ESIPUHE. (continued 2)

Edmondin kirjeet olivat yhä yhtä helliä, jopa pian hellempiäkin kuin Barbaran, joka havaitsi yhä jäähtyvänsä. Hyvänä ja kunniallisena aviovaimona hän kovin suri tätä seikkaa, sillä hänen ainoa halunsa oli olla uskollinen ja rehellinen. Hän oli siinä määrin huolissaan, että rukoili itselleen Jumalalta lämpimämpää sydäntä. Vihdoin hän kirjoitti miehelleen pyytäen häntä taiteen kotimaasta lähettämään muotokuvansa, miten pienen hyvänsä, jotta hän voisi katsella sitä joka päivä siten hetkeksikään unohtamatta hänen piirteitänsä.

Willowes ei suinkaan ollut haluton; hän vastasi tekevänsä enemmänkin. Hän näet oli tutustunut Pisassa erääseen kuvanveistäjään, joka tunsi suurta mielenkiintoa häntä ja hänen vaiheitansa kohtaan, ja oli tilannut taiteilijalta marmorisen rintakuvan, jonka hän lupasi heti sen valmistuttua lähettää vaimolleen. Barbara oli toivonut saavansa kuvan heti, mutta ei valittanut sanallakaan viipymistä. Seuraavassa kirjelmässään Edmond ilmoitti kuvanveistäjän omasta aloitteestaan muuttaneen suunnitelmaansa sikäli, että hän oli päättänyt rintakuvan asemesta valmistaa kokovartalokuvan — niin tärkeätä oli hänelle saada esittää Englannin ylimystölle taiteensa näyte. Työ edistyi suotuisasti ja nopeasti.

Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi voineet erottaa yötä päivästä.

Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä, Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.

Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi, ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi. Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä. Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana. Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon — ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa postissa tai jonkin matkustajan mukana.

Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi, että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä. Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät myöhemmin riittävän selvästi.

Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja kasvoissa — niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet Barbaran sydämen — ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata hoitamisesta koituva onni.

Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.

"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää ainoan etunsa — kauniit kasvonsa — joka ihmisten silmissä saattoi puolustaa äkkinäistä valintaasi… Olisitpa mennyt naimisiin tuon toisen kanssa — ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.

"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.

Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi kuulumaan yksin heille.

Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä uskollisesti kuin konsanaan.

Barbara arvasi, mitä hänen levottomuutensa merkitsi. Hän vastasi tyytyvänsä kohtalon määräyksiin ja sanoi lausuvansa hänet tervetulleeksi, olivatpa hänen kasvonsa millaiset tahansa. Hän kuvaili sitä somaa piilopirttiä, jonne oli asettunut odottamaan aikaa, jolloin he asuisivat siellä yhdessä eikä ilmaissut, miten kovin häneen oli koskenut tieto miehensä kauniiden kasvojen tuhoutumisesta. Vielä vähemmän hän ilmaisi olevansa levoton odottaessaan Edmondin tuloa. Ne viikot, jotka he olivat viettäneet yhdessä olivat olleet perin lyhyet verrattuina hänen pitkään poissaoloonsa.

Hitaasti läheni se päivä, jolloin Willowes katsoi olevansa kyllin terve palatakseen kotiin. Hän nousi maihin Southamptonissa ja matkusti sieltä postikyydillä Yewsholtiin. Barbara päätti lähteä häntä vastaan Lornton Inniin — siihen pieneen majataloon, jossa Edmond oli häntä odottanut sinä iltana, jolloin he pakenivat. Määrättyyn aikaan hän ajoi sinne pienoisvaunuissa, jotka hänen isänsä oli lahjoittanut hänelle syntymäpäivänä uudessa kodissa käytettäviksi. Ajopelit hän lähetti takaisin, sillä sopimuksen mukaan piti hänen ajaa miehineen kotiin vuokravaunuissa.

Pieni, syrjäinen majatalo ei ollut mitenkään viihtyisä, mutta Barbara ei siitä välittänyt. Hän käyskeli varhaiskesän kauniina iltana pihamaalla tähystellen, eikö odotettua näkyisi tulevaksi. Mutta jokainen etäältä kohoava ja hitaasti lähenevä pölypilvi osoittautui vieraan tulijan verhoajaksi. Barbara odotti kaksi tuntia yli määräajan ja alkoi pelätä, että vastatuuli Kanaalissa oli estänyt häntä saapumasta tänä iltana.

Odottaessaan hän tunsi itsessään omituista värinää, joka ei johtunut yksinomaan levottomuudesta eikä kiihtynyt peloksi; hänen jännittynyt epävarmuutensa läheni milloin pettymyksen, milloin kevennyksen tunnetta. Hän oli elänyt kuusi seitsemän viikkoa puutteellisesti sivistyneen kauniin miehen kanssa, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt seitsemääntoista kuukauteen ja jota onnettomuus oli niin ruhjonut, että hän, mikäli vakuutettiin, tuskin voi häntä tuntea. Onko ihme, että Barbaran mielessä risteili sekavia tunteita?

Mutta lähin vaikeus oli siinä, miten päästä pois Lornton Innistä, jossa oleskelu alkoi käydä kiusalliseksi. Lähtiessään matkalle Barbara oli taasen tapansa mukaan menetellyt harkitsemattomasti. Olettaen että hänen miehensä saapuisi viiden minuutin kuluttua vuokravaunuissaan oli hän lähettänyt omat ajoneuvonsa takaisin kotiin. Nyt hän huomasi, että tuttu kun oli seudulla, herätti hänen matkansa ihmisissä suurta mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että majatalon ikkunasta katseli häntä useampi silmäpari kuin mitä hän itse voi nähdä. Barbara oli jo päättänyt lähteä kotiin millaisissa ajoneuvoissa tahansa, kun vielä kerran suuntasi katseen jo pimenevälle maantielle ja näki lähenevän pölypilven. Hän jäi paikalleen; majataloa lähenivät vaunut, jotka olisivat vierineet ohi, ellei vaunuissaistuja olisi huomannut odottelijaa. Hevoset pysähdytettiin heti.

"Te täällä — ja yksin, mrs Willowes?" virkkoi lordi Uplandtowers vaunuistaan.

Barbara selitti, miten hän oli joutunut tähän hylättyyn asemaan. Ja koska lordi oli matkalla hänen kotiinsa päin, suostui hän astumaan vaunuihin. Keskustelu oli aluksi jäykkää ja katkonaista, mutta kun he olivat ajaneet pari peninkulmaa, huomasi Barbara ihmeekseen puhuvansa lordille avoimesti ja lämpimästi. Hänen avomielisyytensä johtui aivan luonnollisesti siitä eristetystä elämästä, jota hän viime aikoina oli viettänyt omituisen avioliittonsa vuoksi. Hänen herkkä sydämensä oli pakahtua, kun hän lordin kysymysten tai pikemminkin vihjausten vuoksi salli kaikkien surujensa purkautua. Lordi Uplandtowers vei hänet aina hänen oman talonsa ovelle ja auttaessaan häntä vaunuista kuului hän vakavasti moittien kuiskaavan: "Ei olisi tarvinnut käydä niin, jos olisitte kuunnelleet minua!"

Barbara meni sisään mitään vastaamatta. Illan kuluessa hän alkoi yhä katkerammin katua, että oli ollut niin avomielinen lordi Uplandtowersille. Se oli tapahtunut kuin yllättäen. Jos olisi voinut edes aavistaa hänet tapaavansa, olisi voinut mitä huolellisimmin harkita käyttäytymisensä! Ajatellessaan suorasukaisuuttaan Barbara tunsi kylmän hien kihoavan esiin. Hän päätti jonkinlaiseksi itsensä kurittamiseksi valvoa puoliyöhön saakka Edmondia odottaen. Vaikka ei ollut luultavaa, että hän saapuisi ennen seuraavaa aamua, käski Barbara järjestää illallista häntä varten.

Tunnit kuluivat. Yewsholt Lodge lepäsi kuolonhiljaisena; puut vain humisivat hiljaa. Puoliyön lähestyessä kuului kavionkapsetta ja lähestyvien pyörien jyrinää. Ollen varma siitä, että tulija ei voinut olla kukaan muu kuin hänen miehensä, Barbara lähti halliin häntä vastaan. Mutta siellä seisoessaan hän tunsi suoranaista pyörrytystä ajatellessaan miten asiat olivat muuttuneet Edmondin poissaollessa. Äskeisen kohtauksen vuoksi pysyi lordi Uplandtowersin ääni ja kuva yhä hänen mielessään, estäen Edmondia, hänen miestänsä, pääsemästä sisimpien tuntojen piiriin.

Hän meni kuitenkin ovelle, ja seuraavana hetkenä astui sisään henkilö, joka oli tuttu ääriviivoiltaan, mutta ei juuri muuten. Hänen miehellään oli yllään liehuva, musta viitta ja syvään painettu hattu ja koko hänen asunsa vaikutti perin ulkomaalaiselta. Kun hän astui lampunvaloon, havaitsi Barbara hämmästyksekseen ja kauhukseen, että Edmondin kasvoja peitti naamio. Ensi hetkessä hän ei ollut sitä lainkaan huomannut, sillä naamio oli väriltään niin luonnollinen, että satunnainen katselija olisi luullut näkevänsä todelliset kasvot.

Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää — luulin sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!" Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä suudella.

"Edmond — sinäkö? — sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä, sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään, tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.

"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."

"Oletko ihan yksin?"

"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."

Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.

"Barbara — sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan ja tarttuen vaimonsa käteen.

"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.

"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"

"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.

"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt, tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en voi — tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"

"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko syödä illallista?"

Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.

Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta, että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti hämillään. "Rakas Barbara — oma vaimoni — luuletko — luuletko, ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua — ethän?"

"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis vastaanottamaan sen."

"Oletko varma siitä, että olet valmis?"

"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."

"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni mielenliikutuksesta väristen.

"Minä luulen olevani — aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.

Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.

Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.

"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea — kirotut olkoot Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!… Katsohan tänne, Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme ikuisiksi ajoiksi!"

Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli tuskasta.

"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko — tahi. Voitko elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"

Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa — se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten. "Minä olen niin säikähtynyt — niin suunniltani! Salli minun toipua. Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni — herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"

Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.

Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä, vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.

Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin. Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.

Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen: vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa. Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje. Sen sisältö oli suunnilleen seuraava:

"Iäti rakastettu vaimoni. — Kauhistuttavien kasvojeni sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena. Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin se olikin. Minä käsitin, ettei mikään inhimillinen rakkaus voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni sinun rakkauttasi jumalallisena, mutta niin pitkän eron jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen, aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe, joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.

E.W."

Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.

Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.

Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä, oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa, ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia, -porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa. Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia, tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.

Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi. Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.

Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi, että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen. Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö — se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut elossa määräajan kuluttua.

Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja Chene Manorissa asujain välinen ystävyys — joka Barbaran karattua oli hieman viilentynyt — melkoisessa määrässä. Hän vieraili jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa. Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn, ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia, sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.

Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut. Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat olleet arvossapidettyjä porvareita.

Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun, mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita, eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni vuosi menojaan.

Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin hän oikeastaan kelpasi.

Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan, ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen hänelle.

Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja virallisessa kirjeessä.

Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi. Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa. Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".

"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.

"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt lähetetty", vastasi Barbara.

"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.

"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei sinua vaivaa."

"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.

Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ oli suoritettu täysin uskollisesti.

"Phoibos Apollon, totisesti", virkkoi kreivi Uplandtowers, joka ei ollut milloinkaan nähnyt Willowesia, kuvassa enempää kuin todellisuudessakaan.

Barbara ei kuunnellut. Hän katseli kuin lumoutuneena ensimmäistä puolisoansa unohtaen kokonaan, että hänen toinen miehensä oli hänen vieressään. Willowesin runnellut kasvot olivat kadonneet hänen mielestään; tämä täydellinen olento oli se mies, jota hän oli rakastanut, eikä tuo myöhempi, surkuteltava hahmo, joka rakkauden ja uskollisuuden olisi pitänyt — mutta jota ne eivät olleet voineet — tuntea omakseen.

Vasta kun lordi Uplandtowers karkeasti lausui: "Aiotko seisoa tässä koko aamupäivän häntä palvomassa", hän jälleen heräsi.

Lordi Uplandtowers ei ollut tähän päivään saakka aavistanutkaan, että Edmond Willowes oli ollut niin kaunis. Nyt hän ajatteli, miten mustasukkainen hän olisikaan ollut, jos olisi Willowesin tuntenut useita vuosia sitten. Astuessaan iltapäivällä halliin hän näki vaimonsa parvekkeella, jonne veistos oli asetettu.

