XIII.

Piispankäräjät jo oli käyty, paimenkirjeet kiersi pappiloita. Häiväistykset, nuhdesanat lensi korpiteitä, kautta kotien, yli sammuneitten nuotioiden.

Kesän hiljaist' oli kaikkialla, saamit vaelsivat merenrantaan, syksyllä kun sieltä palasivat, leiskui vimma ilmiliekkihin, alkoi vihan, raivon, hirmun aika.

Musta katsanto kuin iho heillä, hulluus silmissä ja vaahto suussa, ei Laestadiuskaan järjen sanaa saanut kalloihinsa mahtumaan, oppi-isänsäkin hylkäsivät.

Heidän mielestänsä ihmiskunta mateli kuin mato heidän allaan, Pojast' oikealla istuivat he, Luojan jäseniä olivat, raamattu ja uusi testamentti.

Maassa uudessa he asustivat, armorikkaan ajan koitonmaassa, kuolo olivat, ei kuolla voineet, synnit saivat antaa anteeksi, valta oli tuomita ja tappaa.

Naiset karkasivat miesten luota 'apostolein' vaimoiksi, ja miehet pieksi alastomat, nuoret tytöt jäätyneillä koivunvitsoilla tunnustamaan salasyntejänsä.

Kulki Magga kerran metsätiellä, tuli vastaan Svakko verkkoinensa, Neitsyt Maariaksi vaati Magga Svakon itseänsä sanomaan, Svakko kätkeytyi erämaahan.

Ajoi Aslak pitkin Saamemaata Maunan, Laurin kanssa tuntureita, tasajalkaa hyppien hän riehui, kodast' ajoi kotaan kuuluttain pyhää sotaa kirkkokansaa vastaan.

Oli niinkuin satu-ajan yöstä ammoin kesytetty eläin oisi hirviönä esiin hyökkäellyt, noussut peto ihmisrinnasta vuosisadat hiljaa maattuansa.

Kulona hän kulki öin ja päivin, kerran raamatun hän polki alleen, eikä rajaa ollut raivollansa, kaikki Biggan hellät neuvot hän unohti nyt suuruusuhmassansa.

Kutsui Aslak kokoon valittunsa, kotakäräjiin hän kutsui miehet: — "nyt on Herran vihanpäivä tullut, katso, profeettanne minä oon, katso, minä olen kuninkaanne.

Kuolkoon Buhtta, kaatukoon myös pappi, Ruutan yli koston kirves heiluu, uskottomain synti ei oo surma, punakukko kohta kohoaa Ruutan talon harjalle ja kiekuu.

Mulle annettu on taivaan voima, Mauna hengessä on vertaiseni, mutta minä olen kuninkaanne, Lapin kuningasten kuningas, vainovalanne nyt vannokaatte!"

Pystyyn kavahtivat kaikki miehet, heiluttivat miehet puukkojansa: "totisesti, sulle valan teemme, saamelaisten suuri gonagas, Guovddageidnoon, kaikki Guovddageidnoon!"

Valan vannottuaan söivät miehet pyhän atrian, päät taljaan vaipui, miehet nukkui; Jouna hiljaa luisui räppänältä kaikki kuultuaan, riensi sanaa viemään Kautokeinoon.

* * *

Istui suruissansa vanha Svakko risumajan eessä erämaassa verkot, ahraimensa unohtaen, silloin tärähti ja vonkui maa hiljaa vavisten kuin piesty poro.

Herkän korvan painoi vanhus maahan kuin ois Jabme-aimost' äänen kuullut, mutisi ja puhui itseksensä: "ankea on aika, hukkuu maa, vanhat jumalat on unhoitettu.

Korppi muuttuu lumivalkeaksi, joutsen lentää sysimustin siivin, talvella saa poro uudet sarvet, kaihtaa ihmistä ja metsistyy, käärmeet yöllä käyvät käräjöitään.

Lapsivuoteeseensa kuolee äidit, sota, nälkä sortaa parhaat miehet, naiset kiistelevät jäänehistä, jalan jälkiäkin suudellen vuodattavat kurjat kyyneleitään.

Koira muuttuu sudeks taas ja ulvoo yksin yössä kodan raunioilla. Mitä mietin? — Ehkä kaikki muuttuu maailmassa ihanaksi taas, se on vallass' suurten jumalien."

Niin hän mietti, astui venoseensa, hiljaa sauvoi sytyttäen soihdun, iski ahraimella lohen kylkeen, paistoi kalan risutulella, nuotionsa ääreen nukkui vihdoin.

Ympärillä nukkui vanhat vaarat, vavahtivat kerran unessansa, alku-aikaa ehkä uneksuen, tuli-aaltoina kun vyöryivät jähmettyen jäähän, iki-yöhön.