← Table of contents
Aseeton kaksintaistelu

Front matter (continued 3)

Paavo Kesäniemi translation

"Callahan ahdisteli teitä?" kysyi Ben.

"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs Whitman Josephinen puolesta.

Ben raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt, huolestunut.

"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen, "mutta jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta." Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi", lopetti hän, mennessään ulos.

"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli seurannut Benin lähtöä.

"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä, lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."

Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt niihin. Ja silloin hän punastui.

"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"

"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."

Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.

"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä, joka hakee teitä, rakkaani."

Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.

"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä teit sillä tavalla?"

Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn kohdisti.

"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."

Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen irvikuva.

Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa johdosta.

Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä, rauhaa tarjoava.

"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit täällä koko yön?"

Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili hänen totuudenrakkauttaan.

"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!"

"No mutta, Jo!"

Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan, joka häneltä oli pysynyt salassa.

"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"

"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi Josephine kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn tietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.

"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan", jatkoi hän ilkeästi. "Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit, kun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä? Oh, älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi."

"Jo!" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.

"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua ihmisten pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —

"Mitä ihmettä, Jo —"

"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille — hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin, Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle. Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli kädessä!"

Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.

Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.

Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos." Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään, ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka Artwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa hiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.

Sillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan ennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun olivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä kokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä irtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla haluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan suljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän Mrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: "Tulkaa tänne, rakkaani."

Samassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs Whitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja hänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:

"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen on täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele, että menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani — sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella niitten puolesta."

Kahdeskymmenes luku.

Lattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä halusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta lakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta ihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään oppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin, jos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, "häikäilemätön, hymyilevä paholainen."

Hän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei siihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin syytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun Josephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.

Jos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut Denverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun tämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta sellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei kuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä hengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua, vaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.

Brannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu leikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.

Callahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada Brannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi ja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki hänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.

Lattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä päivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli tehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut hänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta, johon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön nostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin mitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan kuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei huomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet oli yhtä syvä kuin ennenkin.

Brannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki siitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.

Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi, oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."

Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.

Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen. Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.

Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä, sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.

Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään. Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.

"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:

"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?"

"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta verenvuodosta."

"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et puhu hänelle, John?"

Lattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.

"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen."

Mrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.

"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan, tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.

"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui. "Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."

"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.

"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi Lattimer. "Hän on omituinen poika."

"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän, "sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."

"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori", vastasi Lattimer epäröiden.

Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus, joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.

"Mistä tiedät sen, John?"

"Hän kertoi itse sen."

Mrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten, koettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen rangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen rikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.

"John" sanoi hän, "tietääkö Brannon sen?"

Lattimer pudisti päätään kieltävästi, mutta ei varmasti.

"Oletko varma siitä?" urkki Mrs Whitman. "Brannonista ei voi tietää mitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten tekoja."

"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä", sanoi Lattimer. "Aion pitää hänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä näiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo Hamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada jollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi hoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee jotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte hänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun talolleni ja hoitaa Lesiä.

"Miss Hamilton on täällä vielä, John", sanoi Whitman. "Hän ja Betty riitaantuivat." Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän huomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.

Mutta Lattimerin ääni oli tasainen ja matala.

"Mistä he riitaantuivat?" kysyi hän.

"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä, että Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi valehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss Hamiltonin tietämättä."

Lattimer rypisti silmäkulmiaan.

Jos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon tietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole Meederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer voisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole Meederiä hirttämästä Brannonia.

"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi", sanoi Mrs Whitman. "Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo todellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti kun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les — niin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada tietää sitä."

"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen", sanoi Lattimer. "Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan jonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia."

Lattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin vaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:

"Mitä nyt sitten, John?"

"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin. Hän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben on?"

"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo huomenna viedä karjaa siitä yli."

"Missä Miss Hamilton on?"

"Hän meni Benin kanssa, John."

Huomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: "Hän ei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja väsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle hyvää."

"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei näyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee naisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla ei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät kelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.

