SISÄLTÖ: (continued 4)

Minulla oli 8 vakinaista palvelijaa: Islam Baj, karavaaninbashi, Fong Shi, kiinan tulkki, Parpi Baj Oshista, Islam Akhun Kerijasta, Hamdan Baj Tjertjenistä, Ahmed Akhun, puoleksi kiinalainen, Roslak Kara-sajsta ja Kurban Akhun Dalai-kurganista. Viimeksi mainitusta paikasta otimme sitä paitsi 17 taglikia, heidän aksakalinsa johdolla. Heidän oli autettava meidät vain pahimpien solien yli ja parin viikon perästä palattava. Taglikit, joiden piti näyttää meille helpoimmat Kvenlunin poikki johtavat solat eteläisille ylätasangoille, veivät meidät tahallaan harhaan. He pelkäsivät nimittäin Kiinan viranomaisten vihaa, jos osoittavat vieraille oikean solan. Lopulta heidän aksakalinsa tunnusti vieneensä meidät harhaan, ja hänen johdollaan tulimme kyllä helposti ylätasangoille.

Se ulottui laidattomana arona pohjoisen puolelta Kvenlunin ja etelässä Arka-tagin myös lumipeitteisen jonon välissä. Alussa kyllä löysimme eläimille hyvää laidunta, mutta se kävi kohta yhä niukemmaksi; lopulta oli kasvullisuus vain kankeita pensaita ja arokasveja.

Pahinta oli, että väkeni alkoi kovasta ilman ohenemisesta noilla kukkuloilla sairastua vuoritautiin. Fong-Shi, kiinan tulkki, kävi niin huonoksi, että minun täytyi päästää hänet pyynnöstään paluumatkalle, ja paitsi muita sairastui itse Islam Baj niin kovin, että minä jo muutamana hetkenä pelkäsin hänet kokonaan menettäväni. Hänen luja luontonsa ja antamani lääke pelastivat hänet kuitenkin ja neljäntenä päivänä hän oli taas täydessä touhussa.

Vielä toinenkin huoli oli minulla tällä aromarssilla. Taglikit, jotka olivat seuranneet karavaania ylä-Kerijan varrella olevilta vuoriseuduilta asti, rupesivat ikävöimään kotiaan, ja joukko heitä karkasi eräänä yönä.

Elokuun 18 päivän iltana tehtiin seuraava sopimus muiden taglikien kanssa. Kolmelle heistä maksettiin palkka palvelusajastaan, ja he saivat nyt palata samaa teitä, mitä olimme tulleet. Muista oli kahden seurattava Arka-tagin toiselle puolelle, jonne tultua hekin pääsisivät paluumatkalle. Mutta jälellä olevien oli vakinaisten länsi- ja itäturkestanilaisten palvelijaini kanssa seurattava karavaania, kunnes saapuisimme asuttuihin seutuihin, tapahtui se sitten missä tahansa.

Jälelle jääneet taglikit pyysivät saada puolet palkastaan etukäteen ja minä katsoin voivani huoletta suostua heidän pyyntöönsä. Muutamat itäturkestanilaiset, joilla oli perheet Kerijassa ja Khotanissa, lähettivät melkoisen suuria summia palkastaan palaavien taglikien myötä, joiden ennen lähtöään seuraavana aamuna oli annettava kirjallinen todistus siitä, että olivat vastaanottaneet rahat, ja siinä myös sitoutua toimittamaan ne määrätyille henkilöille.

Kaiken tämän suoritettua menimme levolle. Taglikit makasivat kuten tavallisesti paljaan taivaan alla, rakennettuaan suojaksi vallituksen maissisäkeistä, satuloista ja muista tavaroista.

Palvelijani olivat sen vuoksi kuin puusta pudonneet viiden aikaan seuraavana aamuna, elokuun 19 p:nä, havaitessaan että kaikki taglikit lukuunottamatta sihteeriäni Emin Mirzaa — olivat karanneet. Islam herätti minut heti ja ilmoitti asianlaidan. Rupesimme neuvottelemaan.

