SISÄLLYS: (continued 4)

"Teidän täytyy käydä minua katsomassa", virkkoi äiti.

Nuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo ja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan miehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.

"Hyvästi!" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen sana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.

He vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin. Äiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: "Kaikki tämä tuntuu niin hyvältä — se on aivan kuin unta — niin hyvälle se tuntuu. Kansa haluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden. Tuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole vielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu kolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään pyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat ne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen."

"Totta", virkkoi Sofia. "Mutta sillä erotuksella, että tässä on jumalanhuoneena koko maailma."

"Niin, koko maailma", kertasi äiti. "Se tuntuu niin hyvältä että sitä on vaikea uskoa."

He kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja nuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina ja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista ystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa avoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä näkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia säteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä, säteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä laulua, joka oli reipas kuin itse aamu.

Toverit työssä

Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä, iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille. Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.

Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja, muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen. Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia, suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.

"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.

"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan puutteessa."

Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.

"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla, mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."

Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia kuvakirjoja.

Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista. Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista, joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.

Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän, jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia, jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita toisiinsa.

Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän tervennä?"

Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä — tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki tunteenpurkaukset.

Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään, suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta, täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä — aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut — voitteko kutsua sitä elämäksi?"

Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja, lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.

Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja värikkäämpänä — tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla. Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.

Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen, näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.

Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.

"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on järjestetty."

Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia, havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"

Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.

"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä orjallisesta työstä —"

Äiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan harvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen heidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.

Kerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli työstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi, hieroen kämmeniänsä ihastuksesta: "Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään vierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta! Mutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on."

Äidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän istui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: "Kenties se on Pavel?"

"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme, kuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen."

"Minä menen myös", virkkoi äiti, nousten.

"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä mitään", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.

Äiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja, äkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti nopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin käytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri, huudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai Vyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä hymyten.

"Nikolai, Nikolai", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan. Hänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.

Sitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten hänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:

"Nikolai on poissa vankilasta."

"Kuka Nikolai?" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. "Siellä on niitä kaksittain."

"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!"

"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään."

Vyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä, ja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen hiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.

"Ole kuin kotonasi", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.

Nikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin vankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt laitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin kävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä näen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä."

"Kuinka onnistuitte pakenemaan?"

Vyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin kättä.

"En tiedä kuinka se oikein tapahtui", virkkoi hän vaivaloisella tavalla. "Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat pieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta varkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen elämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut vanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin portin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille ja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä, kuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?' Katsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin käydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni tuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata."

"Hm!" virkkoi Jegor. "Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut kunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi', olisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt olen."

"Niin", jatkoi Nikolai hymyillen. "Se olisi ollut myös typerää, ymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille tovereille — minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään! No niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa samaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista ilmasta."

"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin, miettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean nälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua kuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista kulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan käsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan. Minä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu."

"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla mielellä", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä ja virkkoi totisesti ja vakavasti: "Mutta leikki pois, meidän täytyy sinut kätkeä — joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa. En jaksa nousta ylös —" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä rinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.

"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch", virkkoi Nikolai synkästi, painaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen ympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.

"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä tässä välinpitämättömäksi", virkkoi Jegor.

Vyesovshchikov hymyili leveästi. "Pavel voi hyvin. Hän on luja ja reipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin kanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä kyllä."

Vlasova nyykäytti päätänsä.

"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti nälissäni", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.

"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään ja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen aikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää syötävää ja tulee tänne."

Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."

"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.

"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään luonansa."

"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä, lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.

Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta — jokseenkin röyhkeä teko. Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari päivää."

Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.

"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat Jegorin pian sairashuoneeseen."

"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.

"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.

"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän tekee kaikki painotyömme."

Ludmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan puoleen virkkaen: "Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä pikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja hankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa ne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa on tovereiden piilottaminen."

"Varokaa nuuskijoita", kuiskasi nainen.

"Kyllä tiedän", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka suunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni jo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.

Tällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli katua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan kauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti ja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi ostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla varokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin asuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle. Eräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli päännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän kotiin päin helpotuksen huokauksella.

Vieläpä kuolemassa

Ennen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän touhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia joivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.

