Front matter (continued 4)

"Vai ei Whitman kuollutkaan?" sanoi hän katsoen Brannoniin.

"Ei", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys, että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän iski silmää Lattimerille.

Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia päättyisi siihen.

"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa Bettylle — —"

Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä, jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.

Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään. Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi hänen sieluunsa kuin valokuva.

Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa esille ja koetti tähdätä Brannoniin.

Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.

Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.

Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.

Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.

Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen. Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja. Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.

Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla harjanteella.

Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.

Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille? Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"

"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että valehtelin?"

Brannon nauroi hiljaa.

"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se, että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi, vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta ja samalla ihailua.

"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen työn!"

Josephine itki hiljaa.

Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet ratsastivat heidän luokseen.

Neljäsneljättä luku.

Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.

Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin uuteen ympäristöön tahansa.

Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä, ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.

Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?

Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.

Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä. Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt. Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se oli varma!

Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta, aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.

Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen — ei mitään muuta.

"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."

"Kaksikymmentä mailia!" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka Brannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan siitä.

"Niin", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, "ettehän tahtone kieltää minulta sitä iloa?"

Josephine nauroi ystävällisesti moitteelle hänen äänessään.

"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden", sanoi hän tarkaten Brannonin ilmettä.

"Enhän toki" sanoi hän, silmät leimuten, "te olette ollut erittäin mielenkiintoinen."

"Brannon", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois, tahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä, sillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä päälle miltei hyväillen, "oletteko varma, että minä olen mielestänne ollut ainoastaan mielenkiintoinen?"

"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton", vastasi Brannon katsoen häntä vakavasti silmiin. "Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —"

"Vihasin", oikaisi Josephine.

"Kun te vihasitte minua", korjasi Brannon hymyillen, "niin ei minulla ollut rohkeutta —"

"Brannon", keskeytti Josephine, "eikö se ole Betty?"

Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.

"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen hämmästynyt ilme.

"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?" sanoi Josephine ystävällisesti.

"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."

"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon."

"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"

"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja", jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."

Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin määrännyt.

Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.

"Te kai lähdette viiden aikaan?" sanoi Brannon.

"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia", vastasi Josephine "Lähden kymmenen minuutin kuluessa."

"Betty saattaa teitä Willetiin saakka?"

"Niin."

"Hyvä", sanoi Brannon vakavasti. "Sitten sanon jäähyväiset vasta kaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista."

Hän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray valjasti hevosia.

Kymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon istui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

Josephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli ulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.

Betty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin, joka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.

Betty pysähtyi ja punastui.

"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan Willetiin!"

"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn. "Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi täytynyt ajaa kotiin yksin."

Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta. Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän hämyssä.

Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan, tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.

"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.

"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."

"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä koetin —"

"Ei hän sitä tehnyt, Brannon."

"Mitä ei tehnyt?"

"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"

"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat tulipunaiset.

"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"

Hän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.

"Miksi sinä noin teit, Brannon?" kysyi hän.

"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi ollut rohkeutta siihen.

"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"

Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi, aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä.