SISÄLLYS: (continued 2)

* * * * *

Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka näkymättömänä pysytelleinyt täti.

Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä. Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua. Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne, arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut arvolistoissa.

Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita. Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.

Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia ajatuksia uusien kokemusten keralla.

Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.

— Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.

Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä vastasi:

— Ei minun mielestäni.

— Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.

Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.

— Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.

— En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.

— On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se totta?

Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.

Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan pidättääkseen kiukun kyyneliä.

— Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:

— En, minä en anna!

Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.

Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä, heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin, pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi. Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki ohi.

Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli kipeäksi.

Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä. Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja, kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän oli niitä ylempänä.

Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen identiteetin manifestatsioonina."

— Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.

— Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen korkeammassa potensissa.

— Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.

— Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.

— Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti, jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa…

— Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion, joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti, uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen olemasta nainen.

— Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut luovituksi tuon pahan salakarin ohi.

— Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa, sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä, valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa näkeväni realiseerattuna. Hm!

Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:

— Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa realiseerattuna?

— Siksi, että se, joka minun sieluani atraheeraa, ei usko, hm, rakkauteen.

— Ei ole niinkään varma, ettei hän usko?

— Jos hän uskoisikin, vaivaisi häntä aina epäilys sellaisen tunteen totisuuden olemassa olosta. Muuten, ei ole ainoaakaan naista, joka tahtoisi minua rakastaa. Ei ainoaakaan!

— On, sanoi Helène ja katsoi dosentin emaljisilmään (hänen toinen silmänsä oli hyvin taitavasti emaljista valmistettu).

— Tiedättekö varmaan?

— Ihan varmaan! sanoi Helène. Sillä Te ette ole samallainen kuin muut miehet; Te ymmärrätte, mikä sielujen rakkaus on! Sielujen!

— Jos se nainen olisi olemassa, en koskaan tahtoisi avioliittoa hänen kanssaan.

— Miksette?

— Asua samassa huoneessa!

— Ei ole tarpeen! Madame Staël asui vain samassa kerroksessa miehensä kanssa.

— Ihanko!

— Mihinkäs mieltäkiinnittäviin keskusteluihin herrasväki on syventynyt? kysyi professorin rouva tullen salista.

— Puhelimme Laokoonista, vastasi Helène, jota professorin rouvan mahtaileva sävy kiukutti, ja nousi paikaltaan. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Viikko sen jälkeen ilmoitettiin dosentin ja Helènen kihlaus, ja he aikoivat mennä naimisiin samana syksynä ja asettua asumaan Upsalaan.

* * * * *

Oli "Seurassa" pidetty jymisevät poikamiesseksat etiikan professorille. Oli juotu hirveästi, ja kaupungin ainoa taideniekka, Katedraalikoulun piirustuksen opettaja, oli mahtavissa tauluissa historiallisesti kuvaillut uhrin entistä sukupuolikehitystä. Se oli juhlan loistonumero. Etiikka on opetusaine ja leipäammatti kuten monet muut, mutta yhteiskuntaan ja yksityiselämään ei sitä liioin sovelleta. Dosentti ei ollut suinkaan elänyt kuin pyhimys, vaan kokenut kuten kaikki muutkin seikkailunsa, jotka yleisesti tunnettiin, kun hänellä ei ollut koskaan syytä niitä salata. Vilpittömästi hymyillen hän siis katseli niitä, kun ne isossa koossa, hiilellä ja värillä kuvattuina availtiin hänen humalaisten silmäinsä eteen hupaisia riimiä lausuttaessa. Mutta kun esitettiin hän tulevan autuutensa viimeinen apoteoosi yksinkertaisin, mutta voimakkain kädenvedoin, silloin tuli hän kovin noloilleen ja aivoissaan välähti kuin salama: mitähän jos Helène näkisi.

Seksan jälkeen, joilla hän oli vanhaa hyvää tapaa kunnioittaen kallistanut kahdeksan naukkua, tuli hän huomattavasti humalaan ja hänen pelkonsa puhkesi tuttavallisiksi tiedonannoiksi. Kemujen hommaajana oli muun muassa eräs nainut mies ja hänen puoleensa kääntyi tuo kuritettava saadakseen neuvoja ja opastusta. Humalassa kun olivat, valitsivat he salaiseksi neuvottelupaikakseen tuolit keskellä lattiaa kruunun alla, joten heitä pian ympäröikin iso kuuntelijalauma.

— Kuules! Sinä kun olet nainut mies, alkoi dosentti huutaen minkä ikinä jaksoi, etteivät ympärillä olevat kuulisi. — Kuules! Sinun pitää sanoa minulle sana, mutta ainoastaan yksi ainoa sana, sillä minä olen tänä iltana niin saakelin hienotunteinen tässä asiassa etenkin.

— Minä sanon sinulle, veljeni, sanan, ainoastaan yhden ainoan sanan! huusi ystävä ja pani kätensä toisen kaulaan aikoen kuiskata jotain hänen korvaansa. Ja jatkoi täyttä kurkkua huutaen:

— Jokainen toiminta, hoc est joka actus, jakautuu kolmeen kokonaiseen momenttiin, veli, progressus, culmen et regressus. Progressus, siitä minä nyt sinulle puhun, culmenista ei yleensä puhuta. Katsos nyt! Initsiatiivi, niin sanoakseni, se on mies, se olet sinä! Sinun on siis ryhdyttävä initsiatiiviin, sinun on pantava alkuun, ymmärrätkös.

— Niin, mutta jos toinen puoli ei pidä initsiatiivia asiaan kuuluvana?

Ystävä katsoi hämillään noviisiin; sitten nousi hän paikaltaan ja käänsi halveksien selkänsä.

— Hölmö! sanoi hän.

— Kiitoksia! ehti vastaamaan kiitollinen oppilas, joka nyt ymmärsi yskän.

Seuraavana päivänä lekkui tuli hänen ruumiissaan eilen hotkimainsa väkijuomain vaikutuksesta, ja hän lähti lämpöiseen kylpyyn, sillä huomenna oli hänen mentävä naimisiin.

* * * * *

Häävieraat olivat lähteneet, palvelijat riisuneet pöydän; he olivat kahden.

Helène pysyttelihe verrattain levollisena, mutta mies oli aika lailla hermostunut. Heidän kihlausaikansa oli kulunut kaikellaisissa keskusteluissa ja he eivät olleet koskaan muuta kuin kihlattu pari; he eivät olleet syleilleet, suudelleet toisiaan. Helènen kylmä katse hääsi dosentin yrittämästäkään lähennellä. Mutta dosentti rakasti häntä kuten mies ainakin naista, sekä ruumiillaan että sielullaan.

He kulkivat edestaas pitkin salin mattoa ja koettivat keskustella jostakin. Mutta ei aihetta tavattu. Kruunun kynttilät olivat palaneet tynkiinsä ja steariini herui pitkinä iskoksina manseteille. Huoneessa lemusivat ruuan ja viinin höyryt ja peilipöydällä oli Helènen kukkavihko, josta kävi neilikan ja heliotroopin huumaava tuoksu.

Viimein kääntyi dosentti Helènen eteen, ojensi häntä kohti kätensä ja sanoi väkinäisen keveästi:

— Ja viimein olet sinä vaimoni!

— Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.

Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:

— Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.

Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: — Selitä!

Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän todellisuuden kanssa.

Hän on kaino, — ajatteli dosentti, — siihen hänellä on oikeus, mutta minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.

— Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi epäröidä.

— Ei, enhän toki, mutta … pikku ystäväni, hm, me, hm…

— Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän odottamatta vastausta, jota ei halunnut. — Ole sinä suuri, ole sinä jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja tulet onnelliseksi ja suureksi!

Albert oli masennettu! Avutonna häpeästä ja kiukusta väärälle ystävälle, joka oli huonosti häntä neuvonut, lankesi hän Helènen eteen polvilleen ja änkytti:

— Anteeksi, Helène; sinä olet ylevämpi kuin minä, puhtaampi, parempi, sinä olet jalompi luonne kuin minä ja sinun tulee nostaa minua silloin kun minä rupeen vaipumaan materiaan!

— Nouse ylös ja ole vahva, Albert, sanoi Helène profeetallisella äänellä, mene rauhaan ja näytä maailmalle, ettei rakkaus ole alhaisia, eläimellisiä himoja. Hyvää yötä.

Albert nousi ylös ja katsoi miten vaimo meni huoneeseensa ja lukitsi oven.

Puhtaiden tunteiden ja jalojen aikeiden vallassa meni Albertkin huoneeseensa. Hän riisui hännystakin ja sytytti sikarin. Ihan poikamiehen huoneen oli hän itselleen sisustanut. Makuusohva, kirjoituspöytä, kirjahyllyjä ja pesukaappi.

Riisuuduttuaan hauteli hän ruumistaan kylmässä vedessä kastetulla pyyhkeellä. Heittäytyi sohvaan ja avasi Dagligt Allehandan, jota alkoi lueskella poltellen sikariaan. Luki pätkän suojelustulleista. Sitten, kuten olisi ajatuksensa palannut jälleen normaaliuralle, laski hän lehden käsistään ja alkoi mietiskellä asemaansa.

Oliko hän nainut vai poikamies? Poikamies, kuten ennenkin; vain se eroitus, että hänellä oli nyt naispuolinen täyshoitolainen, joka ei maksanut hoidostaan. Julma ajatus, perin tosi. Kyökkipiika hoitaisi talouden ja sisäkkö siistisi huoneet. Mitäs sitten Helène? Kehittäisi itseään. Eikös roskaa, ajatteli hän, sehän on hassua, ja hän tunsi olevansa naurettava. Jospa ystävä oli oikeassa, ajatteli hän, jospa Helène vain letusteli naisten tapaan. Eihän Helène voinut tulla hänen luokseen, siis oli hänen kai mentävä Helènen luo. Ellei hän menisi, voisi Helène ehkä vielä hänelle huomenna nauraa, ehkäpä olla loukkaantunutkin. Niin niin, naisväki on kummallista, täytyy yrittää.

Hän kavahti ylös, vetäisi yötakin ylleen ja meni saliin. Kuunteli polvet tutisten tokko Helènen huoneesta mitään kuului.

Ei kuulunut! Rohkaisi mielensä ja meni ovelle, naputti. Silmissään siniset salamat huiskivat.

Ei vastausta. Ruumiinsa tärisi kuin horkassa ja hiki valui otsaltaan.

Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla suullaan suinkin voi:

— Minä se vain olen!

Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa nolona ja jäähdytettynä.

Totta se siis oli!

Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen kvartetti:

Integer vitse scelerisque purus…

Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa kuohuva eetillinen virtaus.

Nec venenatis… Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin Helène oli tahtonut.

Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa puolison puolesta? Nousi ylös!

Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän tavoitti rullauudinten nauhaa.

Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava! Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.

Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta, elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.

* * * * *

Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan, erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.

Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.

Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama mahdottomassa naurun virnistyksessä:

— Noo?

— Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti portaita pitkin alas.

Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.

— No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.

Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:

— No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.

— Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.

— Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.

Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle, mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen. Jos yritti vastustella, heti nolattiin.

Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja kumpikin lähti omaan huoneeseensa.

Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.

— Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!

Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa liikuttavan. Sitten naputti.

— Loviisako se on? kuului ääni sisältä.

— Ei, se olen ainoastaan minä, kuiski hän sydän kurkussa.

— Mitä sinulla on asiana? Mitä sinä minusta?

— Minä haluaisin puhella sinun kanssasi, vastasi hän melkein tajuiltaan.

Avain kiertyi lukossa. Albert ei ollut uskoa silmiään. Ovi avattiin.

Helène oli siinä pukimissaan vielä.

— Mitä sinä tahdot? kysyi hän. Samassa huomasi Helène, että mies oli riisuutunut ja että hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Rajusti lykkäsi hän miehen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Dosentti kuuli sisällä permannon jysähtävän ja sitten rajua itkua.

Raivoissaan ja häpeissään palasi hän kamariinsa. Ihanko täyttä totta! Mutta sehän ei voinut olla normaalia!

Seurasi uneton yö ja ajatusten hautominen, ja aamulla sai hän juoda kahvin yksinään.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:

— Miksis teit minulle tämän?

Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä katuessaan.

Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen, kiukutellen, rakastaen.

Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.

Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa kaupungilta.

Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet. Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.

Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja hän myöntyi.

Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.

* * * * *

Mutta sillä välin oli uusi valtiopäivämies ja professori seurustellessa poikamiesmaailmassa puolen vuotta, sattunut tutustumaan niihin uusiin ajatuksiin, jotka Englannista olivat tulleet uudistamaan mantereen vanhaa yhteiskunta- ja moraalioppia ja hän aavisti hetken lähenevän, jolloin hänen ja hänen "täyshoitolaisensa" tuumat törmäisivät vastakkain. Tukholmassa, jossa uudet henget rohkaisivat häntä tunnustamaan näitä jo sielussaan vironneita oppeja, alkoi hänelle uusi elämä.

Helène sitä vastoin, joka oli tuntenut valtiomahdin pitävän maukkaina kaikkia vanhoillis-evankeelisia kloakkilöyhkiä, vainusi "konjunktuuria vanavedessä" ja rupesi uskovaiseksi. Mutta silloin väli hajosi ja Albert kiimastui. Rakkautensa oli jäähtynyt ja hän kävi "muualla", sillä hän ei katsonut olevansa vaimolleen uskoton, kun vaimo ei ollut koskaan pyytänyt häneltä uskollisuutta tässä heidän olemattomassa suhteessaan.

Toisen sukupuolen kosketuksissa heräsi hänen miehuutensa tunne ja pian hän huomasi missä alennustilassa hän oli.

Helène näki miehen etenevän luotaan. Yhdyselämä tuli kärtyiseksi ja koska tahansa voi tulla tuho.

Lähenivät valtiopäiväin avajaiset. Helène näytti levottomalta ja muuttaneen mieltään miehen suhteen. Puheli lempeämmin kuin ennen ja huolehti tarkoin siitä, että miehellä oli hyvä olla. Niinpä näkyi paimentavan palvelustyttöjä toimittamaan tehtävänsä täsmällisesti ja ruuan ajoissa pöytään.

Mies tuli epäluuloiseksi ja ihmetteli, tarkkaili ja odotteli: jotain oli mielessä!