"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne taivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä vainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa hänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet lähtemään", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. "Ja ellei se auta, niin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän suurimman osan yötään vietti!"

"Lattimer"!

Kiivas moite Mrs Whitmanin äänessä sai miehen punastumaan.

"Kas niin", sanoi hän tyynnyttävästi. "Tahdoin vain painostaa teille, kuinka suuresti Les tarvitsee häntä."

Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin tärkeää.

"Pankaa hänet tulemaan jo tänä iltana. Odotan häntä siellä."

Yhdeskolmatta luku.

Josephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa Lattimerin karjatalolla.

Ennen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava sovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi, sillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan Lattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä koski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä tiedosta osattomaksi.

Mutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan saadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti, että Les Artwell oli hänen poikansa.

Samalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että Mrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.

Artwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti, mutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat, että verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös vahvistunut.

Lattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui kuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.

Ilta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava, nimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu valoi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat laaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen syvänteet salaperäisyydellä.

Lattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei ollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon kuin hän halusi.

Tosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut häntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut erehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät Lattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan miesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain gentlemanneja.

Naisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun esineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt naisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen sulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.

Lattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa luottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi intohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi hän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja hän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella, kuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä kohteliaasti takaisin.

Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen. Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.

Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut hänen mielikuvitukseensa.

Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet, jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.

Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä, jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.

Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen, voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja itsenäinen.

Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se oikea mies. Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.

Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä, että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.

Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata, jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.

Kahdeskolmatta luku.

Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia. Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan taistellut, oli hitaasti antautumassa.

Artwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman päivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.

Mutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen kiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän pelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi häntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä sanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.

Hän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella kerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta hiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.

Hiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta, salaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan tähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt sitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti keuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka painautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien loisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.

Nojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja kurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään kukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.

Ratsastaja oli Lattimer.

Josephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä hän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta hän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti hevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti. Lattimer oli ajanut kovasti.

Mutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi hevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.

Huolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja liukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän kuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen synnynnäisestä karskiudestaan.

"Halloo, lady", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan kuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. "Viivyin myöhään. Ihana yö, eikö totta?"

"Se on suurenmoinen", vastasi Josephine.

"Miten Les voi?"

"Hän on paljon parempi."

Josephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan pois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa aikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.

Lattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät ja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista leikillistä, vallatonta hymyään.

Josephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät silmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi Lattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin vastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi häntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.

"Kuinka rohkea olette?" kysyi hän sitten äkkiä.

Josephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja kysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.

"Oletteko kyllin rohkea pelataksenne pelin loppuun saakka", kysyi Lattimer. "Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut", sanoi hän nauraen hiljaa. "Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen ja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän täytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat liian vahvoiksi!"

Josephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. "Oletteko kyllin rohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan, jossa Artwell on turvassa?"

Josephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä pyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että hän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.

Lattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuutamossa. "Hyvä", sanoi hän äänessään riemukas sävy. "Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy lähteä nyt, aivan heti?"

"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi." Hän oli jo menossa kuistilta alas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan häntä.

"Jatkatteko leikin loppuun, vai kuinka?" kysyi hän julmasti leikitellen.

"Tietysti, mutta minne me lähdemme?"

"Arvatenkin Laskariin. Ettehän vain pelkää, vai kuinka?"

"En", sanoi Josephine uhmaten. "Mutta Laskar on kaukana, eikö niin?"

"Viisikymmentä mailia."

"Luuletteko, että Artwell kestää sen?"

"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.

"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?"

"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas. "Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa, niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."

Rauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.

Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle, mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.

"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa. Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."

"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen."

Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.

Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään, värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana. Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi, harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan, joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!

Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta, Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät etelään utuisessa kuutamossa.

Kolmaskolmatta luku.

Keskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa Whitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli aikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon läheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä aitaukseen.

Nyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer oli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut Artwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin nurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.

Koska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine juuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen ylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän, että se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli kuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.

Brannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän nähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta Brannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana poikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa ympäristössä.

Hieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon tyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja pilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.

Brannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja hän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän yhtyä etelään lähteneihin miehiin.

Hän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän tupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin satulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin rypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.

Whitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta sekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin hämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.

Hän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään Triangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn lähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.

Brannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni kokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille pani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n aitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo aitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti pääovelle.

Kun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että hänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää uteliaisuutensa.

"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty", sanoi hän. "Jos hän on lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt." Hän ajatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei aikonut kertoa kaikkia tietojaan.

Brannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan voinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista suuttumusta.

"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon", sanoi Betty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.

"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi", vastasi Brannon. "Tietenkin hän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?"

"Hän sanoi olleensa levoton Mrs Whitmanin vuoksi."

Bettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti epäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja tunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon läpi.

"Hän kai ratsasti kanssasi kotiin?" kysyi Brannon.

"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin", sanoi Betty.

"Sepä oli kovin äkillinen päähänpisto, vai mitä?" hymyili Brannon.

Bettyn huulet puristuivat yhteen ja hänen silmänsä salamoivat.

"Ilmeisesti", vastasi hän.

"Hän on mahtanut väsyä meihin perinpohjin", vihjasi Brannon.

"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön", sanoi Betty punastuen. "Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten uskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon. Minua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran tiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen minulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen vuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko yön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa."

Brannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut vähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan kiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista tähän salaperäiseen asiaan.

Mrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli koettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan Whitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa. Lattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn selässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja Denverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.

Brannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt samaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli, että hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa pelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden ja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle seudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös. Olivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka päämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.

Vaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa miehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan ollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa alla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita hän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.

Brannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän katsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.

"Sanoit, että te riitaannuitte?" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi nyökättyä päätään, jatkoi hän: "sepä oli kovin paha!"

"Brannon", sanoi Betty vakavasti, "sinä olet perillä tästä jutusta. Tim Callahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä luulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä, kertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että hän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna selitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman mitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille — kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut — estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä vaadin saada tietää totuuden!"

"Arvelen, ettei Miss Hamilton valehtele", sanoi Brannon.

"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet sitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot minulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä yönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!"

Bettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän välittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja vaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että Brannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja Josephinella oli yhteisesti tiedossaan.

Hän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen tähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen Brannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka mustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti. Hän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain senvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan huolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli pitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä tekemättä enempää kuin hän itsekään.

Josephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän ratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää! Ja hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja huomauttanut muun muassa, että "varmaankin on ilma ja aurinko tehneet hänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt hänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi." Eikö siinä ollut kyllin todistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja eikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?

Mahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta tuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain harmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin sielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen omansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä kohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.

Jon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen hyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta, kun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi siitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon varsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei hän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin sangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko ajan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän antanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!

Betty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt hän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti tänne luokseen.

Heidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten tavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia toisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän. Ja hän menettäisi Brannonin!

Betty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan, kuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.

"En aio selittää mitään nyt, Betty", sanoi Brannon ystävällisesti.

Jos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen suunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa selittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan Lattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se saattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että Bettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen vaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi Lattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu siitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka veisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli varasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään oli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa sellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.

Kieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan ja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti. Sitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.

Neljäskolmatta luku.

Viikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta Brannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin. Brannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa etelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt muittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt kaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli hän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa kertoi, että Meeder etsi häntä.

Tämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än leirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he kahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat perille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty oli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi ennenkuin illalla.

Vaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset, jotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt kylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut sanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi, että huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen vihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin omistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä tapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.

Kaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja kun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi häntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän iestä niskoillaan.

Ei ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut Callahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja siitä syystä häh aikoi toimia heti.

Hän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria vastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen syyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää tuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia siteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.

Brannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi niitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että Lattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen karjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden ja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.

Mutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli Josephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli hän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan tuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten vaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet ajattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta. Hän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu- ja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja kun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle asuntorakennuksen luona olevalle penkille. "Aion ottaa pienet unet, ennenkuin ryhdyn hommaan", sanoi hän.

"Tee niin, Murray", sanoi Brannon. "Minä katselen tässä hieman ympärilleni."

Viisi minuuttia myöhemmin oli Murray vuoteessa ja kuorsasi kaikessa rauhassa.

Brannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja antoi niille ruokaa ja juomaa.

Sitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa ja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen tusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan häntä kohti.

Starin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti etunenässä, kiirehti kulkuaan.

Brannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja piirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja silmät kylmän uhkaavina.

Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.

Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.

"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder", sanoi Brannon.

"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta. Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.

"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?" kysyi hän rauhallisesti.

"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela, saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"

Meeder nauroi pilkallisesti.

"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"

"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?"

"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän hämmästyksen ilme kasvoillaan.

"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia. Tuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut siellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit Callahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs", pilkkasi hän, nähdessään Brannonin silmien värähtävän. "Tarvitaan kyllä paljon, jotta Brannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää tepsineen."

Brannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille ei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt Lattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli täytynyt olla vaikeasti haavoittunut.

"Kuka sinulle tämän kertoi, Meeder?"

"Lattimer", selitti toinen. "Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän tuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa. Sanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas sanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan väittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa. Sanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki Callahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään pistooli kädessä."

Hän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät Brannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:

"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?" Hän viittasi kädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa satulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.

Brannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat vakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää hänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.

"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin", sanoi hän rauhallisesti. "Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian, suojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen tehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja."

Meeder nauroi pilkallisesti ja toiset miehet hymyilivät ivallisesti.

"Todellakin", sanoi Meeder. "Vai Artwell sen teki. Sinä yritit hirttää hänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut takaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä luulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme aio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?" irvisteli hän.

"Miss Hamilton vei hänet Lattimerin talolle", sanoi Brannon.

Meeder hätkähti ja katsoi tiukasti Brannoniin.

"Miten sen tiedät, Brannon?" kysyi hän.

Brannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen hänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa toivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä, vaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä hirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut molemminpuolinen kunnioitus.

"Tässä on todistus" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa kertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan hevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä Meederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut matkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille. Hän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä ovenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä siitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja vihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.

"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä siihen heti", päätti hän sitten, "mutta jos sinulla on pari tuntia aikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi sen miehen, joka Callahanin todellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja sitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme Artwellin ja ehkäpä Billyn satulankin."

Meeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin miehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian odottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän mielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.

"Me odotamme, Brannon."

Varuillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin Meederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.

Miehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä tahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä Artwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään että he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin sanoja.

"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on ollut vaikeasti haavoittunut", virkkoi Meeder. "Tähän saakka on kaikki hyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Herättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli talossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan Starin miesten seuratessa kintereillä.

Meeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen takanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin, mutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen natinassa.

Aamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n karja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat lähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.

Talosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin huhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä vartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.

Hetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän vetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi karkeasti.

"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme", sanoi hän. "Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään isäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki lähteneet Lattimerin häihin!"

Viideskolmatta luku.

Kolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli ilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että Josephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen satulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli tuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin tällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei näyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta sanaakaan.

Josephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään karjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä lähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan hiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään viisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli karjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan tuli hän hermostuneen pelokkaaksi.

Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään väsyi.

He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista, hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet, kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.

Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa olivat jääneet hänestä jälkeen.

Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli miehen tavannut ensi kerran.

Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan ja raakaan maahan ensinkään!

Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin. Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen toivehikkaat silmänsä.

Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös. Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine, että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan jyrkännettä.

Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.

"Varsin hyvin" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja näytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.

Josephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä hämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa silmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta puolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä monista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä. Nousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä heidän takanaan.

Ja kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja kaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä kukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.

Tasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta ja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti hänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi utuisena viivana häämöttävään metsään.