Miehet olivat nukkuneet kuin pölkyt koko yön eivätkä olleet kuulleet mitään epäiltäviä ääniä. He luulivat taglikien karanneen jo puoliyön aikaan; ja kun nämä olivat päässeet siksi paljon edelle, olivat he luultavasti uskoneet pääsevänsä kaikesta takaa-ajosta. He tiesivät hyvin, että jokainen päivä oli meille kallis näissä laitumista niin polonalaisissa seuduissa.

Tarkastaessamme karavaania havaitsimme, että kymmenkunta aasia, kaksi hevosta ja runsas varasto leipää, jauhoja ja maissia oli poissa. Pahinta kuitenkin oli, että he olivat saaneet palkkaansa etukäteen ja veivät toisille miehille kuuluvat rahat jättämättä kirjallisia sitoumuksia.

Pako oli nähtävästi suunniteltu edeltä käsin ja ovela oli epäilemättä tuo tuuma hankkia mahdollisen suuret palkkarahat etukäteen. Mutta se meitä kaikkia ihmetytti, että he olivat niin äänettömästi päässeet pakoon. Joku miehistä oli kyllä kuullut koirien haukkuvan kiukkuisesti puolissaöin, mutta luullut niiden haukkuvan vain kameeleja, jotka tavallisesti läksivät leiristä liikkeelle ja tarsivat ohi kuin varjot pimeässä.

Mutta niin hevin emme olleet petettävissä. Tutkimme leirin lähimmät ympäristöt jälistä nähdäksemme minnepäin karkurit olivat lähteneet, ja havaitsimme heidän eri suuntiin ja hajaryhmissä menneen pohjoisen vuorijonon juurella olevaan yhtymäpaikkaan alusta pitäen eksyttääkseen meidät. Pari varkaista oli käynyt jalan, pari ratsastanut hevosella, muut aasilla.

Kun useimmat jälkimäisistä olivat kuitenkin melkoisesti riutuneita, ei hätäisesti kuntoon pantu karavaani varmaankaan ollut ehtinyt kovin kauvas. Käskin siis, että karkureja oli lähdettävä takaa-ajamaan ja tuotava heidät hinnalla millä hyvänsä kimpsuineen kampsuineen takaisin leiriin. He olivat pettäneet meitä niin hävyttömästi, että ansaitsivat rangaistuksensa. Parpi Baj, joka oli vanha mies, määrättiin johtajaksi ja sai seuralaisiksi Hamdan Bajn ja Islamin Kerijasta. Pyssyillä ja revolvereilla varustettuna he hyppäsivät parhaiden ratsujen selkään ja läksivät nelistä ajaen matkaan solan yli meneviä jälkiä noudatellen, missä he heti katosivat näkyvistä. Jos karkurit kieltäytyivät mukaan lähtemästä, oli näiden kolmen ammuttava muutamia laukauksia, mutta ankarasti oli heitä kielletty haavoittamasta ketään.

Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa. Päivä meni ja yö kului heistä mitään kuulumatta. Aloin pelätä heidän ratsastaneen harhaan, jonka vuoksi toinen hämmennys tulisi ensimäistä pahemmaksi. Klo 5 seuraavana iltana he palasivat viimeinkin melkein kuoliaiksi uupuneilla hevosillaan ja kertoivat nyt seuraavaa.

Rivakkaa ravia ajaen he olivat noudatelleet jälkiä ja keskeyttämättä ratsastaneet koko päivän ja illan. Kun heillä ei ollut kuormaa ja hevoset olivat jotenkin levänneet, oli heillä matka hyvästi eistynyt. Kulettuaan leiripaikkojemme n:o 7 ja 6 sivuitse, he olivat puolenyön aikaan heti jälkimäisen takaa etäältä havainneet tulen, jota kohti olivat heti lähteneet ajamaan.

Perille tultuaan he näkivät muutamia miehiä istumassa tulen ympärillä. Siinä ne karkurimme olivat. Heidän kaksi hevostansa ja kaksitoista aasiansa olivat laitumella. Miehistä oli viisi asettunut tulen ympärille, toiset jo menneet levolle. Kaikki, niin hyvin miehet kuin eläimet olivat nähtävästi tuiki uuvuksissa pitkän päivänmarssin perästä. Heillä oli kuitenkin ollut etuna se, että kaikki olivat lähtiessä olleet levänneitä ja matka kävi alamäkeen. Pysähtymättä olivat he voineet sen vuoksi kulkea. Mutta kun useimmat heistä olivat kulkeneet jalan, täytyi ratsastajaimme toki heidät lopulta yllättää.

