VIIDES OSA. (continued 2)

Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi. Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua. Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi — ja kaikki hyljättiin — ja lopuksi uhataan Kromickia vielä oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen menettämisestä — pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava. En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile, ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee tilaansa niin traagillisesti."

Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä vastata siihen kysymykseen — ja sentähden — palaan Ploszowiin.

Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille, jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän rakasti häntä ja oli onneton.

Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin, kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.

Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.

Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä, jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen, ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.

Minä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä olin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat olisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi kalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen — siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes kipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä tiedä minne lähtisin.

Palaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen ääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.

Luen uudelleen tädin sanat: "Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt Berlinissä?" — enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin olisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi ojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön — ja mieleni tekee itkeä kiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.

Minä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen minäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan, kannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.

Marraskuun 4 p:nä.

Mietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi. Se on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta huomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon tulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin äkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin sydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme koskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen alistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin olin.

Täti varmaan on aavistanut, että tulen.

Varsovassa marraskuun 6 p:nä.

Tänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.

Ploszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta ei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.

Täti raukka huudahti minut nähdessään: "Mitä sinulle on tapahtunut, Leon!" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei niin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat hiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut miettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään hinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.

Mutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä ole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni ääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme, ja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin paikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän tarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan, vastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:

— Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt pahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.

Hetken perästä hän jatkoi:

— Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen — minun vasen käteni puutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Eikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme pitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin uhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä menemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä kumoon — tuskin sitenkään — ja siihen ei Anielkankaan tähden sopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme oikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin kotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko luontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan yhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin kalkin, jotta uhri olisi täydellinen.

Täti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa ja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan myötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan luopua liikeyrityksistä.

Ensi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan, varustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.

Keskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi laveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja rumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan. Mikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.

Hän on minulle rakkain maailmassa.

Olisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä Ploszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin tunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä aavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle sadeilmalla.

On nimittäin koko päivän satanut.

Emme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna luultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on kiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa ja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.

Lokakuun 7 p:nä.

Me saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on keskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt häntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana ja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä päätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin eilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja juhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini, riensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin iloisesti:

— Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että siirsin merimatkani tuonnemmaksi.

Ja hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä palasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi. Hetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että minä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin, muttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä pelkäsin hänen purskahtavan itkuun.

En kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti entiseen tapaani:

— Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta? Angeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä tulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille Wienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin kappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden. Mutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.

Hänen täytyi, huolimatta kaikesta mitä hänen sydämessään liikkui, yhtyä minun äänilajiini, varsinkin kun täti ja Celina rouva sekaantuivat keskusteluun. Niin kuluivat ensi hetket. Kaikki mitä minä sanoin oli petosta meidän molempien tunteita vastaan. Näyttelin kuitenkin kaiken iltaa uskollisesti osaani, vaikka tunsin ponnistuksen pusertavan hikeä otsaltani. Olin vielä heikko äskeisen sairauden jälkeen, ja väkivallanteko oli todella ääretön! Näin Anielkan pitkin iltaa kauhistuksella ja mielenliikutuksissaan katselevan kalvenneita kasvojani ja harmaantuneita ohimojani. Näin hänen aavistavan mitä minä olin kokenut. Mutta minä kerroin berliniläisistä vastuksistanikin leikkiä lyöden. En uskaltanut luoda katsettani hänen muuttuneeseen vartaloonsa, jottei hän huomaisi minun näkevän muutosta ja luulevan, että inhoan häntä. Illan kuluessa alkoi minua muutaman kerran pyörryttää, mutta minä jaksoin hallita itseni, ja hän näki kasvoissani ainoastaan iloisuutta, syvää kiintymystä ja samalla täydellistä alistumista asiain tilaan. Hän on hyvin herkkä, hän tuntee ja ymmärtää kaikki, mutta minä voitin omatkin odotukseni: käyttäydyin niin vapaasti ja luontevasti, että hänen täytyi uskoa minun vihdoinkin ajattelevan: "Ihmisen pitää alistua siihen, mikä on ylivoimaista." Jos hänen sieluunsa vielä oli jäänyt joitakin epäilyksiä, niin täytyi hänen heti ensi hetkessä ymmärtää ainakin se, että minä yhä rakastan häntä kuten ennen, että hän yhäti on entinen jumaloitu Anielkani.