Barbara seisoi vaipuneena sen katseluun, aivan samoin kuin aamupäivällä.

"Mitä sinä teet?" kysyi lordi Uplandtowers.

Barbara säpsähti ja kääntyi. "Minä katselen m-muotokuvaa nähdäkseni onko se hyvin tehty", sopersi hän. "Enkö saisi?"

"Mitäpä siitä hyötyä", sanoi lordi. "Mitä sinä teet tuolla möhkäleellä? Eihän se voi jäädä tänne olemaan."

"En minäkään sitä tahdo", virkkoi Barbara. "Minä kyllä keksin sille paikan."

Hänen omassa huoneessaan oli syvä komero, ja kun kreivi seuraavalla viikolla oli joitakin päiviä poissa kotoa, tilasi Barbara kaupungista pari puuseppää, jotka hänen määräyksensä mukaan sulkivat komeron siten, että varustivat sen ovella. Niin syntyneeseen pyhättöön Barbara siirrätti veistokuvan, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Palattuaan kotiin lordi Uplandtowers huomasi veistokuvan kadonneen parvekkeelta, mutta koska hän arveli sen tapahtuneen hienotunteisuudesta, ei hän virkkanut mitään. Toisinaan kumminkin sattui, että hän havaitsi vaimonsa kasvoissa ilmeen, jota hän ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hän ei kyennyt sitä selittämään; se oli jonkinlaista hiljaista hurmiota, jonkinlaista salaista autuudentunnetta. Lordi Uplandtowers ei voinut aavistaakaan, minne veistokuva oli joutunut, ja alkoi yhä uteliaampana etsiä sitä eri paikoista, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi vaimonsa yksityishuonetta. Koputtaessaan hän kuuli oven sulkeutuvan ja avaimen vedettävän lukosta, mutta sisään astuessaan hän näki vaimonsa istuvan tekemässä käsityötä. Lordi Uplandtowersin katse sattui äskenmaalattuun oveen, joka oli entisen komeron edessä.

"Sinä näytät teettäneen täällä puusepäntöitä minun poissaollessani, Barbara", huomautti hän välinpitämättömästi.

"Niin olen, Uplandtowers."

"Miksi olet teettänyt tuollaisen ruman oven, joka kokonaan pilaa komeron kauniin holvikaaren?"

"Minä tarvitsin vaatekomeron, ja kun ajattelin, että tämä on minun huoneeni — —"

"Tietysti", keskeytti lordi Uplandtowers, joka nyt tiesi, missä Willowesin muotokuva sijaitsi.

Eräänä yönä tai pikemminkin aamun pienimpinä tunteina hän huomasi kreivittären poistuneen viereltään. Koska hermostunut kuvittelu oli hänelle vierasta, hän nukahti jälleen sen enempää asiaa ajattelematta, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko seikan. Mutta muutamia öitä myöhemmin kävi samoin. Tällä kertaa lordi heräsi täysin, mutta ennenkuin ehti lähteä häntä etsimään, hän jo astui huoneeseen aamupuvussaan, kädessään kynttilä, jonka hän lähestyessään sammutti luullen miehensä nukkuvan. Lordi voi hänen hengityksestään huomata hänen olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa, mutta tälläkään kertaa hän ei ilmaissut mitään nähneensä. Kohta kun Barbara oli ehtinyt vuoteeseen lordi oli heräävinään ja kysyi jotakin vähäpätöistä asiaa. "On, Edmond", vastasi Barbara ikäänkuin itselleen vieraana.

Lordi Uplandtowers oli varma siitä, että Barbaralla oli tapana useinkin lähteä huoneesta, ja hän päätti ryhtyä vahtimaan. Seuraavana yönä hän oli nukkuvinaan sikeästi ja huomasi silloin ennen pitkää vaimonsa varovasti nousevan ja hiipivän pois huoneesta. Hän puki ylleen joitakin vaatekappaleita ja lähti seuraamaan. Käytävän toisessa päässä, josta piin ja teräksen ääni ei voinut kuulua makuuhuoneeseen, hän iski tulta. Lordi vetäytyi erääseen tyhjään huoneeseen, kunnes Barbara oli sytyttänyt kynttilän ja jatkanut matkaansa omaan huoneeseensa. Muutaman minuutin kuluttua lordi Uplandtowers seurasi häntä. Astuessaan huoneeseen hän näki komeron oven olevan auki ja Barbaran seisomassa siellä käsivarret kiinteästi kiedottuina Edmondin kaulaan ja huulet puserrettuina hänen huuliinsa. Huivi, jonka hän oli heittänyt yöpukunsa yli, oli liukunut alas hartioilta, ja hänen valkea hameensa ja kalpeat kasvonsa saivat hänet näyttämään kuvapatsaalta, joka syleili toista. Suutelojensa lomassa hän soperteli hiljaa ja lapsellisen hellästi:

"Sinua, yksin sinua minä rakastan — kuinka saatoinkaan olla sinulle niin julma, sinä ihmeellinen — niin hyvä ja oikea — minä olen sinulle iäti uskollinen, näennäisestä uskottomuudestani huolimatta! Minä ajattelen sinua aina — uneksin sinusta — päivän pitkinä hetkinä ja yöllä valvoessani! Oi Edmond, minä olen sinun iäti!" Sanat, joihin liittyi huokauksia ja kyyneleitä, osoittivat sellaista tunteen voimaa, jota lordi Uplandtowers ei ollut uskonut vaimollaan olevan.

"Ahaa", mietti hän itsekseen. "Tämä siis on syynä — tämä se tuhoaa kaikki toiveeni saada nimelleni perillinen — ahaa! Täytyypä puuttua asiaan!"

Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan. Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla, mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään, kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.

Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.

"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"

Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa, lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi, että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen, ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.

Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:

"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli, ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan hyvässä tarkoituksessa."

Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.

Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja, ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului raskas kaatuminen.

Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen — hän oli jo pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa — naurua, jossa omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.

"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka? Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, — oivallista pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä — o-ho-ho!"

Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady, rakastatko häntä — häh?"

"En — en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän on liian hirveä — en, en!"

"Oletko aivan varma?"

"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.

Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen. Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?" Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.

"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.

"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.

"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?" Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.

"Ei — ei! Oh — ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.

"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.

Kreivin ja kreivittären epäsopu oli jo niin yleisesti tunnettu, ettei ensinmainittu välittänyt sitä erikoisesti salata. Päivän kuluessa hän käski neljä köysillä ja vivuilla varustettua miestä komeroon. Heidän saapuessaan oli ovi auki ja veistokuvan yläosa oli peitetty. Lordi siirrätti nyt kuvan makuuhuoneeseen. Seuraavista tapauksista on olemassa vain löyhiä olettamuksia. Mikäli minulle on kerrottu, näki lady Uplandtowers seuraavana iltana makuulle mennessään sängyn vieressä ison, tumman kaapin, jota siellä ei ollut ennen ollut. Hän ei kumminkaan kysynyt, mikä tehtävä kaapilla oli.

"Minulle sattui pieni päähänpisto", selitti lordi, kun valot oli sammutettu.

"Tosiaanko?" kysyi kreivitär.

"Järjestin pienen alttarin, tai miten sitä nimittäisi."

"Pienen alttarin?"

"Niin, eräälle henkilölle, jota me molemmin palvomme yhtä hartaasti. Minä näytän, mitä se sisältää."

Hän nykäisi nuoraa, joka oli piilotettu sänkyverhojen poimuihin, ja kaapin ovet aukenivat hitaasti. Hyllyt oli poistettu ja sisus muuten järjestelty niin, että aavemainen veistokuva sopi sinne. Siellä se nyt oli samoinkuin aikaisemmin vaatekomerossa; erona vain, että kummallakin puolella paloi vahakynttilä valaisten runneltuja ja vääntyneitä piirteitä. Barbara tarttui mieheensä, kiljaisi ja peitti kasvonsa vuodevaatteisiin. "Ota pois, ota pois!" rukoili hän.

"Kaikki aikanaan, nimittäin sitten, kun rakastat minua enemmän kuin häntä", vastasi lordi tyynesti. "Vielä ei liene aivan niin laita, vai mitä?"

"Minä en tiedä — minä luulen — voi, Uplandtowers, armahda — minä en voi sitä kestää — armahda, vie se pois!"

"Joutavia, kaikkeen tottuu. Katsohan toinen kerta!"

Lyhyesti sanoen: hän jätti kaapinovet auki ja vahakynttilät palamaan vuoteen jalkopäähän, ja kamala näky vaikutti kreivittäreen niin omituisesti lumoten, että hän joutui sairaalloisen uteliaisuuden valtaan. Lordin jälleen kehoittaessa hän katsoi uudelleen, värisi kauhusta, käänsi katseensa toisaanne ja katsahti vielä kerran, koko ajan rukoillen miestänsä ottamaan kuvan pois, ellei tahtonut tehdä häntä mielenvikaiseksi. Lordi ei kumminkaan siihen suostunut; kaappi oli avoinna aamunkoittoon saakka.

Kohtaus uudistui seuraavana yönä. Lordi käytti järkähtämättä julmaa parannusmenetelmäänsä, kunnes vaimoraukan hermot värähtelivät ääretöntä tuskaa sen kekseliään kidutuksen kestäessä, jonka avulla uskotonta yritettiin saattaa takaisin hyveen tielle.

Kolmantena yönä, kohtauksen alkaessa samoinkuin ennenkin, Barbara makasi katsoa tuijottaen suurin silmin kauheata näkyä ja purskahti yht'äkkiä luonnottomasti nauramaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, yhä tuijottaen kuvaan, kunnes suorastaan huusi. Sitten hän äkkiä vaikeni, ja lordi huomasi hänen menneen tajuttomaksi. Ensin hän luuli vaimonsa pyörtyneen, mutta havaitsi pian, että asiat olivat pahemmin: kysymyksessä oli kaatuvataudin kohtaus. Lordi hyppäsi vuoteestaan säikähtyneenä siitä, että hän — kuten viekkaat henkilöt useasti — oli vahingoittanut omia etujansa. Se rakkaus, johon hän kykeni (pikemmin itsekästä hekumoimista kuin uhrautuvaa hellyyttä), heräsi silmänräpäyksessä eloon. Hän sulki kaapin nykäisemällä nuorasta, otti vaimonsa syliinsä, kantoi hänet varovasti ikkunan luo ja teki muuten minkä voi saadakseen hänet toipumaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin kreivitär jälleen tuli tuntoihinsa, ja silloin näytti hänen tunne-elämässään tapahtuneen perinpohjainen muutos. Hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja suuteli häntä pelosta läähättäen kerran toisensa jälkeen, kunnes vihdoin parahti itkemään. Aikaisemmin hän ei ollut kertaakaan itkenyt näiden yöllisten kohtauksien kestäessä.

"Otathan sen pois, rakkaani — otathan!" pyysi hän hellytellen.

"Jos rakastat minua."

"Minä rakastan — rakastanhan minä."

"Ja vihaat häntä ja hänen muistoansa!"

"Vihaan — vihaan!"

"Voinko luottaa sinuun?"

"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka masentuneena. "Minua hävettää — kuinka saatoinkaan olla niin viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"

Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi hän.

"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."

Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui, kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen, mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.

Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä. Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä — joka olisi voitu kehittää paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi — pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen toisensa jälkeen — puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen sellaista tapausta — sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in arvonimen, kuten muistanette.

Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.

Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin. Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita. Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva. Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.

Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän — joskin nimiä mainitsematta — viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin. Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen, joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa. Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.

* * * * *

Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman. Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi, sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä — miten vähäpätöinen vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa. Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä kuvassa alkuperäistä, unessa todellista — kykyä, jota miehissä (hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.

Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.

3.

STONEHENGEN MARKIISITAR.

Esittänyt Rovasti.

Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen, jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan (jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi) intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen, samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin, käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän, Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja viatonta laadultaan.

Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni, "lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä, ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan aavistaa suhdettansa.

Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi, ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen rakastavista.

Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. — Niin oli kumminkin laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies, joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden rakentamista — he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.

Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti: tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä, hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai — jos olisi ollut vakavamielinen — sellainen verraten suruton piispa tai tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin, kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut, heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä hänen vaiheilleen.

Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että hänen oli lähdettävä.

Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin, mutta kohtaus oli hieman kiusallinen. Se mitä lady Caroline oli tänä yönä hänelle sanonut, oli kovin kuohuttanut ja surettanut häntä, sillä se oli ilmaissut muutoksen tapahtuneen: kylmä järki oli saanut valtoihinsa hänen jalon vaimonsa, joka nyt enemmän suri omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan kuin rakasti miestään. Jääköön arvaamatta, riippuiko mainitusta mielenkuohusta vaiko jostain muusta, mutta joka tapauksessa on varmaa, että aviomiestä kohtasi ankara kouristus. Hän läähätti, nousi, astui ikkunaa kohti hengittääkseen raitista ilmaa ja kuiskasi äkkiä käheästi: "Voi sydäntäni!"

