Front matter (continued 3)

— Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli kylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme päättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja miehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.

Vastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä vastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla niin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.

Tarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa on monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden tahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte, on toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy sen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä tehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan. Sitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan tarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja sen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on hengen asia.

Ylenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen ja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte nuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat sille opettaneet.

— On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu, vastasi hän röyhkeästi.

— Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä, sanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon vieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni menevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä pysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on tyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka ei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy sopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen, että kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi purnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin nyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä keskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta. Noutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.

Hän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun, mutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen tavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut omia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli, tilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä peräytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin tämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan kovin äkkiä valloilleen.

— Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin suorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja tehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun annoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Me vaadimme nyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme sen väkisin.

Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin eteen.

— Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen, kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.

Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät, mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä. Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja — hän nöyristyi hänen edessään.

Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun jatkoi:

— Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa, minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille sanomista.

— Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei sisällisen vihan tukehtuneelta. — Sitte julistan teille tehtaidenne kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain lakkaavat käymästä.

— Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä. Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään, älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla! Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!

Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut "vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta — joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut, ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet, voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.

Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!

— Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää, heidän sieltä erotessa.

Artturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain puoleen.

— Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain! Toivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät herrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden istua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa meitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana; mutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin asia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne, tahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette päätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen seurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen, joka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.

Yleinen innokas kieltäyminen oli vastauksena tähän ehdoitukseen. Kaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä ympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan. Yksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea jalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen. Artturi hengähti syvästi.

— Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja sovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy minun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä sinne työhuoneeseni — vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!

Vasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne hämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka hänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.

— Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt, ajattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille; mutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista käytöksistä. — Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin Hartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta semmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu — kuka sitä olisi nuoresta herrasta aavistanut!

Hän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen moitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen luonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. — Hän puhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina, eikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä. Isänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut perään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi ja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen. Pojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi käyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi ollut tilaa mieltänsä muuttaa jos —

— Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri kiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi; mutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä työmieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän on vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa siinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet heikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa kieltänsä: joko — taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen ymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte Hartosesta.

— Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan taistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä olisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta Hartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään sopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa ainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä, asemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!

Nyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat "herrasta", niinkuin tämä ylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli Artturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä heidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä valtijana.

Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi puoli-ääneen:

— Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin — mutta kuulepas, Olli, minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!

Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti hänen otsansa.

— Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren. "Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!" Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.

He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä hätäisillä kysymyksillä.

— Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.

— Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan mihinkään suostua.

— Eikö? — Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle mainittiin, joutuivat kuuluviin.

— Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi, kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se tulee antamaan meille kyllin tekemistä.

* * * * *

Oli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja kimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa, kun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen ratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin oli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa oli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte puuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen kaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja että hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä antajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan vastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita timantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne eivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti liikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa jälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin tarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä sillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään, sen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa palvelijain huostaan.

Sitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä päivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi palvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan, että hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti toteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin tiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia näki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi jäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain niin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen tiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.

Eugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään inhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja tämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla elähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei ollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja jonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten niin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren isännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään. Tehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja ja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan väliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia edes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin vakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin onnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin tahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan jonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä ja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se ennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin tyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla huviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä, joissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi jonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa saaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä Eugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät tyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja rauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen pitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään veroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa — ja kuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin hän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta aikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut mitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.

Nuori rouva oli luonteelleen rohkeampi ja uljaampi, kuin ettei olisi katsonut tätä säästäväisyyttä kohtaansa jonkinlaiseksi loukkaukseksi. Tietysti hänellä ei ollut oikeutta miehensä luottamukseen, eikä oikeutta käydä osalliseksi hänen huoliinsa, kentiesi vaaroihinsa; mitä muut naiset saivat vaatia, se oli hänestä kaukana. Kun ero kerta on päätetty ja vaan moniaita kuukausia kärsitään toisiaan näön vuoksi, että niin vähän kuin mahdollista annettaisiin maailmalle rupattamista, silloinhan ollaan oudot toistensa harrastuksille.

Senpä Eugeniakin ymmärsi, ja jos hän ei olisi ymmärtänyt niin Artturi olisi sen hänelle selittänyt, sillä samassa kuin hän, päivä päivältä yhä enemmin irroitti itsensä entisestä velttoudestaan ja voimalla ryhtyi mitä pontevimpaan toimellisuuteen, samassa hän yhä enemmin kylmistyen ja vierastaen vältteli häntä; Eugenia olikin hänelle kiitollinen siitä, että hän koki huojentaa tapahtuvaa tuskallista eroa siten, että nyt kohteli häntä juuri kuin outoa ihmistä.

Eugenia ei ollut ymmärtämättä, että Berkowin kuolema oli poistanut suuren esteen hänen toivotuksiltaan. Berkow tuskin olisikaan suostunut tätä yhdistystä purkamaan, jota kunnianhimonsa niin suuresti oli halunnut ja jonka hän oli maksanut kalliisti kyllä. Poikansa ajatteli tässä toisin. Hänelle tämä yhdistys oli yhtä yhdentekevä, kuin se puoliso, jonka hän entisessä toimettomassa myöntyväisyydessään oli antanut itselleen pakoittaa. Hän oli vapaatahtoisesti suostunut eroon jo ennenkuin Eugenia oli koettanut taivuttaa häntä siihen, ja tämä ero, joka muuten pian yleensä maksaa niin äärettömän paljon taistelua ja mielikarvautta, niin monta kyyneltä, joka usein herättää kaikki ihmis-sydämen kiihkohimot heidän syvyydestään, valmistui tässä niin rauhallisesti ja kiihkottomasti, niin täydellisessä keskinäisessä sovussa ja semmoisen kylmyyden, kohteliaisuuden ja tunnottomuuden ohessa, että se tosiaankin oli varsin ihmeellistä.

Hevonen pillastui yhtäkkiä. Se ei ollut tottunut ratsuvitsaa maistamaan, vielä vähemmin niin ankara kuin se nyt sai; se sai tänäpänä paljon kärsiä valtiattarensa kärsimättömyydestä, ja jos tämä ei olisi ollut semmoinen mestari ratsastus-taidossa kuin oli, niin tuo tulinen ja äkäinen eläin olisi antanut hänelle tarpeeksi tekemistä. Nyt hän sai sen jollakin ponnistuksella hillityksi, mutta nuoren rouvan hienot kulmat pysyivät kurtussa ja huulet kovasti ummistettuina ikäänkuin sisällisestä närkästyksestä, oli se sitte hevosen vastustuksen tähden tahi sen tähden, että jossakin toisessa puuttui vastustusta.

Hän oli sillä aikaa ennättänyt arentikartanoon, joka oli puolen tunnin matkan päässä laksossa, ja nyt meni hän vuorta ylös, ei kyllä sitä jyrkkää polkua, jota hän tuonoin asteli Artturin parissa, sillä sitä ei käynyt ratsastamalla kulkeminen, vaan ei kaukana siitä vei kiertävä, mutta huokeasti kuljettava ajotie kukkulalle. Hevonen, joka oli tottumaton semmoisiin mäkilöihin, taipui vaan vastenmielisesti tähän ponnistukseen, ja kukkulalle päästyään täytyi Eugenian seisahduttaa, suodakseen hevoselle tarpeellista levähdystä.

