KOLMAS NÄYTÖS.

Kuninkaan puutarha Samariassa. Perällä kuninkaan linna, jonka edustalla veranda, jolle portaat johtavat. Portaiden kahden puolen kasviryhmiä. Vasemmalla kasvien edessä leposohva. Verannalla portaiden kohdalla, linnan pääoven edessä vartija.

ASARIA (hiipii vasemmalta kasvien suojassa). On sielussani kaksi ääntä soinut; En ennen vielä selvää saada voinut, Mi voimakkaampi näistä kahdest' on. Kun toinen kuiski: kosta! kosta! kosta! Niin toinen sanoi: Älä kättäs nosta Kuninkaan murhaan; kosto Jahven on. Vaan nyt jo vallan koston henget voittaa, Ne raivoisasti rinnassani soittaa; Työt, ajatukset, askeleet ne ohjaa, En tunne muuta pontta enkä pohjaa. (Vetää tikarin poveltaan.) Et tuima rauta, tiennyt, että kerta, Sun maistaa täytyy hallitsijan verta; Mun sydäntäni muisto Esterin Ei muuten äkein tuhatokaisin Voi laata raastamasta. Toimeen siis! Vaan kuinka? Linnaan tunkeudunko? En. Vaikk'ei ois työläs saada vartijaa Pois raivatuksi, olis kuitenkin Se liikaa uhkapeliä. Vaan tuohon Ma kätköön pistäydyn, niin kukaties Eteeni saalis itsestänsä kulkee.

(Kätkeytyy kasvien väliin, sohvan taakse.)

SAMERI (saapuu oikealta matkavarustuksissa ja asettuu portaiden eteen, josta haastaa vartijalle). Hei mies! Käy linnaan, kuninkaalle kerro, Ett' olen Damaskusta palannut Ja uutisia painavia tuon.

(Sotilas menee ovesta linnaan, josta kohta palaa Obadjan kanssa.)

OBADJA. Sun tervetulleeks kuninkaamme lausuu. Ja jos sun toimes hyvin onnistui, Saat huoneeseensa heti kiiruhtaa; Vaan huonot jos on tuomas uutiset, Sua alle kattonsa ei päästä hän, Vaan vartoa saat täällä ulkona; Hän saapuu tänne sua kuulemaan. Siis käytkö sisään, vaiko täällä varrot?

SAMERI. Ma varron täällä.

OBADJA. Huonot viestit siis?

SAMERI. Ma varron; muun saa kuulla kuningas.

OBADJA (Menee linnaan.)

AHAB (saapuu Isebelin ja Obadjan seuraamana). Vai täällä siis mun sua kuulla täytyy?

SAMERI. Ei palvelijas halpaa vilppiä Sun kattos alla tohdi kertoa.

AHAB. Ja vilppiä sa näit?

SAMERI. Ja häväistystä! Petosta rietasta! Se ruhtinas Ei kunniasta merkkiäkään tunne. Ei luvatuita kaupungeita hän Sinulle luovuta; sen tästä näät.

(Ojentaa Benhadadin kirjeen Ahabille, joka lukee sen, repäisee ja viskaa palat inholla maahan.)

AHAB. Tavannut olen sata pettäjää. Vie veli viekkaudella veljen leivän, Voi kerjäläinen kerjäläistä ryöstää Ja ansaan saattaa varas kumppaninsa; En ole vielä vihamiestä kuullut, Mi vastustajan luona vieraili Ja sitten petti sen. Nyt näin sen vasta. Sanoppa, eikö ratsastamas aasi Hikoillut tuskasta, kun petoksesta Näin alhaisesta sanaa kuljetti?

SAMERI. Ei, majesteetti, aasi hikoillut, Vaan ratsastaja.

AHAB. Mutta palvelus Se oli viimeinen sen eläimen. Se kappaleiksi pienoisiksi kohta On hakattava. Yli Israelin On palat sitten hajoitettava Ja kerrottava, että jokaiselta, Ken kostosotaan vastaan Syyriaa Ei kohta riennä, Ahab kuningas Niin palasiksi karjan hakkauttaa. Et ennen lepoa saa, Sameri, Kuin käsky tämä täytäntöön on pantu.

SAMERI. Sa minkä käsket, on jo niinkuin tehty.

(Kumartaa syvään ja poistuu kiireesti.)

OBADJA. Siis uusi sota, Herra kuningas?

