SISÄLLYS: (continued 2)

"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.

"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta; useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.

"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.

"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen äitiä olkapäälle.

"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta — se on meidän lakimme, jos tahdomme musertaa sortajamme."

"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!" Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.

"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."

Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa hänen tulla! Antaa hänen selittää!"

"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"

"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"

Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten, kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin heidän joukostaan.

"Lähettiläät!"

"Puhukoon Sizov!"

"Vlasov!"

"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"

Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului matalia ääniä joukosta:

"Täällä hän tulee itse!"

"Isännöitsiä?"

"Ah!"

Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta, pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.

"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta menettelystään.

Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen. Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"

Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.

"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."

"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.

"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja lujasti.

"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se niin?"

"Niin on!" vastasi Pavel.

"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.

"Olen aivan samaa mieltä!"

"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.

"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"

Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"

"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"

Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja katsomatta kehenkään.

Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.

"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.

Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää itse työhön!"

"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.

Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi kadota näkyvistä.

"Puhukaa hänelle!"

"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"

Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies, mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"

"Niin, Vlasov, mitä nyt?"

Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän luopuu tuosta kopekasta!"

Hillittömiä ääniä alkoi kuulua: "He luulevat että me olemme hulluja!"

"Meidän pitäisi se tehdä!"

"Työlakkoko?"

"Yhdestä kopekasta?"

"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"

"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"

"Ja kuka on tekevä työn?"

"Onhan niitä aina toisia!"

"Ketä? Judaksia?"

"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä kopekkaa hyttysille!"

"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"

Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti toistensa kanssa.

"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"

Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat, jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.

Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa. Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin, näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan sentähden havainnut sen kauneutta.

He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä! Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen sopukkaan!"

"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi Pavel matalalla äänellä.

"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki hyvin pian. Siinä on juuri pulma."

Sizov puheli sitte äidin kanssa.

"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta, veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni matkoihinsa.

"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi — agitaattoriksi — niin juuri! — ajattelen että sinä olisit tullut ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"

"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.

"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.

Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli kadottanut.

Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan, ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa — pihalla ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti, nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään, mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä, kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin, kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.

Pavel koetti kuiskata: "He vangitsevat minut."

Nyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: "Minä ymmärrän."

Hän ymmärsi — he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä hän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta häntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.

Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan. Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi kaikki mitä tarvitset?"

"Kaikkityyni. Älä murehdi!"

"Kristus olkoon kanssasi!"

Osalliseksi liitetty

Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin. Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan, itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että hän etsii totuutta.

Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.

"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.

Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois parrastansa.

"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.

"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.

"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot — niin tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."

"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"

"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.

"Teidän kaikkien!"

"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä seisomasta aivan toistemme vieressä."

Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.

Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää, niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen, hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten, voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.

Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan tarpeetonta ja vailla tarkotusta.

Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään, epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.

Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun hatun varjoon.

"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.

"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.

Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"

"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor Ivanovitch?"

"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet. Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä natinaa.

"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.

"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.

Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"

"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.

"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan. Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"

"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.

"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi. "Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra tässä, esimerkiksi."

"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.

Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.

"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.

Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska ovat vanginneet niin monta."

"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa, ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan vankeudessa."

"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti pelästyneenä.

"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain! Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."

"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt on tehtävä?"

"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!" kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös pelastaaksemme toverimme!"

"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen. "Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti. Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"

"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle", virkkoi Samoilov.

Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No niin? Mitä meidän pitää tehdä?"

Samoilov oli valmis vastaamaan.

"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"

"Tunnen kyllä. Niin mitä?"

"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen kirjallisuutta."

"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.

Äiti teki kieltävän liikkeen.

"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne tulevat minulta, tästä talosta — oh, ei!"

Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle! Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni; minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"

Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan — Pavel Vlasov on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka. He saavat sen nähdä!"

Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista, ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää — erinomaista!"

"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.

"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.

Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi hän vapista onnesta.

"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että hänellä on hyvä äiti."

"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi Samoilov hymyillen.

Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen tietää."

"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor, osottaen Samoilovia.

Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä auttaa!"

Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."

"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee, ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme — jota emme löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."

"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.

"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset — ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön, alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."

"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen. "Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"

"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."

Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle, alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä. Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä elämässä.

Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse. Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta? Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä. Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa. Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen kanssa eläminen on vielä tukalampaa."

"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne", yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.

"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen, nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.

"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu. Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä, rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan äkkiä!"

Ystävät neuvottelemassa

Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä täynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse vei pääasiallisia ruokatavaroita torille.

Työmiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä lähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: "Oletteko ruvennut kauppiaaksi, Nilovna?"

He lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian päästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset täyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin muutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä jälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat katselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa Isai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: "Jos minä olisin kuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!"

Tämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä kouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin, kesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.

Hän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat pieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän näköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä joka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä naurua.

Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.

Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia kirouksilla ja sadatuksilla.

"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.

"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi kolmas, päästäen julman kirouksen.

"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä, yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."

"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä, hävyttömät roistot!"

Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"

Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on vangittu."

Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.

Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla, auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa. Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa, tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä, ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.

Ikkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen kuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne vesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.

Kuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös ja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja ensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton lihominen.

"Hyvää iltaa!" virkkoi äiti, "olen onnellinen saadessani vieraan tänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä pitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?"

"En, minä olin vankilassa", vastasi tyttö hymyillen. "Jegor Ivanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?"

"Luulisinpä hyvinkin muistavani!" huudahti äiti. "Jegor Ivanovitch ilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en tiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit siellä telkien takana."

"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin Jegor Ivanovitch tulee!" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.

"Sinä olet läpimärkä!"

"Olen tuonut lentolehtiä."

"Anna ne tänne, anna ne minulle!" huudahti äiti kärsimättömästi.

"Heti paikalla", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli sitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko ohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne ylös nauraen ja sanoi: "Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut niin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko jalkaisin?"

"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.

"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!" virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.

"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?" Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.

"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy uskollisena itsellensä."

"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.

"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."

"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."

"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin, istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse, ennenkuin vastasi:

"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa. Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta. Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se kuivettaa aivan sydämen!"

"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen liioin?"

"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.

"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:

"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"

Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti: "Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"

"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.

"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on Jegor."

Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.

"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä, kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"

Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.

"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."

"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään peräkkäin?" kyseli äiti ihmeissään.

"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi", vastasi tyttö stoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä vastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.

"Entä jos olisit kuollut?" kysyi hän uudelleen.

"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?" virkkoi tyttö tyynesti. "Hän pyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa loukkausta, ei koskaan!"

"Ni-in!" virkkoi äiti hitaasti. "Täällä löytyy naisia, joita on loukattu koko heidän elämän ikänsä."

"Minä olen purkanut itseni!" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. "Onko samovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!"

Hän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: "Omalla isälläni oli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi hänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä, sillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä eläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta herättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon vartija, Voskresenskin kylässä."

"Oletteko Ivanin poika?" huudahti äiti.

"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?"

"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!"

"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?"'

"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja."

"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin tutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!"

He seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen toisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi valmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.

"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa entisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä."

"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni tällä tavoin talossanne!" virkkoi Sashenka. "Mutta kello on jo yksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi."

"Minne? Kaupunkiinko?" kysyi äiti ihmetellen.

"Niin."

"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt. Jää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme täällä."

"Ei, minun täytyy mennä", virkkoi tyttö koruttomasti.

"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä. Olisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna."

"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?"

"Yksin", virkkoi Jegor nauraen.

Tyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi sen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.

"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en voisi. Minua peloittaa!"

"Häntä peloittaa myös", virkkoi Jegor. "Eikös teitä peloita, Sasha?"

"Tietysti!"

Äiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä: "Miten omituista —"

"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri", keskeytti Jegor häntä.

Kun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä hiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi Sashenka: "Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa hyvä." Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi matalalla äänellä: "Saanko suudella teitä?"

Äiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.

"Kiitos!" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.

Palattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät lumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.

