ESIPUHE. (continued 3)

Tämä tiedonanto sai miesparan kasvot jäykistymään ja hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Marian kauneus ja ylväät eleet olivat aikaisemmin vietelleet hänet syntiin, ja nyt, kun tuo kauneus oli täydessä kukoistuksessaan ja menestys oli saanut hänen olemuksensa entistäkin ylväämmäksi, oivalsi Anderling, ettei hän kyennyt tätä hurmausta vastustamaan. Koska hän kumminkin oli luvannut suostua, täytyi hänen myöntyä Marian pyyntöön, jossa toistuivat vanhat vaatimukset: Anderlingin oli matkustettava johonkin vieraaseen maahan koskaan ilmaisematta olemassaoloansa hänen tuttavilleen, miehelleen tai yleensä kenellekään Englannissa sekä jätettävä hänet iäksi rauhaan, koska oli selvää, että hänelle nykyisessä korkeassa asemassaan voisi siitä koitua suurta ikävyyttä.

Anderlingin pää painui. "Entä lapsi — meidän lapsemme?" kysyi hän.

"Hän voi hyvin", vastasi Maria. "Erittäin hyvin."

Niine hyvineen matkusti kovaonninen mies pois, paljoa murheellisempana kuin Englantiin tullessaan. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että nainen, joka piti kunniastaan siinä määrin kuin Maria, voisi turvautua sellaiseen keinoon kunniansa säilyttämiseksi, vieläpä niin hämmästyttävän pian. Hän oli otaksunut varmasti saavansa Marian lailliseksi vaimokseen ja pääsevänsä elämään onnellista yhdyselämää hänen ja lapsen kanssa, jota kohtaan hän tunsi yhä suurempaa hellyyttä, vaikka ei ollut sitä edes nähnytkään.

Lady Icenway palasi kotiinsa Wintoncesterin taakse eikä virkkanut kohtauksesta sanaakaan jalosukuiselle miehelleen, joka oli sinä päivänä onneksi mennyt pienelle metsästysretkelle Weydon Priorsiin tietämättä mitään vaimonsa matkasta. Hän oli lähettänyt Anderling paran menemään, mutta siitä huolimatta hän myöhemmin usein katseli niin sanotun leskeytensä lasta keksiäkseen isän piirteitten jälkiä sen kasvoista. Siihen hänellä oli riittävästi aikaa seuraavina syys- ja talvikuukausina, sillä hänen puolisoltaan, joka oli todellinen aatelismies, kului aika enimmäkseen urheiluun ja maanviljelykseen.

Eräänä talvipäivänä, lordi Icenwayn lähdettyä ketunajoon kauas kotoa — tähän vuodenaikaan hän lähti metsästämään kolme neljä kertaa viikossa — käyskeli Maria aurinkoisella pengermällä ikkunain ulkopuolella. Silloin heitettiin viereisen muurin yli pieni valkoinen esine, joka putosi hänen jalkojensa eteen. Se osoittautui pyöreän kiven ympärille kiedotuksi kirjeeksi. Lady Icenway avasi ja luki sen ja lähti sitten (epäilemättä ankara ilme majesteetillisilla kasvoillaan) pengermää pitkin puistoon, josta kirje oli heitetty. Hänen ensimmäinen miehensä seisoi hänen edessään. Koko hänen ulkomuotonsa osoitti, että hänen oli jollakin tavoin käynyt huonosti.

"Sinä näet, että minä olen muuttunut, rakkaani", virkkoi hän. "Niin, Maria, minä olen menettänyt omaisuuteni — pääasiallisesti mielettömästi pelaamalla niissä mantereen helveteissä, joihin olet minut karkoittanut. Mutta jotakin minulla vielä on maailmassa — lapseni — ja sen vuoksi minä uskallan tänne tunkeutua. Älä pelkää, kultaseni! Minä en vaivaa sinua kauan; sinä olet minulle liiankin rakas. Mutta minä ajattelen poikaa, yöt päivät — en voi sille mitään — en voi tukahduttaa tunteitani. Minä haluan nähdä hänet ja puhutella häntä kerran elämässä."

"Entä valanne?" kysyi Maria. "Tehän lupasitte olla milloinkaan ilmaisematta — —"

"Minä en ilmaise mitään. Salli minun vain nähdä lapsi. Minä muistan varsin hyvin, mitä olen vannonut sinulle, julma valtijattareni, ja minä pidän valani pyhänä. Muutenhan minä olisin voinut saada hänet nähdä jonkin petoksen avulla. Mutta minä pidin oikeampana avoimesti pyytää sinulta lupaa."

Maria harkitsi asiaa hänelle ominaisella ylimielisellä vakavuudella, jota hänen aateloitumisensa oli pikemmin lisännyt kun vähentänyt. Sitten hän sanoi haluavansa miettiä asiaa antaakseen vastauksensa kahden päivän kuluttua, hänen miehensä jälleen lähdettyä metsästämään.

Anderling odotti kärsivällisesti. Lady Icenway, joka ei enää ollenkaan häntä rakastanut, harkitsi asiaa perinpohjaisesti päätyen siihen tulokseen, että olisi epäviisasta pakottaa luonnonladultaan niin tulinen mies äärimmäisyyksiin. Hän siis lähti tapaamaan Anderlingiä määrättyyn paikkaan määrättynä aikana.

"Te saatte nähdä lapsen", sanoi hän, "mutta luonnollisesti vain sillä ehdolla, ettette ilmaise itseänne ettekä tule hänen näkyviinsä, sillä muuten voitte saattaa pulaan sekä itsenne että minut. Minä nukutan hänet päivällisen jälkeen ja vien teidät sitten takatietä sisään."

Onneton isä, jonka harha-askel nyt kosti itsensä tavalla, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan, lupasi noudattaa määräyksiä ja odotti puistossa kärsivällisesti Marian kutsua. Se tapahtuikin kello kolmen aikaan, jolloin hänet saatettiin puutarhaportin kautta taloon ja portaita pitkin siihen huoneeseen, jossa poika nukkui. Hän makasi pienessä kätkyessään, kädet pään taakse heitettyinä ja tyynesti hengitellen. Silkinhienot kiharat lepäsivät pieluksella. Isä, joka tällä hetkellä oli tosiaankin säälittävä, kumartui hänen puoleensa. Hänen silmistään pirahti kyynel kehdon peitteeseen.

Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.

"Miksei?" kysyi hän anellen.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin mahdollista."

Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.

Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää, todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen. Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan — ja se ei suinkaan ollut vähäinen — keskittyi nyt lapseen ja vaimoon — lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä rakastamasta.

Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin. Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria, ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään, hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa, että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa. Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.

Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle. Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan meren syvyyteen!"

Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin. Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi, jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten tilaisuuden palata sairaan luo.

Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti: "Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi — teidän täytyy! Minä olen ollut sinulle ankara — minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"

Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.

"Mutta sinä et saa kuolla! Voi, sinä et saa!" huudahti nainen. Äkillistä virikettä totellen hän kumartui kuolevan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja samalla punastuen niinkuin varhaisella tyttöiällään.

Toinen vastasi heikosti, haaleasti hymyillen. "Se oli silloin… nyt on kaikki mennyttä!" sanoi hän. "Minun täytyy kuolla."

Muutamia päiviä myöhemmin hän kuoli auringon juuri painuessa puutarhanmuurin taa. Lady Icenway alkoi silloin täysin oivaltaa oman kovasydämisyytensä ja moitti itseänsä kovin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen ainoa toivonsa oli saada hyvittää ainakin vainajan muistoa ilman että kukaan tiesi asian johtuvan hänestä. Tämän toivon täyttymykseksi saapui muutamia kuukausia myöhemmin pitäjän kirkkoon lahjoitettu maalattu ruutu. Sitä paikoilleen asetettaessa käyskeli lordi Icenway vaimoineen kirkossa.

"'… Hänen muistokseen sureva leski'", luki lordi muistoruudusta. "Minä en tiennyt hänellä vaimoa olevankaan; minä en nähnyt häntä milloinkaan."

"Kyllä sinä hänet näit, Icenway, mutta olet kai unohtanut", vastasi Maria leppoisasti. "Hän ei asunut miehensä luona ja harvoin hän kävi tervehtimässäkään. He eivät sopineet oikein hyvin. Sitä katkerammin kai hän nyt suree — kuten tavallista."

"Ja tuhlaa omaisuutensa tuohon kalliiseen punasiniseen lasimaalaukseen", virkkoi lordi.

"Väitetään ettei hän ole köyhä."

Vanhemmittain lordi Icenway kävi yhä ärtyisemmäksi, ja joka kerta kun hänen katseensa sattui vaimonsa ensimmäisen miehen poikaan hän virkkoi vihaisesti:

"Merkillistä, mylady, että te voitte tehdä palveluksen ensimmäiselle miehellenne, mutta minulle ette!"

"Ah, jospa olisin tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi!" virkkoi hänen vaimonsa puoliääneen.

"Mitä sitten?" kysyi lordi.

"Ei mitään, kultaseni", vastasi lady Icenway.

* * * * *

Eversti lausui ensimmäisenä julki ajatuksensa suntion kertomuksen johdosta arvellen, että miesparan kohtalo oli aika kova.

Herrasmies-liikemies ei voinut pitää miehen kohtaloa mitenkään liian kovana. Lain mukaan hän ei voinut vaatia mitään ja oli kohdellut ladyä häpeällisesti. Olisi ollut toinen asia, jos hän todellakin olisi ollut ladyn mies.

Kirjatoukka huomautti, ettei lordi Icenwaytä suinkaan voitu syyttää luulevaiseksi, ja tähän mielipiteeseen yhtyi eräs lihava, punakkakasvoinen herra. "Totta kyllä", sanoi hän, "että hänen vaimonsa oli tavattoman sulkeutunut henkilö. Jos hän olisi jutellut huolettomasti, niin hänen miehensä olisi helposti voinut käydä luulevaiseksi, kuten oli laita sen ladyn miehen, joka asui Stapleford Parkissa isoisäni aikaan. Mutta tässä tapauksessa oli olemassa seikkoja, jotka saivat hänen miehensä katselemaan asioita sangen filosofiselta kannalta."

Muutamat kuulijat uskalsivat sitä epäillä.

Punakka mies, varakas, vatsakas ja lyhytkasvuinen entinen mallasmestari karaisi kurkkuansa, puhalsi ulos keuhkoistaan liian ilman ja yritti todistaa väitettään oikeaksi sitä ennen pyydettyään anteeksi, ettei hänen sankarittarellaan ollut mitään arvonimeä, koska kertojan hyvä onni ei ollut tutustuttanut häntä moneenkaan aatelishenkilöön. Seuraavassa on hänen kertomatyylinsä säilynyt vain suunnilleen.

6.

SQUIRE PETRICK'IN LADY.

Esittänyt Punakka mallasmestari.

Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa, tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa, joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään, että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija, joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti käytellä omaksi hyväkseen.

Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin niistä ajoista, jolloin hän — jo vanhana miehenä — oli yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja, muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa, nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.

Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen. Juuri silloin isoisä sairastui — hengenvaarallisesti, kuten otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa, kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.

Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi. Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen, joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.

Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä. Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui. Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli otaksunut.

Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.

Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan löytäisi mieleisensä vaimon.

Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.

Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille. Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona. Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on — varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset, joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.

Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan, voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt, oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti, nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa nojaan — unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna. Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.

Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä. Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut. Se tietoisuus, että poika olemuksellaan — joskaan ei nimellään — edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen kiintymyksensä lapseen.

"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän — mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"

Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi ollut aateliton ytimiään myöten."

Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli, millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat sukulaisensa olivat olleet — ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli — ja mietti sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea, ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä, ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.

Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.

Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan, että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa — mikäli niitä ilmaantuisi — olivat aivan toista maata, koska heillä oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite, jos haluaisi.

Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen vanhoja perhekronikoita — esimerkiksi Southwesterlandin herttuain historiaa — autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa, joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely ovat kankaalle ikuistaneet.

Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen, Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka verrattuna Rupertin sukujuureen.

Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!

Hänen ajatuksensa askartelivat lakkaamatta testamenteissa, jotka molemmat olivat vielä olemassa ja joista aikaisempi oli hänen hallussaan. Joka yö kuulivat palvelijat makuulle mentyään varmuuslukon napsahduksen: Timothy otti esille ensimmäisen testamentin, tarkasteli sitä ja olisi toivonut sen olevan jälkimmäisen ja ainoan pätevän.

Vihdoin tapahtui ratkaisu. Vietettyään eräänä iltana monta hupaista tuntia pojan seurassa ei Timothy enää jaksanut sietää sitä ajatusta, että hänen rakas Rupertinsa joutuisi syrjäytetyksi. Hän ryhtyi rikokselliseen tekoon: muutti aikaisemman testamentin päiväyksen, jotta näytti siltä kuin se olisi laadittu myöhemmin kuin toinen. Sitten hän julkeasti väitti ensimmäistä testamenttia myöhemmin laadituksi.

Hänen veljensä Edward myöntyi, koska asia näytti eittämättömältä, vieläpä siten paljoa uskottavammaltakin, sillä hän oli monien muiden tavoin kovin kummastellut myöhemmän testamentin rajoittavia määräyksiä, joiden aihetta hän ei aavistanutkaan. Veljensä Timothyn kanssa hän julistutti ensimmäisen, jo vahvistetun testamentin mitättömäksi, ja sitten menivät asiat jälleen tavallista menoansa, koska uusimman testamentin eriävät määräykset koskivat tulevaisuutta.

Vuodet vierivät. Rupertin kasvoissa ei voinut nähdä jälkeäkään niistä kärsimättömästi odotetuista historiallisista piirteistä, joiden piti ilmaista herttuallisen suvun poliittisia kykyjä. Sattuipa sitten, että Timothy Petrick tutustui erääseen arvossapidettyyn budmouthilaiseen lääkäriin, joka oli useiden vuosien kuluessa ollut mrs Petrickin perheen neuvonantaja ja ystävä. Annettan mentyä naimisiin ja muutettua Staplefordiin hän ei ollut enää useinkaan tavannut tuttavaansa, koska Annetta luonnollisesti turvautui lähistöllä asuvaan Petrickien perhelääkäriin. Timothy hämmästyi sitä tietojen runsautta, joka Budmouthin lääkärin puheessa ilmeni. Tuttavuuden kypsyttyä ystävyydeksi lääkäri viittaili eräänlaisiin hallusinatioihin, joita oli sattunut Annettan äidille ja isoäidille ja jotka tekivät heidät kykenemättömiksi erottamaan unta ja totta toisistaan. Hän tiedusteli Timothyltä hienotunteisesti, oliko hän havainnut vaimossaan mitään sentapaista, sillä hän, lääkäri, oli luullut huomanneensa hänessä taipumusta samaan omituisuuteen, kun oli hoitanut häntä hänen tyttöaikanaan. Asia selkeni selkenemistään, kunnes Timothy Petrick oli vakuutettu siitä, että Annettan tunnustus johtui itsepetoksesta.

"Miksi näytätte niin masentuneelta?" kysyi tohtori kesken kaiken.

"Se tuli hieman odottamatta. Mutta tuntuu perin uskottavalta", huokasi Timothy.

Hän ei kumminkaan vielä voinut oikein uskoa, että se oli mahdollista, ja koska hän katsoi olevan viisainta olla vilpitön, kertoi hän tohtorille kaikki, mitä ei siihen saakka ollut ilmaissut kenellekään ihmiselle. Kuolevasta isoisästä hän sentään ei hiiskunut sanaakaan. Hänen ihmeekseen tohtori selitti odottaneensa Annettassa ilmenevän juuri senlaatuista luulottelua. Petrick jatkoi tutkimuksiaan toisaallakin ja johtui pian päättelemään, ettei hänen vaimoparkansa vakuutteluissa voinut olla mitään perää. Se nuori markiisi, johon Annetta oli ollut ihastunut — erittäin siveä ja puhdassydäminen ylimys — oli matkustanut ulkomaille vuotta aikaisemmin kuin Annetta meni naimisiin ja oli palannut vasta hänen kuoltuaan. Nuoren tytön rakkaus oli ollut pelkkä unelma — eikä mitään muuta.

Kun Timothy palasi kotiin ja poika juoksi häntä vastaan, valtasi hänet omituinen, vieno tyytymättömyys. Hänen nimensä ja tilustensa perijän suonissa virtasi sittenkin vain plebeijistä verta; hän siis ei saanutkaan aatelista jälkeläistä! Rupert tosin oli hänen poikansa, mutta se kunnian ja maineen hohde, jonka hän luuli periytyvän pojalle aikakausien takaa ja joka himmensi hänen veljensä lasten ylhäisyyden, oli iäksi väistynyt hänen päälaeltaan. Hän ei voinut enää lukea historiaa pojan kasvoista eikä vuosisataista valtiasmieltä hänen katseestaan.

Siitä lähtien hän alkoi kohdella poikaansa yhä kylmemmin. Katkerin sydämin hän havaitsi, miten Petrickien luonteenomaiset piirteet yhä selvemmin ilmenivät hänen kasvoissaan. Sen hienon, ohuen nenän sijaan, joka oli Southwestlandin herttuain tyypillinen tuntomerkki, alkoivat isoisä Timothyn leveät sieraimet ja painunut nenänvarsi voittaa alaa pojan kasvoissa. Harmaansiniset silmät, joiden ilme rupesi vähitellen yhä suuremmassa määrin muistuttamaan erästä tavattoman epämiellyttävää serkkua, eivät ennustaneet minkään etevän valtiomiessarjan syntymistä, ja niiden suupielten asemesta, jotka olivat ihastuttaneet kuulijoita parlamentissa, kasvoivat esiin paksut huulet, jotka johtivat vastustamattomasti ajatukset testamenttia korjanneeseen ja eliniäksi maasta karkoitettuun setämieheen.

Mikä surkeus, että Timothy itse oli tehnyt saman synnin pojan hyväksi, joka hiuskarvalleen muistutti tuota kurjaa setää! Yksin pojan ristimänimikin oli petosta ja pilaa, sillä se viittasi perinnäiseen voimaan ja loistaviin lahjoihin, joita varmaan ei milloinkaan tulisi hänen osakseen. Olihan Timothyllä sentään lohdutuksenaan se, että lapsi oli hänen oma poikansa, mutta sittenkään hän ei voinut pidättyä huokaamasta: "Miksi ei poika voi olla minun ja samalla jonkun muun?"

Markiisi kävi vähän myöhemmin Staplefordin lähistöllä, joten Timothy Petrick sai tilaisuuden ihastella hänen jaloa hahmoaan. Timothyn ollessa seuraavana päivänä työhuoneessaan, naputti joku oveen.

"Kuka siellä?"

"Rupert."

"Minä annan sinulle Rupertia, sinä junkkari! Pelkkä tavallinen Petrick, eikä muuta!" murahti isä. "Miksi ei äänesi ole sellainen kuin markiisin, jonka näin eilen?" sanoi hän pojan tultua sisään. "Miksi et ole hänen näköisensä, miksi et näytä sellaiselta kuin olisit vuosisatoja tottunut käskemään?"

"Miksi en? Kuinka voit niin ajatellakaan, isä; enhän minä ole hänen sukujaan?"

"Etpä et! Mutta sinun pitäisi olla", napisi hänen isänsä.

* * * * *

Kertojan vaiettua huudahtivat tohtori, eversti, historioitsija, keikari ja useat muut, että he tieteellisen seuran jäseninä halusivat kuulla juuri tällaisia hienoja ja opettavia sielutieteellisiä tutkielmia (sielutieteen ollessa yleensäkin korkeassa kurssissa) ja kysyivät, eikö herra mallasmestari voisi kertoa jostakin toisesta samanlaatuisesta mielenharhasta.

Mallasmestari pudisti päätään ja pelkäsi olevansa liian hienostumaton uskaltaakseen ryhtyä kertomaan toista tarinaa, joka moraaliselta sävyltään kenties ei seuraa tyydyttäisi. Senvuoksi hän mieluummin antoi sananvuoron paremmalle kertojalle.

Eversti oli vaipunut mietteisiinsä. Totta kyllä, huomautti hän, että naisen vaistomainen ja uneksiva luonnonlaatu synnyttää sekavia mielikuvia, jotka usein voivat johtaa omituisille urille terveen järjen taas temmatessa niiltä takaisin — joten toisinaan saattaa koitua perin naurettava tulos. Tapaukset, jotka ovat ajaneet naista johonkin määrättyyn suuntaan, voivat pakottaa häntä kulkemaan samaa latua, kunnes hän vihdoin äkkiä vierähtää takaisin lähtökohtaansa.

Varapuheenjohtaja nauroi ja taputti käsiään huomauttaen, että väitteen takana piili tarina, ellei hän aivan pahoin erehtynyt.

Eversti suori kasvoilleen hyvän kertomailmeen ja aloitti ilman enempiä esipuheita.

7.

ANNA, LADY BAXBY.

Esittänyt Eversti.

Se tapahtui suuren kansalaissodan eli — käyttääkseni uskollisena alamaisena mieluummin Clarendonin antamaa nimitystä — suuren kapinan aikana. Se tapahtui, kuten sanottu, tuona onnettomana historiallisena ajankohtana, jolloin parlamentin joukot leiriytyivät Sherton Castlen edustalle: kahdeksattatuhatta miestä jalkaväkeä ja neljä tykkiä. Kuten kaikki tiedämme, omisti linnan siihen aikaan eräs Severnin kreivi, ja eräs jalosukuinen markiisi, joka komensi kuninkaan joukkoja siinä osassa maata, oli majoitettu linnaan suojelemaan kreiviä. Kreivi itse ja hänen vanhin poikansa, lordi Baxby, olivat kotoa poissa värväämässä joukkoja kuninkaalle. Piirittäjien saapuessa oli linnassa hänen kaunis miniänsä, lady Baxby palvelijattarineen sekä joukko hänen miehensä ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Puolustus oli niin hyvä ja harkittu, ettei heidän katsottu olevan varsinaisessa vaarassa.

Parlamentin joukkojakin johti jalosukuinen mies — sodan tässä vaiheessa eivät kaikki aateliset vielä olleet kuninkaan puolella — ja oli helppo huomata, että hän näytti sangen murheelliselta ja masentuneelta sekä yöllä linnaa lähetessään että aamulla tiedusteluretkien aikana. Seikka oli se, että linna, jonka valloittamisen kohtalon omituinen oikku jätti hänen tehtäväkseen, oli hänen oman sisarensa koti, sisaren, jota hän oli hellästi rakastanut ja jota kohtaan hän yhä vielä tunsi harrasta kiintymystä huolimatta hänen puolisonsa vihamielisyyden aiheuttamasta suhteen kylmenemisestä. Hän uskoi, että sisarkin, tuosta onnettomasta erimielisyydestä huolimatta, yhä hänestä piti.

Ne, jotka eivät tunteneet hänen perheensä historiaa, eivät voineet ymmärtää, miksi hän epäröi, kun oli suunnattava tykit linnan muureja kohti. Hän pysytteli linnan pohjoispuolella (jota vielä tänä päivänäkin mainitaan hänen nimellään tämän leiriytymisen muistoksi), kunnes hänen mieleensä johtui, että hän voi lähettää sisarelleen Annalle kirjeen, jossa vakavasti kehoitti häntä, mikäli henki oli hänelle rakas, pujahtamaan pois linnasta eteläpuolella olevasta pienestä portista paetakseen sitä tietä muutamain ystäväin luo.

Suureksi hämmästyksekseen hän pian senjälkeen näki naishenkilön ratsastavan linnasta yhden ainoan seuralaisen saattamana. Hän ratsasti suoraan kohti rinnettä, missä piiritysjoukot ja teltat sijaitsivat. Vasta kun ratsastajatar ehti aivan lähelle, tunsi päällikkö hänet sisarekseen Annaksi ja säikähti kovin ajatellessaan, kuinka vaarallista oli tuolla tavoin ratsastaa hänen joukkojensa editse ollenkaan tuntematta niiden aikeita, koska ensimmäinen laukaus olisi voinut pamahtaa milloin tahansa hänen turmiokseen. Anna astui maahan, ennenkuin oli ehtinyt ihan veljensä luo, ja viimeksimainittu näki, että hänen tutut kasvonsa olivat kalpeat, mutta ei ollenkaan itkettyneet, kuten nuoruusiällä olisi ollut laita. Jos meidän päiviimme saakka säilyneitä huhuja voi uskoa, oli veljen mielenkuohu paljon suurempi kuin sisaren. Hän vei Annan telttaansa, pois ympärilläseisojien näkyvistä, sillä vaikka monet hänen soturinsa olivatkin kunniallisia ja vakaita miehiä, ei hän kumminkaan voinut sietää, että rakas lapsuudentoveri joutui suruissaan uteliaiden katseiden esineeksi.

Kun he olivat teltassa kahden kesken, sulki veli syliinsä sisaren, jonka hän oli viimeksi nähnyt sodan alkaessa, jolloin lankomies ja hän olivat yhdessä tuominneet kuninkaan omavaltaisen menettelyn aavistamatta että joutuisivat vielä toistensa vihollisiksi. Sisaren kerrotaan käyttäytyneen hillitymmin ja alkaneen ensimmäisenä puhua johdonmukaisesti.

"William", virkkoi hän, "minä olen tullut sinun luoksesi, mutta en, kuten luulet, pelastaakseni itseni. Miksi, voi miksi sinä yhä tuotat meille surua kannattamalla väärää asiaa?"

"Älä sano niin", vastasi veli. "Jos totuus piilee lähteen pohjalla, niin miksi otaksut oikeuden viihtyvän ylhäisillä paikoilla? Minä puolustan oikeutta, maksoi mitä maksoi. Luovuta linna, Anna; sinä olet sisareni, pakene ja pelasta henkesi!"

"En milloinkaan!" vastasi hän. "Aiotko todellakin panna täytäntöön suunnitelmasi ja jaoittaa linnan maan tasalle?"

"Epäilemättä tulen sen tekemään. Mitäpä muuta tekemistä luulet näillä joukoilla olevan?"

"Niinpä löydät sisaresi ruumiin valloittamistasi raunioista!" virkkoi sisar. Lisäämättä sanaakaan hän käänsi veljelleen selkänsä ja lähti pois.

"Anna — jää luokseni!" kehoitti veli. "Veri on vettä sakeampaa, ja eihän teillä, miehelläsi ja sinulla, ole enää mitään yhteistä."

Sisar vain pudisti päätänsä tahtomatta häntä kuunnella. Sitten hän riensi ulos, nousi satulaan ja palasi linnaan samoinkuin oli sieltä tullut. Kuinka monta kertaa olenkaan kuvaillut mieleeni tämän kohtauksen ratsastaessani koirineni saman kentän poikki!

Sisar ratsasti yli kentän ja välillä olevan alueen painuen pian vallinsarven taakse. Veli, joka ei enää nähnyt edes hänen hevosensa valkoista häntää, alkoi tuntea sisarensa vuoksi entistä ankarampaa pelontuskaa. Hän moitti itseään, ettei ollut pidättänyt sisarta väkisin luonaan, mietti miettimistään hänen sanojaan kysyen itseltään, eikö sisar ollut vakaumusta arvokkaampi ja eikö olisi ollut luonnollisempaa pysyä hänen kohtalotoverinaan.

Piirittäjäin vitkastelun sanotaan johtuneen yksinomaan päällikön epäröinnistä. Hän jäi linnan edustalle, yritti suorittaa joitakin sotaliikkeitä ja hieroi sopimusta linnan päällikön kanssa, jolla oli melkoista vähempi määrä väkeä käytettävänään. Hänen mieleensä ei johtunut, että nuori lady Baxby, hänen sisarensa, oli jokseenkin samanlaisessa mielentilassa. Veljen tuttu ääni ja silmät, jotka olivat väsyneet ja kiusaantuneet sotilaselämästä ja tämän onnettoman kahakan aiheuttamista suruista, nousivat iltapäivän kuluessa alinomaa hänen näkyviinsä. Ja päivän kalvetessa illaksi hän muuttui yhä suopeamielisemmäksi parlamenttia kohtaan, vaikka ainoina perusteluina olivat perhesiteet.

Hänen miehensä, kenraali, lordi Baxby oli matkoilla maan itäosassa, mutta odotettiin kaiken päivää palaavaksi, sillä oli lähetetty sananviejä ilmoittamaan hänelle mitä kotona oli tapahtunut. Hän saapuikin vihdoin illan suussa tuoden mukanaan odottamattoman paljon apuväkeä. Hänen veljensä vetäytyi silloin eräälle Ivellin luona sijaitsevalle kukkulalle, neljän viiden peninkulman päähän, suodakseen miehistölleen ja itselleen hieman lepoa. Lordi Baxby sijoitti sill'aikaa joukkonsa, niin ettei vaara enää ollut mitenkään uhkaava. Näihin aikoihin oli lady Baxby parlamenttia kohtaan suopeampi kuin koskaan ennen, ja veljen kuva hänen mielessään tuntui moittivan häntä sydämettömyydestä. Kun lordi Baxby astui hänen huoneeseensa punakkana, meluten ja täynnä toivoa, otti lady hänet vastaan sangen laimeasti. Ja kun lordi tuli hänen veljensä peräytymisestä puhuessaan maininneeksi muutamia halventavia sanoja, joihin näytti sisältyvän loukkaavaa rohkeuden epäilemistä, niin hän vastasi loukkaantuneena, että lordi Baxby itse oli aluksi vastustanut hovipuoluetta ja että olisi ollut hänelle suuremmaksi kunniaksi, jos hän olisi edelleenkin pysynyt mielipiteessään eikä olisi ryhtynyt kannattamaan kuninkaan valheellista politiikkaa (kuten hän sitä nimitti) kurjan lojaalisuusperiaatteen vuoksi, joka oli vain tyhjä lauseparsi, kun kuningas ja kansa eivät olleet yksimieliset. Erimielisyys kävi yhä jyrkemmäksi muuttuen piankin ankaraksi riidaksi, koska molemmat olivat sangen kuumaveriset. Lordi Baxby oli väsynyt pitkästä marssista ja kestämistään mielenliikutuksista, joten hän lähti varhain levolle. Hänen vaimonsa seurasi häntä tuntia myöhemmin. Lordi Baxby lepäsi sikeässä unessa, mutta lady ei mennyt sänkyyn, vaan istui mietteissään ikkunan ääressä, kohottaen silloin tällöin verhoja nähdäkseen ympäristön kukkulat.

Hiljaisuuden vallitessa, vahtisotilaitten askelten etääntyessä, hän saattoi kuulla heikkojen äänten kantautuvan kaukaisilta kukkuloilta, joille hänen veljensä sotilaat tuskin olivat ehtineet leiriytyä illalla suorittamansa peräytymisen jälkeen. Syksyn ensimmäinen halla oli koskettanut ruohoa ja rutistanut köynnöskasvien hennot lehdet, ja lady Baxby oli näkevinään Williamin makaamassa kylmällä kentällä, ponnistuksistaan uupuneena. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän muisti miehensä soimanneen veljeä pelkuriksi, vaikka lordi William oli menneinä vuosina riittävän selvästi osoittanut mihin kykeni ja mitä uskalsi.

Mukavassa vuoteessaan makaavan lordi Baxbyn syvä ja levollinen hengitys suututti ladyä ja sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Hän sytytti äkkiä kynttilän ja kirjoitti paperilapulle seuraavat sanat:

"Veri on vettä sakeampaa, rakas William — minä tulen!" Tämä kirje kädessään hän lähti portaita alas. Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän palasi makuuhuoneeseen, puki ylleen miehensä hatun ja viitan — ei kumminkaan hänen tavallisesti käyttämäänsä — jottei häntä sattumalta tavattaessa luultaisi palvelijattarien sulhaseksi. Siten varustautuneena hän laskeutui portaita, jotka johtivat pengermälle talon länsipuolella, jossa ilmansuunnassa hänen veljensä joukot olivat. Hän ajatteli vahdin huomaamatta hiipiä talliin, missä hän aikoi herättää jonkun rengin lähettääkseen hänet ennakolta viemään veljelle sanan, että hän oli tulossa liittämään kohtalonsa hänen kohtaloonsa.

Hän seisoi vielä seinän varjossa läntisellä pengermällä odottaen vahdin poistumista, kun hänelle äkkiä huudettiin toiselta puolen:

"Täällä minä olen!"

Ääni oli naisen. Lady Baxby ei vastannut, vaan painautui vaieten seinää vasten.

"Mylord Baxby", jatkoi ääni, jonka ääntämisen nojalla voi päättää kuuluvan jollekin läheisestä Shertonin pikku kaupungista kotoisin olevalle tytölle. "Minä olen väsynyt odottamaan, rakas lordi Baxby! Pelkäsin jo ettette tulisikaan!"

"Kuinka heilakka onkaan häneen rakastunut!" mietti hän mielessään kuultuaan äänen, joka kaikui valittavan hellänä kuin kujertavan linnun ääni. Silmänräpäyksessä muuttui velvollisuutensa unohtanut karkulainen vaimoksi, joka oli täysin tietoinen oikeuksistaan ja osasi pitää niistä huolta.

"Hiljaa", sanoi hän.

"Mylord", jatkoi tyttö, "te käskitte minun tulla kello kymmenen ja nyt on kello pian kaksitoista. Kuinka voitte antaa minun odottaa niin kauan, jos todellakin rakastatte minua, kuten sanoitte? Minä olisin pitänyt entisen, parlamentin jo ukkoihin kuuluvan rakastajani, ellei teitä olisi ollut, rakas lordi Baxby!"

Epäilemättä luuli tuo kevytmielinen lunttu lady Baxbyä hänen miehekseen. Siinäpä sievä petosjuttu! Viekkaita juonia ja uskottomuutta! Pieni soma kohtaussuunnitelma, jonka hän sai sattumalta tietää! Hänen miehensä, jota hän tähän hetkeen saakka oli pitänyt uskollisista uskollisimpana — kuinka hän saattoikaan!

Lady Baxby vetäytyi nopeasti torninportaitten ovelle, nousi pari kierrosta korkeammalle, kunnes tuli ampumaluukulle. "Minä en tule! Minä, lordi Baxby, halveksin sinua ja koko sinun kevytkenkäistä joukkoasi!" kähisi hän aukosta. Sitten hän hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä järkkymättömänä kuningasmielisenä kuin kuka muu linnassa olija tahansa.

Hänen miehensä nukkui yhä väsyneen ja ravitun, joskaan ei vanhurskaan unta. Lady Baxby riisuutui nopeasti omin neuvoin — sillä hänen kamarineitinsä oli otaksunut hänen menneen jo aikoja sitten levolle. Ennen makuullemenoa hän lukitsi äänettömästi oven ja pisti avaimen pieluksen alle. Sitäpaitsi hän irroitti kureliivinsä nauhan, hiipi varovasti miehensä luo ja solmi nauhan lujasti hänen tukkaansa; toisen pään hän sitoi sängynpatsaaseen. Väsynyt kun oli, pelkäsi Lady Baxby nukkuvansa liian sikeästi. Jos hänen miehensä heräisi, olisi tuo hienona vihjauksena, että hän oli saanut tietää kaikki.

Väitetään vielä, että tämä suloinen nainen suuremmaksi varmuudeksi piti koko yön miehensä kättä kiinteästi kädessään. Mutta se on akkain juorua, jota ei ole mitenkään voitu vahvistaa todeksi. Samaten on jäänyt pelkkäin otaksumain varaan, mitä lordi Baxby mietti ja sanoi, kun hän seuraavana aamuna herätessään havaitsi olevansa niin omituisesti liekaan pantuna, mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua hänen vihansa olleen ylen suuren. Mitä tulee hänen syyllisyytensä määrään tässä salaisessa lemmenseikassa, oli asianlaita tämä: pysähtyessään samana päivänä eräässä tienristeyksessä lähellä Shertonia, oli hän huvitellut mielistelemällä erästä kaunista nuorta naista, joka ei ollut laisinkaan ynseä hänen kohteliaisuuksilleen, ja oli kehoittanut häntä saapumaan linnan pengermälle pimeän tultua. Tämän kehoituksen hän oli kotiin tultuaan kokonaan unohtanut.

Mikäli tiedetään ei lordi ja lady Baxbyn kesken tämän jälkeen sattunut kovinkaan usein riitoja, vaikka miehen käytös seuraavina aikoina toisinaan olikin varsin eriskummallinen, kunnes hänen valtiollinen uransa päättyi pitkäaikaiseen maanpakoon. Linnan todellinen piiritys tapahtui vasta pari kolme vuotta myöhemmin, jolloin lady Baxby ja kaikki muut naiset, kuvernöörin puolisoa lukuunottamatta, oli viety turvalliseen paikkaan. Tämä muistettava, viisitoista päivää kestänyt piiritys, jota johti Fairfax ja jonka tuloksena oli linnan antautuminen parlamentinjoukoille, kuuluu historiaan, joten minun on turha ryhtyä sitä tässä kertomaan.

* * * * *

Seuran jäsenten lakattua nauramasta kääntyi hyvän perheen mies everstin puoleen selittäen tarinan uskollisesti kuvailleen erästä historiallista tapahtumaa, jonka hän hyvin tunsi, koska hänen oman sukunsa jäseniä oli ollut mainitussa kahakassa mukana. Hän kysyi, oliko eversti kuullut yhtä todenperäistä, joskaan ei niin sotaista kertomusta lady Penelopesta, joka eli samalla vuosisadalla ja tuskin kahdenkymmenen peninkulman päässä mainitusta paikasta.

Eversti ei ollut kuullut eikä kukaan muukaan, paikallishistorioitsijaa lukuunottamatta. Niinpä kehoitettiin kysyjää heti aloittamaan esityksensä.

8.

LADY PENELOPE.

Esittänyt Mies hyvästä perheestä.

Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon. Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset, valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista, jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku, jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun paikalliskronikkain mukaan merkitsee Strenuus Miles, vel Potator. Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut; kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.

Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen. He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka vivahti veikistelyyn.

Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan. Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se, joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.

Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen. Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"

He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän katumaan ajattelematonta lausuntoansa.

Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.

Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se suinkin oli soveliasta.

Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon, väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.

"Mitäpä tuosta", sanoivat leikkiä laskien hänen ystävänsä (jotka hyvin tiesivät, mitä hän oli tullut sanoneeksi), "mitäpä tuosta? Miksi et ota heitä siinä järjestyksessä kuin he ilmoittautuvat?"

Tuo suututti häntä sitäkin enemmän. Valittaen vieläkin, että oli tullut lausuneeksi nuo varomattomat sanat, hän suostui itsepintaisen sir Johnin ehdotelmiin. Heidät vihittiin kauniina kevätaamuna, suunnilleen siihen aikaan, jolloin sir William parka vihdoinkin huomasi olevansa mahdollinen ja valmistautui kiiruhtamaan kotiin vieraasta hovista vakuuttaakseen lady Penelopelle tunteensa muuttumattomuutta. Englantiin saapuessaan hän heti kuuli murheellisen uutisen.

Jos sir William kärsi siitä äkillisestä päätöksestä, jonka lady Penelope oli tehnyt hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vuoksi, niin lady itse kärsi vielä enemmän. Hän näet ei ehtinyt olla kauankaan sir John Gale'in puolisona, kun mies jo pyrki hänelle kostamaan kaikkia niitä vaivoja ja kaikkea sitä ajanhukkaa, mikä hänelle oli kosinnasta aiheutunut. Yhä useammin alkoi sir John tehdä vaimolleen tiettäväksi, ettei pitänyt häntä niiden ponnistusten arvoisena, joihin hänen oli ollut antauduttava hänet saadakseen, eikä niitä pistosanoja ansainneena, joita kilpakosijat olivat samasta syystä hänelle viskelleet. Näitä ja muita yhtä sydämettömiä lausuntoja hän toisteli niin usein, että sai vaimo raukan katkerasti itkemään. Onnistuipa hänen melkein täydellisesti tuhota se iloinen luonnonlaatu, joka oli aikaisemmin ollut tälle reippaalle naiselle ominainen. Vähitellen huomasivat kaikki hänen ystävänsä, että hän oli kovin onneton. Ja kauniin naisen kohtalo näytti sitäkin kovemmalta, kun hänen miehensä, jonka oma talo oli pieni ja vaatimaton rakennus, oli asettunut siihen komeaan kartanoon, jonka ladyn ensimmäinen mies oli jättänyt hänen yksin käytettäväkseen.

Mutta niin ajattelemattomia ovat ystävät, että kun hän salaa uskoi heille huoliaan, he vastasivat iloisesti: "Hyvä Jumala, mitä se haittaa; sinullahan on vielä kolmas odottamassa!" Sellainen sopimaton lausunto herätti hänessä ankaraa närkästystä, ja hän huomautti ystävilleen, ettei niin vakavasta asiasta käynyt leikkiä laskeminen. Kiusallisen selvää oli joka tapauksessa, että lady-raukka olisi mieluummin ollut kolmannen kosijan puolisona, ja monet moittivat kovin hänen liian äkillistä valintaansa. Saatuaan tietää, että hän oli naimisissa, oli sir William palannut vieraille maille eikä hänestä ollut sen koommin kuultu.

