SISÄLLYS:

1. Tiukka paikka. 2. Siirtolaiset. 3. Tyhjäntoimittaja. 4. Karjavarkaat. 5. Karjan ko'onta. 6. Erottelu. 7. Hevoskauppoja. 8. Karjan merkintä. 9. Vanha mies. 10. Texasin kävijät. 11. Yksikätinen merimies. 12. Murha rannalla. 13. Kätketty aarre. 14. Pureksittu sokeriruoko. 15. Meloonimuhennos. 16. Honk-Honk rotu.

Ensimmäinen luku.

TIUKKA PAIKKA.

»Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena.

»Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo.

»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne ovat varastettuja.»

»Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo.

Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.

No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire, ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä. Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.

Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.

Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta, että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.

Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat, tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette, että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.

Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen, tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.

Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin alkuperäisessä haahmossaan.

Apachit sanoivat »un dah», joka merkitsee »valkoinen mies.»

Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt, ainakaan en muista, että olisin hypännyt.

Se ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani.

Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi — ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.

Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis» pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa, että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.

»Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.»

»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni, huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat pelästyneen näköisiä.

»Otra vez» kiljuin minä taas.

»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino, joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin jaloiltaan hieman epävarmoiksi.

»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut jatkaa ampumista koko päivän.

Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut, niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun, johon ne eivät enää pystyneet.

Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni. Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani, enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin. Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet, jotka veivät leirille päin.

Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen, tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin seisoivat levollisina aitaan sidottuina.

»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»

Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia, mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.

Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä» ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!

Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin nopeasti takaisin jälkiäni.

Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle. Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.

Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.

No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi eräs heistä: »Maria».

Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat tehneet suuren nuotionsa.

Setä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt ja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti hän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa, päivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan.

»Se oli tiukin paikka, mihin koskaan olen joutunut», virkkoi hän vihdoin.

»Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit heidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti pälkähästäsi?»

Setä Jim nauroi partaansa.

»Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän »oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli Tom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin intiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää Tom Horn vastaukseksi.

»Ei Mariasta puhettakaan, tämähän on Jim Fox. Tunnen hänet hyvin.»

Sitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat karkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten.

»Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit, että he olivat intiaaneja?»

»He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom Hornin johdossa.»

Toinen luku.

SIIRTOLAISET.

Kun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme keskustelemaan mitä nyt oli tehtävä.

»Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja joka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja. »Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme takaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma. Mitäs tehdään?»

»Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on Arizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä elä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja, karhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme metsästämään!»

»Hyvä» sanoimme muut.

Hyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja vanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan muona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme, sidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme matkaan.

Sinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen hevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli täynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta poppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että jyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse. Repeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja halkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja puusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja.

Me sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet aitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet.

Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.

Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla ympäröi.

Taivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen.

»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker. »Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»

Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska, mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.

Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi kasteli saappaamme likomärjiksi.

»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen kaikki.»

Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.

Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui hukkuvan veden pauhinaan.

Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa. Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen: »Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä». Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja ainoa tepsivä keino kestää ne.

Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.

Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen savikerroksen peitossa.

Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet — vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim esitti uuden ehdotuksen.

»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».

»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä kuivan paikan», vastasi karjanomistaja.

Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin. Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.

Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti veden valumasta niskaamme.

»Tässä se on», sanoi hän.

Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta. Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme löysimme istuimeksi sopivan maapengermän.

»Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja».

Me hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen tapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta me ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli sattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja he päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle.

»Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät kuormamuuleineen ja vuodehevosineen.

Niin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken kuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä.

»Ottakaa hevosenne ja lähtekää mukaani», sanoi hän.

Me seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen luolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista jalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia.

»Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen juuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi».

Hymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne huolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme ja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien alla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä.

»Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi Jed Parker.

»He saivat valita ensin», huusimme kaikki yhteen ääneen.

»Setä Jim on vanha mies», huomautti karjamies.

Mutta Windy Bill oli muistanut häntä.

»Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen, missä oli».

Me päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki purskahdimme iloiseen nauruun.

»Kyllä käy sääliksi nuo pojat tuolla», sanoi karjanomistaja.

