Front matter (continued 5)

Sanoilla hän ei saanut vastausta, mutta hän levähti jo Artturin sylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti sulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan mitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän tuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa oli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla oli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden, jota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva kadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan päivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun aavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle, sillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle, kun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:

— Puolisoni! kaikkeni!

Avonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja tervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien täytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun; olivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja tunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet toisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat luopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen toisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat ja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen lumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat valtakuntansa kevään ensi taitoksessa — sillä mikä silloin iskee yhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!

* * * * *

Päivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla, päättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista päättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi luullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa tehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven edellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella rajuudella jälleen alkaakseen.

Purnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus, joka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse istui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä tuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin lakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle mitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori päällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli saattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon, oli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä itsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään isäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä, niinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle kuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.

Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti kestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen. Martta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja aukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti kalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys voinut olla — olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin olla — herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella työmiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi keskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä eikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.

— Noh? kysyi Olli, seisahtuen.

— Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi Lauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa miestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena väipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.

Tällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa tiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli osoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä luopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei luonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.

— Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?

Lauri vastasi kierrellen:

— Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain liittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna tapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin pitkälle mennä, Olli?

— Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari nousten seisaalle —-, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää yksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään mielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla paikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut. Mitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka myös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni kärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa, mutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei yksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli oli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt kaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole tuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä yksinäsi; tee nyt siitä loppukin.

Vanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti poikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin äänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa tilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.

— Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän karsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun vaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee, sen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut sattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin sen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt meille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään — noh, saatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää hänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle kyllä kalliiksi!

Purnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena, käymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa puhuakseen:

— Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra taas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi sinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi päivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut? Luuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä sinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä aamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet kolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt alku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.

— Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä. Peräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin kallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow kyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja puolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan kuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän, tahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti kunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä lähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti päätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle iloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi puuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa — olenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.

Viimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän puhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään ymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan. Tavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen olentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten aina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen toveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä, taikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut hänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän asti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti lauenneenaki.

Pienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani käymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen oli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä juoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut, ja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri sieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta näytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä kolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena ja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken vuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka alinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo oli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne kaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä se ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen korvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin salamielistä ääntä kuullellen.

Kotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen takanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.

— Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.

— Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.

— Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat huolta pitää. Anna minun olla missä olen!

— Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten, ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.

Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina hänessä herätti.

— Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.

Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.

— Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi häiden jälkeen käy huokeammaksi.

— Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.

Hän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei voisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas, juurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia. Martta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä aina siitä hetkestä asti, jona "onnettomuus aukossa" tapahtui, oli vallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia. Useat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen pariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut väkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo kummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä sen takana piili.

— Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän hiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää puolellesi viimeiseen asti.

Olli myhäili ynseästi.

— Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja ylihuomenna — älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee, niin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain. Hän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä, mutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän pitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata kunnollisesti mitään.

— Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.

— Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin sinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi paremmalla kannalla kuin se nyt on.

— Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu kärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee ja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin välimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut suvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi! rakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.

Kovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus nyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli pimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden välistä.

— Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää, jos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä, Martta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin henki liikkuu. Sen olen kokenut! — Olen saattanut sinulle muretta, Martta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua, semmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa pitää kuin katkerin viha!

Tämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli Hartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko hän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin, joka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto, kussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri sentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä arkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.

— Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava tänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako sinua mikään?

Olli lykkäsi kädellä vaalean tukan ohimoiltaan ja nojasi selkäimensä säle-aitaan.

— En tiedä! On vaan jotakin, joka ahdistaa minua kaiken päivän, josta en pääse erilleni ja joka hivuttaa kaikki voimani. Kyllä ne huomenna tarvitsen; mutta kohta ajatellessa niitä, kaikki mustenee; ikäänkuin ei mitään enään olisi tuonnempana huomispäivää, ikäänkuin huomispäivänä kaikki loppuisi minulta, kaikki! kaikki! — Olli oikaisi itsensä yhtäkkiä, ja näkyviin pisti taas tuo vanha pöyhkeys. Tyhmiä ajatuksia! Luulenpa veden tuolla alhaalla lumonneen minun kirotulla kohinallaan. Minullako aikaa kuullella semmoisia; hyvästi!

— Ketä menette hakemaan? Kumppaleitanneko?

— Ei, minun täytyy vielä tehdä yksinäinen vaellus, hyvästi!

Olli, minä rukoilen sinua, älä mene! Nuoren päällysmiehen lyhyt-aikainen helteys oli kadonnut; hän kiskoutui malttamattomasti erilleen.

— Päästä minua! Minulla ei ole aikaa pakinoimiseen — sitte toisella kertaa!

Hän sysäsi puutarhan portin auki ja katosi kohta kauemmalla hämärässä puistossa.

Martta jäi ristissä käsin seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Mielen karvastus ja katkera sydänsärky taistelivat hänen kasvoissaan, mutta sydänsärky sai voiton. "Semmoisessa rakkaudessa ei ole mitään autuutta!" — Nämä sanat soivat vielä hänen sydämmessään — hän huomasi, ettei mitään autuutta vallinnut hänen omassakaan sydämessään.

Sillä aikaa oli Eugenia Berkow yksinään puolisonsa työhuoneessa. Molemmat puolisot eivät saaneet paljon aikaa antauta äsken saavuttamansa rakkauden- ja elämän-onnen helmaan. Jo kahdesti tänäpäivänä oli Artturin täytynyt väkisin lähteä puolisonsa luota, ensisti puolenpäivän aikana, kun hän heittäytyi keskelle meteliä ja onnistuikin sen asettamaan, ja nyt taasen, kun neuvottelu tehtaan hoitajain seurassa kutsui hänen pois.

Tässä aukeni ovi, ja askeleita kuului vierashuoneesta. Eugenia nousi istualta, kiirehtiäksensä vastaan tulijata, jonka hän aivan varmaan luuli Artturiksi, mutta hämmästyksensä nähdessään oudon miehen muuttui kauhistukseksi, kun hän tulijassa tunsi Olli Hartosen. Olli kavahti niinikään ja seisahtui kummastuksissa nähdessään Eugenian.

— Tekö täällä olettekin, armollinen rouva? Minä haen herra Berkowia.