Eräänä aamuna kahvilla näytti Helène olevan tavallista avuttomampi. Nypli liinaa ja ryähteli kuivasti vähän väliä. Viimein otti ja uskalsi sanoa:

— Albert, alkoi Helène, sinähän tahdot tehdä palveluksen minulle ja sille asialle, jota minä ajan.

— Mikä asia se on? kysyi mies lyhyesti ja kuivasti, sillä nyt oli valtit hänen kourassaan.

— Tahdothan sinä toki toimia sorretun naisen hyväksi? Tahdothan!

— Mikä se on se sorrettu nainen?

— Mikäkö? Oletko sinä kieltänyt suuren asiamme? Sinä olet luopunut meistä!

— Minkä asian?

— Naisasian!

— En tiedä mikä se on.

— Et tiedä, mikä se on? Et tiedä! Voi! Eikö kansan nainen ole mitä hylätyimmässä asemassa?

— Ei, minä en voi tietää hänen olevan yhtään sorretumman kuin kansan miehenkään. Mies on vapautettavaa lypsylehmän asemasta niin hänen naisensakin vapautuu.

— Mutta nuo onnettomat, joiden täytyy myydä itsensä … ja kurjat miehet…

— Jotka ovat niin kurjat, että maksavat! Oletko kuullut miehen ottavan maksua huvista, josta molemmat nauttivat?

— Ei ole kysymys siitä: mutta siitä, että laki on väärä, kun rankaisee yhtä, vaan ei toista.

— Siinä se ei tee vääryyttä. Toinen on alentunut tartunnan lähteeksi myymällä itseään: valtio kohtelee häntä kuin vesikauhuista koiraa. Jos tapaat miehen, joka alentuu niin syvälle, niin pane hänet poliisin huollettavaksi! Kas teitä, mokomat puhtaat enkelit, halveksitte miestä kuin hän olisi teitä likaisempi eläin! Mitä sinä minulta tahdot? Miksi sinä minua tahdot?

Albert näki, että Helènellä oli kädessä puhtaaksi kirjoitettu vihko, jonka hän oli tuonut kaapista. Odottamatta vastausta, otti hän kirjoituksen Helèneltä ja luki.

— Esitys valtiopäiville! Minun siis pitäisi ruveta bulvaaniksi ja esittää tämä! Mokomaa moraalia? Onko se sinun mielestäsi, ankarasti ajatellen, kunniallista?

Helène nousi paikaltaan, mutta purskahti itkuun ja heittäytyi sohvalle.

Albert nousi myös ja meni vaimon luo. Albert tarttui hänen käteensä koetellakseen pulssia; oliko taudin kohtaus. Helène takertui suonenvetoisesti hänen käteensä ja pusersi sitä rintaansa vasten.

— Älä lähde luotani, nyyhkytti hän, älä hylkää minua, jää ja anna minun luottaa sinuun.

Ensi kerran näki mies nyt hänen purkavan tunteitaan. Voi toki elää tuokin hieno ruumis, jota hän niin oli ihaillut ja rakastanut! Hänenkin suonissaan oli lämmin veri, joka eritti kyyneleitä. Mies silitti hänen otsaansa.

— Oi, sanoi Helène, tuntuu niin hyvältä, kun sinä hyväilet minua noin. Oi Albert, kun meidän olisi aina näin!

— Niin, sanoi mies, miksei ole? Miksei?

Helène käänsi katseensa maahan ja toisti ainoastaan:

— Miksei?

Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen, mutta nyt toivorikkaina.

Viimein Helène nousi.

— Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.

Ja Helène meni huoneeseensa.

— Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille. Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.

Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!

Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin, näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.

Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.

Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta:

— Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona, luulin tulleen varkaita. Anteeksi.

Ja ovi sulettiin.

Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?

Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!

Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei ymmärtänyt mikä Helènellä oli.

Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi, että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti häntä entistä kauniimmaksi.

Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.

— Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.

Puhelivat joutavanpäiväistä.

Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.

Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.

Esitysaika läheni loppuaan.

Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan. Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.

— Kuka se? huusi hän.

— Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun täytyy saada puhella sinun kanssasi.

Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui sohvassa pitsi-peignoiri yllä.

— Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.

— Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.

Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.

— Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.

Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.

— Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen … Etkö ole oikein sopusoinnussa?

— En! Minä en ole onnellinen.

Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.

— Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.

— Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.

Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli hänen kasvojaan.

— Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.

— Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki hänen hermonsa olisivat katkeilleet.

— Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.

— Kokonaan, läähätti Helène ja hänen ruumiinsa vääntelehtii hiljaa kuin tiedottomana puistatuksissa, kuten olisi hän unissaan koettanut torjua jotain vaaraa.

* * * * *

Kun Albert seuraavana aamuna heräsi, heräsi hän selvänä, kyllin nukkuneena ja täysin tietoisena. Ajatuksensa olivat vahvat ja selkeät kuin hyvän, oikean unen jälkeen. Eilisen tapauksen muisti hän elävästi mielessään. Totuus ilmeni tinkimättömänä, suorana, varmana.

Helène oli myynyt itsensä!

Kello kolme aamulla oli mies huumattuna, hellänä, hulluna, luvannut lukea Helènen esityksen kamarissa.

Entä palkinto! Levollisena, kylmänä, liikkumattomana oli Helène ottanut hänet.

Mikä nainen ensinnä keksi, että hempeä voi myydä? Ja kuka, että mies on hyvä ostaja? Hän oli avioliiton ja prostitutsionin perustaja. Ja väitettiin sitten, että avioliiton oli asettanut Jumala.

Albert näki omansa ja Helènen alennustilan! Helène tahtoi ylpeillä voitolla ystävättäriensä silmissä, ollen ensimäisenä vaikuttamassa lainsäädäntöön, ja voiton oli hän päättänyt ostaa.

Mutta mies päätti kiskoa verhot hänen yltään. Hän näyttäisi Helènelle, mikä tämä oikeastaan oli! Hän sanoisi tälle, ettei prostitutsioonia koskaan maailmassa voitaisi poistaa, ellei nainen luopuisi pyytämästä etujaan myymällä itseään.

Näillä päätöksillä hän pukeutui.

Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.

Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin. Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.

Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös, voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen elämässään tapahtuneen.

Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.

Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se lukossa.

Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa, totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi; turhaan.

Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!

Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.

Helène oppi pian tietämään minkä verran mies sieti ja kun pula uhkasi tulla, niin hän antoi myötä.

Mies alkoi fanaattisesti kaivata nähdä häntä äitinä. Se ehkä tekisi hänestä naisen, ajatteli hän, se houkuttelisi terveen luonnon hänessä eloon. Mutta hän ei tullut äidiksi.

Oliko kunnianhimo, yksilön itsekäs tuli, ehdyttänyt koko elämän lähteen! Sitä ei mies tiennyt.

Eräänä päivänä ilmoitti Helène miehelle, että hänen täytyy matkustaa pariksi päiväksi sukulaistensa luo.

Kun Albert tuli Helènen lähdettyä illalla kotiin, jonka näki tyhjänä, valtasi hänet hirveä tyhjyyden ja kaipuun tunne. Nyt huomasi hän, miten koko hänen olentonsa oli pelkkää rakkautta tuohon naiseen. Asumus oli kolkko kuin hautajaisten jälkeen.

Helènen paikka pöydässä tyhjä, Albert ei syönyt paljon mitään.

Illallisen jälkeen pani hän tulen salin kruunuun. Istuutui Helènen paikalle sohvaan, hyväili hänen siihen jättämäänsä käsityötä — lapsen mekkoa, jonnekin tuntemattomaan, vasta perustettuun lasten seimeen aiottua. Neula oli vielä ompeluksessa. Albert pisti sillä sormeensa kuten koetellakseen kivun suloutta.

Sytytti sitten kynttilän ja meni Helènen makuuhuoneeseen. Hän säpsähti sinne astuessaan kuten olisi tehnyt rikoksen. Mutta huone ei ollut mikään naisen huone. Yhdenmaattava sänky ilman verhoja. Shiffonieri, kirjahylly, yöpöytä ja sohva. Aivan kuin miehenkin huone. Ei toalettia, vain pieni seinäpeili.

Tuossa oli Helénen leninki. Hän näki miten paksuun, kirjailtuun läikesilkkiin olivat painuneet hänen ruumiinsa muodot. Hän silitti kädellään kangasta ja painoi kasvonsa kaularöyhelöön; kiersi kätensä vyötäisten ympäri, mutta hame kutistui tyhjäksi ja ontoksi kuin haamu.

— Ja sanotaanpa sitten, että sielu on henki, tuumi hän. Mutta siinä tapauksessa se on ruumiikas henki.

Hän kulki vuoteen luo kuten odottaen näkevänsä näyn. Hän kosketteli joka paikkaa, hypisteli kaikkea.

Vihdoin, kuten olisi hän etsinyt jotain, vastausta johonkin arvoitukseen, alkoi hän nykiä shiffonierilaatikkoja; mutta laatikot oli kaikki lukossa. Sattui silloin vetäisemään auki yöpöydän laatikon. Mutta samassa paiskasi hän sen kiinni, paraiksi ehdittyään lukea erään kiertokirjeen nimen ja aavistaa siellä olevain outojen kapistusten tarkoituksen.

Sitä se oli! Fakultatiivinen Steriliteetti! Siitä, jonka olisi tullut olla tilapäisenä köyhyydestä pelastumisen keinona, hetken hyvänä työnä alaluokalle, miltä oli ryöstetty elämisen välineet, siitä oli tullut egoismin, idealismin selvän seurauksen välikappale. Oliko yläluokka degeneroitunut, koska se ei enää tahtonut lisääntyä, vai oliko se moraalisesti mädännyt? Kai molempaa, koskapa sen mielestä oli epämoraalista synnyttää lapsia ilman vihkimistä ja halpaa synnyttää niitä vihittynä.

Mutta mies tahtoi välttämättä lasta! Hänellä oli elämisen välineet ja hän piti velvollisuutenaan ja oikeutettuna nautintonaan tuntea olemuksensa jatkuvan uutena olemuksena. Se oli todellisen, terveen egoismin tie altruismiin. Mutta Helène, hän kulki muita polkuja ja hän neuloi kolttuja vieraille lapsille. Oliko se kauniimpaa? Ehkä puusta katsoen. Mutta Helène vain pelkäsi äitiyden kiusaloisuuksia ja huokeampaa ja helpompaa oli neuloa kolttua salin divaanilla kuin elää lapsenkamarin vaivaloisissa puuhissa.

Oli alettu hävetä olla äiti, suvullinen olento, muistaa olevansa naaras.

Se oli tarkoitus: tehdä työtä taivaan, korkeampain intressien, ihmisyyden hyväksi, sanottiin; mutta turhamaisuuden itsekkyyden, julkisuuden tähden tehtiin.

Ja mies oli vielä surkutellut Helèneä, surrut, kun oli mielestään kohdellut häntä tylysti hänen hedelmättömyytensä vuoksi. Ja ollut monien "hyväin ja oikeinajattelevain" ihmisten halveksumisen esineenä kun ei ollut puhunut velvollisesti kunnioittaen onnettomuudesta ja hedelmättömistä naisista, jotka ovat "pyhiä" sentähden, että heitä on kohdannut kaikkein suurin onnettomuus, mikä naista voi kohdata.

Ja minkä puolesta tämä nainen teki työtä? Edistymisen; ihmiskunnan pelastumisenko?

Ei! Edistymistä, vapautta, valistusta vastaan! Hän oli äskettäin suunnitellut uutta esitystä uskonnonvapauden supistamiseksi. Kirjoittanut lentokirjasen palvelusväen kurittomuudesta! Työskenteli sotalakien koventamiseksi! Tuki agitatsioonia tyttöjen pilaamiseksi samalla kurjalla kasvatuksella, jolla nyt pojat pilataan.

Mies vihasi hänen sieluaan, sillä hän vihasi hänen ajatuksiaan! Ja kuitenkin rakasti hän häntä. Mitä hän siis hänessä rakasti?

— Luultavasti, vastasi hän itselleen ja vaipui ehdoin tahdoin filosofisiin mietiskelyihin, — sitä uuden olennon siementä, jota vaimo kantoi, mutta jonka vaimo myös tahtoi tukehuttamalla tappaa.

Mitäpä muuta?

Mutta mitä rakasti vaimo miehessä? Hänen arvonimeään, asemaansa ja valtaansa.

Ja tällaisten vanhain kanssa oli työskenneltävä uuden yhteiskunnan rakentamiseksi.

Hän olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi vaimolle, kun tämä tulee kotiin; mutta tiesi, ettei puhuisi. Hän tiesi, että hän ryömisi Helènen helmoissa ja kerjäisi hänen suosiotaan, että pysyisi yhä hänen orjanaan ja möisi kerta toisensa jälkeen sielunsa kuten tuo nainen möi ruumiinsa. Hän tiesi sen tekevänsä, sillä hän rakasti!

Ilman vihkimistä ja vihittyinä.

Raastuvanoikeuden notaari meni kauniina kevätiltana kävelylle vanhaan Humlegärdiin. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundalta ja näki valon virtailevan suurista akkunoista ja heijastavan hohdettaan äskenpuhenneiden lehmusten varjoon.

Meni sisään ja istuutui yksityisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja tilasi totia.

Ensin lauloi joku koomikko surullisen laulun Kuolleesta rotasta. Sitten ilmestyi lavalle nuori tyttö ruusunpunaisissa vaatteissa ja esitti: "Og intet er saa deiligt som en maanskinstur". Hän näytti verrattain viattomalta ja omisti laulunsa viattomalle notaarillemme. Sellaisesta mainiosta kunnioituksesta ihastuneena alkoi notaari sarjan välipuheita pullolla oikeaa Liljeholmia, ja sovittelut päättyivät kahteen kalustettuun huoneeseen ja keittiöön tarpeellisine mukavuuksineen Ladugàrdslandetissa. Nuoren miehen tunteiden analyysi ei kuulu tämän jutun suunnitteluihin, ei myös huonekaluston ja välttämättömäin ulkohuoneiden kuvaaminen.

Sanon vain että he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen virtausten yllättämänä ja kaivaten aina nähdä onnensa silmäinsä edessä, päätti notaari itse muuttaa huoneustoon ja ottaa ystävättärensä taloudenhoitajakseen, johon tämä mielellään suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhekin; se on, hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska hänen katsottiin loukanneen yleistä moraalia ja siten pilanneen perheen kunniaa, kutsuttiin hänet vanhempain ja sisarusten eteen varoituksille. Mutta kun hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen mokomaa loppuun, katkesivat sovittelut ja välit.

