Front matter (continued 4)

— Kuka?

— Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa — Palvelija ei saanut aikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä hänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä todellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan. Seuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.

— Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!

— Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi, että kielto koski kaikkia ilman eroitusta.

Artturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka puollustaen tekoansa sanoi:

— En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi kerta kun armollinen rouva täällä käypi.

Oikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta Eugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät hänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain sanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan käynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet; ja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän asti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa ja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt hämmästytti palvelusväkeä.

Artturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa työhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.

— Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.

Artturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa istumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle miehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä viimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja mittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.

— Etkö halua istua?

— Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä oli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan eroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui hän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa keskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän näki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan sanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain kirjoitus pöydän ääressä ja odotti.

— Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia vihdoin, — ja samaten keskustelunne päätöksen.

— Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden — suo se minulle anteeksi, Eugenia — minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun täällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.

Nämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä mielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne näyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun nuori rouva vastasi:

— Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?

— Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että käsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin alottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt tarkoituksiasi.

Ääni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanut Eugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua hämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi. Sinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.

— Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä paikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.

— Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla henkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja epävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki hänen uskalluksensa olisi palannut.

— Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on puhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen tullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle, etten lähde — ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut, että sen tahdot.

Eugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa ja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin nyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan vastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian sanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan vävähytteli kun Eugenia selitti "väärinkäsityksen", mutta kenties se vaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin oli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea kuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi:

— Et siis tahdokaan lähteä? Ja miksi et? Nuori rouva astui täydellä uskalluksella puolisonsa eteen.

— Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi ja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan ottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani tiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua semmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja —

— Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili hänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. — Mutta että taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku, joka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.

Eugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä tuolin selkäintä.

— Etkö?

— En! tuuma on isäsi alkama — olkoonpa niin! Hänellä tietysti on oikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen, vaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota todenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden oikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.

Nuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.

— Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen sinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta sitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman edessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni mitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi kunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on tullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.

— Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.

— Artturi!

Nuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä rutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä; väkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota silmäystä ja ääntä.

— Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään jaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. — Luontoni ei ole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka vapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä on velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään osalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin, niinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa —; mutta niinpä ei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole velvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole ollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä pakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus saada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti, kun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.

Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä, tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt tahi aavistanut — ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta — eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.

— Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle — Eugenian äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. — Minun on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:

— En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle maksanut.

— Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme, sanoi Eugenia hiljaa. — Minulta — minulta se keskustelu jo oli unhoittunut.

Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.

— Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn, milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä. Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös aikaan paneva mitä tahdon, mutta — tässä oikaisi hän itsensä helaisevalla pöyhkeydellä — naista, joka hääpäivänämme niin kopealla ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen kuin hän hänestä luuli; — naista, jonka mielestä selitykseni, vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan välttelyksiä — joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi minulle en — sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen tulevaisuudestani — minä tahdon olla yksinäni!

Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan, saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana en — hän tiesi paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan, silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä olevansa.

— Sinä tahdot olla yksinäsi; toisti Eugenia. — No, sitte en tahdo väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, — minä lähden siis.

Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa — jäykkä, taivuttamaton en.

Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.

— Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja kentiesi ei koskaan enään — voi hyvästi, Artturi!

— Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.

Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; — hän oli nyt kadonnut. Tämä viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti puhetta — ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.

Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta. Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa. Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.

— Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli tavallista.

Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.

— Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, — mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?

— Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. — Mitä ajattelette? Minä voin aivan hyvästi.

— Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin, valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, — minä joudun toista aatelleeksi.

Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.

— En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä aamu on kauhean pilvinen.

Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt; hän astui häntä supi likelle.

— Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän äpläköiten — syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden kesken, Artturi!

Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".

— No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.

Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.

— Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin! Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin — ja tahdon suoraan sen tunnustaa — minä olen perin pohjin vihannut teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä. Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä — sitä juuri tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?

Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi tarttui siihen.

— Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.

— Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko yönä saanut unta, vakuutti Klaus. — Ja usko minua, isänikin on myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.

Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut, silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen tyvenesti vastatessa:

— Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.

— No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, — niin isä vielä on huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan — etkö vielä kerran tahtoisi puhutella häntä?

— Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. — Herra parooni on tänne tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin —

— Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus innokkaasti. — Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa, kunnes te siellä olette valmiit.

Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi päätänsä.

— Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin vielä kerran ja kauan sisartasi.

— Puhuttelitko? lähdöstäkin?

— Lähdöstäkin!

Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä asiassa sittekään kaikki ole selville".

Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.

Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi, kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus, mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä — nuori valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.

Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille unettoman yön.

Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä, tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava tuska poikki koko tämän sekavan unelman — sitte hevosten kavionkapse ja ratasten pyörintä — ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla — ja mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.

* * * * *

Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun he yhdessä astuivat kotiinsa, — on nyt tottakin toista tulossa! Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä. He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin muullosti.

— Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli tirehtööri. — Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.

— Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. — Ne pian nöyryttäisimme, jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä vastaisin että sovinto syntyisi meille.

— Jopa olenkin sitä ajatellut — tirehtööri katsahti tämän ohessa varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä — olen ajatellut, eikö sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan tapahtune. Mitä siitä sanotte?

— Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset? Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui, sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin. Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.

— Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain viikkoin vankeus —

— Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he tekevät varmaan.

— Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä luottamusta.

— Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja — te teette työmiehillemme väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu, ettei herra Berkow siihen suostuisi.

— Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.

— Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä on muutakin kyllikseen kantamista.

— Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin — ja viimeisten viikkoin surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua anomuksiin.

— Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, — siihen on aika muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa, jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja se täytyminen on aina eduksi taistelussa.

— Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!

— Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!

Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.

— Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. — Kunhan vaan ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin että kaikki nuo vaapsiaiset, — Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä tyttärestäni laadit.

Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa; mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa, hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.

— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri, jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä silmiin.

— Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri vihaisesti. — Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.

Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä vaivasi.

Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä, saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa, eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä, sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.

Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa. Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen mieltänsä.

— Minulla on käskettävää herra Berkowilta, — sanoi hän.

— Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania. Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.

Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.

— Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. — Pyydetyt piirrokset herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.

Herra Wilpponen kumarsi. — Minä pidän teidät hyvin kelvollisena nuorukaisena. — Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. — Mutta arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.

Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:

— Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani — sitä vaadin teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina siihen palvelukseen.

— Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.

— Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku laulu "Melanialle", niin minä tulen sekaantumaan jambeihinne ja aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan tahdoin sanoa teille. Hyvästi!

Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen tyttärensä häntä vastaan.

— Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.

Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.

— Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten käden suutelemiseen tulee —

— Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen Melania vakavasti. — Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain; todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.

— Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.

Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.

— Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta huoleensa; hän on ylen onneton.

— Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan sanomaan. — Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä, se — mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän enään käy meillä, ja sillä lopen.

Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua "Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla estäminen.

Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli lainannut maalle.

Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia, ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta, millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää. Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.

Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.

Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.

— Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea kahdelle; toisen täytyy peräytyä.

— Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.

— Niinpä luulisin!

Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta hän malttoi mielensä yhtäkkiä!

No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en muistanutkaan!

Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen ojaa tämä taas kääntyi.

— Hartonen!

Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja kääntyi.

— Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä olemme toisiimme yhtyneet — niin haluaisin puhutella teitä.

Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.

— Täällä niitylläkö?

— Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.

— En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti Artturi — te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne luottamista?

Olli kavahti tästä kysymyksestä.

— Mitä tarkoitatte, herra Berkow?

— Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa. Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten, kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.

Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin, otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:

— Se ei ole mitään uutta. — Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.

Artturi katseli häntä vakavin silmin.

— Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö vastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?

— Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te tiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan — ja tehtaanne ovat huomenna taas käymässä.

Ja te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on mahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä voitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.

— Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä ilkulla. — Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko maakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?

Berkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.

— Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan järjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että tahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta kopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja vieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin puolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.

Taas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa. Olli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta isäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle tuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä hyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin tämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin oli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut. Puisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana täältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi uskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän urhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin vihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.

Artturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän astui askelen likemmä.

— Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla käytöksellä? kysyi hän vakaisesti. — Luulette kentiesi, että kun tullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan jotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä, olkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka harhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan vahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan, jos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt miehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista — ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene ja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun pysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä uskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.

Tämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka oli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden todisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen. Tosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään sovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä jo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä epäluulolla?

Luottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi. — Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä olen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla, niin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette vastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta ehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua tervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään tiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.

— Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, — nyt ei auta muu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.

Artturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko loi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.

— Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita tätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa; tarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta ja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta. Niin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi on se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät johdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet kaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole mitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain päiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.

Nuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin sydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista liikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä uppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle, jonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin kyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan, kentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan omaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä niinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai onnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei hän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja rajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän kaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.

— Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti. — Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon, ettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että tarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä uskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet niin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme, niin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, — tottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.

— Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja kurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa seurassaan.

— Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.

— Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti, — vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa vallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin vihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin sanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt oikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi, parantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan yhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte tästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa mikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne tahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan tahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet ja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne etuja ette tarkoita, vaan — ainoastaan vastapuoluen sortoa — juuri sentähden te panette kaikki arvalle — te joudutte tappiolle!

Tämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti vihan vimmaan.

— Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan mielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske yksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa. Siihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa elatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan; kykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme; meitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen oppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän vuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän tekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat hedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt tulette tuntemaan sitä.

Nämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin jokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin koko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti herroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka juuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä vastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit takanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään työhön.

Mutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt tästä kauhistuttavasta lähisyydestä.

Hän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan, ja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen silmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.

— Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset hallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä hallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on kahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä rakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne, hakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin suuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa elävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme. Asettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä yhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa, miesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.

Olli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä. Artturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni hupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.

— Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava sana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua. Olen tarjonnut teille rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen alallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille tehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin olette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni — no hyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta mitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu päättyneekin — välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.

— Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä. Sanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut tarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo muutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle tielle.

Olli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan oksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja loitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja punoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies katsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo kummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.

— Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi Berkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä arkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä häntä likemmäksi, niin kauan kuin rouva oli hänen äärellään. Nyt on tie auki — nyt ovat välillämme tilit tehtävät.

* * * * *

Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita, askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet, jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.

Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi, yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä. Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa. Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään. Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat, eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat olot olivat muka syynä.

Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin taas kaikessa kirkkaudessaan.

Mutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä, vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan. Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.

Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.

— Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni, alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi. Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.

Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.

— Pitääkö minun —?

— No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta? sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin etemmä. Eugenia vitkasteli.

— Tämä on asiakirja — eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?

Windeg naurahteli.

— Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi — ainoastaan apunaan, jolla lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. —

— En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt tällä kertaa siihen kykenevä.

Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.

— Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo huomenna oikeuteen.

— Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en saata tehdä.

Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä pudisteli mielipahoissa päätänsä.

— Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä. Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat — minä odotan paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä silloinkin lähettää.

Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä kadulle.

— Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa puhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle käydessämme.

— Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. — Ah, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!

Nuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut yksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei kyllin mielyttävällä kummituksella:

— Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista kirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.

— Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.

Klaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin kestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa likemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä palannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus oli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli siirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty juuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu! Pitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla kysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten kapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia oli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne — silloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli sentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti hyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa olevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman nähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta oli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin mahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen sukulaisen seuraan.

Tämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt kirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan sivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin pääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt oli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli muutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta, mutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta pyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni niin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys, miten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.

— Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän puoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin mies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo hänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle. Tila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa tehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä vuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät keinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi jo vähemmälläkin heittänyt hengensä.

— Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole pyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.

— Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen päätökseen! Minä — tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan Windegin koko ylimyksellinen rajumielisyys — minä olisin jo aikoja antanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä siihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä vieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin he toisten pistävät asunnonkin tuleen — vaan ei ole siitäkään apua. "En", ja aina vaan "en"; "niin kauan kuin kykenen puollustamaan itseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni." Siinä ei auta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä suodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä viime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa. Muissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla kannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät hakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon toimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita tapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä voidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska kuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin översti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina tähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja tästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan ovat pahemmalla kannalla kuin muualla.

Eugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä, joka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän kuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä vastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika tuontuostakin käytti "Artturin" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:

— Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä Berkowin luona tapahtuu.

— Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun tulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.

Parooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.

— Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?

Tokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen viimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän pusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella äänellä kuin ennenkin:

— No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa, ja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani tietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua ollutkaan kielletty siellä käymästä.

— Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi Windeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen lähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja etsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä tosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!

Toden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli peljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut paremmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko rikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle. otsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle pelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin ja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet huokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut, kun aivan riuskamielisesti vastasi:

— No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän Artturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa olla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan ei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen suureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri erotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi, Artturi —

— "Sinun"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.

Nuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.

— No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä, enkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän kumminkin on.

— Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen kirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.

— Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.

— Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?

Hän aikoo juuri tehdä sen!

Nuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen kädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä tuskista.

— No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt itsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys olisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi hänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin päästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä viikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja oikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia tapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen kapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään ja omalla kunnollisuudellaan — sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli on voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja kumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet käyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka paikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta minun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä siinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan vieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla totuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle käy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin huoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin pystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on mies!

Tässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti jaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen tuiki nyrkästyneen muotoiselta.

— En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat Berkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella tulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en suinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin sydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi tämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän omaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta. Näethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy täältä pois, Klaus!

— Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä isä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.

Parooni nykähytti hartioitaan.

— Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään koske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken perästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan. Jäähyvästi siksi!

Tuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle sisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin sydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.

— Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin julma?

Eugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.

— Olet ollut Artturin luona — olet usein puhutellut häntä — ja eilen jäähyvästi sanoessasi — eikö hän ole antanut sinulle mitään käskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?

Klaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:

— Hän käski tervehtää sinua ja isää.

— Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?

— Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!

— Ja siinäkö kaikki:

— Kaikki!

Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä hetkellä — hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille — ilon sijaan astui tavaton vakavuus.

— Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti, Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet, puhuessani hänestä. — Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin suunnattoman kauheasti?

Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen syleilyksestään.

— Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en kestä sitä kauemmin.

Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa, ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:

— No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun ainakin — kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se lienee tehtynä. Hyvästi!

Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli, että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa palasivat pääkaupunkiin.

Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut lukittuna — hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä. Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat, olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta, mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei ollut vähällä lopetettu.

Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä? Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.

Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket, jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. — Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran on oltu väärässä.

Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi, niin hän yksinään menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua, ei ketään! — Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin, ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa, kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.

Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä, olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana. Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä; mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten, mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle; loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen, kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen parissa —; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen oli syynä?

Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo, mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä — ei! ei ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! —

Ilta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin, ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä. Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta, minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.

Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun; mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat, oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.

— En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee meihin molempiin — käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen jäämään omaksesi! — — —

* * * * *

— Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui valaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle rouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän, kääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän ja aikoivat lähteä huoneesta.

Klaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.

— Eugenia ei ole kotona, isä!

— Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt ajelemaan näin myöhään, ja minnekkä?

— Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin heti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut siellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.

Hän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli jotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun hän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa sovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt mitään aavistavan.

— Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on kirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja sitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.

— Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus asiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on kahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään suutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta; jos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.

Hän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti sanoiksi:

— Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.

— Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako olisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?

— No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä todistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu, päällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä kumminkin on jonkunlainen selitys.

Windeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi taidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen isän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa niin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka asiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin häneen, milloin isään.

Kirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:

Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!

Eugenia.

— Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan, pudottaen kirjeen kädestään. — Peräyttäminen, todellinen karkaaminen perheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa suojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani hänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on astumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin raivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa jo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy se tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi tehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa paikassa —

— Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen, keskeytti hänen Klaus vakavasti. — Ja juuri nyt näkyvät vaunut palaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.

Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt, että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan. Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se, joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova, että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä, eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi hänen lapsistaan — tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa, joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla — näkyivät kokonaan sitä ylenkatsovan.

Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi. Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni, vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti, kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.

Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä ahdistamaan. — Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen eihän sitä tiennytkään. Meillä, — — tässä oli hän silmänsä oveen, jonka kautta isä oli mennyt — meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja oikeusneuvoksista — ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin koskeva!

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.

— Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin puheensa kääntäen. — Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista. Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan huomiseen!

Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään vaunuissa, oven auki ja astui maalle.

— Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, — mutta en tahdo saattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa, mikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te saatatte lähteä takaisin.

Ajaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin; hänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka runsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan, aivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei hän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään tiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.

Eugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse tehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa arvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli hän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä, tehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä oli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan tullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen mielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin nyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan oli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut se, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti hänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä sykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua hengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä ratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli häntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa kodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan erillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin kaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä, voineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään painavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin oli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat tuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?

Hän oli juuri joutunut eräälle pienelle yksinäiselle asuinhuoneelle, joka oli ikäänkuin tehtaan äärimmäinen etuvartia, kun hän siellä havaitsi miehen, joka tuli kiirehtien häntä vastaan ja hänen nähtyään hypähti, silminnähtävästi säikähtyen.

— Armollinen rouva! Kuinka Jumalan nimessä olette tänne tulleet ja juuri tänä päivänä?

— Ah, tekö olette, purnumestari Hartonen! sanoi Eugenia ja meni häntä vastaan. Jumalan olkoon kiitos, että juuri teidät tapasin! Täällä on kuten olen kuullut, pahoja häiriöitä tehtaissa tekeillä. Minä jätin vaununi tuonnemmalle, ajaja ei uskaltanut tulla likemmälle, ja minä aion nyt jalkasin mennä kotiin.

Purnumestari teki äkillisen kieltävän viittauksen.

— Sitä ette saa aikaan, armollinen rouva; se ei käy laatuun. Kentiesi huomenna, kentiesi illan puoleen mutta vaan ei juuri nyt.

— Minkä tähden ei? kysyi Eugenia kalvettuen. — Onko kartanomme vaarassa? Puolisoni —

Ei, ei; tänäpänä ei huolita Berkowista; hän on tuolla ylhäällä tehtaan herrain parissa. Kahakka on noussut itse työmiesten kesken. Osa heistä on tänä aamuna tahtonut jälleen ruveta työhön; poikani — tässä riuhtaisi haikeasti vanhuksen kasvoja — noh, kyllähän lopulla saatte tietää, mikä osa hänellä kaikissa näissä on, — Olli on vimmassaan siitä. Hän ja hänen puollustajansa ovat väkisin ajaneet väen takaisin ja ottaneet kaivokset haltuunsa. Tämä ei ole toisille mieleen, ja ne jättäytyvät niinikään yhteen; koko tehdas on mylläyksessä, toinen kumppali toistansa vastaan! Oi Jumala laupias, kuinka, tämä kaikki päättynee!

Purnumestari väänteli käsiään. Nuori rouva kuuli nyt toiselta suunnalta melua ja hälinää, joka, niin kaukana kuin olikin, kuului heille asti.

— Minä aionkin välttää työhuoneita, vastasi Eugenia. — Aioin koettaa päästä niityn poikki puistoon, ja sieltä —

— Ei Jumalan tähden, älkää sinne menkö! virkkoi siihen vanhus. — Siellä on Olli joukkoinensa; he neuvoittelevat tuolla niityllä. Olin juuri sinne menemässä, vielä kerran pyytääkseni häntä, että viime vihdoin kuultelisi järjellistä puhetta ja antaisi kumminkin kaivosten olla rauhassa; jopa nyt on siksi mennyt, että oma henkemme ja veremme ovat vaarassa! mutta ei hän näe eikä kuule nurjamielisyydessään mitään. Älkää vaan sitä tietä menkö, armollinen rouva! Se on pahin kaikista.

— Kotiin minun täytyy, vastasi Eugenia jäntevästi, — maksoi mitä maksoi! Tulkaa saattamaan minua, Hartonen, ainoastaan konttoorirakennukselle. Pahimmassa kohtauksessa jään sinne, siksikuin tie on auki, ja teidän rinnalla lienen toki turvattu väkinäisyyksiltä.

Vanhus puisteli surullisesta päätänsä.

