VIIDES OSA.

Heinäkuun 30 p:nä.

En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden, että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa, tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi, että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde. Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan. Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan — ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita. Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.

Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja henkensä kaupanpäälliseksi — sekä kerta kaikkiaan häviävän teille tietämättömille.

Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista. Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka pelkää rangaistusta.

Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut, koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen, hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla lihaa ja verta — mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä haluttomuudesta ja siitä elän.

Elokuun 2 p:nä.

Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin, hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla — tunnen vain, että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti, kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara Varsovassa.

Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme. Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa, se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä. Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!

Elokuun 4 p:nä.

Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä, että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja, jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi johtaa Anielkan minun syliini — ei keinotekoinen dramaattisuus, eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse pelätäkään, että se tapahtuisi.

Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella, vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin — mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää järkähtämättömyydessään ja minä myös.

Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan. Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.

Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja kylmä kuin kirjaimellinen totuus!

Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä, kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.

Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii ja kärsii.

Elokuun 5 p:nä.

Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään, kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa, niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten pykälien rikkomista — eikä näe mitään muuta, ei että tällainen tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu — joka ei näe tätä kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu… Itse asiassa Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun — Jumala tietää, etten sano tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti katsoen — minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle: "Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän voisi katsella — jollei meidänkään suhdettamme — niin rakkautta yleensä toisessa valossa.

Elokuun 6 p:nä.

Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa. Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä. Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä aivan silmin nähden heikkeni — ja muistan kuinka hiukseni nousivat pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani, mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!" Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.

Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!…

Elokuun 7 p:nä.

Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.

— Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, — niin kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta iltaan.

Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:

— Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.

Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:

— Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan. Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte sukulaiset.

Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.

Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.

Elokuun 8 p:nä.

Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa, rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle…

Elokuun 9 p:nä.

Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.

Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa. Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle, että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy, ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin. Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.

Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun virkoin niin tyynesti kuin taisin:

— Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä, että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.

Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään. Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:

— Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin sinun…

Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan tunnustuksensa.

— Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, — sano minulle, mitä tarkoitat!

— Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua — armahda minua! Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole lupa uhrata. Oi Leon, Leon…!

Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä rukous ja kyyneleet. En tiedä… jos sinä hetkenä olisin sulkenut hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.

Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.

— Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, — sen vannon rakkauteni kautta!

Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan. Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä, että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä, vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea muuta.

— Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, — enkä minä suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut, ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen ikuinen sopu, ikuinen rauha.

Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.

— Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, — ja lupaan koko sielustani ja mielestäni, että aina pidän.

Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin, pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.

Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni: "Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa. Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki, en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen — ja varsinkin sellaisen naisen kuin Anielka — on lausua muutamia sanoja, vaikka niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua, olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle — mitä minä muuta saatoinkaan toivoa?

Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon, meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme. Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura heijastui hänen kasvoillaan.

Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.

Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin kyselemään mikä häntä vaivasi.

Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi esiin.

— En itsekään tiedä miksi, selitti hän, — mutta hän teki minuun kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi nähdä häntä uudestaan.

Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa. Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen, mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.

Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.

Elokuun 10 p:nä.

Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa: "sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen sisältyikään — mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena — loput jätän Jumalan käsiin."

Elokuun 11 p:nä.

Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä. Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni. Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa eikä ole lupa uhrata.

Elokuun 12 p:nä.

Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla. Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.

Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena, mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän" eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta. Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.

Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä. Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani, ja sinä voit tulkita tunteeni väärin — sopiiko sellainen?" Hengessä lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.

Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme, olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa hetkiseksi riistää hänet syliini — nyt astelin hänen rinnallaan tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa. Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni. Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en riko."

Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata jotakin!"

Minä lausuin tämän, mutta turhaan.

Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä. Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä minä olen voittanut?

Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta, näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä olen tottumaton siihen.

Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä — ja jollen vielä näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.

Elokuun 14 p:nä.

Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja, salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan sinne.

Elokuun 16 p:nä.

Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat, mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko, joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä, tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin — mutta samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa. Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin. Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle: olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja kuunteli — ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä — heltyneenä, myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne, sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun armoillesi."

Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni. Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet sitä.

Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan. Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se sinulta aivan suljettuna — mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on oikeassa — saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.

Elokuun 17 p:nä.

Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan, hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä, ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen. Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento! Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen, täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista, uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa, ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.

Mitä rakkaus on? — halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen koettanut siitä poistaa? — halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."

Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä — ei siis ihme, että siellä näin kangastuksen.

Elokuun 18 p:nä.

Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni. Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet. Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus, tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja suorastaan jo kihlattuni.

Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla toisin: hän on entinen Anielkani — mikään ei ole muuttunut! Hänellä on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot, sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää: menetetyn onnen houkutus.

Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!

Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että minä sanoisin: "tule omakseni" — niin minun totisesti on vaikea uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi ruveta elämään almuista.

Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä, johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi, että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella käsiäsi, silmiäsi, huuliasi — etkä sinä karkoita minua luotasi!" Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi — minä maksan", mutta täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä, ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in ja suloisen Chaplain'in välillä — siitä olin varma. Kun suljin silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän, ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi, että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin. Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen, jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella — asianhaara, josta on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista. Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija — rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka tapauksessa valinnut Angelin — päätin siis, että Anielkan kuva uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista, joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani. Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on minulle kallis.

En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta — sentähden olin päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi, hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.

En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.

— Anielka, sanoin, — minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin: nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän nyt, että suostut päätökseeni.

Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia. Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:

— Mitä sinä olet päättänyt?

Minä käännyin tädin puoleen:

— Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.

Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani, jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin että Anielkakin oli iloissaan — yksin siinä olisi ollut minulle korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.

— Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa, Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä — se käy siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin, kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti. Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.

Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta. Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen luokseen.

— Entä hiussuortuva? sanoin. — Tahtoisin lähettää kirjeen ennen kahta.

Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:

— Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?

Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.

Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan. Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni — minä huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.

Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi. Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.

Elokuun 22 p:nä.

Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon, että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua. Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta. Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua, vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt. Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja onnellisemmalta.

Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus. Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.

Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle nyt ainakin enemmän arvoa — jollen uskallakaan sanoa, että hän rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle ylivoimaiseksi.

Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä, että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo! harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.

Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää — minä suorastaan en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani, elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento, joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen kun olenkin voitettu — siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta — siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka — ja kulkuni on hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä. Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?

Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt laskut hänen sijastaan.

Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni, hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että itseäni. Minä — platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee mieleni nauraa ja ivata.

Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.

Elokuun 23 p:nä.

Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään, mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä? Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä hyvin kuin minua — emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme — ja kärsisimme turhanpäiten?

Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle mitä minulle kuuluu — hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?

Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa. Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo ainoastaan minua — ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.

Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran, vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen, niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää, kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle selvempi — ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan: minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua — siinä se.

Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä, viedä hänen hyvän tuulensa — niin vaikenen. Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin.

Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan, kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!

Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti, kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta hän lausui:

— Niin, tai ihminen vain kärsii.

Tietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni, ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa minua samalla tavalla kuin minä häntä — sillä eroituksella vain, että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä. Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.

Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.

Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti? Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia, kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä riippuvaan oksaan.

Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja, ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri ei mikään ja veressä suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi, niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan vielä ymmärrä — ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun erittelemisen: kaunokirjailijat.

Wienissä elokuun 25 p:nä.

Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin, koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti luettelee niitä, kysyi Anielkalta:

— Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli Ploszowiin.

— Taitaa olla, vastasi Anielka.

Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä. Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui. Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita, mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina. Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:

— Oletko minulle jostakin suuttunut?

— En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.

Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin. Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen, että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa mihinkään.

Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.

Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas, kuten aina.

487 Elokuun 26 p:nä.

Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle, ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni, huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia, ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat, selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi — se oli kuoleman kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?" Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään, että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja — mutta kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin — mutta siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun — ja kulkuni johtavan häviöä kohti.

Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa, jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada jonkin kauhean hermotaudin — ja koska minä jonkun verran tunnen noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi niitä.

Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa, varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on parannettava hermotietä.

Mutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi kysymyksessä.

Kävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään. Oikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen kohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli katseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään olevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, piirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä tyytyväisyyteensä.

— Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä sitä nyt kelpaa tehdä työtä… Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä ilme!

Ilme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä pikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea saada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.

— Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. — Tähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.

Ja yhtämittaa hän huudahti:

— Tästä vasta tulee muotokuva!

Mielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat jalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen itsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton. Siinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan hairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin milloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta joka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että se huvitti häntä.

Päätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan samettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa ja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata pysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti Anielkalle puhuttelusanaa "neiti". Naisen luonto on kummallinen, oli hän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä, ja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan, kun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:

— Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla erehtymättä.

Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä, että mieleeni ehdottomasti — ja entistä pakoittavammin — johtui runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy päättyi sanoihin:

Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa kulta-lintuseni siivekäs, sa toukokuu, sa paradiisin kevät.

Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä, kuiskasin hänen korvaansa:

— Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.

Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle siitä kiitollinen.

Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin — tai oikeastaan huusin hengessä:

— Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia rajoituksia ja varokeinoja!…

Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.

Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen? tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan, johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?" Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.

Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja sen vaikutuksia varten.

Elokuun 27 p:nä.

Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin velvollisuudekseni — niin vaikeaa kuin se minulle olikin — sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella päättäväisyydellä:

— Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän ei voi mennä.

Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:

— Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!

— Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen tädin kättä.

Täti mutisi:

— Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.

Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa. Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.

Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän. Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka koski hevoshoitoa.

Maalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon paremmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.

Elokuun 28 p:nä.

Täti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme Angelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat saaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä. Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista kehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis, että kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun täytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja nauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan kotelo, josta tulee kehittymään perhonen.

Lopuksi hän vielä lohdutti:

— Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole moniin aikoihin maalannut näin "con amore".

Kunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!

Maalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa tapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin hulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini, niin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin kalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni salpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi alhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä hillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska tuntui hohtavan hänestä minua vastaan — ja minä luulin samallaisen myrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt riuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan. Jokin ääni alkoi puhua minulle: "Vaikka sitte menehtyisitkin!" Anielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti hänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi nopeasti puhumaan:

— Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen minä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn seurassasi.

Suutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:

— Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!

Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:

— Minä tiedän… mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin…

Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee sekaisin…

Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta rakkauden tähden — itse rakkautta.

Elokuun 29 p:nä.

Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen, mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä, vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani. En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.

Elokuun 30 p:nä.

Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa. Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:

— Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi, ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän mitenkään saattaisi istua mallina.

— Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.

Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:

— En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä hotellissa… Muuten… niin, en tiedä…

Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa, niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta. Mutta hänpä ei tunne meitä — tai ehkä hän luulee rahanpuutteen olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi, tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.

Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin levoton.

Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä, rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi, että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli — mutta hän ei lakannut kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki; sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat, mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.

Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani! Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi viittä minuuttia sen takia.

Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma, että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa? Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.

Berlinissä syyskuun 5 p:nä.

Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä — koska hän menee sinne.

Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta. Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä. Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki kiertää minussa, niin että tekee kipeää — mutta minä en ole tullut mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa: ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.

Syyskuun 6 p:nä.

Ajoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo, vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän, että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden tavallinen meno.

Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.

Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä — käsitän sen, kosken ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen — ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin! Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista rakkauttasi, Kromicki — aviollista.

Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie, naurattaa!

En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!

Syyskuun 8 p:nä.

Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet — ainiaaksi — niin en tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? — ei mitään.

Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!

Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! — ja pääni on halkeamaisillaan.

Kummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin odottanut, että salama iskisi minuun.

Kuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli siellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä Wienissä, yhdessä Gasteinissa.

Minä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat kiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan naurettavatkin puolensa!

Minä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää herrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida kestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän syypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä toimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne tappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.

Minkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään? Olisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun vielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä kipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.

Joskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se ota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät huolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja kostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan? Eivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he vähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja kunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?

Ei olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan itsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman varassa.

Syyskuun 10 p:nä.

Minussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia yleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja onnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa asioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa. Tämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.

Syyskuun 11 p:nä.

Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain — mutta varmaan pian menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä, alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu — kauhu, johon en tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.

Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä — mitä silloin tapahtuisi?

Minä pelkään kaikkea — paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että pelko on ottanut asuinsijansa minussa — ja vapisee.

Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä. Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!

Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen, kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle "suuren uutisen".

Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa, menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina rouva sanoi:

— Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista. Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.

Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja puhui:

— Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen…

Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi — aivan kuten silloin, kun odottamatta näin Kromickin.

Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista, jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka "rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"…!

Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.

Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin… Sain sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä… Tuon tunteen vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki matkavalmistukset.

Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin muotojen säilyttämisen. — Minkätähden? — en tiedä! Ne eivät merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia, jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja. Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä lähtemään Berliniin — ja Celina rouva uskoi.

Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä, joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? — toisen teki mieli sylkeä häntä vasten kasvoja.

Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!

Syyskuun 12 p:nä.

Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää minusta.

Syyskuun 13 p:nä.

On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni, olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma, että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan. Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut hirvittävä rikos.

Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään pelasta.

Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä, tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta. Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.

Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.

Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan armoa?"

Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla osakseni. Se on sula mahdottomuus.

Syyskuun 14 p:nä.

Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin. Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.

Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.

Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää, ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä, mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää — kun sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen ei mikään. Hän käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.

Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä syössyt turmioon — ehken tahtoen — mutta joka tapauksessa.

Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän edes surisi kohtaloani.

Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan. Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.

Kaunis laki!

Syyskuun 16 p:nä.

Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu, hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden, lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa. Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen, valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea. Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.

Syyskuun 17 p:nä.

Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.

Syyskuun 18 p:nä.

Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä, olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:

"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin, mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet, ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka, niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin laivoja ja myrskyjä.

"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."

Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.

Syyskuun 19 p:nä.

En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei ole sijaa missään.

Syyskuun 20 p:nä.

En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella. Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta. Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä, kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon. Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä, Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.

Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua, kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen, liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä. Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut, että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.

Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan ainoastaan saada minua viihtymään.

Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta, että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?

Syyskuun 21 p:nä.

Minulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin kauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin, jotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä, selittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän lyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni Babuinoon — ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin Anielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä voin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin minulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että vaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa, minulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut on työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni nykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen elämääni.

Yksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan — tosin kalpeaa, alakuloista hymyä — mutta haluan sinne mieluummin kuin minnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään — sinne palaan nyt siipirikkona — odottamaan loppuani.

Kirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle retkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin, sanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin. Ehkäpä käyn Angelin luona — en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan varmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.

Sain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin jälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon terveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään. En tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en mene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu erääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen elimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.

Se ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän nyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät käyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä, joita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti ennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen henkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.

Syyskuun 22 p:nä.

Olen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin. Konserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos tullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani olin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu siltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden alle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin kuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut suuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas portaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi nousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on kolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma, että jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt eilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään vastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee keuhkokuume.

Koetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti aamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille, että voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja parin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan hänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle mahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle Berliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa tietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi Klaralle.

Syyskuun 23 p:nä.

Voin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen. Minulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin sekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja todellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan. Suurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta pelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken tietoisuuteni.

Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen, minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä — minä olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään, joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani. En jaksa enempää…

Lokakuun 14 p:nä.

Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin — jollei hän olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää. Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton, kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa. Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut, sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin ruumiini.

Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa, liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen, mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan, mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy, ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille, paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.

Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.

Lokakuun 16 p:nä.

Hermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta, se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen. Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi… Mutta paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä… Klara nukkui vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä — hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi. Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta — minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa, ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät ja hienostuneet hermot tuntea.

Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen… Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä. Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani — kunhan olisinkin samalla kuollut! — ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin unen läpi.

Lokakuun 17 p:nä.

Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta — yksin puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut tyytymättömyyttäni.

Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni. Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.

Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun rauhassa edes sairastaa.

Lokakuun 20 p:nä.

Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen taasen Ploszowia ja häntä — yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni. Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.

Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa Anielkan ja — mikä on vielä pahempi — saattaa hänet lähemmä Kromickia.

Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.

Lokakuun 21 p:nä.

Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä minulla on odotettavaa? — Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen, niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei hän kuuntele varoitustani — mutta se on hänen asiansa.

Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä. Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.

Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole välinpitämättömyyttä.

Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että minun täytyi — minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme, sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin unohdan hänet.

Klaraa — sanon sen toistamiseen — en rakasta, mutta tiedän, että hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa. Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia, koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.

Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa elämäänsäkin kalliimpana — niin ottakoon hän sen omakseen.

Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.

Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen Kristuksen opin kanssa — mikä muuten on minulle yhdentekevää.

Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa paljastuu koko niiden mitättömyys.

Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta tavastani.

Lokakuun 22 p:nä.

Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.

Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.

Tappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni — minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!

Miksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo tämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten vastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka — hänen omien sanojensa mukaan — on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!

En nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä, niin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen johdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää — jopa runsaastikin.

Lokakuun 23 p:nä.

Klara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en vielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun hän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin. Hänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen hetkeäkään epäilevän.

Minä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi ratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen, että jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään samallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin luultavasti sen ottaisin.

Lokakuun 24 p:nä.

Klara kirjoittaa:

"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä onnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri siksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi, ettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa uhrata Teitä itseni hyväksi.

"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa sen asian — mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua. Kirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun näin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen — ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle hyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko matkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että olitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin vakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te kannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin kipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.

"Minä tiedän — ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää tässä tietoisuudessa — että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne. Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus, että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'. Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin varmaan kuolisin.

"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö, että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä tavalla.

"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen, ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä, joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."

Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja rakastavan sydämen luo.

Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään, ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli — ja tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei hän ikinä palaa.

Lokakuun 28 p:nä.

Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä. Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa, niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena, jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.

Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen, että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle mitään.

Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen, jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."

Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi, ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.

Lokakuun 30 p:nä.

Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa. En lupaa olla muistelematta menneisyyttä — päinvastoin tulen muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla Anielkan kuva.

Marraskuun 2 p:nä.

Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa — yhdentekevää. Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen häntä, hoidan ja vaalin häntä — palkakseni en pyydä muuta, kuin että saan nähdä hänet.