Kykenemättä enää astumaan askeltakaan hän vaipui lattialle pusertaen kättänsä poveansa vasten. Ehdittyään sytyttää kynttilän, joka oli sammutettu siltä varalta, että joku vastakkaisella puolella asujista voisi huomata poislähdön, lady Caroline havaitsi, että hänen miehensä sydän oli tauonnut sykkimästä. Samassa hänen mieleensä johtui, että eräs hänen ystävistään oli maininnut hänelle usein sattuvan sydänkohtauksia, jotka lääkärien lausunnon mukaan saattoivat muodostua kohtalokkaiksi.

Tottuneena tohtoroimaan pitäjäläisiään lady Caroline yritti tehdä voitavansa saadakseen hänet tajuihinsa, mutta turhaan. Hänen liikkumattomuutensa ja käsien ja jalkojen kylmeneminen osoittivat nuorelle naiselle liiankin selvästi, että hänen miehensä oli auttamattomasti kuollut. Joka tapauksessa hän jatkoi toivutteluyrityksiään ja vihdoin, nähdessään ettei mikään auttanut, hän kumartui pelästyneenä ja epätoivoissaan hänen ruumiinsa yli tietämättä mihin enää ryhtyä.

Aluksi hän epäilemättä tunsi ankaraa surua menetyksensä vuoksi, mutta sitten hän alkoi ajatella omaa asemaansa kreivin tyttärenä. "Voi miesparkani, miksi kuolitkaan minun huoneeseeni ja tähän aikaan!" valitteli hän. "Miksi et kuollut omaan tupaasi, jos sinun kerran oli kuoltava! Silloin ei kukaan olisi saanut tietää harkitsemattomasta avioliitostamme eikä kukaan virkkaisi sanaakaan siitä, että minä alennuin sinua rakastamaan!"

Kellon lyödessä yksi lady Caroline heräsi huumauksestaan, nousi ja meni ovelle. Ainoa pelastuskeino tässä epätoivoisessa tilanteessa näytti olevan äidin herättäminen. Mutta aikoessaan avata ovea hän tahtomattaan veti kätensä takaisin. Oli melkein mahdotonta kutsua edes äitiä avuksi palvelijain saamatta vihiä asiasta. Jos hänen sitävastoin onnistuisi ilman vierasta apua kantaa ruumis hieman loitommalle, niin kaikki epäilykset olisivat kenties torjuttavissa. Ajatellessaan ajattelemattomasta teostaan johtuvien sosiaalisten seurausten välttämistä ja vapautensa takaisinsaamista lady Caroline epäilemättä tunsi mielensä keventyvän, sillä, kuten sanottu, aseman pakotettu ja uskallettu luonne oli alkanut rasittaa hänen hermojansa.

Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puki nopeasti ensin itsensä, sitten miesvainajansa. Senjälkeen hän sitoi nenäliinalla hänen kätensä, kiersi käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja kantoi hänet kapeita portaita alas. Päästyään ikkunan luo hän pudotti ruumiin hitaasti maahan. Sitten hän kiipesi itse ulos pihalle, jätti ikkunan auki ja laahasi ruumiin yli nurmikon aiheuttamatta enempää melua kuin jos olisi hieman luutaa heiluttanut. Pihan toisella puolella hän tarttui kiinteämmin kiinni ja sukelsi taakkoineen puitten varjoon.

Rakennusten piiristä poistuttuaan hän voi ryhtyä pontevammin tehtäväänsä, joka oli hänelle aika hankala, vaikka hän olikin varsin roteva. Hänen jo suorittamansa ponnistus ja kokemansa pelko alkoivat tuntua, kun hän ehti kartanon ja kylän välillä sijaitsevaan pyökkilehtoon. Hän oli niin uupunut, että luuli olevansa pakotettu jättämään ruumiin sinne. Mutta hetkisen kuluttua hän laahasi taakkaansa edelleen yrittäen mahdollisuuden mukaan pysytellä nurmella ja saapui vihdoin sen tuvan portille, jossa vainaja oli asunut isänsä, pitäjän lukkarin kanssa. Lady Caroline itse olisi tuskin osannut sanoa, miten hän suoritti loppuosan tehtäväänsä. Jotta tiehen ei jäisi jälkeä, hän kantoi ruumiin hiekkakäytävän poikki ja laski sen oven eteen. Talon tapoihin tottuneena hän haki ikkunaluukun takaa avaimen, jonka hän pisti vainajan kylmään käteen. Sitten hän viimeisen kerran suuteli hänen kasvojaan ja erosi hänestä äänettömästi nyyhkyttäen.

Lady Caroline palasi samaa tietä, jota oli mennyt ja saapui seikkailutta kartanoon, jossa ikkuna, hänen suureksi kevennyksekseen, oli yhä auki niinkuin se häneltä oli jäänyt. Kiivettyään sisään hän kuulosti tarkkaavasti, sulki ikkunan, nousi hiljaa portaita myöten huoneeseensa, järjesti siellä paikat kuntoon ja palasi vuoteeseensa.

Seuraavana aamuna levisi nopeasti tieto, että miellyttävä nuori maamies oli löydetty makaamasta kuolleena isänsä oven edessä, jota hän ilmeisesti oli juuri ollut avaamassa, kun kuolema hänet kohtasi. Seikka oli siksi tavaton, että katsottiin olevan syytä toimittaa tarkastus, joka epäämättömästi osoitti sydänhalvauksen olleen kuoleman syynä. Sitten ei asiasta enää puhuttu. Mutta hautajaisten jälkeen aljettiin huhuilla, että eräs kaukaisilta hevosmarkkinoilta myöhään yöllä palaava mies oli yön pimeydessä nähnyt henkilön — kuten näytti, naishenkilön — laahaavan raskasta esinettä lukkarin puutarhanportille. Myöhempäin tapahtumain valossa hän luuli voivansa väittää, että esine oli ollut nuoren miehen ruumis. Nyt tarkastettiin vaatteet yksityiskohtaisemmin, ja tuloksena oli, että niistä sieltä täältä löytyi merkkejä, jotka osoittivat ruumista laahatun pitkin maata.

Kaunis ja kekseliäs lady Caroline oli nyt pahassa pulassa ja alkoi miettiä, eikö sittenkin ehkä olisi ollut parasta heti tunnustaa kaikki. Mutta koska asia oli kehittynyt tälle asteelle tulematta ilmi, päätti hän yrittää pitää sitä vieläkin salassa. Hänen mieleensä johtui oivallinen ajatus. Lienen jo maininnut, että tilanhoitajan apulainen oli ollut aikaisemmin erään toisen tytön lemmen esineenä. Tämä nuori neiti oli hänen naapurinsa metsänvartijan tytär, jolle hän puolestaan oli osoittanut hieman huomaavaisuutta. Oli sangen todennäköistä, ettei tytön rakkaus ollut vieläkään sammunut. Lady Caroline, jolla oli suuri vaikutusvalta isänsä alustalaisiin nähden, päätti käydä tapaamassa tyttöä voidakseen suunnitelmansa mukaisesti pelastaa maineensa. Nyt, kun hänen, päähänpistonsa oli voitettu, hän alkoi suorastaan hävetä mieletöntä kiintymystään ja melkein toivoi, ettei olisi milloinkaan miestänsä nähnyt.

Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.

"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.

Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on kuollut, en tahdo enää elää."

"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa — jonka minä yksin tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"

Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.

"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.

Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.

"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen taaksepäin.

"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."

"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin. 'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"

"Eikö olisi suloista kostaa noille ilkeille pilkkaajille?" kysyi lady Caroline. "Sinä menetit hänet hänen eläessään, mutta voisit kenties saada hänet kuolleena, ikäänkuin olisit omistanut hänet elävänä ja siten maksaa pilkkaajille samalla mitalla."

"Miten?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.

Lady Caroline kehitteli suunnitelmaansa jonka sisältö oli seuraavanlainen. Millyn piti ilmoittaa, että nuori mies oli salaa mennyt naimisiin (mikä oli totta), nimittäin hänen, Millyn, kanssa, että hän oli käynyt vaimonsa luona kuolemansa edellisenä iltana, että Milly, huomatessaan hänet kuolleeksi, oli kantanut hänet kotiin, jotteivät vanhemmat saisi tietää heidän suhteestaan ja että hän oli aikonut pitää koko asian salassa, kunnes huhut olivat pakottaneet hänet ilmaisemaan asian.

"Mutta kuinka minä voin näyttää toteen tuon kaiken?" kysyi metsänvartijan tytär hämmästyen uskaliasta ehdotusta.

"Varsin helposti. Jos tarvitaan, voit sanoa, että vihitytit itsesi häneen Pyhän Mikaelin kirkossa Bathissa ja että ilmitulon varalta käytit minun nimeäni, joka sattui juolahtamaan mieleesi. Siellä näet meidät vihittiin. Ja minä olen valmis todistamaan väitteesi oikeaksi."

"Minua ei oikein miellytä — —"

"Jos teet, kuten pyydän", sanoi lady Caroline päättävästi, "niin minä pysyn aina sinun ja isäsi ystävänä, ellet, niin asia muuttuu toiseksi. Minä annan sinulle vihkimäsormukseni, jota saat pitää omanasi."

"Onko se ollut teidän sormessanne, mylady?"

"Ainoastaan öisin."

Millyllä ei ollut paljoa valitsemisen varaa, joten hän vihdoin suostui. Ylhäinen nainen veti poveltaan esiin sormuksen, jota hän ei ollut milloinkaan voinut kantaa kaikkien nähden, tarttui neitosen käteen ja painoi sormuksen hänen sormeensa rakastajansa haudalla seisoen.

Millyä puistatti; hänestä tuntui kuin hänet olisi vihitty ruumiiseen.

Mutta siitä hetkestä lähtien tyttö antautui koko sielustaan näyttelemään osaansa. Hänen mielensä täytti rauhaisa onnentunne. Hänestä tuntui, että hän oli kuolemassa voittanut itselleen sen miehen, jota hän oli turhaan palvonut hänen eläessään, ja hän tunsi itsensä melkeinpä tyytyväiseksi. Lady Caroline jätti nuoren miehen toiselle vaimolle kaikki ne pienet muistot ja korut, jotka vainaja oli hänelle itselleen lahjoittanut. Niiden joukossa oli muistokotelo, joka sisälsi vainajan hiussuortuvan.

Seuraavana päivänä tyttö suoritti niin sanotun tunnustuksensa, jota näennäisesti todensi hänen jo aikaisemmin kantamansa yksinkertainen surupuku, ja pian levisi pieni romanttinen tarina yli koko maaseudun aina Melchesteriin asti. Oli omituinen psykologinen tosiasia, että Milly tunnustettuaan näytti todella hurmautuneena antautuvan uuteen asemaansa. Lady Carolinen antamalla runsaalla rahasummalla hän osti täydellisen surupuvun, jonka hän puki ylleen kirkkoon mennessään. Hänen mitättömät pikku kasvonsa näyttivät suruharsokehyksessään niin somilta, että toiset samanikäiset kylän tytöt melkein kadehtivat häntä. Milloin naisen suru valtaa siinä määrin koko nuoren elämän kuin tässä tapauksessa, ei petoksesta oikeastaan voi olla puhettakaan. Hänen kertomuksensa sopi niin hyvin kaikkeen, mitä tiedettiin nuoren miehen käyttäytymisestä — esimerkiksi niihin perustelemattoman äkkinäisiin poistumisiin ja yhtä odottamattomiin palaamisiin, joita hänen ystävänsä olivat usein ihmetelleet — ettei kukaan hetkeäkään epäillyt kenenkään muun kuin hänen olleen salaisessa avioliitossa osallisena. Täysi totuus olisi tuntunut aivan mahdottomalta väitteeltä verrattuna tähän sangen todennäköiseen selitykseen. Koska ei ollut mitään perittävää, ei yksikään sielu vaivautunut lähtemään neljänkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan kirkkoon etsimään avioluettelosta vahvistusta niin vaatimattomaan romaaniin.

Vähän ajan kuluttua Milly pystytti miehensä haudalle kauniin patsaan, johon oli hakattu: "Hänen sureva leskensä pystytti patsaan." Ottaen huomioon, että siihen kuuluvat varat olivat lady Carolinen, suru taas Millyn, oli tuo hautakirjoitus yhtä tosi kuin sellaiset kirjoitukset yleensä ja olisi ollut vieläkin todempi, jos ei siitä olisi jäänyt pois pari monikonpäätettä.