Ja minä näin, että hän tässä lämmössä alkoi virota. Saatoin todella ylpeillä, sillä olin heti paikalla tuonut valonsäteen taloon, jossa oli vallinnut alakuloinen mieliala. Täti ja Celina rouvakin huomasivat sen. Hyvää yötä sanoessani Celina rouva lausuikin suoraan:

— Jumalan kiitos että tulit. Täällä tuli heti paikalla rattoisempaa.

Anielka puristi sydämellisesti kättäni ja kysyi:

— Ethän nyt heti lähde?

— En, Anielka, vastasin, — nyt en lähde ensinkään. Ja minä riensin tai oikeammin pakenin huoneeseeni yläkertaan, sillä minä tunsin voimieni loppuvan. Hätäni oli illan kuluessa koonnut rintaani niin paljon kyyneliä, että olin tukahtumaisillani. Pienet uhraukset näkyvät kysyvän enemmän voimia kuin suuret.

Lokakuun 8 p:nä.

Minä olen niin usein toistanut: "Hän on minulle kallein maailmassa", ja naista täytyy todella rakastaa enemmän kuin elämää, ei yksin naisena, vaan kalleimpanaan maailmassa, jottei näiden asianhaarojen vallitessa pakenisi hänen luotaan. Pelkästään fyysillinen vastenmielisyys karkoittaisi minut jokaisen toisen läheisyydestä. Se, että jään ja tulen jäämään tämän luokse, panee minut taasen ajattelemaan, että rakkauteni yhtäkaikki mahtaa olla sairaalloisuutta, jokin hermojen epänormaalisuus, jota ei olisi, jos olisin tavallisessa mielessä terve ihminen. Nykyajan ihmisellä, joka panee kaikki hermojen laskuun ja tajuaa kaikki, ei ole edes sitä lohdutusta, jonka hänelle saattaisi antaa vakaumus hänen uskollisuudestaan. Sillä kun hän sanoo itselleen: sinun uskollisuutesi ja lujuutesi on tauti eikä mikään ansio, niin hänelle jää vain yksi kärsimys entisten lisäksi. Jos tieto tällaisista asioista tekee ihmisten elämän yhä mahdottomammaksi, niin miksi me niin kovin pidämme elämästä kiinni?

Vasta tänään päivän valossa huomasin, kuinka kovin Anielkan kasvot ovat muuttuneet — ja sydäntäni kouri, kun sitä katselin. Hänen huulensa ovat paisuneet; ennen niin tahraton otsa on kadottanut kirkkautensa ja puhtautensa. Täti oli oikeassa. Hänen kauneutensa on todella mennyt. Ainoastaan silmät ovat entisen Anielkan. Mutta minulle siinä on kylläksi. Nuo muuttuneet kasvot ainoastaan lisäävät hellyyttäni ja sääliäni — ja hän käy yhä entistäänkin rakkaammaksi. Vaikka hän tulisi kymmenen kertaa rumemmaksi — niin minä aina tulen rakastamaan häntä. Olkoon tunteeni tautia — hyvä! Olen siis sairas enkä halua parantua — kuolen tähän tautiin mieluummin kuin mihinkään muuhun.

Marraskuun 9 p:nä.

Koittaa aika, jolloin hänen tilansa muuttuu ja kauneus palaa. Tulin tänään ajatelleeksi sitä ja samalla miettineeksi mimmoiseksi suhteemme on muodostuva tulevaisuudessa ja voiko sitä uhata jokin uusi muutos. Olen varma, että ei. Minä tiedän jo mitä on elää ilman häntä enkä enään tee mitään, joka antaisi hänelle aihetta karkoittaa minut luotaan. Hän puolestaan pysyy sinä mikä on. En enään vähimmässäkään määrin epäile, ettei hän tarvitsisi minua voidakseen elää, mutta tiedän myöskin, ettei hän koskaan itselleenkään tule nimittämään tunnettaan muuksi kuin suureksi sisaren rakkaudeksi. Yhdentekevää, mikä tuo tunne itse asiassa on — hänen silmissään se aina pysyy ihanteellisena sielujen kiintymyksenä, siis sallittuna, koska se olisi mahdollinen myöskin sukulaisten kesken. Jos olisi toisin, alkaisi hän paikalla käydä sotaa itseään vastaan.

Tässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme hänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi. Pysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!

Marraskuun 10 p:nä.

Mikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi! Välistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla ei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä, nykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen eli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin entisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän veressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita; siitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se suurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa saattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä enään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden liikavauhtia — nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin kadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun. Se syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten mielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn, hermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa kaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.