Nyt oli sumu, joka edellisellä kerralla peitti vuoren, kadonnut, ja kirkas päivä-paiste virtasi valaisevana ja lämmittävänä yli maan, niinkuin ei koskaan olisi aikaa ollutkaan, jolloin sade ja myrsky täällä olivat vallasta taistelleet, ja jolloin maisema yltympäri oli ollut harmaan, muodottoman huurukuvan näköisenä. Vielä lepäsivät laksot aamuvarjojen viileässä, sinerväisessä sumussa, mutta sitä kirkkaampina kohosivat vuoret lukemattomine kukkuloineen, toinen toistansa ylemmä, kuin yksi ainoa viheriä vuorimeri, siintäviin kukkuloihin asti etäällä. Tummat kuuset olivat koristaneet itsensä vereksellä, vaalealla vihannalla, ja täällä metsänvaipalla ja siellä ulompana kallioisella pohjalla, juurien ja kivien välissä, missä ikänä köynnös oli löytänyt paikan tahi taimi voinut juurtua, kukoisti ja lemusi tuhannen muotoisia ja värisiä kasveja. Ja siihen lisäksi ojat vaahtoisina laskeusivat laksoon, lähteet lorisivat, ja kaiken tämän ylitse kaariutui pilvetön, heleän sininen keväinen taivas. Kaikki oli niin loistavan kirkasta, niin vapaata ja suurta, kuin tahtoisi luonto tälläkin äsken herätetyllä elolla parantaa joka haavan, murtaa joka vankiuden, ikään kuin ei mikään täällä voisi hengitellä, mikä ei ollut heimoa vapaudelle ja onnelle.

Ja kuitenkin oli nuoren naisen katsanto niin tavattoman vakainen, kasvonsa niin tuskallisessa jännityksessä, kuin kaikesta tästä ympäröivästä ihanuudesta hänelle olisi jotakin salaista kipua. Kuitenkin olisi hänen pitänyt voida tarpeekseen hengähtää, ajatellessaan sitä luvattua vapautta, mikä hänellä oli oleva, ennenkuin vielä toinenkin kevät tervehti maata. Minkä tähden ei hän voinutkaan sitä tehdä, minkä tähden vihlaisi tämän ajatuksen rinnalle eräs tunne hänen sieluaan, joka oli sukua tuskallekin? Vaikuttiko kentiesi vielä tuska siltä hetkeltä, jona ero tarjottiin ja hyväksyttiin? Hän ikävöi niin hartaasti tätä eroa; hän kärsi niin äärettömästi niissä kahleissa, joita hän tuskin enään jaksoi kantaa; aina siitä asti kuin hän Artturin seurassa oli täällä ylläällä, ei hän sitä jaksanut! Aina siihen asti oli hän ollut luja ja järkähtämätön uhrauksessaan isän hyväksi, alamaisuudessaan pakolliselle kohtalolle, vihassa pakoittajia kohtaan, mutta aina siitä hetkestä asti näytti koko hänen tunteensa laatu muuttuneen. Sinä hetkenä oli salainen vastustusvoima syntynyt hänen sydämessään, taistelu jostakin, mikä piili hämäräisenä ja lausumattomana hänen sydämensä pohjassa ja jota hän ei mihinkään hintaan maailmassa tahtonut päästää itseään vallitsemaan; ja kuitenkin, se oli juuri tämä, mikä oli häätänyt hänen ulos tänä aamuhetkenä ja milt'ei vastoin hänen tahtoaan vienyt hänen tälle paikalle; kuitenkin oli se ainoana syynä siihen, että parooni Windegin tytär taisi unhottaa entistänsä siihen määrään, että jätti kotiin palvelijan, jonka aina oli tapa saatella häntä tämmöisillä huvi-retkillä. Hän ei tainnut eikä tahtonut ottaa todistajaa seuraansa tänä päivänä — ja hyvä oli, ettei semmoista ollutkaan, sillä pysähtyessään hevosinensa sinne kukkulalle ypö yksinänsä, tapasi hänen keskellä kaikkea tätä päiväpaisteista kevätloistoa ikäänkuin hiljainen ikävä sen hetken salavihkoisesta lumouksesta, kun sumu ja pilvet liehuivat hänen ympärillään, kun petäjien latvat suihkivat heidän molempain päällä ja myrsky tohisi vuoren rommakoissa ja laksoissa; siitä hetkestä, jolloin ne suuret ruskeat silmät, jotka silloin ensi kerran loivat verhonsa hänen edessään, antoivat hänelle ensimäisen aavistuksen siitä, että siitä miehestä olisi voinut tulla paljo kentiesi mitä hyvänsä, jos häntä olisi rakastettu ja hän olisi rakastanut, ennenkuin hänen oman isänsä käsi syöksi hänen siihen pyörteesen, jossa niin monen kyky on lannistunut. Ja tätä muistellessa heräsi eräs muukin tunne, jota Eugenia Windeg ei koskaan ennen ollut kokenut, joka oli aiottu vasta Berkowin puolison koettavaksi, tuska, paljon hiljaisempi, mutta myös paljon syvällisempi, kuin kaikki mitä hän tähän asti oli kärsinyt, ja hän laski käden silmilleen, joista lämpöinen kyynelvirta hillittömästi valahti.

— Armollinen rouva!

Eugenia hypähti, ja samassa hyppäsi oudosta äänestä säikähtynyt hevonen syrjään, mutta samana hetkenä oli voimakas käsikin tarttunut ohjiin ja pakoitti nyt hevosen asettumaan. Olli Hartonen seisoi juuri hänen vierellään.

— En tiennyt hevosta niin araksi, mutta sainpa heti sen ohjista kiinni, sanoi hän anteeksi pyytävällä äänellä, samalla kun puoleksi levoton, puoleksi ihmettelevä silmäys vilahteli nuoren ratsastajattaren ääritse, joka, vaikka hämmästynyt, oli pysynyt satulassa.

Eugenia pyyhkäisi kädellä sukkelasti kasvojaan, saadakseen kyynelten jälet pikaa katoamaan, mutta myöhään. Epäilemättä oli Hartonen nähnyt nämä kyynelet, ja tämä ajatus ajoi heleän punan Eugenian poskille, ja teki hänen äänensä tyytymättömyyttä osoittavaksi, kun äkisti ja jyrkästi sanoi:

— Päästäkää ohjat! Hevonen ei ole tottunut, että tuntematon häntä pitelee, ja pilttoupi pian vieraan ihmisen kosketuksesta. Te saatatte sekä minun että itsenne vaaraan läheisyydellänne.

Olli totteli ja astahti syrjälle. Eugenia silitteli kädellään hyväillen hevosen kaulaa; hän oli ainoastaan korskuvalla malttamattomuudella suvainnut tuon vieraan käden, jonka voimaa se kumminkin ensi hetkessä oli totellut, mutta asettui ennen pitkää valtiattarensa hyväilyksistä.

Sillä aikaa olivat Hartosen silmät yhtenänsä luotuina nuoreen rouvaan, joka hevosen selässä näyttikin niin komealta kuin harvat hänen sukupuolestaan. Musta ratsuvaatetus, pieni hattunen huntuneen, vaaleiden palmikoiden ja ihanain, vielä kyynelistä punoittavain kasvoin peittona, keveä ja vakava ryhtinsä, jota hän hevosen levottomuudessa ei hetkeksikään menettänyt, tekivät Eugenian solakkaan vartalon oikein ihastuttavaksi. Koko ilmestys, siinäkun hän istui ihanan eläimen selässä, kirkkaan auringon valon ympärivirtaamana, oli kunnon ja sulon täydellinen kuva.

— Olitteko te täällä kukkulalla, Hartonen? kysyi Eugenia toivoen, että Hartonen olisi tullut sinne samalla hetkellä kuin hän puhutteli häntä, eikä siis ollut nähnyt hänen kyyneliään. En havainnut teitä ennen.

— Minä seisoin vähän tuonnempana! hän viittasi vastapäätä olevaan metsään, jonnepäin Eugenia ei ollut katsonut. Näin teidän ratsastavan tänne ylös ja seisahduin teitä odottamaan.

Nuori rouva, joka aikoi ratsastaa hänen sivutsensa metsään, pidätti hevosensa kummastuneena.

— Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?

Olli ei vastannut.

— Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö teillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?

— Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti, mutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.

— Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin kunnes tulette tehtaiden näkyviin.

— Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin hämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa. — Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin muuta peljättävää?

Olli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat näkyvissä.

— Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin pitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen tähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä. Te voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin tahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä — kävi miten kävi.

— En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät he toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä vallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään arvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.

— Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti. Sovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra Berkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on yhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu ennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille, armollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.

Vieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt vahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi häntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä sai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän varsin kylmästi vastasi:

— Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa johtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja peittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, — minä ratsastan yksinäni.

Hän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli tuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.

— Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.

— Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee sitä?

— Sitte — pyydän teitä sitä tekemään.

Se oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei kerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan ja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas nuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin silminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.

— En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos tosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani heitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on teidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka noin leppymättömästi vihaa meitä.

— Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen rouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva teille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi, niin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!

Eugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset sanat ratkaisivat asian.

— Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti. Jääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.

Ikäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle; Hartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja verinen suuttumus säihkyi niissä.

— Herra Berkow! äänähti hän; — Herra Berkow, joka niin suosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän olevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän Berkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette onneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä vastata!

— Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä ja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä; Hartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.

— No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän, kun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette usein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin tänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä vastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen —

Hän malttui tuota pikaa, sillä nuori rouva oli oikaissut itsensä korkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan ylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä likenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin pahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan, kun hän nyt tiuskasi Hartoselle:

— — Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä vastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman henkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.

Hän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin jättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan askelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt ensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen silmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.

— Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon kulkea eteenpäin!

Mutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään voinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan että olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti juuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa rautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta, huolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.

— Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella äänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta; mutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi hän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä kiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa minua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan sen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.

Hirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen silmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän hurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken vaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan keinon, mikä tässä voi auttaa.

— Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa käynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle palvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä minulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette minua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä aavistanut.

Nämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan: hurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan sitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla kädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus katosi hänen kasvoistaan.

— Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka teistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa minussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin ärsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu onnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen pelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan. Päästäkää minua menemään, Hartonen!

Olli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä; verkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen poistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle auki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi hän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan vastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa tiehensä.

* * * * *

Nuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut hänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin vapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen, ellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo kauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja ristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa tunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle, mutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt nähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja siteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se hillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.

Hän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta juuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän kääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa karauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.

— Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa kääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet yksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen vaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen, joka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi hänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut hänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän heittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.

— Vasta puoli-tuntia sitte kuulin puhuttavan mielijohteestasi, sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa. Ranssu ja Antti jo hakevat sinua eri suunnilla; minä kuitenki yksin pääsin oikeille jälille. Arentikartanossa sanottiin sinun vähä sitä ennen ratsastaneen siitä sivutse. Nuori rouva ei kysynyt syytä tähän levottomuuteen; hän tiesi sen jo kyllin, mutta Artturin levottomuus hämmästytti häntä kumminkin. Olisihan Artturi voinut vaan lähettää palvelijansa hakemaan. Mutta tottapa ajatus, että työmiehet voisivat loukata hänen vaimoansa pitäisi olla herralle kovin harmittava, ja sepä siinä ollenee syynä, kun hän itse riensi häntä hakuun.

— Minä olen ollut tuolla kukkulalla, sanoi hän, osoittaen käymisensä päämäärää.

— Kukkulallako? Jossa etsimme suojaa myrskyä vastaan? Sielläkö olet käynyt?

Eugenia kävi tumman punaiseksi; hän huomasi Artturin silmissä taas tuon kummallisen leimauksen, jota hän moneen viikkoon ei ollut nähnyt. Ja minkä tähden kysymys oli noin kiihkeä, noin hengästynyt? Eikö hän jo aikoja sitte ollut unhottanut sitä hetkeä, jonka muisto vielä niin usein kiusasi Eugenia?

— Sattumoisiin saavuin sinne, sanoi hän äkisti, ikään kuin vierittääkseen päältänsä jonkun syytöksen, ja tällä lauseella olikin toivottu vaikutus. Leimaus Artturin silmistä katosi ja ääni taas kylmistyi ja vakaantui.

— Sattumoisiinko? Vaiko niin! Kylläpä ymmärsinkin, ett'ei tämmöinen vuorilla retkeileminen voinut olla tarkoituksenasi; ainoastaan tuskaisestihan hevonen tavallisesti suvaitsee tämmöisiä teitä. Mutta sattumoisiin olisit myöskin voinut joutua kaupungin tielle, ja sitä juuri pelkäisin.

— Ja mitä siitä oli pelkäämistä? kysyi Eugenia uteliaasti, samalla kun molemmat erosivat tältä leveältä tieltä kaitaisemmalle, joka vei suoraan metsän halki.

Artturi koki vältellä hänen silmäyksiään.

— Muutamia surkuteltavia seikkoja, joita juuri tänä päivänä voisi siellä tapahtua. Vuorityömiehemme ovat siirtyneet ylempään masuuniin, hankkimaan sielläkin melua ja vastustusta. Hartonen on ylimmilleen yllyttänyt heidät pauhaavilla puheillaan; olen saanut kuulla, että jo eilen liene häiriötä siellä ollut, ja ihmislauma, joka kiukuissaan tulee semmoisten levottomuuksien näyttämöltä, voi valitettavasti tehdä mitä hyvänsä. He kaiketi ovat nyt juuri palaamassa.

— Oli miten oli, niin olisin välttänyt suurta tietä, sanoi nuori rouva huoleti. Minua oli jo varoitettu.

— Varoitettuko? Kuka sinua varoitti?

— Hartonen itse, jonka neljännes tuntia tätä ennen tapasin tuolla kukkulalla.

— Tällä kertaa Artturin hevonen oli se, joka äkisti kavahti pystyyn, säikähtyen kiivautta, millä ratsastajansa riuhtasi ohjia.

— Hartonenko? Ja hän rohkeni lähetä sinua, puhutella sinua, kaiken perästä mitä on tapahtunut näinä viimeisinä päivinä.

— Sen hän teki ainoastaan varoitaksensa minua ja tarjoutaksensa minulle saattajaksi ja suojelijaksi. Minä en halunnut kumpaakaan; sen katsoin olevani sinulle ja asemallesi velkapää.

— Sen katsoit olevasi minulle velkapää! toisti Artturi ilkullisesti. Olenpa sinulle äärettömän kiitollisuuden velassa semmoisesta suosiollisuudesta; mutta hyvä oli, ettet hänestä huolinut, sillä jos olisit antanut hänen saattaa itseäsi — niin olisin minä, niin paljon kuin vältänkin riidan ensimäisen aiheen antoa, kuitenkin antanut hänen tietää, että koko kapinan alkuunpanija ja johtaja pysyköön loitolla vaimostani.

Eugenia ei virkkanut mitään; kuitenkin hän siksi tunsi puolisonsa, että tiesi, että hän, niin kalsealta kuin näyttikin, nyt oli hirmuisen vihaisena; hän tunsi nuo likistetyt huulet, tuon vapisevan käden; juuri semmoisena oli hän seisonut hänen edessään hänen ensi-iltana siellä ollessaan; hän vaan paremmin ymmärsi, mitä tämän kalseuden takana piili.

