SISÄLLYS: (continued 3)

Hän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään, kuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli häntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli kolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset murhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut Isaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel kuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi itsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: "Eteenpäin marssissa sattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne vastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki — oma sydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne — se on yksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin koko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on rakkainta teille — oman totuutenne!"

Hän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja silmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä, alkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä uskoa ja lujuutta: "Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät enemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle, ja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa. Vapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria vapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän on oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko ihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka eroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa suuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin — sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa. Silloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan paraimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja joitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan paraimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva korkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee olemaan suuri, joka elää tätä elämää."

Hän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten kellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: "Siten, tätä elämää varten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on tarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!"

Kasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret, raskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.

Pavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin silmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain suurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.

"Mikä sinua vaivaa, Andrei?" kysyi Pavel lempeästi.

Vähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja virkkoi, äitiin katsoen:

"Minä löin Isain!"

Äiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko ruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean kätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:

"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään — ei mitään — mitään, Pasha! Andriushenka — oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas sydänkäpyseni!"

"Vaiti, äiti", sopersi vähävenäläinen käheästi. "Kerron teille kuinka se tapahtui."

"Älä!" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. "Älä, Andriusha! Se ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!"

Pavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten kostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti hymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: "Tule, anna minulle kätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei, käsitän kuinka vaikeata se on sinulle!"

"Odota!" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen päätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui irtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi sitä kiihkeästi.

"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?" virkkoi äiti. "Ei, sinä et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi sitä uskoa."

"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän tuomiomme ulkopuolella."

Puristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen olkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa vapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja virkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: "Tiedäthän, Pavel, etten sitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin jälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä katsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin tehdasta kohti — Isai rinnallani!" Andrei pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi: "Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut kuin tuo koira!"

Äiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja onnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse likitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään, pitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.

"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle", hän virkkoi.

"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme santarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun ensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän rupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun pitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän —"

Vähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti päätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.

"Minä ymmärrän!" virkkoi Pavel.

"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi." Vähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. "Lain kätyriksi! — kirottu kappale!" sähisi hän hampaittensa välistä. "Olisi ollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi tuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle myös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla inhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!"

Andrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä, ja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: "Minä läimäytin nyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja kävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin hänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut mistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta kuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte — mitä tämä kaikki merkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai on murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi — ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut, mutta tuntui käyneen lyhemmäksi." Hän katseli kättänsä katuvasti ja sanoi: "Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista tahraa siitä."

"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!" virkkoi äiti lempeästi, purskahtaen kyyneleihin.

"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!" virkkoi vähävenäläinen päättävästi. "Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista tahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut välttämätöntä pakkoa."

"Mitä aiot tehdä?" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.

"Mitäkö minä teen?" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen päänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: "Tietysti en pelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä sanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen, kenties, sellaisesta — joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta ahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin menköön kaikki niinkuin menee itsestään — minä en voi!"

Hän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: "En voi! Minua hävettää!"

Tehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen vonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: "En mene työhön nyt."

"Enkä minä", virkkoi Pavel.

"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja pahoillaan.

Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.

"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en edes sure häntä enää."

Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä, äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan. Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on typerä. Poliisi, santarmit, sissit — ovat kaikki vihollisiamme, ja kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla, sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä sivistykseksi, hallitukseksi.

"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän — he murhaavat sieluja! Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden, että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi, huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa — ja kaiken halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse. Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa, jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen tallaamisen avulla — mutta he tekevät sitä varjellaksensa rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin, vaan ulkoa päin."

Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja katsahtivat toisiinsa.

"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita —" kuiskasi Pavel.

"Silloin minä en tiedä mitään — en mitään!" kuiskasi äiti vastaan. "Oi, jumala!"

Viesti kedoilta

Ovi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.

Hän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita pisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.

"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta? Entäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?" hymyili hän leveästi, näyttäen valkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja partansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.

Äiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen leveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua virkkoi: "Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät nähdessäni!"

Pavel hymyili ja virkkoi: "Sinä näytät oivalliselta mushikalta [= talonpoika]."

Riisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: "Niin, minä rupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi, ja minä päin vastoin. Niinpä niin!"

"Haluatteko teetä?" kysyi äiti.