— En kykene teitä auttamaan, armollinen rouva. Tänä päivänä, kun toinen sotii toistansa, tuskin oma henkenikään on turvassa, ja jos teidät tunnettaisiin, silloin ei auttaisi mitään, vaikka olisinkin vieressänne. Nyt on vaan yksi ainoa, jota he vielä kuulevat ja jota he hätätilassa tottelevat, se on Olli-poikani, ja hän kantaa veristä vihaa herra Berkowille, ja vihaa teitäkin, sentähden että, olette hänen vaimonsa. — Suuri Jumala, tuolla tulee hän puhkesi ukko tulisesti sanomaan. — Taas on hänelle joku nolous tapahtunut, sen näen hänen kasvoistaan. Väistykää hänen tieltään nyt, nyt vaan, minä rukoilen teitä!

Hän työnsi nuoren rouvan pienen huoneuksen puoliavonaisesta ovesta sisään, ja nyt kuuluikin askelia ja kiivaita ääniä. Laurin ja muutamain muiden vuorityömiesten parissa tuli Olli astuen, isää huomaamatta. Kasvonsa olivat tulipunaiset, otsallaan näkyi taas myrskypilvi, joka mikä hetki hyvänsä uhkasi haljeta ja äänensä soi kuohuvan hurjasti.

— Jos ovatkin kumppaleitamme ja veljiämme — niin kuolema heille kohta kuin rupeavat petollisiksi meille! Me olemme vannoneet toisillemme pysyäksemme yhdessä, seisoaksemme toistemme rinnalla, ja nyt he konttaavat armon turviin ja antavat itsensä ja asiansa alttiiksi! Sen he tulevat maksamaan. Oletteko asettaneet miehiä kaivoksiin?

— Olemme, mutta —

— Mutkistusta ei tarvita, ärjäsi nuori johtaja miehelle, joka oli rohjennut tehdä tuon väitteen. Puuttui vaan petosta omissa riveissämme, nyt, kun juuri olemme voittamaisillamme! He ovat väkisin sieltä ajettavat, sanon minä teille, jos vielä kerran koettavat lähennellä. Heidän täytyy oppia ymmärtämään, missä heillä on paikkansa, ja mikä heidän velvollisuutensa on, vaikka saisivatkin otsansa veriin!

— Mutta heitä on jo kaksisataa, sanoi Lauri vakaisesti. — Huomenna heitä on kentiesi neljäsataa, ja jos nyt herra Berkowkin puuttuu asiaan ja puhuttelee heitä — niin kyllä tiedät mitä se vaikuttaa. Sen olemme usein kyllä viime ajalla havainneet.

— Ja vaikkapa heitä olisikin neljäsataa, — äyhkäisi Olli, — vaikkapa puoli koko työmiehistöstä, niin me otamme heistä voiton me toiset. Tahdonpa nähdä, enkö saa heitä tottelemaan; mutta nyt eteenpäin! Sinä Markku, saat käydä työhuoneissa; anna minulle tieto, josko Berkow puuttuu asiaan, josko hän vielä kirotuilla puheillansa tahtoo houkutella meiltä pois sata miestä. Ja te muut, kaivoksiin takaisin! Laittakaa niin, että ne ovat tarpeeksi salpatut älkääkä päästäkö sinne ketäkään, joka ei meihin kuulu; minä tulen kohta paikalle, — menkää.

Käskyä toteltiin tulisesti. Vuorityömiehet riensivät sieltä osoitetulle suunnalle, ja Olli, joka nyt vasta huomasi isänsä, astui joutuisasti häntä likemmäksi.

— Sinäkö täällä, isä! Parempi kun — hän vaikeni äkillisesti. Jalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena palavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen verimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat kummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja seisoi häntä vastakkain.

Nuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä pani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa tästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa luokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi tuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä suhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka vaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.

— Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän vavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. — Isänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun on kumminkin!

Vasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin Eugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta hurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia häntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen yhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto levisi Ollin kasvoille.

— Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. — Meillä otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.

— Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.

— Puolisotanne — katsomaan? toisti Olli. — Vaiko sinne?

Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.

— Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.

Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli häneen täydellä kummastuksella.

Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.

— Minäkö teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. — Ja sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri minulta?

— Tottakin teiltä! — Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan tämän voimansa viimeisellä äyräällä.

Olli kavahti ylös vimmastuneena.

— Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta, jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos täällä joku toinen on — nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen isäänsä — niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän huolen.

— Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.

— Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?

— En ja kymmenen kertaa en!

— No, olkoon niin, minä menen yksinäni.

— Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.

— Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!

Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin annettiin hänen aavistaakaan.

— Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. — Tahdonpa nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!

Ja hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin — siellä etempänä näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan, peittämättä edes kasvojaan. — Kuin vimmattu polki Olli jalkansa maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli hän Eugenian rinnalla.

— Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä rautakouralla käteen.

Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi, ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.

He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen rinnallaan.

Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä, tiheään keräytyneinä — joka paikassa levottomasti liikkuvia miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä. Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi, mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys. Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin. Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi likelle. Kukahan tuo oli — ja mitä tästä olisi ajateltava?

Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki ja astui kumppalinensa puitten varjoon.

— Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä. Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette perille.

Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun kasvoiltaan.

— Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla. — Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?

Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen kättänsä pois puolestansa.

— Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla — silloin — silloin — minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!

Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan. Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla, vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija, joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin, missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?

Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden, kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi hänen peittivät.

— Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä ääni. — Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla, kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.

Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta — silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.

— Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi yli-insinööri, — mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä. Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat ryhtyneet.

Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.

— Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä — meillä kulkee rauhan tie poikki kuoleman.

Insinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat, että hänkin oli puolustava isännän arvelua.

— Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava — alkoi hän puhumaan.

— Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta pelastustaan odottavat.

Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja, jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä auttakoon!"

Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa, ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle, jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille virkamiehille jakoi.

— Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.

Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi Artturi oikaisten itsensä suoraksi. — Hartosta on mahdoton saada sovintoon — turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.

— Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.

— Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut; olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.

— Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei kiihkossaan. — Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.

— Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. — Mitä tarkoitatte, herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella asemani semmoisissakin tiloissa.

Yli-insinööri oli jo malttunut.

— Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.

Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet verettömiksi ja huulet värisivät.

— Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään yhteyttä niitten välillä?

— Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää päällysmiestä.

— Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. — Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!

— Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, — eikä ole hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen valmis takaamaan.

Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.

Tutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän arastavalla äänellä.

— Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin kaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei kukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja välttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa, jos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa, joka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me tiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää tämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät ainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut tietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme mitään asiasta virkkaneet.

Artturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.

— Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin syytön — te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt kättä ojentaa.

— Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, — on toveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille; sama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa nyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi. Taidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?

— Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi rauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en saata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani koettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta, ovat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat turvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis —

— Siis — odotamme käskyjänne herra Berkow.

Hetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi nähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle päätökselle.

— Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää joutua sinne, jo tänä päivänä — niin täytyy käydä.

— Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin puoleksi nuhdellen. — Jopa olikin aika.

Artturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.

Menkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät paikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa mennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään käydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin. Puolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti merkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.

Kun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä liiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa nuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen lymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen etuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt yksinänsä.

Artturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille sanoille.

— Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. — Ne eivät väisty ilman verta vuodattamatta — minun täytyy niittää mitä isäni on kylvänyt!

— Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt, kun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei enään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein muitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja hän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin on menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja hengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen älyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta ja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän kumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa ottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö kuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä yksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät, tosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo ihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli isä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan yhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi viimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona ollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana, ryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä kumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa, jota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle tarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet silmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen — hän ei muuta mitään kyennyt.

Eugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle. Unhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin syytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna hänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä; nyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan häntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet heidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos hän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän, väkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla — veri syöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä sydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta — seuraavana hetkenä oli koko hänen elämän onnensa päätettävä.

— Artturi! sanoi hän hiljaa.

Artturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa koskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä, missä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen vaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki hurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen häntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan, salaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä kuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.

— Eugenia!

Nuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi nostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi hänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan epäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa, vaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua vanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä, tuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.

— Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla ky'yllä, — näin odottamattomasti — ja kuinka olet päässyt näihin huoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on ollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.

— Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt valloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin — siinä kyllä, että menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi sinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.

— Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä äänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut, vaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä en välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.

— No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. — Olethan jo kerta ennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut anteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi olit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä molemmista oli hurjempi ja rajumpi?

— Eihän se ollut kostoa, — sanoi hän hiljaa. — Minä laskin sinun vapaaksi; — itsehän sitä halusit.

Eugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei mihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt senpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat, kyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.

— Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman hänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi kaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut — rakastamaan häntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?