Hän ei ole täällä, mutta minä odotan hänen hetikohta tulevaksi, vastasi Eugenia hätäisellä, vapisevalla äänellä. Hän tiesi, kuinka vaarallinen tämä mies oli Artturille ja mikä mies hän täällä tehtaissa oli; kuitenkaan ei hän ollut empinyt uskoutua hänen suojeltavaksi, kun hänellä tänä aamuna ei muuta neuvoa ollut; mutta aamun ja tämän hetken välillä oli se hetki, jona hän oli joutunut kuulemaan yli-insinöörin ilmoittaman syytöksen. Epäluulohan tuo toki kyllä olikin, mutta vaan epäluulokin turvattoman ihmisen salamurhaamisesta on toki kauhistuttavaa; tulisella hirmulla oli tuo tungennut nuoren naisen sydämeen. Puolisonsa lepyttämättömälle vihamiehelle oli hän tainnut uskoa itsensä; mutta häntä kauhistutti tuo käsi, joka kentiesi oli tahrattu hänen appensa verellä.

Olli huomasi hyvin kyllä syyn tähän ajatukseen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, mutta äänessään soi epäilemättömän suora ilkku.

— Olen kentiesi säikähyttänyt teidät tulollani? Ei ollut minun syyni etten tainnut ilmoituttaa itseäni. Ei portailla eikä käytävässä ollut ketään palvelijoistanne.

Olisinkin arvattavasti heidät syrjään siirtänyt, jos olisivat minulta tien sulkeneet, mutta jyske olisi kumminkin käynyt ilmoituksesta.

Eugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta; molemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman huonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa, kaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos yksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin ryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä huoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden akkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä olivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.

— Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä. Enpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla huoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän, ettei hän enään saata ruveta teidän puheille.

— Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle virkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut armollinen rouva!

Viimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia väistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi ääneen.

— Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta suojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki hälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään turvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän ajan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan parempi, eikö tosi?

Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:

— Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen seuraan.

Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä oli puhumatta.

Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi, eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.

— Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!

Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken keskustelun aikana oli pysynyt.

— Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien teillekin!

Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.

— Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?

Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.

— Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?

— Eugenia oli ääneti.

— Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun olisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.

Eugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka näyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo kasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt Eugeniaan.

— Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä — mutta valheesen en!

Ollin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys — ja ikäänkuin päästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.

Noh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.

Nuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan, hän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen miehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.

— Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas tapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen teki, Hartonen?

— Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte — sen teki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa, ja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan palvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama sata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin vaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä raskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös samalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin virkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan, vaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden katkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet; minun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin vaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle. Minä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen —

— Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä vetämättä Hartosen viivähtäessä.

— En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki voinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen säpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi voinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan sitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan hyväksi tahansa, mutta — sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt. Samana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt, että itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille oli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi sekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että oikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä kuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä, — tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!

Hartonen vaikeni. Eugenia katsahti häneen sydän täynnä kauhistusta ja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen linkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin hän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille pelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen edessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän antoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.

— Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja kunnianne menettämättä?

— Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!

Silmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut mitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:

— Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi ette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?

Kopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.

— Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin isänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen ja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole huolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää sakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt onnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se, että minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään. Oma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en voinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas Berkowin kuolemaan — enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni pelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä — kun en voinut vastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella. Eikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi vannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin kesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin heidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun heidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian kallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta heidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua hengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli, mutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?

Eugenia pudisti leppeästi päätänsä.

— Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen, ja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä koettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät sitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja silläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty tehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani — —

— Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi, mitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi älkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te armollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun ette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte minua — ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!

— Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää puhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta. Että jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en tahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne! Mutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on se, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla kysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta muutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut tapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna on uudistuva purnua vastaan. Hartonen — nuori rouva oli nyt heltynyt niin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti kätensä hänen käsivarrelleen, — Hartonen, me olemme joutunut kauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni turvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on päättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos täytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.

Eugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet Ollista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut hyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus hänen vastatessa: — Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne, armollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se kohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei varmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun käyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn hakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!

Eugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti väistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa silmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo masennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä, kentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan raivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät uhkasivat myöskin häntä.

— Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla, puhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te vihaatte häntä. —

Isäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä tässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri joukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä että te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä, ja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko avarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette huomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä itseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja tukehduttaa sen valtaväkisin — mutta ei ollut miksikään; eikä ole miksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon vanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja että moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen hartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta josko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä minä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne tullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen. Olen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin en luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt on toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa toinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään, mutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän sanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!

Kauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki sulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei mikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka sana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt oli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä anastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja riuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella kartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.

Hartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen kätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois tempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon jättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt seisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös kuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän arveli mitä nyt olisi tulossa.

Olli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta tuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään, huomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman; mutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä yhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja laskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän surmaavan aseen valloittajata vastaan.

— Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä! ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena lattialla!

Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman kouransa, joka oli aseen puutteessa.

— Minä olen pistuolia vailla, minä — sanoi hän hampaitaan kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä, mutta — no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi tuo lyhempi korsi joutuu.

Artturi ei päästänyt häntä silmistään.

— Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin, sanon vieläkin kerran!

Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.

— En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa; välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko, armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna; vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee minunkin aikani ja silloin teidän tulee minuakin ajatella!

Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa, ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka Artturi osasi suojella häntä.

— Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.

Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.

— Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli tehtävä täällä työhuoneessani?

— En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.

— Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. — Näethän, että jo olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme rynteitä.

— Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, — äänensä todisti rukoilevaista tuskallisuutta — älä vaan enään yksinäsi mene ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän on vannonut kuolemasi.

Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.

— Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole niin vähällä unohtamista.

Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin, joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on täytyminen käydä — me molemmat.

* * * * *

Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon, millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne? — näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset, voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.

— Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä. Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä, mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.

— Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri, joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa. Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin päättänyt sen tehdä.

— No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena, kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta, vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.

— Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä, vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää. Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.

— Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.

— Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi häntä ahdistamaan.

— No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.

— Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.

— Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä, minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä, ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.

Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.

— Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla —

— Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri, samalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. — Nyt, kun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita kukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle laatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle oikeaksi asemaksi.

— Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni herra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä hyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin salaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin suututtavan.

— Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän, kääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka akkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.

— Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. — Ne uhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra Berkowille.

— Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri. Minun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä valvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen vaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin toimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän tiedämme.

Hän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut alinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta ja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin nähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut häntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle millä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat tuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.

— Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän rohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen he sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta tänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa rohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!

Artturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.

— Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy pidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava osaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?

— Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut. Mutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen silmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja tekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö ole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi. Minä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun olevan yksinäsi.

Artturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.

— Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin raukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva kivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken miehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin sinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä tahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta, siinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu eilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä hän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan — tässä kadotti äänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille — niin en tahdo turvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle kuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka käytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.

Nuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi päänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. — Artturi riensi jaloille.

— Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on yhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan häiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut palata tänne surkiampaan aikaan.

— Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi Eugenia hiljaa.

Innollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.

— Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla maalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin arvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä olet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin kovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun olen taas saanut sinun puolelleni.

Tehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun Berkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta ilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle. Kaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat hänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa. Kaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus, josta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi hänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin voitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle kylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä, ja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän ymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki sitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun hän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista vakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka välttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.