Kun Parpi Baj kahden seuralaisensa kera ajaa karautti tulen luo, olivat kaikki hypänneet pystyyn ja puhaltuneet pakoon eri tahoille. Mutta hän läksi ajamaan takaa, ampui yhden laukauksen ilmaan ja huusi, että jolleivät he heti paikalla tule takaisin, ampuisi hän heidät joka kynnen. Karkurit heittäytyivät silloin suin päin ja rukoilivat armoa. Heiltä sidottiin kädet selän taakse ja Parpi otti heiltä pois kaikki rahat mitä olivat saaneet.

Pari tuntia nukuttua lähdettiin paluumatkalle varhain aamulla. Vain eronsa saaneet kolme miestä saivat jatkaa matkaa edelleen. Karkurien johtaja, muuan neljäkymmenvuotias tagliki, jonka hyvää työtä pako oli, pakotettiin varkaan tavoin käymään koko matkan kädet selän taakse sidottuina.

Vasta klo 10 illalla saapuivat sidotut pakolaiset Islamin johdolla leiriin. Minulle annettiin nyt kaikki mitä heiltä oli saatu takaisin. Mutta he olivat hukanneet meiltä kaksi kallista päivää, jotka eivät olleet korvattavissa, johtaja tuotiin telttani luo ja muut saivat asettua puoliympyrään hänen ympärilleen.

Osoitin hänelle, että hän oli varas ja lisäsin, että jos kiinalainen ambani olisi saanut hänet kiinni samoissa oloissa, olisi hänet paha perinyt. Jottei hän eikä hänen kumppalinsa luulisi rankaisematta saavansa kohdella eurooppalaista niin kuin hän nyt oli tehnyt, sai hän kuusi paria lieviä raippoja, vaikka uskolliset palvelijani vaativat, että hänelle piti antaa vankka selkäsauna.

Tuomiossa määrättiin lisäksi, että varkaiden täytyi hyvittää petollinen menettelynsä työllä ja öisin olla kahleissa siksi kunnes olimme heidän suhteensa varmat. Edelleen he saivat suorittaa Parpille, Hamdan Bajlle ja Islamille Kerijasta kolmen hukkaan menneen päivän palkan sekä oli heidän seurattava meitä niin kauvas kuin tahdoimme, ja kun heille viimein ero annettaisiin, riippuisi heidän palkkansa minusta ja heidän vastedes osoittamastaan käytöksestä.

Tuomiota julistaessa miehet seisoivat turkkeihinsa puettuina, äänettöminä teltan aukon edessä, kuun ja kynttiläin loisteen heikosti valaisemina. Eihän ollut huvittavata heitä rangaista, mutta itsehän he sen olivat ansainneet, ja hyvää se näytti heille tehneen, sillä heidän käytöksensä oli sen perästä moitteeton.

Epärehelliset taglikit pidettiin sitten sidottuina. He nukkuivat paksun huopapeitteen alla, joka oli pantu eläinten ruokavarasäkkien päälle, sillä saatoimme milloin hyvänsä odottaa heiltä uutta pakoyritystä. Heidän johtajansa pyysi muutamien päivien perästä hartaasti päästä kotiinsa, ja kun emme häntä enää tarvinneet, suostuttiin pyyntöön. Minua pelotti, ettei hän jaksaisi käydä pitkää matkaa kotiinsa, mutta hän sanoi aikovansa etsiä käsiinsä muutamia Arka-tagin pohjoisrinteellä olevia kullankaivajia. Hän sai riittävästi leipää, jauhoja ja rahaa ja oli erittäin tyytyväinen.

Toiset taglikit pitivät parempana seurata meitä Tsajdamiin sieltä palatakseen Tjimen-tagin kautta. Kun he olivat viime päivinä käyttäytyneet tyydyttävästi, päästettiin heidät kahleistaan ja saivat nukkua vapaasti.

