AAMU (continued 2)

»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»

Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta sanoikin vain:

»En tarvitse. Ostan ne itse.»

Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin kulmassa ja tarjosi kättään:

»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo tavarat… On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»

»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan — sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa paikan.»

He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. — Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä niin kuuma.

Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään. Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä, voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.

* * * * *

Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.

Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä, tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn, huokaili hän:

»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät sokenevat.»

»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä, vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja kuivaillen kainaloltaan.

He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois, Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.

Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.