"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?" kysyi Jegor. "Hänellä oli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla teevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama."

"Kyllä, kyllä muistan", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen. Hän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui vaikeroiden: "Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?"

"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä", yhtyi Jegor. "Vankila on huonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi. Sitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää kuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka muistuttaa keuhkotautista."

"Kuka hän on?"

"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri roisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te tiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin."

"Ketkä?"

"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole voineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja päinvastoin." Jegor nauroi.

"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei koskaan puhu mitään itsestään."

Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."

"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun minussa on tuo hengenahdistus."

"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään, mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen kulmakarvojansa hyvin alas.

"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse, odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa naimisissa, on hyvin huonoa — epämukavaa miehelle, epämukavaa vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta saattoivat hänet hautaan."

Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen, ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.

Mutta palatkaamme asiaan.

Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa yksityiskohdissa.

Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine, päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa, rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa, kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä. Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset, kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.

"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor hymyillen.

Äiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön, mielensä kukkuroillaan katkeruutta.

Aamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: "Entä jos vangitsevat teidät ja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat. Mitä te sanotte?"

"Sanon mitä se teihin kuuluu!" vastasi hän hymyillen.

"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!" vastasi Jegor vakuuttavasti. "Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille. He tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin kauan."

"Minäpä en virka sittekään!"

"He panevat teidät vankeuteen!"

"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen kelvollinen", virkkoi hän huoaten. "Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee minua? Ei kukaan!"

"Hm!" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. "Hyvän ihmisen pitäisi hoitaa hyvin itsensä."

"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä", vastasi äiti nauraen.

Jegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli hänen luoksensa ja sanoi: "Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa teille!"

"Se on työlästä jokaiselle", vastasi äiti, tehden liikkeen kädellään. "Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee helpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän ainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää."

"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että jokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!" virkkoi Jegor juhlallisesti ja totisesti.

Äiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.

Vapauden henki

Puolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän kirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi maiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: "Oikein hyvin! niinkuin saksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta. Kirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä, kookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat teille siunauksensa työhönne!"

Puolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa kuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita työmiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan, kohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja kapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään valppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä, ämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä silmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.

Eräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty takaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat: "Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!"

"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin ihmisten metsästäminen!" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen kieroon, nopeasti.

"Päästäkää minut sisään!" pyyteli äiti. "Katsokaa, minä painun ihan kaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa."

"Menkää sisään! menkää sisään!" huusi vahti nyrpeästi. "Hän tulee myös keskusteluinensa."

Äiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä otsaltaan, katseli ympärillensä.

Gusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja vanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen: "Onko teillä piirakoita?"

"Tuon niitä huomenna", vastasi hän.

Tämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei voinut hillitä itseään, huudahti: "Oi te kultainen äiti!"

Vasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi samalla hänen povelleen.

"Ivan!" virkkoi hän ääneen. "Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme päivällisemme häneltä." Ja hän tunki kiireesti kirjasia saapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. "Meidän täytyy antaa hyvä alku uudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?"

"Niin, todella!" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.

Äiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: "Hapankaalia! Kuumaa vermisellisoppaa! Paistettua lihaa!"

Sitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen poveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi hänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen silmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys pimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon ilolla: "Ottakaa tämä, herra!" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön, lisäsi hän tyytyväisen näköisenä: "Ja täällä on vielä enemmän, ottakaa!"

Työmiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat lähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani tyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa kuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.

"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!"

"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan", huomautti hänen hyyryläisensä vakavasti. "He ovat näpistäneet teidän leivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan edestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä menettelette hyvin."

"Kiitos hyvästä sanasta!" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän hänen toiselle sivulleen, virkkoen: "Se ei maksa minulle paljoa, vaikka sanon yhden hyvän sanan!"

"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan", huomautti lukkoseppä, hymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä: "Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei kukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!"

Vasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja huudahti: "Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua vilustavan!"

Ja hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti viheltäen.

Hyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: "Kuumaa, kuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!"

