ILTA

1.

Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin, vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.

Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis, kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen, tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.

Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne- vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä, minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.

Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.

Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi, kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa onkaan.

Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä, vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.

Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja istuutui sinne.

Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:

»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»

»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen, aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.

»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi…?»

»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään katsettaan pöydän kannesta nostamatta.

»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.

»Lasi teetä ilman leipää.»

»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden… Mene muualle istumaan.»

»Mene sinä hiiteen!»

Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.

»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.

Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.

»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»

»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»

Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin äskenkin:

»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit…»

Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin tuomaan ne pois.»

Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin. Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä, vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä, ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:

»Mutta Tauno!»

Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin nämä sinulle!»

»Siksipä juuri. Ota ne pois.»

Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän nytkään voinut olla kysymättä:

»Oletko sitten saanut muualta?»

»En mistään.»

»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»

»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»

»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»

»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti toinen katkeran ivallisena hymyillen.

»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.

Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.

»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten likaviemäriaukossa.

»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö henkselisi vielä pari erää?»

»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.

»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»

»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.

Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin, sai hän loppuajan istua rauhassa.

* * * * *

Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa, että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti, että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.

Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:

»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin siinä tavataan.»

Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti kadulla.

Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään parannukseen tullutta.

»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit minulle äsken siellä meillä…»

Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa, että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon lurjuksen takia!

He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä katulamppuja vasten.

»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.

Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa, niin ettei sanoja tahtonut kuulua:

»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa. Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä pois.»

»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»

Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan toisen viereen ja tiukkasi yhä:

»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon? Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä penkomaan sitä!»

Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi. Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen kasvot riekaleiksi.

Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä. Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään, tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen, miten kurjannäköinen hän silloin olisi.

»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä joit?»

Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja tunnusti:

»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»

»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»

»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»

»Älä taas valehtele!»

»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»

Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi riekaleiksi.

Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti Taunon viereensä:

»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin. Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua — että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä Siksi…»

Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.

»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme. Sano, haluatko?»

»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»

»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme…»

Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.

»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä. Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä! — Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle ja kuljettava omin päin.»

Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen. Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin kehräävä kissa!

Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska, hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina, joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi leikillään ja kärttäen:

»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli täydellinen, ja sanoi:

»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen, niin mietitään.»

Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui sen kielekkeeltä liristen alas.

»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.

»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai… Kai minun täytyy kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.

»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua luokseni, kun Dagmar… Mutta etkö voi mennä kotiisi!»

Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.

»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne vain…»

»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti… Poika parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»

Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan — luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.

* * * * *

Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan, alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran, kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.

Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen. Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo vähentää vauhtiakin.

— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän suojassa.

Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.

Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut. — Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt venettä viemään.

Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen, heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt… Sai nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.

Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein mahtuisi.

Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku rauhallisena:

»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»

Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.

Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa mennä!

Mutta sekin toivo raukesi:

»Et sinä veneellä enää karkaa!»

Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja toisessa pistooli.

Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään. Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi häneltä tavaran laatua:

»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»

Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä. Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi miesten virnistelyä.

Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku saisi vielä tietää…

Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita, kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.

Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.

»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se oikeakin tulee vielä ennen aamua…»

Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi ensikertalaisuuttaan:

»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»

»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin», vastasi yksi ja toiset hymähtelivät.

Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku sipaisi häntä korvalle ja sanoi:

»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»

Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:

»Hattuni on hävinnyt!»

Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan.

»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.

»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.

Eikös tämä ollut korjauspajan auto?

Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään mistään korjauspajoista ja niiden autoista.

Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!

Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan sekapäisen humalaisen juttuja.

Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi kuljettajalle:

»Ann' mennä!»

Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:

»Istu alas!»

2.

Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä, mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse lamppua.

Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä uskovan Liisan sanoihin tänä iltana.

Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan, mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.

Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään. Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:

»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän, että minä en voi…!»

Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana, että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.

Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä. Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai antaako toisen mennä, jos tahtoi.

Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa, että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!

»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut, niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! — Sano, olenko!»

Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei toinen voisi sitä enää kiertää.

»Olet.»

Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui hänestä niin helpolta.