"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa", virkkoi hän. "Hän tuntui minusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä viha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit' — teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu — sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen yksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas työskentelemään."

"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan", jatkoi Sasha. "Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun pitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen saapi aikaan hyvin helposti."

"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide", virkkoi Nikolai vakuuttavasti. "Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko toverit haluavat paeta."

Sasha painoi päänsä alas.

"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo. Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen, ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen mahdollisuudesta.

Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle: "Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen, puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada tietää heidän mielensä."

"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."

"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman raskaasti.

"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.

"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja istui sitte tuolille hänen viereensä.

"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen silmiinsä.

"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!" huudahti Nilovna valmiina itkemään.

Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan, tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.

Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä, joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"

Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä muutamien silmissä.

Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla. Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat. Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"

Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:

"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."

"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"

Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun jalkojensa töminällä.

Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.

Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:

"Naiset ja miehet!"

"Toverit!" alkoi nuorukainen juhlallisesti.

"Sallikaa minun!" huusi poliisi-kapteeni. "Poliisipäällikön käskystä kiellän hautapuheet."

"Lausun vaan muutaman sanan", virkkoi nuori mies tyynesti. "Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa itseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin kohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden syylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle hallitukselle."

"Vangitkaa hänet", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen huutoon:

"Alas itsevaltainen hallitus!"

Poliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka puolelta huusi: "Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla sille!"

Äiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat hänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja naiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa tömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä piirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä loitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina ja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa ja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.

Nuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä soi kaiken sekasorron ylitse:

"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää älyämme."

Hän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi toisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain, jonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään, kiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:

"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!"

Äiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli avopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta poikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla huusi: "Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään."

"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on nenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja pistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:

"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!"

Väki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi poliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.

"Kiiruhtakaamme!" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja nenäliinallaan. "Mikä on nimesi?"

"Ivan." Veri pursusi hänen suustaan. "Älkää peljätkö, en ole paljon loukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla."

"Anna minä sidon pääsi."

"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli rehellistä — hän löi minua — minä annoin takasin —"

Sofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, mutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen haavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.

"Ivan Danilovitch!" virkkoi hän, "hänet on tuotu tänne. Te olitte varmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä."

Toisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori Ivan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin iilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona. Äitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen kättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: "Oh, kuinka kauheaa se oli! He tallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!"

"Näin sen!" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten päällään. "Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko levoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään haavoittunut vaarallisemmin."

Tänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi jo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui hän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli sumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi sopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän puristi tiukasti kädessään.

"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin", virkkoi Pavel lempeällä äänellä. "Ja kuinka itse voit äiti?"

"Jegor Ivanovitch kuoli", virkkoi hän koneellisesti.

"Vai niin", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.

"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden miehen", virkkoi äiti viattomasti.

Ohuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:

"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe politiikasta on kielletty."

"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron tappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi yhden pojan pään."

"Yhtä kaikki. Vaietkaa — pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta, paitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja kotiolojanne."

Äiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän hengitti helpommin.

"En ymmärrä mitä puhuisin."

Pavel hymyili.

"En minäkään."

"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?" virkkoi vartia hermostuneesti. "Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy tulla tänne minua kiusaamaan."

"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?" kysyi äiti hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa pian."

"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta."

Äitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää, Vyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen ääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: "Minäpä näin sinun lempilapsesi." Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä Vyesovshchikovin rokonarpisia poskia.

"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian ammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?"

Pavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.

Kotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä, jolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.

"Kuinka hän voi?"

"Hyvin, vallan hyvin."

"Annoitteko lipun hänelle?"

"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti."

"Lukiko hän sen?"

"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?"

"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä. Luuletteko että hän suostuu siihen?"

"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"

Sasha pudisti päätänsä.

Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:

"Haluaisin pyytää teitä — tiedän ettei hän tule suostumaan — että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme — sanokaa myös että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo kulunut — minä rukoilen teitä!"

Hän puhui suurella vaivalla.

"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei koskaan!"

Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.

"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."

Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:

"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."

"Miksikä? Ja milloin?"

"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"

"Voin kyllä."

"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt — Nikolskin kautta. Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin varovaisia."

"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.

Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä —" Hän painoi päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.

"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä en nyt kärsi hituistakaan — niin mitäs sitte?"

"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.