Marraskuun 11 p:nä.

Kromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan ei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa ilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä kirjeen — mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään, koska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan sekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin — sitä en varmaan tiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän aikaisemmin saa vastauksen.

Vietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse minua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla asiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan uutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta itseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät hänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi ollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei hänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin. Se saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen elämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan tyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla levoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin puhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja kiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että tuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää ei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään enemmän kuin sanoin voin lausua — hän näkee sen, hän lukee sen koko olennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet hymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua minuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä, jota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain minut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä. Minulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa juuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua, vanheta — minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä jumaloin kaikkea.

Marraskuun 12 p:nä.

Kromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme kuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen tulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki, syytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut itsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei enään elä! Anielka on vapaa! — mutta kuinka hän jaksaa sen kantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen lukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En uskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman alla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän täytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä ja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole johtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni nyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut Kromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan hänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja. Tosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä kiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee kuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani — ja Anielka on vapaa! Kummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko sitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras, hän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt poissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja kuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään Anielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli: miten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala häntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa pelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä pois täältä.

* * * * *

Mikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä ruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä itseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin aikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo, mutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin:

— Kromickilta on tullut huonoja uutisia.

— Mitä? mitä on tapahtunut? kysyi täti.

— Täti ei nyt pelästy.

— Joko hän on haastettu oikeuteen? Joko?

— Ei… pahemmin on… nimittäin hän on kyllä jo haastettu oikeuteen, mutta ei maalliseen.

Täti rypisti kulmakarvojaan.

— Mitä sinä sanot, Leon?

Silloin näytin hänelle sähkösanoman. Kun täti oli sen lukenut, kävi hän aivan sanattomaksi, meni rukoustuolin luo, polvistui, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui rukoukseen.

Vihdoin hän nousi ja lausui:

— Se voi maksaa Anielkan hengen. Mitä me teemme?

— Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.

— Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan asiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä suojella?

— Rakas täti, puutuin puhumaan, — en tiedä muuta kuin yhden keinon. Meidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle, että hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle. Minä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on oma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se käy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.

— Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?

— En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä tänä päivänä.

Täti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet keksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän olisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti kielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet, sähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle tahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.

Täti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha suurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, — sääliin, jota hän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja soimausta. Hän toistelee toistelemistaan: "hänen ei ollut lupa tehdä sitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi". Mutta minä puolestani otaksun, ettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina hänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan sitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa vaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten saata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka syytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin tutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän ei ole koskaan ollut sellainen — hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa itsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En ajattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden asioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita hän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin hänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo pohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen tyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä silloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme hänestä huolen — ja lisäksi — ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin suuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä huonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan tällaista tarmoa — ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.

* * * * *

Olin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska unesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni tyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten. Anielka on vapaa, Anielka on vapaa! — minä toistelen noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden koko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi ilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko. Olisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se kohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien kärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen oikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä enimmin rakastavalle miehelle — en tiedä! Minulla on vain se tunne, että ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni harjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki ihmisten ponnistukset…

Minun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin noutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla. Hänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen täytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan — ja saattaa meidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia…

On jo myöhäinen yö. Anielka nukkuu eikä aavista mikä häntä uhkaa, kuinka täydellinen muutos on tapahtunut hänen elämässään… Kunhan uni toisi hänelle onnea ja rauhaa! Hän sitä kyllä ansaitsisi. Ehkäpä Jumalan armo tästäpuoleen koittaakin hänelle?…

Hermoni ovat sellaisessa jännityksessä, että kun vain korvaani sattuu koirien haukunta ulkokartanoilta tai yövartian kalistimen ääni, niin aina pelästyn jonkun viestin taasen olevan tulossa ja tunkemassa suoraa päätä Anielkan luo.

Koetan rauhoittua ja selitän itselleni, että tämä kumma pelko johtuu levottomuudesta Anielkan tähden ja etten olisi levoton, jollei Anielka olisi tässä tilassa. Vakuuttelen itselleni, että pelko menee menojaan, kunhan kaikki on ohitse, ja että sitte alkaa uusi elämä.