Hän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä kokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen silmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin hermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo tykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen kuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: "Täällä on enemmän! täällä on enemmän!"

Koko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka syleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella, kun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan teetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen kaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle. Joku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten ovipieleen, avasi hän oven jalallansa.

"Hyvää iltaa, äiti!" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää kättä asettui hänen olkapäilleen.

Ilo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen; ja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka ympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa Andrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja kätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän silitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: "Älä itke äiti. Älä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee pian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki pojat vaikenevat kuin keitetyt kalat."

Asettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet huoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti pois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä sanojaan.

"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja on niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta. He ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä että kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin. Vankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan väsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet. He eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He sanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista. Älkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin. Me puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme ruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta hiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he auttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin. Siellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun teille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään vankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu ja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä silmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen joku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle rauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei uudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan pinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten kallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat hänet pian pois."

"Pian?" virkkoi äiti hymyillen. "Tiedän kyllä että hänet päästetään pian vapaaksi!"

"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti. Ja nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet aikaanne."

Hän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin tuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa samalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä sinisistä silmistään.

"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!" virkkoi äiti, syvällä huokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat säännöttömän parran peittämät.

"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan! Tiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta kaikille: teillä on jalo sydän", virkkoi vähävenäläinen, keinuen tuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.

"Ei, minä rakastan teitä erilailla!" väitti äiti. "Jos teillä olisi äiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen poika."

Vähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin käsin.

"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.

"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.

Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"

Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi vastakaikua äidissä.

"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus! Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen asiaan — ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin — ei niinkuin vaimoa kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan. Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä — olemme samasta kylästä kumpikin — ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui tälle — olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen — kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"

Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli, käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli — sillä jos hän hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.

"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan, ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä — enkä voi rakastaa heidän tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"

"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä. Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky äidillisyyteen!"

"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."

"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin? Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel — hän ei voinut, eikä hän tahdokaan!"

"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti, kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"

"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"

"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa, se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden. Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."

Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin! Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran kirjoitti hän näin:

"'Ken syyttömänä katuu, totuutta eloon auttaa.'

"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän ilmoitti totuuden!"

"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni, enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin aina yhtä asiaa — kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta, jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea. Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."

Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka lämmitti hänen mieltään.

Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:

"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen: Vyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi. Isänsä istuu vankilassa — epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus näkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa silloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä toveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta hän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua."

"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas", virkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.

Kun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin hänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa: "Oletteko nukuksissa, Andrjusha?"

"En, miksi niin?"

"Ei mitään! Hyvää yötä!"

"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;" vastasi hän lempeästi.

Valistuksen jano

Kun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa kanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea maahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.

"Ruokani jäähtyy tykkänään", huomautti hän tyynesti, kun he kopeloivat hänen pukuansa.

"Pidä suus' kiinni!" virkkoi vartia synkästi.

Toinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: "Nuo kirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!"

Vanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi kuiskaavalla äänellä: "Kuulitteko, äiti?"

"Mitä?"

"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen. He ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle. Paljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet aikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne on viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!" Ja hivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: "Se ei ole kansa, vaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä kiinniottaa!"

Hän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois mennessään: "Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että olette aivan ypö yksin."

Äiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman hyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.

Työmiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat yhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä tyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä ja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä kuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin", kuuli hän yhden sanovan.

Nuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla miehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät huolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet näkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos jäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja kiihoittuneina vihasin katsein.

Työmiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina. Gusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli ympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden esimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin ohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli työmiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta punaista partaansa: "He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä paljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole vähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä on tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan kyntäminen tässä on tarpeen!"

Vosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen puristettuina.

"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!" huusi hän ääneen. "Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!"

Vasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: "Minä tulen uudelleen syömään teiltä. Onko se hyvää tänään?"

Ja taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän salaperäisesti: "Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti, oikein hyvin!"

Äiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev, pahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä "teiksi", haastellessaan kanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa miellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: "Mitä tekisivät he ilman minua?"

Kolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä, ja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: "En ole nyt löytänyt yhtä ainoata mistään!"

Joku toinen huomautti: "Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea sitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan."

Kolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: "Käykäämme höyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!"

"Se vaikuttaa!" kuiskasi Gusev, silmää iskien.

Nilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka kirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.

"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea", virkkoi hän Andreille, "ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani, mutta olen kaikkityyni unohtanut."

"Opetelkaa uudelleen", esitti vähävenäläinen.

"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?"

Andrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä kansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: "Mikä tämä on?"

"R", vastasi hän nauraen.

"Ja tämä?"

"A."

Hän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti kuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden katsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen korvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä kerran. Ne olivat vakaat.

"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?" kysyi hän vaikeasti naurahtaen.

"Miksi en?" myönsi hän. "Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet lukea, selviää se teille hyvin pian."

"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."

"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' — eikös ole soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"

"Ihmiset!"

"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"

Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan lehdille.

"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."

"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen — tekevät työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus, joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset — aina kerjäten; toiset elävät kuten varkaat — kaapaten aina mitä suinkin saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille, asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin, rusentaaksensa järjen mäsäksi."

Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön parhaan kykynne mukaan."

"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä —?"

"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin —" Hän pysähtyi nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin edestakaisin huoneessa.

"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin, kuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!"

"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa. Mutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa, vähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä."

Iltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui pöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki epämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa nostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja ottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi ympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa. Kun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan kämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten silmänsä, kuiskasi hän: "E-z-a."

Suurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea tik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.

Naputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan hyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: "Kuka siellä?"

Lähetyssaarnaajan lähtö

Eräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli sisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja kurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän: "Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä he olivat. Oletteko yksin?"

"Olen."

"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli täällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se turmelee useimmat."

Hän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille: "Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille sanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!" Kasvoissansa näkyi paljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella odottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti mykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.

"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"

"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.

"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi, ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.

"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä. Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia. Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."

Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa. Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään — ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"

"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.

"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan taas samalla tavalla!"

"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään vankeuteen."

"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti, kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua; pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat, uskovat he minua."

Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"

"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun jo kiirehtivät työhönsä."

"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."

He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat lyhyitä hyvästelyjä.

"Sanon hänelle", lupasi hän.

"Hyvä on, hyvästi!"

"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"

"Olen jo jättänyt."

"Milloin lähdette?"

"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"

Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti, ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita, poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä. Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.

"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja voimakas — ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten kaikissa talonpojissa.

Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."

"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"

"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh, äiti hyvä — sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch. Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi, hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."

Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää, että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa. Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun ajattelette että tämä tulee tapahtumaan — että emme voi sitä estää, vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä haluttaa itkeä — te tunnette itsenne onnelliseksi."

"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista. Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä, jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä: "Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää — teidän pitää epäillä ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii teitä kasvoihin? — ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne pieksäisivät toisia!"

Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa. Jos sallin itseäni loukattavan tänään — vaikkapa kykenisin niille nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan — mutta loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella jokainoa olento — nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."

Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"

Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät minua lukemaan?"

Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä. Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa. Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta, Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."

"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."

Vankeudessa

Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.

"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"

Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.

Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä, jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.

Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa, kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella huomion kiinnolla.

"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.

"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä äänellä. "Ja teillä?"

"Poika myöskin, työmies."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Vlasov."

"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut vankilassa?"

"Seitsemän viikkoa."

"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä huomasi.

Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.

Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"

"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.

"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"

"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän haukotteli ääneen.

Pavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona. Äiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä, mutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.

"Sasha lähetti sinulle terveisiä", sanoi hän. Pavelin silmälaudat värisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja kirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi äidin sydämeen.

"Päästävätkö he sinut pian pois?" kyseli hän äkkinäisellä loukkaantuneella kiihkolla. "Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen? Nuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen."

Pavelin silmät välähtivät ihastuksesta.

"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?"

"On kielletty puhelemasta näistä asioista!" ilmoitti vartia laiskasti. "Saatte puhella perheasioista."

