkeä salaa kaipauksen kyyneleen. Ah, se ei konsana palaa rakkauden kevääni kukkasineen!

Hän nousi kävelemään pitkin puutarhan käytävää ja katsoi akkunaan. Siellä hän oli, hänen runoelmansa, jonka hän oli itselleen runoillut. Ja vaimo lauloi kyyneleisin äänin. Naiset sohvilla katselivat merkitsevästi toisiinsa. Mutta laakeripensaiden takana puutarhasohvalla tarinoi melkein supatellen kaksi herraa, sikaria sauhutellen. Hän kuunteli:

— Pelkkää konjakkia.

— Niin, se taitaa juoda.

— Ja siitä syyttävät miestä.

— Hävytöntä. Se rupesi juomaan jo Julianin ateljeerissä. Tiedäthän, että se aikoi maalariksi, vaan ei kyennyt. Ja kun hänet hylättiin näyttelyistä, kävi hän tuon poloisen kimppuun ja korvasi tappionsa naimakaupalla.

— Niin, olenhan minä kuullut. Ja sitten piinasi toista, niin että toinen on kun luuranko. Pitivät ensin omaa taloutta, ja vaikka sillä oli Parisissa kaksi piikaa, väitti olevansa miehen piika. Itse määräili kaikesta, väitti olevansa orjatar. Hoiti kehnosti kotia, jota piiat kavalsivat, ja toisen täytyi ristissä käsin katsoa miten mentiin perikatoon. Kun mies esitti pelastuksen keinoa, vastusti rouva; esitti mustaa, rouva tahtoi valkeaa. Niin se tuhosi miehen tahdonvoiman ja hävitti hänen intelligensinsä. Sitten muuttivat he pensioniin että rouva pääsisi vapaaksi taloudesta ja saisi antautua taiteelleen. Nyt kun hänellä ei ole ruuanlaittoa eikä muuta hommaa, ei hän niin hipaise pensseliä, huvittelee vain ystävättärensä kanssa. Hän halusi karkoittaa miehen työstäkin ja häväistä hänet juopottelulla, mutta eipäs onnistunut. Siksi vihaa hän miestä kuten moraalisesti valtiaampaansa ainakin, ja sitähän mies onkin.

— Niin, mutta raukkapa on mies, vastasi toinen.

— Niin siinä suhteessa, mutta sitähän olemme kaikki — siinä suhteessa. Hän on yhä vaimoaan rakastanut, ja kaksitoista vuotta on kulunut. Mutta pahinta on se, että hän, joka ennen oli niin vahva, jonka sanaa pelättiin kamarissa ja lehdissä, alkaa lamautua. Minä puhelin hänen kanssaan aamupäivällä ja hän on kainoimmin sanoen sairas.

— Kertovat, että vaimo tahtoisi häntä hullujen huoneeseen ja että ystävätär auttaa häntä aikeissa.

— Oh, hyi hitto! Ja siinä se viitsii olla mokoman huvilentun orjana!

— Vaan tiedätkö, minkätähden se halveksii miestään enimmin? Siksi kun ei toinen voi elättää häntä hänen mielensä mukaan. Mies, joka ei voi elättää vaimoaan, ce n'est pas grand' chose, sanoi hän tässä eräänä päivänä päivällisillä. Ja minulla on vahvat syyni uskoa, että se muinoin tuumi, että mies kynällään toitottaisi hänet maalariksi. Onneksi ei toinen voinut poliittisten mielipiteittensä vuoksi ryhtyä mihinkään tekemisiin valtalehtien kanssa, ja sitten kartti hän taiteilijamaailmaa päämäärilleen vieraana.

— Vaimo siis tahtoi hyötyä miehellään, mutta kun mies ei kelvannut, niin hänet kaseerattiin. Kelpaapas toki vielä perheen elättäjäksi.

"Nyt saan itkeä salaa kaipauksen kyyneleen," kuului salista.

— Pam! napsahti lyhyesti pähkinäpuun takaa. Joku oksa rusahti poikki, hieta rasahti.

Herrat hypähtivät paikaltaan.

Ruumis hienossa puvussa oli hietakäytävällä, pää penkin jalkaa vasten.

Laulu vaikeni, naiset juosta puhalsivat ulos.

Ystävätär hajuvesipulloineen rupesi pirskoittamaan kuollutta.

— Hyi, kuollut, huudahti hän ja hypähti taapäin ja tukki nenäänsä kun näki ettei se ollutkaan pyörtynyt.

Vanhempi herroista, joka kumartui kuuntelemaan kuolleen rintaa, kohotti päätään, sanoi:

— Hiljaa, naiset!

— Miten brutaali! sanoi ystävätär.

Vaimo pyörtyi ystävättärensä syliin ja naiset huolehtivat hellästi hänestä.

— Heti hakemaan lääkäriä, huusi vanhempi herra. Juoskaa!

Ei kukaan liikahtanutkaan, kaikki tungeksivat vain pyörtyneen vaimon ympärillä.

— Minkä surun teki vaimolleen! Mikä mies, mikä mies! vaikeroi ystävätär!

— Ette pane niin tikkua ristiin kuolevan tähden, mutta kyllä pyörtyneen. Ajakaa siihen konjakkia, niin kyllä selviää!

— Oh! Oh! Kurja mies, hän ansaitsi kohtalonsa! selitti ystävätär.

— Ei, hän ei olisi tosiaan ansainnut niin kurjaa kohtaloa kuin joutua elävänä teidän käsiinne! Tietäkää huutia naiset, kunniaa perheen elättäjälle!

Hän nousi ylös ja hellitti kuolleen käden.

— Loppu tuli, sanoi hän.

Ja se tuli.