AHAB (Obadjalle). Niin; ankarampi kuin on koskaan ollut. Tää hetki vaatii tointa pontevaa. Sa laita käsky, että joukkomme Nyt sotakuntoon varusteleivat. Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä Takokoot kaikki Samarian sepät. Vaan siin' ei kyllä. Että kostomme Niin tuhoavaks tulisi kuin suinkin, Ma Juudan voimat Israelin kanssa Nyt liittää tahdon samaan otteluun. Obadja, kuule! Lanko Josafat Sun hyvin tuntee. Jerusalemiin Siis joutuin riennä; Juudan kuninkaalle Vie Ahabilta tervehdys ja pyydä Mun nimessäni Samariaan häntä. Jos tunnen langon, ei hän meiltä nyt, Kun petti meidät kehno pakana, Voi kannatusta, apuansa kieltää. Vaan siitä lähemmin, jos noudattaa Hän kutsuamme, vieraaksemme tullen. Siis tee kuin käskin; sitten matkalle!

OBADJA. Sun tahtos olen tarkoin täyttävä.

(Menee.)

ISEBEL (Ahabille, joka aikoo lähteä). On vielä keino, jota emme nyt Saa hylkiä, vaikkemme muuten voi Sen käyttämistä suosia.

AHAB. Mik' on se?

ISEBEL. Tää kansa tietäjien merkkeihin Ja profeettojen ennustuksiin luottaa; Se näkijöiltä viisautta etsii Ja hakee haltioihin vaipujaa. Se vaatii kiihoitusta syvempää Kuin hallitsijan käsky; meidän on Nyt käytettävä sitä, varsinkin Kun käsissämme meill' on Jemlanpoika.

AHAB. Kuin? Auttaisiko Jemlanpoika meitä?

ISEBEL. Hän kauan kuningasta Syyrian Vihannut on ja vihaa vieläkin. Niin ankaran hän lausui tuomion, Kun Benhadad sai vapauden sulta. Sen vuoksi on hän vankityrmässä. Vaan tällä kertaa ystäväksemme Voi hänet muuttaa viha yhteinen.

AHAB. Sit' epäilen ma. Näistä miehistä On tänään väärin, mikä oikein eilen, Ja taas päinvastoin. Jos hän äsken vaati Sen murhaamista, joka turvautui Mun jalomielisyyteeni, ei hän Nyt soisi rankaisua pettäjän.

ISEBEL. En usko sitä; suhteet muuttuneet Voi kenties hänet taivuttaa. Ma itse Koettaa tahdon. Jos sa sallit sen, Tuon miehen kera (viittaa vartijaan) vankilasta ma Käyn noutamassa tänne profeetan, Niin saamme nähdä, onko vieläkin Hän yhtä jäykkä. Mutta voimmeko Me jättää sinut ilman vartijaa?

AHAB. Ma itse olen parhain vartijani.

ISEBEL (vartijalle). Siis tule, mies! (Ahabille) Me kohta palaamme.

(Menee vartijan kera oikealle.)

AHAB (katsoo Isebelin jälkeen). Se turhaa työt' on! Sinä Isebel Et Jemlanpoikaa koskaan taivuta. Hän rautatutkaimella Jahven lain Vain pistää meitä, kunnes kidutus Saa meidät vimmaan. Mutta ketä vastaan? (Heitäikse sohvaan pitkälleen.) On ihme sentään! Benhadad, tuo kelmi, On Samariaan kaksi kertaa jo Suu uhkaa täynnä hyökännyt, mut Ahab On helposti tuon ahnaan vaapsahaisen Takaisin karkoittanut aroilleen. Taas isoaa se rosvoamista; Mist' on se saanut tuulta siipiinsä? Nyt seuraa kolmas ottelu ja kovin; Nyt joka käsi miekan kahvaan tarttuu. Sit' ei ois tarvittu, jos noudatin Ma Obadjan ja Jemlanpojan mieltä. Vaan luontoani seurasin ja niin Taas tehdä tahdon. Tervetullut on Taas taistelu ja sodan jylhä jymy! Niin mieluisesti röyhellyttävi Se tyyntä virtaa elonnautinnon. Taas maksaa ponnistella, vaivautua, Saa koitella taas voimain pohjattuutta . . . Tuon käärmeen veljen kun nyt saavutan, Niin ongen hänen sieramiinsa työnnän Ja köyden käärin kielen ympäri, Lävistän leuvan keihäällä ja käsken: Rukoile, liehakoitse! — Mutta jos Sen luikertajan läpipääsemätön Nyt ympäröikin kaislikko ja muta? Niin usein onnen kultaporttiloista Ma ajoin sisään täysin valjakoin; Ken takaa, ettei niitä mulle jo Nyt sulje joku oikullinen henki. Miks Jemlanpojan kolkko ennustus Nyt tuli mieleeni? Vaan sit' en säiky! Mun voittaisiko halpa petturi!