"Ja eikö tämä ole perheasia?" kiirehti äiti kysymään.

"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella hänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta", intti vartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.

"Olkoon niin", virkkoi Pavel. "Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te teette nykyisin?"

Äiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: "Minä kannan näitä kaikkia tehtaaseen." Hän pysähtyi ja jatkoi: "Hapankaalia, puuroa, kaikkia Marian ruokia ja muita tavaroita."

Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä, jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini! Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän, äiti?"

"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän jonkunmoisella ylpeydellä.

"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on kiellettyä."

"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."

"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa jäähyväisenne!"

"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."

Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti äiti itkuun.

"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa, virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."

Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.

"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei ole ikinä ollut ennen sellainen."

"Ah, äiti", nauroi vähävenäläinen. "Huolimatta mitä toiset ihmiset vaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri sydän yhdelle miehelle."

Iltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä sukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien kapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni avaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki takaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.

"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin sisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta."

Hän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä hirvittävän lujasti, lisätessään: "Terveisiä Pavelilta!" Ja istuen neuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin katsein.

Äiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa päässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti häntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla äänellä:

"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme häntä teellä."

"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!" kuului vähävenäläisen ääni kyökistä.

"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos, paitsi teitä?"

Nikolai painoi päänsä alas, sanoen: "Minä olen ainoa päästetty." Hän kohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa välistä voimakkaalla innolla: "Minä sanoin heille, 'kylliksi! Päästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni päällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!"

"Hm, hm — ni-in!" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä hänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa kohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.

"Ja kuinka voi Fedja Maxim?" huudahti vähävenäläinen keittiöstä. "Kirjoittaa runoja, eikö niin?"

"Jaa! En ymmärrä sitä", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. "He ovat pistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten halua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä tänä yönä?" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.

"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!" kiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja olonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi hänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:

"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää nyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan teitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua hänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat asettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt Siperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi tehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja järjestäisin heidän pakomatkansa."

Äiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi sydämessään.

Andrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: "Minä menen valmistamaan jotain haukattavaa."

Vyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä: "Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!"

"Oho! Ja minkätähden?" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.

"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta itsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas —"

"Oh!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä Nikolain viereen.

"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen ruumiistaan! Saattepa nähdä!"

"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.

"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.

"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä syyttää? Hulluja!"

"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös. No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."

"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.

"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte tähän?"

Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.

"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."

"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai, painaen alas silmänsä.

"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä, kuten te nyt."

"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on — on sellainen, kuin jos sudet siellä ulvoisivat!"

"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään: "Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin, heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne, näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla, jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne, ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en voi sitä uskoa."

Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä. "Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"

Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin, käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla. Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.

Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:

"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"

"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä uteliaasti.

"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai, venyttäen sanoja hitaasti.

"Se ei ole totta!" huudahti vähävenäläinen. "Hänen oma nenänsä on kuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä säteilee kuin pieni tähti."

He istuivat alas juomaan teetä.

Vyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan ja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.

"Ja mitäs tänne kuuluu?" kysyi hän suu täynnä.

Kun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen kirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen äreäksi ja huomautti synkästi:

"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä nopeammin!"

Äiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä kohtaan.

"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan piiskanlyönnillä."

Mutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:

"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun tehdä?" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.

"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.

Vyesovshchikov kysyi:

"Ja milloin me alamme tapella!"

"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."

"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.

"Ja sydän myös."

Mielenosoituksen suunnitteleminen

Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä. Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin, ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa, jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa. Kaikki — ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset — kaikki he olivat äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon, syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.

Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi vihollisillensa.

Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"

"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin perhonen.

"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut näkyvistä.

Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä, jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä nykyisessä elämässänsä — joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä suoraksi hartiainsa välissä.

Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen, ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin lystillisyydestä.

Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:

"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"

"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.

"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko he oikeassa?"

Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois tyytymätönnä ja murheellisena.

Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman vähintäkään armoa."

"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!" virkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.

"Isai?"