Pari kolme kovaa vuotta vietti lady Penelope kurituksessa ja Herran nuhteessa sir Johnin puolisona syvästi valittaen erehdystään ja huokaillen sitä, jonka hän ei uskonut milloinkaan palaavan. Sitten sattui hänen miehensä lievästi sairastumaan. Muutamia päiviä myöhemmin, istuessaan miehensä huoneessa tuijotellen ulos ikkunasta, lady Penelope näki lähestyvän henkilön, joka tuntui hyvin tutulta. Hän vetäytyi pois sairashuoneesta ja näki sir William Hervyn laihana ja uupuneena astuvan portista pihamaalle. Hän meni tulijaa vastaan.

"Minä kuljin Casterbridge'in kautta", virkkoi hän hämillään ja kunnioittavasti, "ja päätin poiketa tiedustelemaan Teidän Armonne vointia. En voinut olla sitä tekemättä", lisäsi hän, "ja samalla tietysti halusin käydä tapaamassa teidän miestänne, vanhaa tuttavaani… Mutta Penelope, sinähän näytät sairaalta ja surulliselta!"

"Sydämeni on kipeä, siinä kaikki", vastasi lady Penelope.

He voivat huomata toisissaan mielenliikutusta, jota ei kumpikaan halunnut ilmaista, ja he seisoivat senvuoksi kauan katsellen toisiaan vaieten, kyynelsilmin.

"Hän ei kohtele sinua hyvin, olen kuullut kerrottavan", sanoi sir William. "Jumala häntä armahtakoon, jos armahtaminen lie mahdollista!"

"Hiljaa, hiljaa!" kehoitti lady Penelope rauhatonna.

"Ei, minä lausun julki, mitä minulla on sydämelläni", vastasi hän. "Kieleni on vapaa, sillä minä en ole teidän kattonne alla. Miksi et odottanut minua, Penelope, tai lähettänyt minulle selvempää tietoa? Minä olisin matkustanut yötä päivää päästäkseni luoksesi."

"Liian myöhään, William, älä sitä kysy", sanoi lady Penelope yrittäen rauhoittaa häntä kuten entisinä aikoina. "Mieheni ei voi tänään hyvin, mutta tulee luultavasti pian jälleen terveeksi. Sinun täytyy tulla vielä kerran, jotta kohtaat hänet, ennenkuin lähdet Casterbridge'istä."

Heidän katseensa osuivat yhteen. Molemmat ajattelivat lady Penelopen kevytmielisiä sanoja, joiden mukaan hän tulisi naimaan kaikki kolme kunkin vuorollaan, ja molemmat ajattelivat, että lupaus oli jo toteutunut kahdelta kolmannekselta. Lady Penelopelle tämän muiston eloonherääminen tuntui olevan epämieluista, sillä hän sanoi jälleen nopeasti: "Tule takaisin päivän parin kuluttua, kun mieheni on niin toipunut, että voi ottaa sinut vastaan."

Sir William lähti, ja lady Penelope palasi miehensä huoneeseen. Sir John kohottautui pielukseltaan ja kysyi: "Vaimo, kenen kanssa sinä keskustelit pihalla? Minä kuulin sieltä ääniä."

Lady Penelope epäröi, ja sir John toisti kysymyksen kärsimättömämmin.

"Minä en halua sanoa sitä nyt."

"Mutta minä tahdon sen tietää!"

Silloin lady Penelope vastasi: "Sir William Herveyn kanssa."

"Tuhat tulimmaista, enkös sitä ajatellut!" huudahti sir John, jonka kalpeille kasvoille kihosi hikikarpaloita. "Väijyvä lurjus! Sairaalla miehellä on tarkka kuulo, rouvaseni. Minä kuulin lemmenlurituksia ja hän nimitti sinua ristimänimellä. Sellaisia juonia punotte te, mylady, kun minä joudun hetkeksi jaloiltani!"

"Kautta kunniani", huudahti lady Penelope, "sinä teet minulle vääryyttä! Minä vannon, etten tiennyt mitään hänen tulostaan!"

"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko." Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa, hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä", puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."

"Mitä sitten?" kysyi sir John.

"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."

Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta — salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin mielialan ollessa sellainen kuin oli.

Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa pohjoisen puolelta — vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään. Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti. Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa vasten ja purskahti itkuun.

"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.

"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."

Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä viivytystä.

"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan? Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä kolmesta viimeinen."

"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."

Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden ilme.

Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä enemmän kuin sattuma… Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman, mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut kolmanteen!"

Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa, että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa. Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen nainen — jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan — eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.

Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt, niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.

"Kaappi lähellä vuodetta ja avain hänen taskussaan. Ahaa!" virkkoi toinen.

"Ja kaapissa pieni sininen pullo — hm!" sanoi toinen.

"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.

Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."

"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"

"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."

Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän kuluttua hän lähti — kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.

Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi. Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua. Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni. Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi kaikenlaisia syitä puolusteikseen.

Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.

"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet kahdenkesken, — "minä olen viaton — viaton!"

"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole aikonut sinua mistään syyttää!"

"Sinä syytät minua kuitenkin — vaieten", virkkoi lady Penelope värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa — ja pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön, minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua — liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"

Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin, joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.

Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen viattomuutensa.

Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi, alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta. Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia, muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.

* * * * *

Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.

9.

HAMPTONSHIREN HERTTUATAR.

Esittänyt Hiljainen herrasmies.

Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua, viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa. Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.

Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa, tummain jalavain peitossa — eteläistä sivua lukuunottamatta — ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi, ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää, lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti suunniteltujen istutusten taa.

Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa. Sarjan viimeinen mies — Neptunuksen etäisyydessä näistä paikallisista suuruuksista — oli apulaispastori mr Alwyn Hill. Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat — niin uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien keskelle ja liukuvinaan niitten mukana — iho raikas kuin kukkasen ja leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.

Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava, mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle, joka — vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei ollut mikään naisten viehättäjä — leimahti suorastaan pelottavaan lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt seitsemäntoista.

Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin. Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään, joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.

Mutta tytön ja apulaispastorin kesken oli jo ehtinyt kehittyä suloinen ja salainen yhteisymmärrys. Yksityiskohdista ei ollut lähempää tietoa, silloin enempää kuin myöhemminkään, mutta selvää oli, ettei tytön isä hyväksynyt tätä kiintymystä. Hän käyttäytyi kylmästi, ankarasti ja järkähtämättömästi. Apulaispastori hävisi pian senjälkeen pitäjästä. Eräänä iltana ennen hänen lähtöänsä kuultiin puutarhasta kiihkeätä sananvaihtoa hänen ja kirkkoherran kesken; siihen sekaantui naisen rukoilevaa nyyhkytystä, niinkuin kuolevien valitus sekaantuu taistelun melskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin ilmoitettiin, että herttua ja miss Oldbourne tulisivat menemään naimisiin hämmästyttävän pian.

Hääpäivä tuli ja meni; Emmeline oli nyt herttuatar. Kukaan ei tuntunut sinä päivänä ajattelevan karkoitettua nuorta miestä, ja ne jotka mahdollisesti ajattelivat, pitivät ajatuksensa ominaan. Muutamat rohkenivat puhua hieman leikillisesti jalosukuisesta parista, toiset taas pitivät tilaisuuteen sopivia kauniita puheita, kukin sukupuolensa ja kykyjensä mukaan. Mutta miehet, jotka olivat illalla kokoontuneet kellotapuliin soittamaan hääsoittoa, kevensivät sydäntänsä juttelemalla karkoitetusta kunnon nuorukaisesta ja hänen rakastettunsa nyt ehkä tuntemasta kaipauksesta.

"Eikö se sinunkin mielestäsi ole väärin?" kysyi kolmannen kellon soittaja pyyhkäisten silmäkulmaansa. "Minä tiedän varsin hyvin, missä hän tänä iltana levähdyttäisi varsojaan päivän vaivoista."

"Tietäisit, jos voisit sanoa, missä nuori mr Hill on, mutta sitäpä ei tiedä kukaan koko pitäjässä."

"Paitsi lady, jonka kunniaksi tässä kelloja soittelemme."

Nämä kunnon mökkiläiset eivät kumminkaan edes suunnilleen aavistaneet Emmelinen onnettomuuden koko laajuutta, sillä hän salasi sydänsurunsa niin tarkoin, etteivät läheisimmätkään saaneet siitä vihiä. Mutta morsian ja sulhanen eivät olleet kauankaan asuneet yksissä, kun nuoren vaimon onnettomuus alkoi ilmetä kenelle hyvänsä. Emmelinen palvelijattaret tiesivät kertoa, että hän seinään nojaten vuodatti katkeria kyyneliä, sensijaan että olisi oikean aviovaimon tavalla tutkinut vaatekomeronsa sisältöä. Hän rukoili hartaasti suuressa kirkonpenkissä, jossa hän istui yksinäisenä ja mitättömänä kuin hiiri kellarinholvissa, sensijaan että olisi laskenut sormuksiaan, vaipunut uneen tai itsekseen naureskellut eriskummallisille seurakunnan jäsenille, kuten suvun entiset kaunottaret olivat aikoinaan tehneet. Kristallinen ja hopeinen pöytäkalusto eivät näyttäneet tuottavan hänelle suurempaa nautintoa kuin saviastiat. Hänellä oli muuta ajateltavaa, ja sen huomasi liiankin selvään herttua, hänen puolisonsa. Aluksi herttua vain ivaili hänen mieletöntä kiintymystään tuohon mitättömään apulaispappiin, mutta myöhemmin hänen hyökkäyksensä muuttui ankarammaksi. Hän ei uskonut vaimoaan tämän vakuuttaessa, ettei ollut lähettänyt entiselle rakastajalleen mitään tietoja senjälkeen kuin he olivat eronneet hänen isänsä läsnäollessa. Tämä aiheutti ankaroita kohtauksia, joita ei tarvinne yksityiskohtaisesti kuvailla ja jotka varsin pian johtivat järkyttävään ratkaisuun.

Eräänä pimeänä, hiljaisena iltana, suunnilleen kaksi kuukautta häitten jälkeen, astui maantieltä puistoon ja suurelle ajotielle aukenevasta portista mieshenkilö. Tultuaan kivenheiton päähän rakennuksesta hän poikkesi hiekkakäytävälle ja kulki linnan läheisyyteen pensaikon läpi johtavaa kiertotietä. Hän pysähtyi piilopaikkaansa. Muutaman minuutin kuluttua kuului linnan kello lyövän, ja kohta senjälkeen hiipi naishahmo vastakkaiselta suunnalta kohti samaa paikkaa. Sitten molemmat epäselvästi näkyvät hahmot sulautuivat yhteen kuin kaksi kastepisaraa samalla lehdellä, erosivat jälleen, seisoivat vastakkain, ja nainen loi katseensa alas. "Emmeline, sinä pyysit minua tulemaan, ja tässä minä olen. Taivas minua armahtakoon!" virkkoi mies käheästi.

"Sinä aiot lähteä maasta, Alwyn", sanoi Emmeline murtunein äänin. "Minä olen kuullut siitä kerrottavan; sinä siis lähdet kolmen päivän kuluessa Plymouthista _Western Glory_llä?"

"Niin teen. Minä en voi elää kauempaa Englannissa. Täällä eläminen on minulle kuolemaksi."

"Minun elämäni on sitäkin kehnompi — se on kehnompi kuin kuolema. Kuolema ei olisi voinut saada minua ryhtymään tähän tekoon. Kuulehan, Alwyn, — minä olen lähettänyt sinulle sanan pyytääkseni saada matkustaa kanssasi tai ainakin saada olla lähelläsi — mitä tahansa, kunhan minun vain ei tarvitse jäädä tänne."

"Matkustaa kanssani?" toisti Alwyn hämmästyksissään.

"Niin, niin — tai sinun suojassasi tai avullasi, tavalla tai toisella. Älä säiky minua, sinun täytyy minua sietää, kun sitä sinulta rukoilen! Ei mikään muu kuin julmuus olisi voinut minua taivuttaa tähän askeleeseen. Minä olisin kestänyt vaieten kohtaloni, jos olisin saanut olla rauhassa; mutta hän kiduttaa minua ja minä lepään kohta haudassa, ellen pääse pakenemaan."

Järkytettynä kysyessään, miksi hänen miehensä häntä kidutti, Alwyn sai kuulla sen tapahtuvan mustasukkaisuudesta. "Hän yrittää pakottamalla saada minut tunnustamaan jotakin sinua koskevaa", sanoi Emmeline, "eikä usko minua, kun vakuutan, etten ole ollut missään tekemisissä kanssasi siitä lähtien kun isäni kihlasi minut häneen ja pakotti minut suostumaan!"

Apulaispastori paralle tuo oli kaikkein musertavin uutinen. "Ei hän suinkaan ole sinua pahoinpidellyt?" kysyi hän.

"On kyllä", kuiskasi Emmeline.

"Mitä hän on tehnyt?"

Emmeline katsahti levottomana ympärilleen ja sanoi sitten nyyhkyttäen: "Yrittäessään saada minua tunnustamaan sellaista, mihin en ole milloinkaan tehnyt itseäni vikapääksi, hän käyttää keinoja, joita en edes uskalla mainita. Minä päätin kirjoittaa sinulle, koska minulla ei ole yhtään muuta ystävää." Sitten hän lisäsi surumielisen ivallisesti: "Minä ajattelin, että voin antaa hänelle hieman aihetta epäluuloihinsa, jottei hänen arvostelukykynsä joudu kokonaan häpeään."

"Ajatteletko tosiaankin, Emmeline", kysyi Alwyn väristen, "että sinä — että sinä pakenisit kanssani?"

"Voitko luulla, etten minä tällaisessa tapauksessa puhu vakain aikomuksin?"