Hän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin äännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki hänen hymyilevän pilkallisesti.

Lattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että Josephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli tapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.

"Joku seuraa jälkiämme. Aion ottaa selvän kuka se on."

"Brannon!" huudahti Josephine pelokkaasti.

"En luule, että se on Brannon", sanoi hän. "Tuo on liian iso ollakseen Brannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun kuljimme harjanteen yli tuolla."

"Mitä teemme?" kysyi Josephine.

"Odotamme täällä arvatenkin, vastasi Lattimer. Tuolla hän tulee."

Tarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen pisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla ja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki Josephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä kohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi muuttua hevoseksi ja mieheksi.

Puolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin tutunomaista ja huudahti sitten:

"Se on Ben Whitman!"

"Teillä on kerrassaan hyvät silmät", sanoi Lattimer. "Se on Whitman."

Nimen kuullessaan näytti Artwell heräävän eloon.

"Whitman!" sanoi hän pilkallisesti. "Mitä helvettiä hän meitä seuraa. Hän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies."

Lattimer nauroi.

"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua", sanoi hän ivallisesti.

Artwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten. Hänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi ollut hänelle ylivoimainen ponnistus.

Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan pysyttää itseään satulassa.

Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään, katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.

Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli maahan raskaasti olkapäätään vastaan.

Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut ratkaista.

Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.

Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten valtavassa nousussa menettämiään voimia.

Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä, mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.

Sitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.

Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.

Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.

"Lattimer", sanoi hän, "minä vaadin tytön huostaani!"

"Whitman", sanoi Lattimer, "hän tulee minun kanssani." Hänen äänensä oli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.

"Minne aiot viedä hänet, Lattimer?"

"Se asia ei liikuta sinua, Whitman", sanoi Lattimer tyynesti. "Mutta jos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin."

"Sinä valehtelet!"

Whitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös, taipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle pistoolille.

"Sinä valehtelet, Lattimer", toisti hän. "Sinä olet poikennut kaksi mailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya Cacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!

"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!", jatkoi hän pilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. "Minä olen tiennyt sen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla hetkellä.

"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla mielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos äiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut tuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta. Sinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin ympäristössäsi, paitsi minulle!

"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt silmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut talossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin tulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää konnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit eilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa sinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!"

Hämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen jojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina. Sitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan kuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan, kun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän suoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan, horjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin, joka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten Whitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot edellä hiekkaan.

Lattimer kumartui hänen ylitseen tarkaten häntä ase kädessä.

"Luulenpa, että tiesit liian paljon, Ben", sanoi hän.

Sitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi Josephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka todistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.

"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton", sanoi Lattimer astuen häntä kohti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme."

Kuudeskolmatta luku.

Ennenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon hiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan, että Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta. Silmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen miehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille riitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta todistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että viivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.

Cole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin poissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa nauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi, että hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan siitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään nenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.

Kun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen toimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla, aavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen kuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja Brannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät kohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet taivasta kohden.

Meeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin kanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että Brannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen tyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä oli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli niin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.

"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne", kuuli hän Brannonin sanovan. "Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten ampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka minun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!

"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää itseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell oli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois. Ja me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä, haemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin kuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille, pojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen."

Hän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle tuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.

"Latson", sanoi Brannon, "laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi huolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt sillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde nyt hakemaan Tringle L:n satulaa."

Latson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta ovesta sisään.

Brannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin ensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin väike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava varuillaan ja hillittävä itsensä.

Brannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen rauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis taisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa asemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja ratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.

Koska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä selällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen seuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti hämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.

"Brannon", sanoi hän, "ethän aikone käyttää tilaisuutta hyväksesi?"

"Meeder" vastasi Brannon, "sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin ampunut Tim Callahania takaapäin."

"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä täydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta voisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa miehilleni."

Hänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen kuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät kaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.

Brannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän tiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua epäluuloksi.

Satula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä todistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli totuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.

