← Table of contents
Aseeton kaksintaistelu

Front matter (continued 2)

Paavo Kesäniemi translation

"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä, pilkallinen ääni hänen sivullaan.

Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."

Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli pistooli.

Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää Brannonille, että hän oli itkenyt.

"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.

"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana hänenkin.

Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.

Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.

Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa leimahtamaan täyteen liekkiin.

"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!" sanoi hän.

"Kuulin sen, Miss Hamilton."

Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja vihaisena.

Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella, mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään taaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa Brannonia suoraan silmiin.

"Itkenyt!" sanoi Brannon.

Josephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden johdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin käsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua siitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain Brannoniin.

"Luulitte, että Denver oli ammuttu?" sanoi Brannon.

"En", kielsi Josephine tiukasti.

"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."

"Minä vihaan teitä!" selitti Josephine.

Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin, kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman heikkouden tunnosta.

Kahdestoista luku.

Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka ja hänen lihaksensa vahvat.

Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa. Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren seurusteluhuoneen pöydällä.

Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi. Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet. Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa rystysiään.

"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa. Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"

Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota. Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.

Denveriä ei näkynyt.

Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.

Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.

Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.

Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä. Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.

Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet, laiha päänsä ja hartiansa.

Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.

Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.

"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin kovasti."

Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli — sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset inhimillisiksi.

"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi sietämätön, ellei —."

Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.

"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän pian pääsee siitä perille."

Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän äkkiä kuuli kumean laukauksen.

Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne. Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi kuistille.

Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta, vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —

Hän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.

Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.

Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.

Brannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli vedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja vääntyneenä.

Brannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta sisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin asento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen otaksumansa oikeaksi.

Hän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja näki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana ovenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella, pudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.

Miestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille. Hän oli kuollut.

Noustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin huulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan, sama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin sairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei ilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin syystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut takaisin.

Brannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut kuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan jännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin omistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri kun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi pelastuakseen siitä.

Noustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti Josephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä seuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui arveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.

Hän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan leposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen silmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin permannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.

Nopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta. Koska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän selittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen täytynyt ampua Callahaniin.

Brannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni ulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki hän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa. Eläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen etujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.

Karkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se kuului Callahanille.

Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.

Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli tapahtunut.

Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Onko hän kuollut?"

Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.

Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi, ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.

Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen. Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo, jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.

Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita. Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana, kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.

Vihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui kauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.

"Menkää pois!" huusi hän kiihkeästi. "Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte seistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies" — Hän osoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.

Hän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin, aivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan uuden ihmisen.

"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'", sanoi hän melkein valittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi voinut katsoa Brannoniin kauemmin.

"Menkää — olkaa hyvä!" kuiskasi hän käheästi. "Olkaa hyvä — ja ottakaa hänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!"

Brannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti sitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.

Josephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain askelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.

Kolmastoista luku.

Jätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan asuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta kovaa onnea.

Starin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden puute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson, Bettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen laiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet väittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt asiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin pystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan läsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet, että Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös tiesivät sotaa.

Sotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he toisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi, joita he toisissaan näkivät.

Mutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina, kulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään vallitsevaa epäsopua.

Callahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi selittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että Callahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä, että Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja Callahania oli ammuttu selkään!

Kun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin ruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla toivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon tuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun voimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä — syyttäjinä.

Brannonin kasvot kalpenivat osanotosta.

"Nyt on helvetti tulessa!" puhui hän itsekseen. "Hän oli liian hyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni Callahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan häntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin hänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä kautta!"

Hänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti Denverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen siitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa tyhjän panoksen omaan aseeseensa.

"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa", tuumi hän pistäessään oman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. "He voisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi."

Hän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti oven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa Denver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän avasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti itäänpäin.

Hän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen paluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut näkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää palaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän pitäisi sanansa.

Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen. Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.

"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen. No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi", jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään, ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii marttyyria — kuten minä nyt."

Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua. Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä tasapäisellä kunnaalla.

Tuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.

Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä. Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa, remudassa. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja, suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.

Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan rakennuksen ovea kohti.

Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti sovittavaksi.

Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.

Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi, että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista vihamielisyyttä.

"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder", sanoi Brannon.

"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies pyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen aamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on Laskarissa."

"Callahan oli Laskarissa. Nyt hän on minun asunnossani Triangle L:ssä."

Meeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään Brannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.

"Mitä tarkoitat, Brannon?" kysyi hän.

"Callahan on kuollut, Meeder."

Meederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat kuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu, jonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He jättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja epäluuloisen näköisinä.

Meeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten liikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen sekaantumasta asiaan.

"Kerro minulle, miten Callahan kuoli, Brannon", sanoi hän hitaasti.

"Sitä varten olen tullut tänne. Minä tapoin hänet."

Meeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta hänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat lähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä vihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti kuitenkin vaimensi.

Brannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka, lukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat yhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.

"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut tuossa paikassa ilmoituksesi johdosta", sanoi Meeder sitten. "Mutta kun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja Callahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla on asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on puhevuoro."

"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka Betty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun aioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen."

Meeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri lähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella oli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.

"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet kertoa", jatkoi Brannon. "Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka minulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss Hamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen tarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.

"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss Hamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin. Hän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi, että aioin hirttää Artwellin.

"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli tullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään karjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut lähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen Miss Hamiltonin yksin taloon.

"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta minä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska tiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani saapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan täytäntöön.

"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin seuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver pääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen taloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja tarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire. Hän nelistikin tuulena pois.

"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan aivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut siihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä hakemaan.

"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin lähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine jalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti ja huomautti samalla miten hän vihasi minua.

"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin kiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin siihen luuloon että olin itse lähtenyt.

"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver toimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta. Miss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin hänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut jaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein onnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.

"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön jälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin miehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi, joka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet. Sitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin."

Hiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että se rupesi painostamaan.

Starin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein Meederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.

"Asia kuulostaa oikealta, Brannon." Hänen katseensa oli luja, tutkiva, mutta silti vihamielinen.

"Missä Callahanin hevonen oli, Brannon?"

Brannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla, ontuvana.

"Sekin kuulostaa oikealta", myönsi Meeder. "Mutta minä luulen, että tarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu"? kysyi hän äkkiä.

"Vasenta etujalkaa", vastasi Brannon, "luulen, että vika on polvessa."

"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä olet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi kertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme tapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Pian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin sivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle L:ään päin.

Sangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin miesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa Brannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon kuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä kohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot välit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.

Brannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli sommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja hänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän oli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä ja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin ystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.

Vähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä sivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin asunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He seisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen ruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin perinpohjin.

Meederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi Brannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.

"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua, Brannon, vai miten?"

Hän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä uhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen silmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä sävy kun hän puhui miehilleen.

"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten! Tim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!"

Neljästoista luku.

Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän, tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä. Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä ei vielä loppuisikaan.

Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella vieraskäynnillä.

Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta. Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.

Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.

Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä kohtaan.

Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä, ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.

Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.

Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!

Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa (jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?

Hän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli Callahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes vetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun hän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa kiiltävän hänen vyöllään.

Sittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen. Brannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli nostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon suojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan kun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut millään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. "Hän on mies", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan henkeään pidättäen Brannonin asuntoon "Betty tiesi sen. Hän on mies!"

Josephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän ei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi kertoa heille, että —

Hän vetäisi syvään henkeä sillä kohdalla ja puristi päättävästi huulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin asunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän akkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä mielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää käynyt välttäminen.

Sillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi kuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli sama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten sivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.

Avatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän vaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät kiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti nähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.

"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette Miss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?"

"Olen Josephine Hamilton", sanoi hän tyynesti. "Ei, Miss Lawson ei ole vielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua sisään?"