Noh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta tuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen, kentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?

— He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan silmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.

— Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa kapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen ainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin —

— Niin he kohta etsisivät toisen syyn — keskeytti hänen Artturi, ja näytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää heikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille. Seuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä, mutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät. Vangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.

Tirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat tulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut väitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.

— Enpä näekään Hartosta heidän joukossaan, sanoi Artturi yli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja metelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen ja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.

— En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri mietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te kutsuitte vahdit pois konerakennuksista.

— Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme paremmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin, purnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta omia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.

— Kun vaan semmoinen johtaja ottaisi sen ajatellakseen? sanoi insinööri epäillen. Artturin otsa synkistyi.

— Sen toki uskon! Hartonen on hillimätön, onpa raivokaskin kun suuttuu, mutta konna hän ei ole, ja mitä nyt tarkoittelette, olisi konnantekoa. Hän tahtoi hävittää koneet estääkseen kaivoksiin pääsemästä, ja kun ei kauemmin voinut sitä estää, minkä vuoksi luulette siis hänen noin hurjamaisesti hyökänneen asumuksia hätyyttämään. Ei suinkaan hän tehnyt sitä jättääkseen isäänsä ja tovereitaan turmioon. Hän tahtoi peräyttää annetut käskynsä, ja vasta kun näki, että olimme häntä estämään ennättäneet, puhkesi hän raivoon pahoin käynneestä hankkeestaan. Ainoastaan lähtönsä kaivoksiin on meille koneet pelastanut. Niihin ei koske kukaan, niin kauan kuin purnumestari ja ne muut ovat kaivoksessa, ja sentähden nyt myrsky kääntyy tänne. Minä menen pihalle ja koetan heitä hillittää.

Herrat olivat viime viikoilla tottuneet näkemään, kuinka heidän isäntänsä tämmöisissä tapauksissa ryhtyi toimeen suurimmalla nerolla ja omasta vaarasta huolimatta, mutta nyt kuului joka kulmalta rukouksia ja muistutuksia; jopa yhdistyi yli-insinöörikin tällä kertaa muihin, ja Sihvonen, joka luuli tietävänsä kenenkä puheista tässä parasta apua olisi, kääntyi Eugeniaan, joka seisoi miehensä rinnalla.

— Älkää salliko sitä, armollinen rouva! Vaan ei tänä päivänä — tänä päivänä vaara on suurempi kuin yhtenäkään edellisenä. Väestö on hirmuisesti vihoissaan ja Hartonen koittaa viimeisiä keinojaan; älkää päästäkö häntä menemään.

Eugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti hänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti kuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.

— Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus, vastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja vaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!

— Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän lienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä! Jättäkää ovi auki.

— Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö, armollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.

Artturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan pysymään.

— Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään — minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan on turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy heille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan palamistani! Hyvästi Eugenia:

Hän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä portaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki, että tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus välttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi useita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.

Eugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti tuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut niitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen, jotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän näki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena piiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti päästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt aikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen henkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka rautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina kentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset olivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka multaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon etumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä asunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja kaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia, räyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni enenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka tuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä hiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä olisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat; joukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen törmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle suunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.

Hiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen perästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo pyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät kädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen, kääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä, tehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä kestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi kymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa voittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa, missä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn rajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja vakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi voimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo kunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain; mutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain aaltojen täytyi musertua.

Ja ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se muuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin asettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja selkeänä kauempanakin seisoville.

— Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa, — nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä juonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen rouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He suorivat pois paltaita — ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos vaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi on poistettu.

Hän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän asti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin kauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan, niin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli luottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut hälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut, kutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta saattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä — — ikäänkuin maasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja yksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.

— Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun hän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä tämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. — Jopa aavistinkin, että taas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme katsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä! Tuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri ison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki, niin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.

Vielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei se jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin hurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan nerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti kuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan käydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli puututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat ohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä vangit olivat; tie sinne tiettiin — tämäpä alotti vaaran vastuudesta.

Olli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään vai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt hillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan nuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä pidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen johtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti siinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli tapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä hetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli nyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen ilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.

— Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä likemmä. — Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme kohtaan emme salli!

— Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi kylmästi. — Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina toisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?

Ollin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin arvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän enään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi mihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka jo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle, sepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen kiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan hänelle siihen aihetta.

— En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän pilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla mahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet vaativat sitä, muuten — silmänsä vahvisti uhkauksen.

— Vangit jäävät meidän talteemme, — vastasi Artturi liikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei olekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet niistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään puhumista!

— Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, — toveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen — kaatakaa maahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!

Etunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä neuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti sitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi pettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun tärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla kuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin etäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja sitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja; sittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta kalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.

— Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin tapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.

— Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä vaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan herrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi ollakseen jos siksi kävisi. — Joku onnettomuus on tapahtunut purnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!

Vielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan liikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä, jona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen, kohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui heidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli ensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.

— Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat karanneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen ympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle kaikkein ensimäisenä.

— Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei tarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle suunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset, jotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.

Mitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä ei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi kaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin tarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta täpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt muuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin kauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa onnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä miltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa sen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen ryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin salaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko, mikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla ja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia vaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha, kaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän pelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja vihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista. Vielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla ahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei juuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit olivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi pelastakseen heitä — tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut hyvää.

— Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle väkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte insinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen aukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!

— Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa jatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi hetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain virka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta puolelta.

— Tuolta on mahdotonta mihinkään päästä, sanoi hän Artturille, viitaten alemmalle kaivokselle, joka oli yhdistetty ylempään aukkoon ja jonka suusta savua ja huurua mahdottomina patsaina nousi taivasta kohden. — Emme ole uskaltaneet yrittääkään, sillä noissa helvetin huuruissa ei voi kukaan ihminen hengittää! Hartonen yritti, mutta muutamia askelia tehtyänsä täytyi hänen puoli tukahduksissa palata ja sai töintuskin pois laahatuksi Laurin, joka oli mennyt muassa mutta suistunut heti aukon suulla. Ainoa toivomme on nyt tännempi purnu; kentiesi ovat sinne pelastuneet. Pankaa koneet käymään! Meidän täytyy sinne!

Koneenhoitaja, jolle nämä sanat sanottiin, seisoi kalpeana ja liikkumattomana, eikä näyttänyt aikovankaan totella.

— Koneita ei saada käymään, ilmoitti hän tuskissaan, — on jo tunti siitä kun tekivät tenän, ja minä ajattelin heti ilmoittaa asian herroille, tuolla kartanossa ollessanne, mutta sanansaattajani ei päässyt väkijoukon ahtauksesta mihinkään, ja sitte ajattelin että pahimmassa tapauksessa työmiehille olisi tie auki alimmaisen purnun kautta. Kotvan aikaa olemme jo turhaan koettaneet koneita, mutta niitä ei saada paikalta päkähtämään.