"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee joka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja kurkistelee ikkunoihimme."

"Kurkistelee ikkunoihimme?"

Äiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi sanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan Nikolaita.

"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän tappaa aikaa."

"Ei, lopettakaa!" virkkoi Nikolai. "Nähkää nyt, hän on moitteen alainen!"

"Moitteen alainen, mistä?" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä. "Senkötähden, että hän on hullu?"

Mutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.

Vähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja väsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli jo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut ja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:

"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei lämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä."

"Niin, niin!" myönteli vähävenäläinen. "Hän on pikavihainen. Ei ole hyvä puhua hänelle Isaista."

Kerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun hän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt, äkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului sisältä.

"Siinä hän on!" huudahti vähävenäläinen.

Äiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.

"Siinä sinä olet — tullut kotiin!" toimitti äiti puoleksi toperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua penkille.

Pavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti hetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.

Vähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja meni pihalle.

"Kiitos, äiti", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen hänen kättänsä vapisevilla sormillansa. "Kiitos teille, minun rakas, minun oma äitini!"

Riemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä silitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää tykytystä. Hän kuiskasi heikosti: "Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen minä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet. Sinä itse olet sen tehnyt —"

"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen — se on harvinainen onni!"

Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin lähellä.

"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa. Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin, ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."

"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti, haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.

"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.

"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha halusi opettaa minua lukemaan."

"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa hiljaisuudessa."

"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:

"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi. Hänellä ei ole äitiä."

"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"

"Täällä. Halusin hakata puita."

"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!"

"Olkoon menneeksi. Minä tulen!"

Mutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän taloudellisella äänellä: "Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille puita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä Pavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että heitä rankaisisi."

Äiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan pyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet toivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että tämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen sydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja vartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan, samoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on joutunut hänen käsiinsä.

"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?" kysyi hän hätäisellä kiireellä.

"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen tähden syödä mitään tänään."

"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov", jatkoi Pavel Andreille. "Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen katua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi nyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen alainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet hänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti vankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen vankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin sopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja kun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen, vastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei ole mitään roskaväkeä suvussamme."

Kevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista lähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset katsoivat — mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti pesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän kuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry kihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot jääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko ilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi, virratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut väristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.

He valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle selittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin julistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: "Niin, meidän tulee järjestää juhlapäivä!"

Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"

Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi. Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka työskenteli kaupungissa.

Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev, kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.

Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina leikkiä laskien.

"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."

Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille, kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.

Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"

Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi koko Venäjä laidoiltansa naurusta."

Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa. Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa, hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.

Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen keskustelunsa.

"Aiotko sinä kantaa lippua?" kysyi tyttö matalalla äänellä.

"Aion."

"Onko se päätetty asia?"

"On, se on minun oikeuteni."

"Siis vankeuteen uudelleen?"

Pavel ei vastannut.

"Eikö ole mahdollista —" tyttö pysähtyi.

"Mitä?"

"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?"

"Ei!" vastasi hän lujasti.

"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta; sinusta pidetään paljon — sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä uudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon voisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut lähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!"

Nilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä; ja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.

"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä luopumaan!"

"Vaikkapa minä rukoilisin sinua — jos — minä —"

Pavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.

"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi niin puhua!"

"Minä olen ihmisolento!" virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ja hyvä ihmisolento myös!" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan kuin olisi hapuillut hengitystänsä. "Olet rakas ihmisolento minulle, niin juuri! Ja siksipä — sinun ei pidä puhua sillä tavoin!"

"Hyvästi!" virkkoi tyttö.

Äiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän poistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä pihalle.

Raskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei ymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi onnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: "Mitä haluaa hän tehdä?"

Ajatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän seisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen taivaaseen.

Pavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen virkkoi, päätänsä pudistaen: "Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen kanssaan?"

"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan", virkkoi Pavel synkästi.

"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet kanssansa", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.

"Pasha, mitä aiot tehdä?" kysyi äiti, painaen päänsä alas.

"Milloin? Nytkö?"