"Enpä luule", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut hyvä mitta kunnioitusta lisää. "Näette, ma'am, tämä ei ole mikään vieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan selville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä, mitä te asiaan tiedätte."

Brannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja hän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu tekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän asiaan tiesi.

Josephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon murhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän vapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa oli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä Brannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa Brannonin, niin ei hän saanut epäröidä.

Kaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin kylmän katseen. Mutta hän kesti sen.

"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon ampui hänet."

Josephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella kiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä terävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen hämmästys.

"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am", sanoi hän tahmealla äänellä. "En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan samalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut teitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa häntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen pahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos olisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan olisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa."

Josephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen katoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja meni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa selkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta ja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin hevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen alangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin ruumista.

Viidestoista luku.

Osana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän oli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen joutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen lähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi vastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten Starin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan Josephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan suuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli kuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.

Seisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän piankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät hänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi sankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja ehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.

Starin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut, koska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa. Mutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan, omine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä seurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi erikoisen miellyttävää laatua.

Sen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten kestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita hänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.

Kun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti odottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta punoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi ja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen kertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.

"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman kanssa!" säväytti hän raivokkaasti.

Brannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy karehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei ollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen suunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.

"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin", jatkoi Meeder, "mutta hän sanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et sanonut sitä ensimmäiseksi?"

Vaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt huomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti hänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen pilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi Brannonin, ei ollut oikein varma asiasta.

"Meeder", sanoi Brannon ystävällisesti, "voihan olla, etten tahtonut antaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä."

Puna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen silmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä äänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen jonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat menneet.

"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä kumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin heitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!"

Odottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan hevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat päärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään polviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.

Hän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman tuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut Josephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko se vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki vapautumaan syyllisyydestä.

Siinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun rikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä Brannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista, joitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.

Istuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän tomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi tuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se merkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.

Ajoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla oli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta Josephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.

Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.

Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.

Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:

"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin. Lähden heidän luokseen huomenna."

Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi katsahtamattakaan Brannoniin.

Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.

Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman punaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.

"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?"

"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.

"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö sinä?"

"En."

"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on sairas?"

"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."

"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen poskillaan tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan, että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen poissaollessaan.

Brannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.

"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä", sanoi hän.

"Eikö hän nyt sitten ole täällä?"

"Ei."

"Missä hän on?"

"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin."

"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?"

"Me jouduimme riitaan."

Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?"

"Eipä juuri mistään."

"Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään. "Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri mistään' ja erotat hänet toimesta."

Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn, jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion, että Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli paljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin huomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.

Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.

Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin. Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa oli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi yhteenpuristetut.

Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä, naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan, tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon katsoi häneen ihailevin silmin.

"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada sinua puhumaan?"

Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.

"Hän teki sinusta pilaa, Brannon", nauroi Murray.

Ei mitään vastausta Brannonin puolelta.

"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray, matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka sinä et näy sitä ymmärtävän."

Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan kynnyksellä.

Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.

"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et puhunut minulle mitään Callahanista?"

"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua."

"Miksi et kertonut minulle sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten. Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi tehnyt sen?"

"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen kertonut Meederille.

"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."

"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa", virkkoi Brannon.

Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän rohjennut puhua enempää.

Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli toistanut kertomuksensa kokonaan.

"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista."

Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö ei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.

"Brannon", sanoi Betty lujasti, "katso minuun." Brannon noudatti käskyä.

"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä hänet?"

Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut pettää Bettyä.

"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin", väitteli Brannon.

"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!"

"Minä en puhu mitään siihen asiaan."

"Brannon, minä tahdon vastauksen."

Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen "Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä taivutella.

Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka oli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka hänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä ritariksi.

Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä, tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.

Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä. Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.

Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva, ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.

Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.

"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi heinää karjalle?"

Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.

"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.

Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.

Kuudestoista luku.

Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan, joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.

Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.

Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä, että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.

Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa päärakennuksessa.

Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä. Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.

Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin tilaa lääkärin käynnin jälkeen.

Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.

Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.

Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia. Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet keittiössä.

Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi. Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon tarpeessa!

Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen viereensä pöydälle.

Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa: "Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."

Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut järkeilemällä poistaa.

Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.

Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.

Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.

Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten seisoi siinä mies.

Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:

"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"

Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut" sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni tutulta.

Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki, että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.

"Les Artwell!"

"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja vaipui kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan, mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.

Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat häneen mykkinä, rukoilevina.

"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä. "Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.

"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä. "He saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni heitti minut selästään ja meni menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen käheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi minut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle — sinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on ystäväni." Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten jotakin kuulumatonta.

"Lattimer!"

Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.

Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä. Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko oli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin nimeen vain peloittaakseen Josephineä?

Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan. Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä hänelle mitään pahaa.

Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan viittätoista mailia ilman apua.

Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli tuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan sanoen pelkäsi.

Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.

"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun. Luulen, että suoriutuisin lopusta."

Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan. Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin tavalla päinsä.

Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.

Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.

Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui, lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.

Seitsemästoista luku.

Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko sumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas siellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen hajanaisiin pilviin sen yläpuolella.

Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.

Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.

Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.

Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana, jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.

Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle, jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.

"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin — arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa, mitä — ei kukaan nainen —"

Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle, horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen viereen.

Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista ei enää ollut matkan jatkajaksi.

Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.

Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.

Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire takaisin Triangle L:ään.

"Tuntuu paremmalle?" kysyi kookas mies.

"Miten hän voi?" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.

"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän sitten.

"Olen Josephine Hamilton."

"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."

"Ilmeisesti", hymyili Josephine. "Ja te olette tietysti Mr Lattimer?"

"Miksi niin tietysti?" kysyi hän.

Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman kauniiksi." Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan etelään päin.

Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt kaksisataa vuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo."

Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja hävyttömän olemuksensa kanssa.

Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan, varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja pronssinkarvaiseksi paahdettuna.

Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta oli notkea ja joustava kuin juoksija.

Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena. Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen seurassa.

Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.

Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin paljon kunnioitusta.

Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.

Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui siihen.

"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä, eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.

"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti Josephine.

"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?"

"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli tehnyt sen."

"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"

"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä."

"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."

Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella, jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin. "Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne. Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."

"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä — tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä —." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta, selittäessään yöllistä seikkailuaan.

"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että te olitte hänen luonaan koko yön.

"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."

Lattimerin matala nauru keskeytti hänet.

"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä, mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."

"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.

"Joutavia!" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.

Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä. Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.

"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton", sanoi hän rauhallisesti.

Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.

Lattimer huomasi hänen epäröintinsä.

"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te olette sisällä."

Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.

Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi seisomaan ja hymyili Josephinelle.

"Tuntuuko paremmalle?"

"Paljon paremmalle."

Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin, sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"

"Te ette ole syönytkään aamiaista", sanoi Josephine.

"Kuinka sen tiedätte?"

"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja. Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"

"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi luottaa', eikö niin?"

"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä kiitän teitä siitä."

Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.

"Betty on kerrassaan ihme", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.

"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi", jatkoi hän.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan. Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun hän on huomaava minun poissaoloni."

"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."

"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä kuulla?"

"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs, kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."

Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä, huvitetussa hymyssä.

Josephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.

"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi. Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja, joita te esititte uskottaviksi."

"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän te sanoitte niin itse."

"Niin", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, "teiltä ei puutu rohkeutta puolustaessanne ystäviänne."

"Brannon ei ole ystäväni!" selitti Josephine. "Minä — minä vain sanoin, että —"

Hän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa itsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen Lattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä nähdessään Lattimerin katseen.

"Miss Hamilton", sanoi hän vakavana. "Teidän salaisuutenne ei mene minua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos tiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja Brannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin Triangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi minulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin täytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme." Hän nauroi. "Ellemme ole varovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme, joudumme itse ikävyyksiin."

Josephine katsoi häneen pelokkain silmin.

"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin taloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi oikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?"

"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee niin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi. Niin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa kannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu."

"Mi — missä olosuhteissa?"

