MUISTOJEN TARHA
Reading edition
HIIHTÄJÄN SURU
Hiihdän mä yöllistä kuudantarhaa, pilvien varjot hangilla harhaa liitäen, laukaten aaveitten lailla, korpehen kaikoten, määrää vailla.
Hiihtäjä tumma, tuulien myötä sauvon ma kylmää kuutamoyötä. Kiireellä kuljen, vaikk' olen yksin, varjoni kera vain vieretyksin.
Jäähile-kahleissa helisee hanki — harhaava hiihtäjä — surujen vanki! Kylmästi hangella jääkide kiiltää — hyljätyn hiihtäjän syömessä viiltää!
KAKSI LATUA
Kymmenen virstaa rinnan kaksi vie latua elämän satua ylitse hankien pinnan.
Pakkasta yllä ja alla vaikka on tiemme, viestiä viemme hangella kimaltavalla
elämän valtavan hurman. Hartaasti hiihtäin, toistamme viihtäin vältämme korpien turman.
Lävitse salojen lunten latua kaksi loitommaksi pyrkivi kotihin unten…
Vieläkö monta on virstaa jatkuva latumme, kunnekka satumme kuolema korpehen pirstaa?
HELMIKUUN HANGELLA
Helmikuun hangella ajan, läheten kaukaista rantaa. Akkuna etäisen majan tuikkehen himmeän antaa. Istun ma jäykkänä reessä, katselen uurtoa eessä, hilettä hyistä mi kantaa.
Mikä uurron hyisen teki hankeen himmeähän? Kulki tästä Tuonen reki! Jään ma miettimähän: kummassako reessä itse ajan kohti sumurantaa, tälläkö vai tuolla puolen rajan? Vielä sentään jää mua kantaa —
MUISTOJEN TARHA
Käy mennehien muistojesi tarhaan, sen etsi ihanata virvoitusta! Saat siellä kulkiessas lohdun parhaan, pois haihtuu kaikki murhe, aatos musta.
Siell' ylläs kaartuu lehväkatto lauha, ja kukkii kukat tiesi kahden puolen. On siellä suuri, vilvas onnen rauha, ei yhtään painostusta helteen, huolen.
Ja joka aamu, jonka ruskoon heräät, sun tuskas olleet peittää onnen kultaan. Näin virvoitusta tarhaan muistois keräät ja onnen siemeniä kylvät multaan…
VANHUUDEN ILO
Niin kaunihina kaartuu illan taivas, ja tutut salmet, seljät aukeaa. On nukkunehet menneet murhees, vaivas, kaikk' elo ollut onnen kuullon saa.
Sun ilos istua on ruskoiltaa ja nähdä elon väyläin välkkyvän. Käyt ees ja taa sa muistojesi siltaa, soi hiljaisena hymni elämän…
RUNOKIRJE AJAN TAA
Halk' elämäni onnen, hurman, harhan sun muistan, nuoruuteni Julian, kun varjostossa muistojeni tarhan join huultes ensimäisen suudelman.
Näin silmäs palon alla kainon luomen kuin kevätkukan terän umpussaan. Vaan kerkeemmin kuin kukkasade tuomen varisi unten vuokot varrestaan…
Viel' on kuin lennättäisi ajan tuuli mun tiellein lunta unten kukkien, kuin koskettaisi viileästi huuli sun huultas yössä kevään mennehen.
SERENAADISONETTI
Ma akkunasi alla valvon salaa ja kieliin hiljaisuuden harpun lyön; äänettä nukkuu puisto kesäyön, tuoksunsa täyden kammiohos valaa.
Vuoteesi viereen kaipuu hiljaa halaa, ja lemmenlauluansa laulaa syön. Ma hiljaisuuden harppuhuni lyön yön halki, kunnes päivä uusi palaa
ja laulamahan luonto itse herää, kuoronsa suuren kiittämähän kerää, ja huomenkoitto avoakkunastas
säteensä kirkkaat kaataa kasvoillesi, sua siunaa, hohdon antaa hymyllesi ja luomes laulain avaa aamun rastas!
KAIPAUS
On kaipausta täynnä sydämeni, kun kesken hiljaisuuden yksikseni ma mennehissä elän unelmoissa. Juur' äsken hurman hetki oli, meni, sa äsken luona, nyt jo poissa. Se unta onko ollut kaunehinta, ett' aaltos povellani armas rinta?
Vain hiljaisuutta vastaan sykkii sydämein, on muistoin lämpimyys mun ainoo autuutein. —
KEITAANI
Niin monen hetken murhe mennyt on, ja suli sunnuntaihin viikon vaivat. Keskeltä kuuman tuskain aavikon taas lähtehensä löysi erälaivat.
Sa kussa kerallani kuljitkin, ja laulujesi helmet helkkyi milloin, nous aavikosta keidas ihanin, sen palmuin alle uinahtaa sain illoin.