Täytyy tottua ajatukseen, ettei Kromicki elä… Tämä ratkaisu tuottaa minulle onnea, josta en ole voinut uneksiakaan, mutta ihmisessä on muuan siveellinen tunto, joka kieltää häntä iloitsemasta, vaikkapa kysymyksessä olisi vihollisenkin kuolema. Kuolemassa piilee muutenkin aina kauhu. Ruumiin likeisyydessä puhellaan aina hiljaa… Sentähden en minäkään uskalla iloita.

Marraskuun 13 p:nä.

Kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn. Tohtori saapui aamulla ja selitti, tutkittuaan Anielkaa, ettei matkasta voi olla puhettakaan, sillä se olisi Anielkalle suorastaan hengenvaarallinen. Hänen tilansa edistyminen ei ole aivan normaalinen. Kuinka kiusallista olikaan kuunnella tuota lääkärikieltä, jossa jokainen sana tuntui kuolemalla uhkaavan rakastettua olentoa! Uskoin lääkärille huolemme, ja hän sanoi minulle, että olisi parasta kahdesta vaarasta valita pienempi.

Hänen neuvonsa kiihoitti minua ja teki minut tavattoman levottomaksi, sillä hän kehoitti meitä tarpeellisten valmistusten perästä kertomaan Anielkalle hänen miehensä kuolemasta. En voi kieltää, ettei hän jossakin määrin olisi oikeassa. Hän päättelee näin: "Jos herrasväki saattaa olla aivan varma, että voitte estää tietoa vielä muutamaan kuukauteen tulemasta rouva Kromickin korviin, niin luonnollisesti on parasta, ettei sanota hänelle mitään — mutta jollei salaaminen onnistu, niin on paras ensin valmistaa häntä ja sitte sanoa totuus. Jos hän äkkiä saa kuulla uutisen, niin voi tapahtua toinenkin onnettomuus."

Mitä nyt on tehtävä? Järjestän Ploszowin täydelliseen piiritystilaan. En päästä taloon ihmisiä, kirjeitä, sanomalehtiä, kiellän palvelijoita puhumasta, jopa katselemastakin… Sillä minä sain tänään tarpeeksi selvän todistuksen siitä, miten tällaiset uutiset saattavat vaikuttaa, vaikka niitä on edeltäpäin valmistettukin. Meidän täytyi nimittäin vihdoinkin sanoa Celina rouvalle koko totuus. Hän pyörtyi kaksi kertaa ja sai kouristuskohtauksia, jotka olivat tekemäisillään minut hulluksi, sillä minä pelkäsin, että koko talo kuulisi hänen itkunsa. Eikä hän kuitenkaan ollut vävypoikaansa erittäin kiintynyt. Mutta hänkin pelästyi pääasiassa Anielkan tähden.

Olen lääkärin neuvoa vastaan enkä ikinä tule siihen suostumaan. En saata sanoa hänelle: Anielka ei rakastanut miestään — ja juuri siitä syystä tulee hänen kuolemansa sitä kauheammin järkyttämään häntä.

Tässä ei ole kysymys surusta, jonka herättää rakkaan henkilön kuolema — on kysymys tunnonvaivoista. Anielka tulee soimaamaan itseään siitä, ettei hän rakastanut häntä enemmän, sillä silloin olisi elämäkin ollut hänelle rakkaampi. Turhia, epäoikeutettuja tunnonvaivoja, sillä Anielka teki kaikki, mitä ihminen tahdollaan saattaa tehdä. Hän käski tahtoaan ja totteli sitä — hän työnsi luotaan rakkauteni ja pysyi puhtaana ja uskollisena. Mutta täytyy tuntea tämä äärimmilleen arka ihmislapsi, ennenkuin tietää, miten omantunnonvaivat saattavat kalvaa häntä ja miten hän saattaa ruveta hautomaan, eikö tämä kuolema olekin jonkin hänen salaisen toivomuksensa mukainen, eikö hän joskus ole ikävöinyt vapauttaan, eikö hän ole tahtonutkin tätä kuolemaa, vaikkei milloinkaan ole rohjennut lausua sitä julki? Hiukset nousevat pystyyn päässäni, kun ajattelen tätä, sillä koska Kromickin kuolema lisäksi avaa hänelle uuden elämän, niin hänhän yhtaikaa saa kaksi pelästystä, kaksi iskua. Sitä ei ymmärrä tohtori eikä täti eikä Celina rouva.

Ei! Hänen ei pidä saada tietää mitään.

Kuinka onnetonta, ettei hän saata matkustaa!