Se sitoi hänet yhä lujemmin omaan kotiin, ja hänestä tuli hyvin kotirakas avio-, ei, anteeksi, — avioton mies. He olivat ikiautuaita, sillä he pitivät toisistaan eivätkä kytkyet heitä rasittaneet. He olivat alati iloisen levottomia, peläten kadottavansa toisensa ja koettivat siksi kaikin keinoin säilyttää toisiaan. He kaksi olivat yksi, mutta heidän elämästään puuttui jotain: seurapiiriä. Yhteiskunta ei huolinut heistä eikä notaaria kutsuttu suuren maailman keskuuteen.

Oli joulunaaton aatto, karvas päivä niille, joilla on perhe. Notaari sai aamukahvilleen kirjeen. Eräs sisarista pyysi niin sydäntä särkevästi häntä tulemaan aattoillaksi kotiin. Vanhain tunteiden kielet alkoivat väreillä ja notaarin tuli ikävä. Voisiko hän antaa ystävättären, vaimon jäädä yksin kotiin tuoksi illaksi? Ei! Tulisiko notaarin paikka olla tyhjänä kotoisessa joulupöydässä, missä hän ennen oli ollut? Hm! Näitä aprikoi hän työhön mennessään.

Aamiaistunnilla tuli muudan toveri hänen luokseen ja kysyi niin varovaisesti kuin mahdollista:

— Vietätkö sinä jouluaattoa perheessä?

Notaari kuohahti. Olikohan tuo kutsujain juonessa? Vai mitä se tarkoitti?

Toinen tunsi polaisseensa liikavarpaalle, joten jatkoi vastausta odottamatta.

— Tuota, näes, jos olet yksin, niin tuumin että ehkä tahtoisit tulla minun, hm, meidän luo. Sinä ehkä tiedät, hm, minä olen sellaisissa pienissä suhteissa, hm, katsos, se on niin siivo ja kunnon tyttö, hm…

Tuo oli hyvää ja notaari oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos he molemmat saisivat tulla. Tietysti; ja siten oli jouluaatto- ja seurustelukysymys ratkaistu.

He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.

Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!

Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme tosiystäväimme seurassa.

Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä, oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.

Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi heidän läheisyyteensä.

— Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?

— Eivätkö he sitten olleet naimisissa?

— Juu, mutta oikein!

— Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain pakanallisia satuja.

Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.

— No osoitelkoot!

Nyt huomautti Sophie kyllä tietävänsä etteivät he olleet kyllin hienoja miestensä sukulaisille, mutta hän siitä viis. Kukin pysyy paikallaan, omillaan, ja on tyytyväinen.

Mutta seuraliitto oli solmittu ja sovussa elettiin, mikä on harvinaista perheiden kesken. Oli aina olemassa tuo yhdysside ja toiselta puolen taas ei ollut tuota toista sidettä. Ja puolisot olivat yhä keskenään kuin rakastavaiset, joutumatta avioliiton pahoille tavoille, kuten esimerkiksi epäkohteliaiksi toisilleen ja sen silleen.

Mutta muutamien vuosien kuluttua näki notaari yhdyselämänsä siunautuvan pojalla. Rakastajatar oli niin kohotettu arvossa hänen lapsensa äidiksi ja menneet oli menneitä. Kärsimysten ja huolten kautta tuon äskensyntyneen hyväksi oli Marie-Louise jättänyt vanhat, itsekkäät tapansa olla aina miellyttävä ja saavuttaa ainoastaan miehensä rakkautta.

Marie-Louisessa huomasi oireita sellaisia kuin olisi hän nyt ruvennut tuntemaan itseään ystävätärtä ylemmäksi ja alkanut kohdella entistä varmemmin miestään.

Eräänä päivänä palasi mies kotiin ilosta säteillen ja ilmoitti suuren uutisen. Oli tavannut vanhimman sisaren kadulla ja hän tietysti tiesi jo kaikki. Hän tahtoi niin välttämättä nähdä veljenpoikaansa ja halusi viimeinkin tulla heille vieraisille.

Marie-Louise kauhistui ja alkoi siivota ja pölyyttää ja notarin täytyi vihdoinkin hankkia hänelle uusi leninki. Ja sitten odoteltiin viikon päivät. Uutimet pestiin, kakluunien messinkiluukut kiilloitettiin, huonekaluja hangattiin, sillä sisaren piti nähdä, että järjestystä rakastavan ihmisen pariin se hänen veljensä oli joutunut.

Ja sitten keitettiin kahvi kello yhdeksitoista päivällä, jolloin siskon piti tulla.

Hän tuli, suorana kuin seiväs ja antoi kättä kuin kalikkaa. Hän tarkasteli sänkykamarin kalustoa, ei huolinut kahvia, ei katsonut kälyä kasvoihin. Mutta äsken syntynyt häntä sentään vähän intresseerasi ja — sitten hän lähti.

Mutta Marie-Louise oli mitannut hänen kappansa, arvioinut hänen leninkinsä kankaan hinnan ja keksinyt uuden kampauskuosin hänen tukastaan. Hän ei ollut toivonut paljon sydämellisyyttä vieraissa kävijältä. Käynti riitti hänelle sinään, ja talossa tiedettiin kohta, että käly oli heillä käynyt.

Mutta lapsi kasvoi ja pian tuli vielä lisää tyttö.

Nyt alkoi Marie-Louise olla hellästi huolissaan lasten tulevaisuudesta ja vakuutti notaarille yhä ja yhä, että vain vihkiminen voi ne pelastaa.

Lisäksi tulivat siskon vihjailut mahdollisesta sovinnosta vanhusten kanssa, jos notaari vain olisi oikeissa naimisissa.

Kahden vuoden kamppailun päästä, öin, päivin ajatellen lasten tulevaisuutta, päätti notaari vihdoin antautua noihin mytologisiin seremonioihin.

Mutta ketä kutsuisi häihin? Marie-Louise tahtoi häät pidettäviksi kirkossa. Mutta sinne ei Sophien passaisi tulla. Ei toki! Sellainen tyttö! Marie-Louise osasi jo lausua sanan "tyttö" erityisen moraalisesti ja painavasti. Notaari muistutti, että Sophie oli ollut heidän ystävättärensä ja ettei pitäisi olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lasten vuoksi täytyy luopua henkilökohtaisista mieltymyksistä, ja Marie-Louisen tahto voitti.

Häät oli. Ja häät meni. Ei kutsuja vanhuksilta. Järetön kirje Sophielta, ja väli särkyi ijäksi.

Nyt oli Marie-Louise rouva. Yksin, yksinäisempänä kuin ennen. Pettymyksestään karvaana, varmana miehestään, joka nyt oli siteissä, rupesi hän omavaltaiseksi aviovaimon oikeuksien mukaan. Mikä ennen annettiin hyvästä tahdosta, ilman rescontraa, se otettiin nyt vastaan verona verovelvolliselta. Rouva valliutui kunnianimensä varuksiin, miehen lasten äidiksi, ja sieltä teki hän hyökkäyksiään. Typeränä kuin muutkin naisten kasvattamat petetyt miehet, ei notaari koskaan ennen ollut tullut tuumineeksi, mikä siinä niin pyhää oli, jos vaimo oli hänen lastensa äiti. Jonkunhan piti olla isänä, eikä notaari lainkaan käsittänyt minkä vuoksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset ja hän itse.

Rauhoittuneena kuitenkin siitä, että hänen lapsensa nyt tosiaan olivat saaneet lakimääräisen äidin, alkoi hän pujahdella pienille huviretkille kotoa katsellakseen maailmaa, jonka hän oli jo vähin unohtanut rakkautensa ensimäisessä huumeessa ja josta ei ollut sitten pitänyt huolta, kun oli jollakin tavoin pelännyt jättää lapsia ja vaimoa yksin.

Miehen vapaa liikuskelu ei rouvaa miellyttänyt ja kun hänen ei nyt tarvinnut kursailla ja kun hän oli suora luonne, puhui hän suunsa puhtaaksi muitta mutkitta.

Notaari, joka oli nuuskinut kaikki juridiikan sokkelot, antoi sanan sanalta.

— Onko sinusta sopivaa jättää lastesi äiti näin ja istua itse kapakassa?

— Minä, muori, en luullut, että sinä minua kaipaat, vastasi notaari varustautuen.

— Kaipaan? Kyllä sitä kaipaa paljonkin, kun mies juopottelee kaupungilla talousrahat.

— Ensiksikin, minä en juopottele, sillä minä syön vain murun ruokaa ja juon niukan kahvia päälle; toiseksi, minä en juo talousrahoja, sillä ne ovat sinulla lukon takana; minulla on nimittäin muita rahoja, jotka minä "juopottelen".

Paha kyllä, eivät naiset pidä huumorista ja leikillä huiskutettu suopunki nakattiin heti notaarin omaan kaulaan.

— Jaha, sinä siis tunnustat, että sinä juopottelet?

— Minäkö? Ei, minä toistin leikillä vain sinun sanojasi.

— Leikillä. Vai leikitellään sitä nyt vaimolla. Eipäs ennen niin.

— Itsehän sinä tuota mytologiaa toivoit. Miksemme me ole nyt kuin ennen? Siinä sen näet!

— Siksi tietysti, että olemme naimisissa.

— Kai siksi; mutta myös siksi, että huumauksen tapa on haihtua ja hävitä.

— Vai niin, se olikin siis vain huumausta sinun puoleltasi.

— Ei ainoastaan minun; sinun myös, kuten muillakin. Vähemmän tai kauemman kestävää, näes!

— Vai niin, miehille on rakkaus siis vain huumausta.

— Ei heille, mutta kaikille!

— Mutta huumausta sentään?

— Niin, niin! Mutta ollaan nyt siltä ystävät.

— Mutta silloin ei tarvitsisi mennä naimisiin.

— Ei, samaa mieltä olin minäkin.

— Sinäkö? Etkö juuri sinä tahtonut, että annettaisiin vihkiä itsemme?

— Juu, kun sinä olit tahtonut sitä yötä päivää kolme vuotta.

— Niin, mutta sittenkin tahdoit sinä!

— Niin, kun sinä tahdoit. Kiitä minua hyvästä tahdostani.

— Kiittääkö siitä, että jätät lastesi äidin yksin kotiin lasten kanssa ja asut kapakassa.

— Ei siitä, mutta siitä, että annoin vihkiä itseni sinun kanssasi.

— Mutta kiitollinen pitää vain olla?

— Aivan niin, kuten jokaisen säädyllisen joka saa tahtonsa täytetyksi.

— On tämä ihanaa naimisissa oloa? Kuin mikäkin muu hemppu, eikä miehen sukulaisetkaan anna arvoa.

— Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä? Enhän minäkään ole mennyt naimisiin sinun sukulaistesi kanssa.

— Siksi kun ne eivät ole kyllin hienoja, Jumala paratkoon!

— Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?

— Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai suutaritkin.

— Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään hyppisit.

— Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.

— No hyvä kun et, hyvä.

Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut, vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.

Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään. Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!

Kaksintaistelu.

Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet, jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen jälkeläisten hyväksi, — vai muistako enemmän tai vähemmän perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä lahjakkaana naisena.

Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.

— Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.

— Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.

— Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. — Elkää pelätkö, tuumivat toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin! Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut käsiinsä?

Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja illatsuissa. Semmoinen hän oli.

He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen tungettelevaa kärpästä luotaan.

Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä mustasukkaisuudesta.

— Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?

— Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.

— Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi toinen.

Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska, epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.

— Ei kukaan huoli minuakaan, sanoi mies. Mutta luutnanttien puolellahan on oikeus. Luonnollisessa valinnassa on tietysti väkevämmillä ja koreammilla oikeus. Katsokaas olkapäitä ja epoletteja…

— Hyi mitä Te puhutte!

— Suokaa anteeksi! Mutta sitä tulee niin karvaaksi epäsuhtaisessa taistelussa! Tahtoisitteko tanssia minun kanssani?

— Säälistäkö?

— Niin, säälistä itseeni. Ja hän heitti pois sikarinsa.

— Oletteko koskaan tunteneet olevanne kohtalon potkima, ajama, oletteko tunteneet mitä on joutua aina viimeiseksi? jatkoi asianajaja lämmeten.

— Olenko tuntenut? Mutta tällaisissa tilaisuuksissa eivät aina viimeiset joudu viimeisiksi, lisäsi neiti painavasti. On arvoa muillakin ominaisuuksilla kuin kauneudella tässä maailmassa.

— Mitä ominaisuuksia siis pidätte miehessä arvokkaimpina?

— Hyvyyttä, vastasi tyttö varmasti. Sillä sitä ei ole monella miehellä.

— Hyvyys ja heikkoushan ovat veljeksiä, ja naiset rakastavat voimaa.

— Minkälaiset naiset? Raaka voima on jo aikansa vallinnut ja tulisihan meidän, kun olemme näin pitkällä sivistyksessä, toki älytä pitää hyvää sydäntä arvokkaampana kuin lihasten voimaa ja raakuutta.

— Tulisi! Ja, kuitenkin! Katsokaapas kohtauksia tuolla sisällä.

— Tosimiehuus minusta on tunteen aateluudessa ja sydämen intelligensissä.

— Te siis pitäisitte miestä, jota koko maailma sanoo heikoksi, nahjukseksi…

— Mitä minä maailmasta! Sen sanoista!

— Mutta kuulkaas, Tehän olette tavaton nainen! tuumi tuomari yhä mieltyneempänä.

— En yhtään tavaton! Mutta te miehet olette tottuneet pitämään meitä naisia jonkinlaisina huvinukkina —

— Minkälaiset miehet? Minä, neiti, olen lapsuudestani saakka kunnioittanut naista jonakin ihmisen korkeampana ilmestysmuotona ja aina siitä hetkestä saakka, jona joku nainen minua rakastaisi ja minä häntä, olisin minä hänen orjansa.

Adèle katsoi häneen kauan ja syvään. Sitten sanoi hän:

— Tehän olette tavaton mies.

Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja etsivät vis-à-vis'n franseesiin.

Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä, sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".

Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.

— Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen taivaasta vastausta,

— Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen lehahdus.

— Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä tapahtuu, jatkoi Adèle.

— Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.

— Älkää nyt materialisteista!

— Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole puhtaat.

Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen käteensä.

— Te olette ihanteellinen luonne, sanoi Adèle, ja Te olette puhunut kuin minun sydämestäni. Te olette pyytänyt minun ystävyyttäni, ellen käsitä väärin. Te saattekin, mutta ensin koe. Tahdotteko näyttää voivanne sietää nöyryytystä ja pilkkaa hänen tähtensä, josta Te sanotte pitävänne.

— Tahdonko! Käskekää, minä tottelen!

Adèle avasi takokultaisen kaulanauhansa, jossa riippui medaljonki.

— Kantakaa tätä kaulassa ystävyytemme merkkinä.

— Minä kannan, vastasi tuomari hiukan arkaillen; mutta ehkä rupeevat sanomaan, että me nyt olemme kihloissa.

— Ja sitäkö Te pelkäätte?

— En, jos sinä haluat sitä. Haluatko sitä?

— Kyllä, Axel! Haluan sitä; sillä maailma ei salli mitään ystävyyssiteitä miehen ja naisen välillä; maailma on niin kurja ettei se usko puhtaaseen suhteeseen kahden eri sukupuolta olevan henkilön välillä.

Ja hän kantoi kahlettaan. Maailma, joka on hyvin materialistinen kahden kesken, sanoi kuten ystävättäret: — Tyttö nai päästäkseen naimisiin ja mies: saadakseen hänet. Se teki myös muutamia rumia viittauksia siihen, että Axel otti tytön rahojen tähden, koska hän itse selitti, ettei heidän välillään ollut mitään niin alhaista kuin rakkaus, ja ystävyys ei pakota ketään käyttämään samaa sänkykamaria, kuten naineilla on tapana.

He menivät naimisiin. Maailma oli saanut vihjeen, että he tulisivat elämään kuten sisarukset, ja maailma asettui ilkeästi virnistäen odottamaan tulosta siitä suuresta uudistuksesta, joka olisi muodostava avioliiton uudestaan.

Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin. Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi häpeissään. Ja niin todettiin:

— Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.

— Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.

— Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?

— Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.

Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu todellisuus murtautui esiin kostaakseen.

Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.

— Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.

— Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei imettänyt?

— Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.

— Oliko hän siis ahne? Hänellähän oli enemmän kuin he kuluttivat; miksi hänen pitäisi siis ansaita rahaa?

— Tullakseen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.

— Tasa-arvoisia heistä ei voisi koskaan tulla, sillä hänellä olisi aina asema, jota mies ei voisi koskaan saavuttaa. Luonto oli laittanut niin, että naisesta tulisi äiti, mutta miehestä ei.

— Sepä oli tyhmää se.

— Se olisi voinut olla myös päinvastoin, mutta asia olisi joka tapauksessa ollut yhtä raivostuttava.

— Niin, mutta tästä elämästä tuli sietämätöntä. Hän ei voinut elää vain perheelleen, hän halusi elää myös muille.

— Silloin voisi hän kuitenkin aloittaa perheestään, muita voisi sitten alkaa ajatella myöhemmin.

Keskustelua olisi voinut jatkua iäisyyteen, mutta se kesti melkoisen ajan kuitenkin.

Tuomari oli luonnollisesti useimmiten asiakaskäynneillä kaiket päivät, ja kun hän tuli kotiin, oli hänellä vastaanotto. Silloin oli Adèle epätoivoinen. Hän näki miehensä sulkeutuvan sisään toisten naisten kanssa ja ottavan vastaan näiden luottamusasioita, joita tämä ei voinut ilmoittaa hänelle. Heidän välissään oli aina salaisuuksia, ja hänestä tuntui siltä, että mies oli hänen yläpuolellaan.

Kalvava viha alkoi kasvaa hänen sisässään; viha epäoikeudenmukaisuutta kohtaan tässä suhteessa, ja hän etsi nyt keinoa saada mies alennetuksi. Miehen täytyi alentua, jotta tasa-arvoisuus astuisi voimaan.

Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.

Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.

— Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.

Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.

Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin levinnyt.

Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.

Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta mies sai kokea sen.

Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.

— On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.

Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai tunnustanut mitään sellaista.

Adèle kuihtui huomattavasti, ja hänen täytyi lopulta mukautua tukemaan tämän päätöstä matkustaa kuuluisan professorin vastaanotolle.

Adèle matkusti professorin luo.

— Kuinka kauan olette ollut sairas? kysyi tämä.

— En ole koskaan ollut terve sen jälkeen, kun tulin maalta, jossa olen kasvanut.

— Ette siis viihdy kaupungissa?

— Viihdy? Kuka välittäisi siitä, viihdynkö minä vai en, vastasi hän marttyyrin ilmein.

— Luuletteko, että maalaisilma tekisi teille hyvää? kysyi professori.

— Luulen, että se on ainoa, mikä voisi pelastaa minut, jos saan sanoa suoraan.

— No, asettukaa siis asumaan maalle.

— Mutta mieheni uraa ei kai voida keskeyttää minun tähteni?

— Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on aivan tarpeeksi.

— Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?

— Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille hyvää.

Adèle tuli kotiin murtuneena… No? — Professori oli tuominnut hänet kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.

Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa, sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään vaimonsa hengestä.

Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten, että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä. Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.

Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.

Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.

Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!

Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina tiellä ja muija torui.

Kun hän eräänä päivänä oli valitellut tavallista enemmän ja piiat eivät olleet pitäneet vaaria lapsista, sanoi vaimo tinkimättä: Kaitse lapsia, siinähän sitä on työtä.

Mies katsoi vaimoonsa: tarkoittikohan tuo totta: — No, eikö hän voisi muka katsoa omia lapsiaan? Oliko tämä nyt niin merkillistä?

Mies tuumiskeli tyystin ja hoksasi, ettei se tosiaan ollut niin merkillistä.

Nyt kulki hän säännöllisesti joka päivä lasten kanssa kävelemässä.

Eräänä aamuna kun heidän piti lähteä, ei oltu pantu lasten päälle. Tuomari suuttui ja meni rouvan luo, sillä piikoja hän pelkäsi.

— Miksei ole pantu lasten päälle?

— Siksi, että Marilla on muuta hommaa! Pane sinä niiden päälle, ei sinulla ole muutakaan tekemistä. Ei suinkaan ole mikään häpeä pukea omia lapsiaan?

Mies tuumiskeli hetken ja huomasi, ettei se ollut mikään häpeä. Sitten hän puki.

Eräänä aamuna huvitti häntä lähteä ulkosalle yksin pyssy mukana, vaikkei hän koskaan ampunut.

Kotiin tullessa oli rouva vastassa.

— Miksi sinä et ole tänään ollut lasten kanssa kävelemässä? sanoi hän tuiman nuhtelevalla äänellä.

— Siksi, ettei se minua tänään huvittanut!

— Huvittanut! Kai minua sitten huvittaa teuhata töryssä ja pölyssä kaiken päivää? Ei näy huvittavan tehdä mitään hyödyllistä edestäsi.

— Edestäni? Ruokaniko edestä? kai tarkoitat.

— Minkä tahansa, tarkoitan vain. Ja minusta tosiaan sellainen vanha mies kuin sinä voisit hävetä loikomasta joutilaana sohvalla.

Mies häpesi tosiaan ja sitten oli hän vakituisena lapsenpiikana. Täsmällensä työnsä teki. Ei hän tässä mitään väärää huomannut, mutta kärsi kuitenkin. Jokin oli hänestä nurin narin, mutta vaimo kyllä aina osasi asiat oikein päin kääntää.

Vaimo istui konttorissa ja hänen luonaan kävivät pehtorit, rättärit; vaimo seisoskeli aitassa ja mittaili jyvät alusväelle. Ken ikinä tuli taloon, haki vain rouvaa, kukaan ei herraa,

Kerran kävelymatkalla sattui herra menemään niitylle jossa oli nautakarjaa. Hän tahtoi näyttää lapsille lehmiä ja talutteli heitä varovasti syövän karjan ohitse. Yhtäkkiä kohosi musta pää toisten eläinten selkäin takaa ja katseli vieraita hiljaa mörähdellen.

Tuomari kopaisi lapset syliinsä ja juoksi minkä jaksoi takaisin aidan luo. Sinne päästyään nakkasi hän lapset miten sattui aidan yli ja yritti hypätä itsekin, mutta takertui aidakseen. Näki naisia haassa ja alkoi huutaa minkä jaksoi:

— Sonni, sonni!

Mutta naiset nauroivat ja auttoivat pahoin ryvettyneet lapset ojasta.

— Ettekö näe, sonni! huusi tuomari.

— Eihän sitä sonnia olekaan, sanoi vanha akka. Se lahattiin kaksi viikkoa sitten!

Herra tuli kotiin nolona ja kiukuissaan. Kaipaili vaimolle väen päälle. Vaimo vain nauroi. Iltapäivällä olivat he kahden salissa. Oveen noputettiin.

— Sisään! huusi rouva.

Muudan eukko, joka oli ollut sonniseikkailussa, tuli sisään kädessään tuomarin kaulanauha.

— Tämä on kai rouvan, sanoi hän epäröiden. Adèle katsoi ensin naiseen, sitten mieheen, joka silmät selällään tuijotti kytkyeeseensä.

— Ei, se on herran! vastasi rouva ja otti nauhan naiselta. Kiitokset, hyvä ystävä. Herra maksaa sinulle löytäjäisiä.

Herra istui kalpeana ja liikkumatta.

— Ei minulla ole rahaa, pyytäkää rouvalta, sanoi tuomari hypiskellen kaulapantaansa.

Rouva otti kruunun kukkarostaan ja antoi naiselle, joka lähti, nähtävästi juonta ymmärtämättä.

— Olisit voinut jättää tämän minulle tekemättä! sanoi herra tuskallisesti.

— Eikö sinussa ole miestä pitämään sanaasi ja vastaamaan teoistasi. Häpeätkö kantaa yhtä minun lahjaani, kun minä kannan sinun lahjojasi? Oletpa vainenkin pelkuri! Ja olet olevinasi mies!

Siitä lähin ei tuomarilla ollut sielun rauhaa. Mihinkä hän menikin, näki hän itselleen virnisteltävän ja piiat ja rengit saattoivat koska tahansa huutaa nurkan takaa: sonni! sonni! aina kun hän kulki ohi.

* * * * *

Rouvan piti matkustaa huutokauppaan ja viipyä poissa viikon päivät. Sillä aikaa oli herran pidettävä väkeä silmällä.

Ensimäisenä päivänä tuli kyökkipiika pyytämään rahaa sokeriin ja kahviin. Hän antoi minkä pyydettiin. Kolmen päivän päästä tuli kyökkipiika taas pyytämään rahaa samaan tarkoitukseen. Herra ihmetteli sitä, että edelliset olivat loppuneet.

— En minä niitä yksinäni hotki, sanoi piika. Ja rouva ei milloinkaan ole mitään muistuttanut.

Hän antoi rahat. Mutta haluten uteliaasti tietää, oliko väärässä, avasi hän talouskirjan ja alkoi laskea.

Ihme summa tuli noista kahdesta menoerästä. Kun hän laski yhteen kuukauden ajan naulat, tuli leivisköitä. Hän jatkoi tarkastustaan ja kaikkialla samat tulokset. Siirtyi pääkirjaan ja näki paitse kohtuuttomia summia myös mitä järettömimpiä yhteenlaskuvirheitä. Loppuhuomioksi tuli, ettei rouva osannut ei laatu- eikä desimaalilukuja ja että alustalaiset mitä julkeimmin petkuttaen vievät taloa perikatoon.

Rouva tuli kotiin. Tuomarin täytyi kuunnella huutokauppakertomukset loppuun. Sitten kakistelihe mies ja aikoi alkaa, mutta rouva itse tarttui langan päähän:

— No, mitenkäs sinä, ukko paha, tulit toimeen piikain kanssa?

— Ooja, kyllähän minä niiden kanssa, mutta ne eivät varmaankaan ole rehellisiä.

— Eivät rehellisiä?

— Ei, menoerät kahviin ja sokeriin esimerkiksi ovat liian suuret.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Katsoin talouskirjasta.

— Jaha, vai nuuskit sinä minun kirjojani?

— Nuuskin! En, mutta minun teki mieli tarkastaa.

— Mitä sinulla niissä on tekemistä…

— Ja huomasin, että sinä pidät kirjaa etkä osaa laatu- etkä murtolukuja.

— Minäkö? En osaa?

— Et, sinä et osaa; ja siksi uhkaa taloutta tuho. Pikku humbuugia olet, muori paha. Usko pois!

— Mitä se kehenkään, mitä minun kirjoissani on?

— Kyllä, näes laki voi panna, luultavasti minut, vankeuteen väärästä kirjanpidosta,

— Laki? Pyh! Minä vähät laista!

— Sen kyllä uskon, mutta sittenkin se pitää meidät kurissa, se on varma. Ja siksi pidän minä itse tästä lähin kirjaa.

— Otetaan kirjanpitäjä!

— Ei tarvita! Minulla ei ole muuta tekemistä. Ja päätetty.

Mutta kun tuomari asettui pulpetin ääreen ja väki tuli hänen eteensä, alkoi rouvan maanviljelys- ja karjanhoitoharrastus kadota.

Tuli raju reaktsioni ja rouva ei pian piitannut ei lehmistä eikä vasikoista, vaan istui sisällä. Ja siellä hän istua kykki ja hautoi uusia tuumia.

Tuomari virkeni uuteen eloon. Hän yhtyi maanviljelyspuuhiin ja piti talonväen aisoissa. Nyt oli hänellä ylivalta. Hän hallitsi ja järjesti ja määräsi menot ja tarkasti tulot.

Eräänä päivänä tuli rouva konttoriin ja pyysi tuhat kruunua uutta pianoa varten.

— Mitä sinä oikein ajattelet? sanoi mies. Juuri kun navetta on korjattava. Ei meillä ole varaa.

— Mitä ihmettä? vastasi rouva. Eikö meillä ole varaa? Eikö minun rahani riitä?

— Sinun rahasi?

— Minun tietysti, myötäjäiseni?

— Ne tulivat perheen rahoiksi naimakaupassa.

— Siis sinun rahoiksesi.

