SISÄLLYS: (continued 3)

Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.

Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana. Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen myöhemmin pelin touhussa.

Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen todellinen nimensä.

»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni — pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»

No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko, raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.

»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton puolella.»

Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä. Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä. Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita täyshoitolassa», sanoi Tusky.

Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.

Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani. En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha, harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.

»Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?»

»Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä.

Hän katseli niitä vielä kerran pitkään.

»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»

No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta kirjeen.

»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja. Hammaslääkärien tulot alenevat.»

Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta. Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi. Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää kananpoikaa.

»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.

»Emme voi», myhäili Tusky.

»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme. Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.

»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen, huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»

Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla — ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.

Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.

Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä, joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.

Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen, minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti suursiivouspäivänä.

»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä olijoista?»

Tusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti.

»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»

Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin, että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.

»Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky.

»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin lakkisieni.»

Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa, että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi, ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.

»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»

»Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen pilkahdus.»

No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa. Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.

Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei hyvät herrat.

Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä. Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa, jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.

Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua, kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven äänen taas heikosti, mutta selvemmin.

»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli tarkkaavasti.

Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.

»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli, hypähtäessäni pystyyn.

Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien taakse katoavan koneen perässä.

Se oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme.

Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat. Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.

Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville. Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat ilonsa ovatkin.

Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset, silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa, rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.

Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko, joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä. Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani tanssiksi niitten ympärillä.

Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.

Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista, löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.

* * * * *

Vieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia.

»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän hiljaisuudesta.

»Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.»

»Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä.

»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat, kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa, heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»

Kukaan ei rohjennut sanoa mitään.

»Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti.

»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se olikin tavallinen onkimato!»