Mies oli hetkisen vaiti. "On parasta, ettet lähde kanssani", sanoi hän sitten.

"Miksi?"

"Koska se olisi synti."

"Se ei voi olla synti, sillä minulla ei ole ollut milloinkaan halua syntiin, eikä ole luultavaa, että se heräisi nyt, kun joka päivä rukoilen Jumalaa saadakseni kuolla ja päästäkseni pois kurjuudestani."

"Se on sittenkin väärin, Emmeline."

"Onko väärin, jos pakenen tulta, joka uhkaa minut polttaa?"

"Tässä tapauksessa se kuitenkin näyttäisi väärältä."

"Alwyn, Alwyn, ota minut mukaasi, minä rukoilen sinua!" huudahti Emmeline. "Minä tiedän, ettei se yleensä ole oikein, mutta tämähän on poikkeustapaus. Miksi on tämä kova koettelemus tullut minun osakseni? Enhän minä tehnyt mitään pahaa, en loukannut ketään, autoin lähimmäisiäni ja toivoin tulevani onnelliseksi. Ja kuitenkin sattui tämä onnettomuus. Pitäisikö Jumala minua pilkkanaan? Minulla ei ollut ketään auttajaa — minä taivuin; ja nyt on elämäni minulle taakka ja häpeä… Voi, jospa tietäisit, mitä tämä pyyntöni minulle merkitsee — kuinka koko elämäni riippuu siitä — niin et voisi kieltää!"

"Tämä on melkein mahdotonta kestää — taivas meitä auttakoon", huokasi Alwyn. "Emmy, sinä olet Hamptonshiren herttuatar, Hamptonshiren herttuan puoliso; sinä et saa lähteä mukaani!"

"Sinä siis työnnät minut luotasi? Voi, sinä työnnät minut luotasi!" huusi Emmeline ihan suunniltaan. "Alwyn, Alwyn, voitko todellakin sanoa, mitä sanoit?"

"Kyllä, rakkaani, minun täytyy se sanoa. Sinä et saa lähteä. Suo minulle anteeksi, mutta tässä ei ole mitään valitsemisen varaa. Vaikka menettäisimme molemmin henkemme, emme sittenkään saa paeta yhdessä. Sen kieltää Jumalan laki. Hyvästi iäksi!"

Hän riistäytyi irti, kiiruhti läpi pensaikon ja hävisi pian puitten taakse.

Kolme päivää tämän kohtauksen jälkeen lähti Alwyn — jonka kauniit piirteet olivat äkkiä käyneet luisevan ankariksi — eräänä sateisena aamuna Plymouthista matkustajalaiva _Western Glory_llä. Rannikon häivyttyä näkyvistä hän koki konemaisesti totuttautua tyyneen mielentilaan. Tätä hänen yritystään oli tukemassa se vankka moraalinen vastustusvoima, jonka varassa hän oli kyennyt voittamaan Emmelinen häikäilemättömästä luottavaisuudesta johtuneen kiusauksen, ja se onnistuikin jossakin määrin, vaikka kohiseva aallokko, johon hän päiväkaudet tuijotteli, tuntui toisinaan puhuttelevan häntä Emmelinen tutulla äänellä.

Matkan kestäessä hän sommitteli itselleen ohjelman, jonka avulla kävi mahdolliseksi lieventää niitä hyvinkin kuumeisia katumuksenpuuskia, joita hän tavan takaa tunsi ajatellessaan kuinka toisin asiat voisivat olla, ellei hän olisi kuunnellut omantuntonsa ääntä. Hän kiinnitti ajatuksensa tuntimääriksi mukanaan kuljettamissaan kirjoissa esiintyviin filosofisiin kohtiin ja salli ajatuksensa vain silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi harhautua Emmelineen — ikäänkuin sairas nautiskelija, joka järkähtämättömän, mutta samalla vastahakoisen niukasti mittailee juomia, joista hänen sairautensa johtuu. Matkan merkillisyydet olivat sen ajan merimatkoille luonteenomaiset: myrsky, tyven, hukkuminen, syntymä ja hautaus. Viimeksimainitussa murheellisessa tapauksessa oli hänen, ainoan laivassa olevan pappismiehen, toimitettava asiaankuuluvat uskonnolliset menot. Seuraavassa kuussa laiva saapui oikeaan aikaan Bostoniin, ja sieltä miehemme matkusti Providenceen etsimään erästä kaukaista sukulaista.

Vähän aikaa Providencessä oleskeltuaan hän palasi Bostoniin ja hänen onnistui kiinteällä toimiskelulla jossakin määrin häivyttää sitä synkkämielisyyttä, joka häntä yhä ahdisti. Koska viime aikojen tapaukset olivat hämmentäneet ja heikentäneet hänen uskoansa, katsoi hän itsensä ainakin toistaiseksi kelvottomaksi hoitamaan sielunpaimenen virkaa, joten hän pyrki opettajaksi erääseen kouluun. Ennen matkalle lähtöä saadut suositukset osoittautuivat nyt arvokkaiksi, ja hän herätti pian perinpohjaisilla tiedoillaan ja luotettavuudellaan erään collegen johtokunnan huomiota. Lopulta hän erosi kouluvirastaan ja astui puhetaidon professorin virkaan mainittuun opistoon.

Niin hän eleli päivästä toiseen tehden työtä sen lujan periaatteen nojassa, että hänen oli tunnollisesti täytettävä velvollisuutensa. Pitkinä talvi-iltoina hän sepitteli sonetteja ja elegioja ilmaisten usein ajatuksiansa "Muutamissa säkeissä eräälle onnettomalle naiselle"; kesäisen loma-ajan iltapuhteina hän istui ikkunassaan katsellen miten varjot pitenivät ja vertaillen niitä oman elämänsä varjoleikkiin. Käyskellessään ulkona hän selvitti itselleen, missä oli itä ja salli sitten ajatuksensa kulkea tuhansia peninkulmia yli vesien ja mannerten arvaillen miten siellä nyt olivat asiat. Sanalla sanoen: hän käytti jokaisen vapaan hetken uneksiakseen hänestä, joka oli pelkkä muisto — eikä luultavasti milloinkaan tulisi olemaan sen enempää.

Kului yhdeksän vuotta, ja niiden aikana kadottivat Alwyn Hillin kasvot suuren osan entistä miellyttävyyttään. Hän oli oppilailleen ystävällinen ja kohtelias kaikille, joiden kanssa joutui tekemisiin, mutta hänen elämänsä ydin, hänen salaisuutensa, oli piilossa ikäänkuin hän olisi ollut mykkä. Jutellessaan ystäviensä seurassa Englannista ja siellä viettämistään vuosista hän huolellisesti vältti Batton Castlen tapahtumain ja Emmelinen mainitsemista, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan. Vaikka nuo seikat olivat hänelle äärimmäisen mielenkiintoiset, olivat ne kuitenkin vain lyhyen kauden asioita, olivat sattuneet ohikiitävänä ajankohtana, joka nyttemmin olisi hänenkin silmistään häipynyt olemattomiin, ellei siihen olisi sisältynyt merkittävää tapahtumaa.

Kun hän näihin aikoihin eräänä päivänä silmäili vanhaa englantilaista sanomalehteä, sattui hänen katseensa uutiseen, joka lyhyydestään huolimatta sisälsi kokonaisia niteitä mieltäjärkyttäviä uutisia. Siinä kerrottiin, että Hamptonshiren herttua oli kuollut jättäen jälkeensä puolison, mutta ei lapsia.

Alwynin ajatukset suuntautuivat heti uudelle uralle. Vielä kerran katsoessaan lehteä hän huomasi, että numero oli vanha, aikaisemmin huolettomasti sivuutettu. Ellei hän olisi tullut sattumalta silmänneeksi vanhoja lehtiä, olisi tapaus voinut pysyä vuosikausia häneltä salassa. Hänen uutista lukiessaan oli herttuan kuolemasta kulunut jo seitsemän kuukautta. Alwyn ei enää kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan konemaiseen synekdokeeseen, antiteesiin ja klimaksiin, sillä hän tunsi oman mielensä olevan tulvillaan näitten puhetaidollisten ilmaisumuotojen etsimättömiä esimerkkejä, joita hän kumminkaan ei rohjennut lausua julki. Kummako siis, että hänen ajatuksensa punoi onnellisten mahdollisuuksien unelmia, jotka vasta nyt, monen vuoden kuluttua, näyttivät voivan toteutua. Emmeline näet oli yhä vielä hänen ainoa rakkautensa. Kaikkien hiljaisten unelmien tuloksena oli, että Alwyn päätti mitä pikimmin palata hänen luoksensa.

Hän ei kuitenkaan voinut heti luopua virastaan. Vasta neljän kuukauden kuluttua hän vihdoin vapautui. Vaikka kärsimättömyys häntä yhä kalvoi, toisteli hän joka päivä itsekseen: "Jos hän on rakastanut minua lakkaamatta yhdeksän vuotta, niin hän varmaan rakastaa kymmenenkin. Hän ajattelee minua sitä hellemmin, kun nykyinen yksinäisyys on ehtinyt tehdä tehtävänsä. Vanhat muistot verestyvät, äskeiset kokemukset vaipuvat unohduksiin ja jokainen päivä tekee minun saapumiseni otollisemmaksi."

Pakollinen odotusaika oli pian ohi. Alwyn Hill saapui Englantiin ja ehti Battonin kylään eräänä talvipäivänä kaksi-kolmetoista kuukautta herttuan kuoleman jälkeen.

Oli iltamyöhä, mutta Alwyn ei kärsimättömyydessään voinut pidättyä lähtemästä jo samana iltana katsomaan linnaa, johon Emmeline oli astunut onnettomana valtiattarena kymmenen vuotta sitten. Hän kulki puiston halki katsellen tuttuja ääriviivoja, jotka piirtyivät tummaa taivasta vasten. Kohta kiintyi hänen huomionsa hilpeisiin maalaisiin, jotka kaksin tai kolmin kulkivat hänen edellään ja jäljessään linnan portille johtavaa ajotietä. Ollen varma siitä, ettei kukaan voinut häntä tuntea, Alwyn kääntyi erään jalankävijän puoleen kysyen mitä oli tekeillä.

"Hänen Armonsa on järjestänyt alustalaisilleen täksi illaksi tanssiaiset pitääkseen yllä herttuan ja hänen isänsä ajoilta polveutuvaa tapaa, jota hän ei ole halunnut poistaa."

"Vai niin. Hän on elänyt täällä ihan yksinään herttuan kuoleman jälkeen."

"Ihan yksinään. Ja vaikka hän ei itse otakaan vastaan vieraita, näkee hän mielellään maalaisten huvittelevan ja kutsuu heitä usein luokseen."

"Hyväsydäminen, kuten aina", mietti Alwyn.

Saapuessaan lähemmäksi hän huomasi, että suuri ajoportti oli työnnetty muuria vasten ikäänkuin olisi ollut aikomus jättää se auki ikuisiksi ajoiksi ja että käytävät ja huoneet olivat kirkkaasti valaistut. Lukemattomat kynttilät vuotivat vahaansa niitä koristaville vihreille lehdille ja iloisten talonpoikaisvaimojen silkkihameille heidän kulkiessaan ohi, kukin miehensä kainalossa, Alwyn pääsi sisään muitten mukana, sillä talo oli tänä iltana avoin kaikille. Hän seisoi kenenkään huomaamatta eräässä nurkassa. Tanssi oli juuri alkamassa.

"Vaikka Hänen Armonsa on tuskin ehtinyt riisua surupukunsa, tulee hän varmaan alas aloittaakseen tanssit naapuri Batesin keralla", virkkoi eräs.

"Kuka on naapuri Bates?" kysyi Alwyn. "Vanha mies, jota hän pitää erittäin suuressa arvossa — hänen vuokraajistaan vanhin. Hän täytti seitsemänyhdeksättä viime syntymäpäivänään."

"Aivan niin", sanoi Alwyn keventyneenä.

"Nyt minä muistan."

Tanssijat asettuivat riviin ja odottivat. Salin toisessa päässä avautui ovi, ja mustaan silkkiin puettu naishenkilö astui sisään. Hän kumarsi hymyillen ja asettui sitten johtamaan karkeloa.

"Kuka on tuo rouva?" kysyi Alwyn hämmästyksissään. "Tehän sanoitte, että Hamptonshiren herttuatar — —"

"Sehän on herttuatar", vastasi puhuteltu.

"Mutta onhan olemassa toinenkin?"

"Ei, toista ei ole olemassa."

"Mutta eihän tämä ole se Hamptonshiren herttuatar, joka — —" Alwynin kieli takertui kitalakeen, hän ei päässyt sen pitemmälle.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi puhetoveri. Alwyn oli vetäytynyt loitolle ja nojasi seinään.

Alwyn parka mutisi jotakin pistoksesta, jonka oli muka aiheuttanut liian nopea kävely. Sitten alkoi soitto soida ja naapurin katse seurasi tuon oudon herttuattaren liikkeitä tanssin pyörteissä niin hartaasti, että hän hetkiseksi kokonaan unohti Alwynin.

Siten hän sai aikaa toipua. Hän oli mies, joka oli paljon kärsinyt ja kykeni kärsimään vieläkin. "Kuinka on tuosta henkilöstä tullut teidän herttuattarenne?" kysyi hän varmasti ja kuuluvasti, kun oli jälleen päässyt tasapainoon. "Missä on Hamptonshiren ensimmäinen herttuatar? Minä tiedän, että hän on ollut olemassa."

"Ahaa, edellinen! Aivan oikein. Hän karkasi useita vuosia takaperin erään nuoren apulaispapin kanssa. Nuoren miehen nimi oli mr Hill, ellen väärin muista."

"Ei, niin ei voi olla laita. Mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi Alwyn Hill.