— Ei, ystäväni, vaan perheen. Perhe on kommuuni, ainoa, jossa omaisuuden yhteisyys on suvaittu, hoitajana mies, tavallisesti.

— Miksi hän, eikä nainen?

— Siksi, että hänellä on enemmän aikaa, kun hänen ei tarvitse synnyttää lapsia.

— Mikseivät molemmat voi olla hoitajina?

— Samasta syystä, josta yhtiölläkin on vain yksi johtaja. Jos myös nainen olisi hoitajana, olisivat lapsetkin, sillä omaisuus on heidän.

— Pelkkiä advokaattijuonia. Mutta kyllä minusta on kovaa se, että minun täytyy pyytää lupaa saada ostaa itselleni pianoa omilla rahoillani.

— Ne eivät ole nyt enää sinun rahojasi.

— No sinunko ne sitten on?

— Ei, ei minunkaan, ne on perheen, ja kuules vielä. Älä luikuilekaan pyytämällä minulta lupaa; jos olet viisas, niin kysyt vain hoitajalta käykö päinsä perheen raha-asiain tällään ollessa menettää niin paljon ylellisyyteen.

— Onko piano sitten ylellisyyttä?

— Uusi piano silloin kun vanha vielä on olemassa, voi olla ylellisyyttä. Nyt ovat raha-asiat huonot, siksi ne eivät salli sinun ostaa uutta pianoa, vaikka minä en tietysti voi enkä tahdo sinua vastustaa.

— Eihän nyt tuhat kruunua vie konkurssiin.

— Kyllä, turhanaikaisella tuhannen kruunun velalla voi aiheuttaa luisumisen konkurssiin.

— Sinä siis et anna minun ostaa uutta pianoa.

— Ei ollenkaan siis. Tilan epävarmat raha asiat…

— Milloin, milloin koittaa se päivä, jolloin nainen saa hoitaa itse omaisuuttaan eikä tarvitse kerjätä mieheltä?

— Silloin, kun hän itse tekee työtä. Mieshän, sinun isäsi, on koonnut työllään sinun omaisuutesi. Miehethän ovat työllään koonneet kaiken omaisuuden, siksi, näes, on ollut oikeudenmukaista, että sisar sai periä vähemmän kuin veli, etenkin kun veli jo syntyessään tuli velvolliseksi elättämään vaimonsa, mutta sisar ei ollut velvollinen elättämään miestään. Ymmärrätkös?

— Niin, se on muka oikeutta se, että jaetaan epätasaisesti. Onko oikeudenmukaista jakaa epätasaisesti? Luulisi sinulla olevan niin paljon älyä, ettet sitä voi väittää! Tasanhan aina olisi jaettava.

— Eipä, ei aina. On jaettava suhteellisesti ansioiden mukaan. Laiskuri, joka köllöttelee nurmella, katsoa töllöttelee kun muurari rakentaa, on saapa vähemmän kuin muurari, joka rakentaa.

— Jaha, minä olen siis laiska.

— Hm! Parasta on olla virkkamatta mitään. Mutta kun minä makasin sohvalla ja lueksin, pidit sinä minua hyvin laiskana ja muistanpa sinun jotain sinnepäin vihjailleenkin; jotenkin selvästi.

— No mitä minun sitten on tehtävä?

— Mene kävelemään lasten kanssa.

— Minä en ole sopiva lapsille.

— Mutta pitipäs minun olla sopiva lapsille. Kuulepas, ystäväni: nainen, joka sanoo, ettei hän ole sopiva lapsille, ei ole mikään nainen. Eikä hän ole mieskään? Mikä hän sitten on?

— Hui, hui kuinka voitkaan puhua lastesi äidistä!

— Mitä sanotaan miehestä, joka ei välitä naisista? Kai jotain varsin kaunista?

— Oh, en viitsi kuunnella enää.

Ja siksi meni rouva huoneesta ja sulkeutui omaansa. Tuli kipeäksi. Lääkäri, tuo kaikkivaltias, joka oli anastanut ruumiit sitten kun pappi oli menettänyt sielut, selitti maaseutu-ilman ja yksinäisyyden rouvalle epäterveelliseksi ja nyt oli muutettava kaupunkiin, jotta rouva saataisiin lääkärin hoitoon.

Kaupunki vaikutti erinomaisen edullisesti rouvan terveyden tilaan ja katuviemärien ilma loihti hänen poskilleen uuden raikkauden.

Tuomari antautui praktiikkaansa ja puolisojen eripuraisilla luonteilla oli taas ukonjohdattimensa.

Eräänä päivänä julistivat lehdet, että teatteri oli ottanut näyteltäväkseen erään teatterikappaleen, jonka rouva oli sepittänyt,

— Näetkös nyt, sanoi rouva miehelleen, että nainenkin voi elää korkeampia tarkoitusperiä kuin lapsen hoitoa ja ruuan laittoa varten.

Ja mies tunnusti ja pyysi anteeksi.

Kappale näyteltiin. Mies istui etuaitiossa kuin kylmän suihkun alla ja näytelmän päälle sai hän olla isäntänä seksalla.

Rouvaa saarsivat ihailijat, joille mies sai kaataa naukkuja ja niistää sikareja.

Sitten pidettiin puheita. Mies seisoi vahtimestarin vieressä ja piti huolta sampanjapullojen kunniapamauksista kun juotiin malja naiselle ja suurista tulevan ajan toiveista puhui nuori runoseppä, joka uskoi naiseen.

Muudan näyttelijä tuli ja taputti tuomaria olalle ja pyysi hänen tuomaan sisään Garte Blanchea tuon kehnon Roederin asemesta; kyypparit juoksentelivat kyselemässä rouvan miestä; ja rouva kehoitti lakkaamatta miestä pitämään huolta siitä, että arvostelijat saivat juomaa.

Nyt oli mies alakynnessä ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Kun he illalla palasivat kotiin, säteili rouva riemusta.

Sielunsa oli laajentunut ja tulvehti joka soluun, jännitti joka hermoa. Menestys oli nostanut painot rinnalta ja hän hengitti vapaasti ja korkeasti; hän oli puhunut ja häntä oli kuultu; hän oli ollut mykkä ja saanut puhelahjansa. Hän haaveili tulevaisuuttaan, uusia suunnitelmia, uusia voittoja.

Mies mökötti hiljaa kuin märkä puupukki eikä hänestä kosketellessa tullut vastakaikua. Mikäli nainen nousi, sikäli mies vaipui.

— Olet kateellinen, sanoi rouva keskeyttäen hehkuvan puheensa.

— Ellen olisi miehesi, en olisi kateellinen. Minä iloitsen menestyksestäsi, mutta se työntää minua syrjään. Olet oikeassa, mutta minä myös. Avioliitto on ihmissyömistä. Ellen minä syö sinua, syöt sinä minut. Nyt söit sinä minut. Minä en voi sinua rakastaa enää.

— Oletko sinä minua koskaan rakastanutkaan.

— Ei, en tosiaan, me rakensimme aviomme ilman rakkautta, siksi se ei menestynyt. Minusta tuntuu kaikessa tapauksessa siltä kuin avioliitto olisi saman kohtaloinen kuin monarkia. Monarkia voi olla olemassa vain itsevaltiutena. Avioliitto oli monarkinen hallitusmuoto, ja siksi täytyy sen hävitä.

— Mitäs sijaan tulee?

— Tasavalta tietysti! vastasi mies ja meni makaamaan.

Paripuolet.

Minä tapasin heitä kolmena vuotena tavallisesti joka päivällisaikaan mennessäni kotiin kirjastosta.

Ensimäisenä vuonna oli mies ryhdikäs ja notkea kuin luutnantti, joka hän olikin. Vaimo kulki tanssien hänen sivullaan ja kallisti päänsä vinoon nähdäkseen miehen silmiin. Mies kalpeni, mutta vaimo rusoitti yhä.

Toisena vuonna kulkivat he vielä käsikynkässä, mutta katsoivat suoraan eteensä ja vaimo ei koskaan kallistanut päätään vinoon nähdäkseen miehen kuoppaisiin silmiin.

Kolmantena vuonna tuli mies yksin. Kaulansa näytti venyneen ja leuka oli pitkällä. Poskinahkat kuten liimattuina tiivisti leukapieliin ja silmät mustissa puitteissa. Kun hän oli uniformussa, roikkui sapelin nauhakset alaalla vatsan puolella ja keltaiset yleis-esikunnan riväärit lepattivat laihoilla koivilla. Vaimo tuli joskus yksin. Käyntinsä oli keveä ja hypähtelevä kuin ennenkin; mutta kasvoilla tyytymätön, kova ilme. Sieraimet pörhöttivät auki kuin saalista vainuten ja silmät vilkuivat toiselle katukäytävälle kuin pälyen tyydytystä. Neljäntenä vuonna ei mies tullut.

— Oletteko kuullut, että kapteeni X on kuollut? kysyi eräänä päivänä muudan ystävä.

— En, minä en tunne kapteeni X:ää.

— Vai ette, nuori, lahjakas mies, suuri tulevaisuus. Kyllä te varmaan olette nähneet hänet, sillä hän asui saman kadun varrella kuin tekin.

— Aa, jaa, oli yleis-esikunnassa, ja nuori, kaunis vaimo?

— Ihan sama!

— No, mikä sen tappoi?

— Niin, mikä? Oletteko nähneet Erotaan pois?

— En.

— Lukekaa se sitten!

— Puhuuko se aviopuolisoista?

— Ei, paripuoliskoista!

Ei riitä.

Madame St. Briellä on perhepensioni Passyssa. Hän on leski, kahdeksan viidettä ijältään, hänellä on kolme poikaa. Yksi kahdeksannellakolmatta, nainut. Toinen kuusikolmatta, nainut. Kolmas neljäkolmatta, naimaton ja taiteilija. Mies oli lääkäri ja kuoli, dekoreerattuna, kaksi vuotta sitten.

Hänellä on vähäiset korot, joilla hän voi tulla yksinään toimeen, mutta pojan, joka on maalari, täytyy saada modelleja, väriä, siveltimiä, kangasta, ateljeeri ja absenttiä. Siksi on hänellä pensioni, mutta myös siksi, että hän rakastaa ihmisseuraa.

Vanhemmat pojat eivät käy kotona koskaan. Miniät ovat vieroittaneet heidät tykkänään äidistä. Äiti on uhrannut koko elämänsä lasten hyväksi, ilman mitään muita harrastuksia. Nyt ovat muut pesästä lentäneet, äiti on yksin nuorimman kanssa, joka ei ole koskaan kotona. Äidillä lienee ikää vielä pari kolmekymmentä vuotta, mutta hänellä ei ole ketään kenen hyväksi elää ja itsensä hyväksi ei hän voi elää, sillä hän oli syntynyt ja kasvatettu äidiksi eli elämään muiden hyväksi.

Charles, taiteilija, on kiristänyt häneltä paljon rahaa nyt huhtikuussa, sillä hänen täytyy salonkiin nyt ensi kertaa ja paraikaa odotellaan vastausta jurylta.

Tänä aamuna tuli Charles-herra aamiaispöytään. Naama kelmeän keltaisena, silmäin alukset mustan puhuvina, silmät kuin vihreällä koneöljyllä rasvatut. Kylmä hiki asuskeli hiusrajassa ja henki löyhki saastaiselta.

— Missä sinä olit eilen, pikku Charles? kysyy äiti ja latoo kuusi osteria vadille hänen eteensä.

— Mitä se sinuun kuuluu? vastaa Charles ja haistelee ostereita. Portugalilaisia! Hyi!

— Ja minä kun olin tuovinani sinulle oikein makuruokaa, sanoo äiti.

— Älä sinä pidä minusta yhtään huolta, sanoo Charles-herra. Sinä kiusaat minut hengiltä ja piru vieköön, minä muutan matkaani, jos yhä pidetään tätä peliä.

Äiti kääntyy erään hoitolaisensa puoleen, nuoren rouvan, kaksi pientä poikaa helmoissaan.

— Ompa sitä lapsistaan iloa, kaksi lensi pesästä ikipäiviksi ja tämä on viimeinen. Onko hän kiltti äidilleen.

— Eipä liiaksi, vastaa hoitolainen.

Charles-herra nousee ylös, punaisena, niin punaisena kuin vetelä verensä sallii, ja karjaisee:

— Hyvästi! Minä lähetän hakemaan tavarani aamiaisen jälkeen.

Pariovet paukkuvat ja Charles-herra menee.

Äiti purskahtaa itkuun.

Aamiaisen jälkeen tulee toimitsija hakemaan tavaroita.

Äiti kokoilee itkien Charlesin piirustusvehkeet, tyhjentää piirongin laatikot ja panee liinavaatteet kapsäkkiin. Ottaa taulut seiniltä ja käskee piian pölyyttämään vaatteet. Ja sitten on huone tyhjä.

Pojat pois lentäneet ja pesä on hylätty. Mitä varten hän nyt eläisi, kenen hyväksi hän nyt nokittaisi rintaansa ehkä kolmekymmentä vuotta, koko miespolven ijän?

— Sellainen on luonnon sääntö, rouva St. Brie-parka, sanoo hoitolainen. Ja ei meidän ole kasvatettava lapsia itseämme varten. Kuten itse lensimme vanhempain luota, niin lentävät lapset meidän luotamme. Vaadimme liikaa elämältä, joka antaa niin vähän.

— Mutta mitä sitä sitten tekee, kun kaikki ovat lähteneet pois? väittää hylätty äiti.

— Työtä itselleen, kaiketi, vastaa hoitolainen.

— Ei se riitä. Minä en voi elää yksin, minulla täytyy, täytyy olla joku.

Ja nyt on leski yksinään ja suree. Mutta koko hyvyytensä tuhlaa hän nyt hoitolaisen pikku pojille. Hän leikkii heidän kanssaan, lukee ja luettaa, pelaa dominoa heidän kanssaan ja hoitelee heitä, kun he ovat kipeinä. Ja hänellä on joku, jolle elää, koko kuukauden ajan.

Mutta kun kuukausi loppuu, matkustavat he pois. Hän seisoo portailla kun he nousevat vaunuihin ja kun ajoneuvot vierivät avenyelle päin, katsoo hän kauan, kauan heidän jälkeensä, kuten he veisivät mukanaan taas palasen hänen sydämestään. Mutta se sydän on kuin Prometheuksen maksa. Se kasvaa sikäli kuin kotka nokkii.