"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole vielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin hyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin järjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä minuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön kuin minäkin."

"Mutta jos Artwell onkin syyllinen, ja minä olen häntä auttanut!"

Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä, että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä syylliseksi.

"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."

Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin varma voitostaan.

Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta vaikutuksesta häneen.

Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä. Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen reunalla istui Denver.

Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.

Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui Artwellin puoleen.

"Artwell", sanoi hän kylmästi, "miksi tapoit Tim Callahanin?"

Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti kuolettava pelko.

"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni", tokaisi hän viimein.

"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla tupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä. Hevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.

"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi metsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut kuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.

"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut näkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin taluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui pahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin ampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen menneen pyytämään toista hevosta.

"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja kun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin talon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin hevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin kierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä tajusin, oli —"

"Lopun tunnen jo", kuiskasi Lattimer. "Sinä uskalsit liian paljon, menettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli asunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?"

Lattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti pilkallinen iloisuus.

"Sinulla oli onni myötäsi", nauroi hän leveästi.

"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin taivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi jo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja kaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien kirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa varmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä pitäessään toisiaan silmällä.

"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä luulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi Meederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia. Brannonilla on jokin juoni mielessään."

Denver naurahti katkerasti. "Se on vain hame", sanoi hän myrkyllisestä

"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.

"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."

"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se oli täynnä intohimoa.

"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.

Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa, kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.

"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.

Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.

Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä, mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet lerpallaan.

"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on minun!"

Kahdeksastoista luku.

Päivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n esimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka viisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.

Pian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä noutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän hevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.

Hän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli juuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin. Kiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja meni tallia kohti.

Hänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti: "Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa."

"Syö vain tarpeeksi, Lin", vastasi Brannon.

Hän kulki edelleen, ja taas kuului Murrayn ääni.

"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa. Sanoi Mrs Whitmanin olevan paremman."

Brannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja katsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan hevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn vajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong oli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä syypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut Chongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä mongerrustaan.

Mutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen, ilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen käyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta epäluuloiseksi.

Seisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen silmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli merkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.

Brannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula oli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja näytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen oli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös ruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut. Ohjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.

"Se on piehtaroinut", ajatteli Brannon mielessään. "Kuljeksinut maita ilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli hän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia."

Brannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä tuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti, saippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja — kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä ruokatavaraa ja tulitikkuja.

Brannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja puuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet "L. A."

Brannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti tyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja kiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.

Sitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin, nähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut keittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan, mutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman väsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.

Taluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta nähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin suojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka. Sitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että hänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko taas hänen avukseen.

Hän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi hevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti eläimen sinne ja palasi tallille.

Karjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt, joten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.

Hän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi nopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita riippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja hevosta puuttui.

"Billy ja Chesterfield", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä ilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä, josta hän oli "Teräs" nimensäkin saanut.

"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!" mietti hän niitten todistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi viittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan muu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään tapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les Artwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun hevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.

Mutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän lähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun syyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat — joko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine lähtenyt jonnekin.

Hän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen katseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään liikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin punaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.

Hän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia punaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!

Brannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu asiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen makuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat, että haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.

Brannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän tapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.

"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan", murisi Murray nähdessään Brannonin. "Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain sattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin joku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi. Panin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —."

"Brannon", kuului Bettyn ääni ovelta, "tahdotko tulla tänne pariksi minuutiksi?"

Brannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä ristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.

Betty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan puolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon mitä hän sanoisi.

"Brannon", sanoi hän, "jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen vuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet tapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en koskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!"

"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut", lohdutteli Brannon. "Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs Whitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne. Lähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille."

"Minä lähden kanssasi, Brannon! Ethän luule, että — —"

"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän meni Whitmanille", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain pudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän: "Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän että Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä."

"Varmastikin", myönsi Brannon nopeasti. "Mutta meidän ei tarvitse molempien lähteä Whitmaneille." Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi Josephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka seisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.