(Hypähtää kiivaasti ylös ja älyää Asarian, joka on tikari kädessä hänen taaksensa huomaamatta noussut.)

Haa! Väijyilevä salamurhaajako?

ASARIA. Niin; murhata sun salaa taikka julki Ma olin päättänyt, kun kihlattuni, Mun elämäni aarteen kalleimman, Sa Baalin temppelissä tahrasit Ja syöksit toivottomaan kuolemaan. Siks kädessäni rauta tappava Ma väijyin sua. Ja kun suuri Jahve Mun käsiini soi tuossa henkesi, Mun sydämeni raivoisasti sykki Kuin Davidin, kun Saulin vaatteesta Hän palan viilsi Engedissä. Mutta En voinut nostaa kättä vastaasi, Kun tiesin pakanan sun pettäneen, Ja sydämessäs jalo viha kiehui. Taas hengelläni sua palvelen, Jos hävität tuon palveluksen irstaan, Min uhriks joutuu Israelin immet. (Lankeaa polvilleen kuninkaan eteen.) Nimessä kärsineiden kyynelten Ja langenneiden tunnontuskien Rukoilen, että Baalin temppelin Hajoitat maahan, papit riettaat surmaat. Niin kirouksesta kansa vapahtuu, Ja siihen kasvaa jalopeuran voima, Kun puolestasi kostamaan se rientää.

AHAB. Nimessä kruununi ja valtikan Ma surkuttelen, että impeesi Baal silmänsä on luonut. Lempes hukka Ei auttamaton liene kuitenkaan. Lepytä harmis! Onhan Israeli Niin täynnä neitoja kuin vuohia Sun kotiseutus kalliot; sa niistä Parasta itsellesi valitse! Ma valvon sitten, ettei vieraat ketut Saa viinitarhaas turmelemaan tulla. En hajoittaa voi Baalin temppeliä, Vaan pappein julkeuden ehkäisen; Sen lupaan sulle Jahven nimessä. Siis nouse! Voimakasta kättäsi Me tarvitsemme!

ASARIA. Jalo kuningas! Lamaiset kädet tarmo jännittää, Ja vankkana on polvet väsyneet, Jos jatkat lupaamatas alkua.

(Menee.)

(Isebel tulee vartijan kera oikealta ja katsoo tuikeasti poistuvaan Asariaan; vartija menee paikalleen verannalle.)

ISEBEL (Ahabille). Ken on tuo mies? Ja mitä tahtoi hän?

AHAB. Kaks kysymystä, ja niin kiivaasti!

ISEBEL. Ken oli hän?

AHAB. Kai oisit tuntenut, Jos kasvot oisit nähnyt tarkemmin. Hän Asaria Jorainpoika oli, Min kihlatulta neitseyden vei Baal. Sa muistanet sen, että tyttö-hupsu Lopetti sitten omat päivänsä. Mun tuli heitä molempia sääli.

ISEBEL. Ja mitä tahtoi sinulta nyt mies?

AHAB. Mun aikoi murhata, vaan vallan voitti Parempi luonto.

ISEBEL. Minkä rangaistuksen Hän sulta sai?

AHAB. Ei mitään rangaistusta. Vaan Baalin liiallista julkeutta Lupasin estää.

ISEBEL. Tuolle murhaajalle! Kuningas, miss' on luontees voimakas? Kädessä murha-ase eteesi Sun valapatto alamaises astuu Ja lupaa henkes armollisna säästää, Jos täytät ehdot, jotka panee hän. Sa, nöyrä, taivut, vaikka vihas tulen Pitäisi polttaa moiset julkeat.

AHAB. Vaan Isebel!

ISEBEL. Ma paljon väljemmän Sun luulin mulle valtakunnan luovan, Kun sankariksi jaloksi sun kuulin. Vaan joka hetki uudet esteet tuo Isäni tielle; minun tielleni.

AHAB. Isäsi tielle!