Ja sitten tulee uusi hoitolainen, mikä lie, matkustelee maita mantereita suurta surua pois löyhytellen. Ja sitten tapaa hän sen nokitun äidin sydämen. Ja sitten saa hän palasen hänkin kun vuorostaan nokkii, ja ottaa ajurin ja ajaa tiehensä aikansa tultua ja antaa piioille kullekin lois-dorin tuon kalvamansa sydämen edestä. Mutta leskelle hän ei anna mitään, se ei ole soveliasta. Ei, mutta, avasihan hän rintansa ja antoi äidille souvenirin, palasen suruaan, ja toinen otti sen vastaan ja kätki säästöjensä joukkoon.

Mutta miten tuhmaa onkaan elää toisten hyväksi, ei se riitä, ei riitä.

Eräs Nukkekoti.

He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta, mutta he olivat yhä kuin äsken kihlautuneet. Mies oli kapteeni sotalaivastossa ja oli harjoitusretkillä pari kuukautta joka kesä ja kaksi kertaa oli hän ollut suurella retkellä. Ne olivat niin terveellisiä nuo pikku matkat; jos aviosuhde oli ruvennut tuntumaan ummehtuneelta yhdellä paikoin ollessa talvella, niin raikasti sen jälleen kesämatka. Ensimäisenä kesänä kirjoitteli hän vaimolleen ihan rakkauskirjeitä ja hän ei voinut antaa yhdenkään purjeen kulkea ohi merellä signaleeraamatta postia! Ja kun vihdoin Ruotsin saaristo näkyi, paloi hän kiihkosta päästä mitä pikimmin näkemään vaimoaan. Mutta sen tiesi vaimo. Landsortissa tullessaan sai mies sähkösanoman: se tulee häntä vastaan Dalaröhön. Ja kun ankkuri laskettiin Jutholmenin edustalla ja mies näki sinisen nenäliinan liehuvan kievarin verannalla, tiesi hän, että vaimo se siellä oli. Mutta laivalla oli niin paljon puuhaa ja ilta ehti, ennenkun hän sai lähteä maihin. Mutta kun hän sitten tuli laivaveneellä ja plihthukari puski laituriin ja hän näki vaimon sillalla, yhtä nuorena, yhtä kauniina, yhtä terveenä kuin ennen, oli ilo kuin ensimäisinä hääaikoina. Ja kun he tulivat kestikievariin, niin kas miten nätit illalliset vaimo oli älynnyt hommata noihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka oli tilannut! Ja säihkyi viini ja läiskyivät suudelmat ja nyt pärähti iltasoitto ulkoa virralta. Mutta se ei häntä liikuttanut, hän lähtisi vasta kello yksi. Mitä? Oliko hänen lähdettävä?

— Oli, hänen piti nukkua laivalla, mutta jos hän ehtisi vain aamuhuutoon, niin ei mitään hätää!

— Mihin aikaan aamuhuuto?

— Kello viisi!

— Hyi miten aikaiseen!

— Mutta missäs sinä asut tämän yön?

— Sitäpä ei sanota!

Sen mies arvasi ja sitten tahtoi hän nähdä missä vaimo asui. Mutta vaimo asettui oven eteen! Toinen suuteli häntä, ja avasi oven.

— Hui miten iso sänky! Sehän oli kuin suuri parkassi! Mistä se sen oli saanut?

Herra Jumala, miten toinen punastui. Mutta hänhän oli miehen kirjeistä saanut sen käsityksen, että he "asuisivat" täällä kievarissa.

— Niin, tietysti he asuvat, vaikka miehen piti ehtiä laivalle aamuhuutoon, tuohon vietävän aamurukoukseen, josta tuhannen viis!

Hui miten hän puhui!

— Nyt kahvia ja tulta uuniin, lakanat tuntuvat kosteilta! — Sellainen pieni älykäs vekkuli, hankkinut niin ison sängyn! Mistä hän sen oli saanut?

— Ei hän sitä ollut saanut.

— Vai ei, kyllähän sen uskoi! Tietenkin sen uskoi!

— Hän oli niin tuhma, niin!

— Tuhma? — Mies kaapaisi vaimoa vyötäreiltä.

— Ei, oli pysyttävä siivolla!

— Siivolla; helppo sanoa!

— Tyttö, halkoja!

Kun kello löi kaksi ja aamu alkoi leimuta saarien takana ja vetten päällä, istuivat he avoimen akkunan ääressä. Tuntui näet ihan kuin vaimo olisi ollut hänen rakastajattarensa ja hän rakastaja. Eikö tuntunut? Ja nyt täytyisi hänen lähteä vaimon luota! Mutta hän palaisi kello kymmenen aamiaiselle ja sitten lähtisivät he purjehtimaan. Ja sitten pani mies kahvin kiehumaan matkakeittiöönsä ja he joivat kahvia auringon noustessa ja lokkien kirkuessa. Tuolla virralla oli kanuunavene ja mies näki keulavahdin hukarin välähtävän silloin tällöin. Vaikea oli erota, mutta hupaista tietää että pian taas tavattaisiin. Ja sitten suuteli hän vaimoa viimeisen kerran, sitoi sapelin vyölleen ja meni. Ja kun mies tuli sillalle ja huusi "vene hoi", piiloittautui rouva uudinten taa ihan kuin häveten. Mutta mies heitteli lentomuiskuja molemmin käsin yhä ja yhä kunnes matruusit veneineen tulivat. Ja sitten viimein "hyvää unta, uneksi minusta" ja kun mies kääntyi keskellä virtaa katsomaan taakseen ja asetti kaukoputken silmälleen, niin näki hän vielä pienen, mustatukkaisen olennon tuolla majatalon kamarissa ja aurinko paistoi hänen paidalleen ja paljaihin olkapäihinsä ja hän oli kuin vedenneito!

Ja sitten meni aamuhuuto! Signaalitorven pitkät sävelet kiirivät vihreiden saarien välitse kauas kimaltaville vesille ja palasivat jälleen toisia teitä mäntymetsäin taitse. Ja sitten kaikki pojat kannelle ja "Isä meidän" ja "Jesus suo mun aina alkaa". Dalarön pieni kellotapuli vastasi lyhyellä soitolla, sillä oli sunnuntaiaamu. Ja nyt liiteli kuttereita aamutuulessa ja liput liehuivat, laukauksia pamahti, vaaleita kesäpukuja vilkkui tullisillalta. Vedenrajasta punaiseksi maalattu höyry tuli Utöstä, kalastajat nostivat verkkojaan ja aurinko paistoi yli virehtiväin, sinisten vetten ja vihreän maan.

Kello kymmenen lähdettiin veneellä laivasta ja kuusi paria airoja sousi maata kohti. Ja nyt olivat he jälleen toistensa luona. Ja kun he olivat aamiaisella suuressa ruokasalissa, kuiskasivat toiset vieraat keskenään: onko se hänen vaimonsa? Mies puheli hiljaisesti kuin rakastaja ja vaimo katsoi vähä väliä alas kuten hämillään ja hymyili tai läimäsi miestä servetillä sormille.

Pursi odotti laiturin kylessä ja vaimon oli käytävä ruoriin. Mies hoiti keulapurjetta. Mutta mies ei malttanut olla katselematta yhä vain vaimoa, kesäpukuista, vaaleaa olemusta, korkeaa, kiinteää povea, suppuista, päättäväistä suuta ja tiukkaa katsetta, joka tähtäsi tuuleen hirvennahkahansikkaisen käden pidellessä suurjalustaa. Mies ei tahtonut voida olla loruamatta ja kuhni usein käänteissä. Silloin häntä toruttiin kuten laivapoikaa ja sekös hänestä oli hauskaa.

— Mikset ottanut pikkuista mukaan? — ärsytteli mies.

— Mihinkä minä sen olisin pannut?

— Siihen isoon parkassiin tietysti!

Ja vaimo hymyili ja miehestä oli niin hauskaa nähdä hänen hymyilevän noin!

— No mitäs tuumi emäntä aamulla? — jatkoi mies.

— Mitäs se tuumi?

— Sanoiko nukkuneensa hyvin viime yönä?

— Miksei olisi nukkunut?

— Noo, enpä tiedä, olisivathan rotat voineet rapista lattian raoissa tai vanha ullakkoluukku narista; mistäs sen tietää, mikä vanhan mamselin suloista unta häiritsee.

— Jos et sinä nyt pidä suutasi, niin panen kiinni jalusnuoran ja kaadan sinut mereen!

Ja he laskivat pienen saaren poukamaan ja puraisivat murkinapalaa pienestä koristaan; ja sitten ampuivat he pilkkaan revolverilla. Sitten rupesivat he ongelle ja olivat onkivinaan, mutta ei syönyt, ja he lähtivät taas purjehtimaan. Selille, joilla telkät lentelivät, lahteen, jossa hauki kaislikossa polskahti, ja taas selille; eikä mies väsynyt juttelemasta, katselemasta häntä, suutelemasta kun käsiksi pääsi.

Niin tapasivat he toisiaan Dalarössä kuutena kesänä ja aina olivat he yhtä nuoria, aina yhtä huimia ja onnellisia. Ja talvisin olivat he Skeppsholmenilla pienissä "kajuutoissaan". Ja silloin taklasi mies laivoja pojille tai huvitti heitä Kiinan ja Etelämeren saarten seikkailuilla ja rouva kuunteli ja hänen täytyi nauraa miehen hulluille jutuille. Ja heilläkös oli ihastuttava huone, jota ei ollut muilla. Siellä oli japanilaisia päivävarjoja ja sota-asuja, itäintialaisia pienoispagoodeja, australialaisia jousia ja keihäitä, neekerien rumpuja ja kuivattuja lentokaloja, sokeriruokoja ja opiumipiippuja. Ja pappa, jonka pää alkoi tulla jo kaljuksi, ei viihtynyt poissa kotoaan. Joskus läiskäsi hän lautaa sotatuomarin kanssa ja joskus pikku viiraa ja tehtiin kohtuullinen kroki. Rouva oli ennen pelannut hänkin, mutta sitten kun heille oli tullut neljä lasta, ei hänellä ollut aikaa, mutta hän istui mielellään hetkisen miesten luona ja kurkisteli kortteihin ja kun hän tuli papan tuolin luo, otti pappa häntä vyötäreiltä ja kysyi: hassaisikohan noilla lapuilla.

Korvetin oli lähdettävä merelle kuudeksi kuukaudeksi. Kapteenista tuntui meno kauhealta, sillä lapset olivat jo suuria ja mamman oli vähän vaikea hoidella laajaa piirikuntaansa. Ja kapteeni ei ollut enää niin nuori ja riehakas kuin ennen, mutta — ei auttanut. Ja hän lähti. Jo Kronborgissa pisti hän postiin ensimäisen kirjeen ja se oli seuraavanlainen:

"Pieni rakas huippuheili!

Tuuli heikko S.S.O. t. O + 10° C, 6 las. vapaavahdissa. Minä en voi kirjoittaa, miltä tuntuu olla täällä matkalla, erossa sinusta! Kun me kiskoimme varppiankkurin Kastelholman edustalla (6 ja 30 i.p. vahvalla N.O.T.N.) oli kuin olisi ajettu palli rintaristikoihin ja tuntui ihan akuraatisti siltä kuin olisi ajettu kettinki molemmista korvaklyyseistä. Sanotaan, että merimiehet tuntevat aavistuksen ennen kun onnettomuus tulee. Minä en tiedä sitä, mutta ennen kun saan sinulta ensimäisen kirjelapun, olen ganz unruhig! Mitään kummempaa täällä ei ole tapahtunut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä saa mitään tapahtua. Mitenkä Te voitte siellä kotona? Joko Popi sai uudet saappaansa? Käykö ne hyvin jalkaan? Minä olen huono kirjeentekijä ja sen sinä tiedät ja minä lopetan nyt tähän! Suurella pusulla juuri tähän kryssiin x!

Sinun vanha Pall.

P. S. Hanki nyt itsellesi jotain seuraa, lapsukainen, (naisväkeä, tietysti!) Ja muistapa sanoa Dalröna mamselille, että hän korjauttaa sen ison parkassin siksi kun minä tulen kotiin! (Tuuli lisääntyy, kääntyy yöksi Pohjoiseen!)"

Portsmouthin luona sai kapteeni vaimoltaan seuraavan kirjeen:

"Rakas vanha Pall.

Täällä on niin kolkkoa kun sinä olet poissa, sen sinä arvaat! Ja tukalaahan se nyt on ollut, kun Alicekin on nyt saanut hampaansa. Tohtori sanoi, että tämä oli harvinaisen aikaista, ja se taitaa merkitä, että (sitäpä en sanokaan!). Popin saappaat kävivät oikein mainiosti ja Popi on niistä niin ylpeää poikaa. — Sinä sanoit kirjeessäsi että minun pitäisi hankkia itselleni jotain naisseuraa. Nyt minä jo olen hankkinut, tai oikeastaan, tuli hän itse minun toverikseni. Hänen nimensä on Ottilia Sandegren ja hän on käynyt seminaaria. Hän on hyvin vakava, ei Pallin siis pidä pelätä, että hän johdattaa hänen huippuheilinsä harhapoluille. Ja vielä on hän uskonnollinen. Juu, juu, kyllä meidän jokaisen pitäisi vähän ajatella vakavammin myöskin uskonasioita. Hän on erinomaisen kunnon nainen. Ja nyt lopetan minä tällä kertaa, sillä Ottilia tulee minua hakemaan. Hän tuli nyt juuri ja pyytää sanomaan tuntemattomana terveisensä.

Sinun oma Gurlisi."