"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."

"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste."

Äidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki kolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.

Poliisi ja talonpoika

Seuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa retuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.

Iltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni ravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin alle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti kellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja jyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla istui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.

Eräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen niskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja astioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:

"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne."

"Todellakin? Mimmoisen varkaan?"

"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen vahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet vanginneet. He tuovat häntä tänne.'"

Äiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin alle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa ylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse ja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.

"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.

Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui tummalta:

"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis, noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."

Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.

"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:

"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui. Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.

Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan kauempana kuului puhetta.

"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä kirjotuksissa loistaa totuus."

Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella äänellä:

"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"

Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut, sinäkö roisto?"

Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"

"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.

"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.

"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä! He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"

"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne. Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta — se on teidän oikeutenne."

Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat, tavattomat sanansa kuuluivat.

"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."

"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.

Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen. Väki väistyi hänen tieltään.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri, vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.

"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi poliiseista.

"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi hän: "Ketkä ne olivat?"

Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te, Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.

"Hajotkaa, te kirotut!"

Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät toisaalle.

"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen halveksivasti: "Kädet selän taakse!"

"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois, enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"

"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.

"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian. Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"

Poliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.

"Ette tapa totuutta nyrkillänne", huusi Rybin. "Ettekä ole oikeutettu minua pieksämään."

"Nikita!" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. "Nikita!" Joukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen turkkiin.

"Nikita", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen viiksiänsä, "anna hänelle korvapuusti ja oiva!"

Talonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin, puhui Rybin erityisellä äänenpainolla:

"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla käsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? — miksi? kysyn."

Talonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.

"Lyö paremmin, sanon!" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa niskasta.

Talonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi: "En tee sitä uudestaan."

"Mitä?" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi ja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin horjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö hänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan, sivuihin ja päähän.

Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen miekkansa.

"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"

Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle, kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle, vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:

"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te, kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen? Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette kapinallisia! Aha — o —!"

Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena, seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa. Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen korvissaan.

"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."

"Älkääkä pieksäkö häntä!"

"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"

Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä, huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen. Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä, kasvojensa vavahdellessa.

"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"

Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.

"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."

Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.

"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu, on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."

"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.

Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan vaunuun.

"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö itseänne totuuden tähden."

"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.

Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.

"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen kovin mielissäni, oikein mielissäni."

Silmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi äitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:

"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä. Ihmettelin että mikä mahtoi olla syynä — kunhan teille ei vaan olisi jotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos teidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty."

Hän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: "Kuitenkin uhkasivat he että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua. Olin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia talonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen kumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin jättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt sai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua."

Äiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että joku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa ulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret kuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät kielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi ikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa. Äiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.

"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä", huomautti Nikolai.

Pöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja juustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen, kirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös vaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.

"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin. Mutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että he aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä siistimään. Mutta miten onnistui retkenne?"

Äiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä tuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja kuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän koetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi tulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan, käyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei ollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.

Kun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin huoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti hän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka kasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. "Mutta, Nilovna, emme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä asioitamme." Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja kuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: "Missä on kapsäkkinne?"

"Kyökissä."

"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla — meidän täytyy saada tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä, täytyy meidän se polttaa."

"Mitkä?"

"Koko kapsäkin sisältö."

Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen kasvonsa.

"Se on tyhjä — ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti kun hänet oli viety pois.

Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti vihdoin, kesken hänen puheensa:

"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" — änkytti hän, ja puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa! Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä lisää."

"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.

"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon sen kumminkin — tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."

Äiti huokasi ja vastasi hiljaa:

"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle."

Vankilan voima

Äiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna hiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän kyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: "Kuka siellä?"

"Avatkaa." Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.

Äiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui sisälle, huudahtaen iloisesti:

"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan", kuiskasi hän, lukiten oven jälkeensä.

Vaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat, silmänsä olivat kuopassa.

"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä", kuiskasi hän.

"Tiedän sen."

Vastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen: "Mitä? Mistä?"

Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin toverit?"

"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli vangittu, setä Rybin niiden joukossa."

Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:

"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä. Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta. Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat luotettavia."

"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.

"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää puolenne, pojat, he lähestyvät!'

"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee pakottamaan koko viikon."

"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan sillä aikaa samovarin kuntoon."