Taivaallinen Jumala! tuopa tässä on puuttuva! huudahti yli-insinööri, rientäen konehuoneesen.

— Entä kulku-aukko? kysyi Artturi, kääntyen tirehtöörin puoleen — emmekö sen kautta pääse menemään?

Tirehtööri pudisti päätänsä.

— Kulku-aukkoon ei pääse sitte eilisen. Tiedättehän, herra Berkow, että Hartonen lyötti rikki kaikki ylimmäiset portaat, tahtoessaan mihin hintaan hyvänsä estää sinne menemisen. Siinä hän ei onnistunut; väki meni tännemmän purnun kautta, ja se on tällä kertaa ainoa paikka mistä kaivokseen pääsee.

Nyt tuli Ollikin Wilmin ja useiden tavallisten seuralaistensa ohessa.

— Ei tuolta käy laatuun, huusi hän kumppaleilleen, tunkien pois heidän rivistään. — Suotta panemme henkemme alttiiksi, ja parempaa tarvitaan jos auttaa aiotaan. Kenties on huokeempi päästä tämän kautta. Miksi koneet eivät käy? Meidän täytyy mennä tynnyriin. Hän yritti rientämään purnurakennukseen, mutta seisoi yhtäkkiä vastatusten nuorta isäntäänsä, joka vakaisesti astui hänen tiellensä.

— Koneita ei ole kokonaisen tunnin aikaan saatu käymään, sanoi hän lujalla ja tuikalla äänellä, — ja onnettomuus tapahtui vasta kymmenen minuuttia sitten. Näiden kahden tapausten välillä ei siis ole yhteyttä, mutta juuri tuntia tätä ennen tapahtui se, että kolme teidän miehiä pantiin kiini. Mitä siellä on tehty, Hartonen?

Olli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. — Minä peräytin käskyni — änkytti hän — samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset seurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään — tottapa se silloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en tahtonut!

Artturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos, äkisti kysyen:

— Noh, kuinka käypi?

— Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen. — Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole syyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus on aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa aamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita käymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat siellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne muut.

Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili Ollia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa hän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.

— Minnekä?

— Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, — minun täytyy käydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?

— Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. — Paljas nyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran kahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää insinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei saa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri, niin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme vankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat insinöörejä ohjata. Joutukaa!

Wilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä toimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo tässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät todeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi heidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: "Koettakaa tehdä sitä, jos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa kätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!" Siellä oli sadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään kyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään; kaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden täytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä joukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää varmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet! Heissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki tunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi mitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.

Aika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa odotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine vankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa. Ne tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä kiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina ja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta eipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo löydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata. Esimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa kaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen hankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin puolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla jälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet. Kaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan ennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki isäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka paikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla oli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä tässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä tietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi tarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan käynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky; ja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla miehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä, ja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain pikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava ja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut. Se oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella silmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä työhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki muassaan.

Jo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä; sitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti, sitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella varmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia, mutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.

— Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, — mutta pelkään kovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt ylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme luvan odottaa.

— Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. — Johan olemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla joka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen purnun kautta?

Mahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua, mitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee henkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.

— Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa kuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo tynnyrin ääressä.

— Minä menen, sanoi hän vieläkin, mutta ei yksi siellä riitä. Minulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.

Ei kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon höyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka olivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen keijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä tainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin vaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta oli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta kenelläkään.

— Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. — Hyvä! Niinpä menen yksinäni! Antakaa käskyn!

— Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen käsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:

— Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.

Kauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen johdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan tähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään tehdä — kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.

Artturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi itsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.

— En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen alas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä pelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen järjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin innostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.

— Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei vetäen häntä takaisin. — Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama matkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava isällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin nousevat höyryt.

Tämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti kaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä, niin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa ajatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän katsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä silmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi tuomiotansa.

Artturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä — ainoastaan sekunnin aika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä pidättivät.

— Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule avuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista varten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää auttaa minua.

Vavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa seisoi jo Artturikin hänen vieressään.

— Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää sinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!

— Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti. Tämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta syvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja tynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten nuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta nousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti loi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä — sitte molemmat katosivat pimeään syvyyteen.

Artturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä Ollin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään päällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan henkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli jo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään vaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon pääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin aikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa — kentiesi surman omana samasta syystä — siispä oli luonnollista, että hän viipymättä syöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi. Mutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen mies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat olleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio uhkasi jokaista — kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki muutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme vuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja nyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä enempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä kehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle tulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön käyttää.

Tunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt puolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä taisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia elementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli taistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka kämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla astuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin tungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset tulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin missä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin, sillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus, kaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu tahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys näytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät aikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu ei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat heidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli pyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin kävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn pelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.

— Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin täytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi oli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään kertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen velvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta, joissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka vaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja joiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää uhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei mikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi Berkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja hienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään olopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat kestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, aina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia ja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta ihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että "herra itse" oli etukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.

Ei hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä heidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi, enemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli hänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän, outo purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä niiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä palaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi asti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui, että hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja melskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä puoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut, oli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän myötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla pani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa sinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen vaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle antamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä kieltäneet: — luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen, haudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi. Artturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin paljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi voinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli itselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti hän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.

Näin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen, askel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin päästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen tahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä alhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä; silloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina, puolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta kuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti väsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa yrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset palaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.

— En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät siellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä seisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun viimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa, ettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii. Vielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä vastaa meidän merkkeihimme — mitä tämä merkitsee?

— Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut; virkkoi Wilpponen siihen levottomasti. — Kuulin jonkun kummallisen äänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka on pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy selvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt — entä jos jälki-lohkeama on tapahtunut!

— Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi yli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen vastata, meidän täytyy mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.

Mutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä toimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä olevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa vähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä ja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja repaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi verta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren isännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut horjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja ummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja hengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen, pitivät häntä pystyssä.

Kauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi odottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä kurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen puolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt paikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille Apua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut Ollista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli antanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään tynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen ja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin käsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta hampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin, vaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen kasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän vielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili Artturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin käsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen kiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.

— Älkää hätäilkö, rouvaseni; se on vaan pyörtymystä, sanoi lääkäri, joka kaiken ajan oli hoidellut onnettomuuteen yhtyneitä ja hetikohta oli rientänyt tänne. — Hän ei ole mitenkään vahingoittunut, sen mukaan kuin voin nähdä; hän kyllä tointuu kohta.