ISEBEL. Sinä lausuit sen. Jumalan tytär olen korkeimman; On Ethbal vain mun kasvattajani. Ma muistan hetken juhlallisen, kun Hän Baalin eteen temppeliin mun vei Ja lausui: Elos salaisuuden syvän Saat kaikkivallan kasvoin edessä Nyt tässä kuulla. Isäksesi olet Minua kutsunut, vaan se on Baal, Tuo lempeä ja peljättävä herra, Mi antaa elämän ja ottaa sen. On kehtosi tää vuode temppelin; Sun siinä siitti Baal, ja synnytti Se ihmeellinen hetki, jolloin kuu Pimitti varjollansa auringon. Sen merkityksen kasvattajani Näin tulkitsi: Baal, voiman jumala, Min ilmestys on kirkas aurinko, Sinusta suurta synnyttääksensä On liiton tehnyt kera Astartten, Hedelmän äidin, joka kuuna hohtaa, Yön taivaalla ja poviin ihmisten Sytyttää lemmen halut hehkuvat. Sa olet kansain johtajaksi luotu Ja levittäjäks jumalien vallan. Sait häntä kohtaan rajattoman lemmen, Ken ystävänä seuraa tahtoas, Ken vastustaa, kuin tuhoava tuli Sen kohtaa vihasi ja kuluttaa. Kuningas Ahab, salaisuuden tään Todeksi huomaat. Ystävänä olet Mua kuullut sa — ja lausu, missä kohden On vaillinainen rakkauteni sinuun! Mua vastaan sotii Jahven profeetat — Vihani hävittävä heidät syö. Sun avullasi kyllä; mutta jos Mun jouhimekko töhrys profeetan Nyt täytyy ottaa ylleni ja ohjeeks Saan kiduttavat säännöt Mooseksen, En tiedä, miksi rakkauteni muuttuu, Jos kieltäymyksen surkastuttamana Voin ylistääkään sitä onnea, Min jalo mieli Ahab kuninkaan On luonut puolisolleen, jonka alku On jumalista.

AHAB. Jos sun onnesi On jotain vailla, lausu, niin sen hankin!

ISEBEL. Mit' olen sulle, Ahab, uhrannut? Kun Ethbal Baalin ylipapista Kuninkaaks nousi rikkaan Siidonin, Mun kuuluisata kauneuttani, Min loistavuutt' ei kylvettäjän taito, Ei väriaine kartuttanut ollut, Ihaili silloin koko maailma. Mua ruhtinaat ja suuret valtaherrat Läheltä, kaukaa kilvan kosivat; Niinkuin he tuli, saivat mennäkin. En jumalaista vapauttani Alistaa miehen valtaan tahtonut; Isäni Baalin temppelissä mielin Eloni viettää häntä palvellen. Niin Jordanilta uljas ruhtinas, Kuningas Ahab, saapui Siidoniin. Hän, rehevimpäin viinipuiden herra Ja kasvattaja palmuin kauneimpain, Mun voitti puolelleen, ma häneen suostuin.

AHAB. Et katunutkaan vielä sitä ole.

ISEBEL. Ma pelkäsin, jos vapaa lapsi Baalin Voi menestyä maassa, jossa vallan On saanut Jahven kolkko palvelus. Sa lohduttelit. Viinitarhassasi Sa oivalailla menestyvän kerroit Vierellä surullisen sypressin Iloisen öljypuun, ja sellaisena Mun oppiani suojelevas lausuit.

AHAB. Niin tehnyt olen.

ISEBEL. Niin, jos viime työs Ois tekemättä. — Mik' on palkkas ollut? Hedelmät suloisimmat öljypuun Ma toimitin sun nautittavakses. Salaiset hetket Baalin temppelissä Nyt unhotatko lukemattomat, Kun sielus siellä hekumassa suli Ja liittyi Baaliin. Kukat tuhannet Sun etees kylvin; niistä suloisin Ma tahdoin itse olla. Ja kun aika Mun kauneuttain pyrki kalvamaan, Avulla taidon ehkäissyt sen olen. Jos ruusumehun, lyijyn, narduksen Ja kyprinkukan vaikutusta on Nyt osa ihanuuttani, niin on Se rakkauteni tähden syntynyt. Suloinen tahdoin olla sulle, Ahab; Sun sydämesi luopuu minusta.