Sillä käy vaikeaksi, miltei mahdottomaksi vartioida häntä. Kasvotkin tulevat täällä kertomaan hänelle mitä on tapahtunut. Jokainen sana, jokainen katse voi kiinnittää hänen huomionsa ja herättää hänessä mitä erilaisimpia epäilyksiä. Tänään hän hämmästyi lääkärin äkillistä tuloa, ja kuulin Celina rouvalta, että hän oli kysellyt: minkätähden hän tuli? Onko jotakin vaarallista? Kaikeksi onneksi täti säilytti mielenmalttinsa ja vastasi, että lääkäriltä aina tällaisina aikoina on kysyttävä neuvoa, ja kokemattomuudessaan uskoi Anielka häntä heti paikalla.

Kuinka saatan esimerkiksi estää palvelijoita näyttämästä salaperäisiltä? He tekevät tietenkin jo varoituksistani ja käskyistäni johtopäätöksensä ja saavat varmaan pian tietää mitä on tapahtunut.

Yksin tiheään saapuvat sähkösanomatkin jo herättävät huomiota. Tänään sain Bakusta Chwastowskilta toisen sähkösanoman, jossa hän kysyy minne Kromickin ruumis on vietävä. Vastasin, että se toistaiseksi on haudattava sinne. Pyysin vanhaa Chwastowskia Varsovasta lähettämään vastauksen ja samalla raha-osoituksen sähköteitse, jotta nuorella Chwastowskilla olisi rahaa menoihin. Mutta en edes tiedä, voiko Varsovasta lähettää Bakuhun tuollaista osoitusta.

Marraskuun 13 p:nä.

Katselin juuri eilispäivän lehtiä. Kahdessa oli sähkösanoma Kromickin kuolemasta. Jos nuori Chwastowski on pannut menemään tuon sähkösanoman, niin on hän varmaan tullut hulluksi. Palvelijat tietävät jo kaikki. Heidän kasvonsa ovat sen näköiset, että minä ihmettelen, kuinka ei Anielka kiinnitä niihin huomiota. Päivällispöydässä hän oli iloinen ja harvinaisen vilkas. Panen toivoni tohtoriin, joka on täällä. Hän välittää vähät Kromickin kuolemasta, voi siis huoleti jutella ja laskea leikkiä Anielkan kanssa — ja opettaa häntä pelaamaan sakkia. Sensijaan Celina rouva saattaa minut epätoivoon. Jota iloisemmaksi Anielka tänään kävi, sitä mustemmaksi musteni hänen hahmonsa. Olen ankarasti moittinut häntä siitä.

Marraskuun 14 p:nä.

Olemme kaikki tohtorin kehoituksesta saapuneet Varsovaan. Anielkalle sanottiin, että huoneisiin Ploszowissa täytyy tehdä lämpöjohdot, joten meidän joksikin viikoksi on muutettava Varsovaan. Matka rasitti häntä suuresti. On paha ilma. Iloitsen kuitenkin, että tulimme tänne, sillä täällä olen varmempi palvelijoistani. Talo on jonkun verran epäjärjestyksessä. Joukko kuvia on otettu esiin kääröistään. Väsymyksestään huolimatta tahtoi Anielka nähdä niitä, ja minä toimin hänen oppaanaan. Sanoin hänelle, että armain unelmani aina on ollut näyttää hänelle Roomaa. Hän vastasi hiukan surumielisesti:

— Minä ajattelen Roomaa niin usein, mutta joskus minusta tuntuu, etten ikinä pääse sinne.

Sydäntäni kouri, sillä minä pelkään nykyään kaikkea, enteitäkin, ja olen valmis jokaisessa sanassa näkemään uhkaa. Vastasin kuitenkin iloisesti:

— Minä lupaan sinulle juhlallisesti, että pääset sinne — ja pitkäksi aikaa.

Kummallisen pian ihmisluonto tottuu jokaiseen asiantilaan ja ottaa haltuunsa uudet oikeutensa. Vaistomaisesti olen jo ruvennut katsomaan Anielkaa omakseni ja vartioin häntä kuin omaani ikään.