"Näyttää todelta ja asianmukaiselta", tokaisi joku joukosta.

"Taisimme hieman sotkea asioita", tuumi toinen häpeissään. "Veripilkut tallin ovessa ja nyt satula —"

"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen, on se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut", keskeytti Cole Meeder. "Luulen, että olemme olleet —." Hän pysähtyi ja jäi suu auki tuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.

Huomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan samaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän puoleltaan, piti heitä silmällä.

Mutta Meeder ei ajatellut mitään kepposta.

Aitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui suorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen mies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella puolella hevosta.

"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave ja että hän horjahteli hieman satulassa.

Mutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.

"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen. "Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.

"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."

Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.

Seitsemäskolmatta luku.

Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.

Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle L:ään ja sopisi hänen kanssaan.

Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan. Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä, jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista hänelle pitävänsä hänestä.

Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.

Chong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.

Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä. Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.

Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.

Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut tulla sinne.

Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!

Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.

Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen siellä ehkä tarjosi.

Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:

"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne, on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä lausui: "Kirottu Lattimer!"

Hän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne sitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän oli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka hevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen mailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein pahantapaisesti ja sanoi: "juoskaa nyt, sen kirotut."

Kahdeksaskolmatta luku.

Lin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten Starin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot taivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon oli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin vierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes silloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä vartioimana.

Mutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman epäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli hän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja joka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.

Hän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin hehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa kirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.

"Hei, laske helkkarissa irti", kiljasi hän vastalauseeksi. "Miksi vedät minua tukasta sillä tavalla?"

"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko", sanoi Betty pahantuulisena. "Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä Cole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin he menivät Brannonin kanssa?"

"Huh."

Murray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan sängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.

"Odota hetkinen", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Koetetaanpa saada kysymykset selviksi. Perhana!" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn tavattoman kiihtymyksen. "Arvaan, että jotakin on tapahtunut!"

"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä", sanoi Betty. "Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan irti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään oli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja sitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin."

"Nyt on helvetti tulessa!"

Murrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi kaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.

"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä roistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö he menivät?"

Murray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi kärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.

"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti", selitti hän, vetäessään vyötä tiukemmalle. "Aina siitä saakka, kun näin Brannonin taluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —."

"Lazy L:n hevosta!" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä lujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.

"Puhu Murray", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray avasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. "Mitä sinä tarkoitat?"

"Lazy L:n hevosta, niin", toisti Murray. "Samana päivänä kuin Miss Hamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta tuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä ratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian pitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa itselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta hevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että hevosella oli Lazy L:n polttomerkki.

"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman viekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä ja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen rantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään Miss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään miesten luo.

"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa kohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen." Murray oli nyt saanut vyönsä tyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:

"'Mitä luulet hänen tehneen Lattimerin hevosella?'

"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty. Hänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.

"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'", käski hän. "Luulen, että joku on saatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!"

Yhdeksäskolmatta luku.

Kun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen käsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he sitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat hänen haavansa.

Lattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta, että Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut vahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri mahdollisuus jäädä elämään.

"Hän on menettänyt paljon verta", sanoi hän, "ja hän on sen vuoksi perin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena kaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä", huomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin nostamisessa hevosen selästä.

Eräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei vastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan seurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään Starin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi ratsastajaa täyttä neliä.

"Saamme seuraa", ilmoitti Meeder.

Brannon, joka puuhaili Whitmanin ääressä, kääntyi katsomaan tulijoita.

"Betty Lawson ja Lin Murray", sanoi hän järkkymättömän levollisena.

Whitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon oli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet, alkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan ja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden syrjään.

Hän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin ääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili riutuneesti.

"Les ei toinnu, arvelen", sanoi hän.

"Les on kohta valmis", vastasi Starin mies juhlallisesti.

Whitmanin hymy muuttui surulliseksi.

"Hän näytti minusta siltä", sanoi hän. "Ja kun hän lähtee tällä tavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —" Hän pysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.