Me sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun ääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja leipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon vuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta tuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti nimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää. Astiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä telttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla.

Hakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta ylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan suulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme pienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean ja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme.

Hetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat nahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten kohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien, lähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan kaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko, josta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten kasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina ja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan jutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään, nostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme Windy Billin kertomusta.

* * * * *

Ympärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen elänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut kultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat tavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta, matkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä kahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan intiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet, jouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin usein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita rupesi ilmestymään.

He olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän vesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan tullessaan Siirtolais-solan seuduille.

Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin, mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta. Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa, näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata, salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.

Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille kolmen, neljän päivän ratsastus.

Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään, toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä suusta.

Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.

Niillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään.

Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja, kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin kaupungin ulkopuolella.

Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata. Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä — eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa. Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.

Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan. Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi: »Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin kaksi raakaa osteria.

Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.

»Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen.

»Ettekö pysty lukemaan taulusta?» murahtaa Texas Pete kysyjälle.

»Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee mies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!»

»Etkö osaa lukea tekstiä, vai mitä?» murahtaa Texas Pete.

»Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa, »mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen puolen».

Mutta ei mikään auta, joten Herra Siirtolainen yhtyy muitten rähinään.

En voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat. Nähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu kuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina, että »Lopeta jo, Setä Samuli».

No niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa kuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan ja kuumuus ja pöly oli tukahuttava.

Texas Pete ja hänen lähteensä tekivät huimia kauppoja.

Kerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa körötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma — piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme paluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman naudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien poikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi eroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme pienen matkueen laahustavan tietä pitkin.

Se oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa hevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni. Kieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän joutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani olkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän sieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme sulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja taisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa.

»Hei vieras», sanoin minä, »ettekö pelkää intiaaneja?»

»Pelkään», vastasi tämä.

»Miksi sitten matkustatte intiaanialueen kautta ja ypö yksinänne?»

»En voinut odottaa. Saako täällä vettä?»

»Eiköpähän», vastasin minä.

Hän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja gentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne päin.

»Hevostesi juotto maksaa neljä kovaa», virkkoi Texas Pete.

Mies katsoi häneen hieman ällistyneenä.

»Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta dollarini.»

»No sitten ei tule vettäkään», ärähti Texas Pete hänelle.

Mies katseli ympärilleen avuttomana.

»Kuinka pitkältä on lähimmälle vesipaikalle?» kysyi hän minulta.

»Kaksikymmentä virstaa», kerron minä hänelle.

»Jumala!» sanoi hän ikäänkuin itselleen.

Sitten hän kohautti olkapäitään lopen väsyneenä.

»No niin, nythän tulee iltaviileä, ehkä me kestämme sinne asti.»

Hän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle kuppi sieltä.»

Kalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta, avasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi täytettäväksi.

»Montako teitä on?» kysyy Texas Pete.

»Kolme», vastaa mies ihmetellen.

»No, kuusi dollaria sitten. Tänne raha.»

Mies jäykistyi hieman.

»En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni ovat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan. Vesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos Cabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.»

»Kaksi dollaria miestä päälle», sanoo Texas Pete.

Samalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta käsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot punottivat ja kiilsivät kuivuuttaan.

»Ettehän toki kieltäne sairaalta lapselta tilkkaa vettä, sir», pyysi hän.

Mutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän juuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon kanssa oli aiheuttanut.

»Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole rahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin. Tuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.»

»Hyvä», sanoo mies, yhä sovinnollisena.

»Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja tai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.»

»Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi kantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan.

»Onko sinulla kuutta dollaria mukanasi?» kuiskasi gentlemanni Tim minulle.

»Ei centtiäkään», vastaan minä.

Gentlemanni Tim kääntyi Texas Peten puoleen.

»Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan kerran.»

»Maksa raha heti», murisee Texas Pete.

»Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim. »En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri jääkappale kädessäsi.

»Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas Pete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.»

»Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi», sanoi Tim.

»Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete vihamielisin elein ja hypisteli pyssyään.

Sillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa. Viimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan vieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen auringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet valloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja pistivät turpansa vesiruuheen.

Gentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa. Näimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja laukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei ollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan sidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme.

Mutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa vaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla heitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan vyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen.

Tuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja päästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt.

En ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti kuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä vahinkoa hän oli aikaansaanut.

Tunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin, mutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin näköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut.

»Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi gentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti.

Tämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen kanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen kohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse.

»Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja lapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee, niin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on hyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta hevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja sirosti, kun hän vain tahtoi.

Muukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja viedyksi hieman syrjempään.

»Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla, on hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää ukkosenjohtoa.»

Hän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen nuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä edestakaisin ylhäisenä ja tuikeana.

Vihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten luo ja irroitti hänet lassosta.

»Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos yrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken, niin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen siitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.»

Hän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin neljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa.

Texas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä, kuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme lähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi Peten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan.

»Kuulehan» sanoo hän »onko tämä hauta minua varten?»

»Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen hevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin kohteliaasti.

»Hevonenko tarvitsisi hautaa!» murisee Texas Pete.

Mutta pitemmälle hän ei jatkanut. Tim kohotti kuuspiippuistaan.

»Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet hieman», sanoo hän.

Texas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus alkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin neljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta.

»Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä silmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs, »siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua sinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle hautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien kulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka sitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin hetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen mennessä.»

Sitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli sitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä muuttunut täydellisesti.

»Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle. Aitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan kuunärin eteen.

»Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle. Ottakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.»

Istuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta. Sitten Tim sanoi aivan äkkiä.

»Olen muuttanut mieleni.»

Hän nousi.

»Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna tähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta sillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin hieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.»

Me ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten lujasti sidottuna sinne.

Minä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin sen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi. Ainoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus.

Saavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna oli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli, että koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja lähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen, toimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme kaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan vieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä voi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen, jossa luki —

Yleinen kaivo. Vesi maksuton.

»Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon kuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että yrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa haukkomaan.»

Me ratsastimme kotiin.

Nähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän että sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että olisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa jatkamaan, kuin vain ampua hänet.

Joku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle ja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella seinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina selvästi.

»Mitä Texas Pete sen jälkeen teki?» kysyi karjanomistaja.

»Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin hyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.»

Kolmas luku.

TYHJÄNTOIMITTAJA.

Windy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta yöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää luolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he olivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme pitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja käyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen luolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme soihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin vaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat räiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade pitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja minun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita. Käännyin luolaan.

Sen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut kuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan vahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli alituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut vuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin soihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä kimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö.

»Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani, jotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa tarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin kantapäilleni veden ulottuvilta.

Ensinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana. Hän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän silmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi pitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta kyykistyi hän viereeni.

Sitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen kauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun.

»Muistelin säälineeni noita toisia», huomautti hän.

Windy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan, oikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta.

»Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan peloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti tässä sateessa».

Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden ulottuvilta.

Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.

Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle nuotiollemme.

»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut silmäkulmissa tällaista kiivetessä.»

Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen vaivuimme torkuksiin.

Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen, muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.

Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa. Se oli heräämisemme ensi oireita.

Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista. Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker, kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin, että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme nuotiota.

Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua. Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä riistettäisiin.

Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen, sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.

Tutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta ilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi auennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt itselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja alas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto — ainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän pienen pengermämme kohdalle.

Karjanomistaja naurahti.

»Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä», virkkoi hän ja jatkoi sitten:

»Se rakas ystävä tavoitti vanhan farmarin kylällä.»

»John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on palanut.»

»Siunatkoon!» sanoi farmari.

»Mutta se ei ole pahinta. Lehmäsi paloi myös.»

»Siunatkoon!» valitti farmari.

»Sekään ei vielä ole pahinta. Hevosesikin paloivat.»

»Herra siunatkoon!» huokaili farmari.

»Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi kokonaan.»

»Siunatkoon!» valitteli yhä farmari.

»Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät henkensä.»

Silloin farmari puhkesi hillittömään nauruun.

»Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä nauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?»

»Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin perinpohjaista.»

»Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän huvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.»

