SISÄLLYS: (continued 2)
Paavo Kesäniemi translation
Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen, pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa. Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta, onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G. hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen edessämme.
Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.
Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän. Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne näkyvistä.
Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään. Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.
Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni. Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä, jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.
No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani ajaakseni sen ylös.
Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni. Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.
Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas, sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti tekemän hyökkäyksen.
Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja, mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa, joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon suhteen, nauroi hän vaan.
»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»
Ja siten opin yhden asian lisää karjakomennossa.
Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo loppuaan.
Me olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan huomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston seuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään alkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen vedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki karjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä kulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen, mutta turhaan.
Piiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat, mutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä itsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään. Jos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä. Askel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti hypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä.
»Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä on lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja täysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten muutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva hehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti minua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka takaa aurinko kirkkaana paistoi.
Äkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme karjan takaisin erottelupaikalle.
Mutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat käänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät hevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä pysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä vain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta huolimatta kävi työ keskeytymättä.
Toisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet harhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan suuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa.
Vihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt alkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen vinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään. Pienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa, näin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään juoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut väistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona näin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet seurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä kääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa suuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä pieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei heti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät mahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse asiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään Dos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan ratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin mies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana, kädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa asennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet suoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä jälkiä.
»Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.»
Hän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin perästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä selkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas oitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta tapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti ratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea loukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä.
Joka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet nähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen joukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain järjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle olin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki eri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat hiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa satulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen päästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko vielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot pienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla.
Seitsemäs luku.
HEVOSKAUPPOJA.
Oli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä aitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa.
Hevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren laitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla vartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet leiritulen ääreen.
Siinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka edustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka oli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja loppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut saada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli. Paraillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä toisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille.
»Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan huomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla nuotion toisella puolella?»
Johnny katsahti olkansa yli muka tullakseen varmaksi asiasta.
»Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja kaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.»
Vastatullut irvisteli.
»Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin perinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun sen joskus satutte näkemään.»
»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New Yorkista.»
»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai kahdessa laatikossa.»
Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän Socatone Billiksi.
»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa», yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en kuitenkaan tehnyt.
Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.
Karjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin.
»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis, jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa kaitselmukseen.»
Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista. Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään. Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun nousua odotellessaan.
Socatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti.
»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon», virkkoi hän.
»Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja.
Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.
* * * * *
Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne. Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.
»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»
»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut. Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»
Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.
Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa. Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta, jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.
Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —
Tämä on salonki.
Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua vieraana.
»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan sekoituksen ryyppyaineeksi.»
Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas keskusteluaan.
»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä pannaan iloksi?» kysyin minä.
»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen tytöiltä.
Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen piston tai parikin.
»Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä.
»Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle.
»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että kaikki räjähdimme nauruun.
»Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen.
»Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen.
»Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella.
»En», vastasi hän.
»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.
»Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä.
Mutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen kanssa.
Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.
»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»
»Minä uskon sen», sanoi hän.
Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten tutkimaan Cyaniden ihmeitä.
Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha käy varsin hyvin laatuun.
Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.
Hän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi:
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!»
Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen ei alkanutkaan.
»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.
Irlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen.
»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle! Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua! kuuletko?»
»Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään.
Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni, miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.
»Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?»
»No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.»
»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaiken.
Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.
No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.
Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille — O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin. Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti, laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»
»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin varmasti.»
Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.
»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus kokonaan.»
Saksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä.
»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen kanssaan.»
Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.
Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla. Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se tuntuikin minusta kovalle työlle.
Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan puuta.
»Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän.
»Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.»
»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun laskuuni.»
»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie, hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»
»Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä.
»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista tilausta. Levittäkää korttinne.»
»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»
»Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.»
»Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän.
Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.
Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä ilmoituksen saksmannille.
»Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä.
»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja aaseista neljä kovaa.»
Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin tuloksen saksmannille.
»Kaikkiko ostettu?» kysyy hän.
»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»
»Ostakaa ne myös», sanoo hän.
»Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä.
»Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän.
Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen hinta mokomista.
Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies — aivan umpihumalassa.
»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia tuota konikauppaansa?»
Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.
»Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä.
Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen veitikka hieman hengästyneenä.
»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta. Tahtoisin ostaa sen takaisin.»
»Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä.
»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»
»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.
Ovella tapasin toisen miekkosen.
»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»
»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.
Portilla tuli taas mies tulisella kiireellä.
»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle. Odottakaa!»
Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.
Menin saksmannin luo takaovesta.
»Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.»
Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin», sanoo hän, »mutta — —.»
Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni — tässä se on. Minäpä luen sen.
»Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan, mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön, minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti. Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.
Sinun Henry Smith.»
Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.
»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!» huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja ilmaista salaisuutensa!»
Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan. Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.
»Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?»
»Kaksikymmentä», sanon minä.
»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja muut samassa suhteessa.»
Minä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi.
»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta parasta.»
»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»
Hän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua.
Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon. Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten turhasta mielenliikutuksesta.
He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen, satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.
Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa. Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin tapaamaan saksmannia.
Hän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään.
»Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan.
Hän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä minulle.
»Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä.
»Se on teille», vastaa hän.
»Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä.
»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää koko summan kanssa.»
»Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä.
»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs, minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»
Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.
»Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten.
»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»
»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä sivu suunne.»
»Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän.
»Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä.
»Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän.
Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»
»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»
»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes tulimme saksmannin salongin eteen.
»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun toisella.»
»Varmimmasti», vakuutan minä.
Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli ilmoitus ja siinä seisoi:
Saksmanni on hukkunut.
»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille, mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy leiriin?»
»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen, »minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»
Kahdeksas luku.
KARJAN MERKINTÄ.
Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa, tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme kiitollisina huoahtaen.
Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.
Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.
Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa, viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.
Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto, sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta, poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet valahtivat yli kaukaisten vuorten.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle. Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.
Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä. Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.
Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni, pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä, heiluttaen päätään puolesta toiseen.
Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun, että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti pois, kooten köytensä mennessään.
»Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.»
»Merkitsijä!» kiljui toinen.
Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry. Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta, joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu tarkoituksenmukaisesti.
Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.
Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat» laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten joukkoon pohtimaan tapahtumaa.
Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.
Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää. Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen. En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus, joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.
Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa. Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan. Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä. Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.
Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä kohden miehen pitelemänä.
Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin. Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä, jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.
Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.
Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja tarkkaavina.
Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!» Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat »verikoirat» hieman väsähtää.
»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.
Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti ollut väärän asian myöntämistä.
»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja, laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi. Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja. »Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte, että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan rautanne kanssa tänne asti.»
Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.
Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.
»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode rintataskustaan.
»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä tupakkamälliksi», sanoi hän.
Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa, että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista, kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan karjanmerkintä-tilaisuudessa.
Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen loppumaton.
Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.
Yhdeksäs luku.
VANHA MIES.
Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut hyvinkin huomattava karjatalo.
Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen. Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä, kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa mieltään täydellisesti.
Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.
Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta. Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.
Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat tähdet toisen toisensa jälkeen.
»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.
Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.
Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta, ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui olemaan.
Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —
Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla. Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.
Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.
Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja notkelmiksi.
Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan, pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.
»Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut.
»Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen.
Sillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin.
»Minä sen lauloin.»
Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa silmäripseni.
Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.
»Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä.
»En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.»
Seurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään.
»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden ainoan miehen laulavan sitä.»
»Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä.
Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat, karkeat kasvonsa uudelleen selvästi.
»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan. »Tunnen hänet.»
»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»
»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta sitten.»
»Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?»
»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»
»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»
Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia, joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa, ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen, jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.
Kymmenes luku.
TEXASIN KÄVIJÄT.
Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado Rogersiksi.
Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä Kalifornian kultakaivoksilla.
No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion, ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille paikalle, jossa Juma nyt on.
Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa, rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin, kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita, alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia, ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän, pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta ja muista asioista siirtolaisten kanssa.
Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.
»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme jäädä tänne.»
»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»
»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»
Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä. Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.
Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle. Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.
Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä kaupunki.
Yhdestoista luku.
YKSIKÄTINEN MERIMIES.
Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi hän kohta jatkamaan kertomustaan.
Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut siitä hyvän merkin reiteeni.
Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies, jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta. Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.
Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.
No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan jokin seuraava ja kuului se näin —
Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana, Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme. Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana, Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.
Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.
No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä, kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan, kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta. Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.
Toisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan tuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti, koska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua. Tavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut mitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut katsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät tähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan.
»Missä minun puseroni on?» kysyi hän.
»Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne», vastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.»
Tuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni. Hän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään ja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain ja asia olisi ollut selvä. —
Mutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten häntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin hänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni.
Parin minuutin kuluttua tointui hän pökerryksistään.
»No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että hän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena tieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden saatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!»
»Missä vaatteeni ovat», tiedusteli hän toistamiseen, hyvin kiihkeänä.
»Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa vanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä voisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä tekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.»
»Antakaa minulle ne», pyysi hän.
»Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta. Te ette ole vielä siinä kunnossa.»
»Tiedän sen, mutta antakaa minun nähdä ne», pyysi hän.
Tyynnyttääkseni häntä toin hänelle hänen vanhat riekaleensa.
»Minut on ryöstetty», huudahti hän.
»Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman lähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!»
»Missä puseroni on?» kysyi hän.
»Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä», vastasin minä.
Hän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää. eikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian vaipui hän uneen.
Tullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse kadonnut.
En nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen matkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja painautui varastohuoneen nurkan taakse.
»Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja jälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan.
Pian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin Coloradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran pyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen ja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne tekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien miljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni kulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin ääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon ilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta heidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden vetämänä ja vaimo alkoi huutaa.
Juoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata vasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni polvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle. Arvaatte, että hän pysyi hiljaa.
Luulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen hengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä uponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini merimiehen kasvoihin.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä.
Merimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt pelkäävän vähintäkään.
»Tällä miehellä on minun puseroni», selitti hän.
»Mistä olet saanut tuon puseron?» kysyin minä meksikolaiselta.
»Voitin sen monte-pelissä Antonio Curvezilta», mongersi hän.
»Paljon mahdollista» murahti merimies.
Hän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti kädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen kasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli huulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen.
»Nouse ylös ja anna tänne pusero», käski hän.
Meksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän todella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän kiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden.
Koukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti minuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista mielihyvää ja lähti menemään.
Se tapahtui joulukuussa.
Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan. Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.
Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.
»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä olette.»
Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun kanssa.
Hän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua.
»Mitä te haluatte?» kysyin minä.
»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»
»Mikä on kyseessä?» kysyin minä.
»Aarre», sanoi hän.
»Hm», sanoin minä.
Tutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut humalassa eikä mielipuoli.
»Istukaa», sanoin minä, »tuonne, pöydän toiselle puolelle.»
Hän noudatti käskyä.
»No, antakaa nyt tulla», sanoin minä.
Hän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä sanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi.
Hän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli tullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut vanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra Madren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet Yaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä. Hänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta, jonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan luolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli merkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle, josta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön halunsa saada puseronsa takaisin.
»Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei ole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee meistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä lisää, sen päälle voitte suudella raamattua.»
»Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin minä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten kanssa?»
»Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän pelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.»
»Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin», vastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, — enkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy teidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun kanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä minä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa ja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia kiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin makua.»
Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen. Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi yritykseen.»
»Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä.
»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään pitäisin.»
Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa hänet joka sopimus»pykälään.
Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt häntä yhtäkaikki.
»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen päälle.»
»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja menkää ulos.»
Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa, sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.
Kahdestoista luku.
MURHA RANNALLA.
Sillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta.
»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla. Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»
»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.
Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.
Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi. Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi jotakin purjehduksesta.
Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa. Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin. Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se siltä näyttänyt.
Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien. Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti, sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme kauppamatkoille.
Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta. Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille. Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin. Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.
Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin. Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa, noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta näkynyt missään.
Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja soudimme maihin.
Anderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät olivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun saakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman.
»Sepä merkillistä», mutisi Anderson ja palasi rannalle.
Siellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi tutkia sitä.
Se oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään hyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja ankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan oikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan kohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen »agua» vettä.
»Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula vierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen uomaan, niin on piru saarnamies.»
Koetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan tarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa joka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli väärä ja sillä hyvä.
Sitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet muita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä.
Oli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä, valmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja.
Keskustelimme asiasta, sillä vesi alkoi tehdä loppuaan.
»Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule kysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan vesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin pienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme, niin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme löydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia varatynnöreitä matkaan.»
»Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti Denton.
»Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni, että tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain ja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei tarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän ehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen varalle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin, ehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte suudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.»
»Luulenpa, että olette oikeassa», sanoin minä.
Kun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta Billy Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan sanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse.
Hieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän näytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa olimme vaipuneet uneen.
Tavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka. Mutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni vaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään — mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää.
Nuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään olivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin melua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut valveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa ja tuntuva kosteus levisi mereltä.
Muutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon, haukotteli ja nousi jaloilleen.
»Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan suojaan.»
Hän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja alaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta. Sitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta kaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin valveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni.
Vasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun pettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään kosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä oli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen heräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa.
Silloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta asiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia mielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä seuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta täysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion toiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen. Olen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki terveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän työsuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä kiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella oleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin oikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut liian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa maihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he korkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta.
Lähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan. Vuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien peittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen rinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli pikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli juosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä laskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia naarmuja terävistä kivensärmistä.
Rannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä läpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo kuollut.
Anderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja viiletti täyttä vauhtia pois.
Denton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti vyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan lahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes mailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon.
»Mitä tämä merkitsee?» huohotin minä.
»Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää tästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy hänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen kiinni suuria käsiään.
Siinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen yhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä merimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me olimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät tiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista tuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta näyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen, kuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui myötätuulessa Guyamaa kohti.
Me vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta juoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa eräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz itki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja ääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei ainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen vuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä minkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se, että meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti.
Mutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei ollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja heikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin.
Palatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki pysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi silmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua.