He ratsastivat ääneti halki auringon valaisemaa metsää; hevosten kaviot tömisivät ainoastaan hiljaa pehmeätä sammalikkoa vasten. Täälläkin oli yleensä keväistä ilmaa ja keväisiä tuulelmia, täälläkin kaariutui heleänsininen taivas kuusten latvain päälitse, ja täälläkin tunsivat he salaisen kivun sydämissään, he tunsivat sen vaan ankarammin, kipeämmin kuin siellä kukkulalla. Hevoset kulkivat tällä kaidalla tiellä vieretysten. Eugenian ratsasvaatteen syvät laskokset laahasivat pensaiden päällitse ja huntunsa liehahti tuontuostakin Artturin olkapäille. Näin lähellä ollessaan Eugenia ei voinut olla huomaamatta, että Artturi nyt, kun ankarasta ratsastuksesta tullut palavuus oli kadonnut, oli sanomattoman kalpea. Artturilla tosin ei ollut koskaan ollut nuoruuden tervettä, virkeätä muotoa, mutta tämä oli aivan toista kalpeutta kuin kalpeus nuorissa pääkaupunki-keikareissa, jotka viettivät iltansa salongeissa ja pelipöydän ääressä, maataksensa sitte päivillä hervottomina ja ylenkylläisinä sohvillaan yhteenvedettyin kartiinien takana, sen tähden että väsyneet ja turmeutuneet silmät eivät sietäneet päivänvaloa. Tuo kalpeus tuli uskottavasti samasta syystä kuin synkät murhekurtut hänen otsassaan, kuin vakava, totinen mielen-ilmaus hänen kasvoissaan, jotka muuten tavallisesti vaan osoittivat velttoa huolettomuutta. Mutta Artturi Berkowille oli äärettömäksi eduksi tämä muutos, joka olisi rumentanut kaikkia muita. Eugenia huomasi nyt vasta, että hänen miestänsä sopi sanoa ihanaksi. Sitä ennen ei hän ollut tahtonut sitä nähdä; miehen velttoon ja huolettomaan luonteesen olivat kaikki hänen hyvät puolensa Eugenian silmiltä huvenneet; ne ilmaantuivat vasta nyt yhdistettynä siihen voimuuteen, joka näytti niin uudelta ja oudolta Artturin kasvoissa ja koko ryhdissä, vaikka kyllä tämä voimuuden ilmaus aina oli ollut niissä, ehkä väsymyksestä piilevänä ja sortuneena, niinkuin niin paljon muutakin. Niinpä niin, lumoavainen maailma alkoi jälleen kohota syvyydestään; lähenevä myrsky, se vaan, oli sen eloon herättänyt. Eugenian mieltä miltei karvastellut, ettei hänellä mitään osaa ollut tähän heräämiseen, ettei hän ollut tiennyt niitä noitasanoja, jotka olisivat päästäneet lumouksista. Artturi nousi omalla voimallaan, mitäpä tässä vierasta kättä tarvittiinkaan.

— Mieltäni pahoittaa, että minun täytyi lyhentää huviretkesi, sanoi Artturi, tehden viimein lopun tästä äänettömyydestä, mutta hän teki sen siihen kohteliaan kalseaan laatuun, joka hänen aina oli tapa Eugeniaa kohtaan vaarinottaa, — suvinen päivä on ihana!

— Minäpä arvelen, että ratsastus ulkoilmassa olisi tarpeellisempi sinulle kuin minulle! Nuoren rouvan ääneen sekaantui levottomuutta, josta hän kentiesi ei itse tiennyt mitään. — Sinä olet niin kalpeannäköinen, Artturi!

— Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla ivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi sitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.

— Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin asti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi ulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.

Äkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.

— Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän huoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi niihin ulettuvan.

Nyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän punastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:

— Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi kiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et uskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten seurausten suhteen?

— En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.

— Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin surkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä —

— Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara voi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole koskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen katsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle tietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin, kuin nimi, jota hän vielä kantaa.

Ääni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma äänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia kohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä ja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen samasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen tapaista, luodessaan ne puolisoonsa.

— Ja sinä kiellät siis minulta kaiken tiedon asioistasi?

— En toki kielläkkään — jos sitä haluat.

Eugeniassa näkyi hetkisen aikaa sisällinen taistelu.

— Sinä olet hyljännyt työmiesten vaatimukset, vaiko et? sanoi hän viimein.

— Minä olen myöntänyt mitä niistä on käynyt myöntäminen ja mitä väestö itse on pyytänyt.

Hartosen ylellisistä vaatimuksista oikeastaan ei ansaitsekaan puhua; ne vaan tarkoittavat kaiken kurin kumoamista, vallattomuuden aikaan saamista, ja ovat suorastaan loukkaavaiset. Hän tuskin olisi juljennutkaan niitä esitellä, jollei olisi tiennyt, että minulta tässä taistelussa koko oloni joutuu vaaraan.

— Ja mikä joutuu vaaraan? kysyi Eugenia, hengen ahdistuksessa pelvosta. Omaisuutesiko?

— Vielä enemmän — eloni ja oloni!

— Etkö aio antaa myöten?

— En!

Nuori rouva katsahti äänettömänä miestänsä, tätä miestä, joka kolme kuukautta sitten ei voinut kestää näytelmää, sen tähden että hermonsa eivät sitä sietäneet, ja joka nyt niin vakavana kävi vastamaan ottelua, jossa elonsa ja olonsa oli vaarassa. Oliko hän todellakin sama kuin ennen? Jääkylmältä soi tuo "en"-sana, ja Eugenia tiesi sen yhtä jääkylmänä pantavan hurjimpiakin uhkauksia vastaan.

— Pelkään, että Hartonen jatkaa taistelua viimeisiin asti, vastasi Eugenia. Hän vihaa sinua.

Ylenkatseellinen myhäily väikkyi Artturin huulille.

— Sen tiedän! Viha on päätteeksi vielä molemmin puolinen.

Eugenia ajatteli noita säihkyviä silmiä, joita näki kukkulalla, mainitessaan miehensä nimen, ja äkkinäinen mielen tuska valloitti hänen.

— Älä halveksi sen miehen vihaa, Artturi, hän on kauhistuttava into-himoissaan, ihan kuin voimissansakin.

Artturi loi pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.

— Tunnetko hänen niin tarkasti? Tuo mekkosankari on tosiaankin aina ollut ihmeteltävä silmissäsi. Viheliäinen ponsi, joka änkää mahdottomia ja ennemmin vetää satoja muassaan onnettomuuteen, kuin kuultelee järjellistä puhetta! Mutta itse Hartonenkin löytänee kallion, jota vastaan rauta-otsansa turhaan yrittää iskuansa; minulta hän ainakaan ei ota mitään väkisin, vaikka ryhtyisinkin häntä vastaan aina oloni viimeisiin asti.

Hän pidätti yhtäkkiä hevosensa ja Eugenia teki samaten. Metsätie ja eräs ison ajotien mutka kävivät tässä kohti ristiin, ja tällä jälkimäisellä havaitsivat he, mitä juuri olivat välttää tahtoneet, lauman vuorityömiehiä, jotka olivat tähän seisahtuneet ja näyttivät jotakin odottavan. Artturi rypyitti kulmiaan.

— Näyttää kuin emme voisi välttää kohtausta!

— Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.

— Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle ei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista. Olipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää heitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin täytyy meidän mennä.

— Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli Eugeniaa suurin silmin.

— Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt sitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta vakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman mielipahoitta.

Nämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin ajaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen eteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.

Artturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi tainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki vihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun johdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan ja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut myöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa palaavan — kuten arvelivat — huviratsastukselta; suututtava nähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan tapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja haukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle ennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen johdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää ratsastajat eteenpäin pääsemästä.

Artturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka hänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä ei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin, pitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.

— Hyvää päivää! hyvät ihmiset.

— Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut siihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta molempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä toisiansa.

— Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi vakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden. Antakaa sijaa!

Niin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia täydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä puolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon puheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli yhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä Artturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä, mutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut johtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle, ikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen. Siellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli tullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän seisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina Berkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään hyvää havaittavana.

Artturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt kokonaan sinnepäin.

— Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin, että pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.

Jos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi rukousta — yhtäkaikki kumpaako — niin se olisi ollut kuin säde ruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta tämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati Hartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla myöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan voinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä Berkowia.

— Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?

— Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.

Ylenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.

— Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan "herra" tehtaissanne ja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai — jopa kävi äänensä koleaksi ja uhkaavaksi — vai huomaatteko kentiesi nyt, että minä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen teille?

Eugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa hevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet, mutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan sitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä aavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki hänen viipyvän puolisonsa rinnalla.

— Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys, vastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan, Hartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte yksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä hyvässä turvassa kuin huoneissani.

Olli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren miehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen vierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti, kuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli kokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana; nyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti merkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja kuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja ryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi, että hän tässä oli isäntänä.

Tämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän kuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät heidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti. Vielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian kalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.

— Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä vasemmalla puolella.

Käsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se tapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli leveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti tiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja katosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.

— Kuulepas Olli! — Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa rinnalle — vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin äärellä puhuin rauhasta, — mitä nyt itse olet tehnyt?