»Mikä aika nyt on yöstä?» kysyi Windy Bill.

»Puoliyön», ilmoitin minä.

»Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill. »Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa te voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän puol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?»

»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.

Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.

Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla töllistelemään.

Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä itsetietoisuuden puutetta.

Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin. Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta mielenkiintoa häntä kohtaan.

»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias, mutta mitä teette kotona ollessanne?»

»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista asioista.

»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä, »mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»

Hän hymähti.

»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee mitään.»

»Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla nuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin, tarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne velvollinen varoittamaan minua?»

»No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan tarkoitatte?»

»Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne vuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää erikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.»

»Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla naamalla.

Mutta minä suutuin.

»Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia teitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen.

Mutta nuori mies oli äkkiä käsipuolessani ja pani kätensä olkapäälleni.

»Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa hetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian saada jatkaa tuttavuutta kanssanne.»

Hän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin ja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni.

»Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja tutkimaan toisiamme hieman».

Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä, tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken varustaminen.

Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina ystävinä.

Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä alempana, apachien maassa.

Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme. Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään. Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.

En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla, syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut myöntää tietämättömyyttään.

»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»

»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»

»Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän.

Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään. Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi yöllä uusia teorioja.

»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen, että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»

Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli hänestä tarkka ja nopea ampuja.

Samoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut.

»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle. »Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»

»Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa.

Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä, mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.

Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta työhön.

»Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.»

»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun rahojasi.»

Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle, he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten, osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot. Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus luvan seurata mukana omana miehenään.

Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja intiaanitkin säikyttelivät meitä.

Mutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten koskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt näkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien vaihtelua kuivilla aavikoilla.

Kotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän piti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti kaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa, luonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten he eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi, anastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä neliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä saaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme, sillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen pääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon. Se oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle, paljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan rajattomasti.

Niin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa hevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja niistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin puettuna ja silkkipytty päässä.

»Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi, kun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani.

Kun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen minun puoleeni.

»Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä, jonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille, »kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä?

»Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten olette?»

Nähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä mahdollisiin ikävyyksiin.

Mies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet hienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En mahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman sekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat putosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä kortin esille. Otin sen vastaan ja luin:

Jeffrie Case asianajaja.

»Lakimies siis!», sanoin epäluuloisena.

»Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut tänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se, että toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.»

»Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden huoneen asumukselle.

Jos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt poikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui selin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi hän olan takaa meitä.

»Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän hetken kuluttua sanoi: »istukaa.»

Pieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen laukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman karkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä syrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi.

»Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan puoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä asia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa sitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.»

»Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla äänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte vähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.»

»Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole saanut mitään kirjeitä.»

»Osoitettuina, kuten tavallista New Yorkissa käyttämäänne pankkiin.»

Tim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden viimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan lähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.»

Hän vaikeni hetkeksi, väännellen viiksiään.

»Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka», jatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen, tuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin, niin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin hedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla seudulla, kahden samassa talossa.»

»Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case. »Teidän vuosirahanne — —»

»Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —»

»Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista juuri olen tullut ilmoittamaan teille.»

»Setä Hillary on siis kuollut!» huudahti Tim.

»Hän lähti pois kuudentenatoista viime kesäkuuta.»

Seurasi lyhyt äänettömyys.

»Olen valmis kuulemaan teitä» sanoi Tim, tullen vihdoinkin järkiinsä.

Asianajaja kumartui ja alkoi sormiella laukkuaan.

»Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin sanoin asia.»

Lakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan kohdalla.

»Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille läänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen ja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen puntaan sterlinkiä vuodessa.»

»Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry», laukasi Tim minulle olkansa yli.

»Siinä on yksi ehto», jatkoi lakimies.

»Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä Hillaryn — — —»

»Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se vaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään yhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila peruutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon minun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa, tyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan rajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon vaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa. Englanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja Staghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.»

Kunnianarvoisa Timoteus oli tointunut ensi hämmästyksestään.

»Ja ellei ehtoja täytetä?», tiedusteli hän.

»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.

»Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?»

»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen rahapula — Monte Carlo — —»

Tim purskahti nauruun.

»Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim.