"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.

Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.

"Istukaa paikallanne!" huudahti äiti.

"Kuinka voitte, toveri?" virkkoi Nikolai. "Sallikaa minun auttaa teitä."

Polvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät kääreet.

Ignati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi tämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.

"Lukekaa."

"Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin."

"Se on mainiota!" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.

Äiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle, ja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.

Ignati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:

"Mitä aiotte tehdä?"

"Antakaa minulle jalkanne, pian!"

"Ja minä tuon alkoholia", virkkoi Nikolai.

Ignatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös avuttomasti suurilla silmillänsä.

Nikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois hitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.

"Herrasmies? Niinkö?"

"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita."

"Jopa se on minusta outoa", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.

"Mikä on outoa?"

"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa pesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?"

Nikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:

"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä on keskusta."

Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään: "Niin se on!"

Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.

"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset kiitokset."

Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän lämpösesti ja liikutettuna:

"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."

Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin vangitsemisesta kirkonkylään?"

"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"

Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.

"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene sinne enää uudelleen!"

"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!" Käytöksensä oli tyyntä ja asiallista. "Mutta minä tunkeudun sinne jotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet. Menen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille: 'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse joutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan. Meidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme on niin harvinaista!"

Nikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta talonpoikaa.

"Te ette mene sinne!"

"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?" kysyi Ignati pahoillaan.

"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä tavoin hänen pitää menetellä."

"Hyvä niinkin!" virkkoi Ignati taipuvasti.

"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä metsänvartian."

Nuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:

"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte teen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä minua."

"Älkää olko levoton!" rauhoitti Nikolai häntä. "Te ette tarvitse sitoa heitä. Luottakaa meihin!"

"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.

Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle, neljä kertaa."

"Neljä."

"Ensin kolme kertaa, näin" — hän laski kolme kertaa ääneen, koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja napautatte kerran vielä."

"Ymmärrän."

"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."

Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin hänelle kätensä lausuen:

"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."

"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov, mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"

"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."

"Sanokaa niille vanhemmille — he kuuntelevat teitä, että se on hyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen vastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla kadut — kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa lamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös, vääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut pihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he tarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan metelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät nuoratikapuita myöten muurin ylitse — yks', kaks', se on tehty. Ja he astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään kaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla."

"Ja he ampuvat hänet", virkkoi vaimo vapisten.

"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat käyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä että kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis matkalle."

Sunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi äiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen kätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa kasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.

Kotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen eteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman toivoa; mutta Nikolai sanoi:

"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi, ei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa ja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki. Pavel'."

Äiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi ylpeästi ja varmasti:

"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän."

Nikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä äänekkäästi ja mutisi: "Olen kylmettynyt, kuten näette!" Ja peittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli hän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: "Emme olisi muutoin onnistuneetkaan."

"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!" virkkoi äiti kylmästi.

"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista —"

"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?"

"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä tulevaisuudessa; tuomio on varma — maanpako kaikille!' Näettekö, tuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä."

"Lopettakaa!" virkkoi äiti päättävästi. "Ette tarvitse lohduttaa minua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä oikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta." Hän pysähtyi hengittääkseen. "Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua. Näettehän kuinka hän ajattelee minua."

"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon."

"Minäpä sanon jotakin — ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille", esitti äiti.

Kello soi.

"Se on Sasha", kuiskasi Nikolai.

"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?" kuiskasi äiti takaisin.

"Niin — se on vaikeaa!"

"Surkuttelen häntä suuresti."

Ovikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija käynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai kääntyi takaisin kyökin ovelta.

"Sanokaa te ennemmin", virkkoi hän.

"Hän ei halua?" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.

"Ei."

"Tiesinhän sen!" Sashan kasvot kalpenivat. "Voiko hän hyvin?"

"Varsin hyvin."

"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä —"

"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi." Äiti katsoi pois päin tytöstä.

"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän tarkoitukseen."

"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka voitte, Sasha?"

Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän että ovat sen huomanneet."

"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."

"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen. "Minulla on aikaa!"

Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.

"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.

Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:

"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.

Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän harmistuneella äänellä:

"Juttu tulee esille viikon sisällä."

"Todella?" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.

"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo langetettu."

Äiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti tulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan. Epätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten odotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena päivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:

"Kaikki on valmista tunnin sisällä!"

"Kaikki valmista? Niin pian?" Hän oli ihan hämmästynyt.

"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä, oli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun toimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse kaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu edeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa hänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan hänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista."

"Minä menen vankilan luo", virkkoi äiti äkkiä.

"Miksi?" kysyi Sasha.

"Rakkaani!" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. "Ota minut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on mahdollinen."

"Voihan hän tulla."

"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.

Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla. Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi ääniä muassaan vankilan pihalta.

Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan, vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä. Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:

"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"

Yksi heistä vastasi: "Emme."

Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle, katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin; he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.

"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen, mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin, pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä. "Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli kolmikolkkalakki.

Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt — pitkä mies vaan nähtiin ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki. Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.

Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine kiharapartoineen.

"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.

"Näittekö — miestä — partaniekkaa — eikö hän juossut tästä?"

Äiti viittasi pihaa kohti ja vastasi: "Hän meni tätä tietä!"

"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?"

"Kyllä — luulisimpa — noin minuutti!"

Äiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä. Kun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu hänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä ajavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös katseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa takia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.

Kotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.

"Hengissä? Kuinka se tapahtui?"

"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!"

Ja koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi hän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.

"Näettekös, me olimme hyväonnisia!" virkkoi Nikolai, käsiänsä hieroen. "Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin teidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta oikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä pikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut sisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin hyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla Siperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin." Hän alkoi kertomaan miten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin jotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.

Venäläisen oikeuden edessä

Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan, joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä. Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt. Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman mielialansa.

"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä. Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja niiden seassa.

"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs nainen hänen rinnallaan, tyynesti.

"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.

Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.

Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa. Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.

Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin käteen.

Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin. Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.

Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja käsitteli papereita.

Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.

"Minä avaan —"

"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.

Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja, Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan, jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului puoliäänistä kuiskeen huminaa.

"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.

"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.

Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa. Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.

Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt, arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari, komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies, jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton talonpojan päällystakki.

"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"

Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.

Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:

"Hm! niin — Andrei Nahodka, tunnustatteko —"

Joku kuiskasi: "Nouskaa!"

Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli hän vanhukseen silmänurkistaan.

"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan toinen toisiansa."

"Fedja Maxin, vastatkaa!"

"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen. "Kieltäydyn puolustautumasta — en aio sanoa mitään — sillä en pidä teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole tehnyt! En tunne teitä!"

Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein olkapäiden taakse.

Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.

Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään julmuutta.

Mutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili levottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä kiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti. Tuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet näille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet heidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä epäilevällä katsannolla: "Mitäpä tämä hyödyttää?" Heiltä puuttui kokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.

Äidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:

"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi."

"Entä Nahodka?" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella äänellään.

"Hän myös."

Entisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen Pavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä. Äidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; "Etpä tiedä, äijä parka, kovinkaan paljon."

Ja nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän puolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin tunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.

Kun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta ja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat he sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi jollekin pehmosella äänellä: "Älä kadota rohkeuttasi, Jegor."

Äiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli häntä — vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä housun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään matalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän kääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin perästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:

"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?"

"Niin."

Hän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat, seisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa, mustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina polviin saakka.

Uudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää selitystä.

Vahti aukasi oven saliin ja huusi: "Sukulaiset, astukaa sisään; näyttäkää pilettinne!"

Kellonhelinä kuului, ja joku ilmoitti: "Istunto alkaa."

Uudelleen nousivat kaikki, ja taas astuivat tuomarit sisälle samassa järjestyksessä ja istuutuivat; sitte johdettiin vangit sisälle.

"Olkaa tarkkaavainen!" kuiskasi Sizov, "yleinen syyttäjä aikoo puhua."

Äiti kurotti kaulaansa ja venytti koko ruumistaan. Taas antautui hän odottamaan jotakin hirmuista.

Seisten sivuttaisin tuomareihin, nojaten kyynäspäätänsä pöytään, huokasi yleinen syyttäjä, ja heilauttaen jyrkästi oikeata kättänsä, alkoi puhua.