"Aivan varmaan hän karkasi. Hän kohtasi apulaispastorin linnan puistossa pari kuukautta sen jälkeen kun oli mennyt herttuan kanssa naimisiin. Useat eri henkilöt näkivät heidän kohtauksensa ja kuulivat osia heidän keskustelustaan. He sopivat matkasta, ja muutamia päiviä myöhemmin herttuatar lähti hänen seurassaan Plymouthista."

"Se ei ole totta."

"Sitten se on ovelin valhe, mitä milloinkaan on keksitty. Herttuattaren isä uskoi kuolemaansa asti, että hän matkusti apulaisen kanssa. Samassa uskossa oli herttua ja kaikki muutkin ihmiset. Asia herätti aikoinaan suurta huomiota. Herttua seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka."

"Todellako?"

"Hän seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka, ja lähetti vakoojia, jotka saivat selville, että hän oli laivakonttorista tiedustellut, oliko mr Alwyn Hill merkinnyt nimensä Western Gloryn matkustajaluetteloon. Saatuaan tietää, että niin oli laita, hän osti itselleen matkalipun käyttäen väärää nimeä. Laivan lähdettyä herttua sai kirjeen, jossa herttuatar kertoi, mitä oli tehnyt. Hän ei palannut milloinkaan. Hänen Armonsa eleli monta vuotta yksinään; vasta vuotta ennen kuolemaansa hän nai tämän ladyn."

Alwyn oli suunnattoman hämmingin vallassa. Mielenmasennuksestaan huolimatta hän seuraavana päivänä kävi tapaamassa uutta herttuatarta. Aluksi herttuatar kovin säikähti, käyttäytyi sitten pidättyvästi ja kylmäkiskoisesti, mutta suostui vihdoin puhumaan aivan avoimesti. Hän näytti herttua-vainajan papereista löydetyn kirjeen, joka todisti Alwynin saamat tiedot oikeiksi. Kirjeen oli lähettänyt Emmeline, siinä oli Western Gloryn lähtöpäivän leima ja sisältönä lyhyt ilmoitus, että hän oli matkustanut mainitulla laivalla Amerikkaan. Alwyn ryhtyi kaikin keinoin selvittämään salaisuutta. Mutta kenen puoleen hän kääntyikin, aina kerrottiin hänelle sama juttu: "Hän karkasi apulaispastorin kanssa." Ehdittyään tutkimuksissaan hieman pitemmälle hän kuitenkin sai tietoonsa muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Hän sai selville sen soutumiehen nimen, joka oli ilmoittautunut, kun herttua etsi puolisoaan, ja oli todistanut kuljettaneensa herttuattaren Western Gloryn kupeelle sateisena iltana vähän ennen laivan lähtöä.

Etsittyään tuota merkillistä soutumiestä monena päivänä Plymouth Barbieanista, mielessään nuo mahdottomat sanat "hän karkasi apulaispastorin seurassa", Alwyn vihdoin löysi hänet. Hän vakuutti puhuneensa totta, muisti vielä varsin hyvin kysymyksessä olevan tapauksen ja osasi kuvailla Emmelinen puvun yksityiskohtia myöten.

Ennenkuin ällistynyt Alwyn lähti Atlannin toiselle puolelle jatkaakseen siellä tutkimuksiaan, asettui hän kirjeellisesti yhteyteen kapteeni Wheelerin kanssa, joka oli ollut Western Gloryn päällikkönä hänen matkustaessaan.

Kapteeni voi muistaa ja päiväkirjamerkintöjensä nojalla ilmoittaa, että naishenkilö, joka oli esiintynyt Alwynin mainitsemalla nimellä, oli kysymyksessä olevana ajankohtana tullut laivaan lunastaen itselleen halvimman paikan köyhimpäin siirtolaisten joukossa, että hän matkalla kuoli sekä näytti käytöksestään päättäen vallasnaiselta. Kapteeni ei voinut aavistaakaan, miksi hän ei ollut sijoittunut ensimmäisen luokan hyttiin eikä tuonut mitään matkatavaroita mukanaan, sillä vaikka hänellä ei ollut paljon rahaa hallussaan, oli hänellä sensijaan koruja, jotka olisi voinut muuttaa rahaksi. "Me hautasimme hänet mereen", jatkoi kapteeni. "Muistan varsin hyvin, että eräs matkustajain joukossa oleva nuori pappismies toimitti hautausmenot."

Kohtaus kaikkine yksityiskohtineen valahti silmänräpäyksessä Alwynin mieleen. Oli kaunis, raikas aamu kauan, kauan sitten. Hänelle oli vast'ikään kerrottu, että he purjehtivat hieman yli sata meripeninkulmaa päivässä. Oli kerrottu miehestä mieheen, että eräs köyhä naismatkustaja oli vaikeasti sairastunut ja makasi kuumehoureissa. Tämä uutinen herätti melkoista levottomuutta, sillä aluksen terveydelliset olosuhteet eivät olleet läheskään tyydyttävät. Vähän myöhemmin lääkäri ilmoitti hänen kuolleen. Senjälkeen tuotiin Alwynille tieto, että vainaja oli haudattava mitä pikimmin, jottei tartunta pääsisi leviämään toisiin matkustajiin. Sitten nousi muistelijan mieleen hautajaistoimitus ja se huomattava osa, jota hän itse oli siinä näytellyt. Kapteeni oli pyytänyt häntä toimittamaan hautausmenot, koska ketään muuta pappismiestä ei laivassa ollut. Hän oli suostunut; laskevan auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa oli hän tehnyt tehtävänsä kokoontuneitten matkatoverien seisoessa hänen ympärillään. "Siksi annamme hänen maalliset jäännöksensä syvyyden haltuun ja toivomme ruumiin ylösnousemusta sinä päivänä, jolloin meri on luovuttava kuolleensa."

Kapteeni ilmoitti hänelle vielä laivan tarjoilijattaren ja niiden palvelijain osoitteet, jotka mainittuna aikana olivat kuuluneet laivan palveluskuntaan. Alwyn kävi heidän kaikkien luona. Vainajan vaatteet, hiusten väri ja ulkomuoto kuvailtiin niin tarkoin, ettei voinut jäädä mitään toivoa erehdyksen mahdollisuudesta.

Siten oli tapahtumain kulku vihdoin selvillä. Tuona onnettomana iltana, jolloin Alwyn oli jättänyt Emmelinen puistoon kiellettyään häntä seuraamasta hän ei ollut totellut kieltoa. Hän oli hiipinyt menijän jäljessä äänettömästi kuin säikähtynyt eläinraukka, joka ei suostu kaikkoamaan. Hänen oli mahdotonta varustautua matkalle: hänen täytyi mennä laivaan niine hyvineen. Epäilemättä oli hän aikonut ilmaista itsensä Alwynille kohta kun oli saanut kootuksi riittävän määrän rohkeutta.

Niin liukui Alwynin kymmenvuotisen romaanin viimeinen luku hänen oman katseensa ohi. Suuri yleisö ei saanut koskaan tietää, että köyhä välikannen matkustaja oli ollut Hamptonshiren herttuatar. Alwyn Hillillä ei ollut enää mitään aihetta viipyä Englannissa, joten hän pian senjälkeen lähti maasta aikomatta milloinkaan palata. Ennen lähtöänsä hän uskoi tarinansa eräälle vanhalle ystävälleen — sen henkilön isoisälle, joka nyt on kertonut tarinan teille.

* * * * *

Eräisiin seuran jäseniin, muiden muassa kirjatoukkaan, näytti hiljaisen herrasmiehen kertomus vaikuttaneen syvästi. Mutta se henkilö, jota olemme nimittäneet keikariksi ja jonka hiuksia — sivumennen sanoen — alkoi kirkastaa menneiden päivien hohde, vaikka hän ei ollut ehtinyt kolmeakymmentä kahdeksaa kauemmaksi, asteli edestakaisin lattialla useimpain toisten rauhallisesti istuessa tulisijan vaiheella ja sanoi pitävänsä enemmän iloisemmista tarinoista — sellaisista, joissa kauan erossa eläneet rakastavat lopulta pääsevät yhtymään. Sitäpaitsi hänestä olivat mieluisampia kertomukset, jotka eivät liikkuneet niin kaukaisissa ajoissa kuin hänen tänään kuulemansa.

Seuran jäsenet heti kehoittivat häntä esittämään jotakin sellaista mistä hän piti, ja keikari vastasi mielellään suostuvansa kehoitukseen. Ja vaikka varapuheenjohtaja, eversti ja useat muut katsoivat kelloaan selittäen, että heidän oli kohta poistuttava yöteloilleen läheiseen majataloon, päättivät he kumminkin vielä jäädä kuuntelemaan keikarin tarinaa.

10.

JALOSUKUINEN LAURA.

Esittänyt Keikari.

Oli kylmänkolea joulunaatto. Taivas oli niin sakeassa pilvessä, että päivänvalo melkein kokonaan siihen sammui. Korttelin paksuinen lumikerros peitti maan ja jatkuva lumisade uhkasi yön kuluessa vieläkin vahventaa valkoista peitettä. Lähellä Ala-Wessexin karua rannikkoa sijaitseva matkailijahotelli näytti sellaisen sään aikana niin yksinäiseltä ja turhanaikaiselta, että ohikulkeva matkamies saattoi unhottaa kesän mahdollisuudet ja vaipua ajattelemaan sen liikemiehen uskaliaisuutta, joka oli rohjennut sijoittaa pääomaa niin autioon ja kaameaan seutuun. Kuulosti melkein sadulta se tieto, että seudulla oli vielä elokuun aikana ollut vieraita, sillä nyt oli sää sellainen, ettei se voinut houkutella ketään lähtemään kotoansa. Joka tapauksessa hotelli seisoi järkkymättä sijoillaan, ja laakson toisella puolen kohoavat kalliot, lahdelmat ja niemet, jotka kesällä olivat paikan paras viehätys, näkyivät nyt vain karuin ja kulmikkain ääriviivoin. Vastapäätä sijaitseva pikku kaupunki näytti likaisen tummalta, siitä oli hävinnyt se kaunis helmenharmaus, joka teki sen kesällä perin viehättäväksi. Matkustajahotellissa, joka vallitsi tätä näkymöä, käveli isäntä joutilaana kädet taskuissa ollenkaan ajattelematta, että vieraita voisi saapua ja kuitenkaan kykenemättä ryhtymään mihinkään työhön, joka olisi voinut hänelle korvata pakollisesta talvisesta toimettomuudesta koituvan tappion. Itse asiassa tuntui vieraan saapuminen niin epätodennäköiseltä, että tarjoilijahuoneen palvelija — sievä poika, jonka lyhyessä takissa kesäisin kiilsi metallinappeja kuin herneitä ikään — nyt esiintyi takapihalla, muuttuneena ihan tavalliseksi, nuttuun ja naulasaappaisiin puetuksi maalaispojaksi, joka lapioi lunta ja puhui puhtainta seudun murretta kokonaan unhottaen sen uuden, kohteliaan äänensävyn, jonka hän oli lämpimänä vuodenaikana oppinut hienoilta vierailta. Rakennuksen pääkäytävän ovi oli kiinni, ja ikäänkuin olisi tahdottu erikoisesti korostaa hotellin suljettua ja horrosmaista tilaa, oli oven eteen asetettu hiekkasäkki estämään tuulta pyryttämästä lunta sisään.

Isäntä meni omaan huoneeseensa valtaisan takkatulen ääreen, joka oli aivan välttämätön hänen viihtymiselleen, sillä tarjoiluhuonetta enempää kuin muitakaan suojia ei ollut lämmitetty. Kohennettuaan tulta hän palasi saliin pöydän ääreen, missä vieraitten kirja lepäsi — nyt suljettuna ja sysättynä seinää vasten. Hän avasi sen huolettomasti. Siihen ei ollut merkitty yhtään nimeä marraskuun 19 päivän jälkeen, ja mainittuna päivänäkin oli vierailija vain eräs polkupyöräilijä, jota ei ollut edes käsketty sisään.

Isännän siten kulutellessa aikaansa ilta pimeni pimenemistään. Mutta ennenkuin ehti tulla niin pimeä, ettei kiertelevän maantien kulkijaa enää voinut erottaa, pisti isännän silmään kaukana valkoisella taustalla näkyvä musta pilkku, joka nopeasti suureni ja lähestyi. Oli luultavaa, että ajoneuvot — sillä jonkinlaiset ajoneuvot siellä varmaan liikkuivat — tulisivat kulkemaan ohi jatkaen matkaansa lähimmälle asemalle. Mutta isäntä erehtyi: hänen vielä katsellessaan ikkunasta, kääntyivät ajopelit jo pihaan ja pysähtyivät oven eteen.

Kulkuneuvot olivat perin sopimattomat vuodenaikaan ja säähän: pienet, avoimet korivaunut, edessä yksi ainoa hevonen. Vaunuissa istui kaksi henkilöä, nainen ja mies, kuten runsaasta vaatetuksesta huolimatta saattoi havaita. Mies piti ohjista ja naishenkilö koki saada suojaa lumimyrskyltä painautumalla kiinteästi hänen kylkeensä. Isäntä soitti kelloa herättääkseen tallirengin huomion, sillä lumipeite oli kokonaan vaimentanut pyöräin kolinan. Rengin saavuttua astuivat tulijat vaunuista, ja isäntä meni heitä vastaan eteiseen.

Herrasmies oli suunnilleen kahdeksankolmatta ikäinen, näöltään muukalainen. Viiksiä lukuunottamatta olivat kasvot sileiksi ajellut, ja piirteet olivat säännölliset, jopa kauniitkin. Naishenkilö, joka ujostellen seisoi hänen takanaan, näytti paljoa nuoremmalta — hän oli tuskin vanhempi kuin kahdeksantoista, mutta puku teki vaikeaksi sanoa mitään varmaa hänen iästään tai ulkonäöstään.