"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte minulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin iloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!"

"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?" kyseli Pavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.

"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko koskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on kahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet ovat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue on jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön eräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti kuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä. Saan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon selkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä seitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki nuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki osaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen sielu!"

"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.

"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä — kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä, joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne. Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei tarvitse tietää liian paljon."

"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."

"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."

"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies, sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja, joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä, jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja, teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja sillä välin minä olenkin niiden takana."

Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:

"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein, Mihail Ivanovitch."

"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi hämmästyksestä.

"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.

Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:

"En ymmärrä sinua."

"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko että heitä ei panna vankeuteen?"

"Mikä omituinen mies sinä olet!" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien kättä polveensa. "Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista toimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he saavat niistä vastata."

Äiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka hänen katseensa jo muuttui — joka oli suuttumisen merkki. Sentähden sekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: "Mihail Ivanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen jatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä rangaistus."

"Aivan niin!" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.

"Äiti", kysyi Pavel kuivasti, "otaksutaan että esim. Andrei tekee jotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen, mitä sanoisit siitä?"

Äiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen päätään kieltävästi: "Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä tavoin toveria kohtaan?"

"Aha! Niin!" venytti Rybin. "Minä ymmärrän, Pavel." Ja koomillisella liikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:

"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti." Ja kääntyen Pavelin puoleen, lausui hän tuomarin ääntä matkien: "Ajatuksesi tästä asiasta ovat hyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa. Ajattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he löytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi, vaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja lukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin laittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet ovat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että opettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä, jota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli, mitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä, jalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan kanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi; mutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär, miksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa ovat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen, sen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia ovat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja nylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata talonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja tämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää huomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta."

"Löytyy sellaisia herroja", virkkoi äiti, muistellen mielessään joitakin tunnettuja kasvoja, "jotka kuolevat kansan tähden, ja antavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa."

Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.

"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä, ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän sydäntäni kuin veitsi."

Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.

"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja — sellaisia kirjoja, joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä kuolemaansakin."

Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa — mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt he!"

Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.

"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim. Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."

Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.

"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse hitaasti.

"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.

Jefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:

"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole täällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on enemmän aikaa lukuun."

"Mutta vähemmin halua, vai miten?"

"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös", vastasi nuorukainen, poskeansa hangaten. "Nyt on sellainen aika, että jos ette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta ihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä aivoillansa. 'Geologia' — mitä se on?"

Pavel selitti.

"Me emme sitä tarvitse!" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin hyllylle.

Rybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: "Talonpoika ei ole halukas tietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt, kuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa palttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu — sillä ei ole väliä — saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos haluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni taivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa."

"Orjuuden historia", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: "Onko se meistä?"

"Se sisältää myös Venäjän orjuuden", virkkoi Pavel, antaen hänelle toisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi tyynesti:

"Se ei ole tämänpäiväisiä."

"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.

"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä — kaikki santaa — kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen. Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi hän katsellen terävästi Paveliin.

"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa. Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen sanotte."

Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili katsellessansa häneen.

"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään vähävenäläiseen päin.

"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"

"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."

"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle. Pienimmästäkin loukkauksesta — hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.

Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle jonkun kirjan?"

"Tietysti."

Talonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: "Minä lähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei kaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille tästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä meille."

Rybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä, tuli sisälle, virkkoen Jefimille:

"Tule, nyt on aika mennä."

"Nyt minulla on jotain lukemista!" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja hymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti, kääntyen Andrein päin: "Huomasitko noita miehiä?"

"Ky-yllä!" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. "He ovat kuten pilvet auringonlaskussa — paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti."

"Olen pahoillani, ettet ollut täällä", virkkoi Pavel Andreille, joka istui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. "Olisit saanut nähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin höyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes vastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka huokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on kauhistuttavaa voimaa sisällään."

"Huomasin sen", vastasi vähävenäläinen kolkosti. "He ovat myrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan, myllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja he tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle." Hän puhui hitaasti, ja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.

Useita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä siivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin koskaan ennen.

"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?" Hän pysähytti kömpelön kävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.

"Emme!" virkkoi Pavel lyhyesti.