Olli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori isäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti katuvan jalomielistä myönnytystään.

— "Sadat yhtä vastaan!" jupisi hän katkerasti, — ja "minä olen hyvässä turvassa teidän keskellänne!" Niin, niiltä ei puutu kauniita sanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan onkeen.

— Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri vakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi hän meidän toki —

— Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako, eikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän sitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään että hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen menemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden, että hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että — tässä Olli vaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki, kuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli taivuttanut hänen sääliväisyyteen.

Artturi ja Eugenia olivat sillä aikaa ääneti ratsastaneet eteenpäin. Ikäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut, antoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten vieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian hevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki enemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo olivat perin tarpeettomat.

— Huomaatko nyt tämänpäiväisen huviajosi vaarallisuuden? kysyi Artturi vihdoin.

— Huomaan, mutta huomaanpa sinunkin asemasi vaarallisuuden.

— Siihen täytyy minun tyytyä. Olethan nyt itse nähnyt, minkä ehdottoman kuuliaisuuden tuo Hartonen tietää valloittaa itselleen. Yksi ainoa sana häneltä ja me saamme esteettömästi kulkea; ei yksikään rohjennut napista, ja kuitenkin he kaikki odottivat vaan viittausta häneltä, kääntyäkseen meitä vastaan.

— Mutta eipä hän antanut sitä viittausta, sanoi Eugenia lujalla äänen merkityksellä.

Artturi loi taas tuon kummallisen, pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.

— Eipä kyllä? Ei tänä päivänä! Tottapa hän paraiten tietää, mikä häntä esti. Mutta hän voi tehdä sen huomenna tahi yli huomenna, jos hän ja minä kohtaamme toisemme; siitä olen aivan varma.

Lähetessään metsän laitaa he juoksuttivat hevosiaan ravakammasti ja seisahtuivat sitte neljännes-tunnin perästä paltan eteen. Artturi heiskahti satulasta alas — kuinka keveästi ja notkeasti hänen entisten kankeiden liikkeidensä suhteen! Hän ojensi kätensä auttaaksensa vaimoaan alas; mutta nuoren rouvan kasvot olivat vielä ylen kalpeat; hän vavahteli vienosti, kun Artturi laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja tämä vavahtelu kävi yhä ankarammaksi, kun käsi ympäröi häntä hiukkasta kauemmin kuin tähän palvelukseen olisi tarvittu.

— Olitko peloissasi? kysyi Artturi, ottaen häntä kädestä, saattaaksensa häntä sisälle.

Eugenia vaan ei vastannut. Hän oli kokenut kuolon tuskan tällä huvimatkalla; mutta pikemmin hän soi, että hän pidettiin pelkurina, kuin että hän suostuisi antaa Artturin aavistaa, että hän hänen tähtensä oli vapissut, ja kuitenkin näytti Artturi sitä arvelevan.

— Onko huolettanut sinua, Eugenia? kysyi hän vieläkin. Äänensä soi niin vienolta, niin verhoittuna ja samalla likisti hän Eugenian käden yhä lujemma rintaansa vasten. Eugenia loi silmänsä häneen; tuo syvällinen, väkevä loiste oli taas Artturin silmissä, mutta tällä kertaa lempeämpänä, vieläpä viehättävämpänä kuin Eugenia koskaan ennen oli sitä nähnyt, ja hän kallistui syvälle Eugenian puoleen, ikäänkuin ei tahtoisi menettää ainoatakaan sanaa hänen vastauksestaan.

— Artturi, minä —

— Herra parooni Windeg ja vanhin poikansa ovat tulleet tänne puoli tuntia tätä ennen! ilmoitti eräs äkisti esiin poukahtava palvelija, ja tuskin oli tämä ilmoitus tehtynä, ennenkuin nuori parooni, joka arvattavasti akkunoista oli nähnyt nämä ratsastajat, luikahti alas portailta kaikella kahdeksantoista-vuotisella kiihkeydellä — tervehtämään sisarta, jota hän ei ollut nähnyt hääpidosta päästyä.

— Oi, sinäkö se olet, Klaus! Eugenia tunsi miltei tuskallisen piston isän ja veljen muuten niin hartaasti ikävöitystä tulosta. Artturi oli irtaunut hänen kädestään juuri samassa kun Windegin nimi mainittiin. Eugenia näki kuinka jäinen kylmyys levesi hänen kasvoilleen, ja kuuli kuinka jääkylmältä hänen äänensä soi, kun hän kohteliaasti mutta oudosti tervehti nuorta lankoa.

— Etkö tule parissamme huoneisiin? kysyi Eugenia, kun Artturi jäi portaiden edustalle seisomaan.

— Suo anteeksi, jos pyydän sinua tällä kertaa yksinäsi sanomaan isääsi tervetulleeksi. Minä olen unhottanut jotakin, minkä nyt juuri muistan. Minä tulen niin pian kuin mahdollista herra paroonia tervehtimään.

Hän astui puolemmalle samassa kun Eugenia ja hänen veljensä lähtivät portailta nousemaan. Veli näytti vähän hämmästyneeltä, mutta silmäys sisaren kalpeille kasvoille sai hänen pidättämään kysymyksen, joka jo väikkyi hänen huulillaan. Hän kyllä tiesikin miten asiat täällä olivat. Oliko tuo "heittiö" huviretkellä taas rohennut loukata puolisoaan? Nuori parooni lennäti uhkaavan silmäyksen alas portailta ja kääntyi sitte vielä enemmällä herttaisuudella sisarensa puoleen.

— Eugenia, minua niin iloittaa kun jälleen saan nähdä sinut ja sinä —?

Nuori rouva koki saada väkinäisen hymyilyn näkyviin.

— Minuakin iloittaa, Klaus, minä olen sanomattoman iloissani! Hänkin sitte katsahti alas portailta, mutta siellä oli tyhjä. Tottapa Artturi jo oli mennyt sieltä. Loukkautuneena oikaisi hän itseään uljaan suoraksi. Menkäämme isän luokse! Hän odottaa!

* * * * *

Berkowin tilain kaikissa asukkaissa oli kentiesi vaan yksi ainoa, joka katseli tuota isännän ja sen alamaisten välillä alkavaa taistelua toiselta kannalta kuin uhkaavalta, ja tämä ainoa oli Herra Wilpponen. Nuoren kirjurin vaaleatukkaisessa päässä piileskeli niin paljon ylellistä ja sekavaa runoutta, ettei hän voinut olla tuntematta tätä vaarallista asemaa ja sitä tohuista mielenkuohua, mikä minä hetkenä hyvänsä voi muuttua toraksi, ylen miellyttäväksi. Tosin oli hänen ihastuksensa Olli Hartosen suhteen kokonaan poukahtanut nuoren isännän puoleen, sittekuin tämä niin äkkiä itse oli asettunut hallinnon etukynteen ja itse käynyt ohjiin käsiksi vakavuudella, jota ei kukaan olisi uskonut niissä käsissä olevan, mutta se ponnistuttava toimekkuus, millä Artturi koki tutustua tähän outoon vaikutus-alaan ja vastustaa kaikilta suunnilta uhkaavia vaaroja ja vahinkoja, vaati korkeintaan vanhempain herrain neuvoa ja apua; nuoremmat tehtaan herrat nauttivat nyt, kun heidän tehtävänsä olivat enimmäksi osaksi lakkauneet, vastentahtoisesti työttömyyttä, ja herra Wilpponen käytti sitä vajotaksensa niin paljon kuin mahdollista niin sanottuun innolliseen ylistykseensä armollisen rouvan suhteen, ja siinä tunteakseen itsensä niin onnettomaksi kuin suinkin.