Kapteeni ei ollut kirjeeseen oikein tyytyväinen! Se oli liian lyhyt eikä niin iloinen kuin tavallisesti. — Seminaari, uskonnollinen, vakavaluontoinen. Ja Ottilia, kaksi kertaa Ottilia! Ja entä Gurli. Miksei Kultu kuten ennen. Hm! — Viikon päästä sai hän Bordeaux'in luona uuden kirjeen, jota seurasi ristisiteessä kirja. "Rakas Wilhelm!" — Hm! Wilhelm! Ei enää Pall! — "Elämä on taistelua hamas…" Mitä piruja? Mitä meillä on elämän kanssa tekemistä! "hamasta alusta loppuun saakka! Levollisena kuin puro Kidronissa…" Kidron! Sehän on raamattua! — "on meidän elämämme kulkenut edelleen. Me olemme kuin unissakulkijat kävelleet kuilujen yli niitä näkemättä!" — Seminaari, seminaari! — "Mutta sitten vaativat sijaa eetilliset" — Eetilliset! Ablativus ai ai! Hm, hm! — "kysymykset korkeimmissa potenseissa!" — Potenseissa? — "Ja kun minä nyt herään meidän pitkästä unestamme ja kysyn itseltäni: onko meidän avioliittomme ollut sitä totista avioliittoa? niin täytyy minun katumuksella ja häpeällä vastata, että se ei ole sitä ollut! Rakkaus on taivaallista alkuperää (Math. XI: 22 ja seuraavat v.)" Kapteenin täytyi nousta paikaltaan ja ryypätä lasi rommivettä ennenkun jaksoi jatkaa. — "Miten maailmallinen, miten konkreettinen meidän on ollut. Ovatko meidän sielumme eläneet siinä harmoniassa, josta Plato puhuu (Phaidon, VI kirja, II. 9 §.)? Ei, pitää meidän vastata! Mitä olen minä ollut sinulle? Taloudenhoitaja ja — voi häpeää! — rakastajatar! Ovatko meidän sielumme ymmärtäneet toinen toistaan? Ei, pitää meidän vastata!" — Pirkeleen pirkele, kaikki Ottiliat ja saatanan seminaarit! Onko hän ollut minun huushollerskani? Vaimoni ja lasteni äiti on hän ollut! — "Lue tämä kirja, jonka minä sinulle lähetän. Se antaa sinulle vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Se lausuu julki sen, mikä on piillyt koko naissuvun sydämissä vuosisatain aikana! Lue sinä se, ja sano sitten, tokko meidän avioliittomme on ollut oikeaa avioliittoa! Polvillaan rukoillen, sinun oma Gurlisi."

Tämän pahan kapteeni oli aavistanut. Hän oli joutua järiltään, hän ei voinut ymmärtää, mikä hänen vaimoaan riivasi! Tämähän oli pahempaa kuin körttiläisyys!

Hän repi auki ristisiteen ja näki nidotun kirjan ja sen kannessa: Henrik Ibsen, Nukkekoti. Nukkekoti! Niin. Juuri niin! Hänen kotinsa oli ollut kuten pieni, hieno nukketalo, ja hänen pikku vaimonsa oli ollut hänen pikku nukkensa ja hän oli ollut vaimon iso nukke. He olivat leikitellen kulkeneet elämänsä särmäisillä muserokivillä ja he olivat olleet onnellisia! Mitä heiltä siis puuttui? Mitä pahaa he olivat tehneet? Hänen oli otettava siitä selko, koskapa sen sai tästä kirjasta tietää.

Kolmessa tiimassa hän sen lukaisi! Mutta järki seisoi. Mitä tämä kuului häneen ja hänen vaimoonsa! Ei hölyn pölyä! Olivatko he väärentäneet vekseleitä? Vai eivätkö olleet rakastaneet toisiaan? Juu! — Kapteeni sulkeutui kajuuttaansa ja luki kirjan uudelleen ja merkkaili sitä sinisillä ja punaisilla viivoilla ja kun alkoi tulla aamupuoli, ryhtyi hän tekemään kirjettä vaimolleen. Ja hän kirjoitti:

"Hyvää tarkoittava, pieni Ablativus ai ai näytelmävehkeilystä Nukkekoti, kyhäillyt vanha Pall Vanadiksella Atlantin valtamerellä Bordeaux'in edustalla (lat. 45° long 160)."

§ 1. Likka oli mennyt miehen kanssa naimisiin sentähden, että mies rakasti likkaa, ja siinä teki tyttö hiton hyvästi, sillä jos hän olisi ruvennut odottamaan sitä, jota hän itse rakasti, olisi voinut tapahtua, ettei se toinen häntä rakastanutkaan, ja silloin olisi hän tavannut pirun rustirenkaassa. Sillä ylen harvoin sattuu että molemmat ovat hullautuneet toisiinsa.

§ 2. Hän väärentää vekselin. Tuhmuus se on, mutta älköön hän sanokokaan sitä tehneensä vain miehen vuoksi, sillä eihän hän ole koskaan rakastanut miestään; jos hän olisi sanonut, että hän sen teki heidän molempain ja lasten vuoksi, puhuisi hän totta! Selväkö?

§ 3. Jos mies tanssiaisten jälkeen pitää vaimosta, todistaa vain että hän rakastaa vaimoaan eikä se ole vika miehessä; mutta tällaisen esittäminen teatterissa on vika. Il y a des choses qui se font mais qui ne se disent point, lausuu muistaakseni muudan ranskalainen. Muuten olisi kirjailija, jos hän olisi oikeudenmukainen, voinut esittää vastakkaisen tapauksen: la petite chienne veut, mais le grand chien ne veut pas, sanoo Ollendorff. (Vert. Dalarön parkassia!)

§ 4. Se että vaimo tahtoo sitten kun näkee, että mies on emä nahjus — jota mies onkin, koskapa antaa vaimolleen anteeksi sentähden, ettei petkutus tullut ilmi — lähteä lastensa luota, kun "ei ole arvokas niitä kasvattamaan", on hyvin älytöntä koketteriaa. Jos vaimo oli nauta (sillä ei suinkaan seminaarissa opeteta, että on luvallista väärentää vekseleitä) ja mies härkä, niin piti heidän kelvata hyvin aisakkaiksi. Missään tapauksessa ei hänen sopisi jättää lapsiaan sellaisen hölmön kasvatettaviksi, jota hän halveksii.

§ 5. Noralla on siis sitä suurempi syy jäädä lastensa luo, kun huomaa miehensä elukaksi.

§ 6. Se ettei mies ollut huomannut hänen oikeaa arvoaan ennen, ei ole miehen syy, sillä oikeaan arvoonsahan Nora joutui vasta kalabaliikin jälkeen.

§ 7. Nora oli jo ennen höpsö, sitä ei hän itsekään kiellä.

§ 8. Löytyy kaikki takeet siitä, että he tästä lähin kiskoisivat kuormaansa tasaisemmin: mies on katunut syntejään ja tahtoo tehdä parannuksen, vaimo myös! Bon! Käpälää päälle, nyt aletaan uudestaan! Ei pata kattilaa soimaa. Velka velasta. Sinä olit nauta ja minä olin härkä! Sinä, pikku Nora, olit huonosti kasvatettu; minä, pässinpää, en ollut parempaa oppinut. Surkutelkaa meitä molempia! Nakelkaa mädänneillä munilla meidän kasvattajiamme, mutta älkää pommittako niillä vain minun pääkupuani. Minä olen, vaikka mies olenkin, yhtä viaton kuin sinäkin! Ehkä hiukan viattomampikin, sillä minä menin naimisiin rakkaudesta, vaan sinä rahain vuoksi! Olkaamme siis ystäviä ja opettakaamme yhdessä lapsillemme elämämme kalliita kokemuksia.

"Selvä? All right! — Tämän on Pall kapteeni jäykillä sormillaan ja hitaalla älyllään kirjoittanut.

"Ja nyt, pieni, rakastettu nukkeni, nyt olen minä lukenut sinun kirjasi ja lausunut siitä ajatukseni. Mutta mitä se meihin kuuluu? Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Emmekö vieläkin rakasta? Emmekö ole kasvattaneet kumpikin itseämme ja höylänneet kulmat pyöreiksi, sillä muistathan, että kyllä niitä oli alussa oksia ja känsiäkin! Mitä hullutuksia tämä on! H——tiin kaikki Ottiliat ja seminaarit! — Ruotaisen kirjan sinä lähetit. Huonosti merkitty kulkuväylä, jossa voi ajaa milloin tahansa karille. Mutta minä otin mittavehkeet, minä ja merkitsin karttaan ja pääsin tyvenelle vedelle. Mutta empä tee sitä enää toista kertaa. Piru halaiskoon pähkinöitä, jotka on mustat sisältä, kun on kerran niihin reiän saanut. Ja nyt toivotan minä sinulle rauhaa ja onnea ja entistä hyvää järkeä. Miten minun piskuiseni jaksavat? Unohdit kirjoittaa niistä! Kai olivat esteenä huolet Noran siunatuista mukuloista (joita ei löydy muualla kuin tuossa näytelmäkirjassa!) Itkeekö poju, soittaako sirkku, laulaako satakieli, tanssiiko pikku nukke? Aina hän tanssikoon, sillä siitä on Pall-vanha hyvillään. Ja nyt Jumala sinua siunatkoon älköönkä salliko pahoja ajatuksia välillemme. Olen niin pahoillani, etten voi sanoa! Ja pitää sitten istua ja kirjoitella arvostelevia artikkeleita teatterikappaleista! Jumala holhotkoon sinua ja pienoisia, pusi heitä suulle vanhan, uskollisen Pallin puolesta."

Kun kapteeni oli saanut kirjeensä valmiiksi, meni hän alas ruokasaliin ja hankki krokinsa. — Lääkäri oli siellä myös. — Höi, yökkäsi kapteeni, — tiedätkö miltä haisee vanhat mustanhousun hapanneet. Höi, Surabaja! Piru hissais kattauspylppyrällä keulan huippuun ja tuulettais pohjaan reivatulla N.V.T.N. — Mutta lääkäri ei ymmärtänyt hölyn pölyä! Ottilia, Ottilia helv…! Kingottimella se kuranssia sietäisi! Viedä vietävän harmaa hapan kanssikoppiin ja usuttaa toinen ruokakunta päälle ja reikäluukut tukkoon!

Kyllä hän tiesi, mitä vanha kääkkä siesi. — Mutta hittoko sinulla on, Pall-paha? kysyi lääkäri. — Plato, Plato! Hyi hitto, Plato! Niin! Kun on merillä kuusi kuukautta, silloin se tulee se Plato! Ja eetillinen! Eetillinen! Höi. Piikkipultti sisarhakaisiin, saisipa Ottilia lämpyisensä niin tokko olisi suussa sen Plato, Plato. — Mutta mitäs sinä tarkoitat? — Ooh, ei mitään. Kuule, sinä kun olet lääkäri, mitenkäs se oikeastaan on naisten? Hä? Eikö ole vaarallista olla kauan naimattomina? Tulee hiukan noin kukkelikui, yhdestä hangasta? Hä? — Lääkäri laati lausuntonsa, joka päättyi valituksella siitä, etteivät kaikki naaraat saata tulla hedelmöitetyiksi. Luonnossa, jossa koiraat enimmäkseen olivat polygameja — hyvällä syyllä, sillä pojille oli ruokaa, (paitsi petoeläimillä), — ei ollut moisia abnormiteetteja kuin naimattomat naaraat. Mutta kulttuurioloissa, joissa vain onnenpotkusta sai riittävästi leipää, oli se tavallista, etenkin kun naisia on enemmän kuin miehiä. Tulisi siis olla kiltti vanhoille piioille, sillä heidän kohtalonsa on surkea! — Jaa, kiltti! Helppo sanoa, mutta eivät itse voi olla kilttejä! — Ja nyt tarinoi kapteeni kaikki, senkin, että hän oli kirjoittanut arvostelun teatterikappaleesta! — Osh, ne kirjoittavat niin paljon roskaa, — sanoi lääkäri ja sulki totikannun kannen. — Tiede se vain pystyy suuria kysymyksiä ratkaisemaan! Tiede!

Kun kapteeni kuuden kuukauden poissa olon ja ikävän kirjevaihdon jälkeen, jossa vaimo oli pahoin pöllyyttänyt hänen teatterikritiikkiään, viimein astui maihin Dalarössä, oli häntä vastaanottamassa vaimo, kaikki lapset, kaksi piikaa ja Ottilia. Vaimo oli hellä, mutta ei sydämellinen. Hän kurotti otsansa suudeltavaksi. Ottilia oli pitkä kuin harus ja hän oli kulinut tukkansa lyhyeksi niin että niska oli kuin köysiluuta. Illalliset ikävät teevesineen. Parkassi lastattiin lapsilla ja kapteeni pantiin vinnikamariin. Voi miten kaikki oli muuttunut! Pall-pahainen näytti niin vanhalta ja nolo oli hän myös. Tämähän nyt oli ihan helvettiä, tuumi hän; naimisissa, eikä vaimoa!

Huomisaamuna tahtoi hän viedä rouvansa purjehtimaan. Mutta Ottilia ei sietänyt merta. Hän oli voinut niin pahoin matkustaessaan tänne Baggensfjärdistä. Ja sitäpaitsi oli sunnuntai. Sunnuntai? Sepä se! Mutta he voisivat lähteä kävelemään sen sijaan. Heillä olisi kyllä paljon puheltavaa. Niin mutta mistä olisi heillä puheltavaa. Vaan Ottilia ei saisi tulla mukaan!

He lähtivät käsikoukkua. Mutta he eivät puhelleet paljoa; ja mitä puhuivat, puhelivat paremminkin sanoja, joilla tahdottiin salata ajatuksia, kuin ajatuksia, joita ilmaistiin sanoilla. Kulkivat pienen koleraisten hautausmaan ohi ja kääntyivät Schweizer-laaksoon. Heikko tuuli hengähteli kuusikossa ja tummain havujen lomitse loisti vihreä veden selkä. Istuivat kivelle. Mies vaimon jalkoihin. Pian paukahtaa, tuumi mies. Ja paukahti!

— Oletko sinä ajatellut sitä meidän avioliittoamme? alkoi rouva.

— En, — vastasi mies, niinkuin olisi juonensa valmistanut, — minä olen sitä vain tuntenut! Minä luulen nimittäin, että rakkaus on tunteen asia; purjehditaan rannikon mukaan, mutta jos turvaudutaan kompassiin ja merikorttiin, niin ajetaan karille.

— Juu, mutta meidän avioliittomme on ollut vain Nukkekotia.