Tohtori oli sittenkin oikeassa. Me teimme viisaasti, kun muutimme Varsovaan. Ensinnäkin on apu täällä aina likempänä; sitte saatamme täällä olla vastaanottamatta vieraita, kun Ploszowissa olisi ollut vaikea ajaa ihmiset pois portilta. Ja varmaan monet monituiset tuttavat olisivat tulleet "valittamaan surua". Sitäpaitsi oli Ploszowiin jo ehtinyt kokoontua eräänlainen salaperäinen, synkkä ilmapiiri, jossa minun iloinen puheeni tuntui suorastaan loukkaavalta. Pelkään tosin, ettemme voi estää tuota mielialaa muodostumasta Varsovassakin, mutta ainakin tulee Anielkalla täällä olemaan kaikellaista ajankulua — kaupungin elämähän aina tarjoaa tuhansia vaikutelmia, kun hän sensijaan Ploszowissa olisi tullut tarkanneeksi jokaista muutosta ympäristössään.

Kaupungille ei hän koskaan tule menemään yksin ja muutenkin vähän. Tosin tohtori määrää hänelle liikettä, mutta siihen olen jo keksinyt keinon. Talossani on tallirakennusten takana suuri puutarha, jonka aitaa pitkin kulkee puusta tehty kävelyrata. Annan varustaa tämän radan lasiseinillä, niin Anielkan sopii käyttää sitä kävelypaikkanaan talvella ja yleensä pahalla ilmalla.

Äärettömän kuluttava on kuitenkin tämä alituinen pelko, jossa elämme.

Marraskuun 15 p:nä.

Kuinka se on tapahtunut? Mistä syystä? Mistä epäilys on tullut hänen päähänsä? En saata aavistaa. Tänään aamiaispöydässä hän äkkiä nosti päätään, katsahti meihin vuoronperään, tarkkaavasti, ja virkkoi:

— En tiedä mikä siinä on, mutta minusta tuntuu siltä kuin te kaikki salaisitte minulta jotakin.

Minä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi, mutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi paikalla kiusoittelemaan Anielkaa.

— Niin teemmekin, sanoi hän. — Me olemmekin salanneet sinulta, ettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon valitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että sinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.

Minä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin nauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti rauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän onnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun iloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva olivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin nimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme olivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti Anielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia tietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden perästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle? Miten me selitämme hänen vaitiolonsa?

Päivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli tapahtunut — ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan täytyy saada kuulla totuus.

— Sillä, sanoi hän, — tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa kaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.

Minä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen epäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan tietoa.

— Kyllä, vastasi tohtori, — mutta pitkä-aikainen levottomuus osaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä odottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole helppo.

Se on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta. Kaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin minussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle: ei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna ilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua siihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi peljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.

Marraskuun 16 p:nä.

Iltaan asti kävi kaikki hyvin — illalla tuli äkkiä verensyöksy. Tiesinhän minä sen!… Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori on hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä — minun täytyy! Hänen tähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!

Marraskuun 17 p:nä.

Lääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se merkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?

Kuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän aikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton, mutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että kuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita tuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat — kaiken tämän on hän meille luvannut!

Tulkoon samalla myöskin maailman loppu!

Oi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin minä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni — kunhan Sinä vain pelastat hänet!

Marraskuun 18 p:nä.

En vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta en mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai kuume nousta, jos hän näkisi minut.

Ajoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin voisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan. Sentähden pakoitan itseni kirjoittamaan — ja tulen kirjoittamaan koko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni kurissa.

Marraskuun 19 p:nä.

Olen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä taudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki käy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi Anielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin kaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.

Tuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen jalkansa ovat jo aivan turvoksissa.

Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.

Marraskuun 20 p:nä.

Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa, olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon. Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki lääkärit.

Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu. Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan — sitä en tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret siirtyisivät — mutta se ei heltiäisi.

Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta — niin hänen täytyy kuolla.

Marraskuun 21 p:nä.

Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani, kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa. Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään, sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:

— Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta… Minun ehkä ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt, että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.

Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään, ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä, etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden, että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina sairauden aikana täytyy olla valmiina.

Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.

Marraskuun 22 p:nä.

Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle, että suolihalvaus on odotettavissa.

Marraskuun 23 p:nä.

Anielka kuoli tänä aamuna.

* * * * *

Roomassa joulukuun 5 p:nä.

Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut vailla kaikkea elämän pohjaa — niin olisit sinä säästynyt niiltä mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.

Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on olla luonasi.

Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.

Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa, vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa antaa.

Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle kuoleman — niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?

Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis en tiedä, sitä enemmän en voi päästää sinua sinne yksinäsi — en voi, Anielkani — vaan tulen.

Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen ei mihinkään tai yhdessä astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.