Herkkätuntoisesta ja alttiista Millystä oli kerrassaan nautinto saada leskenä käydä joka päivä miehensä haudalla ja avoimesti antautua surunsa valtoihin. Hän laski kummulle tuoreita kukkia ja antautui tunnehaaveisiinsa siinä määrin, että itsekin melkein uskoi olevansa vainajan leski. Eräänä iltapäivänä, Millyn uutterasti koristaessa rakkaan miesvainajansa hautaa lady Caroline käyskeli muutamain ystäväin kanssa hautausmaan aidan viertä. He katselivat Millyn puuhia ja huomauttivat, miten vaikuttava näky oli ja miten hellästi vainajan oli täytynyt rakastaa tuollaista antaumuksellista olentoa. Silloin välkähti lady Carolinen silmistä omituinen, kärsivä hohde, ikäänkuin hän olisi ensi kerran kadehtinut sitä asemaa, johon hän vain suurella vaivalla oli saanut neitosen taivutetuksi. Lady Carolinessa uinui vielä mieheen kohdistuvaa hellyyttä, jota sosiaaliset sovinnaisuudet eivät olleet kyenneet täysin sammuttamaan.

Molemminpuolinen tyytyväisyys asiain onnelliseen järjestämiseen loppui äkkiä, kun lady Caroline eräänä päivänä ilmestyi hautausmaalle juuri kun Milly oli saapunut sinne tuomaan kukkia kuten tavallista. Lady Caroline, joka oli rauhattomana odottanut häntä sakariston takana, näytti kalpealta ja liikutetulta.

"Milly!" huusi hän. "Tule tänne! En tiedä, miten saan sinulle sanotuksi, mitä minulla on sanottavana. Olen pelosta puolikuollut."

"Minä valitan, Teidän Armonne", virkkoi Milly ihmeissään.

"Anna sormus minulle", sanoi lady yrittäen tarttua tytön vasempaan käteen.

Milly veti nopeasti kätensä takaisin.

"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.

"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen keksintö, kuolemansynti — että minä pyysin sinua tekemään sen minua suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen: meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa — ruumiini, sieluni ja hyvä nimeni — iäksi!"

Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.

"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua! Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää! Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te, mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta nimeänsä — Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"

"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä! Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa minua, kun tunnustan totuuden."

"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani — ja tätä sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin — kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"

Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni häntä säälimään.

"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni. Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"

Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä. Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.

Seuraavan vuoden alkupuolella tuli Milly kotiin lapsi käsivarrellaan. Manor House'in naiset olivat matkustaneet ulkomaille. He palasivat matkaltaan vasta seuraavana syksynä, jolloin Milly lapsineen oli muuttanut pois isänsä, metsänvartijan kodista, koska hänelle oli tarjoutunut tilaisuus asettua omaan kotiin usean peninkulman päähän syntymäkylästään. Sitäpaitsi oli lady Carolinen ja hänen äitinsä välityksellä hankittu hänelle ja hänen lapselleen sievä vuotuinen avustus eliniäksi.

Kului pari kolme vuotta, ja lady Caroline meni naimisiin erään aatelismiehen — Stonehengen markiisin — kanssa, joka oli paljoa vanhempi kuin hän ja kosiskeli häntä kauan laiskanlaisesi. Hän ei ollut rikas, mutta lady Caroline eleli hänen kanssaan rauhallisesti monta vuotta. Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Sill'aikaa Millyn poika kasvoi ja vaurastui erinomaisesti. Hän rakasti otaksuttua äitiänsä, ja Milly puolestaan oli koko sielustaan kiintynyt poikaan, jonka kasvoissa näkyivät yhä selvemmin sen miehen piirteet, joka oli muinoin voittanut tytön sydämen ja vielä kuoleman jälkeen piti sitä omanaan.

Milly kasvatti poikaa niin hyvin kuin voi käytettävissään olevilla rajoitetuilla varoilla. Avustusta näet ei ollut lisätty, sillä lady Caroline — nyttemmin Stonehengen markiisitar — näytti välittävän heistä yhä vähemmän. Milly oli pojan puolesta kovin kunnianhimoinen; hän kieltäytyi melkeinpä välttämättömimmästäkin voidakseen antaa hänen käydä lukiota samassa kaupungissa, jonne he olivat vetäytyneet. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukainen kirjoittautui ratsuväki-rykmenttiin, ei satunnaisen laiskuudenpuuskan vuoksi, vaan harkiten ja vilpittömästi haluten antautua sotilaanammattiin. Hänen harvinaiset kykynsä, miehekäs ryhtinsä ja vakaa käytöksensä olivat aiheena pikaiseen ylenemiseen, jota vielä edisti siihen aikaan sattunut vakava sota. Palattuaan rauhan solmimisen jälkeen Englantiin hän oli saavuttanut ratsumestarin arvon ja kohta hän, nuori mies, ylennettiin majoitusmestariksi.

Hänen äitinsä — hänen oikea äitinsä, siis Stonehengen markiisitar, — kuuli puhuttavan poikansa menestyksestä. Se herätti eloon hänen äidinvaistonsa ja täytti hänen sydämensä ylpeydellä. Etevä sotilaspoika herätti hänessä suurta mielenkiintoa. Hän halusi nähdä poikansa, varsinkin kun markiisi oli kuollut jättäen hänet yksinäiseksi lapsettomaksi leskeksi. En voi sanoa, olisiko hän tullut lähteneeksi poikaansa tapaamaan ilman ulkonaista yllykettä. Mutta eräänä päivänä, kun hän ajoi avonaisissa vaunuissaan läheisen kaupungin ulkokulmilla, kulki kasarmeihin sijoitettu sotaväki marssijärjestyksessä hänen ohitsensa. Hän tarkasteli marssijoita ja tunsi komeimman upseerin omaksi pojakseen — siinä määrin oli poika isänsä näköinen.

Tämä kohtaus elvytti hänen äidintunteitaan, jotka olivat vuosikausia uinuneet. Hän moitti itseään kovin laiminlyönnistään. Jos hänessä olisi ollut tosi rakkauden rohkeutta, olisi hän tunnustanut ensimmäisen avioliittonsa ja antanut kasvattaa pojan omanaan. Mitäpä olisi merkinnyt, vaikka hän ei olisi milloinkaan saanut hienoa, jalohelmistä ja kultalehdistä kokoonpantua vaakunakilpeä, jos hänen osakseen olisi tullut jalon, kelpo pojan rakkaus ja suoja. Tällaiset ajatukset viiltelivät yksinäisen ja surullisen naisen sydäntä. Nyt hän katui, että oli ylpeästi kieltänyt ensimmäisen miehensä, katui katkerammin kuin oli milloinkaan katunut harkitsematonta naimisiinmenoansa.

Hänen kaipauksensa kävi niin voimakkaaksi, että hänestä näytti mahdottomalta olla tunnustamatta itseään poikansa äidiksi. Kävi miten kävi, hänen täytyi se tehdä; miten myöhäistä olikin, täytyi hänen ottaa poika pois tuolta naiselta, jota hän alkoi hillittömästi vihata, koska hän oli anastanut hänen ainoan lapsensa. Hän oli varma siitä, että poika ilomielin vaihtaisi yksinkertaisen maalaisäitinsä ylhäiseen äitiin, joka oli ollut päärin puoliso. Koska lady Stonehenge leskenä voi matkustaa, milloin ja miten halusi, lähti hän jo seuraavana päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jossa Milly eli yhä kantaen surupukua nuoruutensa rakastetun muistoksi.

"Hän on minun poikani", virkkoi markiisitar kohta kun oli jäänyt kahdenkesken Millyn kanssa. "Sinun on annettava hänet takaisin minulle nyt kun olen siinä asemassa, että voin uhmata maailman mielipidettä. Hän kai käy usein sinua tervehtimässä?"

"Kerran kuussa sodasta palattuaan, mylady. Toisinaan hän jää luokseni pariksi kolmeksi päiväksi ja vie minut mukanaan kaikkialle." Milly puhui rauhallisesti ja ylpeästi.

"No niin, sinun on luovuttava hänestä", sanoi markiisitar kylmästi. "Mutta sinun ei tarvitse joutua siitä kärsimään, sillä saat tavata hänet niin usein kuin haluat. Minä aion tunnustaa ensimmäisen avioliittoni ja ottaa hänet asumaan luokseni."

"Te unohdatte, että tässä on otettava lukuun kaksi henkilöä, mylady. Ei ainoastaan minut, vaan myöskin hän itse."

"Se seikka on helposti järjestettävissä. Etkö luule, ettei hän tahdo — —" Tahtomatta loukata Millyä puhumalla heidän erilaisesta yhteiskunnallisesta asemastaan sanoi hän: "Hän on minun lihaani ja vertani eikä sinun."

"Liha ja veri eivät merkitse mitään!" vastasi Milly kiivastuen siinä määrin kuin yksinkertainen maalaisvaimo voi kiivastua paarin puolisolle — tässä tapauksessa kelpo tavalla. "Mutta minä suostun jättämään asian hänen itsensä ratkaistavaksi."

"Muuta en pyydäkään", sanoi lady Stonehenge. "Pyydä häntä tulemaan tänne, jotta saan kohdata hänet."

Sotilaalle kirjoitettiin ja kohtaus järjestettiin. Nuori mies ei ollutkaan kovin hämmästynyt saadessaan kuulla sukujuurensa, sillä hän oli jo vuosikausia tietänyt, että asiassa piili jokin salaisuus. Hän käyttäytyi markiisitarta kohtaan kunnioittavasti, mutta ei niin lämpimästi kuin tämä oli toivonut. Äidin valinnan vaihtoehdot mainittiin miehelle. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.

"Ei, mylady", virkkoi hän. "Paljon kiitoksia, mutta minä annan asiain mieluummin jäädä ennalleen. Isäni nimi on joka tapauksessa minun. Nähkääs, mylady, te ette välittänyt minusta paljoakaan, kun olin pieni ja avuton; miksipä minä tulisin luoksenne nyt, kun olen täysikasvuinen ja voimakas? Tämä rakas, uhrautuva sielu vaali minua kohta syntymäni jälkeen, valvoi ja hoiti minua, kun olin sairas, ja kieltäytyi monesta mukavuudesta antaakseen minulle tilaisuutta päästä eteenpäin. Minä en voi rakastaa ketään toista äitiä niinkuin olen häntä rakastanut. Hän on minun äitini ja minä olen aina hänen poikansa." Puhuessaan hän laski voimakkaan käsivartensa Millyn olkapäille ja suuteli häntä hellästi.

Markiisitar-parka oli surkean epätoivon vallassa. "Sinä surmaat minut", sanoi hän, koko ruumis nyyhkytyksistä vapisten. "Etkö sinä — voisi — rakastaa — minuakin?"

"En, mylady. Koska pakotatte minua sanomaan, niin sanon teille, että jos te häpesitte isäparkaani, joka oli hyvä ja kunniallinen mies, niin minä puolestani häpeän teitä."

Mikään ei voinut häneen vaikuttaa. Vihdoin sai lady-parka sanotuksi vain: "Etkö — etkö voi suudella minuakin? Eihän se ole liikaa — minä en pyydä mitään muuta."

"Epäilemättä", vastasi hän.

Seurasi kylmä suutelo, ja sitten oli kiusallinen kohtaus ohi. Tämä päivä oli onnettomalle Stonehengen markiisittarelle lopun alku. Se seikka, että poika oli hänet kieltänyt, sai hänet sitä katkerammin kaipaamaan hänen rakkauttansa. Minä en tarkoin tiedä, miten kauan hän vielä eli, mutta kovin pitkä ei aika voinut olla. Hänen elämäänsä kalvoi tuska, joka oli pistävämpi kuin käärmeen hammas. Ollenkaan välittämättä ihmisistä, heidän tavoistaan ja tuomioistaan hän salli asian tulla tunnetuksi. Ja kun odotettu loppu vihdoin oli käsissä — minua surettaa sanoessani, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan uskonnon lohdutusta — niin hänen kuolemansa syyksi oli oikeimmin merkittävä "särkynyt sydän".