"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa", rehenteli hän. "Ja minä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko — juuri minulle sopiva!"

"Älä löpise joutavia, Nikolai", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.

"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin tämä oli!" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. "Minä ajattelen ja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta minulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan, enkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet ja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin, minun sieluni on mykkä." Hän asteli Pavelin luokse painunein päin; ja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: "Anna minulle jotain kovaa työtä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin järjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja minä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella. Minä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen voipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle jotain kovaa työtä."

Uutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: "Nikolai, minä opetin sinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö niin?"

Nikolai meni hänen luokseen, sanoen: "Jos opetat minulle sitä, annan sinulle puukkoni:"

"Mene paholaisen luokse veitsinesi!" huudahti vähävenäläinen nauraen.

"Se on hyvä veitsi", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.

Vyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: "Nauratteko minulle?"

"Tietysti!" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. "Minä sanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on ihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!"

"Mennään vaan!" virkkoi Pavel.

"Ja minä lähden kanssanne!" selitti Nikolai. "Minä haluan kuulla nauruasi, vähävenäläinen."

"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja", vastasi vähävenäläinen, hymyillen.

Päivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt paljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän oli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä, ja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.

"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!"

Aamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja vähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen tusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri ja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja keitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin henkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja sitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.

Tehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä päivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää, kiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista. Puolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen pitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista tuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti tarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi taas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.

Pavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin juuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä, äänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia metsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli kylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien tehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten jonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras pelastus.

Omituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä. Kahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista, kuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken halunsa siihen.

Maria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin arveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti, kuin kenenkä muun kanssa tahansa.

"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi Isaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä olisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän sapettanut jokaista."

Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle; silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta, ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen surullisesti:

"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle. Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon, he välittävät vaan heidän rahoistaan — ainoastaan niistä." Ja äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata, en totisesti!"

"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.

"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.

"Olette oikeassa — mutta se ei ole mikään lohdutus."

Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.

Ensimäinen taistelu

Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta! Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä, hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.

Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas, silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.

"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin. Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun, molemmat heistä."

Iloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä kohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen ystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois piipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja alkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa kuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa nousi ja laski säännöllisesti.

Toinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman täyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä vihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas selvä ääni kaikui huoneesta:

"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä."

Äiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa haukotusta.

"Samovari on valmis", huudahti äiti.

"Me jo kömmimme ylös!" vastasi Pavel iloisesti.

"Aurinko nousee", virkkoi vähävenäläinen. "Pilvet ajelevat kilpaa toisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa." Hän meni kyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen jälkeen. "Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?"

Äiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Andriusha, pysy lähellä häntä."

"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina toistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu."

"Mitä te siellä kuiskailette?" kysyi Pavel.

"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan peseytymään.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.

Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun, vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni, melkeinpä onnellinen.

He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa. Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla — hän ei voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka leikkivät seinillä ja katossa.

"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin, paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."

"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.

"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."

Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:

"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."

"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.

"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan sekoittaa meitä", jatkoi vähävenäläinen. "Jos meidät kaikki vangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on tekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin."

"Hyvä on", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.

"Lähtekäämme", virkkoi Pavel haaveksien.

"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä", vastasi Andrei. "Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut tarpeeksi hyvin."

Fedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut poskissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa hävitti heidän levottomuutensa.

"Se on jo alkanut!" ilmoitti hän. "Kansaa on jo kaduilla, posket terävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat seisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät takaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika! Kello on jo kymmenen!"

"Minä menen!" virkkoi Pavel päättävästi.

"Saatte nähdä", vakuutti Fedia, "että koko tehdas seuraa esimerkkiämme päivällisen jälkeen."

Ja hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: "Hän palaa kuten vahakynttilä tuulessa."

Hän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.

"Minne menette, äiti?"

"Lähden kanssanne", vastasi hän.

"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele minulle. Ymmärräthän, äiti?"

"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!" kuiskasi hän.

Kun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen huminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain ihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi epämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin läpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.

Kansa tervehti heitä — tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista. Korviinsa sattui katkenneita huomautuksia:

"Täällä tulevat johtajat!"

"Me emme tunne ketä johtajat ovat!"

"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta."

Toisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:

"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!"