Äiti katsahti tuomareihin. Eipä saattanut sanoa että he juuri kuuntelivat hänen puhettansa. Joskus joku heistä vähän kohotti kylkeänsä, mutta tämmöinen laiska liike ei kyennyt herättämään heidän uneliaita sielujansa. Vanhin tuomari ei katsonut minnekään päin; hän pysyi uskollisesti jäykässä asennossaan, ja harmaat pilkut silmälasiensa takaa näyttivät joskus katoavan kokonaan. Äiti huomasi hänen täydellisen välinpitämättömyytensä, tämän erimielisyyden ilman ilkeyttä, ja hän kysyi itseltänsä hämillään: "Aikovatko he tuomita?"

Yleisen syyttäjän puhe sujahti huomaamatta korvien ohitse. Hän otti muutamia nopeita, lyhyitä askelia, kumarsi tuomareille ja istui alas hieroen käsiään. Aatelinen marsalkka nyökäytti päätänsä hänelle, pyörittäen silmiänsä; pormestari ojensi hänelle kätensä, ja kylänvanhin hymyili.

"Nyt", virkkoi vanhin tuomari, vetäen paperin kasvojensa eteen, "astukoot syyttäjien lakimiehet, Fedosejev, Markov ja Zagarov, esille."

Lakimies, jonka äiti oli nähnyt Nikolain luona, nousi ylös. Kasvonsa olivat leveät ja hyväluontoiset, ja hänen pienet silmänsä hymyilivät säteilevästi. Hän puhui kiirehtimättä, miettivästi ja selvästi:

"Elävä, voimakas mies, jonka rinnassa asuu tunteellinen, rehellinen sydän, ei saata olla kapinoimatta kaikin voimin tätä elämää vastaan, joka on niin täynnä kouraan tuntuvaa halveksimista, mädännäisyyttä, ja on niin peräti vaipunut voimattomuuteen. Nämä päivänselvät vastakkaisuudet eivät voi estää rehellisiä ihmisiä näkemästä —"

Viheriänaamainen tuomari kumartui presidentin puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, joka jälkeen vanhus virkkoi kuivasti: "Pyydän, olkaa varovaisempi!"

Äiti katsahti heihin, ja hän huomasi toden totta vähäistä levottomuutta kaikkien tuomarien torkkuvissa kasvoissa. Toinen puolustaja puhui nyt, pieni lakimies, jolla oli terävät, kalpeat ja ivalliset kasvot. Hän puhui hyvin kunnioitettavasti:

"Kaikella kunnioituksella otan itselleni oikeuden vetää oikeusistuimen huomion siihen tapaan, jolla kunnianarvoinen päällekantaja, suojelusosaston puolesta, jota yleisellä nimellä kutsutaan sissiseuraksi —"

Viheriänaamainen tuomari alkoi taas kuiskata jotakin presidentille. Päällekantaja hypähti ylös. Lakimies jatkoi muuttamatta ääntään:

"Sissi Gyman kertoo meille todistajasta: 'Minä peloitin häntä.' Yleinen syyttäjä myös, kuten oikeusneuvosto on kuullut, uhkaili vieraitamiehiä; jonka seurauksena, puolustajain vaatimuksesta, hän on ansainnut muistutuksen viralliselta tuomarilta."

Yleinen syyttäjä alkoi puhumaan nopeaan ja vihaisesti; vanha tuomari yhtyi häneen ja lakimies kuunteli heitä kunnioittavasti, taivuttaen päätänsä. Sitte virkkoi hän:

"Minä voin muuttaa sanojeni järjestyksen, jos yleinen syyttäjä sitä vaatii, väittäen etteivät ne ole oikealla paikalla, mutta se ei tule muuttamaan puolustukseni sisältöä. Ja kaikessa tapauksessa jää minulle käsittämättömäksi yleisen syyttäjän kiihottuminen."

Vankien paljastukset

Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.

"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."

Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä naamalla.

"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään. Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon, joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me olemme työmiehiä — miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty, jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle; kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille. Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."

"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:

"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne, vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa, ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet. Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia ihmisiä, jotka se on kahlehtinut — tämä sama voima joka antaa sille vallan ylitsemme — herättää epäsointua omissa riveissään, hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me — te olette henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat. Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa; se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin, järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta. Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista, jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman, jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja tämä tulee tapahtumaan!"

Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä, suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"

Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä. Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:

"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."

Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.

Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti. Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti. Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta. Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi kysynyt: "Eikö niin?"

Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa, joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.

Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti tuomareihin sivuttain ja virkkoi:

"Herrat puolustajat —"

"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari, jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.

"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen. "Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan puolustautujoita —"

"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan", huomautti vanha herra kuivasti.

"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita, riippumattomia ihmisiä, kunniallisia —"

"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."

"Eikö se tarvitse sellaista luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut'; ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on aseita' —"

"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka suoranaisesti kuuluu asiaan."

Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.

"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä, mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut. Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta —"

Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään, pudistaen kiharapäätänsä.

"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi', 'sivistyksen vihollisiksi' —"

"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."

"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen on teidän sivistyksenne?"

"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha tuomari, irvistäen.

Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen, hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.

"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin; te turmelette heidät viinalla — kansainvälisellä lahtaamisella, yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja kurjuudella — siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän sivistyksen vihollisia!"

Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.

"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.

Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin, punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.

"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos! Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä, äiti, se ei ole mitään!"

He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan. Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia tarpeettomasti.

Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:

"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."

"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."

Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista, vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka jostakin nurkasta vaani tuomareita.

"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen", virkkoi hän pojallensa.

"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä rikoksiin", vastasi Pavel.

Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse, katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla. Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.

"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.

"Sallikaa minun puristaa kättänne."

Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi kiihkeästi:

"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."

"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.

"Kauan eläköön vallankumous!"

Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään, jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili; ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen kurkkuansa.

Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet nopeasti pois toiselle puolelle katua.

"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"

"Niin, niin."

"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!" Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen, rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa takaisin.

"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä käsivarresta.

Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:

"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi samalle paikkakunnalle."

Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen suurilla, haaveksivilla silmillänsä.

"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."

"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä —" Ja äkkiä säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän menee pois, tietysti."

"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"

"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa — vaimonsa, tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani. En aio häntä estellä, en."

Äidin uhrikuolema

Nikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.

"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin voit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta saakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista. Tunnen sen luissani — jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta toiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista ja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen toimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin, Nilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo vakoojia, Sasha. Odota — kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne esimerkiksi vaikka Ivanille."

Puhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi nopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista hän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti hajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.

"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki laatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi, paholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään nukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota ei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä tarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan."

Mahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista äidille ja hän vastasi:

"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen pelosta."

Sasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti niiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.

"Mene, Sasha", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. "Hyvästi! Älä unohda kirjoja — jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu. Hyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi."

"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?" kysyi Sasha.

"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna, menettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun — kas niin!"

"Minä menen." Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka vähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi, välittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain yksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa vangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.

Kun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä, sanoen:

"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee olemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni ei tee pahaa kenellekään; mutta — vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän kadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?" Hän asteli hänen luokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. "Hyvästi, Nilovna. Olkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla — Ludmillalla on poika tähän tarkotukseen — menköön hän talonvartian luokse kysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki valmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin, hyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille."

Kadulla virkkoi Sasha äidille:

"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se olisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään paikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema kolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'"

"Minä rakastan häntä", kuiskasi äiti.

"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos luulette että vakooja on jälissänne."

"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.

Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."

Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti, mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi itsensä ja käveli äidin luokse.

"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."

Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.

"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on nuori — se on selvää — mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."

"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."

Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan, hillityn hymyn varjo.

"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"

"Tietysti."

"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli ankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä en mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua auttamaan."

Kun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella talvipäivällä.

"Hyvää huomenta!" virkkoi Ludmilla. "Kello on jo pian kymmenen. Nouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä."

"Miksi ette ole minua herättänyt?"

"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin sikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista unta."

Äiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona. Sydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja jonkun selvä ääni tuntui sanovan: "Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" Sashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä vartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot ja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä kaikki ylös keveällä huokauksella.

"Nikolai oli oikeassa", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen huoneeseen. "Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne, kuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla puutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin piilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika tuntee niiden naamat."

"Vai niin! Nikolai parka!"

"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja ylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä korjuuseen", virkkoi Ludmilla kolkosti. "Toverit kehottivat häntä pakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on pidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä."

Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.

"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."

"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen ensin."

"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"

"Viekää ne sitte hänelle."

Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet teensä, oli päivä jo melkein puolessa.

"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti ovelle.

Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti: "Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna. Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet vangittiin?"

"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."

"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä. Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta hektografilla. Näin ne — eivät olleet hullumpia, olivat selviä ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."

"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti. "Antakaa ne minulle."

Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:

"Se on vaarallista teille."

"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.

"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti. "Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä sitoisi nuoran kaulaanne."

"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen. "Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä — Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli yhteinen suru. Näettekös nyt?"

"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.

"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.

"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:

"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa. "Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä. Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan. Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä: "Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni. Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika — kahdeksan vuotta!"

Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle —" Hän pysähtyi uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota — äiti ja poika rinnakkain. Se on harvinaista!"

Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:

"Niin — se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te — Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden — olette myös rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi — ymmärrän kaikki — sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan kaiken!"

Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä, aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.

"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita. Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa; joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse; ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.

Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.

"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Niin. Tanajaan."

"Hyvä."

Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri huonetta.

Eräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli häntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti päätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä: hän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä toisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen läpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi: hän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä painavaksi.

"Olen nähnyt hänet jossakin", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa levottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut tuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä hiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa, täyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet katsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli pistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän vuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.

Äiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni kiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti ja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa. Muistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen kahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä — kerran kedolla, kaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran oikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli, jolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat häntä nuuskimassa — selvähän se.

"Olenko satimessa?" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän itsellensä, samassa säpsähtäen: "Kenties löytyy vielä —" mutta samassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä: "Olen satimessa. Turha vaiva."

Hän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen aivoissaan, yksi toisensa jälkeen.

"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?"

Mutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon kirkkaammin: "Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani puhe sellaisten käsiin?"

Hän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.

"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?"

Nämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi niitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden palo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen sydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä; ne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja kaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi että vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä hartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet mustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.

Sitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka näytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin nuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti mielessänsä:

"Kylliksi!"

Hän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti, koko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: "Älä häpäise poikaasi! Ei kukaan tarvitse peljätä!"

Seuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän hänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä tasaisesti.

"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?" ajatteli äiti huomaavasti.

Sissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen korvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin. Toinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas. Hän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti istui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.

Vanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset silmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. "Kun he vaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!"

Hän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.

"Mitä te niin katselette?" kysyi mies matalalla äänellä.

"En mitään."

"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin —"

Äidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.

"En ole varas! Te valehtelette!" huusi hän. Hän pudisti samassa kapsäkkiä, joka aukeni.

"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!" huusi hän, nousten ylös ja heiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli nopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon, jotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.

"Mitä on tekeillä?"

"Tuolla on vakooja."

"Mikä on hätänä?"

"Sanovat häntä varkaaksi."

"En ole varas", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin rauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen kapsäkkinsä ympärillä.

"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli yksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä kansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta."

Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti taas ilmaan.

"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.

Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti, ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan, alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi niitä noukkia.

"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa. Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."

Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.

"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.

Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi: "Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"

Hän ei vastannut.

"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret, rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän lämpimän henkityksen kasvoissansa.

"Nouskaa penkille", virkkoivat he.

"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista."

"Puhukaa nopeammin, he tulevat!"

"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit, älkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te olette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan työtänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä kuin omat itsenne!"

"Pois tieltä! Hajotkaa!" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja lähempää.

"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?" kuiskasi joku.

"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!" virkkoi äiti.

"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman sielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä; ne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea vastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden."

Äiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien nyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja hartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki alkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.

Iso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä ja kuristi häntä.

"Suus' kiinni!"

"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille tarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!"

"Hiljaa, sanon!" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi menemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten pitkiä askelia, kuljetti häntä pois.

"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä kalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen voimanne."

Sissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi hän:

"Vaiti, sinä noitaämmä!"

Äidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat. Asettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän, pannen viimeiset voimansa liikkeelle: "Minä herätän sielua; he eivät voi sitä tappaa."

"Koira!"

Sissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.

Jotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen silmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.

Kovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: "Älkää rohjetko lyödä häntä!"

"Oh, te roistot!"

"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"

Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään, muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat, ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen sydämelleen.

Hänet raastettiin ovelle.

Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.

"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"

He löivät häntä kädelle.

"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän ylitsenne —"

Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa korahti.

"Te kurjat, onnettomat olennot —"