"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti", sanoi hän ja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli laskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi hyvin kuulla hänet.

"Lesilla oli äiti, todellakin", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. "Les oli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä paljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun velipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee, varmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi. Luulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän yritti sitä koko ajan matkalla tänne."

"Kuka sinua ampui, Ben?"

Se oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt hellästi Ben Whitmanin otsaa.

"Satan Lattimer", vastasi Ben.

"Betty", kuiskasi hän sitten. "Luulen, että olisi parempi jos lähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut hänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka, eteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että olin hieman hidas sillä hetkellä." Hänen poskensa punastuivat hieman ja hän jatkoi yhä kuiskaten:

"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet Laskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli poikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet Panya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee."

Ben Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja jatkoi hymyillen:

"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon päämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului joukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen. Olin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut mitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos hän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.

"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen häntä oikeaksi mieheksi." Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä kävi heikoksi.

"Puhu Brannonille", sanoi hän heikolla äänellä. "Hän tietää missä Panya Cache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän on ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan nopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —"

Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään. Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta, hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt hänen varoitustaan.

Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin, että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut kuullut Whitmanin kuiskausta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.

"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"

Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin. Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.

"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni, omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.

Betty kertoi hänelle.

Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan. Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään. Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten miesten huudoille.

Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen tuulessa.

Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen, kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki Cole Meederin seisovan vieressään.

"Mitä nyt on kyseessä?" kysyi Meeder ihmeissään.

Betty kertoi hänelle kaikki ja Meeder nauroi tyytyväisenä.

"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä", sanoi hän. "Useimpain meistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman toipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta hän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen jälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä."

Kolmaskymmenes luku.

Josephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin raju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu ja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen lähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi kasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena sen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että Artwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin sanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.

Mutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä todella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä, hevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti hänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva murhenäytelmä.

Koska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti hän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut ampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta, uskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan hänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös Lattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen hiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti loistava kuu.

Muutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä ymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli koettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli valmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut. Hän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei tahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.

Betty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli koettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset ihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi maahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon oli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta halveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!

Brannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut häntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään naisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti suhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut korostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.

Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri hänet vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon, vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.

Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes itselleen.

Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan seikkailumaailmaan.

Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen. Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia. Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan. Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon, että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että hän oli hukassa.

Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen voitonriemuisena.

"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi hän.

"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti Josephine.

Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt tunsi.

Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti. Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä. Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.

"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti. "Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt tietää se — senkin hölmö!"

"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.

"Benille se oli selvä asia", hymyili hän.

Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.

Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.

Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja katsoi uhmaavasti Lattimeriin.

"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?"

"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen. Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli mielistynyt sinuun!

"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan. Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan, että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen, jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin? Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn, saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika, ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen. Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne, valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.

Yhdesneljättä luku.

Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt, arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä. Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.

Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia, saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan joutumiseen tuli.

Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen, tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Kahdesneljättä luku.

Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan, itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku — Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen, josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui, ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä — ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan katkeamisen.

Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti, mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Väsynyt, vai?" sanoi hän.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa, sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin. Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti heitä kohden.

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi, että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa, saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja, kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös, että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät, ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan, että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle, jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan Denverin luo.

"Brannon!"

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen, että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.

Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen, pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.

"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua Brannonia!"

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti, että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.

Kolmasneljättä luku.

Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään. Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet, joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä, onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän pilkallisesti.

"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.

"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi, joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Mitä te sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä. Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.

"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.

Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine. Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut, että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää se.

Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.

"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen Josephinea tarkasti silmiin.

"Miten se on mahdollista?"

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille siitä", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi sitten:

"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan, joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:

"Naiset ensin, Brannon!"

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli, sanoen:

"Ottakaa minua kädestä, Brannon."

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle. Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Josephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa, pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.

Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver ampuisi.

Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman kiusoitellen:

"Tuletteko?"

Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä alas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat tuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli kadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei saavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja sydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista. Koko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:

"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se ole naurettavaa?"

Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.

Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings