NELJÄS OSA. (continued 2)

Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika. Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa, keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:

"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä toin' toisellensa anteeks antavat — mit' unohdettavaa, sen unohtavat…"

Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.

Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan. Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.

Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos hylkäät rakkauteni — sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani, tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää — ja minulla olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."

Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain. Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen, että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää, että elämämme muuten käy mahdottomaksi.

Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä, ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin, joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.

— Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan kukkia.

Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin Kromickin äänen lausuvan:

— Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi voittaa sata prosenttia.

— Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.

Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle: "Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee hän sinun ohellasi rahoja — vertaa nyt tunteitamme — ja vertaa meitä!"

Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.

Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle, joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa. Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin." Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi — ja Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli — jottei Anielkan tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän lepoa.

Heinäkuun 15 p:nä.

Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin, sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.

Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja, joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.

Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!… Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin — ehkä liiankin iloisiin — huveihin Kärtnerstrassen tienoilla. En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää — ihan niin että kiehuu!

Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.

— Ette ehkä tiedä, lausuin, — että minä ja täti omistamme huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin, niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla hyödyksi herra Kromickille — asiasta olisi siis kaksinkertainen etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä, mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.

— Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.

— Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä, että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne — ottamatta teiltä vaitiolon lupausta — on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin hän ja Kromicki.

— Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. — Kyllä hän on kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin muista, kun ne eivät huvittaneet minua.

Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta. Se löytyikin pian ja hän luki:

"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista ei puhettakaan."

Tohtori hymähti ja lausui:

— Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!…

Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:

"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin. Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun hartioillani." J.n.e.

— Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.

Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin, "mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa arvoa sellaiselle teolle — ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"

Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen kiittää minua, toiselta puolen soimaa — ehkäpä kiivaastikin — Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.

Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua — muuten käy huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään, kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu. Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin tulla loppu.

Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle: "Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."

Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi — mutta tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."

Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää, että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.

Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin rajoituksiin tahansa.

Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville suostuisiko Anielka.

Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.

Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:

— Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta voi — kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta, jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.

Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo, että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen, siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää, ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen. Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden rajoilla.

Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni, sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.

Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina. Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani sellaiselle yhteiselle retkelle.

Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä. Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita. Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa. Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen, mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen ihmisen alakuloiseksi — ei sentähden, että ne olisivat mitään enteitä — vaan sentähden, että ne ovat surulliset — ja luovat tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.

Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta." Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden… Äkkiä minä suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan, jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!" Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:

— Oletko sinä haavoittunut?

Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:

— En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.

— Onko se ihan varma? kysyi täti.

— Ihan.

— Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?

— Zell am See'stä tuleva.

— Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate. Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.

— Olimme yksin kotona, sanoi täti, — sillä Kromicki oli lähtenyt muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään palaavan — koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun lähteä yksin… Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että pääsimme pelästyksellä… Näitkö sinä haavoittuneita?

Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso. En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle. Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.

Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia, että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.

Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa, olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin, että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa… Sanoessani hyvää yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?

Heinäkuun 16 p:nä.

Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:

— Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin hänen yhtiökumppanikseen.

— Entä mitä täti vastasi hänelle?

— Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on suonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon olemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme keinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi voitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin minkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en ymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista, joita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?

— Täydelleen.

— Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet samaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen hommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään tulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin. Jos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia — ja minä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla: jos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?… Hän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat ovat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän soisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille. Kiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani. Huomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi valittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me vain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan, että se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen suutuin. "Hyvä ystävä", sanoin, "minä olen isännöinyt kuten nainen ymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt omaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa vastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden ja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi sinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja hämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää, että jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität, niin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin sydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä. Äsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä."

— No, entä hän?

— Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin myynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan päästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä hoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen välttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta kuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi voinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia, kuulee hän vain moitteita ja… odotappa… kuinka hän nyt sanoikaan?… pateettista deklamoimista.

— Se ei ole totta, huomautin. — Gluchow oli pelastettavissa.

— Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin kyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. "Olisit", sanoin, "ennen myymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle, enkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään… Mutta sinä elät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää mitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä vain emme rientäneet apuun." Hän hymyili ivallisesti. "Anielka", sanoi hän, "on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen olento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä rientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille liikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt. Mitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo puhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen tämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että Gluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin."

Rupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy Kromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti jatkoi:

— Tämän kuultuani sanoin: "Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka vähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi liiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät osallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset — ja nyt käy selville, että kysymyksessä on oma etusi." Häneltä ei puutu järkeä ja hän vastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla molemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin suuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu, että jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat. "Muuten", lisäsi hän, "toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä, että voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin apu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen." Hän oli hyvin suuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut ottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa hänelle elinkoron.

— Sanoiko täti sen?

— Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma", sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos", sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman — ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan tilapäisestikin."

— Päättyikö keskustelu siihen?

— Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron, sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä. Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa, mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon, mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden. Juuri siitä halusin puhua kanssasi.

— Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti luulee, huomautin.

Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista, jos niiksi tulee — ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.

Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta, koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen nousseen tautivuoteelta.

— Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, — millä uutisella tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?

— En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.

— Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai jonnekin vielä kauvemma.

Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.

Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne? minkätähden?"

— "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" — ymmärrätkö — jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. — Sitä he eivät tahdo, nuo armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä että hauskaa… Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista, niin etteivät edes ole nukkuneet.

Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:

— Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?

— En suinkaan, vastasi Kromicki. — Minua ei lainkaan kutsuttu neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.

— Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.

Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän tai kuoleman kysymys — ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki seinään — sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan — ja siinä kaikki mitä hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!

Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä, et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän, nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä, että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."

Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia, rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa — ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden — ja etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut, että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset, luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin, jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista — sillä minun piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet, tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni, ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille. Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi minun rakastaa itseään ja kärsiä — mairitteleehan se aina itserakkautta — mutta mistään sopimuksista, suhteista — vaikkapa henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani, vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta ja oikeutta — sen, jonka luo mokomakin avioliitto — eikä hänen sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista kirjanpitoa.

Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään, etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia, että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen. Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella tavalla.

Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt, kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän? Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla, niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla. Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua, hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu. Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa tai menettänyt käteni tai jalkani — ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla likempänä miestään — minua ei ensinkään otettu lukuun.

Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta, tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!… Ehkäpä hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin", puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa, joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."

Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin hakemaan Kromickia.

En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille, sieltä lukusaliin — hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni, pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini. Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.

Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

— Aioin juuri tulla luoksesi.

— Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.

En odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.

— Täti kertoi minulle, aloin, — eilisestä keskustelustanne.

— Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.

— Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten liikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan suoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa, mutta hänellä on yksi — muuten varsin käsitettävä — heikkous. Hänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää, että hänellä on sitä — sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle esitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän tavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi siitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa — ja ennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy itsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.

— Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä… Jos joku, niin minä ymmärrän puhua liikeasioista.

— Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä. Siitä täti suuttui.

— Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli niin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.

— Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettoman Gluchowin?

— Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä riippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole valitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä — eikö totta? Sitäpaitsi sain hyvän hinnan.

— No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun hän aikoo muistaa Anielkaa.

— Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.

— Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi sinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten antaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä. Mutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä, minä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän…

Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.

— Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.

— Niin kyllä, vastasin, — mutta enhän minä kuluta edes korkojani, saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä, että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä hyödyksesi enkä vahingoksesi.

Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat, ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä elinkorkoa.

Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon? ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa. Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:

— Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan. Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.

— Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni, — suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä, etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti… Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin, jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä, niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat menestyvät… Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo, että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla. Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi — sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä kannatusta jossakin muodossa?

Hengitin taas.

Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.

Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille. Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä, koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:

— En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea tarkka käsitys asioittesi tilasta.

Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" — oli minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa, joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin ollen Kromickia odottivatkaan.

Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:

— Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi, täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.

Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.

— Sanoppa minulle: minkätähden?

— Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.

— Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään liikeyritykseen.

— Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin. Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi liikkeeseen?

— Mitä siitä enään kannattaa puhua!… Olin ajatellut, että olisitte panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa…

— Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa tavallista velkakirjaa vastaan…

Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa. Kauppiaan varovaisuus — minuun nähden niin turha ja naurettava — pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:

— Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?

— Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin kanssa.

Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään, että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko. Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta — ei vaimoonsa, vaan itseensä. Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me — ja siitä syystä me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.

Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin kalseasti:

— Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!

Ja menin huoneeseeni.

Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan — hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua. Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.

Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa, että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu — ja hyvin yksinkertainen — olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen, sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan. Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.