SISÄLTÖ: (continued 3)

Kesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme viikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia suorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut kunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi Vaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan arvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja iloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten hankkimisessa.

Saatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme hän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao Tajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy tiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen kanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka hämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät kutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli ollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja lahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja jatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät onnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten välittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.

Ensi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin. Minulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia, m.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille Berliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita, aneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin sähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin kasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.

Kuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua Kashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen niiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun kesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.

Ainoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin saapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli lähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen antaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin 12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja sananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.

Parissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan unohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä osoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen lähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.

Molemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin, maanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen räätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja telttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja kun heinäkuun 10 p. läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari kuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta kerrassaan tuhoavalta.

12.

VAARALLISIA KULKUPAIKKOJA.

Päätin käyttää kesäni uuteen Pamiriretkeen, mutta tällä kertaa Pamirin eteläosiin tutkiakseni suuren Jarkentjoen lähteitä. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään; sillä joki oli niin tulvillaan, että oli aivan mahdotonta päästä tälle taholle, joten minun täytyi kääntyä tyhjin toimin takaisin. Tällä matkalla minulla oli kuitenkin pari ylen vaarallista seikkailua, joita en malta olla kertomatta.

Islam Bajn ja kahden muun palvelijan kera läksin heinäkuun 10 p. kuudella hevosella Kashgarista. Aavikkomatkaystäväni Kasim jäi porttivahdiksi konsulinvirastoon. Hevosista oli muuan pieni papuri ori ollut mukana koko matkan Khotan-darjan lehtimajasta asti. Se oli aina hilpeä ja hauska ja kesy kuin koira. Itseäni varten olin ostanut ison oivallisen ratsun, joka oli yli vuoden ajan kantava minua Aasian aavikoilla. Nuo viisi uutta hevosta maksoivat vain 124 ruplaa. Hevoset ovat huokeita Kashgarissa.

Neljä solaa johtaa näillä tienoin Mus-tag-atan eli Kashgar-jonon yli, joka idässä on Pamirin kanssa rajakkain. Valitsimme Ullug-artin (Suuren solan).

Tie solaan kulkee verkalleen nousevaa, kolkkoa aroa, jota leikkaa syvät ja leveät vesi-uurrokset, joiden pohjalla lammaslaumat syövät rehevillä niityillä. Niin ratsastimme laakson suuhun. Vielä yhden päivän matkalla olivat kataja, paju ja poppeli yleisiä, mutta lakkasivat sitten. Laakson läpi juoksi hopeakirkas puro, joka oli kovertanut uomansa vuoren pohjaan.

Heinäkuun 14 p:n illalla pimenivät ylemmät seudut. Ukkonen alkoi jyristä vuoristossa. Länsituulen mukana tuli paksuja sadepilviä laakson suusta, ja vettä, kylmää ja ilkeää, alkoi valua kuin korvosta kaataen. Turkkeihimme kääriytyneinä jatkoimme matkaa yhä jyrkemmin kohoavaa laakson pohjaa myöten Ullug-artin auliin, joka oli ylhäällä laakson oikealla puolella. Illalla satoi lunta viljalti ja maa kävi valkoisen vaipan peittoon. Suuria, hiljalleen putoavia hiutaleita karkelehti ilman läpi, ja paksut, lumiset pilvet peittivät koko maiseman.

Saattoi luulla olevansa keskellä talvea eikä heinäkuun keskivaiheilla. Kylässä arveltiin yleisesti että kolmepäiväisen lumisateen perästä sola tulee olemaan ummessa, ehkä tukossa koko vuoden, jos lumentuloa jatkui. Kirkkainakin päivinä sattui usein hevosia joutumaan Ullug-artilla hukkaan. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa hyvää säätä. Eikä meillä hätää ollutkaan, sillä kylässä oli kaksi muhkeata "ujta". Laidunta oli hevosille ja isänniltämme ostimme lampaan. Nämä kirgiisit samoin kuin muutaman vielä ylempänä olevan aulin asukkaat viettävät vain kesät ylemmissä seuduissa, mutta siirtyvät talvella laakson suuhun ja tasangolle.

Heinäkuun 16 p. aijoimme juuri lähteä Ajag-artiin, erääsen toiseen solaan, mihin kirgiisit tunsivat oikotien, jota pitivät melkoista helpommin kulettavana, kun saapui muuan mies ylemmästä aulista varoittamaan meitä Ajag-artiin menosta. Itse solan läpi kyllä mukavasti kuului pääsevän, mutta toisella puolen olevan Markan-su joen yli oli mahdoton kulkea ja siitä meidän muka oli pakko kääntyä takaisin tyhjin toimin.

Kirgiisi vastasi takaavansa, että ehein nahoin pääsisimme Ullug-artin yli, ja jos hän saisi 150 tengehiä, lupasi hän kymmenen miehen kera kulettaa matkatavaramme, joita oli kannettava, koska hevoset ilman kuormiakin vain vaivoin saattoivat kiivetä jyrkänteitä. Ratsastimme siis tuskin tunnin matkan ylä-aulin kuuteen jurttiin, missä olimme yötä.

Puoli 6 aikaan heinäkuun 17 p. oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka pienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen päivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.

Tuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla itseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku kulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro solisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten välissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden pyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita piti kosteina yläpuolelta sulava lumi.

Vielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja. 9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi lunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja kirgiisit pudistelivat päitään.

Vasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen, pieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme puroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein ja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta satoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan syvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.

Viimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia matkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä. Kutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset vietiin ylös yksitellen.

Klo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän Ullug-artin hautapatsas (masari) — pieni kiviläjä, jota koristi muutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan solaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen vuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.

Kirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä puolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m ja lämpömittari näytti -0,6°.

Jos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme kerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää rinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta esiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta ja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.

Lunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä polun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin kahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos hevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta jyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin niihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden miehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.

Kallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat kulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri muutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja siihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja vertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.

Oli oikea koiran ilma ja lounastuuli tuprutti ympärillemme sankkoja pyrypilviä. Vasemmalta puolen näkyi pitkän matkan päästä komea jäätikkö, jonka pintaa peitti lumi.

Sen oikealta reunalta näkyi pieni kolmisoppinen järvi, jonka muodosti pienestä, kahden mustan kallion välisestä jäätiköstä juokseva puro. Niiden juurelta vietti sorakartio järven rantaan asti. Viime päivien kovat sateet olivat liottaneet koko tämän sorakartion epävarmaksi ja ajaneet ylimmän kerroksen alas, niin että polku oli hävinnyt.

Marssiessamme nyt irtonaista pintaa soluimme me vähitellen 50 m syvemmällä sijaitsevaa järveä kohti ja oli meillä pystyssä pysyttelemistä. Kulkupaikka oli vaarallinen, ei vähimmän sen vuoksi, että useammat, korkealla jyrkänteellä olevat möhkäleet olisivat voineet lähteä vierimään. Hevosilta täytyi sen tähden taas kuormat riisua ja kantaa kaikkia tavaroita puolen kilometriä.

Suunnaton Ullug-artin jäätikkö täyttää, keskeltä hieman kuperana, yläosan laaksoa vuoren seinien välissä. Kulimme laakson oikeanpuolista jyrkkää reunaa pitkin ja tulimme vielä järvelle, jonka väri vivahti vaaleanvihreään ja jossa uiskenteli suuria alas pudonneita jäämöhkäleitä. Jäätikön pystysuora kylki laski suoraan veteen, kuvastui sen pintaan ja näytti läpinäkyvältä lasilta.

Kolmannen, suurimman järven luona, joka oli 3 kilometriä pitkä, tapasi meidät taas läpipääsemätön lumituisku — näimme tuskin mihin menimme. Vasta tunnin päästä jyrkkien rinteiden loputtua seestyi ilma, mutta yläpuolellamme korkeammissa seuduissa tuiskusi yhä.

Nyt laskeuduttiin nopeasti läntisen Ullug-artin laakson kautta. Laakso yhä leveni ja lumikenttä ympärillä olevilla vuorilla yhä väheni. Neljätoista tuntia ratsastettuamme pysähdyimme lopuinkin parin kummun väliin, lähellä sitä paikkaa, missä laakso päättyy Sarik-kolin leveään alankoon. Laidunta puuttui kokonaan, mutta vettä saimme suojatussa onkalossa olevasta lumikinoksesta. Kirgiisimme olivat jo kääntyneet paluumatkalle, kun oli päästy vaarallisten paikkojen ohi.

* * * * *

Tämän matkakuvaukseni aikana olen jo niin kauvan viivyttänyt lukijaa Pamirin eri seuduissa, ettei kirjani koko salli minun enää yhtä seikkaperäisesti palata näihin seutuihin. Meillä on vielä pitkä taival edessämme, ennenkuin ehdimme Pekingiin, ja meidän täytyy joutua.

Kulemme vielä yhdessä Takla-makanin aavikon poikki, sen hiekkamerestä löydämme tähän saakka aavistamattomia merkkejä ikivanhasta sivistyksestä ja hautautuneista kaupungeista. Käymme sitten katsomassa villin kameelin autiota kotimaata, ja löydämme jäännökset Lop-nor järvestä. Sieltä samoamme rientomarssissa sata peninkulmaa, ennenkuin palaamme Khotaniin.

Tibetin pohjoisten ylätasankojen ja alppimaan yli tunkeudumme sitten Tsajdamin purolle ja tutustumme mongoleihin, tanguutteihin ja tibettiläisiin, villiaasiin ja villiin jakiin, kunnes vihdoin viimeinkin Ordosin ja Pohjois-Kiinan halki kolme ja puoli vuotta kestäneitten retkeilyjen perästä saavumme matkan loppumäärään Pekingiin.

Matkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon kuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt oli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän Pamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie kävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen toisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä laskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella Jarkent-joen avaraan laaksoon.

Syyskuun 22 p. ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin vain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä saksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m. viljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen matkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole, ei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia näkee.

Kaunein kylä on Tong, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta, paljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, Hassan Bek, oli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä puoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa Kandalakshin kylässä poikkesimme "minbashin" (tuhannen miehen päällikön) luo ja asetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.

Tästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa yksinkertaisesti nimitetään "Darjaksi" (joeksi). Kesällä joki on niin tulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja keväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee kolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään kankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat, että jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan huomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.

Syyskuun 23 p. ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat merkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan aikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka omituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita, vihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.

Tuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme kuusi "sutjia" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja "tulum" (ilmalla täytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet "salin" (lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta — tavallinen paari, jota kannatti kaksitoista "tulumia". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi asetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme valjastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi sen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse. Toiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.

Kohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään myöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan vasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran vietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin matkaa uidessa kaikin voimin.

Vastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten vesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden alapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja; sinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.

Kilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä vesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia; sen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä varmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten väliin.

Sittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun vuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen samanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä eikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä nahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat ne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit olisi pitäneet tasapainoa.

Minä pidin parempana olla käyttämättä hevosta, vaan annoin miesten tarttua kuhunkin lautan nurkkaan. Tuokiossa tempasi virta meidät valtoihinsa ja hurjaa vauhtia syöksyimme alaspäin.

Toisella rannalla olevat kalliot näyttävät kiitävän virran matkassa, katsantoala muuttuu alinomaa, aivan kuin näköala pikajunan ikkunasta. Voimakkaasti käsillään ja jaloillaan ponnistaen miehet kiskovat lautan vuolteesta, ja viimeinkin olemme verrattain tyynessä lahdelmassa ja nousemme maalle.

Paluumatkalla vasemmalle rannalle painoi virta lauttaa vielä hyvän matkan jokea alas, jonka vuoksi se täytyi rannalla olevalla hevosella vedättää lähtöpaikalle. Toiset hevoset vietiin uittamalla yli, kukin sutjinsa ohjaamana.

Islam Bajkin piti parempana mennä joen yli tällä tavoin. Mutta hänen päätään rupesi pyörryttämään, hän ei tuntenut enää paikkoja, pyöri keskellä kymiä ympäri useita kierroksia, unohti minnepäin hänen piti mennä ja oli hukuttaa hevosensa, jota hän ahdisti liian kovasti. Hän katosi joen alapuolelle ja minä olin kovin peloissani, että vuolle painaisi hänet koskiin, joissa hän ruhjoutuisi.

Mutta lopulta hänkin pääsi maalle, ja hauskalta tuntui, kun koko karavaani kimpsuineen, kampsuineen oli onnellisesti Jarkent-darjan oikealla rannalla. Sutjit saivat 100 tengehiä palkakseen, heidän johtajansa sitä paitsi lakin ja veitsen, ja enemmän kuin tyytyväisiä he olivat.

Tultuamme kaikki yli kuormitettiin taas karavaani ja lähdettiin jatkamaan matkaa oikeata rantaa alas. Mutta kohta sulki tien kallioryhelmä, joka laskeutui pystysuorasti veteen. Täällä olivat tadjikit, luultavasti hyvin kaukaisena aikana, itse kallion seinään hakanneet syvennyksen, jonka pohjaa pitkin polku kulki. Tämän kalliopolun ulkoreuna oli jo rapautunut, niin että se alaspäin viettää äkkisyvänteesen ja kuohuvaan kymiin. Salkojen, oksien ja liuskakivipaasien avulla on sitä tasoitettu. Mutta parissa kohti on se niin kaita, etteivät hevoset pääse siitä kulkemaan tavara-arkkuineen, jotka myötäänsä raappivat oikeanpuoleisiin kallion seiniin. Hiuskarvasta riippui, ettemme menettäneet yhtä kuormahevosta, joka kaatui kapeimmalla kohdalla ja ehdottomasti olisi syöksynyt jokeen, jollei Islam Baj olisi oikeana hetkenä heittäytynyt sen päälle ja pitänyt sitä kiinni meidän toisten yhteisvoimin päästellessä arkkuja irti. Kaikki tavarat oli sitten kannettava vaarallisten paikkojen kohdalla.

Lokakuun 3 p. olin taas Kashgarissa. Täällä vallitsi vielä lauha ilma. Äkkinäinen ilmanalan muutos tuotti minulle kuitenkin kovan kuumeen, josta en tointunut ennenkuin marraskuun puolivälissä.

Onnettomalla aavikkomatkalla karsimani häviöt oli nyt korvattu. Berliinistä oli minua vastassa arkku sisältävä erinomaisia tieteellisiä koneita, kaikki parhaassa kunnossa, kiitos huolen, millä nämä hauraat esineet oli pakattu Berliinissä ja Ruotsin konsuli Batumissa sitten ne toimittanut edelleen.

Tashkentista oli saapunut 3 laatikkoa sisältäen useita tarpeellisia tavaroita: vaatteita, säilykkeitä ja tupakkaa y.m. ja minulla oli taas yhtä hyvät varustukset kuin pitkää matkaa alkaessani.

13.

MUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.

Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.

Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.

Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden — kosteikkojen — mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat etelässä.

Tammikuun 5 p. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä, ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin tuloa ratsastimme suurten kylien halki.

Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.

Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, Liu Darin, otti minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.

Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat mieheni.

Tammikuun 14 p. 1896 läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja Kerim Djan sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.

Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava. Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää hyvänämme mitä maa tarjosi.

Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään Kerija-darjalle, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin Kerija-darjan uoman ja Kerijan kaupungin kautta takaisin Khotaniin. Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka, rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta havaitseva.

Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.

Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää, riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja, sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja ampumatarpeita.

Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22° pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut koskaan olla ja kevät lähestyi.

Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. Tavek-kelin kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä tapaisimme tamariskin ja poppelin.

Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa meidät sinne.

Tammikuun 19 p. läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi. Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.

Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden kuormasatuloiden kanssa.

Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67 metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.

On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma, että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta paikkaa.

Tammikuun 23 p. kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot, harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä nähtävästi Kerija-darjan uomaa.

Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia, viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha kaupunki, jota he nimittivät Takla-makaniksi, sijaitsi sen itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja, pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat ottamaan rauniopaikasta selkoa.

Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.

Tammikuun 24 p. jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.

Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia (poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään löydettävissä.

Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat, suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia, mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun niitä löi.

Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4 kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin. Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.

Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin yleisestä ulkomuodosta.

Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät valkoisiksi rapatut.

Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia, jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella, kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin hinduilla tänäkin päivänä.

Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva — kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.

Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan, luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.

Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä. Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä, jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.

Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran oli pannut liikkeesen.

Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.

Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun joen — Kerija-darjan — rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan, ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.

Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?

Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa? Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.

Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!

Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa! Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.

Vanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka palasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.

25 p. kulimme kahdeksan "davanin" yli; davani on suunnaton särkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin löysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.

Seuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas kahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa notkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti pysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi suunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.

Neuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen oli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat allapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät kauvas jälkeen.

Vihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut enää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua täynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi, löysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä lukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä ohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle maalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan, jossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi leiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.

14.

KUOLEVA JOKI.

Olimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen poikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme, jotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista hiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen kattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme hiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää jokivettä.

Viimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki oltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen asuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä, joita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt yhtään ihmistä.

Lähtiessämme sitten tammikuun 27 p. pohjoista kohti joen vasenta rantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä toivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä ennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin pohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla viivalla.

Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.

Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden; tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian, jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja hiljaisena: ei ääntä kuulunut.

Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa. Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.

Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan "satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun päiväkirjaani. Hussein — se oli paimenen nimi — kertoi, että pitkin koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä. Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin" (tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.

Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle, on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa, tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista eikä basaareista.

Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.

Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita, jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä. Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä, ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves) ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.

Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään itään päin.

Tammikuun 28 päivän iltana tapasimme Kurruk-akinin (Kuivan uoman) luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400 lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan. Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa, sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat saaneet kiskaista minua maahan.

Helmikuun 1 p. joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä Tarimille, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin Lop-noriin päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi. Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?

Kuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton opas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa vastaan. Yllätettyämme helmikuun 7 p. Katakin metsäseudun saimme tietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että sitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä päivän ijäkkään metsänasukkaan Muhammed Bajn luona, joka koko ikänsä oli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta. Nämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä kiinalaisten viranomaisten kanssa.

Helmikuun 9 p. mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin lähellä oli ollut 84 m leveä — kuitenkin vain muutaman järven tapaisen levenemän kohdalla — kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä mutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.

Illalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet olivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m levyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.

Viimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin noudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden tamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata, milloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien hiekkasärkkien.

Sydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi hietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa taistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä päivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän tulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti aarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien aukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten metsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.

Helmikuun 10 p. laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä kaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi kuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin lehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli vielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.

15.

VILLIN KAMEELIN KOTIMAAN POIKKI.

Huvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä villiä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua tähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut uneksiakkaan.

Kun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan sisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut laiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin kerran joutuvan Tukholmaan.

Omat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä, että Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia pyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta olivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä oli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.

Tonkus-bastessa kuulimme helmikuun 1 p. ensi kerran puhuttavan Kerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet niitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä hietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme kuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.

Monet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja, yksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat säntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat niillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan aikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat aivan yhtäläiset.

Minulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään itseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen vuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin leiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua poltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.

Kerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja vaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit kuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä vaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.

Paimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen nenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä kameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat kantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai muuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.

Vanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella tapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin lampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät enimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän tänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.

Kuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen päästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla kärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa, syöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.

Viime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan viikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt lammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin kesykin. Valitettavasti se oli kuollut.

Villistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä hiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja joissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee joen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista aavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle juomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo ollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.

Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin. Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.

Helmikuun 9 p. havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän otusta, otaltavan aavikolle.

Helmikuun 11 p. samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä, nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä taisteli hiekkaa vastaan.

Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.

Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen. Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri kuulumattomasti tamariskin juurelle.

Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla, joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.

Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet selville mistä oli kysymys.

Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua kaulaan loppui siltä kärsimykset.

Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata mojotti — olin vähällä sanoa — ilmi elävänä edessämme!

Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea, kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.

Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.

Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä. Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.

Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.

Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että se tuli melkoista keveämmäksi.

Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen. Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.

Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa tietä.

Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota. Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa ylös.

Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja helmikuun 13 p. saatoimme taas lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi jälkeen, saattoi kantaa sitä.

Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät kohosivat kuin vuoren harjut.

Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.

Verkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi kaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet alkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja läksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja mennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.

Laukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut, kun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan ja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä että verivirta oli pysähtynyt turkkiin.

Se oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä voineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat vain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion sopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä punottiin nuoraa, jota tarvitsimme.

Tähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut "dastarkhani" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli oli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat kameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet sukulaisensa makasivat.

Meidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen kanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet nähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan olimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se oli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se mihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.

Seuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä. Totuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet. Ne söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina kävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat ihmeteltävän keveästi.

Niiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin kameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin. Mutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt eläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan pystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin meidänkin kameelien.

13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta ja makeaa vettä.

16.

LOPULTAKIN TARIMIN RANNALLA!

Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla, ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.

Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin äärimäisiä metsiä.

Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä, Kerija-darjasta, tullut.

Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille, jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa enimmäkseen villin kameelin lannasta.

Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.

Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli, tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä, ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka ovat nousseet uuteen elämään.

Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.

Helmikuun 18 p. Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.

Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta. Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi. Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.

Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä, mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.

Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta. Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita. Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen itseämme nenästä vetää.

Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.

Helmikuun 19 p. särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän; siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.

Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.

Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin mustan metsäviivan.

Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä, arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki, sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita. Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin. Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En sitä tiedä.

Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista. Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.

Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme läpipääsemättömään metsätiheikköön.

Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun päivänkoittoon.

Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä. Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani, toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.

Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki asettuivat pitkälleen juomaan.

Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon. Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi suurta nuotiota.

Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli Atjik-darja (Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin Kara-dashiksi (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka kuuluvat Shah-jarin baille.

Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen Teressin kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja pitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää murtuisi.

Tjimenin kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta tuntui erota heistä.

Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset suunnat.

Marssiessamme helmikuun 23 p. Shah-jariin olimme 41 päivässä samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä. Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita haudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut halveksittava.

17.

KUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.

Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan Lop-noriin, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin, joka oli yksi matkan päämääriä.

Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä. Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200 ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan passini virui Khotanissa.

Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani, teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.

Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella Koriassa, mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.

"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä, leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme kykenevämme uudelle matkalle.

26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä. Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme sitten Tarimia, jota täällä nimitetään Ugen-darjaksi; mutta sitten kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.

Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia suuret joukot, mutta helmikuun 28 p:nä niitä oli leirimme, Tuppe-teshdin aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.

Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä. Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja tulisi näkyviin.

Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana. Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin, matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon vaivaa.

Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen mieltäkiinnittävä.

Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt matkasimme, Ugeniksi. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.

Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä. Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.

Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä shah-jarilainen Islam Akhun luotettavana oppaana.

Maaliskuun 10 p. ratsastimme Koriaan. Kolme kameeliamme, jotka olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean kameelini selässä.

Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän aksakalinsa, Kul Muhammed Margelanista, otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta, missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.

Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on erään joen, Kontje- eli Korla-darjan varrella, joka tulee sisimmän Aasian suurimmasta järvestä, Bagrash-köllistä, johon verraten Lop-nor on vain ummehtunut lampi.

Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken siellä kaakon puolella sijaitsevaan Kara-sharin kaupunkiin, eikä se seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut passia saanut minua säikähtämään.

Maaliskuun 12 p. ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa tunnissa.

Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on, monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.

Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla Kara-sharin ambanin, Hven Darinin luona, ja astuin Khotanissa käypä passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja vieraamme; ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne." Luultavasti minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän paikallispassin.

Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa. Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun vieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa, kun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on asianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi tai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien laskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista kuuliaisuuttaan.

Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin, laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois "tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla selkään kunnes veri virtasi.

Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle, Li Dalojlle.

"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden, annan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä eikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä. Jos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta sekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin kenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa)."

Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä arpi vasemmassa poskessa.

Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!" huusi Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.

Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin, että hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti rikoksen.

Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin pideltiin.

Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.

18.

MUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.

Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät meidät Tikkenlikiin, pieneen kylään sillä paikalla, missä Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.

Hilpein mielin läksimme maaliskuun 31 p. Tikkenlikistä ja kulimme suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.

Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki Kontje sekä Hek, Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat Lop-norin jäännöksiä, jonka vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi ovat erämaana.

Kovin olin hyvilläni, kun huhtikuun 4 p. kolme päivää noudateltuamme Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.

Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään. Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin paikoin halkovat.

Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä. Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä järventapaisia. Shirge-tjapganin luona se yhtyy Tarimiin. Vain yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.

Huhtikuun 4 p. keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään lopmiehen mukaan nimitetään Avullu-kölliksi, ja noudattelimme sitten sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea: 10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan veden rannasta.

Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.

Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden mökkien seinissä.

Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.

Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin, että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, huhtikuun 6 p. Asetuimme leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.

Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla, joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.

Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi nokena lentää maailman ääreen.

Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi tuoksunut aito havannalta.

Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes viimein huhtikuun 9 p. asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen, järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan vielä kerran ketjun pienempiä järviä.

Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.

Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin, raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.

Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään "loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se, jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää kuin 0,5 m leveä.

Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä, jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi häntä näkemästä eteensä.

Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta nähdäksemme astuimme huhtikuun 10 p. alukseen. Toinen soutumies asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä. Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun tarvittu.

Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani Jolldash III. Se oli pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas koriin.

Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin saavuimme Pietariin.

Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta matkaa suuriin erämaihin.

Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea pitkin.

Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova "musta myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja metsä, jotka taltuttavat myrskyä.

Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha. Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina herättää uusia unelmia.

Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin matalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan, olisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa alahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla, missä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.

Viho viimein pääsimme onnellisesti Sadak-köllin alkupäässä olevaan nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää. Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa illallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita kasvojaan.

Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-turasta", suuresta herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.

Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania, venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään, syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he, ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan mikään suuri.

Huhtikuun 12 p. oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan. Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen. Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.

Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus, sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien, niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi itärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen keltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan peittyivät sumuun.

Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko ollut meitä väijymässä.

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä. Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin soudimme Shirget-jappganin (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina meitä odottivat.

Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea pitkin sinne kanootissa.

Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin. Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa kyytiä rantojen ohi.

Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja avautuu itään ja länteen.

Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla, nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan tuoksahtaa äikeä kalan haju.

Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä, missä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat paimentolaisia.

Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.

Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa rapisutti koko päivän huhtikuun 18 p:nä. Pahimpien kuurojen aikana täytyi meidän olla pari tuntia Tokkus-attamin, "Kymmenen isän" kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.

Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten kelkkaa.

Oltuamme yötä Tjain kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60 km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.

Saapuessamme illalla Abdalliin oli koko kylän väki rivissä rannalla, ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt, huudahdin: "Tuossahan on Kuntjekkan Bek!" hämmästyivät he aikalailla. Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan olevaan puhdistettuun "saliin".

Huhtikuun 21 p. poikkesimme jokea myöten aika suureen Kum-tjappganin kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten. Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt, oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten muuttaneet sieltä.

Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.

Huhtikuun 22 p. astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen, kolibrikanootin vanhan tottuneen Tusunin kera oli raivattava ja näytettävä tietä kamishikon läpi.

Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden pohjasta kohoovia kamishin vesoja.

Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.

Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia saadaksemme tuoretta syötävää.

Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.

Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.

Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.

Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli. Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa kosteata liejua.

Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.

Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi, mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen kanoottia eteenpäin.

Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa. Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.

Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten. Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.

Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan, missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä, jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota olimme tulleet.

19.

MUUAN TYLY HERRA.

Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan Bekille.

Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani: tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa — sen tiesin pääkonsuli Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta — odotti minua paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona pitkänä poissaoloaikanani!

Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän, sen parempi!" Huhtikuun 27 p:vän illalla saapuessamme Tjarkhlikiin, pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.

Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen. Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä. Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta, lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän "palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.

Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois. Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.

Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.

Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan, päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan, jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.

Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, Li Darin. Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265 sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati, lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.

Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki, selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.

Vastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia, ehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani ottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta sulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja suosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin tullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta aavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun eteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa! Pyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä, ja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin lähteä Tjertjeniin.

Lyhyt vastaus oli tämmöinen: "Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä vangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin Kara-shariin!"

Nyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt kuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme lähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita minut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän konsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin, vieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä vahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.

Sovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa matkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä mitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.

Kuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin, Tjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias hienopiirteinen mandariini esittäen olevansa Shi Darin, seudun varustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita minut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin halpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan järkevä.

Shi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme kauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli kovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni myöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan vastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.

Päivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen laita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin pakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan käskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia kiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin ja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut ollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta eurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä minä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.

"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin", vastasin minä.

"Urumtjiin? Oletteko hullu!" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen nauruun. "Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan seurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät, mutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en laske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät alkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen."

Saattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean Li Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii, väkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!

Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten. Ikäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria palveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja tupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia pikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.

Ja niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin ulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista oksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne eivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain tyynesti meheviä oksia.

Mutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää niiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät Khotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut seikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan määrän kokemuksia.

Toukokuun 27 p. ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja selittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa lepäämään.

20.

MUUAN JÄLKILASKU.

Lukija muistaa epäilemättä, kuinka meidän onnettomalla aavikkomatkallamme huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 1895 täytyi hiekkasärkille jättää teltta ynnä melkein kaikki matkatavarat, arvoltaan lähes 7,500 markkaa, sekä kaksi miestä, jotka kuolivat janoon. Heidän leskensä tulivat sitten itkien ja valittaen Kashgariin minun siellä oleskellessani ja pyysivät saada kuolleet takaisin. Annoin heille niin paljon hopeata kuin kassani myönsi. Uusia varustuksia laittaessa ja uusia seikkailuja ajatellessa koko juttu sitten melkein unohtui.

Kun kuitenkin jo, kesällä 1895 ruotsalainen upseerin revolveri, joka oli kuulunut Näär kameelin kuormaan, odottamatta joutui käsiimme Kashgarissa, heräsi meissä epäluuloja. Sekä pääkonsuli Petrovskij että Kiinan kuvernööri käskivät Khotanissa toimeenpanna tutkimuksia, joista kuitenkaan ei ollut mitään hyötyä.

Tammikuun alussa 1896 tulin itse Khotaniin ja läksin taas sieltä täysin varmana, että teltta, matkatavarat ja kuolleet miehet aikoja sitten olivat hautautuneet hiekkaan. Arvelkaa sen vuoksi hämmästystäni, kun Liu Darin samana päivänä kuin palasin Khotaniin, toukokuun 27 p:nä, lähetti suuren osan noita tavaroitani, joita en ollut vuosikauteen nähnyt, asuntooni!

Tuo kauppias, Jussuf, joka oli antanut kuolevalle Islam Bajlle vettä, oli Khotaniin palattuaan jättänyt ruotsalaisen revolverin länsi-turkestanilaisten kauppiasten aksakalille, Sejd Akhram Bajlle, ilmeisesti tarkoituksella voittaa hänen luottamuksensa ja vaitiolonsa.

Mutta aksakali, jota herra Petrovskij oli aikanaan varottanut, ei ollut jättänyt asiaa siihen. Hän oli kuulustellut Jussufia ankarasti, ja tämä oli lopulta tunnustanut saaneensa revolverin Togda Bekilta, Tavek-kelin päälliköltä. Aksakali antoi revolverin sitten Liu Darinille, joka Dao Tajn kautta toimitti sen minulle. Huomattuaan asian herättävän jonkunlaista huomiota Jussuf oli pitänyt viisaampana lähteä Urumtjiin. Kun hänestä ei sen enempää kuulunut, alkoi aksakali epäillä ja lähetti ovelan vakoojan Tavek-keliin pitämään silmällä Togda Bekiä ja tämän taloa. Ryysyihin pukeutuneena vakooja meni sinne ja suoritti osansa niin hyvin, että Togda Bek otti hänet palvelukseensa pannen hänet lammaspaimeneksi. Niin samoili hän ympäriinsä seudussa bekin laumojen kanssa ja hoiti toimensa isäntänsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänen palkkansa ei ollut suuri, mutta eräänä päivänä hän meni bekin taloon saadakseen itselleen sen vähän mikä hänellä oli vaadittavana. Hän aikoi juuri käydä sisään, kun beki syöksyi ylös ja ajoi hänet pellolle. Mutta enempää hänen ei tarvinnut tietääkkään. Hän oli ehtinyt nähdä, että beki sekä hänen seurassaan kolme metsästäjäämme: Ahmed Mergen, Kasim Akhun ja Togda Shah, sekä Jakub Shah, joka oli opastanut meidät ensimäisen kaupungin raunioille aavikolla, istui kyykistyneenä muutamien arkkujen ympärillä. Useita tavaroita, jotka olivat saattaneet kuulua vain eurooppalaiselle, oli otettu niistä ulos ja syydetty matoille.

Vakooja pysyi tyynen näköisenä, sai palkkansa ja tallusteli hitaasti matkaansa. Mutta parhaiksi päästyään näköpiiristä hän heittäytyi parhaan hevosen selkään, minkä tapasi ja ajoi täyttä karkua Khotaniin ilmoittamaan aksakalille mitä oli nähnyt. Tämä ilmoitti heti asian Liu Darinille, joka lähetti kaksi virkamiestä ja muutamia sotilaita Tavek-keliin tutkimaan bekin taloa ja panemaan tavarat takavarikkoon.

Mutta beki oli kohta kaivannut paimentaan, ja kun yksi hevonenkin oli kateissa, aavisti hän pahaa ja lähetti ratsastajan täyttä laukkaa ajamaan karkuria takaa. Tämä oli kuitenkin siksi paljon edellä, ettei häntä enää yllätetty, ja käsitti sitä paitsi hyvin, että henki riippui ensimäisenä joutumisesta.

Nyt oli beki pahassa satimessa; mutta hän suoriutui kuin valtioviisas, latoi tavarat paikoilleen ja vei ne Khotaniin. Sinne hän saapui Liu Darinin lähettien seurassa ja jätti koko roskan ambanille sanoen tavarain vasta pari päivää sitten joutuneen hänen huostaansa.

Metsästäjätkin menivät kaupunkiin, missä kaikki liittolaiset asettuivat samaan karavaanimajalaan asumaan. Mutta sielläkin oli aksakalilla vakooja, ja tämä saattoi heti kertoa, että beki illoin opetti metsästäjille mitä heidän pitäisi vastata Liu Darinille, kun hän epäilemättä kohta kuulustelisi heitä.

Sitten aksakali kuulusteli metsästäjiämme, samoja miehiä, jotka Islam Bajn kera vähää ennen haaksirikkoamme aavikolla turhaan olivat etsineet telttaa. Nyt he kertoivat viime talvella palanneensa noiden kolmen poppelin luo ja muutaman päivänmatkan siitä noudatelleensa ketun jälkiä suoraan länttä kohti. He olivat lopulta löytäneet paikan missä kettu oli pysähtynyt ja kuoputtanut syvältä hiekkaa, joka siinä oli liituvalkoista. Se havaittiin olevan jauhoja.

Metsästäjät olivat silloin alkaneet kaivaa ja viimein löytäneet teltan, jota nyt peitti jalan korkuinen hiekka yli teltan seipäiden. Siitä he sitten olivat nostaneet tavaran toisensa perästä ja vieneet ne aaseilla joelle.

Tämä kertomus oli itsessään oikein mieltäkiinnittävä. Se osoitti näet, että hiekkasärkkä, jolle teltta oli pystytetty, oli kasvanut kaksi metriä. Saattoihan sellaista tapahtua, sillä teltta tietysti pidätti tuulen lennättämää hiekkaa. Kesällä 1895 oli nähtävästi tuullut paljon, mutta talvi oli kuten tavallisesti ollut melkein tyyni, ja ketun jälet pysyivät sen vuoksi selvästi näkyvissä.

Luultavasti ketut olivat jo kesällä saaneet vainua kanoista ja ruokatavaroista ja lähteneet aavikolle kokeilemaan. Yhden kanan luurangon metsästäjät olivat löytäneet muutamalta hiekkasärkältä kaukaa leiristä, mutta kuolleiden ihmisten ruumiita he eivät olleet nähneet. Mahdollisesti kuolleet olivat toukokuun 2 päivän yönä kontanneet kappaleen matkan loitommaksi.

Aksakali teki heti johtopäätöksensä asiassa. Mikseivät he olleet heti vieneet tavaroita Liu Darinille ennenkuin vakooja sekaantui asiaan? Niin, se oli Togda Bekin syy; (tämä mies oli aikoinaan ollut jus-bashi Jakub Bekin sotaväessä ja jo silloin tunnettu ja kammottu julmana ja huonona miehenä), hän oli saanut tiedon asiasta ja houkutellut itsessään rehelliset ja hyväsydämmiset metsästäjät piiloittamaan kaikki, sittemmin perästäpäin myymään tavarat ja pitämään sen mitä saattoi käyttää.

Sen vuoksi sainkin nyt takaisin vain semmoisia kaluja, joilla alkuasukkaat eivät mitään tehneet, kuten osan tieteellisiä kojeita, valokuvauskoneen jalustan, apteekin, sikareja, mittalaudan, petroolikeittiön ja kaksi valokuvauskonetta. Viimeksi mainituista ei ollut kuitenkaan paljon iloa, Tavek-kelin asukkaat kun olivat anastaneet levyt käyttääkseen niitä ristikko-ikkunainsa ruutuina. Minun täytyi sen vuoksi edelleen tyytyä tekemään kynäpiirroksia.

Metsästäjät olivat suostuneet Togda Bekin ehdotukseen ja ehtineet jo hävittää tavaroita 3,000 markan arvosta. Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka olivat olleet matkassamme Kerija-darjan tienoilla, olivat koko matkan pysyneet hyvin viattoman näköisinä. Luultavasti heillä kuitenkin oli paha omatunto, koska aina, kun puhe sattui koskemaan aavikkomatkaa, vakuuttelivat, että kadotetut tavarat kyllä löydettäisiin ja että he kotimatkalla Tjimenista etsisivät niitä.

Niinikään ymmärsin nyt minkä vuoksi beki oleskellessani Tavek-kelissä oli pitänyt minua tavallisessa talossa eikä milloinkaan ollut kutsunut omaansa. Varastetut tavarat olivat näet siellä kätkettyinä mattoihin ja huopapeitteisiin ja olisi ne mahdollisesti voinut huomata.

Myöskin Liu Darin oli kuulustellut miehiä, ja havaittuaan että lukitsemani arkut oli murrettu auki hän oli kysynyt miehiltä, kuinka he olivat uskaltaneet tehdä semmoista, ja eivätkö he tienneet, että niin hyvin Kiinan laki kuin muhammettiläisten "sherie" kieltää väkivallan teon toisen omaisuudelle. Arkut olivat olleet niin raskaat, olivat he selittäneet, että sisällys täytyi kantaa pikku osissa.

Kaikki tämä tapahtui pari kuukautta ennen Khotaniin palaamistani. Metsästäjiä oli kidutettu pakottaakseen heidät tunnustamaan, heille oli annettu selkään ja sitten viety vankilaan. Vaan ovela beki oli vapaalla jalalla.

Minun palattuani Khotaniin ruvettiin asiaa taas tutkimaan. Aksakalilla oli vakooja "jamenissa" ottamassa selkoa mitä siellä tapahtui. Olimme kuitenkin vakuutetut, että Liu Darin menettelisi täysin oikeudenmukaisesti eikä antaisi itseään ostaa.

Mutta varkaiden kohtalo oli kokonaan minun vallassani, sillä kiinalainen kidutus tekee rangaistavista raajarikkoja, ja ne päivät, jotka vanki poloiset olivat viettäneet tuomiotaan odottaen, olivat tuskin kadehdittavia. Alun pitäen oli tietysti aikomukseni päästää heidät paljaalla säikäytyksellä ja kohdella heitä lempeästi.

Nyt rupesi Liu Darin tuomariksi ja esiintyi pontevasti ja mahtavasti. Hän pyysi tietoa arkuissa olleista tavaroista ja niiden arvosta. Ne saatuaan hän läksi itse etäiseen Tavek-keliin, missä jutun käsitteleminen uudelleen alkoi, sittemmin Khotanissa jatkettavaksi. Tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Liu Darin tahtoi sen vuoksi käyttää kiristyspenkkiä ja tulikouria. Mutta kun minä mitä lujimmin vastustin sitä, tahtoi hän ainakin käyttää raipparangaistusta, ja piiskaajat raippoineen olivat koko kuulusteluajan läsnä. Minä selitin silloin, että minun, jos semmoinen tuomio pannaan toimeen, täytyy poistua, sillä maani tavan mukaan pidetään vääränä rikollisenkin pahoin pitelemistä. Hän lupasi täyttää toivomukseni.

Kun metsästäjät yksimielisesti väittivät jättäneensä kaikki tavarat Togda Bekille ja että, jos jotain puuttui, vain hän saattoi antaa tietoja, mutta hän puolestaan piti kiinni siitä, että metsästäjät olivat varastaneet kaikki mitä oli kateissa, julisti Liu Darin seuraavan Salomonin tuomion: "Toinen asianosainen valehtelee, mutta kuulustelusta ei käy selville kumpiko. Minä tuomitsen siis molemmat asianosaiset kahden päivän kuluessa vieraallemme maksamaan hävinneiden tavarain arvon 5,000 tengehillä (3,000 markalla)."

Heti sen perästä ja rikoksellisten läsnäollessa minä selitin pitäväni kyllä tuomiota täydellisesti oikeana, mutta en tahtovani ottaa syytteenalaisilta rahoja vastaan, olivatpa he kuinka rikoksellisia tahansa.

Liu Darin vastasi mitä päättävimmin, että vaikka summa olisikin minulle yhdentekevä, oli sangen tärkeätä Kiinan viranomaisille opettaa alamaisilleen, etteivät he rankaisematta saaneet rosvota eurooppalaista vierasta, sillä siinä tapauksessa uudistuisi ryöväys heti ensi kerralla, kun joku matkustaja näille tienoille saapui.

Kun minä kuitenkaan en katsonut täysin todistetuksi, että siltäkin kameelilta, joka oli jätetty joelle, oli kuorma rosvottu, ja kun metsästäjät olivat vakuuttaneet, ettei kaikkia tavaroita oltu otettu, vaan osa oli jätetty telttapaikalle, onnistuin minä saamaan summan tingityksi 1,000 tengehiin (600 mk.). Jollen minä asiasta muuta hyötynyt, voitin ainakin kaikkien hyväksymisen ja pahantekijäin kiitollisuuden.

21.

KARKAUS JA KÄRÄJÄT.

Mutta aika kului. Kuukautta enempää emme saattaneet uhrata lepoon, ja kohta ikävöimme taas päästä liikeliepeelle. Kesäkuun lopulla oli kaikki valmiina lähtöön. Islam Baj, joka yhä nautti rajatonta luottamustani, oli hankkinut uusia palvelijoita ja täyttänyt arkkumme uusilla eväillä. Muuan basaarin purjeentekijä ompeli ison teltan miesten varalle. Itse puolestani olin nyt saanut takaisin vanhan, surullisessa muistossa pysyvän aavikkotelttani.

Jo auringon noustessa kesäkuun 29 p:nä olimme kaikki jalkeilla. Hevoset valjastettiin kuormasatuloilla, ja arkkumme sälytettiin niiden kannettaviksi. Muutamat niistä olivat pitkänä lepoaikana käyneet äksyiksi ja aroiksi, jonka vuoksi niitä ensimäisenä päivänä piti kutakin miehensä taluttaa.

Sillä aikaa kuin miehet laittoivat karavaania kuntoon ratsastin minä jäähyväiskäynnillä Liu Darinin luona ja lahjoitin hänelle kultakellon, jonka olin ostanut rikkaalta ladakilaiselta kauppiaalta. Sotilaskuvernööri, joka oli antanut minulle oivallisen telttamaton, sai kaikki liikenevät ampumatarpeemme sekä revolverin. Alim Akhun, isäntämme, sai kellon ja levätin, ja kaikille miehille, jotka jollain tavalla olivat palvelleet meitä, jaettiin juomarahoja.

Tattari Rafikof oli ottanut kotiin lähettääkseen muinaiskokoelmani, kameelin nahkan ja joukon Khotanista ostettuja mattoja. Ja kiitos hänen ja herra Petrovskijn huolenpidon, saapuivat kaikki nämä tavarat eheinä määräpaikkaansa.

Vasta klo 10 oli kaikki kunnossa, ja pitkä karavaani, jossa oli 20 hevosta ja 30 aasia ja jota ohjasi kokonainen joukkue palvelijoita jalan tai ratsain, läksi liikkeelle itää kohti.

Hankkeeni oli erään Kven-lun-ketjussa olevan solan kautta nousta Pohjois-Tibetin ylätasangoille, joiden yli aijoin kulkea varsinaiseen Kiinaan. Mutta tälle matkalle tarvitsimme varmoja oppaita ja kameeleja, ja Parpi Baj, muuan parhaita miehiäni, sai sen vuoksi etukäteen lähteä Mölldjan joelle, jonka ylisen kesäuoman varrella kuului olevan kameeleja suuret määrät, omistajainsa kaitsemina. Parpi suoritti asiansa oivallisesti, ja levähtäessämme heinäkuun 28 p:nä Mölldjan varrella oli hän siellä meitä vastassa 15 hyvän kameelin ja niiden omistajan kera.

Hyvissä ajoin olimme lähettäneet sananlennättäjän Kopan bekin, Togda Muhammed Bekin luo, joka nyt saapui ja auttoi meitä kaupanteossa ja piti hintaa kohtuullisen huokeana. 1,275 tengehillä (715 mk.) ostimme kuusi levännyttä uros-kameelia, vuoriston matkoihin tottunutta rotua.

Leiri Mitt'in luona oli ensimäinen kokonaan asumattomassa seudussa. Tuntematon ja asumaton Pohjois-Tibetti oli nyt edessämme, ja kaksi kuukautta nyt kului ennenkuin tulimme ihmisten ilmoille. Täällä jätimme ulkonaiselle maailmalle jäähyväiset, ja miellyttävältä tuntui olla kiinalaisten mandariinien kynsistä loitolla. Mutta meidän täytyikin tästä puoleen jouduttaa kulkua ja levätä vain semmoisissa seuduissa, missä oli eläimille laidunta.

Vuoristolaisilta (taglikeilta) tässä suhteessa saamamme tiedot olivat kuitenkin tuskin rohkaisevia. Ne vakuuttivat yksimielisesti, että maa etelään päin oli aivan hedelmätöntä, ja minä ajattelin jo valmiiksi senkin mahdollisuuden, että karavaanieläimet vähitellen uupuisivat ja nääntyisivät. Mutta itseämme en luullut minkään vaaran odottavan, kun toivoin pahimmassa tapauksessa jalan voivamme päästä asuttuihin seutuihin, joko sitten pohjoiseen tai etelään päin.

Lama-tjimenin luona söivät eläimemme tyynesti ja rauhallisesti viimeistä kertaa aavistamatta odottavaa kohtaloaan. Kaksi kuukautta myöhemmin makasivat useimmat niistä kuolleina Pohjois-Tibetin ylätasangoilla, eikä karavaanimme tälle matkalle lähtiessä ollut suinkaan pieni. Meillä oli mukana 17 hevosta, 12 aasia ja 6 kameelia, lukuunottamatta moniaita tilapäisesti vuokrattuja eläimiä. Mutta Sarik-kolissa lisättiin karavaania 4 hevosella ja 17 aasilla. Aaseja käytettiin kantamaan säkkejä, joissa oli maissia eläimille.

Kaikkiaan oli meillä siis 56 eläintä, ja jos mainitsen, että ainoastaan 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi nääntyneinä ja puolikuolleina saapui Tsajdamin reunavuorelle eli toisin sanoen 90 % kaatui, saattaa käsittää kuinka rasittavia ponnistuksia näiden eläin raukkojen oli kestettävä. Itsessään ei se niin suuria tehnyt, että vähin erin menetimme ne, sillä tämä tapahtui ylipäänsä sitä mukaa kuin ruokavaratkin vähenivät, mutta niiden kärsimysten näkeminen oli surkeata.

Sarik-kolin aulista olimme ostaneet 12 lammasta ja 2 vuohta liikkuviksi ruokavaroiksi, jotka vuoronsa mukaan tulivat teurastettaviksi. Minä olin tahtonut ottaa 20, mutta palvelijani selittivät, että tavattomilla korkeuksilla, missä tästä puoleen tulisimme kulkemaan, liharuoka ei maistu ja mieluummin syö riisiä. Osoittautui kuitenkin, että mukaan otetut lampaat olivat hyvään tarpeesen, ja niitä riitti vain puolelle matkalle, jonka vuoksi sitten ajoittain saimme pitää villin jakin lihaa hyvänämme.

Kuleksivaan menaseriiaamme kuului lopuksi 3 komeata koiraa. Ensinnäkin uskollinen korlalainen Jolldashini, joka aina nukkui vieressäni ja vartioi telttaa niin innokkaasti, ettei kukaan muu kuin Islam Baj päässyt sisään. Edelleen Jollbars (Tiikeri) Kara-sajsta, iso, keltainen, pörheä koira, sekä musta ja valkoinen Buru (Susi) Dalai-kurganista. Kaksi viimeksi mainittua pysyttelivät aina miesten telttojen luona, missä ne pitivät hirveätä melua öisin, haukkuivatpa karavaanieläimiäkin, jos nämä poistuivat kovin kauvas leiriltä.

Marssiessa seurasivat kaikki koirat leikkien ja toisiaan ajaen karavaania, josta kuitenkin urkenivat pitkät matkat nähdessään joitain otuksia vuorilla. Hauskoja matkatovereita ne aina olivat ja vilkastuttivat suuresti yksinäistä vaellustamme sekä muutoin äänetöntä leiriämme. Matkalla ylätasankojen yli koirat tulivat parhaiten koko seurueestamme toimeen. Ilman oheneminen ei tuntunut rasittavan niitä ollenkaan, ja syödä saivat ne kyllältään, sillä niiden osaksi tuli teurastettujen lampaiden perkeet, vasta ammutut jakit ja khulanit sekä paremman puutteessa kaatuneet hevoset ja aasit, joista etempänä yksi tai useampia jäi joka leiripaikalle.