XIV.

Pyhäinpäivän aatoll' Aslak Hetta raidon jäless' ajoi Kautokeinoon eellä ahkiossa koivunraipat, vuoroin pieksi tiellä tulijoita, vuoroin poroansa pieksi Aslak.

Päättyi huomenissa kirkonkylään Aslak Hetan kuninkainen retki, hiljaa kirkoss' istui, mutta myrsky kulki korkein aalloin sielussansa, sanaa sanomatta ulos lähti.

Kirkon ovell' ootti Ruth ja heitti käsiraudat pyhäin jalkain eteen sekä ilkkui: "nytpä koitetahan Stefanuksen uskoa!" mut vaiti astui Aslak ohi kiukuissansa.

Kuuli pilkkanaurun ympärillään, näki Juoksan, Kadjan kirkkolähdön, huomas koulumestar Gundersenin, kaikki mustui hänen silmissänsä, pystypäin hän kulki majapaikkaan.

Lähti suruttomat monin poroin yöpyäkseen Autsin pieneen kylään. Aslak yönsä nukkui levotonna, aatos teki työtään pimeässä, pahat voimat valvoi vuoteellansa.

Välähteli salamakin silloin läpi muiston joka sielun soppeen valaisten ja hetkeks ihastuttain, pimeässä vaipui sielu taasen vielä syvempään ja synkemmäksi.

Kulki huomenissa Ruthin pihaan, siellä aitassansa Ruth jo hääri. Buchtin luona istui Matte Jouna, Buchti nauroi hänen hädällensä: "minut tappaa? ken sen uskaltaisi!"

Pyhät saarsi Ruthin pihamaalla, hyökkäs Aslak esiin nuijallansa, maahan löi hän Ruthin sekä huusi: "kosto pyhän Herran herjaajille, kuole piru!" iski puukon rintaan.

Kuuli Buchti Ruthin avunhuudon, riensi pihaan pamppu kourassansa, juoksi vahva Mauna häntä vastaan, painivat kuin vanhat uroskarhut, kunnes Buchtikin sai puukon iskun.

Ruthin vaimo katsoi akkunasta, kaatui kauhuissansa lattialle tuskan kylmä hiki otsallansa, tointui, nousi, ryömi takatietä, pappilaan hän juoksi hädässänsä.

Helmat humahtivat korvissansa, vaarat tanssi hänen silmissänsä, okaat löivät häntä kasvoihinsa, tuuli hajotteli hiuksiansa, suru, kauhu karmi sydänalaa.

Ruthin pihall' itki yksinänsä Bigga äiti aitan portahalla, pyhät syöksähtivät Ruthin taloon, myllertäen, rikkoen ja ryöstäin, huoneest' toiseen huutain temmelsivät.

Maasta nousi Bucht ja laahusteli ullakolleen jättäin verijäljet, sulki oven, ryömi vuoteeseensa, mutta Jouna juoksi salateitä, ajoi avunhakuun Autsin kylään.

— "Loddatsham! Mun oma lintuseni, Aslak, mitä teit, ah, armahani!" vaikeroitsi Bigga lyyhistyen. — "Herra, armahda mua synnillistä!" voihki Buchti yksin ullakolla.

Hurjin huudoin juoksi pihaan Magga jäless' Aslak, Mauna, Rista, Lauri; uskon veljet näki veripilkut, kirkuen ne kiipes ullakolle, ovi särjettihin ryskinällä.

"Pirun kätyri, nyt kuole, koira!" huusi Aslak työnsi pitkän puukon Buchtin rintaan, Magga haloll' iski puukonpäähän, niinkuin teuras vihdoin veti Buchti viime henkäyksen.

Veti henkeänsä Aslak Hetta, hullu raivon riemu täytti rinnan, niinkuin humalassa alas juoksi, roihdun sytytti ja tuleen pisti Ruthin talon, aitat, rakennukset.

Hyppi miehet, naiset kartanolla, hyppi liekit pitkin kattomalkaa, ikkunoista tulikäärmeet leiskui, tuli tuuli, nosti tulimeren kohti korkeutta, joka hohti.

Kirkonkatto välkkyi valkoisena, vaivaiskoivut niinkuin ruusupensaat veriruusuin loisti vasten lunta, pilvet kiitivät kuin isot koirat tai kuin rivot aaveet yli vuorten.

Kuninkaista nauruansa nauroi Aslak Hetta, Lapin kuninkainen, nimess' suuren, kurjan kuninkuuden kädet nosti, huusi miehillensä: "Pappilaan! Nyt alkaa papin vuoro!"

Naiset tulen luota kirahtivat niinkuin hurjat, hullut noita-akat, kaikki rynkäsivät kylätielle, eellä Aslak niinkuin villipeura juoksi, juoksi tietä pappilahan.

Mäellä hän kääntyi, katsoi hetken tulikipeneitä, jotka lensi yli Alattion joen törmän tuliperhosina liehuellen lumitähtikukkiin sammuakseen.

Mutta hartaana ja hiljaisesti hiipi Bigga Ruthin ruumiin luokse, nosti kädet kohti korkeutta: "Älä rankaise mun rakkaintani, kovin koita, Herra, huonettani!"