Totta puhuen tämä jälkimäinen kohta kävi hänelle jotensakin työlääksi, sillä oikeittain hän voi sangen hyvin tässä toivottomassa innossaan; rakkauden piti, jos mieli sen olla runollinen, hänen mielestään aina olla onneton; onnellinen rakkaus hänellä ei koskaan johtunut mieleenkään. Tämä etäinen jumaloitseminen tyydytti häntä täydellisesti ja hänellä oli tarpeeksi tilaisuutta antauda sen nojaan, hän kun harvoin tahi ei koskaan tullut liekkinsä esineen lähisyyteen. Hän oli ollut nuoren rouvan puheille ainoastaan kerran siitä päivästä asti, jona hän saatti hänen puistosta kotiin. Eugenia oli, satunnaisesti häntä kohdatessaan, koettanut saada likempää selkoa äskeisen työnlakkauttamisen tarkoituksesta. Mutta nyt oli hänen mieheltään käynyt kova käsky kaikille herroille, etteivät millään muotoa saattaisi hänen vaimoaan levottomaksi, ja Wilpponen noudatti tätä käskyä siihen määrään, että salasi kaikki, mikä koski nykyistä asemaa ja nykyisiä suhteita; sitä vastoin ei hän voinut olla kuvailematta neuvoittelusalissa hänen puolisonsa ja Hartosen kesken ollutta ottelua ja koska hänen nyt aina piti runollisiksi kaikki asiat käännellä, niin tämä tapaus hänen suussaan muuttui niin näytelmäiseksi ja nuori isäntä, äkisti leimahtavane voimuutenensa, yleni semmoiseksi sankariksi, että oli mahdotonta käsittää, mitenkä tämä kuvaus niin taisikaan tarkoituksestaan syrjähtyä.

Tosin oli Eugenia kuullellut nähtävällä innostuksella ja oli silminnähtävästi kalvennut, mutta oli pysynyt kummallisen äänettömänä, ja kertoilija odotti lopulla turhaan lausetta hänen huuliltaan. Sanallakaan sen enempää asiaan koskematta oli Eugenia kylmällä kohteliaisuudella kiittänyt Wilpposta ja sitte kylmällä kohteliaisuudella laskenut hänen menemään, ja vuorimies oli eronnut hänestä kummastuksissaan ja vähän loukkauksissaan hänen puuttuvasta osanottavaisuudestaan. Eihän siis nuorella rouvalla ollutkaan käsitystä sellaisen aseman runollisuudesta! Vai tuliko se siitä, että hänen miehensä oli siinä sankarina? Joku toinen olisi arvattavasti riemuinut tästä ajatuksesta, mutta Wilpposen runollinen mielikuvitus oli tavallisesti siitä merkillinen, että se käänsi luonnolliset suhteet ylös alaisin. Hän oli loukkauksissaan siitä, että tämä eloisa esitelmä, hänen esitelmänsä, niin kokonaan oli jäänyt vaikutuksetta; hän tunsi paitsi sitä Eugenian lähisyydessä jotakin siitä jäisestä ilmasta, mikä yli-insinöörin sanain mukaan hänen ympäröitsi. Eugenia oli aina niin etäinen, niin ylevä ja saavuttamaton, ja enimmin juuri silloin kun hän ilmaantui täynnä hyvyyttä ja alhaisuutta. Tämän alhaisuuden edessä eipä muuta neuvoa ollutkaan, kuin joko ehdottomasti jumaloita häntä, taikka tuntea itsensä hirmuisen mitättömäksi ja vähäarvoiseksi, ja herra Wilpponen, jonka mieleen jälkimäinen ajatus ei koskaan voinut johtua, tietysti katsoi edellisen paremmaksi.

Tähän ja tällaisiin ajatuksiin vajonneena oli hän tullut purnumestarin asunnolle, ja koska hän tavallisesti ei katsellut oikealle eikä vasemmalle puolellensa, sattui hän sillalla niin kovasti yhteen erään nuoren, juuri ikään vastakkaiselta suunnalta tulevan naisen kanssa, että tämä keveästi huudahtaen ja syrjään hyppäämällä pelasti itsensä hänen jalkaansa alta. Nyt vasta katsahti Wilpponen ylös, ujosti änkyttäen anteeksi pyyntöä.

— Suokaa anteeksi, neiti Melania! En nähnyt teitä! Olin niin ajatuksiini vajonneena, etten ollenkaan pitänyt tiestä vaaria.

— Neiti Melania oli yli-insinöörin tytär, jonka kodissa nuori kirjuri toisinaan kävi vieraissa, mutta tämän ajatuksilla oli tavallisesti niin ylhäinen lento, ettei hän juuri paljon huolinut tästä kuusitoista-vuotiaasta tytöstä, jolla kuitenkin oli kaunis vartalo, pienet ihastuttavat kasvot ja ilkamoiset silmät, mutta jossa muuten ei ollut mitään runollista. Tämä Wilpposesta ei ollut likimainkaan kyllin ylevää, eikä ollut nuori nainenkaan puoleltaan erittäin paljon huolinut Wilpposesta, joka hänestä tuntui joksikin pitkäpuheiselta ja ikävältä. Wilpponen katsoi nyt tarpeelliseksi korjata vastentahtoisen epäkohteliaisuutensa muutamilla kohteliailla sanoilla.

— Varmaan tulette huvi-kävelyltä, neiti Melania? Oletteko käyneet kaukanakin?

— Oi ei, en ole kaukana käynyt. Isä on kieltänyt minulta kaikki pitemmät vaellukset eikä hän toden takaa mielellään sallikaan, että menen yksinäni kävelemään. Sanokaa minulle, herra Wilpponen, onko siis tosiaankin vuorityömiestemme kohta hyvin vaarallinen?

— Vaarallinenko? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Wilpponen perin viisaasti.

— No niin, enpä juuri tiedä; mutta isä on välistä niin vakaisena, että on oikein paha mielestäni; hän on jo maininnutkin aikovansa lähettää äitin ja minun kaupunkiin.

Nuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.

— Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat! En saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa turvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen ja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.

— Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä sanotte! Voi isä-rukkaa!

— Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen. — Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos niin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja asemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat astumme silloin tulen eteen.

— Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä

— Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.

Herra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä luotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa, harppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen, jonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan seisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli, ja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain nuorukaisten säpsähdyksen.

— Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti. — En aio tehdä teille pahaa.

Nuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden, ja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana, välttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis itsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen, ja vastasi joksikin vakavasti:

— Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme avoimella maantiellä.

— Herrat näkyvät kumminkin luulevan sitä! ivaili Olli. — Te juoksette jokainen tiehenne, heti kun vaan minun näette, juurikuin ryöväri olisin. Herra Berkow yksinään käyttää itsensä toisin. — Hartosen ääni tutisi taas, ikäänkuin hän ei voisi tyvenesti tätä nimeä mainita. — Hän yksinään astuu minua vastaan; vaikka minulla olisi koko työmiehistö takanani.

— Herra Berkow ja armollinen rouva ovatkin ainoat koko tehtaassa, jotka eivät mitään aavista — sanoi Wilpponen varomattomasti.

— Mitä eivät aavista? kysyi Olli, luoden synkeän ja pitkällisen silmäyksen häneen.

Joko että nuori kirjuri oli suuttunut Ollin pilkasta häntä ja hänen virkaveljiään kohtaan, taikka että hän katsoi välttämättömäksi tekeytä sankariksi Melanin edessä, se vaan, että hän sai yhtäkkiä semmoisen raivon puuskan, mikä toisinaan voi saattaa arat luonteet ylenpuolisuuksiin, ja hän vastasi reippaasti:

— Emme juoksekaan tieltänne sen tähden, että yllytätte väkeä ja teette kaiken sopimuksen mahdottomaksi, emme suinkaan sen tähden! Vaan me väistymme tieltänne sen tähden — tässä alensi hän äänensä, niin että nuori tyttö ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi — sen tähden että köysi mennessänne alas purnuun herra Berkowin parissa, katkesi — jos nyt välttämättömästi tahdotte tietää, minkä tähden teitä vältämme.

Sanat olivat sangen ajattelemattomat, sangen rohkeat, varsinkin semmoiselta mieheltä kuin Wilpponen oli, eikä ollut hän arvannut niiden vaikutusta. Olli hypähti, päästäen raivoisan, ehkä hillityn kiljauksen, josta saatti pelätä vaikka mitä, ja kävi samassa hetkessä kalman kalpeaksi. Uhkaavasti kouristettu käsi vaipui alas, kopaten hätäisesti kiinni sillan rautaristikosta. Hirmuisesti vohottavin rinnoin ja hampaita purren seisoi hän siinä, ja silmänsä liekitsivät hänen edessään seisovaan Wilpposeen ikäänkuin tahtoen rusentaa hänen.