* * * * *

Rovastin lopetettua huomautettiin hänen kertomuksensa johdosta yhtä ja toista. Hempeämielinen jäsen sanoi lady Carolinen tarinan olevan murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka alkujaan terve inhimillinen tunne voi tärveltyä luokkaeron ja sosiaalisten ennakkoluulojen vaikutuksesta. Lady Caroline ansaitsi sääliä, mutta vielä enemmän ansaitsi sitä hänen lapsensa, ennenkuin oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Puhujan mielestä ei ollut mitään sydäntäsärkevämpää kuin lapsi, joka havaitsee olevansa vierottu eikä ymmärrä onnettoman asemansa syytä. Siksi oli varsin luonnollista, että hän ryhtyi kertomaan tarinaa, joka koski samaa aihetta kuin edellinen, mutta päättyi aivan toisin.

4.

LADY MOTTISFONT.

Esittänyt Hempeämielinen jäsen.

Kaikista Wessexin romanttisista, kaupungeista on Wintoncester luullakseni soveliain sellaisille henkilöille, joilla on taipumusta mietiskelyyn. Siellä näet on tuomiokirkko, jonka keskilaiva on niin pitkä, että sitä kävellessään voi painua salatuimpiin mietteisiinsä tarvitsematta alinomaa kääntyä takaisin. Voi kulkea lähes kolmesataa askelta komeiden muistomerkkien keskitse, hiljaisessa mielessään vertaillen toisiinsa sitä kuivaa pölyä, joka on laskeutunut kuninkaitten ja piispojen leposijoille, ja sitä kosteampaa tomua, joka tavallisesti peittää aatelittomien, pappien ja muiden kuolevaisten viimeistä leposijaa ulkona luonnon helmassa. Ja jos on rakastunut, niin voi kirkassilmänsä kanssa hiipiä johonkin kappeliin juhlallisessa ympäristössä puhdistaakseen ja kypsyttääkseen hurmiotaan, kunnes se saa entistä harvinaisemman ja hienomman vivahduksen, joka on ymmärrykselle — joskaan ei aisteille — miellyttävämpi kuin se tunteen laji, joka syntyy käyskeltäessä paikoissa, joissa kaikki huokuu elämää, kasvua ja hedelmällisyyttä.

Tässä juhlallisessa paikassa, jonne he olivat vetäytyneet välttääkseen omaistensa huomiota, sir Ashley Mottisfont, leskimies, pyysi eräänä maaliskuun päivänä Philippaa, Squire Okehallin lempeätä tytärtä, puolisokseen. Philippan elämä oli tähän saakka kulunut aivan huomaamatta, jotavastoin sir Ashley, vaikka ei ollutkaan rikas, kuitenkin nautti melkoista arvonantoa, joten kysymyksessäolevaa liittoa epäilemättä pidettiin suurena kunniana ja onnena Philippan laiselle vähäpätöiselle henkilölle. Viehättävä tyttö oli itse aivan samaa mieltä. Hän oli siinä määrin hurmaantunut sir Ashleyhin, että hän, mainittuna päivänä käyskellessään hänen rinnallaan kirkonkäytävää, tuskin huomasi jalkojensa koskettavan kivipermantoon — pikemmin hän tunsi leijailevansa ilmassa. Philippa oli intomielinen, tuntehikas tyttö; hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän ansaitsi miehekseen sir Ashley Mottisfontin, tunnetun, laajalti matkustelleen ja komean henkilön.

Kosiessaan hän ei käyttänyt sitä kömpelöä puheentapaa, jota bukoliset maamiehet sellaisissa tärkeissä tilaisuuksissa yleensä viljelevät, vaan puhui niin hienosti kuin olisi oppinut sanottavansa Enfieldin Speakerista. Kumminkin hän hieman epäröi, sillä hänellä oli jotakin lisättävää.

"Soma Philippani", virkkoi hän, (sivumennen sanoen Philippa ei ollut lainkaan soma) "minun on ilmoitettava sinulle, että olen ottanut hoitooni pienen tyttölapsen, joka on kokonaan minusta riippuvainen. Se on pieni orpo olento, jonka minä eräänä päivänä löysin kauralyhteestä [siten suvaitsi arvoisa parooni asian esittää] ollessani matkalla kotiin, nimetön lapsukainen, josta aion pitää huolta, kunnes hän on kyllin vanha tullakseen toimeen omin neuvoin. Hän on vasta viidentoista kuukauden ikäinen ja nykyään erään ystävällisen eukon huostassa. Etkö sinä halua ottaa hoivataksesi pientä avutonta raukkaa?"

Tarvitsee tuskin sanoa, että ihastunut ja rakastunut nuori ladymme lupasi tehdä kaikki voitavansa nimettömän lapsen hyväksi. Pian tämän jälkeen vihittiin pariskunta samassa temppelissä, joka oli ollut sir Ashleyn lemmentunnustuksen mykkänä todistajana. Vihkimisen toimitti itse piispa, kunnianarvoisa ja kokenut mies, niin tottunut liittämään toisiinsa henkilöitä, joilla oli halua tällaisiin kokeisiin, että molemmat asianosaiset hämmästyksekseen havaitsivat joutuneensa jo yhteen, vaikka vielä epämääräisin katsein silmälivät toisiaan itsenäisinä olentoina.

Tämän toimituksen jälkeen pariskunta matkusti kotiinsa Deansleigh Parkiin ja alkoi elää onnellista yhdyselämäänsä. Lupaukselleen uskollisena lady Mottisfont kävi seuraavina viikkoina ahkerasti kylässä katsomassa lasta, jonka hänen miehensä oli niin salaperäisellä tavalla löytänyt kotiin ratsastaessaan. Tästä mielenkiintoisesta löydöstä ladyllä muuten oli oma ajatuksensa, mutta koska luonnostaan oli niin hellä, että olisi paremman puutteessa voinut rakastaa kiviä ja kantoja, ei hän ajatustaan ilmaissut. Tyttönen, joka kasteessa sai nimen Dorothy, mielistyi lady Mottisfontiin niinkuin paroonin nuori vaimo olisi ollut hänen oma äitinsä ja Philippa puolestaan kiintyi vähitellen lapseen siinä määrin, että kysyi mieheltään, eikö saisi ottaa häntä luoksensa kasvattaakseen hänet niin huolellisesti kuin oman tyttärensä. Sir Ashley vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka kenties voisi syntyä juoruja. Muuten hän ilmeisesti oli varsin tyytyväinen asiain uuteen järjestykseen.

Sitten he elelivät edelleen pari kolme vuotta sir Ashley Mottisfontin maatilalla ja olivat niin likellä onnenautuutta kuin maan ilmanala salli. Tyttönen oli Philippalle oikea Jumalan lahja, sillä hän ei näyttänyt saavan omia lapsia. Hän olikin kyllin ymmärtäväinen kiittääkseen kaitselmusta tästä lahjasta eikä ollenkaan vaivannut päätään yrittämällä ottaa selkoa lapsen alkuperästä. Luonnostaan hellänä ja taipuisana hän rakasti miestänsä arvostelematta, väsymättä ja uskonnollisella hartaudella, ja lasta tuskin vähemmän. Hän helli pientä lemmikkiä ikäänkuin omaa tytärtänsä. Dorothy puolestaan oli hänen lohtunaan, kun mies oli poissa kotoa huvittelemassa tai asioitaan järjestelemässä. Kotiin palatessaan sir Ashley oli perin tyytyväinen nähdessään miten he olivat voittaneet toistensa sydämet. Silloin sir Ashley suuteli vaimoansa, hänen vaimonsa suuteli pikku Dorothya ja pikku Dorothy suuteli sir Ashleytä. Lady Mottisfontilla oli tällaisen kolminkertaisen tunteenpurkauksen jälkeen tapana sanoa: "Hyvä isä, minä unohdan kokonaan, ettei hän ole minun lapseni!"

"Mitäpä siitä?" virkkoi hänen miehensä. "Kaitselmus on kaukonäköinen. Se lähetti hänet meille, koska oli päättänyt olla antamatta meille omia lapsia."

Heidän elämäntapansa oli mitä vaatimattomin. Lakattuaan matkustelemasta sir Ashley oli alkanut harrastella metsästystä ja maanviljelystä, Philippa puolestaan oli mallikelpoinen perheenemäntä. He tyytyivät niihin huveihin, joita kotiseutu voi tarjota. He menivät varhain levolle ja nousivat samaan aikaan kuin työhevoset ja viheltelevät ajomiehet. He tunsivat kaikkien verraten tavallisten lintujen ja puitten nimet ja olivat säänennustajina huolestuneiden maanviljelijäin ja liikavarpailla varustettujen vanhain ihmisten veroiset.

Eräänä päivänä sir Ashley Mottisfont sai kirjeen, jonka hän luettuaan hajamielisenä laski pöydälle mainitsematta mitään sen sisällöstä.

"Keneltä se on, rakkaani?" kysyi hänen vaimonsa kirjeeseen katsahtaen.

"Se on vain eräältä vanhalta tuttavalta, Bathissa asuvalta asianajajalta. Hän muistuttaa minulle, mitä olen neljä viisi vuotta sitten — hiukan ennen naimisiinmenoamme — sanonut hänelle Dorothysta."

"Mitä olet hänestä sanonut?"

"Minä ajattelin silloin, ettet sinä ehkä välittäisi tytöstä ja kehoitin senvuoksi häntä ilmoittamaan minulle, tuntisiko hän jonkin rouvashenkilön, joka haluaisi ottaa Dorothyn lapsekseen ja antaa hänelle hyvän kodin."

"Mutta sehän tapahtui silloin, kun ei Dorothyllä ollut ketään hoivaajaa", virkkoi lady Mottisfont. "Kuinka hänen päähänsä pälkähtää nyt kirjoittaa? Eikö hän tiedä, että olet naimisissa? Tietysti hän sen tietää!"

"Epäilemättä."

Sir Ashley ojensi kirjeen vaimolleen. Asianajaja ilmoitti, että eräs varakas leskirouva, joka ei toistaiseksi halunnut nimeänsä mainittavan, oli äskettäin kääntynyt asioissaan hänen puoleensa. Rouva oli kertonut haluavansa ottaa kasvattaakseen pikku tytön, kunhan varmaan tietäisi saavansa hyvän ja miellyttävän lapsen. Niin ollen hän olisi mieluummin ottanut lapsen, joka oli kyllin vanha, jotta voi päätellä, millainen hän oli luonnonlaadultansa. Asianajaja palautti sir Ashleyn mieleen, mitä hän oli aikoja sitten ilmoittanut, ja esitti nyt asian hänelle. Tyttöselle luvattiin erinomainen koti — siitä voi asianajaja mennä takuuseen — ellei hänellä jo ollut kotia.

"Onpa mieletöntä, että mies kirjoittaa näin pitkän ajan kuluttua!" virkkoi lady Mottisfont, joka tunsi kurkkuaan ahdistavan ajatellessaan, mitä Dorothy hänelle merkitsi. "Minä otaksun että sinä annoit hänelle tämän tehtävän silloin — kun Dorothyn — löysit?"

"Aivan niin — silloin se tapahtui."

Hän vaipui ajatuksiinsa. Kumpikaan ei vaivautunut vastaamaan asianajajan kirjeeseen. Asia jäi silleen toistaiseksi.

Eräänä päivänä syödessään muutamain ystäväin kanssa päivällistä (palattuaan kaupungista, jonne olivat pikimmältään matkustaneet nähdäkseen mitä maailmassa tapahtuu, kuullakseen mitä siellä puhuttiin ja ylimalkaan hieman virkistyäkseen pitkäaikaisen maallaolon jälkeen) he kuulivat eräältä tuttavaltaan, että Fernell Halliin, lähellä sijaitsevaan herraskartanoon, joka omistajan huonojen raha-asiain vuoksi oli vuokrattavana, oli asettunut eräs leskirouva, italialainen kreivitär, jonka nimen jätän mainitsematta syistä, jotka vähitellen selviävät. Lady Mottisfont oli sekä hämmästynyt että mielissään. "Vaikka minä luullakseni olisin mieluummin jäänyt Italiaan, jos olisin siellä syntynyt", lisäsi hän.

"Hän ei ole italialainen, vaan hänen miesvainajansa", sanoi sir Ashley.

"Oletko kuullut hänestä jo ennen!"

"Olen, Greyn luona puhuivat hänestä tuonnottain. Hän on englantilainen." Kun sir Ashley ei kertonut enempää, selitti eräs vieraista lady Mottisfontille, että kreivittären isä oli keinotellut itäintialaisilla arvopapereilla, joiden avulla siihen aikaan moni tuli upporikkaaksi. Tytär peri suunnattoman omaisuuden isänsä kuollessa, mikä tapahtui vain muutamia viikkoja hänen miehensä kuoleman jälkeen. Otaksuttiin, että rikkaan englantilaisen tyttären ja köyhän ulkomaalaisen välinen avioliitto oli ollut pelkkää keinottelua. Suruajan kuluttua leski epäilemättä joutuisi kaikenlaisten onnenonkijain tavoittelun esineeksi, sillä hän oli vielä aivan nuori. Toistaiseksi hän kuitenkin näytti kaipaavan lepoa ja välttävän kaupunkeja ja seuraelämää.

