SISÄLTÖ: (continued 2)

Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi" (korkeaksi hiekaksi).

Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu vähän matkaa taaksepäin.

Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden, joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan. Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se oli, majesteetillinen maisema.

Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei taaksepäin!

Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä eläimille.

Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy polveen.

Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa, hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.

Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.

Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy pahoin, jos meitä etemmä seuraa.

Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle hengen.

Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet, nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän laitumen olevan.

Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.

7.

KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.

Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä kulkupaikkoja.

Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme vaikean paikan.

Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä, helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas vilvoittaa ruumista tuulessa.

Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana. Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia vuoren selkiä.

Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin, missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle, käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.

Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas. Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa. Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.

Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin. Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn. Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.

Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa. Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.

Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä. Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan. Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti, että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.

Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!

Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä. Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.

Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka. Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme kidutti meitä.

Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.

Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.

Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan kuului.

Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat 30 ja 35 m.

"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän Khotan-darjan läheisyyttä — eihän se omiksi iloikseen olisi uskaltautunut näin kauvas aavikolle.

Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli täytetty heinillä ja olilla.

Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?

Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon valoisammaksi.

Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.

Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa, sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.

Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän täytyi päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.

Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja elämän keväästä."

Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko, riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!

Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.

Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti keltaisen hiekan kirpeä heijastus.

Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.

Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään: molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä noutamaan.

Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain 10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.

Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla. Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.

Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa, sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä kanssa.

Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.

Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään saadakseni paremmin tilaa.

Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4° lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi ja virkistäväksi.

Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut otsansa sitä vastaan.

Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.

Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin tulivat kaivoon kurkistamaan.

Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä. Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän täytyy saada.

Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, — — kun hän äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. — "Kurruk kum", hiekka on kuiva, kaikui ääni haudasta.

Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät salaisuuksiaan ilmaisseet.

Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme, hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.

Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken. Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.

Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.

Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä ja olivat vielä voimissaan.

Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon ympärillä.

8.

VEDETÖNNÄ!

Auringon noustessa huhtikuun 27 p. uhrattiin kameeleille mitä uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni, matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.

Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä! Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.

Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?

Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin. Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.

Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin. Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!

Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän, mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin kuitenkin astumaan.

Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä. Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.

Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä, missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan. Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti jano.

Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa. Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet ymmärtämään, että siellä oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja pettyneenä.

Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi, levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun keskipisteenä!

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä harjalla, mihin 15:s leiri "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta puolin ympäröi tukalat paikat.

Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!

Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.

Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko huomiomme puoleensa.

Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä, levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.

Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu, luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, ett'emme kuolisi.

Huhtikuun 28 p. heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten toisiaan huimassa tanssissa.

Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.

Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.

Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.

Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme. Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.

Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi. Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli riippuu ja sieramet laajenevat.

Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.

Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan, kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä kolmas matkueemme jäsen hukkaan.

Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen. Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.

Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit, perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä, pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.

Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla purjehdusvedellä, takaisin leiriin n:o 17, mihin arkut jätettiin.

Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.

Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa "kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.

Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.

Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna yhtyi karavaaniin.

Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä. Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.

Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä. Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.

Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä, mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään. Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.

Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat, syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta, muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.

Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa: särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.

Huhtikuun 30 p. tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.

Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi käskenyt heitä herkeämään.

Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä polkua pitkin.

Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin. Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas "tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas mentiin eteenpäin.

Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin" kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä perästä päinkään selvää tullut.

Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena. Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan, kirjoitettiin huhtikuun 30 p. ja kuuluivat näin:

"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää. Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."

"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä. Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah, jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki, niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä auttakoon!"

Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä muistiinpanot.

Yö toukokuun 1 p:vää vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.

Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.

Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se edes hieman ruumista.

Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen. Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin inhoen pullon eräälle särkälle.

Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?

Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti. Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut ollenkaan.

Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös, pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.

Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt. Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko ajan haastanut vedestä.

Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.

Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.

Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei ottanut noustakseen.

Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.

Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan, mutta kuormat purettiin pois.

Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.

Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5 km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.

Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella käännähtämään. Vain nyt — en ennen enkä myöhemmin — minä epäilin tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.

Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.

Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka katkerata olikaan herätä todellisuuteen!

Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia! Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!

Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri. Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä vedin huopapeitteen ylleni.

Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en tahtonut kuolla.

Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea, ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin, kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.

Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään; molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan haastoivat puuta heinää.

Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.

Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti nyyhkyttäen hän ryömi pois.

Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.

Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä. Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas. Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos joimme sen veren.

Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki luuhun.

Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava haju löyhkäsi leppärieskasta.

Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää. Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa. Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se oli.

Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli heidät.

Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.

Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat, jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina: muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.

Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin, mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan tavaroita.

Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan, ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn, kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.

Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita, matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja, kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.

Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.

Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin", purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina "kigiisiin" (huopamattoon).

Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.

Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.

Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa metsäisten rantainsa välissä.

Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja, joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.

Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein, mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa astua paratiisin yrttitarhaan.

Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.

Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.

Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki, ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti. Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä poistuin kuolevan vierestä.

Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.

Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.

Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.

Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme. Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää taakseni kääntynyt.

Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en tahtonut kuolla aavikolle, olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen arvoa niinkuin nyt.

Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.

Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän harjaa kohti.

Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen. Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä, kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.

Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja vääntelihe kuin mato.

Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului hyvin kaukaa.

Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta, joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa. Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.

Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani, hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen paikkaansa.

Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä. Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.

Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja — enemmän koneellisesti kuin tarkoituksella — kymmenen paperossia.

Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.

Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa. Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.

Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.

Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.

Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana. Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.

9.

VETTÄ!

Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.

Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen. Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen, väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut, valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös; astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.

Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät, nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.

Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut vielä ehtinyt lämmetä.

Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi, hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui kylmänlaiselta.

Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni. Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.

Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä nukuimme muutamalle särkälle.

Toukokuun 3 p. läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.

Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan, mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi nyt koko pelastuksemme toivo.

Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme kuin eläimet sen meheviä neulasia.

Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella. Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.

Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään käsin.

Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin ja idässä näkyi useampia.

Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen. Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se kostui.

Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa, mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.

Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.

Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.

Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini. "Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin mukaani, sillä siitä minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä! Sitten nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.

Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.

Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon, jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia polttavassa auringon paahteessa.

Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä kuiskimaan.

Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt liittoutuneet tuhoamaan meidät.

Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös, pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi minulle pitävänsä kaikki menetettynä.

Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut. Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen. Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä löytyvän.

Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.

Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin sitten.

Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä. "Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen taivallustamme pilkko pimeässä.

Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella. Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.

Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta; sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.

Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin kuultavasti: "Omia jälkiämme!"

Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt, kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.

Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla, silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi minua kuitenkin.

Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.

Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva. Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt meiltä pakoon!

Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme matkaa itään päin.

Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla, jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.

Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson — ja nyt!

Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia, vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien, susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.

Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista, murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti okaiset ja tiheät pensaat.

Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että olimme pelastetut.

Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien, jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan, ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa, hyväksyin minä ehdotuksen.

Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin, makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään, silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.

Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.

Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.

Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme, jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme pidin sitä vastoin kuolleina.

Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään valveilla.

Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti, ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.

Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.

En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan, tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten, missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat. Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet hukkaan.

Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä, sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.

Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.

Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun peitti kylmä yösumu.

Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla, jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!

* * * * *

Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma, mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.

En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa. Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin, jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.

Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet, kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja uusia voimia — se oli juhlahetki!

Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin aivan äärestä.

Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan kuin paikka oli ihmisen vallassa.

Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä hänelle tarpeellisen määrän vettä?

Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin, kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja kevein askelin takaisin omia jälkiäni.

Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.

Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi; sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta pysähtyä odottamaan päivän koittoa.

Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja. Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde valaisi metsän äsken aitomustat komerot.

Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.

Kun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta syttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli vain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas yli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei ollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä. Otin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.

Kasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin hänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja mielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan, konttasi luokseni ja kähisi: "Minä kuolen!"

"Tahdotko vettä?" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja painui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin toisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi merkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen hän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi toisenkin.

Kasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä taas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että meidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja peseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt kieltäytyä.

Hän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan, astui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa tapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut tehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen patamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei vain kuulunut.

Nyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian kuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan koettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan tavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja astuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat olivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen vuoksi paljain jaloin.

Käytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen oli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää. Poikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä istuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle vesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että ymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä tavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas Kasimia.

Pyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää rantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi minut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti suolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt ja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja Kasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut käydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen avulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.

Aivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin tuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki päänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en ollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja myrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta viritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.

Nälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja ruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni vatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä niskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni "illallisen" hilasin kokoon kuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.

Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten minä taas nukuin.

Toukokuun 7 p. asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa, ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää ollut jälkiä oppaanamme.

Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan, saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan olin laskenut, että meidän piti yllättää virta Buksemiksi nimitetyssä seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.

Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.

Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan. Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen, ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse joen uomassa kaivon jälkiä.

Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin veteen: tämä oli aamiaiseni.

Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.

Toukokuun 8 p. läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.

Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.

Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman suolanpitoista.

Pari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos tietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta rantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei ollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä tutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en löytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan rantapenkereen ja metsän rannan vieressä.

Noin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja poppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä minä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen tuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat ajaneet neljää aasia.

Ihmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni tässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat olivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä siitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä tavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat levänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.

Mistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet yötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän seuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä, etten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella jälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä pidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää kohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.

10.

KAKSI VIIKKOA LEHTIMAJASSA.

Hämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani muutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen. Pysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen enempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai rastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja pysähtymään.

Mutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän ammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.

Kiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan hullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin kaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin sankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.

Kuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden määkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva lauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä aika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset silmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.

Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat oman onnensa varaan.

Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera, joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m korkea.

Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.

Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle, sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon eikä nälkään.

Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.

Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat Jussuf Baj, Togda Baj ja Pasi Ahkun ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä 60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.

Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi ("sankka, takkuinen metsä").

Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa; kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi, etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin. Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa vaimoaan tervehtimässä.

Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä, mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.

He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet, ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.

Heidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän vaatteensa: ryysyinen "tjapan" ja "telpek" eli Iammasnahkahattu, jonka villatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen "belbag" kuvevyö, johon teevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua lampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä siteitä.

Muutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata, pumpun kuori "kapak", veden säilyttämistä varten, iso kauha, konstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja kolmikielinen kitara.

Tärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, "balta", varustettu varrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella he eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä laumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja vesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.

Tuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran tehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä sitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he peittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti tulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he panevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä koirilta.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun kulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä Khotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan jatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.

Olin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten kolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli oivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta kaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen toivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.

He ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he laskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat epäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet minun siellä olevan.

Pyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen mies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla ilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen ratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin elävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän rannassa.

Kuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä häntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: "Su, su!" Vettä, vettä! He olivat heti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle "kunganin" kera, ja mies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam Baj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.

Hän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja kertonut, kuinka hän oli sinne tullut.

Sen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän ei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli häipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen voidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He olivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta tarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.

Minä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä tänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin mukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä päiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa taas uuden karavaanin.

Nyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin ajatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka järjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin rikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä tahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin, mistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita ja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani jäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.

Mutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli pelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä etsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan supistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.

Nuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi ystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja lainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme yhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat nyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät jäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.

Toukokuun 10 p. täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun maatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella kartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin vuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.

Auringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos. Siellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam Baj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini ääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti ylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään toivonut jälleennäkemistä.

Valkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli useimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita, muistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme, lyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan pyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.

Toinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa. Jätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan muutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän viimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään toukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme kolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja saanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän rantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.

Aamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt turhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan kuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen ja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja virkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.

Toukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja seuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman, jossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli muuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin päin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden retustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui koiran kuolleen.

Toukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja hetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit, sikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam pääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen kuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja paneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.

Se oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä olivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja antaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut Kasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä olin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies Kasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen pohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän älyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun, jonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot, ja nyt hän oli täällä.

Islam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön. Päinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään itseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne osat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä tavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme nyt jatkaa vuoden työtä.

Tulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut. Kauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille lampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella paistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja. Nyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää myöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.

Laidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä toiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin oikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi matkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi kamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme toistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle lehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi palmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota vielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa tasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla purjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen paperossilaatikko.

Tieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja kirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin rungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan. Minulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin lukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.

Islam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he virittivät "ikuisen tulen". Paimenet ja heidän karjansa makasivat vierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi Akhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin riitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole nauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin yksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.

Vähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin pohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme kärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja opastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä khotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat lähteneet Kutjar kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten vieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä ostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne Khotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.

Iskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa ostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka Kutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen tengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme kuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja itsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli astunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari posliinimaljaa — kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla Khotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen kameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien kuormat.

Illalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan pitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin metsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi halulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat seudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera kuolonleiriä etsimään.

Toukokuun 13 p. kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät katosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli heillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet. Hirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta, hyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.

Tänään saapui metsästäjäveljesten isä Ahmed Mergen (mergen merkitsee metsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas, soleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme häntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin pelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään aavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän kerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo, missä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.

Aamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet läksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja hänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina leipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.

Ehtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin pannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme. Ahmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen katoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki kevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen paimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko viikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä lehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen yötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja maitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.

Toukokuun 14 p. heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa, taivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa siitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen virkistävää — ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En suinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä, viimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä taipaleelta ja tein joukon karttoja.

Seuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin vähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä. Kärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi ajan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa. Mutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä, nautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei ollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun vallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja rauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli puolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä tulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa ja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.

Huhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin kulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta kaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena basaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin nyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon uuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.

Iltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän tuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet suoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet teltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet löytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa kuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli opastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.

Merkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli kannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä, kaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200 sikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he löysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin vyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön asemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan ympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli ollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin poissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei löytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli ottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta, luuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti olisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän piti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt Jolltjia kuolonleiristä lähdettyään.

Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei, olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä kameelia?

Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli, tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.

Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä. Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.

Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme nyt kuitenkin sen.

Toukokuun 23 p. heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten. Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen alkamista aivan tyyni ilma.

Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa varjoisassa metsässä.

Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin ylösnousemukseen ja toivoon.

11.

VIIMEISET KAMEELIT.

Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä. Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen nimitti tuon pikku pataman Khota- verdi- kölliksi, Jumalan antamaksi järveksi.

Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, Kujundehlikiin (jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä pyyhkinyt ne pois.

Kesäkuun 3 p. meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen Ak-sun kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal" (valkoparta, päällikkö), Muhammed Emin. otti meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan naapuritaloon.

Kesäkuun 4 p. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli Ak-tuja, valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana, riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään, polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.

Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.

Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona. Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.

Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken, hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.

Sen matkatoveri, nuori Tjong-sarik, sukunsa jättiläinen, läksi soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä, mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla niityillä.

Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin Kashgariin palausta varten.

Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko, joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, — kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen oli matkustanut.

Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle. Kesäkuun 7 p. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria, teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa pitkin matkaa.

Islam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä uudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki repaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta yhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun aina mukanaan tuovan arvon. Eräältä "karakeshiltä" vuokrasimme 4 hevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla läksimme Ak-susta.

Jottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden 8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne veivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä rajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja erämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.

Tulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme aavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri nyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä länsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan kuin pyssyn suusta.