"Ja entä sitte?" lisäsi toinen ääni.

Vähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:

"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat naimattomia, eivätkä välitä!"

Kun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos ikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja joka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: "Pavel, sinä roisto, he kääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!"

Äiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä. Hän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin, joka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen, saavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja Andrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia, jotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja puhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov, vaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja vakavan käytöksensä takia.

"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella — särkeä ylipäällikön ikkunat."

"Mitä, olemmeko me juopuneet!" huudahti Pavel.

"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa lauluja", virkkoi vähävenäläinen. "Saatte tilaisuuden kuulla laulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme."

"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne", virkkoi Mironov miettivästi. "Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna", huudahti hän, hymyillen äidille paljon tietävällä katseella. "Oletteko tekin aikomuksessa kapinoida?"

"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka olkapäässä kiinni totuuden kanssa."

"Minäpä tiedän!" virkkoi Mironov. "Arvaan että he olivat oikeassa sanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Pavel.

"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!"

Äiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin hänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:

"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!"

"Yhden tekevä", vastasi hän.

Aurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen vihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät ohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen ja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää, pyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden ihmisten kasvoilta.

Eräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen keskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:

"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta." Sanansa sattuivat väkeen kuin vasaran iskut.

"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.

"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää, kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:

"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä — juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa, kaksi leppymätöntä ihmissukua — rikkaat ja köyhät. Ihmiset pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä kohdellessa — rutto heidät syököön!"

Väkijoukko purskahti nauruun.

"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me, venäläiset työmiehet."

Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:

"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä, veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä, mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen — toverit!"

"Poliisi!" huusi yksi.

Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä, ratsastaen suoraan väkijoukkoon.

"Hajotkaa!"

Kansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä. Vähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti häntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen käteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:

"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta laukkaat terävää veistä vasten ypö yksin."

"Tunnustan syyllisyyteni", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.

He saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi. Kirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko nuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista, vilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui puolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi useille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta näytti olevan ilmaperässä.

Pilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat istualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.

Kuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla liikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan. Kaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten rauta magnetin vaikutuksesta.

"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän elämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja väärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme ole ihmisolentoja."

Hän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä. Äiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät, rohkeat, palavat silmät.

"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme; me kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun! Nyt minä sen kohotan!"

Lipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin, kadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse ylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen siipiänsä kuten punainen lintu.

Pavel kohotti kättänsä — tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen pehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.

"Kauan eläköön työkansa!" huusi hän.

Sadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.

Joukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen tunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat aivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse notkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä nuorukaisia tuuppi häntä.

"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!" huudahti Pavel.

Ja yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen kaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.

"Toverit!" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun täyteläisellä ja kauniilla äänellään. "Toverit! Me olemme nyt alkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja valistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme tässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä myöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu on lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole rohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät usko itseensä ja pelkäävät kärsimistä — sellaiset joukostamme väistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat voittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt ne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan kurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön ensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!"

Väki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja purjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja hehkuvana.

Äiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli hänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä näkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien loistoa; ja kaikkien etunenässä — poikansa ja Andrei. Hän kuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan sopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.

Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt. Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun, yhdistymään taisteluun.

"Me riennämme pelottomin mielin, Kärsiviin veljihimme yhtymään."

Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:

"Mitä! Minne menet?"

Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:

"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena — hän joka kantaa lippua — hän on minun poikani."

Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"

"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu, Antakaa tok' hälle omat poikanne —"

"He eivät näytä pelkäävän mitään", virkkoi Sizov. "Ja minun poikani lepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!"

Äidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet tyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki virtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti ja hän oli tyytyväinen.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Näytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja hurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas riemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka pani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita kiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan luonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut vuosien varrella.

Ihmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa. Kaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet hukkuivat mahtavaan lauluun — uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva surumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta yksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun nääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä, yksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt huokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen uhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä hyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä vaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta eli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on voimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta, orjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti rautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja selvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka johti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan vaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan — kärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä kuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.

"Kerettiläiset!" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä ikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.

Räikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: "Kapinoitteko keisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?"

"Emme!"

Tuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu — hän näki poikansa katsomatta häneen — hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta toivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän, jossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen eteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki on loppuva.

Äkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan; sen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi, sitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin jos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin. Ääniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului yrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"

Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta, mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen jo sekaantua.

Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin, jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa selvitystä.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden, että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille? Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"

Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin, varuillansa, lentoon valmiina.

Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja. Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan, iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.

Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa, ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle tuntemattomien keralla.

Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää päänsä jäykästi.

"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.

"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja alahuulensa tarmottomana.

"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy muuta tietä! Laulakaamme!"

Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh — oh!"

Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.

Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon taistelossa —" alkoi hän laulaa.

"Kaadutte —" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:

"Hänen tähtensä te annoitte Henkenne, verenne."

Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.

"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet hautausveisun, nuo likaiset koirat!"

"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.

Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana, katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan innokkaan seuraamana.

"Tyranni on kaatuva —" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.

"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja uhkaavasti.

"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.

Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.

"Eteen-päin!"

"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa, harppasi pitkän hypyn syrjään.

Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti. Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:

"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"

"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa, paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka kiiltävät hänen saappaansa olivat.

Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää, harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia, kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.

Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut heidät kuni syksyn lehdet.

Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden kerrallaan syrjään.

Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon. Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:

"Hajotkaa, pojat!"

"Juokse, Vlasov!"

"Peräydy, Pavel!"

"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna se minulle! Minä kätken sen!"

Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.

"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.

Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä hiljaisuus.

Lipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta he seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi sisällisen halun sanoa heille jotakin.

"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti." Tämän lausui vanha, pitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo, tarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:

"Hellitä se!"

Punainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten vielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin luokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.

"Ottakaa heidät kiinni!" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat sotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä. Lippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.

"Oh!" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin. Mutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:

"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!"

"Hän elää! Hän muisti minua!" huudahti äiti hiljaa sydämessään.

"Hyvästi, äiti rakas!" huusi Andrei.

Huiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä vilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden yläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.

"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!" huusi hän.

"Hyvästi, toverit!" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.

Moniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin ikkunoista ja katoilta.

Äiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa lomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja tuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:

"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!"

Äiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena kappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän kumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen käsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:

"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!"

Sotilasten keskeltä kajahti laulu:

Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!

Kaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma, kumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri hyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:

"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!"

Äiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt loitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.

"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa."

Laulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku pyöräytti äitiä hartioista virkkaen:

"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!"

Kymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven ihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua alas päin.

"Menetkös sinä pirulta riivattu!" äyskäsi äidille eräs nuori sotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes oli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten lipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat koukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin. Pian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen näki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun torille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän harmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin, mutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle, tyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli, huoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän läksi jatkamaan matkaansa.

Äidin ääni

Sivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti tiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:

"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän edessänsä ilman pelkoa!"

"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!"

"Entäpä vähävenäläistä!"

"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen."

"Rakkaani! Omaiseni!" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka kunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: "Katsokaa häntä, hänellä on lippu kädessä."

"Pidä suusi!" virkkoi toinen mies kuivasti.

Äiti levitti sylensä ja huusi:

"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja hyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa, ilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on uhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja uusille teille — suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein teidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet elämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle päivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää, elämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi."

Sydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana ja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus vallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet tiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan hänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat joutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät aivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.

"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta — koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia he menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä, älkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan — he menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te kaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa heissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!"

Äänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä käsivarresta.

"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla. "Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"

"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt", virkkoi Sizov äänekkäästi.

Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:

"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin — noiden mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'

Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:

"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki! Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan, joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden. Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.

Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.

"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.

Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.

Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin saattaessa häntä sisälle huoneeseen.

Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa, joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille. Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi, laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.

Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän, katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.

Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta. Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä, mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:

"Ja mitä nyt?"

Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.

Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"

Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi, katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."

Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella, tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."

"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.

Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään, avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän ylhäisyydenne!"

Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan, ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy alistua siihen, Pelagaja Nilovna."

Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"

"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.

"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria pelästyneenä.

Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti, tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: Pelagaja Nilovna, työmiehen leski.

He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle, sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa; jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.

Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli poljettu mutaiseksi.

Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta. Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa. Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"

Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.

Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.

"Oi, ystäväni", virkkoi hän hiljaisesti, "turhan vuoksi tulitte tänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista loppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät häikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä."