Muutamia viikkoja myöhemmin sir Ashley Mottisfont katsoi kauan ja tutkivasti vaimonsa kasvoja. Sitten hän virkkoi:

"Dorothylle olisi ehkä ollut parempi, jos kreivitär olisi hänet ottanut. Hän on paljoa rikkaampi kun me ja olisi melkoista paremmin voinut ohjata hänet suureen maailmaan."

"Kreivitärkö ottaisi Dorothyn?" kysyi lady Mottisfont säpsähtäen. "Mitä — oliko hän se rouvashenkilö, joka halusi saada hänet?"

"Oli; hän oleskeli Bathissa siihen aikaan kun asianajaja Gayton kirjoitti minulle."

"Mutta kuinka sinä tiedät tuon kaikki, Ashley?"

Sir Ashley näytti hieman arvelevan. "Niin, minä olen kohdannut hänet", sanoi hän. "Näetkös, hän on toisinaan mukana metsästysretkille, vaikka ei itse ratsastakaan, ja hän kertoi minulle olevansa se rouvashenkilö, joka oli tiedustellut asiaa Gaytonilta."

"Sinä siis olet sekä nähnyt hänet että puhutellut häntä?"

"Useita kertoja, kuten kaikki muutkin."

"Miksi et ole minulle mitään virkkanut?" kysyi lady Mottisfont, "Minä olen kerrassaan unohtanut käydä häntä tervehtimässä. Minä teen sen huomenna tai jonakin lähipäivänä… Mutta Ashley, minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sanoa, että olisi ollut parempi, jos Dorothy olisi joutunut hänelle; tyttöhän on nyt niin kokonaan meidän omamme, etten voi sietää tuollaisia ehdotelmia, vaikkapa ne olisivat pelkkää leikkiä." Hänen silmänsä olivat niin kaunopuheisen moittivat, ettei sir Ashley Mottisfont vastannut mitään.

Lady Mottisfont ei metsästänyt sen enempää kuin englantilais-italialainen kreivitär, sitäpaitsi hän puuhaili niin uutterasti taloustoimissa ja Dorothyn vaalinnassa, ettei hänellä ollut halua tuhlata hetkeäkään pelkkään huviin. Oli tosiaankin karkeata aivan kylmästi harkita, mikä vuosia sitten olisi ollut edullisinta lapselle, johon he nyt olivat sydämestään kiintyneet. Lady Mottisfont ei voinut mitenkään ymmärtää, kuinka hänen miehensä voi katsella asiaa niin persoonattomalta kannalta, sillä kuten arvoisat kuulijani lienevät arvanneet oli lady Mottisfont aikoja sitten — ellei jo alunpitäen — aavistanut, mikä sir Ashleyn ja Dorothyn todellinen suhde oli. Paroonin puoliso oli kumminkin niin säyseä ja hienotunteinen, ettei hän milloinkaan ilmaissut epäluulojaan, vaan otti napisematta vastaan, mitä taivas hänen osakseen sääti. Hänen ylevämielisyytensä muuten täysin palkitsi se ilo, minkä tyttöseen kohdistuva rakkaus hänessä herätti.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun tuli puheeksi ulkomaanmatka, hänen miehensä palasi tuohon kiusalliseen keskustelun aiheeseen. Siinä tapauksessa, että matkasta tulisi tosi, olisi hänen mielestään melkein vahinko, etteivät he olleet myöntyneet kreivittären toivomukseen. Kreivitär oli kohdannut Dorothyn hänen ollessa hoitajineen kävelyllä ja oli sanonut, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin miellyttävää lasta.

"Vai niin — hän siis yhä himoitsee Dorothyä? Sehän on suorastaan hävytöntä!" huudahti lady Mottisfont.

"Siltä näyttää… Kuulehan, Philippa rakas, kreivitär olisi laillisesti ottanut Dorothyn tyttärekseen, mikä olisi tytölle varsin edullista. Mehän emme ole sitä tehneet, vaan hoidamme ja vaalimme häntä kasvattinamme."

"Minä otan hänet mielelläni omaksi lapsekseni!" huudahti lady Mottisfont levottomana. "Kuinka siinä on meneteltävä?"

"Hm." Sir Ashley ei antanut mitään neuvoa, vaan vaipui ajatuksiinsa. Hänen puolisonsa tunsi itsensä kovin levottomaksi ja huolestuneeksi.

Jo seuraavana päivänä lady Mottisfont vihdoinkin ajoi Fernell Halliin tervehtimään naapuriansa. Kreivitär oli kotona ja otti hänet varsin ystävällisesti vastaan. Mutta lady Mottisfont raukan sydäntä kouristi, kun hän katseli uutta tuttavaansa. Niin ihmeen kauniita kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kreivitär näytti säteilevän kaikkea sitä suloa ja hempeyttä, minkä nainen omistaa. Hänen hieno käytöksensä, eloisa olentonsa ja vilkas ajatuksensa muodostivat eheän ja kauniin kokonaisuuden, jota katsellessaan lady Mottisfont melkeinpä kääntyi kipeäksi. Hän, samoinkuin viime aikoina sir Ashley itse, oli verraten maalaismainen käytökseltään, joten oudot aatteet ja lauseparret kerrassaan hämmensivät hänet. Hän ei osannut juuri nimeksikään muuta kieltä kuin omaansa; tämä ihmeellinen olento sitävastoin osasi käytellä italian ja ranskan kieliä ilmaisemaan ajatuksensa hienoimpia vivahteluja, mikä seikka oli suuri etu siihen aikaan — ja monen mielestä vielä nykyjäänkin.

"Kuinka omituisesti kävikään pikku tytön!" virkkoi kreivitär hilpeästi lady Mottisfontille. "Minä tarkoitan, että se tyttö, jota asianajaja minulle suositteli, oli vähää ennen joutunut teidän, nykyisten naapurieni ottolapseksi. Kuinka pienokainen voi! Minun täytyy tulla häntä katsomaan."

"Haluatteko yhä saada hänet?" kysyi lady Mottisfont epäluuloisesti.

"Miksipä en; minä ottaisin hänet mielelläni."

"Mutta te ette saa häntä! Hän on minun!" sanoi toinen kiivaasti.

Kreivittären käytös muuttui siitä hetkestä lähtien melkoista kylmemmäksi.

Lady Mottisfont oli hänkin kovin huonolla tuulella palatessaan kotiin. Kreivitär oli joka suhteessa niin hurmaava, että ladymme oli häneen kerrassaan ihastunut; kuinkapa hän ei olisi hurmannut sir Mottisfontia? Sitäpaitsi hän oli herättänyt Philippan päässä omituisen ajatuksen. Kotiin päästyään hän heti riensi lastenkammariin, tempasi Dorothyn syliinsä ja suuteli häntä kiivaasti. Sitten hän siirsi pienokaisen loitommaksi ja tutki tarkoin hänen piirteitänsä. Hän huokasi syvään, työnsi lapsen luotaan ja riensi pois.

Tytön kasvot muistuttivat nyt kuten ennenkin hänen miehensä kasvoja, mutta tällä kertaa hän keksi niissä lisäksi muotoja, viivoja ja ilmeitä, jotka olivat heidän uudelle naapurilleen luonteenomaisia.

Silloin lady parka vihdoinkin oivalsi asiain hämmästyttävän yhteyden ja kysyi itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin yksinkertainen, ettei ollut sitä aikaisemmin ajatellut. Kovin kauan hän ei kumminkaan moittinut itseänsä lyhytnäköisyydestään; hän oli epätoivoissaan havaitessaan joutuneensa esteeksi noiden kahden henkilön väliin. Se seikka, ettei hän tietenkään ollut voinut tätä tilannetta aavistaa, ei lieventänyt hänen suruansa. Nainen, joka oli ollut hänen miehensä autuus, oli palannut vapaana toisen ehdittyä menettää vapautensa, ja halusi ilmeisesti vaatia takaisin omansa — Dorothyn, joka oli sillä välin ehtinyt tulla lady Mottisfontin melkeinpä ainoaksi ilonlähteeksi tarjoamalla hänelle jotakin vaalittavaa, herättämällä hänen äidintunteitaan ja siinä määrin heijastelemalla hänen miehensä luonnonlaatua, että hän melkein uskoi näkevänsä tytössä jotakin heijastusta itsestäänkin.

Jos tässä uhrautuvassa, kelpo naisessa oli jotakin vikaa, niin se johtui hänen liiallisesta alistuvaisuudestaan. Miehet eivät tosiaankaan usein osoita suurta uhrautuvaisuutta avuttomia naisia kohtaan, jotka ovat elinikänsä heistä riippuvaiset. Kenties ei olisi ollut hänelle haitaksi (vaikka en uskalla tätä otaksumaa mitenkään tehostaa), jos hän heti kotiin palattuaan olisi kiivastunut miehelleen. Olipa miten hyvänsä, missään tapauksessa hän ei menetellyt sillä tavoin, vaan ryhtyi odottamaan ja rukoilemaan Jumalaa, ettei milloinkaan joutuisi loukkaamaan miestänsä, joka kieltämättä oli aina ollut hellä ja huomaavainen, ja ettei pikku Dorothyä milloinkaan häneltä riistettäisi.

Vähitellen molemmat kodit kiintyivät toisiinsa, joten kului harvoin viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiansa. Vaikka lady Mottisfont pitikin tätä seurustelua vaarallisena, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut keksiä uudesta ystävättärestään mitään vikaa. Oli ilmeistä, että kreivitärtä veti taloon Dorothy eikä sir Ashley. Niin harvinaista kauneutta niin hienoon älyyn yhtyneenä ei Philippa ollut milloinkaan tavannut oman sukupuolensa jäsenessä ja hän yritti uskotella itselleen (en uskalla sanoa, millä menestyksellä), ettei kreivittären tuttavallisuus ollut hänelle mitenkään vastenmielinen. Eihän niin rikas ja kaunis nainen, jonka ympärillä parveili lukematon määrä kosijoita, mitenkään voinut häiritä hänenlaisensa vähäpätöisen henkilön onnea.

Lähestyi se vuodenaika, jolloin kaikki hienot perheet oleskelivat Bathissa, joten sir Ashley ehdotti, että he lähtisivät sinne Dorothy mukanaan. Kaikki huomattavat perheet, olivat siellä, arveli hän. Heidän seudultaan matkusti paljon tuttavia, muiden muassa lordi ja lady Purbeck, Wessexin kreivi ja kreivitär, sir John Grebe, Drenkhardit, lady Stourvale, Homptonshiren vanha herttua, Melchesterin piispa, Exonburyn tuomiorovasti ja monta muuta vähemmän huomattavaa hoviin, kirkkoon tai maa-aateliin kuuluvaa henkilöä. Sinne matkusti myöskin kaunis kreivitär, jonka Philippa ei voinut epäillä hautovan mitään sir Ashleyhin kohdistuvia suunnitelmia, koska nuoremmat miehet kilpailivat mitä innokkaimmin hänen suosiostaan.

Kreivittärellä oli nyt entistä paremmin tilaisuutta tavata Dorothyä, sillä lady Mottisfont oli usein huonovointinen eikä muuten mielellään voinut estää seurustelua, josta tytöllä oli paljon iloa. Dorothy kiintyi uuteen tuttavaansa vaistomaisen kernaasti, siten osoittaen kuinka hienot ovat ne siteet, jotka liittävät lähimpiä veriheimolaisia toisiinsa.

Vihdoin tuli ratkaisu. Sitä kiiruhti eräs onnettomuudentapaus. Dorothy ja hänen hoitajattarensa lähtivät eräänä päivänä kävelylle; lady Mottisfont jäi yksin kotiin. Hänen alakuloisesti ajatellessaan, että kreivitär todennäköisesti pyrkii kohtaamaan tyttöä lausuakseen hänelle joitakin ystävällisiä sanoja, syöksyi huoneeseen sir Ashley Mottisfont, joka kertoi Dorothyn hädin tuskin pelastuneen kuolemasta. Muutamat työmiehet olivat hajoittamassa erästä rakennusta, lapsi hoitajineen kulki ohi mitään vaaraa aavistamatta, ja juuri silloin kallistui rakennuksen ulkoseinä kaatuakseen. Hetkiseksi sitä estivät telineet, ja kadun toista puolta kulkeva kreivitär havaitsi uhkaavan vaaran. Hän syöksyi luo, tempasi Dorothyn syliinsä, veti hoitajan mukanaan ja oli tuskin ehtinyt kadun keskipaikkeille, kun heidät peitti kaatuvasta kivijoukkiosta lähtevä sakea pöly. Kukaan heistä ei loukkaantunut.

"Missä on Dorothy?" kysyi lady Mottisfont kiihdyksissään.

"Hän on hänen luonaan — hän ei tahtonut kohta päästää häntä lähtemään."

"Onko Dorothy hänen luonaan? Mutta tyttö on minun — hän on minun!" huudahti lady Mottisfont.

Silloin huomasi tarkkanäköinen lady miehensä tottuneen ajattelemaan itsensä, Dorothyn ja kreivittären yhteenkuuluvaisuutta siinä määrin, että hänen esteenä oleva vaimonsa melkein unohtui. Hän oli vaipunut hurmioiseen unennäköön, jossa kaikki kiertyi mainittujen kolmen elämän yhteiseen kehään.

Dorothy tuotiin vihdoin kotiin. Hän oli erittäin ihastunut kreivittäreen eikä käsittänyt ollenkaan päivän tapauksen kamaluutta; pikemmin se häntä kovin huvitti. Illalla, kun he kaikin olivat rauhoittuneet ja Dorothy oli mennyt levolle, sanoi sir Ashley: "Kreivitär on pelastanut Dorothyn, ja minä olen mietiskellyt, mitä voisimme tehdä osoittaaksemme hänelle kiitollisuutta. Emmekö anna Dorothyä hänen kasvatettavakseen, koska hän edelleenkin sitä haluaa ja tytölle olisi siitä suurta etua? Meidän on katseltava asiaa tältä kannalta, olematta itsekkäitä."

Philippa tarttui miestään käteen. "Ashley, Ashley! Ethän tarkoittane — että minun pitää luopua lemmikistäni - ainoastani?" Hänen ilmeensä oli niin kärsivä, että sir Ashleyn täytyi kääntää katseensa toisaanne.

Seuraavana aamuna, Dorothyn vielä nukkuessa, lady Mottisfont hiipi tytön vuoteen ääreen ja istuutui katselemaan häntä. Herätessään Dorothy katsoi Philippaan pitkään.

"Äiti — sinä et ole niin kaunis kuin kreivitär, ethän?" kysyi hän vihdoin.

"En, Dorothy."

"Mikset, äiti?"

"Dorothy, kuulehan — minne jäisit mieluummin aina olemaan, minun luokseni vai hänen luoksensa?"

Tyttönen näytti epäröivän. "Älä ole vihainen, äiti, minä en tahtoisi mieltäsi pahoittaa, mutta mieluummin minä olisin kreivittären luona. Minä tarkoitan, ellen olisi hänelle häiriöksi ja sinä et loukkaantuisi ja kaikki voisi muuten jäädä entiselleen."

"Onko hän milloinkaan sinulta sitä kysynyt?"

"Ei milloinkaan, äiti."

Sepä se juuri oli katkeraa: ei käynyt mitenkään kieltäminen, että kreivitär käyttäytyi tässä asiassa mitä kunniallisimmin ja moitteettomimmin. Saman päivän iltana meni lady Mottisfont miehensä luo, kasvoillaan omituisen päättävä ilme.

"Ashley, me olemme olleet naimisissa lähes viisi vuotta, ja minä en ole milloinkaan viitannutkaan siihen, minkä olen varsin hyvin tiennyt — tarkoitan Dorothyn sukuperää."

"Sitä et ole koskaan tehnyt, rakas Philippa. Ja kuitenkin minä huomasin, että sinä tiesit sen alunpitäen."

"Isän minä tiesin, mutta en äitiä. Äitiä en tiennyt pitkiin aikoihin, mutta nyt tiedän."

"Vai olet sinä hänetkin keksinyt!" virkkoi sir Ashley ilmaisematta suurtakaan hämmästystä.

"Mitäpä minä sille mahdoin? No niin, asiain ollessa nykyisellä kannallaan olen niitä harkinnut ja olen puhutellut Dorothyäkin. Hän saa minun puolestani mennä. Minun on suostuminen kreivittären toivomukseen, sillä onhan hän ollut kovin hyvä minun — meidän — omalle — lapselleen."

Uhrautuva nainen riensi pois estääkseen miestään näkemästä katkeraa sydämensurua. Dorothy vaihtoi pian kotia ja äitiä. Ashleyt lähtivät kaupungista yksinäiseen Deansleigh Parkiinsa; kreivitär matkusti Dorothyn kanssa joksikin aikaa Lontooseen.

Meluisassa Bathissa oli suhteellisen helppo luopua Dorothystä. Toista oli elää ilman häntä hiljaisessa kodissaan. Eräänä iltana lady Mottisfont ei ollut aterialla. Hän oli ollut viime aikoina niin mietteliäs ja alakuloinen, että sir Ashley heti aavisti pahaa. Sanaakaan sanomatta hän lähti ulos vaimoansa etsimään ja keksi hänet vihdoin puistosta, jossa hän usein harhaili. Puiston takaosassa oli lammikko, joka sai vetensä solisevasta purosta. Saapuessaan lähelle sitä kuuli sir Ashley loiskahduksen. Hän riensi rantaan ja erotti vaimonsa valkean puvun lammikon pinnalla. Sir Ashley nosti hänet heti vedestä, kantoi sisään ja riisui hänet. Kukaan ei ollut tapausta huomannut. Lady ei ollut ehtinyt menettää tajuntaansa ja toipui nopeasti. Hän myönsi aikoneensa surmata itsensä, koska kreivitär oli ryöstänyt Dorothyn, jota hän yhä nimitti omaksi lapsekseen. Sir Ashley puhui hänelle vakavasti huomauttaen kuinka väärin hän teki jättäytyessään surunsa valtaan, vaikka kaikki oli mitä parhaimmalla tolalla. Lady Mottisfont kuunteli nöyrästi moitteita ja myönsi olleensa väärässä.

Tämän jälkeen hän oli alistuvampi. Kuitenkin löysi sir Ashley hänet usein itkemästä jonkin Dorothylle kuuluneen nuken, pienen kengän tai nauhan vuoksi. Sir Ashley päätti matkustaa vaimoineen Pohjois-Englantiin toivoen että ilmaston ja asuntopaikan vaihdos vaikuttaisi edullisesti. Siinä hän ei varsin erehtynytkään, kuten seuraavat tapaukset osoittivat. Lady Mottisfont voimistui sekä ruumiillisesti että henkisesti, mutta oli yhä vieläkin tavattoman arka, jos sattumaltakin kuuli lapsesta puhuttavan. Heidän kotiin palatessaan eivät kreivitär ja Dorothy vieläkään asuneet Fernell Hallissa. Vasta pari kuukautta myöhemmin he saapuivat, ja muutaman päivän kuluttua sir Ashley astui vaimonsa huoneeseen täynnä uutisia.

"Ajattelehan, Philippa! Ja hänelle oli niin kovin tärkeätä saada Dorothy luoksensa!"

"Mitä nyt sitten?"

"Naapurimme kreivitär menee uusiin naimisiin jonkun herrasmiehen kanssa, johon hän on Lontoossa tutustunut."

Lady Mottisfont hämmästyi kovin. Hän ei ollut uneksinutkaan sellaista mahdollisuutta. Dorothyn omistamista koskeva kiista oli sysännyt sellaiset ajatukset kerrassaan syrjään. Mutta mikäpä oikeastaan oli luonnollisempaa? Kreivitär ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt ja näytti yhä hyvin viehättävältä.

"Meille tai pikemminkin sinulle", jatkoi sir Ashley, "on vielä mielenkiintoisempaa, että kreivitär nyt tarjoutuu luovuttamaan Dorothyn meille takaisin. Hän on huomannut, kuinka tytön menettäminen on sinua surettanut ja tahtoo koettaa tulla toimeen ilman häntä."

"Se ei tapahdu siitä syystä, ei senvuoksi, että hän haluaisi tehdä minulle palveluksen", virkkoi lady Mottisfont äkkiä. "Syy on varsin helppo arvata."

"No niin, samapa se; kerjäläisen ei sovi olla vaatelias. Syyt ja vaikuttimet eivät liikuta meitä; pääasia on, että sinä saat toiveesi täyttymään."

"Minä en ole enää mikään kerjäläinen", sanoi lady Mottisfont ylpeän salaperäisesti.

"Mitä sinä tarkoitat!"

Lady Mottisfont epäröi. Joka tapauksessa oli varsin selvää, ettei hän tuntenut itseään ylen onnelliseksi ajatellessaan että saisi takaisin lapsen, jonka menettämisestä hänen sydämensä oli ollut murtumaisillaan muutamia kuukausia sitten.

Vähän ajan kuluttua selvisi hänen mielialanmuutoksensa syy. Oltuaan viisi vuotta naimisissa toivoi lady Mottisfont vihdoinkin tulevansa äidiksi, ja tämä seikka sai hänet katselemaan monia asioita toisin kuin ennen. Niinpä hän ei enää pitänyt Dorothyä välttämättömänä omiensa ehtona.

Lähenevän avioliittonsa vuoksi päätti kreivitär lähteä Fernell Hallista palatakseen Lontooseen, pieneen somaan kotiinsa. Hän ei kumminkaan voinut lähteä niin pian kuin oli aikonut; vasta puoli vuotta myöhemmin hän lopullisesti muutti pois oleskeltuaan sillä välin milloin Fernell Hallissa, milloin Lontoossa. Vähää ennen lähtöänsä hän halusi puhutella sir Ashley Mottisfontia. Keskustelu tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun lady Mottisfont oli lahjoittanut miehelleen pojan ja perillisen.

"Minä haluan puhua kanssanne", virkkoi kreivitär katsoen sir Mottisfontia suoraan silmiin, "siitä pikku lemmikistä, jonka otin toistaiseksi luokseni ja jonka olisin pitänyt omana tyttärenäni, ellei naimisiinmenoni tekisi asiaa hankalaksi."

"Niin siinä käynee", vastasi sir Ashley katsoen kiinteästi kreivitärtä. Hän huomasi, miten pari kyyneltä hitaasti nousi kreivittären silmiin, kun hän kuuli puhuvansa Dorothystä niinkuin oli puhunut.

"Älkää minua tuomitko", sanoi kreivitär äkkiä. Toivuttuaan hän jatkoi: "Jos lady Mottisfont ottaa lapsen takaisin, olisi se paljoa parempi minulle ja Dorothyllekään ei siitä voi koitua vahinkoa. Onhan hän kaikille muille paitsi meille itselle vain lapsi, johon minä olen mieltynyt, ja lady Mottisfonthan halusi kovin pitää hänet — ei tahtonut häntä mitenkään luovuttaa… Onhan toki varmaa, että hän ottaa Dorothyn mielellään takaisin?" kysyi hän huolestuneena.

"Minä tiedustelen häneltä asiaa vielä kerran", vastasi parooni. "Jätättekö Dorothyn tänne toistaiseksi?"

"Jätän. Olen vuokrannut talon vielä kuukaudeksi."

Vasta muutamia päiviä myöhemmin hän puhui vaimolleen ehdotuksesta. Lady Mottisfont oli silloin jokseenkin voimissaan, ja Lontoosta oli tullut tieto, että kreivitär oli mennyt naimisiin. Parooni tuskin ehti mainita Dorothyn nimen, kun lady Mottisfont jo osoitti kärsimättömyyden oireita.

"Dorothy ei ole käynyt minulle mitenkään vastenmieliseksi", sanoi hän, "mutta minä tiedän, että nyt on olemassa eräs, joka on minua lähempänä. Sinun tulee muistaa, että Dorothy itse päätti muuttaa kreivittären luo, kun minä pyysin häntä valitsemaan jommankumman meistä."

"Mutta rakas Philippa, kuinka voit puhua tuolla tavoin lapsesta, vieläpä meidän omasta Dorothystämme!"

"Ei meidän", virkkoi hänen vaimonsa viitaten kehtoon. "Meidän lapsemme makaa tuossa."

"Sinä, Philippa", sanoi parooni ihmeissään, "et siis tahdo ottaa tyttöä takaisin, vaikka olit kuolemasillasi surusta, kun hänet menetit?"

"Minä en halua kiistellä asiasta, rakas Ashley. Minusta olisi parempi, ellei tarvitsisi enää ottaa Dorothyä vastuulleni. Hänen paikkansa on nyt täytetty."