— Valetta, suvaitkaa. Et sinä ole väärentänyt vekseleitä, et näytellyt sukkiasi syfiliittiselle tohtorille, et tahtonut lainata häneltä rahoja vastineella in natura; et ole koskaan ollut niin romantisen hölmö, että olisit ajatellut miehesi menevän ilmaisemaan itsensä rikoksesta, jonka vaimo oli tyhmyyksissään tehnyt ja josta ei tullut edes rikosta, kun ei syyttäjää ollut; et sinä ole koskaan minulle valehdellut! Minä olen kohdellut sinua yhtä kunnollisesti kuin Helmer vaimoaan, kun hän teki hänet paraaksi uskotukseen, salli hänen jutella pankin asioista, virkain täyttämisestä "and so on"! Me olemme siis olleet täydellisesti mies ja vaimo, sekä vanhain että uusmuotisten käsitteiden mukaan.

— Niin, mutta minä olen ollut sinun taloudenhoitajasi!

— Valetta, ellet pahastu! sinä et ole milloinkaan syönyt keittiössä, et ollut palkalla, et koskaan tarvinnut tehdä tiliä rahoista, et koskaan saanut toria, jos jokin ei mennyt kuten piti! Ja pidätkö minun ammattiani; hilata ja ponnistaa, laskea ja viskata touvia ja kirkua: kunniaa! ja — lukea silliä ja mittailla ryyppyjä, pidätkö sitä kunniakkaampana kuin vahtia piikoja, käydä torilla, synnyttää lapsia ja kasvattaa niitä!

— En, mutta sinä saat palkan työstäsi; sinä olet oma isäntäsi, sinä olet mies, sinä vallitset.

— Mutta pikku ystäväni! Tahdotko sinä minulta palkkaa? Tahdotko sinä oikein ruveta huushollerskakseni? On vain sattuma, että olen mies, sillä vasta kuudentena kuuna se asia ratkaistanee! Se on ikävää, sillä nykyjään on rikos olla mies, mutta eihän se ole meidän syy. Ja piru vieköön hänet, joka on ärsyttänyt ihmiskunnan eri sukupuolet taisteluun keskenään! Sen on paljosta vastattava. Minäkö vallitsen? Emmekö vallitse molemmat? Ryhdynkö minä mihinkään merkittävään tehtävään kysymättä neuvoa sinulta. Häh? Mutta sinä, sinä kasvatat lapsesi oman mielesi mukaan! Muistatkos, kun minä tahdoin lakkauttaa tuudittamisen, jota pidin rikoksena, kun sillä huumataan lasta. Silloin sait sinä vallita. Vuorotellen sinä ja minä! Tultiin kuitenkin hyvin toimeen tähän saakka. Sinä olet hylännyt minut Ottilian vuoksi!

— Ottilian! Aina Ottilia! itsehän sinä minulle hänet toimitit!

— En juuri häntä! Mutta nyt hän sittenkin vallitsee.

— Kaikesta mistä minä pidän, tahdot sinä minut erottaa!

— Onko Ottilia "kaikki"? Siltä näyttää!

— Mutta minä en voi häntä lähettää pois nyt kun olen ottanut hänet kotiopettajaksi, lukemaan tyttöjen kanssa kasvatusoppia ja latinaa.

— Latinaa! Ablativus ai ai! Herra Jeesus, pitääkö heidätkin nyt turmella!

— Jaa, heidän tulee tietää yhtä paljon kuin miehenkin naimisiin mennessään, että avioliitosta tulisi oikea avioliitto.

— Mutta, rakas ihminen, eiväthän kaikki aviomiehet osaa latinaa! Minä en osaa kuin yhden ainoan sanan latinaa ja se on Ablativus ja ai ai, ja me olemme kuitenkin onnellisia! Ja sitäpaitse aiotaan juuri lakkauttaa latina hyödyttömänä miesten opetuksessa. Pitääkö teidän nyt kokeilla samaa kirousta! Ettekö nyt voi varoa esimerkkiä! Eikö se riitä että miessukupuoli on pilattu; pitääkö vielä naisetkin pilata! Ottilia, Ottilia, minkäs minulle tehnyt olet!

— En viitsi enää keskustella tästä asiasta! Mutta meidän rakkautemme, Vilhelm, ei ole ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla! Se on ollut aistillista!

— Rakas kulta, mitenkä meillä olisi voinut olla lapsia, jos se ei olisi ollut — myöskin aistillista? Mutta se ei ole ollut ainoastaan aistillista.

— Mikä voi olla samallaikaa mustaa ja valkeaa! Kysyn vain? Vastaappas!

— Kyllä, päivänvarjosi on päältä musta ja sisästä valkea!

— Sofisti!

— Kuule, hyvä ystävä, puhupa omalla kielelläsi ja omalla sydämelläsi, äläkä Ottilian kirjoilla! Pidä älysi aisoissa ja ole vain omaa itseäsi, minun oma, rakas vaimokultani!

— Sinun, sinun oma, sinun omaisuutesi, jonka sinä ostat sillä, minkä sinä ansaitset työllä, omalla työlläsi!

— Aivan samoin kuin, ota vaari, minä olen sinun miehesi, sinun oma miehesi, jota yksikään muu nainen ei saa vilaistakaan, jos aikoo säilyttää silmänsä, ja jonka sinä sait lahjaksi, ei, korvaukseksi siitä, että hän sai sinut! Eikö tämä ole partie égale!

— Mutta olemmehan eläneet aina kuin leikillä? Eihän meillä ole ollut mitään korkeampia intressejä, Vilhelm!

— Kyllä. Meillä on ollut korkeampia intressejä, Gurli; me emme ole eläneet aina kuin leikillä, meillä on ollut vakaviakin hetkiä! Meillä on ollut kaikkein korkeimmat intressit mitä löytyy; sillä me olemme antaneet elämän tulevalle sukupolvelle, olemme otelleet ja ahertaneet aika uljaasti noiden pienten puolesta, joista tulee kerran suuria, etkä sinä suinkaan ole otellut vähemmän kuin minä. Olet ollut kuoleman kielissä neljä kertaa heidän tähtensä! Olet halveksinut yön lepoa niitä tuudittaessa, päivän iloja niitä hoidellessa; olisihan meillä voinut olla kuusi huonetta ja keittiö Kuningattaren kadun varrelta ja lakeija eikä meidän olisi tarvinnut asua Långaradenissa, ellei meillä olisi ollut noita pienokaisia: olisihan Kultu voinut käydä silkissä ja sametissa ja vanha Pall housun polvet harakanpesittä, jos olisimme tahtoneet olla ilman lapsia! Olemmeko siis nukkeja? Olemmeko niin itsekkäitä kuten vanhat kääkät väittävät, jotka usein hylkivät miehiä, kun eivät niitä saa? Otapa selkoa, miksi on niin paljon naimattomia tyttöjä! Kaikki ne osaavat kehua kosijoillaan, ja kuitenkin ovat ne niin mielellään marttyyrejä! Korkeammat intressit! Latinaa! "Pukeutua" puolialastomaksi hyväntekeviin tarkoituksiin ja antaa lasten virua ja tärveltyä märissä rievuissa! Luulenpa että minulla on korkeammat intressit kuin Ottilialla: tahdon vahvoja, iloisia lapsia, jotka voivat kerran elämässä suorittaa sen, jota me emme ennättäneet suorittaa! Mutta latinan avulla sitä ei suoriteta! Hyvästi, Gurli! Menen vartioon! Seuraatko sinäkin?

Vaimo ei noussut paikaltaan, ei vastannut. Mies meni, raskain askelin, kovin raskain. Ja sininen ulappa synkeni ja päivä ei hänelle enää paistanut. — Pall, Pall, mihin mennään, mihin mennään, huokasi hän itsekseen kun hän kapusi hautausmaan aidan portaita; makaisinpa tuolla päreristikoiden alla, tuolla puun juurten seassa; mutta en varmaan saisi rauhaa jos makaisin yksinäni.

Gurli, Gurli!

* * * * *

— Nyt on asiat huut hiiteen, anoppi, — sanoi kapteeni eräänä päivänä kun tuli mummon luo Sturenkadun varrelle.

— Miten niin, rakas Ville.

— Eilen ne olivat meillä. Toissa päivänä olivat prinsessan luona. Ja pikku Alice tuli niin huonoksi. Sattui vain tulemaan kipeäksi, tietysti, ja minä en uskaltanut lähettää hakemaan Gurlia, sillä hän olisi tietysti luullut minun joutavillani sanovan Alicen olevan sairaana. Ooh! Kun keskinäinen luottamus on hävinnyt, niin… Kävin tässä äskettäin sotakomissarion luona ja kysyin onko meillä Ruotsin lain mukaan oikeutta savustaa kuoliaaksi vaimon ystävättäriä! Ei muka ollut. Ja jos olisi, ei uskaltaisi, sillä silloin loppuisi tyyten kaikki. Hitto, paljon parempi kun olisi rakastaja; ottaisi niskasta ja nakkaisi ulos. Mitä minä nyt teen?

— Jaa, jaa, paha tämä nyt on, Ville, mutta täytyy keksiä jotain. Ethän sinä, iso mies, voi olla näin naimattomana.

— En, sitäpä minä juuri!

— Minä sanoinkin sille ihan tärkilleen tässä, että jos hän ei ole siivolla, niin miehensä lähtee tyttöjen luo tuossa paikassa!

— No, entäs se?

— No hän että: menköön, että jokainen on ruumiinsa herra!

— Hän kanssa, tietysti! Koreita teoriioja. Harmaat hapset minulle tulee, anoppi!

— Vanha hyvä temppu, jolla hänet saa mustasukkaiseksi. Tavallinen radikaalikuuri, rakkaus tulee kuorestaan, jos sitä on!

— On sitä!

— On tietysti! Sillä rakkaus ei kuole vain noin napauttamalla; vuosikaudet sitä täytyy kaluta, jos sekään auttaa. Rupeeppas kurtiseeraamaan Ottiliaa, niin saa nähdä!

— Kurtiseeraamaan! Ottiliaa!

— Koetas! Etkös tunne jotain alaa, mikä häntä intresseeraa?

— Juu, antaapas! Nyt niillä on se statistiikkansa! Langenneet naiset, tarttuvat taudit, hyi! Jospa johtaisi sen matematiikkaan! Sitä minä ainakin osaan!

— No kas niin! Ala matematiikalla, jatka saalin tuonnilla ja kengän auttamisella. Saata kotiin iltasella. Juo sinun-maljat hänen kanssaan ja suutele häntä Gurlin nokan edessä. Jos tarvitaan, niin lähentele. Ooh, ei hän suutu, elä luulekaan! Ja matematiikkaa, paljon, niin paljon, että Gurli saa kuunnella tuppisuuna. Tule viikon päästä ja kerro!

Kapteeni meni kotiin ja luki läpi viimeiset lentokirjaset epäsiveellisyydestä ja ryhtyi toimeen.

Viikon päästä istui hän iloisena ja tyytyväisenä anoppinsa luona ja ryyppäsi aika lasin sherryä. Oikein iloisena.

— No kerro, kerrohan nyt, — sanoi mummo ja lykkäsi silmälasit otsalleen.

— Niin, tuota, ensimmäinen päivä otti kovalle, se epäili minua. Luuli minun kujeilevan. Mutta sitten mainitsin minä, miten ääretön vaikutus probabiliteettikalkyylillä oli Amerikassa siveellisyyskysymykseen. Se oli sanalla sanoen ollut epookin tekevä. Vai niin, sitä hän ei tiennytkään; se ärsytti häntä. Minä sujautin esimerkin ja todistelin numeroilla ja kirjaimilla, että voitiin jotenkin tarkasti laskea lankeavain naisten luku. Tämä häntä hämmästytti. Nyt näin, että hän oli utelias ja halukas hankkimaan itselleen valtin ensi kokoustaan varten. Gurli oli hyvillään kun näki että meistä voi tulla ystäviä ja hän oikein meitä tyrkytteli toisillemme. Tunki meidät minun huoneeseeni ja sulki oven; ja me istuimme ja laskimme koko iltapäivän. Kääkkä se oli onnellinen, sillä se arveli minusta tiedoissa hyötyvänsä, ja parissa kolmessa tunnissa olimme me ystäviä. Illallisella tuumi Gurli, että minä ja Ottilia hänen mielestänsä olimme olleet niin kauvan tuttuja, että voisimme ruveta sinuiksi. Minä avasin pullon vanhaa hyvää sherryäni juhlatapauksen kunniaksi. Ja sitten suutelin Ottiliaa keskelle suuta, Jumala syntejäni siunatkoon! Gurli näytti olevan hieman hämillään, mutta ei närkästynyt. Ottilia, sulaa onnea. Sherry vahvaa, Ottilia heikko. Autoin kapan hänen päälleen ja saatoin hänet kotiin. Puristin hänen käsivarttaan Skeppsholmin sillalla ja selitin koko taivaan tähtikannen. Ah! Hän oli hurmaantunut. Aina rakastanut tähtiä, mutta ei ollut saanut oppia niiden nimiä. Naisrukathan ei saa mitään oppia. Haaveili oikein kuntoon ja me erosimme parhaina ystävinä, jotka olivat ymmärtäneet toisiaan väärin niin kauan, kauan! Ja lisää matematiikkaa. Olimme yhdessä aina illalliseen saakka. Gurli pistäytyi huoneeseen pari kertaa ja nyykäytti meille päätään. Mutta illallisella oli puhe pelkästään matematiikasta ja tähdistä ja Gurli istui vaiti ja kuunteli. Sitten saatoin hänet kotiin. Mutta rantasillalla tapasin kapteeni Björnin. Puikittiin Grand Hotelliin ottamaan pari lasia punssia. Tulin kotiin kello yksi.

— Gurli valvoi pukeissaan. "Missä sinä olet ollut näin kauvan, Vilhelm?" sanoi.

Silloin meni piru minulle sisään ja minä vastasin: käveltiin ja juteltiin Holmbrolla niin kauan että ihan unohdin mitä kello oli. Se naula veti.

"Minun mielestäni ei ole oikein sopivaa kävellä kaupungilla yöllä nuoren naisen kanssa", sanoi.

— Minä olin olevinani hämilläni ja änkyttelin, että kun on niin paljon puhumista, niin ei aina muista, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta.

"Mistä te sitten puhuitte?" sanoi Gurli ja nyrpisti suutaan.

— Enhän minä sitä voi muistaa.

— Hyvää menoa, poika, hyvin ajettu, — sanoi mummo. — Entäs sitten?