Eugenia ei kuullellut tätä puhetta; hän näki ainoastaan nuo kalpeat kasvot ja ummistuneet silmät, ainoastaan tuon pitkänään makaavan ruumiin, jossa ei näkynyt vähintäkään merkkiä että siinä henki olisi. Oli ollut hetki semmoinenkin, jolloin nuori rouva, äsken naituna, vieraan käden avulla vaarasta temmattuna ja puolisonsa kohtalosta vielä tietämätönnä huoleti ja kylmästi oli sanonut pelastajalleen: "katsokaa miten Berkowin on". Mitä huolimattomuus ja ylenkatse silloin oli rikkonut, sen nyt sovitti, jopa enemminkin kuin sovitti näiden viimeisten tuntien tuska, joina hän oli saanut kokea, miltä se tuntuu kun vapistaan rakastetun kuoleman pelvosta, voimatta auttaa, saamatta edes olla häntä likelläkään. Nyt ei hän lähettänyt ketään toista häntä katsomaan; nyt oli hän itse polvillaan sanomattomissa tuskissa, huutaen, kuten kukin muu rakastava vaimo, puolisotaan nimeltä.

— Artturi!

Tämä huudahus oli mitä kiihkoisimman rakkauden ja korkeimman epätoivon huudahus; sen kuultua nuori päällysmies, joka vielä nojasi pilaria vasten, vielä vienosti vavahti ja oikaisi itsensä. Vielä kerran kääntyivät hänen tumman siniset silmänsä näiden molempain puoleen, mutta niissä ei ollutkaan enään vanhaa ynseyttä eikä entistä vihaa, niissä oli ainoastaan äänetön, mutta syvä mielihaikeus; sitte pimittyivät hänen silmänsä, käsi kohosi, ei verta vuotavalle otsalle, vaan sydämen kohdalle, jossa hän kumminkaan ei ollut nähtävästi haavoitettu, mutta hän likisti sen niin kovasti sitä vasten, kuin jos kovin tuska juuri siellä raivoaisi, ja samassa kun Artturi puolisonsa sylissä loi silmänsä auki, kaatui Olli heidän takanaan kentälle. — —

Vaikka jo viimeisetkin olivat kaivoksesta tulleet, vallitsi yhtähyvin äänettömyys ja alakuloisuus väkijoukossa. Ei riemuhuutoja, ei ilon osoituksia näkynyt ei kuulunut; haavoittuneiden läsnä-olo ei niitä sallinut. Ei tietty vielä kutka heistä tulisivat henkiin jäämään, vai olisiko kuolema vaativa jälleen ne häneltä niin vaivaloisesti temmatut uhrit.

Nuori isäntä oli vironnut voivuksistaan pikemmin kuin oli odotettu. Kovasti tärähtäneen vuoren sisällä olikin jälkilohkeama tapahtunut, joka viimeisellä silmänräpäyksellä oli tavannut Artturin ja hänen kumppalinsa, mutta kummasti kyllä ei ollut Artturi siitä saanut mitään vahinkoa; hän seisoi jo taas pystyssä vaikka vielä voimatonna ja kalpeana puolisonsa käden nojassa, kokien pitää ajatuksiaan koossa vastatakseen Eugenian hätäisiin kysymyksiin.

— Olimme juuri kaivoksen suulla sanoi hän; Hartonen oli muutamia askelia edellä ja siis jo suojassa; hän silloin havaitsi jonkin vaaraa ennustavan merkin. Minä näin hänen yhtäkkiä hyökäävän takaisin minua kädestä kiini ottamaan, mutta se oli jo myöhäistä; kaikki paikat ympärillämme ja päällämme liikahtelivat. Sen vaan tunsin, kuinka hän riuhtaisi minun kumoon ja heittäysi päälleni, kuinka hän ruumiillaan suojasi minua putoavilta lohkareilta — ja niin menin tainnoksiin.

Eugenia ei antanut vastausta; hän oli äärettömästi peljännyt Hartosen likisyyttä aina siitä hetkestä asti kun oli saanut tietää, että Artturi hänen kanssansa oli lähtenyt tuolle vaaralliselle retkelle, ja nyt sai hän kiittää ainoastaan hänen läsnä-oloaan, että vielä sai sulkea puolisonsa hengissä ja pelastettuna syliinsä.

Yli-insinööri läheni heitä; kasvonsa olivat hyvin vakaiset ja äänensä tavallista järeämpi, kun sanoi: lääkäri sanoo, että kaikki voivat pelastua paitsi yksi; Hartosta ei käy pelastaminen — hänestä on loppu tullut. Mitä hän tänäpänä kaivoksessa on toimeen saattanut, on ollut liian paljo hänenkin jättiläis-luonteelleen, ja haavat ovat niistä lopun tehneet. Miten hänen lienee ollut mahdollista noiden vaikeiden haavain kanssa ensin itse kömpiä sorasta ylös ja sitte saada teidät siitä autetuksi, nostaa teidät tynnyriin ja tukea teitä kunnes pääsitte tänne ylös, on perin mahdotonta käsittää, eikä olisikaan se kellekään muulle kuin hänelle ollut mahdollista. Hän on sen tehnyt, mutta siinä on häneltä henkikin mennyt.

Artturi katsahti puolisonsa puoleen; heidän silmänsä kohtasivat ja ymmärsivät toisensa. Niin voivuksissa kuin oli, ponnisti Artturi voimansa, otti Eugeniaa kädestä ja vei hänen kanssansa paikalle, missä onnettomuuden kärsineet saivat paraan hoidon ja avun. Yksi vaan, se viimeinen, oli viety syrjäpaikkaan. Olli makasi pitkänään kentällä; isänsä ei ollut vielä toipunut eikä siis tiennyt mitään pojan kohtalosta, mutta Ollin ympärillä ei ollut ainoastaan vieraita holhojia; vierellään oli nuori tyttö polvillaan, joka piti kuolevan kättä sylissään ja silmäili häntä sanomattomalla mielikarvaudella, huolimatta kihlatustaan, joka ystävän kylmenevää kättä pidellen, seisoi häntä vastakkain. Olli ei nähnyt heitä, kenties ei tiennytkään kummankaan läsnä-olosta; silmänsä tuijottivat suurina ja kankeina leimuavaa iltataivasta, vajoavaa aurinkoa kohti, ikäänkuin vielä ilmaistakseen yhden säteen tuota iankaikkista valoa ja viedäkseen sen muassaan siihen pitkään, synkeään yöhön.

Artturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi vaan vienosti päätä pudistaen — nuori isäntä ei tarvinnut enempää tietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja korvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja mainitsi häntä nimeltä.

Vielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko hehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli nyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja hätäisesti kysyivät: — Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?

Ollin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen, katkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:

— Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten minä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! — Toisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus, joka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. — Silloin ajattelin teitä ja itkuanne ja valitustanne, — ja muistakaapa, kuinka hän ojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen ruveta, — ja silloin heittäysin hänen päällensä.