AHAB. Ei, Isebel, sa väärin mua syytät. (Tarttuu Isebelin käteen.) Sua rakastin ja vielä rakastan. Sun nerosi ja kauneutes hehku On luonut elämäni kevääksi Ja päivän heltehesen polttavaan On istuttanut varjoavan puiston, Min siimeksessä lähteet pulppuaa Ihanin helmin, sulot keijukaiset Lyö leikkiänsä ruohokummulla, Ja kukkaisten ja hajupihkan tuoksu Luo ilmaan lemun hekumallisen, Ja rypäleistä viiniköynnösten Pisarat tiuhkuu mieltä hurmaavat, Ja puissa välkkyy hohde kultainen, Soi soitto länsituulen lauhkean. Ei, Isebel, sit' en ma unhota!

ISEBEL. Nimessä onnen ennen nautitun Ja vasta varrottavain riemujen Sen todistukseksi nyt vaadin sulta Tuon Jorainpojan kivityttämistä.

AHAB. Se mahdotont' on; lupaustani En rikkoa voi.

ISEBEL. Mutta rikot sen, Mit' olet ennen mulle luvannut. Siis puolisoas Isebeliä Sa narrasit kuin lasta joutavaa Ja pettäin suosittelit Baalia. Sun sydämes on noiden vallassa, Joill' ovat kasvot niinkuin antura Ja suussa surullinen ulina. Siis pidä heidät, mutta lsebel Ei ystäväsi enää olla voi.

AHAB. Jo herkiä! Sa raastat sydäntäni!

ISEBEL. Sa etkö raasta mua. Joka isku, Mi Baaliin tähdätään, se minuun sattuu. Niin työläs kuin on lämpöä ja tulta Ja huminaa ja tuulta eroittaa, Niin työlästä on Isebel ja Baal Eroittaa toisistaan. Se mahdoton on. — Kun ainut, jonka puolustukseen luotin, Isäni sortajiin on liittynyt, Mun elämäni turha lelu on, Sen heitän pois; en tahdo katsoa Sen kukistusta, häpeää, mi mulle On runko, josta elon puuni versoi.

(Aikoo kiireesti lähteä.)

AHAB (pidättäen häntä). Ei, lsebel; et näin saa lähteä.

ISEBEL (katsoo kiivaasti Ahabiin). En lähde, jos suot Jorainpojan kuolla.

AHAB. Maanpako riittäköön! Hän henkeni On säästänyt ja minä säästän hänen, Vaan maastani ma hänet karkoitan, Jos tyydyttää se isääsi ja sua.

ISEBEL (lauhtuen). Se on jo myönnytys, mi lohduttaa. Se Baalinkin on varmaan lepyttävä. (Vartijalle.) Hei, vartija, päämiehen luokse riennä Ja saata hälle käsky kuninkaan, Ett' Asaria Jorainpoika heti On vangittava, valtakunnan rajan Ylitse vietävä ja kiellettävä Sen yli jälleen koskaan astumasta, Kotinsa Gilboassa maahan asti On hajoitettava ja majan sija On laitumeksi tasoitettava. (Kuninkaalle.) Niin käskittehän, herra kuningas?

AHAB. Niin olkoon!

(Vartija menee.)

ISEBEL. Taasen olen ystäväs Ja uskollisna parastasi valvon. On edessämme toinen tehtävä, Mi mennyt on, se olkoon unhotettu. Nyt Jemlanpoikaa puhutelkaamme, Hän vartijoineen näkyy saapuvan.

AHAB (kammolla). Nyt puhutella profeettaa! Ei, ei! Ma ennen saatanata haastatan; En leimausta silmän ankaran Nyt nähdä voi, en siedä katsoa. Jos siitä puusta tukea nyt toivot, Niin yksinäsi saat sen taivuttaa; Se minulle on aivan mahdoton!

(Menee kiireesti linnaan.)

ISEBEL. Vaan mulle mahdollinen! Hyvän työn Teit äsken isälleni; maksan sen. (Nostaa kätensä ylös.) Baal, laupiaasti katso lapseesi, Jos palvelijaan vihamiehesi, Nyt tyhmän kansan vuoksi turvaudun; Mun sieluni ja sydämen' on sun!

(MIKA JEMLANPOIKA saapuu VARTIJAN ja SAMERIN saattamana.)

ISEBEL (katselee pitkään profeettaa). Jo sulla aikaa aivan tarpeeksi Lie ollut tuntea ja tunnustaa, Mi suuren suuri mielettömyys on, Kun kuningastaan röyhkeänä solvaa Ja syytää hälle uhkatuomioita. Kai verkkaan päivät vankilassa vierii, Ei lepoa suo rauhattomat yöt, Kun kivitanner vuoteenasi on, Ja muurin kylmä hiki kostuttaa Sen ilman, jota keuhkos hengittää, Kun liikahdusta vähäisintäkin Säestää kolkko kahleen kalina, Mi kipeämmin korviasi vihloo Kuin myrskylinnun huuto räikeä.