»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja, antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»

Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan, jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.

»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt, Mr Clare.»

Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.

»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko. Älä sinä mr clarittele minua!»

Sitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla innostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin ja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä, pensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä kukkuloista ja työväen asunnoista.

»Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan kuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies, Harry, ja se tekee oikein hyvää.»

Me teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan hänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat. Hän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja se vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen.

Seuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan lakimiehen kanssa.

En häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes korkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle.

Olin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Meillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen huomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta intiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme aina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen intiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen chiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin.

Sikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin mikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa ajatella Timiä.

Kummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki ja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa vuodessa.

Ja sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani, työnsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt yhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin enkä virkkanut sanaakaan.

Minuutin kuluttua avautui ovi uudelleen ja Buch Johnson itse tuli sisään.

»Hyvää päivää», sanoi hän. »Näin teidän ratsastavan taloon.»

»Päivää», vastasi Tim.

»Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle siitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne, enkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio kertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole minun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne karjatalolla.»

»Aivan oikein, sir», sanoi Tim hyvin rauhallisesti.

»Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani pitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten kuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin tyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate on tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten, jotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni alla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt lyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella mielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.»

»En halua vetelehtiä», vastasi Tim, »tahdon jotakin hommaa.»

»Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää, neljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne täyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.»

»Minä tyydyn siihen.»

»Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi minua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä miehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä takajalasta.»

Hän meni ulos.

»Herran nimessä! mikä nyt on?» huudahdin minä hypäten vuoteeltani.

»Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin takaisin.»

»Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko he rikkoneet testamentin?»

»Eivät», sanoi hän.

»Ovatko rahat sitte loppuneet?»

»Eivät.»

»No mitä sitten?»

»Koko juttu on siinä, ettei minun kannattanut pitää tilaa ja rahoja.»

»Mitä sinä tarkoitat, mies?»

»Olen jättänyt kaiken.»

»Jättänyt! Mitä varten?»

»Päästäkseni tänne takaisin.»

Minun oli vaikea käsittää häntä.

»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi ehkä yhtä suurella summalla lisää?»

»Pilkulleen.»

»Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.»

»Mahdollisesti», myönsi hän.

»Miksi teit niin?» rukoilin minä.

Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja kääntyi vihdoin minuun päin.

»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet puhaltelivat?»

Hän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui.

»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta, se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. — He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella, niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»

Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle nuotiota kuin sulava guano suinkin salli.

»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta, kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme tuntia sitten haastelitte.»

Neljäs luku.

KARJAVARKAAT.

Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista, sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia leveä.

Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla, johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka. Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla, pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.

Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja» luolia.

Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.

»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.

»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää, ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään takaisin.»

Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.

Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta se oli myös erinomaisen liukas.

Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.

Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.

Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin, muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.

Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin. Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan kolmen tuuman vahvuinen.

Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet huolistamme.

Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.

»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun karkoitimme heidät täältä.»

Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se oli.

»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä kerron sen sinulle joskus.»

Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille seuraavan tarinan.

* * * * *

Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön, jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.

Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.

Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi, keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.

Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla. Siinä ei ole vähääkään runollisuutta.

Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.

Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin, joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä Uusi Meksikokin näytti.

Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja, kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään ja paistinpannu oli täynnä lihaa.

»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla sellaisille liian ahdas paikka.

»Illallista syödään», sanoin iloisesti.

Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani iltaviileässä.

»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä. »Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»

»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui vastaamme.

Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.

»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet poltinraudan varsin hyvin.»

Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta en voinut auttaa asiaa.

»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille, »mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.

En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen. Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te tulleet kauaksi», sanoin minä.

»Niin olemme», sanoivat he.

»Ja minnepäin matka?»

»Tuonne vuorille päin.»

»Ja mitä siellä?»

»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän karjaakin.»

He jatkoivat matkaa.

»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin Larrylle.

Hän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä.

»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»

No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja pian alkoi niitä näkyä piirissämme.

Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.

Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen »unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden. Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista, ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä unikekoja.

No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin, että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.

Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan, minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.

Päätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen.

Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.

Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton. Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.

Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja seitsemän hiehoa.

»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»

Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.

Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan. Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi sen.

»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»

»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.

»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»

Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.

»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.

»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»

Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla, niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää, niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.

Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita, jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.

Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin, sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille. Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.

»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»

»Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä.

»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä monta vuoden vanhaa hiehoa?»

»Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?»

»En mihinkään vielä», sanoi hän.

Muutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni.

»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»

Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen, yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa se olikin.

»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.

»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.

»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty lehmäkin.»

Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.

Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä. Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.

»Oletko hengissä?» huusin minä.

»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne niin pian kuin voit».

»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.

»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»

Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.

»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»

»Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä.

Niin, siinä sitä nyt oltiin.

Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:

»Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa vuorileijona.»

Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen itkua muistuttavaa ääntä.

»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin luolan suulle.

Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias tyttölapsi käsivarrellaan.

»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»

»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa, niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita otuksia.»

»Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry.

»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»

»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään lapsesta.»

Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.

Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry syvänteen pohjalla.

Vihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan.

Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään, mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja. Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä lie tehnyt muuta.

»Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.»

»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola lähellä kolmea poppelipuuta?»

»Niin oli», sanoi Larry.

»Missä laskeuduitte kanjoniin?»

»Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.»

»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä tiukasti silmiin.

Larry otti askeleen taaksepäin.

»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun kanjoniin ensinkään.»

Hän tuli kohti ja ojensi kätensä.

»Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.»

Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui häntä keskiruumiiseen.

Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti maahankaan.

Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun taskusta paidanhelmassa!

Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä, pelastaakseen haisevan raatonsa.

* * * * *

Jed Parker lopetti kertomuksensa.

Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan huopapeitoissaan makaavia miehiä.

Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä. Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.

»Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä.

»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt, pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä. Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja järjestys karja-asioissa tulla voimaan.

Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.

»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata karjatalolle.»

Viides luku.

KARJAN KO'ONTA.

Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta, epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista toraili.

»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»

Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.

Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.

Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin. Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.

Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen pian muodostui uusi ryhmä.

Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä. Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä. Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman valonpiiriin taas.

Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin pehmeä usvameri.

Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean pölypilven.

Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä, taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen. Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.

Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.

Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi, aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan, välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän, ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä, ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,, vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei, se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.

Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.

Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen, joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti yli odotusten huvia.

»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.

»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen satulaan.

Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu, jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.

»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista, mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.

Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.

Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin, noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.

Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin, kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä pitkälle ratsastuksellemme.

Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas. Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.

Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri, huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta. Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti. Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky tarjoaa.

Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa, jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää, heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto, jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita, pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan täyttävän koko vuoristojen välisen alan.

Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen. Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.

Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja painua laaksoa ylös.

Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin mieltäkiinnittävän aamutyön.

Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää. Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla, jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä. Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.

Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.

Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen, ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.

Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla. Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan, karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.

Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt, pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.

Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti. Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua laakson suojaan.

Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.

Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan, huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli havainnut heikon kohdan.

Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta, vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita. Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä. Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani. Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.

Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.

Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.

Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun, jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.

Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta ulos.

Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen, oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.

Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja minä kävimme taas työhön.

Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana. En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet. Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.

Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa. Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin, niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen laajalle.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin, mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.

Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen. Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.

Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien, hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.

Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla, joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin terveellisesti vaikuttavan metelin.

Pöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa.

Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan riippumattomuudestaan.

Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti, märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni niiden mukana.

Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.

Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.

Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään aitaukseen.

»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko viidettä tuhatta päätä.»

Kuudes luku.

EROTTELU.

Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä, viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen pyrkijän.

Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.

»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän toisella puolella olevaa mäkeä ylös.

Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti. Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan. Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois. Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.

Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan miesten läheisyydessä.

Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.

Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä vapauttamiaan nälkäisiä miehiä.

Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.

Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi vieressä vartijana.

Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa. Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.

Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin. Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään itsepintaisuuteen.

»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»

Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.

Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin, näennäisesti päämaalia vailla.

Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.

Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella, karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut polttoraudan suloa.

Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.

Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä eläimen olin valinnut.

Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti, kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi. Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin, kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin. Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä. Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä. Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi, harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.