»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla? Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä olisin tahtonut…»

»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»

Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:

»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon, eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden pitävän sinunkaan seurastasi…»

Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.

»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet aivan uusi.»

»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken…»

»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta. Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen — tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»

»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä…»

Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.

Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti, jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan. Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän hetkeen.

Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut…?

Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:

»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran. Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme. Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»

Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei, tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi, masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo poika parka saanut paljonkin kärsiä…? ‒ Otsalla hiukset muodostivat syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen…?

Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai, että hän saisi puhua.

»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:

»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia… — Yöksi sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle. Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi. Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi. Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»

Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan, oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli sitä.

»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan», jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan, en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja miehen emmekä sinua ja minua.»

Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle. Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi hiljaa ja katkonaisesti:

»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi…»

»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta…» hän nousi äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi korjata, kaiken voi alkaa…» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi silmiään.

»… niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja nousi myös.

Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi hiljaa:

»Niin.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.

Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.

»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko kestää sinä, jos minä en kestäisikään?»

»Varmasti.»

»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä merellä, yhtä luottavaisina?»

»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.

Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa? Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.

Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:

»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden pois täältä…»

Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa. Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:

»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että…»

Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:

»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»

Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.

»Mikä sinulle tuli, Liisa?»

»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä? En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi sille mitään…»

»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»

»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo saanut oman kuolemantuomioni!»

Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:

»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»

»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen varmasti pian.»

»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»

Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:

»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät, että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät, ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»

»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana niinkuin toinenkin.

»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta kaikki on kuitenkin liian myöhäistä…»

»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»

Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:

»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.

»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää mitään.»

Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.

»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume, ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä kauan.»

Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle hymyillen:

»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»

»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen ajatukseen, että… Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko siihen.»

Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti kuin pieni lapsi.

»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»

»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää… Pelkäsin itseäni ja kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää…!»

Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:

»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»

Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen rattaasta tulen.

»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat paljon runollisempia.»

Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti taas urhoollisena:

»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia… Se on kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.» Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.

»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa kääntyi ja sanoi nyt vakavana:

»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi … Kuule, älä pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten…»

Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut sitä sanoillaan särkeä.

Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:

»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä…»

»… sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»

»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte, ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos emme siitä puhuisi enää koskaan.»

»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina — viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»

»Korko?»

»Kymmenen.»

»Maksettava takaisin?»

»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin minä hoidan sen edelleen.»

»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»

»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin, ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»

»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»

»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi, että minua vastustetaan niissä asioissa.»

»Ymmärrän, tohtori.»

»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin, sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen, josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»

»Mitä me siellä tekisimme?»

»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»

»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»

»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»

He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.

Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.

Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja suhahtanut hänen korvaansa:

»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»

»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään, mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa…

Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.

»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.

Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.

Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi, hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin ajoissa!

Nyt vasta he eläisivät!

3.

Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö ja niinkuin sitä ei tulisikaan.

Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin humalaisen huuto:

»Onneksi olkoon! Vareinen meni…!» Loppua ei kuulunut.

»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.

»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja oman nimensäkin…»

»Mutta siinähän oli poliiseja!»

»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»

He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.

Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa. Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.

Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta, koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi, luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.

Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.

Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi ikkunariviä jo pimeinä.

Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta omassa suojassaan.

»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni vajalahjaisena ja mielipuolena.»

Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa, ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:

»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan itsestäsi kerran muutakin.»

»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla…? Eikö ole samaa, vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen parhaimmaksi olla?»

Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi, mutta kuuli hänen äänensä:

»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»

Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten, ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin. Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset sieluntaistelut.

»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä, mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi silmiinkin ja puhui kovemmin:

»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen lisää rahaa tai kävelen.»

Tyttö nyökkäsi hiljaa.

»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»

He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin, mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.

»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.

Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.

»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti, »kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»

»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen…»

Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä siinä.

»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä taas.»

He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.

Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä odottamassa.

Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? — Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.

Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?

Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta. Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:

»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»

Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan »morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä, hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi ihme!

— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:

»Ei, ei vielä!»

Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä…

Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.

Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.