MIKA. Ei helppo ole vankilassa elää, Vaan, kuningatar, jos sa kutsuit mun Vain ilkkuakses, turhaan teit sa sen. Monelle palatsinsa loistava On paljon ahtaampi, kuin minulle On holvi Samarian muurissa, Ja valtikkaansa moni ruhtinas Saa usein kantaa mielin raskaammin, Kun Mika kantaa näitä kahleita; Ei unta untuvilla pehmeillä Niin levollista hovissasi maata, Kuin palvelijas tyrmän paasilla. Ma tiedän: totuuden saa kahlita Ja salpain taakse hetkeks sulkea: Se sielläkin on vielä kuningas, Jumalan lapsi ijankaikkisen, Ja otsallansa taivaan rauha päilyy; Se ajan tullen katkoo kahleensa Ja poroks polttaa vastustajain paulat.

ISEBEL. Tää aika ylpeätä mieltäsi Ei vielä ole voinut lannistaa; Se viha, joka rinnassasi aina On meitä vastaan kiehunut, se taas Sun puheestasi ilmi liekehti. Vaan huomaamatta jääköön nyt se multa. En tahdo tietää, että kansalle Mun hirviöksi olet maalannut, Jot' olis Israelin kammottava; En huoli, että Ahab kuningasta Sa kuolemalla äsken uhkailit, Ja vaikka ylpeällä ryhdillä Sa nytkin seisot edessäni, vaikka Ois maassa jaloissani paikkasi — Ma kaikki unhotan ja anteeks suon, Sun kahlees sanallani laukaisen, Teen elämäsi sulonautinnoksi, Jos hyväntahtoisuutta hiukkasen Vain minulle ja kuninkaalle näytät, Ja kerran, kauan vastusteltuas, Mun mieltän' myöten ennustat ja haastat.

MIKA. Mun tahtos mukaan haastaa tulisi! Sa erehtynyt, kuningatar, lienet; Et minua sa voine tarkoittaa. En karjaas kuulu, enkä muuttua Voi makeaksi kieles hunajasta. Kai' tiedät, mistä tapaat miehesi, Et vankilasta, mutta palatsista. On teillä lauma palkkaprofeetoita. He halujanne urkkii tarkemmin Kuin purjehtija tuulen suuntia, Ja ennustukset korvaa kutkuttavat He niiden mukaan teille huutavat; Siis heiltä taasen tiedustelkaa totta!

ISEBEL. Pidätä pilkkas! Mieti, mitä vaadin! Sen täyttäminen vaikea ei lie, Kun liittää meidät viha yhteinen, Ja siten pelastaa voit kuninkaan Ja koko Samarian kunnian, Min pilkaksi on kiittämätön tehnyt. Sa et voi tietää…

MIKA. Vaan jos tietäisin?

ISEBEL. Sa? Kerro, mitä luulet tietäväsi

MIKA. Ma edeltä jo tiesin, minkä te, Sa, kuningatar, kuninkaasi kanssa Nyt vasta tiedätte ja uskotte. Miss' ovat juhlanne, sen hypyt, soitot Ja mielistelylauseet maireat Ja Gileadin vauraat kaupungit Ja pakanoiden kiiltelevä kulta? Ne vaahto oli laineen harjalla, Mi kuohahti ja jäljettömiin haihtui. Sai lopun nopeamman riemunne Kuin kukoistamis-aika mantelpuun, Se kuihtui hauraan päivän kukan kanssa. Ken tuulta ajaa, tyhjän saavuttaa. Te liiton teitte, puristitte kättä, Ja lupaukset saitte kauneimmat, Ja saastaisille epäjumalille Te toimititte inhottavat uhrit. Mut mitä hyödyitte? Nyt Benhadad Vain pilkkailevi herkkää uskoanne Ja Samarian jalomielisyyttä, Vaan Gileadin kaupungeita hän Ei päästä käsistään. Ei yhdenkään Hän salli Samarian kauppiaan Damaskun kultaa itsellensä koota.

ISEBEL. Vaan eikö rangaistusta ankarinta Nyt siedä kiittämätön pettäjä? Ja eikö koko Samarian kansan Nyt kostosotaan ole noustava? Sen vaatii kunniamme loukattu.