"Ensi — ensimäisenä päivänä toukokuuta."

"Vai niin!" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. "Te kuulitte sen! Aion kantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä. Otaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen."

Äidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti hänen kätensä ja silitti sitä.

"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!"

"Enhän virka mitään", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja kun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi hän ne taas alas.

Hän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti: "Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä oleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?"

"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?" sanoi äiti. "Minä en sekaannu sinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin tunnetta."

Pavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat sanansa: "Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää elämää."

Äiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun hänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:

"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä, sinun täytyy se tehdä toveriesi tähden."

"Enkä!" vastasi hän. "Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän tähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!"

Äiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi hän äkkiä: "Oi rakkaani! — minä unohdin —" ja hän meni etehiseen. Siellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.

Oven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.

"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?"

"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin", huusi Pavel.

"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin itsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?"

"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy olla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän ja varman kun hän sanoo ei."

"Hänelle — hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?"

"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä, joka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua."

"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle. Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle."

"Minä sanoin."

"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit lempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut sitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken sankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole kopekan arvoinen!"

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti, katsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä huulillaan.

"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika, hullu."

"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä, painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei oma äitisi?"

Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen, ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja pyöreään takaraivoon.

"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina, liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa. Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh, ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi, lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri maailman!"

"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.

Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.

"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös — tiedän sen — väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa, vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."

Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen korvaansa:

"Älä häiritse häntä!"

"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä, silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki — kaikki kärsimykseni, kaikki vereni — ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma voimaa!"

He joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja keskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä ja tulevaisuudesta.

Sissin kuolema

Seuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti Korsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: "Isai on tapettu! Tulkaa nopeaan!"

Äiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.

"Kuka sen teki?" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan hartioilleen.

"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja pakeni!"

Kadulla virkkoi Maria: "Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä murhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä voin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun kurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä."

"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia sellaista heistä?" huudahti äiti pelolla.

"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!" virkkoi Korsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. "Jokainen tietää että hän vakoilee heitä."

Äiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. "Miksi te sen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää oman satonsa."

Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten Vyesovshchikovin puolesta.

"Siinäpä se — hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan aatokseen.

Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia. Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella, hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.

Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja vasemman käden sormet maata puristaen.

Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta; pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen, näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista sääliä häntä kohtaan.

"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan nyrkin iskulla."

Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"

Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka teki tämän huomion?"

Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään. Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat ivalliseen nauruun.

Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi se ollut vioittunut.

Kun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?"

"Emme ole kuulleet siitä mitään", vastasi vähävenäläinen.

Hän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.

"Eikö Nikolaita epäillä?" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.

Pavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: "Ei, häntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän on poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole vielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä."

"Jumalan kiitos!" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!"

Vähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.

"Hän makasi siinä", jatkoi äiti mietteissään, "ja näytti olevan ikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan sääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on sellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten särkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut johonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!"

Päivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti: "Sitä minä en ymmärrä!"

"Mitä?" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena ja äänettömänä.

"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta pedon tappamisen — villipedon — sen minä käsitän. Luulen että voisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi. Mutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon — en ymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!"

Vähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: "Hän ei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin."

"Tiedän sen."

"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme," lisäsi vähävenäläinen matalalla äänellä.

"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin inhottavaa."

"Mitäpä muuta voisi tehdä?" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen hartioitaan.

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: "Voisitko sinä tappaa tuollaisen olennon?"

Vähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi surullisesti, mutta varmasti: "Omasta puolestani en haluaisi koskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen takia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman poikani."

"Oh, Andrjusha!" huudahti äiti hengittämättä.

"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän täytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa, jolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän täytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka myyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa itsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten ja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen häntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän hallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita ja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja kaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat itsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu, että minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun silloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En suinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain. Se oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä vihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs minua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän tehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä menen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä ei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja hedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on höystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä menee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin omille hartioilleni — minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi! Puhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee kanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta kuin oman itseni — en ketään muuta kuin oman itseni."