Herrasmies ilmoitti haluavansa viipyä seuraavaan aamuun ja selitti — jokseenkin suotta, katsoen siihen, että talo oli matkailijahotelli — että heille oli matkalla sattunut odottamattomia viivytyksiä. Otettuaan vieraansa vastaan niin hyvin kuin huonoina aikoina on mahdollista, isäntä käski lämmittää seurustelu- ja tarjoiluhuoneen. Sitten hän riensi takapihalle hakemaan poikaa, joka tuota pikaa peseytyi, veti hovinuttunsa esille, kiilloitti hihallaan napit ja ilmestyi halliin täysin moitteettomana. Naishenkilölle osoitettiin huone, missä hän voi riisua kosteat päällysvaatteensa, jotka lähetettiin keittiöön kuivattaviksi. Sill'aikaa hänen seuralaisensa laski pöydälle muutamia kultakolikolta ikäänkuin olisi halunnut saada asiat alun pitäen mahdollisimman miellyttävälle tolalle, ja pyysi sitten järjestämään heitä varten kuntoon parhaan yksityisen oleskeluhuoneen. Isäntä vakuutti, että yläkerran paras seurusteluhuone, jota tavallisesti saivat käyttää kaikki vieraat, jäisi tänä iltana yksinomaan heidän haltuunsa ja lähetti palvelijattarensa sytyttämään kynttilöitä. Heille valmistettiin päivällinen, joka herrasmiehen määräyksen mukaan oli tarjoiltava mainitussa huoneessa. Kohta kun nuori naishenkilö oli saapunut sinne, jätti isäntä heidät kahdenkesken, suodakseen heille tilaisuutta ilmeisesti kaivattuun levähdykseen.

Isännän mieleen oli jo useita kertoja johtunut, että pariskunnassa oli jotakin omituista, mutta hänen oli vaikea selvittää itselleen, missä omituisuus piili. Mutta vieras oli osoittanut olevansa halukas maksamaan runsaasti, joten isäntä luopui kaikista arvailuista palatakseen käytännöllisiin puuhiinsa.

Noin yhdeksän tienoissa, päivän töiden päätyttyä, hän meni jälleen halliin ja käveli siellä edestakaisin. Silloin tällöin hän loi silmäyksen ikkunaan nähdäkseen millainen ilma oli ulkona. Vastoin kaikkea odotusta oli lakannut satamasta lunta ja osittain kirkastuneelle taivaalle kohosi kuu kevyiden pilvenhattaroiden yhä purjehtiessa sen hopeisen kiekon ylitse. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yöksi tulisi pakkanen. Etäinen, kohoava tiekin piirtyi nyt näkyviin selvemmin kuin häipyvässä päivänvalossa. Mikään ei rikkonut neitseellistä, valkeata pintaa, sillä lumi oli heti peittänyt äsken saapuneitten ajoneuvojen jäljet.

Kirkkaassa kuunvalossa isäntä jälleen näki samanlaisen näyn kuin illan kajasteessa. Taasen näkyi musta täplä lähenevän pitkin rantatietä. Pian hän huomasi, että nämä ajoneuvot liikkuivat nopeammin kuin aikaisemmin tulleet pikku rattaat, ja kohta hän sai näkyviinsä kahden voimakkaan hevosen vetämät vaunut, jotka nekin ohjasivat kulkunsa suoraan kohti taloa. Tämä ilahduttava yhdenmukaisuus sai isännän vielä kerran nostamaan hiekkasäkin syrjään ja menemään portille.

Ensinnä astui vaunuista vanha herrasmies ja heti hänen jäljessään nuorempi mies. Molemmat astuivat ripeästi lähemmäksi.

"Onko tänne äskettäin saapunut nuori, tuskin yhdeksäntoista ikäinen naishenkilö hieman vanhemman herrasmiehen seurassa?" kysyi vanha herrasmies kiireesti. "Miehen kasvot ovat melkein kokonaan sileiksi ajellut, hän näyttää oopperalaulajalta ja nimittää itseään Smithozziksi."

"Me olemme saaneet äsken vieraita", vastasi isäntä sellaisella äänellä kuin olisi saapunut vähintään parikymmentä, sillä hän ei halunnut ilmaista, miten riutuvaa elämää hänen majatalonsa talvisaikaan vietti.

"Muistatteko niitten joukossa kaksi sellaista henkilöä kuin mainitsemani mies — jonkinlainen barytoni?"

"Hotellissani asuu nuori pariskunta; mutta minä en voi mennä sanomaan mitään herrasmiehen äänestä."

"Ette tietenkään. Minä olen ihan sekaisin. Saapuivatko he korivaunuissa, kaikin puolin huonosti varustettuina?"

"He saapuivat vaunuissa, kuten useimmat vieraamme."

"No niin. Minun täytyy heti päästä heitä tapaamaan. Anteeksi, että esiinnyn näin kursailematta. Viekää meidät heidän huoneeseensa."

"Mutta te unohdatte, sir, että nämä kenties eivät olekaan teidän tavoittamanne henkilöt. Olisi tuhmaa, jos sallisin teidän häiritä heitä kesken ateriaa. Ehkäpä menettäisin siten kaksi hyvää vierasta."

"Olette oikeassa, epäilemättä. He kukaties eivät olekaan meidän etsimämme henkilöt Minä huomaan, että levottomuuteni saa minut tekemään liian äkkinäisiä päätelmiä!"

"Kaikesta päättäen minä kumminkin uskon, että olemme oikeassa, setä Quantock", virkkoi nuori mies, joka siihen mennessä ei ollut sanonut sanaakaan. Isännän puoleen kääntyen hän jatkoi: "Ei liene saapunut niin paljon matkustavaisia tämäniltaisen, hieman epämiellyttävän sään vallitessa, että olisitte voinut kerrassaan unohtaa, kuinka pariskunta saapui ja miten rouvashenkilö oli puettu?" Hän puhutteli isäntää tyynesti ja kylmästi, hieman ivallisesti.

"Aivan niin, miten hän oli puettu; sinä olet oikeassa, James. Miten oli hän puettu?"

"Minulla ei ole tapana tutkia vieraitteni vaatteita", vastasi isäntä kuivasti. Aikaisemmin saapuneen vieraan aulius oli hänet suostuttanut. "Mutta herrat voivat ottaa silmäilläkseen hänen päällysvaatteitaan, jos haluatte", lisäsi hän huolettomasti. "Ne ovat keittiössä kuivamassa."

Ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliin lausettaan, oli vanha herra huudahtanut "ah!" ja rientänyt sinne päin, missä hän otaksui keittiön sijaitsevan, mutta huomattuaan osuneensa pimeään komeroon, jossa majatalon porsliiniastiat kouraantuntuvalla tavalla ilmoittivat hänen erehtyneen, hän palasi kiireesti takaisin.

"Suokaa anteeksi; jos tietäisitte, millaiset tunteet mielessäni liikkuvat (en voi niitä nyt teille selittää), niin ette panisi pahaksenne. Minä tietysti mielelläni korvaan kaikki, mitä olen rikkonut."

"Älkää olko millännekään, sir", vastasi isäntä. Enemmittä keskusteluitta hän sitten ohjasi vieraansa keittiöön. Vanha herra kävi heti käsiksi nuoren naishenkilön viittaan, joka riippui selkäpuun varassa, ja huudahti: "James, James, se on hänen! Tiesinhän minä, että olimme heidän jäljillään!"

"Se on tosiaankin hänen", vastasi veljenpoika tyynesti (hän näet oli melkoista rauhallisemmassa mielentilassa kuin hänen seuralaisensa).

"Viekää meidät heti heidän huoneeseensa", käski vanha herra.

"William, onko herrasväki seurusteluhuoneessa jo lopettanut ateriansa?"

"On sir, aikoja sitten", kaikui vastaan lukemattomien metallinappien takaa.

"Vie nämä herrat heti heidän luoksensa. Te kai jäätte yöksi, hyvät herrat? Käskettekö riisua hevoset valjaista?"

"Kuokkikaa hevoset ja peskää niiden turvat. Jäämmekö vai emme, riippuu olosuhteista", lausui tyynimielinen nuorukainen lähtien setänsä ja palvelijan jäljessä portaita ylös.

"Kuulehan James", virkkoi setä, pysähtyen portaitten ensimmäiselle askelmalle, "minä luulen olevan parasta, että yllätämme heidät. Muuten hän voi heittäytyä ikkunasta tai tehdä jotakin muuta yhtä epätoivoista!"

"Tietysti me astumme sisään muitta mutkitta." Hän huusi palvelijaa, joka oli rientänyt edelle.

"Minä en voi kyllin kiittää sinua, James, että olet niin tehokkaasti tukenut minua tässä asiassa", huudahti vanha herra tarttuen kumppaninsa käteen. "Lisääntyvä raihnauteni olisi tehnyt minulle mahdottomaksi saavuttaa hänet tänä iltana, ellet sinä olisi suonut aulista apuasi!"

"Tunnen itseni kovin onnelliseksi, setä, voidessani teitä auttaa tässä kuten muissakin seikoissa. Olisin vain toivonut saavani seurata teitä miellyttävämmälle matkalle. Mutta on parasta, että riennämme heidän luokseen, muuten he voivat kuulla meidät."

He nousivat hiljaa portaita.

* * * * *

Oven avauduttua näkyi huone, joka oli liian suuri ollakseen viihtyisä ja jota valaisi hotellin paras kynttiläjalka. Takkatulen ääressä istui pariskunta kaikessa viattomuudessa katsellen hotellin vieraitten kirjaa ja lähiseudun näköaloja sisältävää valokuvakokoelmaa. Tuskin oli vanha herra ehtinyt astua huoneeseen, kun nuori nainen — joka nyt osoittautui mainitussa iässä olevaksi ja ulkomuodoltaan erittäin miellyttäväksi — huomattavasti kalpeni. Veljenpojan saapuessa hän kävi vieläkin vaaleammaksi ikäänkuin olisi ollut pyörtymäisillään. Nuori mies, jota oli nimitetty oopperalaulajaksi, nousi jäykän kohteliaasti ja tarjosi tulijoille istumasijoja.

"Jumalan kiitos, sainpa teidät kiinni", virkkoi vanha herra hengästyneenä.

"Niin saitte, ikävä kyllä!" mutisi signor Smithozzi puhtaimmalla lontoolaisella englanninkielellä. Tämä kunnon ulkomaalainen näet oli ensi kerran avannut silmänsä päivän valkeuteen lähellä City Roadia. "Hän olisi ollut huomenna minun. Olen muuten sitä mieltä, että nykyisissä erinomaisissa olosuhteissa olisi viisainta — katsoen siihen, kuinka nopeasti häpeänhälinä voi pilata ladyn mainetta — joka tapauksessa sallia hänen tulla omakseni huomenna."

"Ei milloinkaan!" huudahti vanha herra. "Kysymyksessä on nuori, alaikäinen tyttö, vailla kaikkea kokemusta, lapsellinen neitseellisessä viattomuudessaan, tyttö, jota olette ilkeillä juonillanne houkutellut, kunnes tänään aamun sarastaessa — —"

"Lordi Quantock, eikö harmaitten hiustenne kunnia — —"

"Kunnes tänään aamun sarastaessa saitte hänet houkutelluksi lähtemään kotoansa. Voisiko häneen kohdistua mikään moite, joka asiaan lähemmin perehdyttäessä ei joutuisi kokonaan teidän kannettavaksenne? Laura, sinä palaat heti minun kerallani! Minä en olisi missään tapauksessa saapunut ajoissa sinua pelastamaan, ellei serkkusi, kapteeni Northbrook, olisi aamulla, kun huomasin sinun paenneen, tarjonnut apuansa niin auliisti, etten voi milloinkaan olla kyllin kiitollinen hänelle, ainoalle miespuoliselle sukulaiselle, joka oli lähettyvilläni. Tulehan nyt! Pukeudu heti, niin pääsemme lähtemään!"

"Minä en tahdo lähteä!" napisi nuori nainen.

"Mahdollista kyllä, ettet tahdo", kertasi isä kuivasti. "Mutta lapset eivät milloinkaan ymmärrä omaa etuansa. Riennähän nyt vain ja luota minuun!"

Laura oli vaiti ja liikahtamatta, oopperalaulaja tuijotti avuttomana tuleen ja nuoren naisen serkku istui tyynesti harkiten, ollen näistä neljästä henkilöstä ainoa, joka suhteellisen vieraana voi arvostella pakenemista kylmän järkevästi.

"Alaikäisen tyttären isänä minä käsken sinua, Laura, heti seuraamaan minua! Mitä? Aiotko pakottaa minut käyttämään ruumiillista väkivaltaa saadakseni sinut takaisin kotiin?"

"Minä en tahdo palata kotiin!" selitti jälleen Laura.

"Siitä huolimatta on velvollisuutesi heti lähteä, tiedä se!"

"Minä en tahdo!"

"Rakas Lauraseni, kuulehan mitä sanon: lähde nyt kiltisti kotiin minun ja serkkusi Jamesin seurassa, kuten hyvän ja katuvaisen tyttären tulee, niin koko asiasta ei synny mitään juttua. Kukaan ei tiedä tapahtumasta, ja jos heti lähdemme matkaan, niin ehdimme kotiin ennen päivänkoittoa. Tulehan!"

"Minä en ole velvollinen tottelemaan teidän käskyjänne, isä, ja minusta on parempi olla niitä tottelematta!"

James serkku oli tämän keskustelun aikana käynyt vähitellen hieman kärsimättömäksi. Useaan kertaan hän jo avasi suunsa lausuakseen jotakin, mutta hillitsi itsensä viime hetkessä. Vihdoin hänen kumminkin kävi mahdottomaksi vaieta kauempaa.

"Tule!" huudahti hän, "tätä ilvettä on jo kestänyt riittävän kauan! Älä enää niskoittele vaan lähde kanssamme!"

Laura nakkasi kopeasti niskaansa vastaamatta mitään.