MIKA. Ei teille ole kosto mahdollista.

ISEBEL. Vaan tyynnä emme myrkkypalaa niele.

MIKA. Ken jumalattomuutta kylvävi, Se vääryyttä saa vainioltaan niittää Ja syödä valheen karvaat hedelmät.

ISEBEL. Et tunne määrää kuninkaamme vihan. Hän kaikki miehet sotakelpoiset On ankarimmin taistoon kutsunut; Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä Nyt Samarian sepät takovat; Hän voimakkaamman kokoo armeijan, Kuin koskaan ennen yli Jordanin On kulkenut. Mut luottamus ja into On tässä mahtavassa joukossa Sun sytytettävä.

MIKA. Mun!

ISEBEL. Juuri niin. Me kansan eteen asetamme sun. Sa profeettana Jahven nimessä Julistat sille, että kunniamme Nyt vaatii kukistusta Damaskun Ja menestystä taistelussa lupaat. Kuin kipunasta ruoho kuivunut Sun sanastasi kansan mieli syttyy, Sen viha alkaa kuohua kuin myrsky, Sen voima paisuu luottamuksesta, ja innoin varten pettäjätä halpaa Se hioo keihästä ja kostonkalpaa; Ja ken sen tielle silloin panis salpaa!

MIKA. Ja luuletko mun tahtos täyttävän?

ISEBEL. Miks niin et tekis? Onhan Benhadad Sun Jumalasi kiroama mies. Sen rangaistuksen, jonka äsken kiersi, Hän nyt on kovempana kohtaava, Kun vielä punnitset sen vihan painon, Mi päälles kaatuu, jos sa esteleit, Ja kaiken hyvän, jota tuhlaamaan Olemme valmiit sinulle, jos taivut, Jos kahleet, huonon vankiholvin ilman Ja ravintosi näännyttävän vertaat Sen vapauden päiväpaisteesen Ja nautinnoihin, joita tarjoan, Niin houkkana et pyyntöäni hylkää.

MIKA. Mua kuule hetki, sitten itse päätä! Jumala suuri, kaikkivaltias, Min haastaessa meri pakenee, Ja tärisevät perustukset taivaan, Min viittauksesta vaipuu kukkulat, Ja laaksot kiipeävät korkeuteen, Min peittäessä pyhät kasvonsa Kaikk' kansat vapisevat maailman, Ja ottaessa poies henkensä Maa hukkuu, vallat tomuks muuttuvat — Hän Israelin kansaksensa otti Ja ihanaksi viinitarhakseen. Hän huolekkaasti aidalla sen saarsi Ja ympärille ojat laajat loi Ja pakanuuden korpimaata vastaan Niin rajat tarkat Jaakobille sääsi, Ettei se pyhää pappeuttansa Upottais saastaan epäjumaluuden; Sen tuli olla kansain kammona Ja kurittajana, ei ystävänä. Sen usein Israeli unhotti Ja muukalaisten ystäväksi muuttui Ja kansain jumalia palveli; Vaan profeettojen saarna suolainen Ja Jahven rangaistukset aina sen Sai hylkäämähän synnin alttarit Ja Herran kirkkautta etsimään. — Vaan sitten kun sa Siidonista saavuit Ja nousit ohjaajaksi Ahabin, Te tahdotte tään kansan paaduttaa, Hävittää isäin oikeudet pyhät Ja Israelin pakanoihin liittää. Te rakennatte puistot, kukkulat Kirottaville epäjumalille, Mut murhautatte Jahven profeetat; Te synnin teille kauhistuttaville Niin johdatatte Samarian kansan; Te viekkahasti viritätte ansan, Mi nuorukaiset kaikki langettaa Ja puhtaat neidot saastaisiksi saa. Kun työnne, Jahveamme halveksivat, Nyt katkeruutta teille kasvattivat, Ma, ainut eloon jäänyt profeetta, Kun piinattuna kidun kahleissa, Ma kaiken tämän unhottaa nyt voisin Ja teidän suosiota liehakoisin Ja, hengen todistusta vastustain, Sun tahtos mukaan ennustaisin vain Ja Herran profeettojen suuren määrän Niin häväiseisin jälkeen mieles väärän!

ISEBEL. Sa kuulit ehtoni ja ymmärrät.

