VII.

Tukholmaan palattuani en suurestikaan saanut iloa. Kaikki, joita tapasin, pyysivät vain rahoja tahi koettivat peijata minua kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kaiken onnettomuuden lisäksi tulin vielä tekemisiin emännän kanssa, joka oli suurin petturi koko Tukholmassa ja jouduin pesään, jossa syöpäläiset olivat syödä ja jossa olin liasta vallan tukehtua. Mutta emäntä otti vaatteeni, niin etten voinut päästä sieltä pois. Vaikka oman ruumiini myymisellä koetinkin ansaita rahaa niin paljon kuin jaksoin, niin en itse kuitenkaan saanut äyriäkään.

Kadulle en voinut mennä, sillä emäntäni otettua siistit vaatteeni, olin kovin ryysyinen näyttäytyäkseni päivän valossa. Siksipä istuinkin nuo loppumattoman pitkät päivät kylmässä, kolkossa huoneessa ilman ruokaa ja juomaa. En nukkunut yöllä enkä päivällä. Kävelin, edes takaisin huoneessa väännellen epätoivossa käsiäni. Kun ihmisen täytyykin olla näin kytkettynä paheesen eikä keksi keinoa miten siitä päästä!

Toivoin että kävijöiden joukossa olisi ollut joku jalomielinen mies, joka olisi minua auttanut pääsemään pois sieltä. Mutta ei. Kun apua tarvitsin, niin ei ollut ketään, joka olisi kurjaa tyttöparkaa auttanut. Poliisi oli ainoa, joka ahkerasti kävi katsomassa ja koetti saada minut jälleen vankilamuurien sisäpuolelle.

Entinen herttainen emäntäni ei huolinut minua luokseen, vaan juoksi joka päivä kuulemaan olisiko minulla rahoja antaa ja minä olin kyllin tyhmä antamaan hänelle, kun minulla vaan jotakin oli. Itselleni ei jäänyt mitään. Kun toverini olivat huveissa ja keinuissa, sain minä tavallisesti istua nunnan tavoin kotona, sentähden ettei minulla ollut vaatteita pukeutuakseni. Pieni omaisuuteni, mikä minulla tämän nylkyrin luo tullessani oli, kului pian loppuun, sillä hän anasti kaiken mitä voi ja vihdoin ei minulla ollut edes paitaakaan. Mutta minkäpä hänelle voin? En koskaan turvautunut oikeuteen kun minulta varastettiin, sillä ajattelin aina, että ehkä sen tavalla tahi toisella saa takaisin. En ole koskaan ymmärtänyt maksaa vääryyttä vääryydellä. Mutta näyttää siltä kuin ei sellaisella olisi siunausta.

Päästäkseni tästä kurjuudesta heittäydyin tahallani pahimpaan helvettiin minkä tiesin, nimittäin poliisin haltuun. Täällä sain kärsiä kymmenkertaisesti, ensiksi sovittaa sakkoni ja sitten siirtyä toiseen vankilaan.

Tätä kirjoittaessani olen tuomittu vankilaan kuukauden ajaksi, maattuani ensin sairaalassa kaksi kuukautta. On joulu, vaan minulla ei ole joulua. Tunnen itseni äärettömästi yksinäiseksi —, ei ystävätä koko maailmassa, ei ketään, joka säälisi minua, eikä ketään, joka minua muistaisi.

Jos kukaan vainoojistani tietäisi mitä olen kärsinyt elämässäni, jospa he aavistaisivat tuhannenkaan osan kärsimyksistäni, niin eivätköhän tuntisi sääliväisyyttä minua kohtaan. Mutta he eivät luule minulla olevan sydäntä eikä kuolematonta sielua. Yksi kuitenkin tietää kärsimykseni, hän, joka lukee kaikki päämme hiukset. Mutta hän ei sääli minua enempää kuin nuo ihmisetkään. Kaikki käy tasaista kulkuaan, olen vihollisteni vallassa ja he kohtelevat minua mielivaltaisesti vähääkään armahtamatta.

Tämä muistuttaa pakanain käsitystä orjista, joiden täytyi uhrata ihmisarvonsa toisten hyväksi. Kun nuo toiset ovat riistäneet minulta kaikki, niin ei ole edessä muuta kuin tulla elävänä haudatuksi. Kun hedelmästä mehu on puristettu, heitetään kuori pois. Niinhän on kaikkina aikoina ollut, ettei turvattomilla ole lakia.

Miksi suvaitaan prostitutionia? Sentähden että niin täytyy olla. Eikä suinkaan kukaan varakas ja hyvässä asemassa oleva nainen ole antautunut sellaiseen ammattiin, vaan köyhälistö se on, joka on määrätty synnin välikappaleeksi. Me raukat, emme niin tarkoin ajattele mitä tulevaisuus tuo mukanaan. [Schveitsiläinen kuuluisa professori ja tohtori Aug. Forel lausuu äskettäin julkaisemassaan ja ruotsinnetussa laveassa teoksessaan: "Den sexuella frågan" siv. 313 ja 314 että yhteiskunta-elämän uudistus ja erittäinkin kapitalismin köyhälistöä kohtaan harjoittaman nylkemisjärjestelmän lakkauttaminen ja alkoholivallan kukistaminen ovat ainoat tepsivät keinot prostitutionin hävittämiseksi. — Suom. muist.]

Me emme voineet aavistaa mikä tämänlaisen elämän loppu olisi. Meidän halveksittujen ja hyljättyjen olentojen täytyy kestää kaikki ne intohimot, jotka muutoin täyttäisivät maailman häpeällä, ja palkaksi olemme tuomitut häväistykseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tätä emme edeltäpäin tietäneet, me joita nyt pilkaten ja halveksien sukumme kurjimmiksi kutsutaan.

Käsitämmehän, että prostitutioni suojelee ylemmän yhteiskuntaluokan naista ja prostitueerattu nainen, paheen julkein ilmiö, on hyveen tehokkain turva. Ellei häntä olisi, niin joutuisi lukemattomien kotien koskematon puhtaus saastutetuksi, ja moni joka ylpeässä tietoisuudessaan puhtaudestaan inhoten ja kauhistuen ajattelee tuota naista, olisi ilman häntä häpeän, katumuksen ja epätoivon uhri. Sivistysmuodot syntyvät ja katoavat, vaan hän pysyy aina ihmiskunnan uhripapittarena, kantaen kansan synnit.

Eikö miehet ole syypäät useiden naisten menetettyyn elämään ja eivätkö he olisi ankarimmin rangaistavat? Sen sijaan täytyy meidän langenneiden raukkojen, jotka emme voi nousta tuosta paheen liejusta, sovittaa heidän ja omat rikoksemme. Minä en voi ajatella parannusta nähdessäni kuinka väärin tässä maailmassa asioita arvostellaan.

Huomaan etten kauemmin jaksa nöyrästi mukautua kaikkeen, mikä osakseni tulee. Jos tulevaisuudessa voin kostaa kärsimäni vääryydet, niin teen sen, sillä siten päästään pisimmälle, ainakin meikäläisessä elämässä. Nyt olen tuomittu puoleksi vuodeksi ja minun on mentävä kuritushuoneesen tuohon hirvittävään paikkaan, jota ajatellessanikin jo kauhistun.

Tähän lopetan nyt kertomukseni jatkaakseni sitä taas vapaaksi päästyäni, jos silloin vielä elän.