»Vettä, vettä!» kuiskasi hän.
Silloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet. Muistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan Tom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa kokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään.
»Vettä, vettä!» pyysi Billy parka.
Tom kumartui hänen ylitseen.
»Hyvä Jumala, Billy, ei ole vettä», sanoi hän.
Kolmastoista luku.
KÄTKETTY AARRE.
Vanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden tippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa erotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen himmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta.
Emme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä auringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään voineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä kyti elon kipinä.
Hänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin. Kun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä.
»Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta ja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden sille puolelle ja leiriydyn siellä.»
Sitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden ja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen.
Sitten palasimme rantaan hyvin vakavina puhumaan asiastamme.
»Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden löytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä.
»Mistä?» kysyi Denton.
»Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä. Sitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on jo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten kulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi. Olemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että uhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä pitemmällä.»
»Mihin päin lähdemme?» kysyi Denton lyhyesti.
»Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten ihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes vaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat eksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan määrän.»
»Niin on asianlaita», vahvisti Denton.
»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»
»Oikein», sanoi Denton.
»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään ja pyrimme Mulegeen.»
»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.
»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin välillä.»
Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.
Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies, niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme täyden aterian papupataan.
Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan. Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi mukana.
Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään perässä.
Äkkiä näytti hän katoavan kokonaan.
Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.
»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin menettänyt järkensä.»
»Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä.
Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta esiinpistävän puulaatikon kulmaa.
Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme kaivaneet esille koko laatikon.
Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.
»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.
»Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton.
Schwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä.
»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme ja sillä hyvä.»
Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.
Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen kultakolikoilla.
Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.
Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas, loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle, jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.
Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.
»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»
Ja niin me jatkoimme matkaamme koko yön.
Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin illallakin.
Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä ilmaan.
Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä, mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.
Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.
Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.
Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme. En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin. Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.
Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi. Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.
Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa, että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta. Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja heitti ne niin kauas kuin jaksoi.
»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut. Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa — kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion alla Texasissa.
»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä seuraan sitä».
Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua. Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.
Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.
Ah, meidän täytyi se tehdä.
Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku, mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita. Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.
Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä. Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.
Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua. Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä. Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta, otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet lähtivät juoksemaan karkuun.
Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton, että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.
Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki. Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa kunnossa.
En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa, vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä lentää huristivat ilman halki.
Neljästoista luku.
PUREKSITTU SOKERIRUOKO.
Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan, jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme, oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.
Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt, jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.
Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi. Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta, mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli todellakin niin.
Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin, että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.
»Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan.
Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.
Denton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja.
»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei paljon.»
Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut kysymys tiilen ostosta.
»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa te perässä.»
»Mulegeen?» sanoin minä.
Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me vain nauroimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin toinen meistä aina kuiskasi:
»Ruusu, ruusu rannalla Ompi meidän Hannalla»,
lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.
»Vanhat sukat, vanhat sukat. Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,
huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka puolella.
Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».
Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan, kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.
Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista päätä oli pureksittu.
Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten ääriviivat, ja myllertävän meren.
En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.
Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan, joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista, olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä, koska muistan nähneeni oman varjoni.
Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen pureksittu sokeriruoko.
Viidestoista luku.
MELOONIMUHENNUS.
Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen, sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös, kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.
No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin halvaantuneella.
Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.
Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi, mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.
Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan mexikolais-tytön.
Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko espanjankieltä.
Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.
Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas. Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —
Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä. Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan raakanahkaisia hihnoja.
Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin, vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.
Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —
Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan »lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan, nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni, ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.
Mexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin.
»Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä.
»Kymmenen mailia», vastasi hän.
Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä pelastanut nahkansa.
Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä kalabashillaan ja me odottelimme.
Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua terästä.
He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.
Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan hänelle yhden kultarahoistaan.
Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.
Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —
Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta syötävää.
Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin vaikealta heitellä niitä.
Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta. Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme poukamassamme taas.
Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme, joilla meidän piti kuljettaa aarteemme.
Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille, huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.
Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan. Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua, sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita kovin vakavalta kannalta.
Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä, tutkiskelin häntä hieman.
»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli. Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan, niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»
»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin saanut hänet käsiini.»
»Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill.
»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä, että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.
»Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta.
Kuudestoista luku.
HONK-HONK ROTU.
Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis, tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin, hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja, soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.
»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä. No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi näyttelyissä.»
Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan miehen mieleen seuraavan jutun: —
Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi, elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.
Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani, kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli luokseni ja painautui viereeni istumaan.
»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta, niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat, jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.
»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä syrjäsilmäyksin.
»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.
»Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä.
»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin pyramiidin korkuinen keko.»
»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma, jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon, että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne viinatehtaan nurkalle?»
Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut kulkemaan mukanaan.
»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»
Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja kananliha-voileipiä.
»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa, joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä. — — —