Hän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan puhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi kuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka koko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus oli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa, jota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä eilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se oli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän enään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota "huomispäivää", joka oli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän "huomispäivän" kanssa tullut loppu — loppu kaikesta!

Tuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä komentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu apu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut kuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle, ja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden paikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä vastaanottamaan.

— Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella, mutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan. Kymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta pelastaaksemme, olemme tehneet rauhan — kuten toivon, iäksi päiväksi!

* * * * *

Vuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja kesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa liikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin koskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä tehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta suuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta puuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa, siihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä suurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen aikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren isännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa, mutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä jo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla astua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan tuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton taistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan sykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan voimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin vuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita pitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja vaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja, joita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä elämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet rohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain hänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat yrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat. Tehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus kaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat perin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin kuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin kuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta johtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin luonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi täydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.

Kaikki oli rappiolla ja siihen paikkaan kukistumallaan, kun nuori isäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi nämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja velkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän oli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa, ja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä ajatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä ja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun työt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä vihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan tapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin, mitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt myöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin oli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman edessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille malmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut kuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä rikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle perilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni oli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen puoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella haluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi vuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään tuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen arvon.

Oli puolenpäivän aika, kun tirehtööri ja yli-insinööri eräänä päivänä vaelsivat verstaista kotiinsa. Tosin olivat he kumpikin näinä vuosina vanhenneet, mutta muuttuneet eivät olleet. Toinen oli säilyttänyt sävyisän, toinen ivallisen laatunsa, joka nyt juuri taas huomattiin hänen äänessään, hänen pitkittäessään jo aijettua kanssapuhetta.

— Parooni Windeg on taas vanhimmalla pojalla ilmoituttanut tänne tulonsa. Näyttää siltä kuin nyt hiukkaisen ylpeiltäisiin sukulaisuudesta, jota alussa vaan suurimmalla vastenmielisyydellä tahdottiin tunnustaa. Sittenkuin hankkeemme ja laitoksemme ovat saavuttaneet niin erinomaisesti hyvittävän huomion hallituksen puolelta ja siis ylhäisemmissä seuroissa ollaan niihin mieltyneinä, ovat tehtaat saaneet enemmän arvoa vanhan ylimyksenkin silmissä. Hänen vävynsä oli tehnyt saman jo aikoja ennen, ja minun mielestäni hän ei ensinkään sovi asetettavaksi Windegin herrasväen rinnalle. Koko Rabenauen sukukartanon kunnia ja kirkkaus ei vedä puoliakaan vertoja Berkowin tiloille ja niiden isännän mahtavuudelle. Parooni näkee nyt, että hän tiloineen hupenee joukon sekaan, jota vastoin me olemme mahti maakunnassa, jota ei kukaan ole tunnustamatta.

— Täälläpä saadaankin enemmän tehdyksi kuin missään muualla, sanoi tirehtööri. — Nythän käydään kaikilta kulmilta tutkimassa laitoksiamme ja parannuksiamme, mutta sittekään ei ole vielä kukaan tehnyt niiden mukaan.

— Eipä kyllä; mutta jos näin saadaan pitkittää, niin meillä kohta lienee se "ihmislempinen mallilaitos", jota herra Berkow vainaja niin kiivaasti vastusti. Nyt Jumalan kiitos! — yli-insinööri kohautti tässä hyvin arvokkaasti päätänsä — sen voimmekin tehdä! Nyt ei haittaa meitä jos väkemme hyväksi käytämmekin summia, joita toisten täytyy hätäisesti taskuunsa tukkia, eivätkä ne pikku-summia olekaan. Eikä kuitenkaan ole kauan siitä kuin taistelimme, eikä varain eikä mahtavuuden vaan suoraan sanoen tehtaiden pysyttämisen puolesta, eikä sekään olisi meille onnistunut, ellei muutamia onnellisia asianhaaroja ratkaisevalla hetkellä olisi meille avuksi tullut.

— Ja ellei väkemme olisi käyttänyt itseään niin erinomaisesti — liitti siihen tirehtööri vakaisesti. — Ei se ollut mikään vähäpätöinen asia että pysyivät rauhallisina sillä aikaa kuin häiriöistä ja härsytyksistä lähitienoissa ei tahtonut loppua tullakaan. Onnettomuus kaivoksessa maksoi paljon rahaa juuri semmoisella ajalla kun oli kipuli joka tuhannesta; mutta luulenpa, ettei herra ole liikaa maksanut siitä, mitä hän väkensä luona silloin voitti. Niitä tuskan ja vaaran hetkiä, joita hän vietti heidän kanssansa siellä alhaalla pelastaakseen heidän kumppaleitaan, ei ole kukaan unhottanut eikä olekaan unhotettava; semmoinen teko liittää ihmiset toisiinsa elinkaudeksi. Aina siitä päivästä aikain he uskoivat häntä, kun lupasi asettaa kaikki hyvinpäin, jos vaan antoivat hänelle aikaa varoja hankkia; he odottivat rehellisesti ja senpä tähden ei olekaan kumma, että hän nyt tekee enemmän kuin on luvannutkaan.

— Eipä vainen! virkkoi toinen siihen kuivasti, — siihen nähden saa hän aina vähän komeilla. Muuten on lysti nähdä, että sillä välin, vastoin ihmislempisyyttä, asiat ovat niin loistavat kuin tilinpäätöksemme osoittavat. Ne ovat paljoa edullisemmat kuin vanhan hallituksen aikana, jota ei käynyt mistään erinomaisesta ihmisrakkaudesta syyttäminen, ja yhtähyvin silloin kiskottiin kaivoksista mitä kiskoa voitiin.

— Te olette ja pysytte pilkkakirveenä! tiuskasi tirehtööri. Kyllä tiedätte, että semmoiset syyt eivät vaikuta herra Berkowissa.

— Ei, siihen on hän liiaksi ihannoitsija! arveli yli-insinööri, suopeasti suvaitseva tuon muistutuksen. — Onneksi hän kumminkaan ei ole ihannoitsija enemmältä kuin käytäntöön sopii, ja hän on käynyt siksi kovaa koulua että ymmärtää, että käytäntö on kaikkein tämmöisten yritysten peruste ja ehto. Minä osaltani en ole ihannoitsija ensinkään, sen kyllä tiedätte.

Tirehtööri naurahteli hiukan ilkipilaisesti.

— Senpä kyllä kaikki tiedämme, mutta eikö sitä mitenkään kävisi korjaaminen, jos niin perin ihannoitseva mies kuin Wilpponen tulisi perheesenne? onhan se niin käymäisillään, ammatti veikkoseni?