Lordi Ashley huokasi ja lähti huoneesta. Sopimus oli sellainen, että Dorothyn piti tulla vieraisiin samana päivänä. Mutta parooni ei vienytkään tyttöä vaimonsa luo, eikä edes ilmoittanut hänen saapuneen. Hän koetti itse huvittaa lasta niin hyvin kuin osasi ja vei hänet puistoon, jossa he yhdessä harhailivat. Vihdoin parooni istui puunjuurelle ja otti tytön polvelleen.

"Sinä, pikku Dorothy, jolla on ollut kaksi äitiä, jäät yksin värisemään, koska toisella on mies ja toisella äskensyntynyt lapsi."

"Enkö minä saa matkustaa kauniin äitini luo Lontooseen?" kysyi Dorothy, joka huomasi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.

"Pelkään, ettet saa, lapsukaiseni. Hän otti sinut luokseen vain senvuoksi, että oli niin yksinään."

"Enkö sitten saa asua Deansleigh Parkissa toisen äitini ja sinun kanssa?"

"Pelkään, ettet saa sitäkään", vastasi parooni suruisesti. "Meillä on nyt itsellämme pieni lapsi." Hän esti tyttöä vastaamasta kumartumalla hänen puoleensa ja suutelemalla häntä kyynelsilmin.

"Eikö siis kukaan minusta huoli?" kysyi Dorothy murheissaan.

"Miksei; joku sinut kyllä huolii", vakuutti parooni. "Missä sinä muuten mieluimmin asuisit?"

Koska Dorothyn kokemukset olivat sangen rajoitetut, mainitsi hän ainoan vieraan paikan, minkä tunsi, nimittäin sen talonpoikaistalon, jossa hän oli ollut hoidettavana, ennenkuin lady Mottisfont otti hänet luoksensa.

"Niin, siellä sinun tosiaankin on paras olla", vastasi sir Ashley. "Minä tulen katsomaan sinua, rakas tyttöseni, ja tuon sinulle kauniita lahjoja. Ehkäpä viihdytkin siellä aivan yhtä hyvin."

Mutta kun muutto sitten tapahtui ja Dorothy jätettiin talonpoikaisvaimon hoiviin, kaipasi lapsiparka kovin Fernell Hallin ja Deansleighin ilmavia huoneita. Pitkän aikaa kärsivät hänen pienet jalkansa, jotka olivat tottuneet pehmeihin mattoihin ja parkettilattioihin, niistä kylmistä kivilaatoista, joiden päällä hänen nyt oli elettävä ja leikittävä, ja kaivolla peseytyessään hän sai kylmänvihat kätösiinsä. Mutta paksut naulapohjaiset kengät suojasivat häntä jossakin määrin pakkaselta, ja hänen tällaisia seikkoja koskevat valituksensa harvenivat vähitellen, kun hän ehti uudelleen tottua ankaraan maalaiselämään. Niin hän yleni terveeksi ja reippaaksi, joskaan ei kauniiksi neitoseksi. Sir Ashley ei koskaan jättänyt häntä kokonaan unohduksiin, vaikka hänen osakseen ei tullutkaan aiottua järjestelmällistä kasvatusta, jonka olivat aloittaneet lady Mottisfont ja hänen toinen äitinsä, vilkasmielinen kreivitär. Viimeksimainittu sai pian toisia Dorotheoja, jotka vaativat hänen aikansa ja harrastuksensa yhtä tyystin kuin lady Mottisfontin ajan ja harrastuksen hänen rakas poikansa. Sittemmin meni haluttu ja hyljätty Dorothy naimisiin erään kunnianarvoisan urakoitsijan kanssa — ellen erehdy, oli hän sama mies, joka pani uudelleen kuntoon Wintoncesteristä Uuden Metsän halki lounaiseen päin kulkevan vanhan maantien. Tämän arvoisan liikemiehen sydämestä tyttö vihdoin löysi sen tyyssijan, jonka hänen oma jalompi lihansa ja verensä oli häneltä kieltänyt.

* * * * *

Useat kuulijat kehoittivat hempeämielistä jäsentä kertomaan toisenkin tarinan, mutta hän sanoi, ettei muistissa sattunut olemaan muuta tällä kertaa. Hänestä näytti — kasvojen ilmeistä päätellen — että eräällä tulisijan toisella puolen istuvalla ystävällä oli jotakin sydämellään.

Se seuran jäsen, johon puhuja viittasi, oli hyvinarvoisa suntio, uskollinen kokouksissakävijä. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli veitikkamainen ryppy — luultavasti jonkin onnettomuudentapauksen jäljeltä. Hän vastasi, että hänen kasvojenilmeensä lähinnä johtui siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jota hän tunsi edellisen kertomuksen naishenkilöitä kohtaan. Hänen mielestään mainituissa naisissa ilmeni voimakasta äitiysvaistoa, joskaan heidän rakkautensa ei ollut erikoisen kestävää laatua. Tarina oli palauttanut hänen mieleensä erään tapauksen, jossa isän (muuten luonteeltaan rikoksellisen henkilön) puolella ilmeni paljon sitkeämpää kiintymystä. Hän pelkäsi olevansa kehno kertoja, mutta sanoi tahtovansa panna parastaan, jos seura halusi kuunnella.

Tällöin puheenjohtaja huomautti, että koska iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, olisi parasta, jos kukin lähtisi asuntoonsa syömään päivällistä, minkä jälkeen jokaisella olisi vapaus palata loppuillaksi kuuntelemaan näitä omituisia perhemuistelmia. Suntio, joka itsekin alkoi tuntea nälkää, taipui mielellään ehdotukseen. Sitten seura hajaantui. Puolentoista tunnin kuluttua alkoivat uskollisimmat palata. Niiden joukosta puuttuivat muiden muassa puheenjohtaja, rovasti ja molemmat apulaispapit. Eversti ja mies hyvästä perheestä sitävastoin suvaitsivat tulla takaisin, sikarit hampaissa, sillä hotellissa oli ollut perin ikävää. Museossa ei ollut mitään varsinaisia valaistuslaitteita, ja se yksinäinen kynttilä, jonka oli asettanut pöydälle pullojen ja lasien sekaan joku huolehtiva seuran jäsen, ei kyennyt voittamaan takkavalkean hohdetta. Monien kuulijain tupakoidessa ryhtyi veitikkasilmäinen suntio, nyt täysin ravittuna, omin lauseparsin kertoilemaan tarinaansa, jonka oleellisin sisältö löytyy seuraavasta.

5.

LADY ICENWAY.

Esittänyt Suntio.

Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen — oikean uskon ja amerikkalaisten alusmaiden puolustajan — hallitessa eli eräässä viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein viettää aikaansa omin neuvoin.

Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies, joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta, missä hän yleensä oleskeli.

Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja Heymere'ien kesken — se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi — vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi. Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita, että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa. Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa, joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa kuuli ihailijansa syvään huokailevan.

Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.

Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa — missä heidän ei kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.

Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön, jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan, vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen elämänsä juoksuun.

Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin. Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi (hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi Maria puhua — miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä arvostelematta.

"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"

Mies lupasi suostua kaikkeen. Maria pyysi häneltä lupaa saada palata Englantiin ja ilmoittaa hänen kuolleen kuumetautiin heti heidän Paramariboon saavuttuaan. Marian aikomuksena oli esiintyä surupuvussa synnyinseudullaan, ja hän toivoi, ettei mr Anderling milloinkaan kävisi häntä siellä häiritsemässä — mikä oli sitäkin luonnollisempaa, kun sellainen vierailu voisi johtaa vakaviin oikeudellisiin selkkauksiin.

Mies lupasi mielellään suostua kaikkeen ja olisi epäilemättä tehnyt mitä tahansa hellästi rakastamansa naisen hyväksi — jopa uhrannut oman henkensäkin. Saattaakseen Marian heti täysin riippumattomaan asemaan hän lahjoitti hänelle melkoisen määrän arvopapereita ja jalokiviä (hän näet ei ollut suinkaan liioitellut puhuessaan suuresta omaisuudestaan). Paramaribosta Maria palasi ensimmäisellä laivalla Englantiin. Heidän toisistaan erotessaan mies selitti aikovansa myydä koko maaomaisuutensa ja ryhtyä sovittamaan rikostansa lähtemällä vaeltamaan maita mantereita.

Maria saapui Englantiin kaikella kunnialla, ilmoitti heti maihin astuttuaan sedälleen tulostaan ja saapui tosiaankin hänen luokseen surupuvussa. Kaikki naapurit valittivat surua kuullessaan hänen tarinansa. Ainoastaan sedälleen hän ilmaisi asian oikean laidan ja syyn, jonka vuoksi hän sen muilta salasi. Sillä vaikka Maria olikin viaton, oli hän kuitenkin samalla niin ylpeä, että olisi tuntenut itsensä kovin loukatuksi, jos olisi vähänkään epäilty hänen antaneen pettää itseänsä tai erehtyneen suunnitelmissaan.

Toistaiseksi hän vietti hiljaista elämää setänsä huoneessa ja ajan täyttyessä syntyi hänelle poika. Hän oli kovin arvossapidetty tasaisen ja pidättyvän käytöksensä vuoksi, ja hän voi miehensä luovuttamien varojen nojalla viettää huoletonta elämää talon kylkirakennuksessa tarvitsematta setänsä avustusta. Mutta tietoisuus, ettei hän ollut se, joksi ihmiset häntä luulivat, kiusasi häntä. Usein hän mietti itsekseen: "Mitäpä, jos saisivat täällä tietää hänen vielä elävän ja pääsisivät selville siitä ylpeästä vaikuttimesta, jonka vuoksi olen tahtonut nöyryytystäni salata? Se olisi vielä vaikeammin siedettävissä kuin heti tapahtuva avoin tunnustus — jonka olisin tehnytkin, ellen olisi ajatellut lapseni parasta."

Tällaisten ikäväin mietteitten yhä enemmän häntä ahdistaessa hän tutustui erääseen jalosukuiseen arvon mieheen — lordi Icenway oli hänen nimensä — jonka maatila oli Wintoncesterin tuollapuolen, vastakkaisessa Wessexin kulmassa. Hänen innokkaasti kosiessaan Maria suostui, vaikka lordi oli ruma ja vanhanpuoleinen, sillä hän luuli voivansa uuden avioliiton avulla lujittaa asemaansa nöyryyttävien ilmitulojen varalta. Muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät, Maria suoristi lady Icenway'nä niskaansa ja muutti lapsineen miehensä kartanoon, missä kukaan ei häntä tuntenut.

Vähän aikaa myöhemmin hän selvästi huomasi menetelleensä aivan oikein — tai väärin (riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katselee). Saapui näet kirje hänen entiseltä mieheltään Anderlingiltä, nopeasti kyhätty hellä epistola. Oli kenties onni, että se saapui lordi Icenwayn poissaollessa. Anderling ilmoitti, että hänen kehno vaimonsa oli äskettäin kuollut Quebecissä; hän oli matkustanut sinne päästäkseen selville asian yksityiskohdista ja oli ollut mukana onnettoman naisen hautajaisissa. Nyt hän oli rientänyt Englantiin hyvittääkseen Marialle, mitä oli rikkonut. Hän kehoitti vaimoansa tulemaan Southamptoniin, missä hän arveli nousevansa maihin. Marian ei tarvinnut olla lainkaan peloissaan, sillä Anderling oli muuttanut nimeä, eikä kukaan Euroopassa tuntenut häntä. Hänen aikomuksenaan oli naida Maria uudelleen ja asettua asumaan jonnekin Euroopan mantereelle, heidän alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hänen halunsa oli uhrata loppuikänsä Mariansa palvelemiseen sen suuren rakkauden vuoksi, joka yhä asui hänen sydämessään.

Vaikka lady Icenway oli melkoisen maltillinen, herättivät nämä uutiset hänessä suurta levottomuutta. Kuultuaan laivan olevan näkyvissä hän lähti yksinään tulijaa kohtaamaan. Kun he vihdoin seisoivat toistensa edessä, huomasi Maria yhä vallitsevansa Anderlingiä. Viimeksimainitun hurmausvoima sitävastoin oli kokonaan kadonnut. Murehtiessaan Marialle tekemäänsä vääryyttä tuo ennen vapaa ja elämäniloinen mies oli muuttunut ankaran uskonnollisia tapoja noudattavaksi paastoavaksi pyhimykseksi. Saatuaan hänet ensin vannoen vakuuttamaan, että antaisi hänelle täyden hyvityksen (minkä Anderling luuli merkitsevän laillista avioliittoa) Maria ilmoitti hänelle menneensä jo naimisiin erinomaisen, hienosukuisen miehen kanssa, jolla oli laajat tilukset ja joka oli antanut hänelle mieluisan arvonimen.