MIKA. Ma kuulin ehtosi ja ymmärrän, Mut ennenkuin sun tahtosi ma täytän, Saa luuni kahlehissa riutua Ja tuska kielen kulkkulakeen juuttaa. Vaan siihen asti ilmoittaa se vain Sen, minkä käskee Jahven vakaa henki. Te palkkaprofeetoihin kääntykää; Mun ääneni on Herran tulkkina.

ISEBEL. Sua vaadin tahtoani täyttämään; Kun niin et tee, on päätöksemme selvä, Ei ohjauksia sulta vaadita, Sa kurjuudessa pöyhistynyt narri, Mi uskotella minullekin tahdot Kuin yksinkertaiselle rahvaalle, Ett' yksin teillä ravansyöjillä Ja muukalaisten purijoilla on Elämän oikeus ja menestys. Sun uppiniskaisuutes kuitenkaan Ei päätöksestään Ahab kuningasta Voi luovuttaa. Ja välikappaleita Hän aikeitansa toteuttaakseen On kyllä löytävä, ja uskallusta Ei puutu hältä, vaikka, kurja raukka, Sa tuhat hirviötä maalaisit Hänt' uhkaamaan. — Sa syytit meitä äsken Profeettain murhasta. Sa liian kauan Jo olet elänyt. Sun kuolla täytyy.

MIKA. Ma Jahven tahdon mukaan kernaasti Pois eroan tään ajan surkeudesta, Käyn luokse esi-isäin hurskasten.

ISEBEL. Ei kuitenkaan niin helposti kuin luulet. Sun täytyy vielä ennen loppuas Kitua ravinnotta kahleissa; Siks kunnes riudut kärsimysten yössä Ja henkes hortuu tuskan tutkaimiin. Sua kostomme ei heitä sittenkään; Sun ruumiis kirottuna heitetään Kedolle ruuaks korppien.

MIKA. On yhtä, Se missä lahoo, jonk' on lahottava. Vaan oman riettaan elämäsi lopun Sa kerran olet myöskin näkevä.

ISEBEL (vartijalle). Pois hänet vie! Ma liian kauan olen Jo hänen jaaritustaan kuunnellut. Tee pimeimmäksi hälle tyrmän yö Ja kahleen paino kaksinkertaiseksi. Rapakkovettä pivon päivässä Ja homeleipää kaksi gerahtaa Hän ravinnokseen saakoon, muuta ei. Ei lohdutuksen sanaa lausumaan Saa kenkään tulla hälle vankilaan; Siell' olkoot hänen seuralaisinaan Sisiliskot, rupiselät sammakot! Hyvästi, profeetta, sa vielä kadut!

MIKA. Ma soisin, että itse katuisit Jo ennenkin kuin Herran tuomiolla.

(Menee vartijan saattamana.)

ISEBEL (Samerille). Kuninkaan käskyn olet täyttänyt?

SAMERI. Niin, kuningatar.

ISEBEL. Toisen tehtävän Saat minulta, jos olet siihen valmis.

SAMERI. Sua palvelemaan, armollinen rouva, Ma aina valmis olen.

ISEBEL. Hyvä se! Mun käskyni on, että todistajat Sa hankit, jotka kuolonrikokseen Tuon Jemlanpojan syylliseksi tietää.

SAMERI. Ken vaatis todistusta, että käärme On tapettavaks luotu, taikka ken Ei tietäis, että korppi, joka tähtää Mun silmääni, on ammuttava?

ISEBEL. Joskus Voi sekin olla todistettava. Oletko kuullut, kuka useimmin Tuon miehen luona vankilassa käy?

SAMERI. Nyt juuri Amarian Gilboasta Näin sieltä saapuvan. Hän ystävä On Jemlanpojan.

ISEBEL. Todistettakoon Ett' on hän Amariaa kiihoittanut Kapinan nostoon. Mutta Amaria On sopivasti raivattava pois. Sa ymmärrät mun?

SAMERI. Kyllä, kuningatar. En ole mikään metsäaasin varsa.

ISEBEL. Ma luotan sinuun.

SAMERI. Etkä siinä pety.

ISEBEL. On heidät kaikki hävitettävä Nuo luonnonhylyt, tyhmät rääkkyjät! Yöt, päivät rukoilen ma Baalilta, Hän että neuvoo siihen mulle keinot, Kun houkuta ei tuoksu jasmiksen Ja palmun lehvät eivät viehätä, Teen liiton kera petoeläinten; Kavala kettu, julma tiikeri, Ne olkoot Isebelin auttajat. Nuo röyhkeilijät shakaleilla syötän; Ma maistaa tahdon koston hunajaa.