Lähtiessämme elokuun 21 p:nä itää kohti sai eron saanut matkalle lähtijä vielä aasin, jonka kannettavaksi hän sälytti neljäksitoista päiväksi laskemansa ruokatavarapussit, ja tallusteli sitten aivan yksin jälkiämme länteen päin ajaen aasia edellään. Minun tuli surku tuota mies poloista, jonka yksinään piti kulkea pitkä taival, mutta hän oli itse ylen tyytyväinen päästessään meistä eroon. Hän oli itse käynyt meille virittämäänsä ansaan, eikä meitä ollut niin helppo rosvota kuin hän oli luullut.

Joka ilta on meillä erikoinen ilo kameeleista, kun ne auringon laskiessa juhlallisina kuin jumalat, hitaasti ja vaappuvin kyttyröin astuivat teltalle syömään joka päivä annettavaa maissikappaansa. Se kaadetaan purjekangaspalaselle maahan. Kameelit paneutuvat ympärille pitkälleen ja syövät ahvatisti.

22.

POIKKI VILLIAASIN JA VILLIJAKIN MAIDEN.

Elokuun 23 p. kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin, tuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien Sisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman ylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono korkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui länteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista vettä.

Maa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta löytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla sadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä pyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä samalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista huolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.

Näissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla, "khulanilla" ja villijakilla.

Khulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi loitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli kuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi hyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet kerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin karavaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta se näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin se ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni verkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.

Heti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen nopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen kauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa uudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin muodoin turhaan itseään.

Kun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen uupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille ilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se muutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle puolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta oli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.

Muuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi oli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän palasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa tekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat äksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten tulivat toimeen.

Ja niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja poltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani maata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras seurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.

3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani vastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen, häntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli varmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli niin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä huoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.

Koko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit olivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4 kappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja ruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli edessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä, pää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen välimatkan päässä karavaanista.

Vähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä päästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta heti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja niin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.

Iso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä khulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka aivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan khulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle. Tulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien välissä se oikasi karavaanin luo.

Harvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa laakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten tavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä, koirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä vastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti ja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää pystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä aivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui ratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi laukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi vaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita katseita meihin.

Kolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään päin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille, huomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi mihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei meidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki ammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon edellä, vaikka koirat "torvesivat" perästä melkein maasta koholla.

Tasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam ja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja sitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa asennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki nousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun etukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta poikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se oli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää ennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli kysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9 vuoden ikää.

Ylimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin olevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua lähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla, häntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on samanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on noin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee pitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.

Selän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea muuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta sisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei täysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat ruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja aasilla.

Se pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä näyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä se sitä tuntunut pelkäävän.

Kun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon pisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin irti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat talteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.

Syyskuun 1 p:nä kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen harjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea, jollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli kaivanut muuan pieni nakertaja, "teshikani", jonka joskus nähtiin katoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.

Etäältä näimme usein pieniä laumoja "jurge"-antilopeja, 5 tai 6 aina karjassaan, joita tibettiläiset nimittävät "orongoiksi". Niillä on pitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet pääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut päästä pyssyn kantaman päähän.

Varhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka kahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka vierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen päivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa jaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli tunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen matkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät olleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan, oli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat vasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.

Iltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja piirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet muodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän tupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin verhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut ollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta, yläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut sarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä käytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.

Huomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa tätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin. Miehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko kielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka maistui erinomaisen hyvältä.

Liha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen kertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut ilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen lämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet punoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin alla suojellakseen silmiä auringolta.

Katsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150 askeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin tottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se hölkytteli kumpujen taakse.

Illansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella eikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin lähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä kohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.

Vasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas pystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi luodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran uudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina pyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen seitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.

Islam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa ole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli sielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä jättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan nahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.

Samosimme siis syyskuun 4 p:vän aamuna eteenpäin. Islam muisti tarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa hänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus siellä olekkaan.

Islam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Mutta sitten hän vakuutti, että jaki oli kuollut hänen lähtiessään illalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa maassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa, monista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli yhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia askelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen jälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan lähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.

Päästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja katseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai sen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme parhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme liikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme äkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään, puuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan turvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.

30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri useita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen kimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa ja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.

Kymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen ympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta. Lyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti tunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen tuskista.

Jaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen kerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.

Yhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä siitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka olivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha sonni. Iskender, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla jaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että villijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota kahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.

Turkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin paksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja tuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli aito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet ovat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät villaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten sanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.

On itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas. Vain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata pitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää sai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä päästelemään.

Aivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään ja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla, laitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja kesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän pakosta söivät sitä.

Tämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan senkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan korkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia lumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina, aivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se syö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo sen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän päivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se lähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten lumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista mielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.

23.

TAPAAMME TAAS IHMISIÄ.

Matka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin onnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi toisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua tulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa perästä kaatui voimattomana.

Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta. Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä näköisiä hyvänsä. Marssiessamme syyskuun 12 p. menetimme yhden aasin. Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu. Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen tietä mistä olimme kulkeneet.

Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi. Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin, hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille. Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti. Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.

Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi. Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten lihaa.

Vain viisi kameelia yllätti syyskuun 23 p:n leirin. Se, jolla oli khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän täälläkin täytyi päivä pysähtyä.

Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin" suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi. Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.

Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin syötäväksi.

Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt 5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro 30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään, eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä viljalti.

Syyskuun 27 p:nä kulettu taival leiriin n:ro 35 asti oli 27,5 km. Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat mukavat.

Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi. Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa. Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.

Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.

Eläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti satulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut hevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se kuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se aikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam satulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä pyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa saattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki kerralla lopun vaarallisesta leikistä.

Noin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä tervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla lopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt mies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.

Käännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme mongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta lähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan laaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi pieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja, joissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin vuoren rinteitä.

Keskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi: 3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt luoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet, jotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien puheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa ei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet uutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa saatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.

Jännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme lokakuun 1 p. kaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan, muutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj huomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän juurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen pamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha mummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti, että ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän yksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen äärimäiset reunat.

Vähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt leiriin.

Lähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella, ja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan kielellemme.

Keskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän ei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä kukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, "bane" (oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa "ula" vuori, "gol" joki ja "nor" järvi.

Mutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla käsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin sen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista kahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta lampaan lihaa illaksi.

Mieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas elämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää näppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä paikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.

Viittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt "ulalle" (vuorille) "bokia" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin ennen "närin" (auringon) laskua.

Ahmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko kotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa nähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen nimensä oli Dortje.

Dortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli kasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja viikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja nahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli pieni huopainen patalakki.

Viivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei meidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme pientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle. Huonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia, erotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli tarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat he ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.

24.

TANGUUTTILAIS-ROSVOJA.

Lokakuun 3 p. läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje oppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja rämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden sivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli matkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven varalle.

Pitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen tarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja kaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata Tjimen-tagin yli taas maahansa.

Kestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he saivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja, muutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua vähän ennen lähtöä.

Toinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin kuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä joka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he kohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli meillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.

Mutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti jääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin — Pohjois-Tibettiin. Parpi Baj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja miesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.

Minä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin mongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e. Useimmat heistä olivat olleet Hlasassa (Lassa) ja tiesivät kertoa monta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.

Iltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine huopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä lihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat karjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua. Palvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille syömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille Imam Djafer Sadikin "teskerehiä" (aikakirjaa).

Kokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien kotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin siemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet kesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla vuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta hengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.

Vaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat mongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat puoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi nauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä hullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada muhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin kuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat guttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia lopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän seisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen posliiniukko.

Auringon noususta saakka vallitsi lokakuun 12 p. leirissä sama häärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania järjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain hevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia kaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä, oli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit sitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.

Hyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen tottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni vain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa meitä hyvä matka eteenpäin.

Saavuttuamme lokakuun 16 p. Togde-golin mongolikylään sai vanha oppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo, sillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän levottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään nuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, Loppsenin, joka useat kerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen. Hän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina iloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.

Loppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän kohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja ja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla varoillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja nähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän melkoisesti.

Näissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat Tadjenur-heimoon. Heillä on aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin vyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä pidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen, tupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat partakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat suippokäret.

Päässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain otsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan avopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai musta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin Khalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.

Ihonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä kuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta tuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin litteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja hienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin harvaksi parraksi.

Oova-tögörukissa saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä mieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja. Niitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam tarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi silloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen vaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.

Lokakuun 23 p. kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä Tsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta. Maa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena suolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.

Khara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin tulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme päivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.

Minkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä kärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan, minkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin tiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään tietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä yksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot tuntuivat minusta yllättämättömiltä.

Minua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä olimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä tuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme — Pekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka äärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä matkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin uupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen Idän pääkaupunkiin!

Lokakuun 25 p:vän aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi paljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös ja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi kunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat taas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita seutuja.

Maa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen kuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin tiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti näkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.

Tsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme tapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut leiripaikalla, jota nimitettiin Tsakhatsakiksi. Loppsenin kehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia vedellä täytettyjä vuohennahkoja.

Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.

Lokakuun 28 p. noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset rosvot maata häiritsevät.

Polku kulki lokakuun 30 p. hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.

Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja miehille.

Sorgotsun luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle. Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.

Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle vehnäpullan.

Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana tuuma!

Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että kamiinin pelti helisi.

Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli aamulla jääkönttänä.

Lokakuun 31 p. tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme. Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin olivat muutamia tunteja syöneet.

Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia, etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.

Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa, joka on seudun laskukanavana.

Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.

Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"

He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle! Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.

Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois. Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja hänet murhattiin Tam-buddan luona. Prshevalskijllakin oli ollut näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi täysin selvillä aseman vakavuudesta.

Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti, että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut siitä, että laukaus sattuu.

Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?

Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.

Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä nähtävästi rauhoitti miehiäni.

Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.

Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan. Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseenkään.

Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.

Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät, karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.

Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.

Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä Kurban ja Ahmed, kaksi muslemia.

Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon. Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä, jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin, sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse heinikossa piilossa.

Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen. Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.

Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse, tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.

Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi: "khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä ja lämmitteli käsiään tulella.

Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta varastetuksi.

Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.

Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat, virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.

Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat enemmästä takaa-ajosta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että Ten-karissa (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.

Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman Dsun-sassak-heimoa olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet. Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.

Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa. Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut. Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.

Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli Ten-kar. Kyliä oli nyt yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä tehty kaupungin portti.

Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.

Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.

Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen, jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti itsensä rouva Reinhardiksi, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.

Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.

Marraskuun 18 p. sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun, ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä Khamin ja Korlan kautta.

Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut meille jäähyväiset.

Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän oli oltava matkalla 3 kuukautta.

25.

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ!

Joulukuun 1 p:nä minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta. Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni murskaksi.

Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit, saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää, kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.

Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien, jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.

Tällä tavoin ehdimme viho viimein Liang-tsheo-fuun, erääsen Kiinan suurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja myöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut mitä vierasvaraisimmin vastaan.

Taas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni Ning-shaan, lähimpään Pekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava Ala-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me onnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme, saamaan niitä.

Liang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta Shanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille ilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse joulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.

Liang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen lähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen johtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä vilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka nurkassa.

Tein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen pasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi "shooloota" eli käsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen. Ne täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä, jotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä laitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa palelluttanut käteni.

Liang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä matkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää oman lieden ääressä syntymämaassa. Joulukuun 24 p. oli aina vaikea päivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se kului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin haetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä pakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä kunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin, joka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä laskeutui -15,8°.

Joulukuun 16 p. saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä kerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km Ning-shaan.

28 p. varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet etemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle paikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen vilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä kääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä viemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi olleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan yhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.

Tämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis antaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet miehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat muutettu.

Tiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon poikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja varmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja muhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa, tasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen, kylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja härkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt leveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.

Pienessä Tjing-Janin kaupungissa viivyimme päivän, sillä kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta, eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.

Kun minä tammikuun 1 p. 1897 olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua Vang-je-fuun, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis, ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.

Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli "sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.

Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.

Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois. Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi saatoimme taas lähteä matkaan.

Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.

6 p. painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut, okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.

Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa. Ala-shanin aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia. Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit saattavat täällä kulkea.

Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti, jankuttamatta ja nurisematta.

Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.

Keskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon ympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita ladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta pystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät. Kokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.

Kameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää pohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää ajotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista ynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa. Pohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja kulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria leipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia, kovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan iltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on valoisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona on "mieniä", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta leivästä keitettyä soppaa, ja teetä.

Oivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana suikersi arojen yli, saavuimme tammikuun 12 p. pieneen Vang-je-fun kaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.

Oli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset miehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli seurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme joukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas Norvon, erään "vang'in" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan vasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui tavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella. Useiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa paljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna aito valkeaan puseroon.

Keskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua. Erittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä tarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja osoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi vaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.

Tammikuun 18 p. saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan lähetyssaarnaajien taloon.

Suuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, herra ja rouva Pilquistit, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän vierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa nukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä, tarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi jääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla etäisessä maassa.

Ning-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä. Siellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja raamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia kiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet monta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle. Kaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist vuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa ohikulkijat kävivät.

Rouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi tavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein he menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo pikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän jalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies katsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.

Leikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä. Ison varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki, neljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja sitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla aikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen kumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä valmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja poloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän keskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.

Ei saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia. Tyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse sängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat seitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet usein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten käynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti ja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai viholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän säärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton kärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!

Vielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen Kiinaan, ja tämä matka Ordosin erämaiden poikki oli vaikeimpia osia matkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni yksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa tuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja lepoon.

Ning-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla. Kesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana voi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun niistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu mongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin välillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää, mutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.

Tammikuun 21 p. läksimme liikkeelle, ja ystävälliset lähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä päivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta johdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme tammikuun 25 p. Shi-tsue-tsan kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei edes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat kantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m leveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää joki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan pohjoiskoillisessa.

Tie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein mäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä; se, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että useimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten uudenvuodenjuhlaa.

Maan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja vain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty seutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat muutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan hedelmättömien seutujen.

Ei tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen puute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli mukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan ilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli inhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka pakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.

Eikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset hirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein tuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai kuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät paljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti pysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne ohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita jäseniämme!

Tammikuun 31 p. riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin yhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin leirissä Khara-mooren (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli maisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli. Telttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.

Miehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita peittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko päivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää. Ja jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin steariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä lyijykynällä.

Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (helmikuun 1 p.) saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään, kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.

Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2 päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui lämpö silloin -26,8 asteesen.

Helmikuun 6 p. yllätimme Hoo-dji-toon, ensimäisen kylän aavikon pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme Bao-tossa, missä ruotsalaiset lähetyssaarnaajat, herra ja rouva Helleberg, ottivat minut tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta, johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen Christian Alliance lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.

Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin kärsivällisyyttä.

Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien vetämillä rattailla helmikuun 12 p. edelleen itää kohti Sa-la-tjin, Dör-tjin ja Be-sia-tjin kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani. Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun amerikkalaiseen lähetysseuraan. Kvei-hva-tshung on lähetystön keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin heidät lähetetään asemilleen.

Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä Djan-dja-khuun eli Kalganiin, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle, jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.

Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen, jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.

Maaliskuun 2 p. olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti, mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.

Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä. Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä. "Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin kaupungin muuri se olikin.

Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme saavuimme Taivaan portille tunnelin tapaisine holvineen, missä ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.

Portilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka varrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat pitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli semmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä hotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.

Kantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla ennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari venäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo tämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo. Näillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että minä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei minua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna näytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani, pudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.

Portilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa päässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan kiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin, ottiko herra Pavloff vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin, tiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen poissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.

Suurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti tullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi ajatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli Pietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo kuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.

Minut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia mattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja — paras kaikesta — vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista majataloista.

Huoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa, joista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt verrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan kiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.

Sitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut kaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat kilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan johdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.

Mutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa vietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä eurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin itseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät, ja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista eurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.

26.

KOTOISILLE RANNOILLE!

Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.

Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen, aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta Kiakhtaan.

Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä pahanpäiväiseksi pehmenee.

Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä, väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.

Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään. Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja piti käyttää kameeliratsastajia.

Urgassa täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä postikuriirina Uljassutajhin, mistä hän Urumtjin kautta meni Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.

Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä vuorokaudessa Pietariin.

Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän kuukautta suuren Aasian erämaissa.