Hän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty vaihtoi pukua päärakennuksessa.

"Älä ole huolissasi", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan. "Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei ole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan kahlaamossa." Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja sieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.

Myöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka istui satulassa ja odotti häntä.

"Lin" sanoi Brannon, "olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen. Voit odottaa minua sinne huomenna."

"Aivan niin", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä hämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa tehnyt.

"No niin, näkemiin sitten", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä askelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:

"Minä en sinun sijassasi olisi niin paljon yksin nykyään, Teräs."

"Sehän on vaan tyttö", hymyili Brannon. "Ei nyt ole kysymys Starin miehistä."

Murray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä kiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.

Brannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä taivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen rantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin kuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta, epäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.

Ratsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen eräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja laskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle ruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän oli nähnyt tuon liikkuvan esineen.

Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään sen, veti Brannon suunsa tiukalle.

"Billy", sanoi hän hiljaa.

Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.

Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.

Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle, tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.

Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi voitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.

Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä tuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät mahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat verta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa, pitkinä kapeina juovina.

Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.

Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.

Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.

Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen, ettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut kuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut salakytän pakenevan.

Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt hänet Lattimerin talolle.

Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon, poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka, että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.

Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan. Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin, oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.

Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka — se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta, joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.

Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän, vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!

Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.

Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli kohottanut.

"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan kimppuumme!"

Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.

Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki jotakin tavatonta.

Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita. Denverin hevonen oli aitauksessa.

Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui rauhallisesti polttelemaan.

"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."

"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee epäluuloiseksi", lisäsi hän.

Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:

"Mikä hätänä?"

Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin, että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään teennäisen tervetuleman.

Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin, kun tämä juoksi vajalta tallille.

"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer", sanoi Brannon.

"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä — ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti. "Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla liian rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"

"Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?"

"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen, Brannon?"

"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."

Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin, mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.

"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.

"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen ystävällisesti.

"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään ratsastavan tästä kahdella satulalla?"

"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."

"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa sinne?"

"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi. Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.

"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa, että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."

Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen kylmäveristä miestä kohtaan.

Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään, tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen, lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.

Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla. Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava todistusaineisto.

"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer. "Minä uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."

Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen viekkaasta viittauksesta.

"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."

Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.

Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.

"Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti, niin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla on valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"

"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei sellaisen roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer. Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin. Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa."

Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille. Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos häikäilemätöntä huumoria.

Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista "näkemiin" ja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä selvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa, viitatessaan kaukonäköisiin miehiin.

Yhdeksästoista luku.

Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut Brannonin asunnosta.

Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja huolistaan.

Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta, viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan varsinaiseksi epäluuloksi.

Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä, suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!

Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän oli valehdellut nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen poskensa uudelleen.

Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon. Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut Brannonin asunnosta.

Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?

Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää Bettyn silmissä naurettavalta.

Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä leimuamaan ja suunsa kovettumaan.

Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila olisi sietämätön!

Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.

Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana, ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.

Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.

Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.

Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen, vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.

Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan suuttumuksestakaan.

Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan, kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:

"Hyvää huomenta, ma'am."

Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni, hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.

"Oletteko Mrs Whitmanin poika", kysyi hän.

"Olette osannut naulan päähän, ma'am", vastasi hän pitkäveteisesti.

Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias, kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.

"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. — Josephine koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla Miss Hamilton", jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"

Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan. Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän oli Josephinen läsnäolosta.

Ovella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.

"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti. "Hän tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä kerran, kun Josephine astui sisään.

Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen asiansa varsin helpoksi.

Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet Josephinesta, tämän puhuessa.

"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut. "Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi hän. "Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa. Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä, rakkaani, ja menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."

Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:

"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen." Ilmeisesti oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän kääntyi lähtemään ulos.

Mrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.

"Les on taas pulassa."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin Lattimerin talolle."

"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja ystävälliseksi.

"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?"

"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"

Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.

Benin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman Josephinen kertomuksen.

"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona. Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen. "Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"

"Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä, että Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings