PÄIVÄ

1.

Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön, alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan, vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa kiirettään.

Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin. Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.

Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät. Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ nytkään sujunut sen paremmin.

»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut tämän juhlalauantain humua.

Silloin kello soi taas.

Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.

Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.

Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta vain selän ja niskan.

»Erkki!»

Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran tahtoi sitä!

Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.

Erkki, mitä varten sinä tulit?

Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua, muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen, niin kestäisikö hän sitten lujana?

»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.

Kello kilahti toisen kerran.

»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi…? Miksi me emme kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen? Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»

Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.

»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.

Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle, aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.

Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.

Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän olisi voinut vaikka huutaa.

Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:

»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen sairaana.»

Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!» vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»

»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan…»

Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:

»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»

»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?» Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen. Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä. Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut…

Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille, pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin poistaakseen kireän tunnelman.

Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo kysäisi hajamielisenä:

»Miten olet nyt voinut?»

»Mutta mitä sinä…? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta, niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»

Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:

»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään. Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua, mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»

»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:

»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»

»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»

»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää, että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa. Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän aikaa ja rauhaa tavata sinua.»

»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»

»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä…»

»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?» joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.

Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa Liisan eteen:

»Älä viitsi, Liisa!»

»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.

»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä. Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»

Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:

»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»

Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun, mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:

»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan, mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä. Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi, eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat jo kielineet hänelle jotakin.

Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan. Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi, niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.

»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?» kysyi hän äkkiä.

Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse kivut ja seuraukset.

»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi? Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»

»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen, alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran, kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä ja unta.

»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»

»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot… Mutta onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»

»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat: elämänhalun puute ja ärtyisyys.

Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa. Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa…»

»Tuotkos ne pullot tänne?»

»Mitä varten?»

»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan, muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»

»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti, mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin lie viety jo.»

»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin — kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla, nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.

»Teillä asuu joku vuokralainen?»

»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme…»

»Sinullahan on velikin?»

»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»

»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun sinä et ollut kotona.»

»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»

Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen, miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin toverien kesken voi:

»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan. Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»

»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa! Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»

»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä, hämmästyneenä ja pelokkaana:

»Ei! Erkki — ei!»

»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut…»

»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja vakoilet?»

Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan kuolemaantuomitun merkkinä!

»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin, Liisa?»

Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:

»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa… Minä en kestä sitä enää…»

Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»

»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:

»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on nyt aivan toisin… Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja kaikki on niin hyvin jälleen…»

»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri. Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi, hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena, joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:

»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»

»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.

»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan. Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista! Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti kotona ja lepäät…»

»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.

»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks? Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»

»Mutta miten sinä luulet…? Miten minä olisin ilman rah… työtä?»

»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä pulikoimista ja…»

»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.

»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää, vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti käyttääksesi.»

»Mitä minä siitä?»

»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa, mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»

»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»

»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä. Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti, pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne tulisivat esille itsestään ja nostamatta.

Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt. Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo portistakin.

»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.

Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.

»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni! Mutta enhän minä häntä itkenyt.»

Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne… Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja kyyneletkin tarpeettomiksi?

Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan. Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen…

Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.

Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi, niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.

Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa, miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? — Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se olisi tullut suoraan.

2.

Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen, oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen, miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä matka kuin heilläkin.

Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.

Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.

»Kah, lordi!»

Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno oli..

»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»

»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini kanssa huviajelulle merelle.»

»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. — Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille, Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi. Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»

»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä… Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.

»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne. Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain, niin siellä tavataan!»

Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja siinähän hän juuri tulikin.

Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.

»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene vaikka kotiisi.»

»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin emännälle!»

Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti, miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.

»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen matkalla.

»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»

»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt asiat.»

Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa… Nyt hänelle ei matkan tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen, jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar otti heidät vastaan.

Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii…

Mutta Taunolla oli hauskaa.

»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu, jos ryyppyä ei ole.»

Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos ei antaakaan.

Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.

Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.

»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä käyttää!»

»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin sellaisissa erikoistapauksissa?»

»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan, »hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»

»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon sekoituksen.

Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman miehen murha.

He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät. Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta, että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista. Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään — ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin — esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta, jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet yhä hiljaisemmaksi.

»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta yhtäkkiä kesken muun.

Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi Vareiseen kuin lapsi vierastaen.

»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt et ole kotonasi, vaan vieraana.»

»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä, että tulee tyydytetyksi — puhuen.»

»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt syntiä?» tankkasi Tauno yhä.

»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena ja nyt enää nauramatta.

»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»

Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä ymmärtänyt. Ihmetteli vain.

»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»

»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»

Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:

»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»

»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.

Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen tilaisuutta.»

Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»

»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan…»

Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin, jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.

»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua. Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten, Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla: älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei kai kuitenkaan lapset.»

Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä, vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:

»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi…»

»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten mitään luonnotonta olisikaan!»

Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.

»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät. Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat uskotutkin joskus pettää.»

»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var…» vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta hän hypähti pystyyn ja päätti:

»Mutta minä haen tilalle!»

Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:

»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»

»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin, että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»

Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt, että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen toikkasi jälleen:

»Ala sanoa, mitä tiedät.»

»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.

»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan. »Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»

Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:

»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»

»Puhu äkkiä, muuten…»

»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa… Kuulin vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja turhaahan se tietysti olikin.»

»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.

»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin rintamusta.

Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin rauhallisena:

»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat. Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa nimikkoflammanaan.»

»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»

»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.

»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja Liisalla omansa ja sillä hyvä.»

Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui. Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.

»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa, että unohtaisi itsensä.»

»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes aivastaa.»

»Minkä lääkärin?»

»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi. Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan, hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä… Kun kadulla tuli vastaan, nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»

»Olivatko he kauankin yhdessä?»

»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää sinulle ja minulle… Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies. Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet kuunnella raamatun viisaatkaan.»

»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»

»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne sinua kiinnosta…»

— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja…

»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja äsähti toiselle:

»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua, niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»

Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho. Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana. Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja kuului sen unettava surina.

Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli itsekseen:

»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset…»

Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen sai sormilleen.

3.

Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka. Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.

Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.

Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä: tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.

Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili, meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin käydessä.

Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään. Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.

Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta, joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa. Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa. Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän valmis silmäämään kamariinkin.

Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä, että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan, kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. — Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun, alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi. Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.

»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja antautui.

Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut. Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni sanoi:

»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»

Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin, huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.

Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli; ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat, limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa, olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:

»Vai on muuttunut… Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»

»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen, siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä. Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle tyynyyn ja sulki silmänsä.

Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi, vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi, kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:

»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä koneremontissa?»

»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.

»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja polvessaan tuntemastaan kivusta.

»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen, vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki, että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon, että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin. Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!

Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista, repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla nakkilaudalla.

Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:

»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut sinun järjestelevän muuttoasi…»

»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut haikaillakaan.

Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja puheli selin Liisaan:

»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan: ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää huolta ne samat, jotka muustakin.»

Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:

»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»

»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin, ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»

Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin, mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:

»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää itseäsi jollakin muulla.»

»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani, että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»

»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi. »Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin…» hän työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle seisomaan eteensä:

»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko, että…»

Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus, ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen. Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla ja sanoi rauhallisena:

»Älä viitsi!»

Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi: »Mitä?»

»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin mitä siitä sitten syntyisikään.

»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon ympärillä.»

Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa, tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»

»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva olekaan kotona?»

»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä samaan tyyliin.

»No, eipä väliä, vaikka tytärkin… Kun minä tänä aamuna unohdin mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»

»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.

»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»

»Jahah.»

Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»

»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs, isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään, niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut. Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.

Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.

»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. — Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi kuumetta, kun posket noin punoittavat?»

Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.

»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»

»On toki, liikaakin.»

»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin vikoihin syypäät!»

Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.

»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.

»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti oven kiinni.

Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt toisen iltapäivään.

Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. — Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja hammasharjan.

Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»

»Uskalsitpa sinä ennen olla.»

»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut siihen.»

Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava — vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä hän virkkoi:

»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin. — Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin vain tässä kaupungissa.»

»Mitä?»

»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»

»Se on taaskin vale!»

»Eikä ole. Näinhän sen itse!»

Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:

»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»

Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää: oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia. Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon, että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin, vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko asiasta…

Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas… Nyt häntä alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle…

Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään. Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä, ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa haluaa vain sitä, mikä kelpaa!

Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka mitenkin hullusti kävisi.

»Saakeli vie, yrittää täytyy!»

Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain kaikki muut toimeen omillaan…

4.

Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen, mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin, että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi, pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin korjauspajalle ennen aamua.

Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa, veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen istumaan veneen perään.

Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan. Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä, mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa — jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi…

Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.

Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan, vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää: tuosta oli mentävä.

Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla — lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.

»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti Vareinen heti toisille.

»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä tämä nyt sitten merkitsee?»

»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä, mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä mukaan, kun…»

»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa ja silloin se aina oikuttelee.»

Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse, milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta päivää.»

Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi vasten kasvoja:

»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»

Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä. Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.

»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään, kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»

»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan: — mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta. Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:

»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies. Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»

»Missä?»

Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi…»

»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:

»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun! Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut tuossa altaassa.»

»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan…» alkoi toinen varmana itsepuolustuksien sarjan.

»Älä valehtele!»

»… piti erääseen kartanoon…»

»Älä va-leh-te-le!»

»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»

»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro satuja.»

»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus valehteli ja meni yksin, petti perhana!»

»Pettiperh… Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi…!»

»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän valheen, kun…»

»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko pojun pöksyt märät?»

Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.

»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»

Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia. Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.

Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:

»Minne sinun piti matkustaa?»

»Lampelaan.»

»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi tiedän.»

»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»

»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso, että olet matkalla silloin.»

»Mutta en minä nyt pääse…»

»Pääset, kun on käsketty!»

»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.

»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa! Sinusta se kai olisi varsin luonnollista…?»

He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan. Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.

He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen, muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui…

Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.

Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa, jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun. — Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä. Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä. Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno, oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä, että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:

»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»

Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle ihmiselle.

»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»

Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin puoliunissaan:

»Älä viitsi. Anna sen olla.»

Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti hänet istualleen sängyssä:

»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä? Olisit säästänyt edes sen markkasi… Vai sitä toistako haet, samaa, mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»

Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:

»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä. Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään. Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan — tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään, ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma lellikkilastaan:

»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan? Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»

Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa, josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.

»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua ulos?»

Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:

»Olenko minä ollut sinulle paha?»

Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan, ääni paljon kylmempänä ja varmempana:

»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»

Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.

Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen, että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:

»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä. Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties… Voi hyvin.»

Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.

Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja hissi kuului surisevan.

5.

Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat, laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä, kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä puuhaa…

Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella, kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus, joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea. Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta, velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino kyydittää hänet uudelleen.

Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka, ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!

Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ- ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.

Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän. Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen, minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.

Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa, nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän, kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.

»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.

»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.

Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään. Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli hän jo tyytyväinen.

»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»

»Tehkää se.»

Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.

»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»

Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan käteen ja odotti kysyvänä.

Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja läksi.

* * * * *

»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa. »Mihin olet menossa?»

»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»

»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan mahtanut tapahtua.

»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»

Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa, tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.

Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä, missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä, arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen, kiireetön kävely.

»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan kunnanlääkäriksi.»

Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti, hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:

»No mitä hän sanoi?»

»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin kuukaudeksi.»

No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.

Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun toisen tehtäväksi.

»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»

»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»

Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä tyttäreensä:

»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»

»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.

»Älä tule, kyllä minä jaksan.»

Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa, että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka oli turhaa neuvotella mistään.

Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas. Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin luottavan omiin — kärryihinsä.

Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»

»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin kerran on.»

»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta rahaa aina jostakin saa.»

Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken. Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt, kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa kanssa.

He tulivat kotiin.

Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut ajatelleeksi noita pieniä muutoksia… Mentyään keittiön halki kamariin hän paheksuen kysyi Liisalta:

»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»

»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»

»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle», murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta. Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä, jos hänellä olisi…»

»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»

»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona…»

»En minä sinne menekään.»

Jopas osasi sotkea toisen puuhat… Hän oli aina ihaillut tyttärensä rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin. Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti, tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.

Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään. Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin, — Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.

»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»

»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle… Mutta ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»

Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti varovaisesti:

»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»

»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies, mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle, niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä, niin hyvä siitä vielä tulee.»

Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti. Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät. Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri niin!

Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.

»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen. »Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan minä rahaa…» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.

Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat nyt järjestyä jälleen.

»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se sillä tavalla… Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt…»

Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai… — Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.

»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä liikkeellä.»

»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen myyntipaikan jollekulle toiselle.»

»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin, mutta ei sitä anneta pois.»

»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku tyttönen tilallesi.»

Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.

»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää torille menoa.

»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»

»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»

»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.

Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto, kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle sunnuntain viettoon meneviä… Pilven lonkare oli kai mennyt auringon eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin oli oma rauhansa.

»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.

Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi hajamielisenä:

»Mitä?»

»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva haukotteli pitkään ja nautiskellen.