Tirehtööri luuli tarkoittelemisellaan antaneen arvolliselle ammattiveljilleen aika iskun, sillä tämä murti suutansa ja väänti päätänsä, kiivaasti vastaten:

— Ei sanaaka siitä! Sen saan kuulla kovin usein kotonani. Ja sen piti sattua juuri minulle, joka en inhostu mitään niinkuin haikailemista ja mielen kiihkoisuutta! Juuri minulle piti sallimuksen valikoida vävyn, joka laatii värsyjä ja soittaa kitarria! Siitä miehestä ei pääse, eikä kosimisestaan, eikä huokailemisestaan, eikä Melania ota malttaaksensa. Mutta enpä ole vielä suostumustani antanut, eikä ole niin vissi tulenko antamaankaan.

— Noh, siitä asiasta annamme neiti Melanian pitää huolen! sanoi tirehtööri nauraen. — Hänellä on monessa kohti isänsä pää ja hän ymmärtää panna tahtonsa täytäntöön. Saatanpa vakuuttaa, että Wilpponen jo rehentelee voitostaan ja poistaa kaikki onnentoivotukset, merkillisesti vastaten "ei vielä!" Nuorukaiset jo tietänevät asiansa. Hyvästi, ystäväni! Tottapa minulle ensi kynteen annatte tiedon tästä iloisesta perheellisestä tapauksesta?

Yli-insinööri meni sangen alakuloisen näköisenä portaita ylös asuntoonsa, jossa tyttärensä jo tuli häntä vastaan. Neiti Melania oli tänäpänä pelkkää herttaisuutta isäänsä kohtaan; hän sanoi häntä tervetulleeksi, otti hänen hattunsa ja sormikkaansa, hyväili häntä hetkisen aikaa ja katsoi tämän alun perästä soveliaaksi etsittää erään rukouksen.

— Isä, tuolla sisällä on joku, joka haluaa puhutella sinua hetikohta ja tähdellisestä asiasta. Hän on siellä sisällä äitin tykönä. Saanko tuoda hänen tänne!

— En tahdo puhua kenenkään kanssa! morahti isä, joka jo aavisti mitä tulossa oli; mutta nuori nainen ei ollut tästä kiellosta mitään tietävinään. Hän puikahti likimmäiseen huoneesen, ja toi hetikohta sisälle tuon "jonkun" kuiskaistuansa vielä muutamia rohkaisevia sanoja sen korvaan.

Näyttipä sen olleen välttämätöntäkin, sillä herra Wilpponen, hännystakkiin pukeutuneena, vaalea tukka huolellisesti jaettuna, koko asu ja käytöstapa kuin virallisella kosijalla, seisoi nyt siinä, niinkuin äkki-arvaamatta leijonan luolaan pudonneena. Varalle oli hän valmistanut komean ja hyvin laaditun puheen tätä tähdellistä hetkeä varten, mutta vihainen silmänluonne eikä ensinkään kehoittavainen äänenlaatu, millä yli-insinööri kysyi mitä hän oikeastaan tahtoi, saattivat hänen kokonaan aivunsa avaimet hukanneeksi.

— Haluni ja toiveeni — änkytti hän. — Neiti Melanian rakkaudelta kehoitettuna — korkein onneni, saada sanoa häntä omakseni. —

— Enkö arvannut! Se ihminen ei saata oikisuuntaan kosiakaan, morisi yli-insinööri ajattelematta, että laatunsa millä hän kosijan vastaanotti oli semmoinen, että se olisi voinut hämmentää kenenkä hyvänsä, ja kun nuori mies siitä joutui yhä pahempaan hämiin ja yhä pahemmin sekautui puheessaan, keskeytti hän hänen jyrkästi:

— Noh vaiti jo! Mitä haluatte ja toivotte ei ole minulle salaisuus. Te tahdotte minua apeksenne?

Wilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta avioliitosta ollenkaan ihastuttavan.

— Pyydän anteeksi — muistutti hän kaihtivaisesti — etunenässä haluan neiti Melaniata vaimokseni.

— Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi? kysyi kiivastunut appi pilkoillaan. — Muuten enpä ymmärräkään kuinka rohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan armolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia paperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä platoonista liekkiä ei enään kestäkään.

— Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? — sanoi Wilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja sitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme yhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on nuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa, toinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen todella onnelliseksi saattaa.

— Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle tyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.

— Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi loukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi mikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa. — Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja sydämensä —

— Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret noin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä mieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen — katsantonsa ja äänensä lauhkenivat — minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te olette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi. Värsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa, että teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.

Hän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja Wilpponen punastui.

— Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin hätäisesti kysäisten.

— Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, — niin niin, tuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. — Kuulkaapa, Wilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin että hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin tekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan järkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina tuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä vähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.

Mihin määrään jälkimäinen toive lienee tuntunut herra Wilpposelle niin erittäin kadehdittavalta, jääköön sanomatta, mutta edellisen ihastuksissa hän unhotti kaiken ja riensi halaamaan uutta appeaan, joka sen asian suoritti hyvin lyhyesti.

— Se vaan, ettei mitään liikutuksia! sanoi hän jyrkästi. Niitä en kärsi semmoisissa emme tarvitse viipyä. Tulkaa nyt kanssani Melanian luokse! Te olette kahden kesken ja minun tietämättäni päättäneet asian, mutta sen sanon teille, että jos joskus tapaan teidät runoa sepustelemassa ja tyttäreni itkenein silmin, silloin — Jumala teitä armahtakoon! —

Sillä aikaa kuin yli-insinööri tällä tavoin taipui välttämättömään kohtaloon, seisoivat Artturi Berkow ja Klaus von Windeg paltalla. Tämä jälkimäinen, joka jo oli lausunut jäähyväiset sisarellensa, odotti vaan ratsuhevostaan esiin talutettavaksi.

Se syvällinen ja suuri muutos, joka oli tapahtunut Artturissa, oli nähtävänä hänen ulkonäössäänkin. Hän ei ollutkaan enään se hoikka kalvakka nuorimies, jonka paras nuoruuden aika ja nuoruuden virkeys oli perin hävitä pääkaupungin elämässä; hän oli nyt täydellisesti esimiehen näköinen, joka ymmärsi pontevuudella johtaa suurenmoisia yrityksiä. Viivoja, jotka tosin olivat piirtyneet hänen otsalleen ja joita vuosikausien huolet ja työt olivat vielä syvemmälle uurtaneet, ei kyllä nykyinen luotettavasti perustettu onnellinen elämä ollut haihduttanut. Semmoiset jäljet eivät katoa, kerta tultuaan, mutta ne eivät rumentaneetkaan tätä otsaa ja näitä kasvoja, jotka nyt osoittivat lujuutta ja vakaista miehuutta. Klaus oli sama nuori ylimielinen upseeri kuin ennenkin, verevät huulensa ja vilkkaat silmänsä olivat säilyttäneet entisen vilkkautensa.