Hän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja, painaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti: "Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät vangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin jo seuraavana päivänä."

Hänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä. Hän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta ystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.

"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus —"

"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin; sisareni tulee vain harvoin luokseni."

"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi", virkkoi hän ääneensä ajatellen.

"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina."

Äidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja Andrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi hieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi: "Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?"

"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika."

"En puhu nyt siitä, en taloustöistä", virkkoi äiti hiljaa. "Tarkoitan yleismaailmallista työtä."

Ja hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei hän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa, virkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: "Te tulette löytämään itsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä."

"Mihin arvelette minun kykenevän?" kysyi äiti tyynesti.

"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi häneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä —"

"Minä tiedän sen!" huudahti äiti riemastuneena. "Tiedän missä he ovat ja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne. Löydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka luulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja sain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon ylistys!"

Hänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien läpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.

"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan työskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua lähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti, totuuden tähden."

Nikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä kädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: "Me puhelemme tästä sitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne. Teidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä."

"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin enää, etten tämän aatteen tähden?" Hänen sielussaan välähti poikansa kuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.

"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä totuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne, Kristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa minut mukaan!"

"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja."

"Mitä muuta voisin sanoa?" vastasi äiti pudistaen päätänsä surullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. "Jos minulla löytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä —" Hän nousi sydämessänsä kasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi merkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. "Silloin moni ja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla, tulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he pakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään juottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!"

Nikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin, virkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: "Jonakin päivänä tulette puhumaan heille, luulen!"

Hän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: "Se on siis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?"

Äiti nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte." Ja hän lisäsi lempeällä äänellä: "Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!"

Äiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä päivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden arkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän päätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti kylän ainaiseksi — paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja raskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä oli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen päivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja iloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.

Tehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki, nostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet, yksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja Iitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä. Ne katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä ikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen, kuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin tehtaan piiput.

Uudessa maailmassa

Nikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla, pienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan, kaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä pituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut vähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen poppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen huoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti ja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt täyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja vakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.

"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?" kysyi Nikolai, johtaen äidin pieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen ruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös peitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.

"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa ja puhdas."

Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän iloisemmaksi.

Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka katselivat alas seiniltä.

"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa ikkunoilla.

"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."

Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä. Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin. Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.

Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean, ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle. Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä. Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."

Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen mukaan — näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet — tiedämme kaiken tämän, ja tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."

"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"

"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla, ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle, jossa olin viisi vuotta."

Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä pidettiin niin välttämättöminä.

"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.

"Onko hän naimisissa?"

"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli ulkomailla kaksi vuotta sitte."

"Onko hän teitä nuorempi?"

"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon hänelle kuuluvaa, kirjani —"

"Missä hän asuu?"

"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua tarvitaan, sieltä hänet löydätte."

"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"

"Tiettävästi!"

Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.

Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"

"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta pukineesta.

"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."

"Puhuiko Pasha minusta?"

"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"

"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin, enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän nimenne on?"

"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä: "Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."

"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"

"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden näytän minä sellaiselta vallasnaiselta. Luuletteko että aina pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä, tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan, ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti — kauniisti mutta yksinkertaisesti."

Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"

"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.

"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta", virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut, löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse keskusteluun.

"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia, mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus löytyy. Ei ole yhtä ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi — mutta minun täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."

Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota astioita pöydältä.

Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn, omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja liikkeensä vähemmin hermostuneilta.

"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."

"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."

"Niin, me menemme."

"Onko se etäällä?"

"Noin viidenkymmenen virstan päässä."

"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa, Pelagaja Nilovna?"

"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä", vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin, näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he huomaamatta häntä vetivät.

"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. — Sulje ikkuna."

Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa, laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta. Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä. Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.

Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä, kauan unohtuneet vääryydet.

Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.

Sofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: "Piditkö siitä?"

"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."

Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.

"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta. Mutta minä en voi."

"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.

"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen vastineen: 'En tiedä."

Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät rauhallisesti ja hiljaisesti — heillä on musiikkia ja kirjoja — he eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa — he eivät riitele virkistyksekseen — he eivät halua loukata toinen toistansa, jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."

Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi. Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.

Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään, ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti, innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja itselleen.