Tämä oli ylen kova koetus molempain nuorukaisten rohkeudelle. Kumpika heistä oikeastaan ensin juoksi pakoon ja veti toisen muassaan, sitä eivät he tienneet, mutta kumpikin juoksi minkä jaksoi, ja vasta sitte kuin useita huoneuksia oli heidän ja tuon peljättävän välillä ja he selvästi näkivät, ettei hän heitä takaa ajanut, he hiljensivät juoksunsa.

— Mutta sanokaapa, herra Wilpponen, mitä tuo merkitsi? kysyi Melania hätäisesti. — Mitä sanoitte hirmuiselle Hartoselle, koska hän noin purki vihaansa? kuinka taisitte niin hurjasti suututtaa hänen!

Nuori kirjuri naurahteli, vaikka kalpein huulin. Tämä oli ensi kerta kuin hän sai nuhteita hurjapäisyydestä, ja hän tiesi kyllä ansainneensa nämä nuhteet. Nyt vasta oivalsi hän vaarallisen tekonsa kaiken laajuuden.

— Loukattu jalouteni! sanoi hän, vielä läähättäen; velvollisuuteni suojella teitä, neiti Melania; näittehän, ettei toki uskaltanut päällemme.

— Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania kaunistelematta. — Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme kenties saaneet panna henkemme.

— Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen närkästyneenä. — Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni kaupalla.

— Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. — Te kirjoitatte niin kauniita värsyjä.

Wilpponen punastui ihastuksesta.

— Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne — tottapa herra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.

— Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania, mutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle runoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen makunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän pilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja sitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: "ja tuommoisilla hullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!" Tämä olikin Melanian mielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä vastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin onneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen runoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa kummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän kohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi vilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella häntä hänen onnettomuudessaan.

Herra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman suloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen, ja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa tuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet yli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja hämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua antauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi kertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä kilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen, että tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania meni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo nuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.

* * * * *

Purnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää käden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja Lauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain välillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen olisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan näyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa pöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon nojatuoliin kakluunin ääressä.

— Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen puoleensa. — Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun mielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.

— Älä kiusaa minua isä, tiuskaisi Olli kärtyisesti, heittäen päänsä taapäin ja painaen kättä otsalleen.

Purnumestari nyykäytti hartioitaan ja kääntyi hänestä pois; Martta lähti paikaltaan akkunan luota ja istui enon viereen, ruvetaksensa taas työhönsä, jonka puhutellessaan Lauria oli antanut pöydällä levätä. Ahdistava äänettömyys vallitsi nyt tuvassa hetkisen aikaa; viimein astui nuori vuorityömies ystävänsä luokse.

— Päällysmies Wilmi on käynyt täällä saadakseen puhutella sinua, Olli; hän tulee tänne taas tunnin perästä. Hän on käynyt kaikissa tehtaissa näillä tienoin.

Olli pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkoittaa pois jonkun kiusallisen unelman.

— Noh, miten asiat ovat? kysyi hän, mutta kysymys kuului haluttomalta, puoleksi oudoksuvalta, ikäänkuin hän tarvitsisi ensin miettiä, mistä oikeastaan kysymys olikaan.

— Ne liittyvät meihin, kertoi Lauri. — Esimerkkimme näyttää rohkaisseen heitä. Nyt kapina syttyy joka paikassa. Rautatehtaat tuolla mäellä aloittavat ja sitte tulevat kaikki muut tehtaat, ellei niille hetikohta myönnetä kaikkia — sitä ei tarvitse ajatellakaan. Kahdeksan päivän kuluessa työ on seisahtunut kaikissa purnuissa ja masuuneissa koko piirikunnassa.

— Joko viimein! — Olli lensi pystyyn kuin sähköytetty. Poissa oli tuossa paikassa kaikki haluttomuus ja kaikki uneileminen. Miehen koko pontevuus palasi. — Joko viimein! sanoi hän vieläkin, syvään hengähtäen. — Jopa oli aikakin; he ovat jättäneet meidät kauaksi aikaa yksinämme!

— Niin, sentähden, että yksinämme teimme alun.

— Olkoonpa niin! Mutta meidän ei käy odottaminen. Asia oli täällä toisin kuin muissa tehtaissa. Joka työpäivä vei Berkowia askeleen eteenpäin, ja meitä askelen taapäin. Onko Wilmi tuolla kylissä? Hänen täytyy hetikohta ilmoittaa asia kumppaleille, se on antava heille uskallusta.

— Sitä tarvitaankin! sanoi purnumestari tyvenesti. — Eipä näytäkään uskallus enään niin erinomaiselta. Neljääntoista päivään ei ole kuultu ainoatakaan vasaranlyöntiä. Te odotatte ja odotatte rukousta tahi ainakin kokoonkutsumusta, joka teidän arvelunne mukaan on tuleva, mutta tuolla mäellä ei havaita siihen minkäänlaista merkkiä. Tehtaan herrat väistyvät tieltänne, eikä suinkaan herra itsekään näytä siltä, että aikoisi peräytyä tuumankaan leveyttä. Sen sanon sinulle, Olli, jo on aika että saat apua.

— Sen hyvin tiedän! vastasi nuori mies. — Tuskin on neljäätoista päivää siitä kun herkesimme työtä tekemästä, ja minä olen sanonut heille, että saavat valmistauta kahden kuukauden puutteesen, jos tahdomme voittaa, ja voittaa meidän täytyy.

Vanha isä pudisti päätänsä.

— Kaksi kuukautta! Tällä aikaa sinä, minä ja Lauri tulemme toimeen, mutta ei ne, joilla on vaimo ja lapsia.

— Niiden täytyy, vastasi Olli kylmästi. Minäkin luulin pääsevämme helpommin ja pikemmin asiasta, mutta minä erehdyin. Jos he tuolla mäellä tahtovat häätää meidät viimeistä keinoa koettamaan, niin annammekin heidän maistaa sitä viimeistä viimeiseen pisaraan asti.

— Taikka he antavat meidän! virkahti Lauri. — Jos herra tosiaankin —

Olli polki raivoisasti jalkaansa.

— "Herra!" aina ja alinomaa vaan "herra"! Eikö teillä siis olekaan muuta nimitystä tuolle Berkowille? Ette ole ennen niin häntä kutsuneet, mutta sittekuin hän sanoi teille mikä hän on ja mikä hän tahtoo olla, ette muusta nimestä tiedäkään. Sen sanon teille, että jos saamme asiamme aikuiseksi, niin me olemme herroja; silloin on hänellä vaan nimi ja meillä on valta! Hän tietää hyvin kyllä, että sitä tarkoitamme. Sentähden kinaa hän vastaan, ja sentähden ovat kaikki vaatimuksemme myönnytetyiksi saatavat — maksoi mitä maksoi.

— Koeta vaan! sanoi purnumestari lyhyesti. — Saathan nähdä, käännätkö yksinäsi maailman ylös alaisin! Siitä on jo kauan kuin olen mitään virkkanut tässä asiassa.

Lauri otti hattunsa akkunakoukulta ja yritti lähtemään.

— Sinäpä tiennet paraiten, mitä siitä voitamme. Sinähän olet johtajamme.

— Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta helpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä raskaaksi minulle!

— Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. — Et suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka asiassa.

— Tottelevat! — Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat ystävän kasvoille. — Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä siitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän kahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen. Te olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että minusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua — eikä sen enempää.

— Ei, ei, Olli! — Lauri puollusti itseään tältä moitteelta kiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta. — Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen tiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!

— "Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!" sepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta kuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti sen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan kasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.

— Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. — Minä lähetän Wilmin tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?

Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi akkunan puoleen.

Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään suuresti sitä ajattelevan.

Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi, oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut. Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa; mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua jatkamaan.

Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki pikaisen käännähdyksen.

— Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on tuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi sorrumme.

Purnumestari kohotti verkalleen päätänsä.

— Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle iloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa kumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä tietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä olet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki tulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin vesi — sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko hanke oikeastaan onkin tarkoittanut.

— Isä! virkahti nuori mies.

— Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, — sitä et kyllä tunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He ovat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän viime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne viet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.

— Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. — Eikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi saatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin käypi.

— Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki eli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole työmiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä yksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit. Ilman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja meillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.

Nuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.

— No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni, että näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin muut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän huokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna purnussa — niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä. Paljoa vaadimme, se on tosi — me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos Berkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee, niin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta miljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän kättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen tahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää, mutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon kuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta hyökätään häntä vastaan.

— Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ, puutarhan häkki tahi toveri — hän ei mielellään käynyt mihinkään käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi, mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun joskus vielä saat sen kokea!

Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota "jäykää neroa."

— Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä — luuletko että kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?

Nuori mies nauraa virnisteli.

— Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.

— Tiedätkö sen niin varmaan?

— Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli — he eivät jätä minua yksinäni!

Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan, että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota siihen!

— Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen, etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä, jonka tahdoin korjata. — Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee, niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!

— Ennen — niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta, ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.

— Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi hän hiljaa — ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta — minulta se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.

— Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.

— Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää, sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.

Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen ystävänkin sanoista.

— Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei —

— Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla mielin. — En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua. Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! — ei kukaan usko sinua!

— Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. — Etkä sinäkään, isä?

— Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.

— Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä — hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois — ja äänettömyys vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului. Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:

— Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se ollut miten hyvänsä — kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä, mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä voit!

Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. —

Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi. Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä. Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta, juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät — kaikki pakenivat häntä.

— Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?

— Olemme; — soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.

— Ja milloin häät tulevat?

— Kyllähän siihen vielä ennätetään.

Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli, katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi liikkuvan hänessä.

— Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, — aivan oikein! Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana kuin — muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?

— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.

— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä — onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle suostumuksesi?

— Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.

— Martta! — Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle; Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä pudota ja astahti takaisin.

— Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä — No niin, sepä minun olisi pitänyt arvatakin.

— Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, — mitä olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!

Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle, vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.

— Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella minua! Mutta nyt sanon teille — tässä muuttui hänen äänensä taas uhkaavaksi — noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi — en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte. Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin loppunsa saanut — niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!

Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä poissa.

* * * * *

Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa. Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä, likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa, jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt sisartaan häiden jälkeen.

Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla, kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen kiinteällä odotuksella sisartansa.

Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa vastatessaan.

— En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni, mitä tarkoitat — sinä puhut avio-erosta!

— Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, — avioerosta, oli se millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.

Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.

— Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan! Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun, joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme asiaan.

— Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli miltei äänen kuulematta. — Ole huoleti siitä!

— Senpä parempi! arveli Windeg. — Sen pikemmin pääsemme tarkoituksemme perille!

Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita. Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.

— Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on — jatkoi hän — että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan menestymään.

No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella, niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän heimostansa!

Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. — Heitä nuo uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja sovittu asia.

Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä. Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti hänen jatkaessaan:

— Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään yhdessä. —

— Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!

— Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti. Siis olet itse sitä vaatinut?

Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin aivan vakainen, kun vastasi:

— En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.

Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys kävisi yli heidän käsitysvoimansa.

— Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään. — Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.

— Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me, iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!

Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän kotiin, josta silloin oli erinnyt.

Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.

— Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä —

— Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin paljon kuin mahdollista.

— Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia? Minä en häntä ymmärrä!

Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin. Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi, että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä, että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi jalomielisyydestä.

— Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia viipymättä pannaan toimeen.

— Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että välttävät varsin aikaista eroa.

— Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata. Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla; olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa, ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.

— Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.

Parooni tempaisi hartioitaan. — Eugeniaa huolettaa kun ajattelee välttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa vaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi! Semmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on astuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki puolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä syystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin ymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.

— Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen oven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?

Windeg teki kieltävän liikennön.

— Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa kolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle terveellisen pakon; jää tänne, Klaus!

Sillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli Artturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle. Tervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi tavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että niin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi monenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista tointa tehdä — keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin puolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin sanomista.

— Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun pakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä lennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.

— Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti parooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni teille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen pää-asiallisesti rippuu teistä.

— Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni! Nuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka tiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti syrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti katseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja ylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi sillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa ja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän kun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun kiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä uskonut.

— Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan suurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi hän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen päällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin minulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien syntyminen hyvin todenmukaiseksi.

— Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän tekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole ainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.

Parooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.

— Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän äkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta asettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville tapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani ainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu selvinneiksi.

— Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven puoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää, oliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan levollinen:

— Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo tarpeelliseksi lähteä pois — niin en pane estettä.

Windeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.

— Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä siellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille kummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi suullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa käyvän yhteen.

Artturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui ja pysyi paikallaan.

— Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! — On! kummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen ensistäkin uskoa asiansa.

— Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat — että asia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi käydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!

— Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni huoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset suhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn tyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä maailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki lähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten käydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin on aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus; silloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.

Lyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä vaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä mielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.

— Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta itseltään?

Parooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä keinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten kävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.

— Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.

Artturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli keikahti kumoon.

— Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin ilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat etunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia; itseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa asian jouduttamista — niin kernaasti minulta — käyköön niin.

Äänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei ollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän yhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja kummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän hämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua, koska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin puolisolle kiusallinen pakko.

— Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.

— Ehdottomasti!

Parooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli sanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä olisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi vastuksia.

— Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän kohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän askeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta joka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti tämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne oli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut maksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani niin pian kuin suinkin —

Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.

— Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani pyydän sitä.

— Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään velan-alaisenanne.

— Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa. Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit minun tietääkseni hävitettiin, kun — tässä puhkesi nuoren miehen viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden takaa — kun te niistä annoitte tavaran.

Parooni nousi seisaalle pahastuneena.

— Silloin sitomus tehtiin — vastasi hän kylmästi — erinomattain herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.

— Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.

Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:

— Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen — meihin ei se sovi.

Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut semmoista näyttää.

— Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. Vaadin teiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.

Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi huolettomalla laadulla. — Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.

— En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta —

— Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!

Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.

Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi Klaus-parooni isänsä vieressä.

— Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!

Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.

— Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen velan-alaisekseen.

— Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää, millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen! Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.

Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.

— Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan. Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti haluttomalta tähän naimiseen.

Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei ollut niissä tavallinen.

— En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit, että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.

Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.

— Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että myrskyt ovat loppuneet.

Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen, lähtiessään isänsä jälkeen salista.

* * * * *

Ilta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä samana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut joksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy käskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra Berkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna oli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja olemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen vuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan koko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin kummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti armollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän tehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa ja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut häntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin todenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren parikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä ensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen; nyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä naiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään kuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet palvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus puolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään Berkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa ja olivat nyt tyytyväiset — mikä mukavuus olikin semmoisten, vieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus. Heidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan suuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa enimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että paroonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se enään pitäisi ketään kummastuttaa.

Ei kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei ollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään kummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään toisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa; nuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa, mutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja herra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni "toimintojen vuoksi" työhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei kukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.

Ulkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava lamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna käveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi haluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään riehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo veltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta eipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla ja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan ja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi raivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin sinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se hetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla otsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli selvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu, josta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin helposti suoriavan.

Siis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli että se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma kykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä neljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa tekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä tämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä ulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen sydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi miltei yli inhimillisten voimain — ja kuitenkaan ei ollut mitään tullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun välttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla on rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle ruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä kiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen pelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan; mutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen pään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine silmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan siihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka vastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja viikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia niin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa rinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä hevosen selästä — olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta Artturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin nyt, koska häntä siihen vaadittiin.

Ovi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.

— Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut —

— Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin kyllä, ettei saisi häiritä teitä — mutta kun — kun armollinen rouva itse —