"Tuhat tulimmaista, Laura, minä en siedä tätä kauempaa!" huudahti James kiukuissaan. "Tule ja pukeudu, muuten minä pakotan sinut siihen. On olemassa eräänlainen pakko, johon verraten kaikki tämä puhe on pelkkää lastenlorua. Tule heti paikalla!"

Vanha aatelismies kääntyi veljenpoikansa puoleen ja virkkoi rauhoittaen: "Jätä pakottaminen minun huolekseni, James. Se ei sovi sinulle. Minä voin puhutella häntä riittävän ankarasti, jos haluan."

James ei kumminkaan välittänyt sedästään, vaan jatkoi: "Sinä sanot, ettet tahdo tulla! Vai niin, tosiaanko? Onpa kaunista, että sen minulle ilmoitat! Lähde heti paikalla huoneesta ja jätä tuo lurjus minun haltuuni! Pidähän kiirettä!" Hän lähestyi Lauraa ikäänkuin olisi aikonut taluttaa hänet huoneesta.

"Ei, ei!" hätäili Lauran isä, jota veljenpojan odottamaton käytös kovin hämmästytti. "Sinä otat liian ison urakan! Jätä hänet minun haltuuni!"

"Minä en jätä häntä teidän haltuunne!"

"Mutta eihän sinulla, James, ole mitään oikeutta puhutella minua enempää kuin Lauraakaan tuolla tapaa, joten on parasta, että vaikenet. Tulehan, lapsukaiseni!"

"Minulla on siihen täysi oikeus!" väitti James.

"Kuinka niin?"

"Minulla on aviomiehen oikeudet."

"Kenen miehen?"

"Lauran miehen."

"Mitä?"

"Laura on minun vaimoni."

"James!"

"Lyhentääkseni pitkää juttua, ilmoitan teille, että hän kolme kuukautta sitten meni salaa naimisiin kanssani, teidän kiellostanne huolimatta. Ja minun on lisättävä, että välimme olivat aluksi hyvät, huolimatta siitä, että oli vaikea kohdata toisiaan salaa ja vaikka Lauran tunteet verrattain pian kylmenivät. Me odotimme vain sopivaa tilaisuutta ilmaistaksemme teille avioliittomme, kun tämä joutilas Lemminkäinen sukelsi esiin, myrkytti hänen mielensä ja saattoi hänet tähän alennustilaan."

Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet, onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"

Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona onneton — ja — ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin aluksi — ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten suostuin seuraamaan sinua!"

"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia tuntemaan!"

"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock", vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada tekemättömäksi pitkillä puheilla."

"Missä teidät vihittiin?"

"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."

"Milloin?"

"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."

"Kuka teidät vihki?"

"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori — mehän emme tunteneet siellä ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"

"En milloinkaan!" huudahti lordi Quantock. "Hyvä herrasväki, minä pyydän saada pestä käteni tässä asiassa! Jos te todellakin olette mies ja vaimo, niin sopikaa niinkuin parhaaksi näette. Minulla ei ole enää teille kummallekaan mitään sanottavaa. Minä jätän sinut, Laura, miehesi haltuun toivoen että sinusta on hänelle paljon iloa — vaikka minun täytyykin myöntää, ettei alku tunnu kovin lupaavalta."

Näin sanoen työnsi katkeroitunut puhuja tuolinsa pöytää vasten sellaisella voimalla, että kynttilät heilahtelivat, ja lähti sitten huoneesta.

Lauran katse suuntautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen niistä kahdesta nuoresta miehestä, jotka nyt seisoivat vastakkain. He näyttivät niin pelottavilta, että Laura pujahti huoneesta isänsä jälkeen. Isä kuului kumminkin jo menevän ulko-ovesta, ja koska Laura ei tietänyt, mistä etsiä pakopaikkaa, hiipi hän viereiseen, pimeään makuuhuoneeseen, missä hän vapisevin sydämin odotti tapausten kehittymistä.

Sill'aikaa lähenivät miehet toisiaan. Oopperalaulaja keskeytti hiljaisuuden sanomalla: "Kuinka uskalsitte solvata minua nimittämällä minua lurjukseksi ja syyttämällä minua siitä, että olen myrkyttänyt hänen mielensä, kun varsin hyvin oivaltanette, etten minä tietänyt teidän suhteestanne enempää kuin vastasyntynyt lapsi?"

"Vai niin, vai niin, te ette tietänyt siitä mitään; sen voin uskoa", kiehui Lauran mies.

"Minä kutsun Taivaan todistajakseni, etten tietänyt mitään!"

"Resitativo — poljento erinomainen ja ääni hyvin hallittu. Onpa tosiaan luultavaa, että voisi voittaa sellaisen nuoren hupakon luottamuksen saamatta vihiä niistä asioista! Kertokaa joutavianne muille, älkää minulle!"

"Kapteeni Northbrook, vihjailunne ovat yhtä surkeita kuin koko teidän kurja olemuksenne!" huudahti barytoni, joka oli menettänyt malttinsa. Hän syöksyi eteenpäin ja iski kapteenia kämmenpohjalla kasvoihin.

Northbrook tuskin väistyi. Rauhallisesti käytettyään nenäliinaansa nähdäkseen vuotiko verta hän virkkoi: "Minä odotin tätä loukkausta ja varustauduin sitä varten!" Samassa hän veti pienestä käsilaukusta esille pistoolikotelon. —

Barytoni säikähti odottamatonta näkyä, mutta toipui kohta hämmästyksestään ja vastasi: "Hyvä, kuten tahdotte", joskin äänensävy ilmaisi pientä epävarmuutta.

"No niin", jatkoi aviomies täysin tyynenä, "mehän emme tarvitse mitään paraatia, mitään joutavuuksia, ymmärrättehän? Voimme kai tulla toimeen ilman sekundantteja?"

Signor nyökkäsi kevyesti.

"Tunnetteko hyvin nämä seudut?" jatkoi James-serkku samaan tyyneen ja hiljaiseen tapaan. "Ellette te tunne, niin minä tunnen. Tuolla virran reunalla vuorenrotkossa on tasainen hiekkatanner, kyllin avoin, jotta kuutamo pääsee sitä valaisemaan. Sinne johtaa virran tätä rantaa pitkin kallioon hakattu tie, ja me voimme helposti päästä sinne. Me — me molemmat — menemme sinne, mutta vain toinen meistä palaa takaisin. Ymmärrättekö?"

"Varsin hyvin."

"Ehkäpä sitten lähdemme; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi. Me voimme ennen lähtöämme tilata illallisen — illallisen kahdelle henkilölle; sillä vaikka meitä, nyt on kolme — —"

"Kolme?"

"Niin, te, minä ja hän — —"

"Aivan oikein."

"— — niin kohta meitä on vain kaksi, joten me, kuten sanottu, tilaamme illallisen kahdelle, nuorelle ladylle ja yhdelle herrasmiehelle. Se meistä, joka tulee takaisin, koputtaa hänen ovelleen ja pyytää hänet mukaansa illalliselle — sillä hän ei ole poistunut talosta. Mutta nyt emme saa häntä säikyttää, ja ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, ettei palvelusväki näe meidän lähtevän ulos. Näyttäisi oudolta, kun kaksi lähtee ja vain yksi tulee takaisin! Ha, ha!"

"Ha, ha, aivan niin!"

"Oletteko valmis?"

"Olen — kyllä."

"Minä menen edellä."

Hän meni hiljaa ovelle ja portaita alas sekä käski toimittaa illallisen valmiiksi tunnin kuluessa. Sitten hän oli palaavinaan huoneeseen, viittasi laulajaa lähtemään, ja molemmat poistuivat talosta erään sivuoven kautta.

* * * * *

Taivas oli nyt aivan kirkas, ja Lauran isän, lordi Quantockin vaunujen jäljet näkyivät yhä aivan selvästi. Pian saavuttiin rantaäyräälle. Kapteeni kulki edellä, barytoni seurasi sanaakaan sanomatta, tavan takaa luoden silmäyksen seuralaiseensa tai avautuvaan näkymöön. Vihdoin he tulivat rotkoon, josta vesi putosi kohisten alas. Tästä kohdasta näköala oli erittäin maalauksellinen ja täysin niiden monien ylistysten, maalausten ja valokuvain veroinen, joihin paikka oli antanut aihetta. Seutu, joka kesällä esiintyi viehättävän viheriänä ja harmaana, oli nyt lumen peittämänä kaamea ja haaveellinen.

Putouksessa syöksyi vesi melkein luotisuoraan kahdeksankymmenen, jopa sadankin jalan syvyyteen, ennenkuin lopullisesti hävisi hiekkaan. Vaikka virta oli pieni, sai esiinpistäväin kallionkielekkeiden vastustus sen jakautumaan sadoiksi suihkuiksi, joiden pärske kohosi ylös ilmoille. Rannoille oli muodostunut muutamia jääpuikkoja, mutta keskellä vesi virtasi esteettömästi.

Heidän pysähdyttyään oopperalaulaja katsahti alas, mutta oli ilmeistä, ettei hän ihaillut seudun kauneutta. Hänen seuralaisensa seisoi hänen edessään pistoolit kädessä. Hänen ja rotkon välillä ei ollut mitään suojakaidetta. Äkillistä mielijohdetta noudattaen laulaja ojensi käsivartensa ja syöksi valtavalla työnnöllä Lauran miehen syvyyteen. Näkyi kierivä ihmishahmo, kuutamossa yhä pienentyen, kunnes kokonaan hävisi, kuului muutamia iskuja esiinpistäviin kallionkielekkeisiin — aluksi raskaita, veden kohinan yli kuuluvia, sitten tuskin huomattavia — sitten katosi kaikki ja putouksen tavanmukaista solinaa häiritsi enää vain virran loiske, jota meren kumea kohu säesteli.

Laulaja seisoi muutaman hetken liikkumatta, ikäänkuin odottaen, kääntyi sitten pois, kulki takaisin tielle ja oli neljännestunnin kuluttua hotellin ovella. Hän hiipi sisään kenenkään huomaamatta kellon juuri lyödessä kymmentä ja huusi isännälle tarjoiluhuoneeseen:

"Lasku niin pian kuin suinkin, siihen merkittynä tilattu illallinen, jota kumminkaan emme ehdi syödä." Sitten hän lisäsi teeskennellyn hilpeästi: "Ladyn, isä ja serkku pitivät parhaana olla estämättä avioliittoa ja lähtivät kumpikin kotiinsa riittävästi riideltyään."

"Oivallista, sir!" virkkoi isäntä, joka yhä oli tämän vieraan puolella noita kahta vastaan, joista hänellä oli ollut pelkkää vaivaa ja jotka eivät, olleet maksaneet muuta kuin hevosten rehun. "Kyllä rakkaus keinon keksii. Toivotan teille onnea, sir!"

Signor Smithozzi lähti yläkertaan ja löysi seurusteluhuoneesta Lauran, joka oli hänen poissaollessaan hiipinyt pois viereisestä pimeästä makuuhuoneesta. Lauran silmät olivat itkettyneet ja kasvojenilme levoton.

"Miten on laita? Missä hän on?" kysyi hän huolissaan.

"Kapteeni Northbrook matkusti takaisin kotiinsa. Hän sanoi puolestaan jättävänsä sinut oman onnesi nojaan."

"He siis ovat minut kokonaan hyljänneet! Ja unohtavat minut, eikä kukaan enää minusta välitä!" Hän alkoi jälleen itkeä.

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Kaikki on nyt niinkuin ennen heidän aiheuttamaansa häiriötä. Mutta Laura, sinun olisi pitänyt ilmaista salainen avioliittosi — vaikka se nyt onkin yhdentekevää; se tulee luonnollisesti purettavaksi. Sinä olet nyt les—, niin, oikeastaan sinä olet leski."

"Ei hyödytä mitään, jos moitit minua vanhoista asioista. Mitä minun nyt on tehtävä?"

"Me matkustamme nyt heti Cliff-Martiniin. Kuluneiden kolmen tunnin aikana hevonen on levännyt riittävästi, joten se voi vaivatta vielä juosta kuusi peninkulmaa. Ennen puoltayötä olemme jo Cliff-Martinissa, ja sieltä löytyy epäilemättä majataloja, jotka ovat vielä avoinna. Siellä me aamulla varhain myymme hevosemme ja rattaamme jatkaaksemme matkaa vuokravaunuissa Downstapleen. Kunhan pääsemme junaan, niin olemme pelastetut."

"Minä suostun mihin hyvänsä", virkkoi Laura mitään pahaa aavistamatta.

Kymmenen minuutin kuluttua oli hevonen valjaissa ja lasku maksettuna. Lady puki kuivat päällysvaatteet yllensä ja matkaa jatkettiin. Peninkulman verran kuljettuaan he huomasivat välkkyvän valon edessään. "Mitä tuo voinee merkitä?" ihmetteli barytoni, jonka käytös oli alkanut muuttua hermostuneeksi; jokainen ääni ja näky sai hänet kääntämään päänsä.

"Se on vain vahtitupa", vastasi Laura. "Valo johtuu ulko-oven yläpuolella riippuvasta lampusta."

"Aivan niin, aivan niin, rakkaani! Kuinka olenkaan tuhma!"

Saavuttuaan portille he näkivät miehen, joka ilmeisesti oli tullut sinne jalkaisin jotakin oikotietä ja nyt jutteli portinvartijan kanssa.

"On aivan mahdotonta, että hän olisi voinut pudota kalliolta vahingossa tai Jumalan tahdosta näin kuutamoisena yönä", kuului jalankulkija sanovan. "Lapset kertovat nähneensä kaksi miestä menossa putoukselle, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he näkivät toisen heistä palaavan, niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta tekemäänsä rikosta. Epäilemättä hän on syössyt toisen miehen alas, ja uskokaa minua: sitä miestä etsitään pian tiukasti."