"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme. Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme. Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."

Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.

"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia. Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille. Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti toivon teille menestystä."

"Näemme sen", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. "Te teette meille juhlapäivän."

Äiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille omasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä kärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen hymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta elämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja kertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä oman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.

Veli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä, liikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä merkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka ilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä kohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat ihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli ollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen kansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan heidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään. Nikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen lasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi taapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan mutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden osoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.

"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta", virkko Sofia. "Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä syrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni yhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Sitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois korkeakoulusta häväistyksellä — heitettiin vankeuteen, lähimmän toverini ilmiannon johdosta — mieheni vangitseminen — uudestaan vankilaan ja maanpakoon — vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki onnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta elämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä päivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?"

"He tottuvat siihen", vastasi äiti huokauksella.

"Luulin tuntevani tuon elämän", virkkoi Nikolai lempeästi. "Mutta kun nyt kuulen siitä puhuttavan — ei omien kirjojeni kautta, eikä oman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään elävin kielin — se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat hirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat tehdyt."

Keskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se haarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta. Äiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän päivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta, mykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi hän: "Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo päästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea."

Sisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa. Nikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin koskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi häntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: "Nyt levähtäkää. Toivon teille rauhallista hyvääyötä."

Hänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat silmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian käteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: "Kiitoksia! Te olette hyviä ihmisiä."

Kului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa. Äiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi ylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään. Hänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar häntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä, vapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.

Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen kalpeille kasvoilleen.

"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa," huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.

Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten kaksinkertaisen koivurivin välitse.

Miehet riveissä

"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.

"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä minulle."

Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös, huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.

"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule että sen teette", virkkoi hän luottavasti.

Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä. Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.

Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."

Äiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli häntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi ja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa ja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin voimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli paljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden janoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän haki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä lapsellisella ilolla.

"Katsokaa, mikä komea petäjä!" huudahti hän, osoittaen äidille erästä puuta.

Äiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan korkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.

"Nii-in, nii-in, sievä puu", virkkoi äiti hymyillen.

"Kuuletteko? Se on leivonen!" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan siniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä säteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta kohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika ajoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen ohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja kauniisti.

Heidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma värähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka petäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava ilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.

Kaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja kirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen kanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin olisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.

Täyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei nopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän oli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa — iloa, jota hän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen luostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.

Toisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia lauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta laulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy huulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan intoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä, kuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.

Kolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä talonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat. Pian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet puunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään hakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä ja hakatuilla, tervatuilla puilla.

Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi. Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.

"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.

Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin, pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.

"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on ystäväni Anna."

Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian vakaviin, totisiin kasvoihin.

"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä, kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa väkeä, hyviä ihmisiä."

Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut, eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.

"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä, ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne? Jefim, tuo maitoa."

Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen tulioita.

"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"

"Hän on vankilassa", huokasi äiti.

"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä".

Ignati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä, virkkoen: "Istukaa tähän, pikku äitiseni."

"Niin, miksi ette istu alas?" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.

Hän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja tarkkaavasti.

"Milloinka he hänet kaappasivat?" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä äitiä, päätänsä huojuttaen. "Teillä on paha onni, Nilovna."

"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa."

"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus."

Jefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen vedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle. Hän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun äiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen toisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä pöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen olkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan yli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.

"Niin", venytti Rybin synkkänä. "Tämä on heidän mieluinen menettelytapansa — käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!"

"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita", virkkoi Rybin happamin hymyin, "hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset."

"Varmasti niin tekisivät", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. "Ei; kyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi."

"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?" kysyi Rybin.

"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi."

"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?"

"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan", vastasi äiti tyynesti. Kolme nuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä alentaen, hitaasti:

"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?"

"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi."

"Hän tiesi", vastasi Sofia äänekkäästi.

Kaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän aatoksen valtaamina.

"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös, että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa, pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"

"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.

"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.

Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin, kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:

"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."

"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."

"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.

"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa kerrallaan."

"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla kädellänsä. "Tässä on vaimo" — hän osotti äitiä - "jonka poika on varmasti mennyttä kalua."

"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.

"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta. Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko kirjoja tullessanne?"

Äiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: "Toin."