— Ja minä vakuutan sinua, Artturi, sanoi hän intoisesti, että teet isälleni väärin, jos luulet hänen vielä kantavan turhia luuloja sinua vastaan. Soisinpa että olisit kuullut mitä hän hiljakkoin vastasi vanhalle Waldsteini ruhtinaalle; tämän väittäessä, että tehtaan-isäntäin tila nykyisten työmies-liikkeiden aikana ei olisi kadehdittava. "Minun vävyyni", sanoi isä painokkaasti, "— se ei sovellu, teidän korkeutenne. Hänen asemansa on ylen vakava, ja valta, mikä hänellä on työmiesten yli, on rajaton, he liittyvät häneen tosi intoisuudella — ja ilman sitä vävyni pystyy menettelemään missä eripuraisuudessa hyvänsä". Yhtähyvin hän ei vielä anna sinulle anteeksi, että hylkäisit, aatelis-arvokirjan, eikä tyydy siihen, että hänen tyttärensä poikaa mutkattomasti ja porvarillisesti nimitetään Berkowiksi.

Artturi hymyili hiukan ilkullisesti.

— Noh, minä ajattelen niin, että nimeään ei hän tarvitse hävetä, jos kerta sitä kantavana astuu ulos maailmaan, ja paitsi sitä saatetaan toivoa, että isäsi saa ilon nähdä ynnä hänen kanssansa pikku Windegin vaurastuvan — — miten on, Klaus tuleeko kihlauksestasi mitään?

Nuori upseeri murti suutansa.

— Totta kaiketi se ensi tilassa on tapahtuva — sanoi hän vähän pitkäveteisesti — arvattavasti kun toiste tulemme Rabenaueen. Kreivi Berningin tilat ovat rajatusten meidän tilaimme kanssa ja kreivitär Alma täyttää keväällä kahdeksantoista vuotta. Isä arvelee, että minun, suvun kannattajan ja sukukartanon tulevan isännän muka, olisi aika todella ajatella naimista. Hän on velvoittanut minun tulevana kesänä tekemään tarjoukseni kreivittärelle.

— Velvoittanut? naurahti Artturi. — Siis nait komennon mukaan?

— No mitäs itse teit naidessasi? kysäisi Klaus vähän närkästyneenä.

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa. Mutta naimisemme olikin poikkeus-seikka.

— Eipä ensinkään, väitti Klaus samaan äänenlaatuun. Se on tavallista meikäläisissä. Isä tahtoo, että kohta ja säätyni mukaan nain, eikä hän suvaitse vastaan panna, paitsi kenties sinulta. Sinä olet vaikuttanut hänessä semmoisen kunnioituksen kohtaasi, että hän, paha kyllä, antaa itselleen kelvata kaikki mitä teet tahi tekemättä jätät. Muuten minulla ei ole mitään sitä naimista vastaan, mutta olisinpa vielä jonkun ajan ollut irtonaisena.

Berkow pudisti päätänsä.

Luulen, Klaus, että siinä asiassa teet oikein kun noudatat isäsi tuumia. Sen mukaan kuin viime kerran Rabenauessa käydessäni voin havaita, Alma Berning on herttainen tyttö, ja sinun on aika antaa sukukartanon tulevan isännän astua enemmin näkyviin ja antaa nuorelle vallattomalle luutnantille ero. Se on kyllä tehnyt monenmoisia turhamaisia tekosia, se luutnantti.

— Onpa kyllä! sanoi Klaus, luoden jurosti päänsä kenolleen. — Ja hänen isänsä asettaa hänen herra lankonsa semmoisissa tiloissa aina esikuvaksi, asettaapa niin ylenpaltisilla ylistyksillä että tosiaankin kaikkea mieltymystäni puoleesi tarvitaan, etten oikein perinpohjin inhostuisi siihen esikuvaan. Siitä juuri oikeastaan johtuukin koko naimistuuma. Satuin kerta semmoisessa tilassa sanomaan: "Menihän Artturi ennen maailmassa minua paljon pitemmälle; vasta aviomiehenä hänestä on tullut niin ylen oivallinen", ja nyt pisti isällä tuota pikaa päähän tehdä minusta yhtä oivallinen mies. Mutta olkoonpa niin! Minulla oikeastaan ei ole Almaa vastaan mitään sanomista, ja muuten aion ottaa sinun ja Eugenian esimerkikseni. Te menitte avioliittoon aivan haluttomina, niinpä vihatenkin toisianne, ja nythän siitä on tullut romaani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole päättynyt. Ehkäpä meidänkin onnistuu yhtä hyvästi.

Silminnähtävä pilkkanauru liikkui Artturin huulilla.

— Sitä epäilen, Klaus rakas; et näytä sinä ensinkään olevan luotu avioliitollista romaania varten, ja ennen kaikkea muista, ettei joka nainen olekaan Eugenia.

— Enkö arvannut, että saisin kuulla jotakin semmoista, sanoi nuori parooni nauraen. — Aivan samaa nuottia, kuin millä Eugenia aamulla samasta asiasta, sanoi: "Ethän tahtonekaan verrata Artturia muihin miehiin?" Sitäpä sopii sanoa lempi-viikkojen jatkumiseksi melkeän pitkälle.

— Täytyihän meidän aluksi olla ilman niittä, ja mitä laiminlyöty on, sitä on tapa kokea sitä innokkaammin korjata. Etkö siis tosiaankaan enään voi viipyä täällä?

— Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan pää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne tulon. Hyvästi Artturi!

Hän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä kerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi juuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja nosti hattua patroonille.

— Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti. Tahdotteko puhutella minua?

Purnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.

— Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin asialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja silloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että olette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo syntyi siellä kotona.

— Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina, että ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle perheelleen.

— Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen huolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. — Se oli viisaasti ajateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin luokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla on iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko avarassa maailmassa.

Vanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät vesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.

— Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti päätänsä.

— En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka hän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä luonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata — niin en sittekään ikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun vanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen kanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.

— Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi nuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.

Vanhus huokaili.

— Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä on sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen monesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita, herra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat pakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin kuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet meille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen. Semmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se onneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä — sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei kumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään päivänä.

Vanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin hiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte hiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut ulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt miehensä luokse.

— Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. — Enpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa kiintynyt.

— Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän Hartosen jälkeen, — samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman mieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen ihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koska minä tunsin sen, minä, joka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin sitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä Ollista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän toisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi kukistaa kaiken järjestyksen.

Nuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.

— Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän oli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin pelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.

Artturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi teki.

— Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole sitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta usko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen sovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni menestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut herraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei käynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt häntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet — siitä sekä hän että minä säästyi.

Eugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen sama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli vaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.

Entisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka vaan onnellisuus voi antaa.

— Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, — sanoi hän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia voitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin otsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä muuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.

Artturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. — Ja etkö sillä tehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden kahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa vaikuttamaan — ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet uhkasivat hyökätä päälleni:

"Vaimoni ja lapseni!" — Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.