"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään. "Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen: "Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan hänen paikalleen."

Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa, ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo —" — tässä seulasi karkea kirous — "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti. He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen tietävät!"

"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?' 'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin. 'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet pahaa; älkää odottako armoa!'

"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän, 'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä. Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen. Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani. — Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä kertomuksensa.

"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen äkkinäisestä kysymyksestä.

"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on selkänne liian suora työläisnaiseksi."

Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi: "Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin —"

Rybin henkäsi syvään.

"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"

Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin minulle?"

"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista. Kutsummeko hänet tänne?"

"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.

Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä iltana."

Yö metsäkämpällä

Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi: "Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti: 'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa, hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät — minne? He eivät näe — he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."

"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."

"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä kylään."

"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan, on paras mennä kohti suoraan."

Keskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä heidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä laulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: "Nyt täytyy meidän taas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja vajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti, antakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?"

Äiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän luokseen virkkoen: "No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä olekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja mikä on nimenne?" Hän kääntyi Sofian puoleen.

"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?"

"Muuten vaan."

"Oletteko olleet vankilassa?"

"Olen."

Hän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi hänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: "Älkää panko pahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin terva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi toisistaan."

"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento", virkkoi Sofia nauraen.

"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta sanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran susi. Nyt piilotan kirjat."

Ignati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.

"Anna meille muutamia."

"Ovatko ne kaikki samoja?" kysyi Rybin Sofialta.

"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä."

"Oh!"

Kaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.

"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä", kuiskasi äiti matalalla äänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.

"Niin", vastasi Sofia. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja — ne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä katsella."

Kun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet sanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä polvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä, katsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen. Rybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi valaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki polvillaan rinta lautaa vasten.

Sofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti hän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli äänetönnä.

"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille", mutisi Jakob lehdestään vilkaisematta.

Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin, näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä tahansa."

Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"

"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen lopultakin väsyksissä."

Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.

Rybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: "Onko hän nukuksissa?"

"On."

Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut poikansa askelia — aivan ensimäinen."

"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.

"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."

Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi. Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan. Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.

Heräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen ja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt synkältä, kuten tavallisesti.

"Ignati", virkkoi hän, "laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen emäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme."

"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni", virkkoi Ignati, keräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.

"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme", sanoi Jefim, istuen alas Sofian viereen.

"Minä autan sinua", virkkoi Jakob vilkkaasti.

Hän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja alkoi leikata siitä palasia pöydälle.

"Kuulkaa!" huudahti Jefim. "Kuuletteko tuon rykinän?"

Rybin kuunteli ja nyökäytti päätään.

"Aivan oikein, hän on tulossa", virkkoi hän Sofialle. "Todistaja on tulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet julkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan. Hän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla."

Metsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja tukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka hengenvedolla.

"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.

"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.

Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän, rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa. Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.

Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:

"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."

"Toin kyllä."

"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa takkia.

"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään, sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.

"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena. "Ainoastaan kuolema!"

Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.

Puut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja vavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan. Ignatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat ja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut vetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä huomiolla kipeän miehen puhetta.

"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa minua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo kuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi sataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin näkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan, ja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät ovat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois elämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta."

"Tämä on hänen laulunsa", virkkoi Rybin synkästi.

Pöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:

"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät ihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini — hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa — mestarini lahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen pesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni, koko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä, tyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen pesuastian minun verelläni."

"Minua paleltaa", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan ja vei hänet kokon äärelle.

Kokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot väijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat, läpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli ja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja hänen toverinsa kulkivat.

Sofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat kävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista entisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan talonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.

Metsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon ääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa jälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi kansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen, kylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden nimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.

Sofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä saakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura kuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta hengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät vastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä syyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä — loppumaton taistelu vapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi — tuli elävämmäksi ja muuttui pyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa loitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla, keskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että sydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä ystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä ja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä, vuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.

Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta, häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.

Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.

Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen miettiviä, kirkastuneita kasvoja.

"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.

"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.

"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.

"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä matkailijoita täällä."

"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin, keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."

Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."

"Sisälläni palaa valkea."

Kolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla äänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena, peitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät; lehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.

"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille", virkkoi Rybin, puristaen Sofian kättä. "Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?"